Charleston, West Virginia, Yhdysvallat 13.8.2004
Tulla nyt tänne toisen vanhempien luokse. Olla koko päivän yksin talossa, joka on täpötäynnä tuntemattomien ihmisten muistoja. Katsella seinillä olevia valokuvia. Perhe laskettelemassa, istumassa nurmikolla, poseeraamassa vuoristomökkinsä edessä ja istumassa lattialla tässä samaisessa olohuoneessa joskus seitsemänkymmentäluvulla.
Nuoripari katselemassa rakastuneena toisiaan. Kaksi lasta ihmettelemässä ötökkää, jota ei näy kuvassa. Vakavia ilmeitä viime vuosisadan alusta. Vanhemmat pohjoisnaparetkellä vetämässä jäihin jumittunutta neuvostoliittolaista jäänmurtajaa kuin orjat kuuluisassa venäläisessä maalauksessa. Yksinäinen pingviini katselemassa vieressä.
En usko silmiäni. Uskon pohjoisnaparetkeen, uskon jäänmurtajaan, uskon amerikkalaisten eläkeläisturistien olemassaoloon ja Microsoftin kuvankäsittelyohjemaan. Mutta tuohon yksittäiseen, tilannetta vieressä tarkkailevaan pingviiniin en usko. Otus on liian lähellä amerikkalaisia, ja sitä paitsi väärällä mantereella.
Sitten kuva jossa on punahiuksinen, kiharapäinen tyttö poseeraamassa viktoriaanisessa asussa kuin taivaasta pudonnut enkeli. Sama tyttö nuorena aikuisena taulussa takan päällä. Flyygeli, jonka kansi on poissa, niin että soittaessaan voi tarkkailla soittimen mekaniikkaa.
Katsella läpi tauluja, kirjahyllyn vanhoja, lähinnä sota- ja henkilöhistoriaa käsitteleviä kirjoja, puisia huonekaluja, ja kuunnella eksoottisesti sirisevää puutarhaa. Kävellä läpi huoneita, jotka joskus ovat olleet lastenhuoneita, teinienhuoneita ja lopulta nuorten aikuisten huoneita, nyt vain puoliksi vanhan pariskunnan valtaamina. Ikään kuin aika entinen voisi joskus vielä palata.
Ihmetellä, kuka tarvitsee kolmea olohuonetta, joista suurin on jaettu korokkeella kahteen osaan, niin että voisi melkein puhua neljästä. ’Ota huomioon, että täällä asui seitsemän ihmistä.’ Ota huomioon, täällä asuu kaksi ihmistä.
Jos pariskunta, joka käyttää suuren osan vapaa-ajastaan ja energiastaan vuoristojen suojelemiseen, omistaa kolme autoa, kuinka monta autoa omistaa pariskunta, jolla ei ole vapaa-aikanaan ympäristönsuojelullisia intressejä?
Talo vaikenee, ei vastaa kysymykseeni. Käytössäni on vain oma pää, ja sekin aikaerosta sekaisin.
Puhelin soi. Soittavat lentokentältä ja kysyvät ajo-ohjeita, tuovat tänne Chicagoon hukkaamansa vihreän rinkan. Kukkula ylös, kirkon jälkeen vasemmalle, sitten hetipian oikealle, muistelen. Otan juomarahan valmiiksi käteeni, mutta en ole varma, kuuluuko niiden antaminen paikallisiin tapoihin. Tuntuu kuin se olisi itsensä ylentämistä toisen yläpuolelle. Kysyn. ’Ei tarvitse.’, vastaa nelissäkymmenissä oleva poikamaisen iloinen matkalaukkujenkuljettaja.
Lewisburg, West Virginia 13.8.2004
Päätyä nyt seuraavaksi yöksi vielä oudompaan paikkaan, asuntoon, jonka asukkaita emme kumpikaan ole koskaan tavanneet, emmekä todennäköisesti tule koskaan tapaamaankaan.
’Jätän etuoven auki,’ oli sairaanhoitaja sanonut puhelimessa. ’Voitte nukkua tyttäreni huoneessa, se on ensimmäinen huone oikealla. Älkää päästäkö kissaa ulos.’
Ulko-ovi tuo suoraan sotkuiseen olohuoneeseen, jossa haistan kissan ennen kuin kuulen sen; raukalla on kulkunen kaulassaan. Television ympärille asetetut sohvakalusteet, pöytä täynnä lehtiä, kirjahylly, kirjoja, pikkuesineitä ja valokuvia. Suoraan edessä keittiö, jossa kaasuhella ja iso jääkaappi. Pöydällä punaviinipulloja, teetä, kahvia, sokeria, suolaa, mausteita ja serviettejä.
Keittiön vieressä pieni vessa kylpyammeella, suihkua ei ole. Kaikki mahdolliset tasaiset pinnat täynnä tuubeja ja purnukoita, tilaa ei ole edes minun hammasharjalle. Vessan oikealla puolella makuuhuone, jossa on kaksi erillistä sänkyä. Vierassänky on niin täynnä patjoja ja peittoja, ettei siihen mahdu vieraita.
Tytön huoneessa sänky, yöpöytä, lamppu, peilejä, peilipöytä, kampa, meikkausvälineitä, kirjoituspöytä, lyijykyniä, tusseja, vihkoja, kirjoja, pyyhekumi, kirjoitusalusta, kynäteline, papereita, ilmoitustaulu, valokuvia, lappuja, lippuja, julisteita, reppu, nukkeja, nalleja ja satoja muita pikku juttuja. Kissa, jolla on harmaat pitkät karvat. Peiliin kirjoitettu teksti ’I love you Johnny Depp.’
’En ole mitään taloudenhoitajatyyppiä,’ oli nainen sanonut Sallylle puhelimessa. Sen kyllä huomaa, täällä on sekaista ja likaista mutta kotoisaa. Kissa seuraa perässä, minne ikinä menenkin. Lattiassa kummallinen luukku, josta saattaa tarvittaessa tulla lämmintä ilmaa.
