Emina.

Emina kertoi olevansa kotoisin pienestä Foca -nimisestä kaupungista Sarajevosta kaakkoon. Sodan aikana hän oli alle kymmenvuotias, ja hänen perheensä joutui lähtemään kotikaupungistaan serbialaisten hyökättyä sinne. He harkitsivat Itävaltaan lähtemistä, mutta hänen isänsä halusi suorittaa velvollisuutensa ja puolustaa maataan.

He muuttivat Sarajevoon, mutteivät löytäneet sieltä sukulaisiaan, koska kutakuinkin kaikki kommunikaatioyhteydet olivat poikki.

Kun kysyin, oliko hän lukenut Zlatan päiväkirjan ja mitä hän siitä piti, hän kertoi oman tilanteensa olleen vielä vaikeampi, koska hänen perheensä oli Sarajevossa pakolaisena, ei alkuperäisenä asukkaana. Hänen mielestään Zlata oli hemmoteltu ja sodan todellisuus oli vielä Zlatankin kuvailemaa karumpaa.

Eräänpä päivänä heidän naapurinsa tuli kertomaan kuulleensa heidän nimen mainittavan radiossa Punaisen Ristin tiedotusten yhteydessä. Niin he löysivät sukulaisensa, mutta sodan jatkuessa hänen isänsä sai surmansa taisteluissa.

Eminan äiti sai sodasta tarpeekseen ja maksoi rikollisjärjestölle, että he saivat väärennetyt Kroatian passit, joiden turvin he matkustivat Ruotsiin, jossa Eminan äidin sisko oli asunut koko sodan ajan. Ruotsissa ”matkanjärjestäjät” keräsivät heille järjestämänsä passit pois, ja he hakivat oleskelulupaa, joka heille myös myönnettiin.

Hän viihtyi hyvin, sai kavereita, pärjäsi koulussa ja sai erään kirjoituskilpailun myötä julkaistua jopa kirjan. Hän rakasti ruotsin kieltä ja sen kauniita sanoja kuten mysig, älska, tycka ja gilla.

Useaan otteeseen hän päivitteli, kuinka hyvin Ruotsi oli järjestänyt vähemmistöjen oikeudet. Kuinka kaikilla oli mahdollisuus äidinkielensä opiskeluun, uskontonsa mukaiseen ruokailuun, erillisiin uimahalliaikoihin jne.

Hän ei voinut ymmärtää niitä kiittämättömiä toisen polven maahanmuuttajanuoria, jotka ovat viime vuosina osoittaneet tyytymättömyyttään Ranskassa, Tanskassa ja Ruotsissa hajottamalla paikkoja. ”Heidän perheensä vastaanottanut maahan on antanut heille kaiken: turvapaikan, ruokaa, rahaa, asunnon, ilmaisen koulutuksen…”

Sopeutumisestaan huolimatta nimen omaan hän pyysi viisitoistavuotiaana äidiltään, että he muuttaisivat takaisin Bosniaan. Sota oli loppunut, ja hän halusi elää elämänsä kotimaassaan.

Hän on yhä sitä mieltä että se oli hyvä ratkaisu. Tosin hän oivalsi vasta jälkeenpäin, että jos he olisivat asuneet Ruotsissa vain vuoden pitempään, hän olisi todennäköisesti saanut Ruotsin kansalaisuuden. Siitä olisi nyt ollut hyötyä, koska Bosnian passilla matkustaminen on hyvin vaikeaa.

Lukion jälkeen hän muutti opiskelemaan lakia Tuzlaan. Hän toivoi valmistuttuaan pääsevänsä töihin turvallisuusministeriöön, joten hän panosti tosissaan hyvien arvosanojen saamiseen.

Hän oli tehokas jopa lomillaan: ystävänsä kanssa matkustellessaan hän halusi ehdottomasti herätä kello kuusi ja käydä katsomassa kaikki mahdolliset nähtävyydet ja palata yöpaikkaan vasta puoleltaöin. Hänen ystävänsä sen sijaan oli haaveilijatyyppiä, joka olisi mieluummin nukkunut pitkään ja istunut sen jälkeen puistonpenkillä tai kahviloissa elämää ihmetellen ja ihmisiä katsellen.

Määrätietoinen työskentely kannatti, ja valmistuttuaan hän sai tavoittelemansa unelmapaikan turvallisuusministeriöstä.

Eräänä talviaamuna hänen autonsa tuulilasia tuli pesemään lapsi, joka oli tuskin kuuttakaan vuotta. Eminan sydän särkyi. Hän kertoi aina rakastaneensa lapsia, ja että tämä tapaus sai hänet haluamaan työskennellä lapsien oikeuksia ajavassa kansalaisjärjestössä.

Matkustajakaverinsa houkuttelemana, aavistuksen vastahakoisesti, hän haki opiskelustipendiä Budapestista. Kun vastaukset tulivat kävi ilmi, että hän oli saanut paikan, mutta hänen Budapestiin halunnut kaverinsa ei.

Tilanne oli Eminalle kiusallinen, sillä hän oli ollut hänen itsensä ja monien muiden haaveilemassa työpaikassa vasta hyvin lyhyen ajan. Vaikka opiskelukokemus ulkomailla houkutteli, hän harkitsi silti vakavasti opiskelupaikasta kieltäytymistä.

Kun päätös oli lopulta pakko tehdä, hän rukoili Jumalaa kertomaan hänelle, mikä olisi viisain ratkaisu. Aamulla hän tiesi muuttavansa Budapestiin.

Tätäkään ratkaisua hän ei ole katunut. Hän ylisti Unkarin yliopistolaitoksen hyvin moderniksi Bosniaan verrattuna. Bosniassa professorit ovat suuria auktoriteetteja ja etäisiä, heitä on vaikea tavoittaa ja jos siinä onnistuu, keskusteleminen on hyvin muodollista. Tenteissä testataan ulkolukutaitoa, kun taas Budapestissä heillä on paljon tapaustutkimuksia ja esseitä, joiden ansiosta Emina uskoo oppineensa siellä viettämiensä neljän kuukauden aikana enemmän kuin kolmena vuotana kotiyliopistossaan.

Parhaillaan hän valmistelee lopputyötä kansanmurha –käsitteen ongelmallisuudesta. Miksi joukkomurhat olivat kansanmurhia eli ”tarkoituksellisia” Ruandassa, Saksassa ja Kambodzhassa, muttei Bosniassa?

Tähän liittyen hän oli katkera myös siitä, että kansainvälinen yhteisö tuomitsi Libanonin valtion siitä, että terroristijärjestö oli Libanonista käsin tehnyt iskuja Israeliin, muttei Serbiaa siitä, että Bosnian serbit olivat Serbian rahoilla, aseilla ja moraalisella tuella aloittaneet sodan ja toteuttaneet massamurhat Bosniassa.

Bosnian sodan ansiosta hänen luottamuksensa YK:hon oli hyvin alhainen. Hän uskoi että jos uhrina olisi ollut kristittyjä, joukkomurha olisi tavalla tai toisella onnistuttu estämään.

Nyt hän oli menossa äitinsä luokse valmistelemaan suurta juhlaa, koska hänen äitinsä oli lähdössä hadzille, eli pyhiinvaellusmatkalle Mekkaan. Monille muslimeille kyseessä on elämän hartain ja syvin kokemus, ja sen suorittaneita naisia kutsutaan arvonimellä hadža (miehiä nimellä hadži).

Tämän kaiken ja paljon muuta kerrottuaan Emina siirtyi toiseen vaunuun ja syventyi tenttikirjoihinsa, minä jäin Velidin kanssa kahdestaan.