Ihmiset ovat valmiita auttamaan John Kerryn, demokraattien presidenttiehdokkaan, kampanjaa kukin tavallaan. Sallyn isäkin, lähes neljäkymmentä vuotta republikaanipoliitikkona toiminut, on kallistunut Kerryn kannalle. Sally tekee työtä tauotta parintuhannen dollarin kuukausipalkalla. Minä pidän hänelle seuraa, ja aion muistuttaa jokaista keskustelukumppaniani siitä, että koko Eurooppa toivoisi Bushin presidenttiyden päättyvän marraskuussa.
Tuntematon sairaanhoitajatar tarjoaa meille asunnon yhdeksi yöksi, Beckleyläinen yrittäjä kuukaudeksi. Unkarilaissyntyinen legendaarinen sijoittajamiljardööri ja totalitarismin vastainen taistelija George Soros lahjoittaa ’America Coming Together’ ja ’Moveon.org’ järjestöille yli 15 miljoonaa dollaria. Näiden ihmisten motiiveina yleensä ennen kaikkea saada Bush pois vallasta.
Lewisburg 14.8.2004
Istun musiikkihuoneessa. Edessäni on 1800-luvulla eläneen Elisabeth Cambell Fisher Clayn maalaama taulu nimeltä American. Vieressä ikivanha harmoni, antiikkisia pöytiä ja tuoleja, kivinen takka ja takan vieressä hopeisia tulenkohennusvälineitä. Matto on aasialaistyyppinen, suunnilleen viisi kertaa viisi metriä, väriltään pehmeän viininpunainen.
Näin hienossa talossa en muista aikaisemmin matkapäiväkirjaani kirjoittaneeni. Jos olisin Englannissa, tämä olisi linna, mutta koska olen Amerikassa, kyseessä lienee huvila.
Minut tänne tuonut ja paikan minulle esitellyt kohta nelikymppinen lakimies John kertoi, että talon ulkoseinässä olevat nimikirjaimet G. W. ja J. A. ja vuosiluku 1795 viittaavat Yhdysvaltojen ensimmäisiin presidentteihin George Washingtoniin ja John Adamsiin. Siitä, ovatko he täällä tuona vuona käyneet, ei ole varmuutta, mutta täysin mahdollista se on.
Kyseisenä vuonna George Washington oli presidenttinä ja John Adams varapresidenttinä. Washingtonin tiedetään omistaneen 16 000 hehtaaria maata tämän silloisen Virginian, nykyisen West Virginian alueelta.
Ajoimme tänne portista, joka oli niin kaukana huvilasta, ettei rakennusta edes näkynyt. Koko laaja piha oli suuren nurmikentän ja joidenkin harvojen puiden peittämä. Ulkorakennuksia oli tyhjillään oleva navetta ja hirsinen vaja, joka on kalustukseltaan ja kooltaan kuin keskiverto suomalainen kaksikerroksinen kesämökki.
Päärakennuksen kiviseinät ovat noin puolen metrin paksuisia. Alakerrassa on avara ruokasali, keittiö, sisäveranta, ulkoveranta, tämä musiikkihuone ja muutamia muita huoneita, joita minulle ei esitelty. Yläkerrassa on niin monta tilavaa ja takallista makuuhuonetta sokkeloisessa järjestyksessä, että menin laskuissa sekaisin jo heti alussa.
Ruokasalissa istuu yhdeksääkymmentä lähentelevä iloinen ja terävä-älyinen isoäiti, lastensa, lastensa puolisoiden, lastenlastensa, lastenlastensa puolisoiden ja lastenlastenlastensa ympäröimänä. Kun minut esiteltiin hänelle, hän toivotti minut tervetulleeksi ja otti kehuni vastaan hymyillen ja tyytyväisenä nyökkäillen. Lopulta hän sanoi jonkun kaskun Suomesta ja nauroi makeasti perään.
Sallyn ystävätär Synthia on yksi lastenlapsista. Tapasimme Synthian perheen kymmeniä tuhansia ihmisiä vetäneellä maatalousmessuilla, jossa annoin ymmärtää nähneeni jo riittävästi ihmisiä, sikoja, lehmiä, lampaita, vuohia, sirkushuveja, hampurilaistelttoja, käsitöitä ja rihkamakauppiaita.
Iloisen ja ystävällisen tuntuinen Synthia ehdotti, että voisin lähteä heidän kanssaan tänne rauhoittumaan. Hän kuvaili alueen romanttisin sanakääntein jättäen mainitsematta täällä meneillään olevan sukutapaamisen. Sally jäi messuille rekrytoimaan vapaaehtoisia Kerryn kampanjaan.
Sukuun kuulumattomana tunnen oloni tietysti aavistuksen ulkopuoliseksi, mutta amerikkalaisten yliampuva ystävällisyys ja iloisuus helpottaa tilannetta huomattavasti. Minusta tuntuu että suurin osa luulee minun olevan jonkun etäisen serkun poikaystävä. Ihmisiä tänne on kokoontuneena reilut kolmekymmentä, mutta he ovat levittäytyneet kukin tämän suuren alueen nurkkiin niin, että toisinaan täällä on jopa hiljaista.
Isoäidin vastaanoton jälkeen minut vietiin keittiöön, jossa tutustun sinne kokoontuneeseen miesporukkaan. Jaarittelemme hetken maatalousmessuista ja presidentinvaaleista. Yksi miehistä asuu Georgiassa ja valmistuu parin viikon kuluttua huonekalusuunnittelijaksi. Hän aikoo äänestää Kerryä, mutta ei usko politiikan paljon muuttuvan, vaikka presidentti vaihtuisikin. Pessimistisesti hän aavisteli tietyn oligarkian hallitsevan maata mielensä mukaan joka tapauksessa.
Kuistilta, josta on näkymät kymmenien kilometrien päähän, löysin taas Synthian miehen Johnin, ja istuin hänen seurakseen. Hän on pikku hiljaa kuuroutuva työnarkomaani, erikoistunut ympäristö- ja kuluttajansuojalainsäädäntöön.
Katselimme lasten leikkiä, välillä heidän primitiiviseen pallopeliin osallistuen ja juttelimme Alaskasta, Suomesta ja Irakista. Hänelle puhuessani yritän muistaa kääntää kasvonsa hänen suuntaansa, koska hän lukee sanomiseni paljolti huuliltani. Autolla tänne ajaessamme olin turvallisuussyistä pääasiassa hiljaa.
Hänen veljensä on juuri muuttanut Alaskaan, John kertoi. Veli tutkii ilmastonmuutosta, hänellä on vaimo ja kaksi lasta. John on päättänyt mennä perheineen heitä katsomaan ensi kesänä.
Vihreällä ja tasaisella nurmikolla on parkkeerattuna kymmenkunta maastoautoa. ’Sen takia me menimme Irakiin’, totesi John, ’että meillä riittäisi halpaa bensaa.’ Nyökkäilin ja kysyin, kuinka paljon bensa täällä maksaa. Jouduimme toteamaan, että koska täällä käytetään gallonoita eikä litroja ja tietysti dollareita eikä euroja, oli laskutoimitus liian monimutkainen laiskoille aivoillemme. ’Enemmän kuin koskaan aikaisemmin’, John totesi kuitenkin. Todennäköisesti se on kuitenkin yhä paljon halvempaa kuin Euroopassa.
Lapset leikkivät isolla punaisella pallolla. Nedillä, nuorimmaisella ja eloisammalla, on vielä vaipat. Hänellä on vaaleat tuuheat hiukset, ja hän tuntuu olevan erottamaton kaveri häntä päätä pidemmän serkkunsa kanssa. Uudestaan ja uudestaan he toistelevat aavistuksen vaarallisen näköistä leikkiä pallonsa päällä. Ihmettelin, miksi he eivät jo kyllästy.
Nediä katsellessani muistin yhtäkkiä miltä minusta tuntui olla hänen ikäisensä, ja mitä silloin ajattelin. Mietin ihmissuhteita. Laskelmoin. Mietin mennyttä kesää ja suunnittelin tulevaa. Analysoin. Olin innostunut, ihastunut, tyytyväinen, peloissani, vihastunut ja turhautunut. Minulla oli täysin varma käsitys maailmasta. Pohdiskelin.
Yllättäen tuo neljännesvuosisadan unohduksissa ollut asia tuntui mitä selkeimmältä. Aikaisemmin luulin, että lapset tuntevat olonsa epävarmoiksi ja vajaiksi koska he tietävät ja osaavat niin vähän. Nyt kun muistelen tuntemuksiani, en usko tuohon enää. En tiennyt tietäväni ja osaavani niin vähän.
Olin rakentanut täydellisen maailmankuvan niillä rakennuspalikoilla, joita minulla oli käytössäni. Tiesin etten tiedä kaikkea, mutta olin ehdottoman varma, että kaikki se mitä tiedän, on totta.
Jos etenen tästä vielä pari vuotta taaksepäin ja hiukan yleistän, sanoisin että vauva ei itke sitä, ettei tajua mistään mitään. Se ei itke maailmankäsityksensä puuttumista. Se itkee sitä, että kaikki on niin hiton kummallista ja outoa suhteessa hänen olemassa olevaan maailmankäsitykseensä. Se luulee, että jotain on pahasti vialla, koska ympärillä tapahtuu niin paljon selittämättömiä asioita.
Eräät ovat juuri menneet kihloihin, tultiin meille ilmoittamaan. Kulman takaa juoksi kaksi villakoiraa ja kolmas minulle tuntemattoman rotuinen. Villakoirat olivat kookkaampia ja rauhallisempia kuin Euroopassa, eli mahtoivatko olla villakoiria sittenkään. Toisella ehkä villakoiralla oli tennispallo suussaan, eikä se luovuttanut sitä minulle vaikka kuinka pyysin. Se kai arvasi, että olisin heittänyt sen kuitenkin menemään.
Eräs tyttö ehdotti omenanpoimintaa, ja koko lapsilauma juoksi omenapuulle koirat perässään. Aurinko paistoi ja lämmitti, nurmikko kasvoi ja vihersi, lapset juoksivat ja nauroivat. Aikuiset olivat toisilleen ystävällisiä.
Vieraalle ei tietenkään näytetä koko totuutta. En epäile, etteikö pinnan alla olisi jotain, esimerkiksi muutama avioero, ripaus tyytymättömyyttä tiettyjä naimakauppoja kohtaan tai jopa katkeruutta tulevan perinnönjaon suhteen.
Mutta ulospäin se ei näy, vaan nämä ihmiset vaikuttavat aidosti tyytyväisiltä elämäänsä. Ehkä raha sittenkin tekee onnelliseksi, hiipi epäilys mieleeni, ensimmäistä kertaa moneen vuoteen.
Musiikkihuoneen ovensuuhun ilmestyy isoäiti rollaattorillaan. Arvokkaasti hän ajaa huoneen ohi, ei käännä päätään. En osaa päättää miten tervehtisin kiinnittääkseni hänen huomionsa. Hän pysähtyy oven vieressä olevan lipaston eteen, sytyttää hitain elein vieraskirjan yläpuolella olevan lampun. Jatkaa sitten matkaansa minua lopultakaan huomaamatta.
Tiedän ettei hän eikä kukaan muukaan asu täällä enää vakituisesti. Suku kokoontuu tänne vain juhlapyhinä ja näiden vuosittaisten maatalousmessujen aikaan.
Pian samaisen lipaston eteen pysähtyy nuorimies mustassa puvussa. Katselee lipastoa. Kumartuu, katsoo lipaston alle. ’Hello’, sanon, kun tunnistan hänet kohta valmistuvaksi huonekalumuotoilijaksi. Ei vastausta.
Hän ei kuule, koska sisäkuistilla joku selittää kovaan ääneen, kuinka joku vihastunut shakinpelaaja oli kerran heittänyt shakkinappulat ympäri huonetta. Tuleva huonekalusuunnittelija ottaa lipastosta pikkusikarilaatikon, aukaisee sen, katselee, haistaa, sulkee, laittaa takaisin ja sulkee kaapin. Sisäkuistilta kuuluu kovaäänistä naurua. ’How are you doing?’, kysyn mielestäni kuuluvammin. Ei vieläkään vastausta. Antaa olla, ajattelen.
Yöksi päädyimme Synthian siskon, suunnilleen ikäiseni kotiäidin, hänen viittäkymmentä lähenevän sijoittajamiehensä ja heidän kolmivuotiaan tyttärensä Reedin luokse.
Reedi on lumoava tapaus, pitää peukaloaan jatkuvasti suussaan, nimittää Sallyä ystäväkseen, korjauttaa minulla lelujaan ja pelkää ilotulitusta. Joka kerta, kun otan jonkun hänen leluistaan käteeni, hän muistuttaa kuka lelun oikea omistaja on.
Perheenisä on hiukan tyttärensä kaltainen. Leluja hän ainakin oli itselleen kerännyt, autoista mainittakoon maastoauto, käyttöauto ja vuoden 82 Jaguar. Talossa oli keittiö, kaksi olohuonetta ja kolme makuuhuonetta. Hän muutti tähän edellisen vaimonsa kanssa seitsemän vuotta sitten.
Takan päällä on hänen muotokuvansa, jonka tyyli tuo mieleen Jehovantodistajien lehtien paratiisikuvaukset. Siinä hän poseeraa metsästysaseensa, mahansa ja koiransa kanssa ruskaisen järven rannalla.
Perheenäiti sanoo matkustelleensa yhdeksänkymmentäluvun lopussa Nepalissa siskonsa kanssa, mutta ei ollut viihtynyt siellä kuukautta pidempään. Synthia oli sen sijaan jäänyt sinne viideksi kuukaudeksi.
Norjanristeilyään hän muisteli sanoen, että ihmiset olivat siellä niin kauniita, sinisilmäisiä, vaaleahiuksisia, hoikkia ja iloisia, että hän ei voinut parempaa paikkaa kuvitellakaan.
Aamulla rikoin yhden hänen Norjasta tuomistaan lautasista pudottamalla siirappipurkin sen reunalle. ’Onko sinulla jotain norjalaisia vastaan?’, hän kysyi. Hän oli dieetillä, söi aamiaiseksi vain mysliä. Me muut ahmimme suuria ja rasvaisia pannukakkuja sekä makkaraa.
Beckley 17.8.2004
Eteisessä meitä tervehtii Karl Marx. Seuraavassa huoneessa, keittiössä, on ihmisen ruokkimiseksi tarpeellisten välineistön lisäksi muutamia koristeruukkuja, kuivatettuja kukkia sekä taulut suutelevasta parista, tanssivasta parista, Pyhästä Mariasta sekä äidistä, jolla on sylissään kaksi lasta.
Makuuhuoneessa on sänky, kaksi yöpöytää, vaatekaappi ja pesäpallomaila. Seinillä on neljä peiliä ja kaksi taulua. Toinen tauluista esittää vuorta ja toinen puuta.
Olohuoneessa kaksi päällekkäistä kokolattiamattoa hienon parketin päällä, pahvilaatikollinen talon omistajan vaatteita, vinyylisoitin ja puoli metriä levyjä. Tänään täällä on soinut jo Cat Stevens, Bob Dylan, Janis Joplin, the Doors, Beatles, Simon and Garfunkel. I’ve come to look for America…
Toisessa makuuhuoneessa on levällään tauluja, raameja, työkaluja, mattoja, lamppuja, kenkiä, maalipurkkeja ja pahvilaatikoita. Kolmas makuuhuone on tyhjä.
Vuokran suhteen ei ainakaan ole valittamista – saamme asua täällä ilmaiseksi. Melusaaste on harmitta tosiasia. Ensinnäkin jääkaappi pelästyttää meidät joka kerta hurinansa aloittaessaan. Myös vieressä kulkeva autotie on ruuhka-aikana meluisa, kuten myös naapurin tuuletuslaite, jolla on tapana pörähtää käyntiin siinä vaiheessa, kun jääkaappimme hetkeksi hiljenee.
Sitten tietysti ruohonleikkaajat. Niitä asuu tälläkin kuuluvuusalueella noin seitsemän. Heidän mielestään lyhyempi nurmikko on kauniimpi kuin pitkä, ja he ovat vakuuttuneita, että tämän kauneusihanteen vuoksi kannattaa uhrata tunnin omastaan ja naapureidensa viikoittaisesta mielenrauhasta.
Melua lukuun ottamatta olen olosuhteisiin oikein tyytyväinen. Täällä on päivisin lämmintä yli kahdeksankymmentä astetta, ja minulla on taas pitkästä aikaa mahdollisuus keskittyä kirjoittamiseen ja lukemiseen, Sally kun on päivät töissä.
Talon omistaja David on juuri eläkkeelle siirtynyt, silmälasipäinen, harmaaviiksinen ja -partainen liberalismiin vahvasti kallellaan oleva sympaattinen herra. Ensitapaamisellamme en meinannut saada suunvuoroa, paikallinen kommunikointi kun on niin paljon nopeampaa kuin suomalainen.
Työuransa aikana hänellä oli oma vakuutustoimisto, jonka lisäksi hän toimi aktiivisesti paikallisten syrjäytyneiden lasten ja nuorten itsetuntoa, valmiuksia ja koulutusta edesauttavassa järjestössä. Myöhemmällä iällään hän luopui vakuutusbisneksestä ja siirtyi raamittaja-taidekauppiaaksi.
Tämä yritys on vieläkin pystyssä ja on auki tiistaista torstaihin asuntomme alakerrassa. Hän sanoo tekevänsä sitä puhtaasti harrastuksenaan, ja kutsuu siitä saamaansa voittoa olutrahaksi. Kun ihmiset kysyvät häneltä – niin kuin minä ehdin kerran hänen puheidensa lomassa kysyä – miten bisnekset ovat tänään sujuneet, hän vastaa yleensä että ’kiitos oikein hyvin, ei ollut juuri ollenkaan asiakkaita.’
Eli lähinnä sellaista leppoista puuhastelua. Alakerrassa on myytävänä tauluja, julisteita, maalauskankaita, maaleja, pensseleitä, kyniä, lehtiöitä, raameja, tusseja, kortteja ja taideaiheisia kirjoja.
David on mennyt kaksi kuukautta sitten naimisiin, ja hän aikoo muuttaa vaimonsa kanssa tähän yläkerran asuntoon hyvin pian, kunhan ehtivät ensin laittaa sisustuksen valmiiksi.
David sanoi matkustelleensa jonkin verran Keski- ja Etelä-Amerikassa sekä käyneensä Neuvostoliitossa vuonna 1984. Tuolla matkalla hän pistäytyi myös Helsingissä, mutta hän ei muista juuri mitään pääkaupungistamme. Eksoottisen Neuvostoliiton rinnalla se on kutistunut levähdyspakaksi, jossa pääsi pitkästä aikaa syömään hampurilaista ennen pitkää kotimatkaa.
Tuliaislahjaksi hän jätti meille mandariinille tuoksuvan saippuan ja pesäpallomailan. Saippuan hän sanoi lämmittävän taloa, pesäpallomaila puolestaan on eräänlainen vakuutus, koska viime viikolla tänne oli murtauduttu ja joitakin tauluja oli viety. David epäili, että kyseessä on todennäköisesti ennemminkin joku hänen vihamiehistään kuin murtovaras.
Siinä se nyt nojaa makuuhuoneemme nurkassa toimintaa odottamassa. Nostin sitä kokeeksi, se on yllättävän painava. Kuvittelin itseni puolustamassa sillä tyttöystävääni ja itseäni yöllistä murtovarasta vastaan. Pelkät kalsarit jalassa, tukka sekaisin ja silmälasit vinossa. ’Hus, go away.’, sanoisin. Sitten, jos voimani suinkaan riittäisivät, huitaisisin näytteeksi ilmaa. Todella vakuuttavaa.
Murtovarkaus ei ollut ainoa ilkivallanteko, joka kohdistui Davidiin viikon sisällä. Joku oli repinyt hänen Kerry / Edwards –kannattajatarransa auton takapuskurista. Hän epäilee isäänsä tai veljeään, mutta kumpikaan ei tunnusta.
Beckley 18.8.2004
Tämä parinkymmenen tuhannen asukkaan Beckley sijaitsee West Virginiassa, Yhdysvaltain köyhimmässä osavaltiossa, ei kauhean kaukana pääkaupunki Washingtonista. Sisällissodan syttyessä 1860 Virginia jakautui kahtia, länsiosan halutessa liittyä orjuuden kieltämistä kannattaneisiin pohjoisen unionin joukkoihin.
Nykyisin Länsi Virginia kärsii vanhentuneesta teollisuusrakenteesta. Maataloudesta siirryttiin reilu sata vuotta sitten menestyksekkäästi hiiliteollisuuteen, mutta hiiliteollisuuden merkityksen romahdettua tilalle ei ole keksitty uutta talouden veturia.
Yhä vieläkin poliitikot jatkavat tunteisiin vetoavaa hiiliteollisuuden ylistämistä, ikään kuin se vielä voisi nousta samanlaiseksi työllistäjäksi kuin aikana ennen kaivosteollisuuden automatisoitumista.
Beckleyn keskusta on kolkon oloinen. Useita liikkeitä on vuokralla tai myytävänä. Aivan ydinkeskustassa on taloja, joiden seinät on maalaamatta, ikkuna rikki ja ovet laudoitettuna. Yhdysvaltalaisittain huikean, reilusti yli kymmenen prosentin työttömyyden lisäksi kaupungin keskusta on kärsinyt autoistumisesta. Suuri keskiluokka on muuttanut lähiöihin, ja tekee ostoksensa kaupungin ulkopuolelle rakennetuissa hyperostoskeskuksissa. Elokuvateatterit ja pikkukaupat ovat siirtyneet sinne ihmisten perässä.
Kaupunkikuvaa hallitsee mahtipontinen Court House, joka toimii paitsi lakitupana, myös kaupungintalona. Keskustassa ei ole kuin kaksi pienen pientä markettia, pari grilliä, puolisen tusinaa lakitoimistoja, kaksi kukkakauppaa, optikko, kaksi parturia sekä pesula, jonka ulkopuolella oleva kyltti on ruosteessa. Keskellä kaikkea tätä on kaunis pieni puisto.
Positiivista hiljaisuudessa on, että harvat kaduilla kulkevat ihmiset tervehtivät aina toisiaan. Sama käyttäytymissääntö pätee myös kaupungin kyljessä muutaman kilometrin kiemurtelevalla lenkkipolulla. Lenkkipolku on entinen rautatie, joka on asfaltoitu.
Autottomana ruokaostoksen tekeminen on hyvin vaikeaa. Keskustan pikkumarketit ovat pullollaan kaiken laista krääsää, mutta varsinaista syötävää niistä on lähes mahdotonta löytää. Kävin lähimmässä automarketissa, mutta sinne mennessäni jouduin hyppelemään monikaistaisten autoteiden yli ilman kävely- tai suojateitä.
Julkista liikennettä ei koulubussien lisäksi ole, kuten ei myöskään pyöräteitä. Kävelytiet ovat harvassa ja epämiellyttävän kapeita. Autotiet ovat niin ruuhkaisia, että pyöräily niillä ei tunnu hyvältä idealta.
Lähes puolet autoista on maastoautoja. Niiden suuri määrä ei johdu niinkään siitä, että ihmiset kävisivät vuoristossa tai että heidän mökkitiensä olisi niin huono. Kyse on siitä, että autoilijat katsovat, että isommat autot ovat turvallisempia, koska niin moni ajaa isolla autolla, että kolarin sattuessa pienempi auto on turvattomampi.
Suurkaupungeissa tilanne ei kuulemma ole näin toivoton, vaan siellä on suhteellisen toimivia joukkoliikennejärjestelyitä.
Naapurissa on kukkakauppa. Joka päivä lastaa vanha äijä tupakka suussaan kukkia rekasta varastorekkaan ja varastoon ja varastorekasta ja varastosta edelleen toiseen rekkaan. Rekat – kaikki muut paitsi varastorekka, joka näyttää seisseen samalla paikalla jo vuosia – päryyttävät joskus tunninkin kestävän lastauksen ajan tyhjäkäynnillä ja pilaavat kirjoitusilmani.
Beckley 20.8.2004
Sallystä ei kauheasti ole seuraa, sillä hän työskentelee keskimäärin kolmetoista tuntia päivässä, seitsemänä päivänä viikossa. Toissapäivänä hän oli tulossa naapurikaupungissa pidetystä neuvotteluista yhdeksän aikaan illalla kotiin – mentyään puoli yhdeksäksi aamulla töihin – ja pomo soitti hänelle ja kysyi ihan tosissaan, ’tänne toimistolleko olet tulossa?’.
Sallyn on ainoa palkallinen työntekijä neljän vaalipiirin alueella, joissa on yhteensä 80 000 äänestäjää. Hän yrittää saada rekrytoitua tältä alueelta parisataa vapaaehtoista. Suurin osa vapaaehtoisista ilmoittautuu toimistolle omatoimisesti, osan heistä Sally värvää itse kierrellessään erilaisissa massatapahtumissa.
Tällä hetkellä vapaaehtoisten tehtävänä on soittaa äänestäjiä läpi ja identifioida heidät, eli kysyä, kumpaa he aikovat äänestää. Tässä vaiheessa kamppailua puhelut ovat lyhyitä: mikäli äänestäjä sanoo äänestävänsä Bushia tai ei tiedä kumpaa äänestää, soittaja merkkaa tiedon ylös ja toivottaa hyvää jatkoa. Mikäli äänestäjä sanoo äänestävänsä Kerryä, vapaaehtoinen pyytää häntä vapaaehtoiseksi.
Bushin varmoihin kannattajiin ei tämän jälkeen enää tuhlata resursseja, vaan lähes kaikki työ keskittyy epävarmojen äänestäjien käännyttämiseen.
Kakkosvaiheessa vapaaehtoiset soittelevat epävarmoille ja käyvät heidän ovellaan, ja yrittävät vakuutta heitä Kerryn paremmuudesta.
Kolmosvaiheessa alkaa hillitön soittorumba ja mainosten lähettely ennen kaikkea epävarmoille äänestäjille, mutta myös Kerryn kannattajille. “Kaksi viikkoa vaaleihin, muistathan äänestää!” “Enää viikko vaaleihin, ethän unohda äänestää, jokainen ääni on tärkeä.”
Vaalipäivänä vapaaehtoiset auttavat apua tarvitsevia, niin että kaikki pääsevät äänestyspaikalle. Sallyn tehtävänä on organisoida näiden vapaaehtoisten toiminta mahdollisimman tehokkaaksi.
Demokraatit ovat käyttäneet tätä taktiikkaa ennenkin, mutta tänä vuonna myös Republikaanit ovat ottaneet tämän taktiikan käyttöön. Tämänkertainen vaalikamppailu on kaikkien aikojen laajin, kallein ja intensiivisin. Monen Kerryn kannattajan – joista suuri osa identifioituu lähinnä Bushin vastustajiksi – mielestä kyseessä on myös kaikkien aikojen tärkein vaali.
Tämän lisäksi Sallyn tehtävänä on ylläpitää suhteita yhteistyökumppaneihin sekä järjestää pieniä ja keskisuuria vaalitilaisuuksia. Suurimmilla vaalitilaisuuksilla – niillä, joiden puhujaksi tulee John Kerry itse tai hänen varapresidenttiehdokkaansa ja kaimansa John Edwards – on omat järjestelytiiminsä ja salainen, äärimmäisen tiukka aikataulunsa. Salainen siksi, etteivät he halua herättää ihmisissä toiveita, jotka eivät sitten jonkin muutoksen takia toteudukaan.
Viime viikolla Sallyn kollega naapurikaupungista katosi selittämättömällä tavalla. Viikkoa aikaisemmin hän oli allekirjoittanut työsopimuksen, jonka mukaan hän työskentelisi vaaleihin asti. Hän ehti olla työssään kaksi päivää.
Hän oli saanut haltuunsa kaiken tarvittavan materiaalin ja lähtenyt työmatkalle muutaman tunnin ajomatkan päähän. Kohteessaan hän oli yöpynyt yön, niin kuin oli sovittu, mutta seuraavan päivän tapaamiseen hän ei tullut, kuten ei myöskään takaisin majoituspakkaansa.
Tämän jälkeen hän ei ole vastannut puhelimeen eikä muihin yhteydenottopyyntöihin. Hänestä ei jäänyt jälkeen mitään dokumentteja, vaatteita eikä tavaroita. Sairaaloissa ei tiedetä hänestä mitään sen enempää kuin poliisiasemallakaan.
Vaihtoehtoja on nähdäkseni kolme. Hän on joutunut auto-onnettomuuteen, pelästynyt liian suuria työpaineita, tai sitten kyseessä oli republikaanivakooja.
Beckley 21.8.2004
Tänään olimme vierailulla ystäviemme Bryanin ja Lauran luona. He ovat kaksikymmentäkuusivuotiaita, kotoisin täältä Beckleystä ja olleet naimisissa toista vuotta. Laura on raskaana.
He ovat aktiivisia Demokraatteja ja metodisteja. He harrastavat korttipelejä ja elokuvienkatselua omassa olohuoneeseensa pystyttämässään pikku elokuvateatterissaan. Heillä on kaksi autoa, vaikka Bryanilla ei huonon näkönsä takia ole ajokorttia.
Bryan opiskeli tietojenkäsittelytiedettä West Virginia Universityssä, ja sai sen jälkeen töitä kotikaupungistaan pienestä IT-firmasta, jossa hän pääsääntöisesti ylläpitää ja suunnittelee yritysten kotisivuja. Hänellä on läheiset välit kaupungin ulkopuolella asuviin vanhempiinsa. Kun katselen hänen ja hänen isänsä kanssakäymistä, he vaikuttavat enemmän kaveruksilta kuin isältä ja pojalta.
Laura on opiskellut ympäristötieteitä, ja työskentelee nyt kaupungin vesilaitoksella. Viime viikolla hän julkaisi paikallislehdessä artikkelin, jossa huomautti presidentti Bushin valehtelun ja vihanlietsonnan olevan äärimmäisen epäkristillistä käyttäytymistä, ja että vähintä mitä hän kristittynä voisi tehdä, olisi tunnustaa valehdelleensa.
Heillä on koira, jota he komentelevat liian usein. ’Lupin!’, käskee Bryan mitä kummallisimmissa tilanteissa, koiran istuessa kiltisti paikallaan: ’…be a good boy!’. Minä ainakin turhautuisin, jos olisin koira. Mutta Lupin ei turhaudu, ja on siten mitä ilmeisemmin hyvä koira.
He ovat leppoisia, hyväntuulisia ja kohteliaita, joten heidän kanssaan on helppo tulla toimeen. Tänään pelasimme pokeria ja keskusteltiin Ralph Naderista, kolmannesta presidenttiehdokkaasta, jonka moni sanoo ratkaisseen vuoden 2000 vaalit Bushin hyväksi.
Tällä hetkellä näyttää siltä, että Nader ei saa olla ehdokkaana West Virginian osavaltiossa. Nimenkeruuvaiheessa oli tapahtunut jotain laittomuuksia, mutta asiaa selvitellään vielä. Useimmissa osavaltioissa Nader kuitenkin on ehdolla.
Lauran mielestä Nader oli tullut hulluksi. Viime kerralla hän oli vihreiden ehdokkaana, jolloin hänen vahvin valttinsa oli, että hän ajoi muutosta Abraham Lincolnin ajoista lähtien vallalla olevaan tapaan valita presidentiksi joko demokraatti tai republikaani. Tällä kertaa ympäristöpuolue ei häntä ehdokkaakseen hyväksynyt, koska katsoi, että Bushin poistamien Valkoisesta talosta on nyt tärkeämpää kuin mikään muu.
Silti tämä mies vielä yrittää. Lauran mielestä puhtaasti egoistisista syistä. Olin eri mieltä. Systeemi on hullu, ei Nader. Miksei täällä ole kahta kierrosta, aivan kuten Suomessa? Mitä taas egoismikysymykseen tulee, niin mielestäni myös nykyinen presidentti on egoisti, kuten on myös demokraattien kandidaatti. Ei voi olla muuta kuin egoisti pyrkiäkseen Yhdysvaltojen presidentiksi ja selvitäkseen tuossa kilpailussa noin pitkälle.
Systeemissä on muutakin mätää. Miksi vaalit järjestetään tiistaina kun ihmiset ovat töissä, eikä sunnuntaina? Miksi täällä on voittaja-vie-kaiken –järjestelmä, sen sijaan että koko valtion kaikki äänet laskettaisiin yhteen ja jokainen ääni olisi yhtä arvokas? Millä oikeudella Floridan osavaltio kielsi viime kerralla vankilassa olleilta äänestysoikeuden?
Beckley 24.8.2004
Paikallislehden yleisönosastopalstan lukeminen saa olon tuntumaan skitsofreeniselta.
Pat Walker vastaa Lauran artikkeliin lainaamalla Raamatun kohtaa, että ei saa tuomita ettei sinua tuomittaisi. Sitten hän siirtyy aborttikysymykseen ja tuomitsee Kerryn siitä, että hän on terroristien kuolemantuomiota vastaan vaikka äänesti partial-birth abortin kieltoa vastaan.
John Fuller puolestaan syyttää Bill Clintonia siitä, että pienentämällä maavoimia 18 divisioonasta 10 divisioonaan, ilmavoimia 24 yksiköstä 12 yksikköön ja laivastoa 567 laivasta 300 laivaan, hän heikensi maan puolustusta ja teki maan haavoittuvaiseksi terrorismille. Clintonin aikana, mustuttaa Fuller, amerikkalaisiin kohteisiin hyökättiin useita kertoja, mutta Clinton ei tehnyt mitään.
Sitten hän kysyy, kenethän terroristit haluaisivat valtaan, kuinka paljon lääkkeet maksoivat ’93 ja kuinka paljon 2000, ja kuinka monta työpaikkaa West Virginia menetti Clintonin kahdeksan vuoden aikana. Hän ei vastaa kysymyksiinsä, toteaa vain, että ’Thank God for George W. Bush’.
Yksi kummallisimmista artikkeleista on Rebecca Rinerin kirjoitus “Perustuslaki perustuu kristillisiin arvoihin”, jossa hän jokaisen kuuden kappaleensa jälkeen vetoaa erinäisiin raamatunkohtiin, vaikka kirjoitus käsitteleekin musiikkiteollisuutta, Eurooppalaisten Bush –vihaa, Kerryn vastaisten veteraanien ilmaisunvapauden puuttumista ja sitä, että tietyt kirkossakävijät “katsovat olennaisissa kysymyksissä läpi sormiensa sosiaalisten olosuhteiden parantamislupausten takia.”
Erään kirjoittajan keskeisin kysymys on, “Haluammeko todellakin presidentin, jonka mielestä sota ei ole vastaus, kun tuhat amerikkalaista kuolee?”
Luen näitä artikkeleita uudestaan ja uudestaan saadakseni selvää mistä on kysymys, mutta en lopultakaan pysty löytämään niistä mitään logiikkaa. Otsikoilla, faktoilla, raamatunkohdilla ja johtopäätöksillä ei ole toistensa kanssa mitään tekemistä.
Beckley 25.8.2004
Aavistuksen hermostuneena lähestyn Britannian parlamentin alahuoneen sisääntuloporttia 1800 –luvulla. Meitä on useita, myös naisia, tarkoituksenamme kävellä portista sisään vartijoiden huomaamatta. On tavallinen arkipäivä, joten vartijat eivät ole kovin kiinnostuneita yhtään mistään, ja onnistumme helposti.
Pihalla kävellessäni epäröin. Mietin, onko tämä sittenkään oikein. Lopulta totean, että aatteen kannalta katsottuna tämä on paitsi oikein myös välttämätöntä.
Saavumme sisälle saliin ja aloitamme joukkomurhan. Ammuskelemme käsiaseilla summittain ihmisiä. Syntyy paniikki; ihmisiä juoksee joka suuntaan, kaatuilee, tippuu parvilta ja kuolee.
Eräällä meistä on pieni konekivääri. Hän on keski-ikäinen ja hoikka, hänellä on pyöreät silmälasit ja hän on pukeutunut siististi pikkutakkiin ja suoriin housuihin. Hän pitää konekivääriä ilmassa toisella kädellään, ampuu summittain ympärillensä lyhyitä sarjoja ja itkee. Hän on täysin poissa tolaltaan, ei lopeta vaikka kaikki muut ovat jo lopettaneet.
Pelkään saavani osuman, joten käännyn ja otan muutaman askeleen paetakseni paikalta. Sitten muistan olevani kuvaaja, ja että kyseessä on sitä paitsi pelkkä uni, joten palaan takaisin paikalleni.
Kumarrun maassa makaavien uhrien puoleen ja autan heitä sitomalla heidän haavojaan ja nostamalla heitä paareille.
Tilanteen hiukan rauhoituttua istahdan väsyneenä penkille. Vasemmalla puolellani istuva mies pitelee päätään käsiensä välissä ja voivottelee surkeana. ’Toipuuko meidän yhteiskunta tästä koskaan,’ hän kysyy englanniksi.
Ajattelen, että voi kunpa tietäisit. Sadan vuoden kuluttua ihmiset eivät edes muista tämän tapahtuneen.
Beckley 31.8.2004
Eilen osallistuin vaalikamppailuun jakamalla ilmaislippuja keskustan yrityksille tämän päivän vaalitilaisuutta varten. Yllättäen suuri osa keskustan kauppiaista oli lipuista kiinnostunut. En tiedä, kannattivatko Kerryä, vai johtuiko siitä, että eivät yksityisyrittäjinä halunneet olla ketään vastaan vai siitä, että moni heistä oli minulle jo tavalla tai toisella tuttuja.
Kukkakauppias on naapurini, kummassakin grillissä ja maitokaupoissa vierailen säännöllisesti, optikolla olen käynyt kysymässä aurinkolaseja ja kuivapesulassa kysymässä, onko täällä tavallista pesulaa. Silloin sain kuin vahingossa selville, että tuo kuivapesulassa työskentelevä lyhyt nainen on kirjoitustaidoton. Myöskään Bryanin uusmediayrityksen toimistossa en tuntenut oloani vieraaksi, joten vain lakitoimistot olivat uusia paikkoja minulle.
Tilaisuuden pääpuhuja oli demokraattien varapresidenttiehdokas John Edwards. Vain ilmapallot puuttuivat. Plakaatteja meillä yleisöllä oli, jokaisella jokin, ja käyttäydyimme kuin aivottomat kanat. “The Hope is on the Way! The Hope is on the Way!…”, huusimme Edwardsin slogania niin, ettei edes hän itse voinut menoa naama peruslukemilla katsoa.
Vain suuret massat voivat käyttäytyä näin typerän hurmoksellisesti. Vaikka en epäile hetkeäkään, etteikö näiden massojen voitto noihin toisiin massoihin verrattuna olisi nyt hyväksi Yhdysvalloille ja koko maapallolle, silti minua jäi ahdistamaan tuo suunnaton määrä teeskentelyä.
Jos olisin tyytynyt katsomaan sirkusta vain sivusta, voisin suhtautua asiaan näin jälkikäteen paljon leppoisammin. Mutta sen sijaan minä olin suorastaan agitaattorin asemassa. Heiluin, huusin, tanssin, pompin, heilutin kylttejäni ja Amerikan lippua, kättelin Johnia ja taputin häntä olalle. Toivottavasti kukaan ei huomannut.
Vapaaehtoisten joukossa tapasin muun muassa vuokranantaja Davidin ystävättären, eloisan naisen, joka oli ollut aikoinaan Finnairilla töissä ja osasi siksi sanoa suomeksi ’isoäitini on hammasharja’, ’kylmä’, ’kuuma’ ja ’kurkku’.
Tapasin myös naisen, jonka luona yövyimme Lewisburgissa. ’En ole mitään taloudenhoitajatyyppiä,’ hän totesi myös minulle. Jätin mainitsematta, että sen kyllä huomasin. Kerroin hänelle, että hänen luonaan oli oikein kotoisaa.
Kävi ilmi, että hänellä on miesystävä New Yorkissa ja miehellä myös lapsi, poika. Mies oli alkuviikosta järjestämässä maailmallakin huomion saanutta bushinvastaisia mielenosoituksia. New York Timesin mukaan tapahtuma sujui hyvin, eikä mielenosoittajat sen enempää kuin poliisikaan ole provosoitunut laajempaan väkivaltaan.
Uutiskuvista päätellen poliiseja oli runsaasti, mutta aikaisempiin mielenosoituksiin verrattuna heillä näytti olevan suhteellisen kevyt varustus. Polkupyöräpoliiseja mellakkapoliisien tilalla. Olivat jopa antaneet mielenosoittajille luvan mennä alueelle, jonne heille ei alun perin oltu annettu lupaa mennä. Mielenosoittajat kun olivat sanoneet menevänsä sinne joka tapauksessa. ’Yritämme olla mukavia,’ kommentoi poliisi.