Recent Posts

Rauhan mahdollisuudesta

Rauhan mahdollisuudesta

Puhe rauhasta on tarpeen, kun militarismi, nationalismi ja valtapolitiikka vahvistuvat. Sodassa eivät vaikene vain lait vaan myös järkevä vuoropuhelu. Kirja kertoo sen mahdollisuuksista ja tuo keskusteluun humanistisia näkökulmia. Se valottaa kansainvälisten sopimusten vaikutuksia ja sitä, millä eri tavoilla sotia voidaan ehkäistä. Jos tahdot rauhaa ottaa kantaa 

Puhetta ja tekoja – sodan vastustamisesta rauhan rakentamiseen

Puhetta ja tekoja – sodan vastustamisesta rauhan rakentamiseen

Rauha on enemmän kuin sodan poissaoloa. Se on jatkuvia tekoja, hyvää arkielämää ja tie kohti oikeudenmukaisuutta, rauhanaktivistit määrittelivät TSL:n järjestämässä tilaisuudessa Hyvin sanottu -keskustelufestivaaleilla 30.9.2023. Rauhasta olivat keskustelemassa Keskustelua ohjaasi TSL:n koulutuspäällikkö Kirsi Mäki ja se käytiin Erätauko-menetelmää hyödyntäen. Lue Aikamerkin juttu keskustelusta: https://aikamerkki.fi/rauhantyo-antaa-ihmisille-toivoa/ Työväen 

Syyrian surullinen sota

Syyrian surullinen sota

Mikäpä sota nyt ei olisi surullinen, mutta Saana-Maria Jokisen Ääniä sodasta: Syyrian tie vallankumouksesta suursotaan -kirjaa kuunnellessa tuli erityisen surullinen olo. Rauhacastin Podcast-haastattelussa Saana-Maria Jokinen kertoo pyrkineensä kirjoittamaan yleistajuisen tietokirjan tavalliselle keskivertolukijalle. Tehtävä on haastava, sillä tällekin sodalle on olemassa enemmän kuin yksi, helposti selitettävä syy, sotivien osapuolten määrä on jatkuvasti vaihdellut, ja vaihdellut on myös ulkopuolisten tahojen puuttumisen taktiikat, intensiteetti ja jopa se, mitä sodan osapuolta he tukevat. 

Syyrian sisällissodan alkamisesta tulee keväällä kuluneeksi kolmetoista vuotta. Kirjansa loppupuolella Jokinen toteaa Syyrian presidentti Bashar al-Assadin voittaneen sodan ennen kaikkea Venäjän, ja jossain määrin myös Iranin avustuksella. 

Onko sota nyt siis ohi? Vaikka olisikin, se ei kirjan kuuntelijan surua hälvennä, onhan kirja siihen asti ollut ennen kaikkea kuvaus al-Assadin hallinnon korruptiosta, mielivallasta ja julmuudesta: jo ennen sotaa tapahtunutta salakuuntelua, kontrollia, rajoituksia, väkivallattomien mielenosoittajien pidätyksiä, murhia ja kidutuksia, ja sodan alettua muun muassa siviilikohteiden kuten kylien, kaupunkien ja kerrostalolähiöiden – jopa omien sairaaloiden – pommittamista ennen kaikkea konventionaalisilla, mutta myös kemiallisilla aseilla ja mitä hirvittävimpää tuhoa kylvävillä kotikutoisilla tynnyripommeilla. 

Onko sota nyt päättynyt -kysymykseen Jokinen ei suoraan vastaa myöntävästi, mutta toteaa, että aktiivisia taisteluita on vähemmän kuin aikaisemmin. Käänteetekevää taisteluiden vähenemisessä oli Venäjän aloittamat Syyrian hallintoa tukevat pommitukset syksyllä 2015. Niiden ansiosta Aleppo siirtyi kokonaan uudestaan hallituksen haltuun loppuvuodesta 2016. Jokisen arvion mukaan tällä hetkellä Syyriasta 70 % on hallinnon kontrollissa. 

Mutta toisaalta Iblibin maakunta ei ole hallinnon kontrollissa, siellä vaikuttaa ääri-islamistinen ryhmä. Myös koillis-Syyrian Kurdien autonominen alue on regiimin ulottumattomissa, kuten myös Turkin ja Turkin tukemien joukkojen miehittämät alueet pohjoisessa. Jokinen epäröi kutsua Syyrian tilannetta myöskään jäätyneeksi konfliktiksi, koska pommitukset yhä jatkuvat. Venäjä pommittaa Syyriaa yhä, kuten myös Israel aina välillä Iranin kohteita. Etelä-Syyriassa nähtiin jokin aika sitten taas isoja mielenosoituksia hallintoa vastaan, ja kurdien hallitsemassa koillis-Syyriassa paikalliset arabiheimot ovat ottaneet yhteen Syyrian demokraattisten joukkojen (SDF) kanssa. Viimeksimainittua dominoi PKK:n Syyrian sisarpuolueen, PYD:n aseellinen siipi. 

Kaikkiaan Syyrian sisällissodassa arvioidaan kuolleen 505 000 – 613 000 ihmistä, mikä tekee siitä Wikipedian listalla ja maltillisilla arvioilla mitattuna meneillään olevista sodista toiseksi eniten kuolonuhreja vaatineen. Vain Afganistanissa, jossa on sodittu vuodesta 1978 lähtien, on kuollut enemmän ihmisiä. 

Kirjassaan Jokinen kritisoi länsimaista mediaa konfliktin puutteellisesta kuvaamisesta. Huomio on ollut aivan liikaa teloitusvideoita levittävien ääri-islamilaisten toimissa, vaikka esimerkiksi Syrian Network for Human Rights -järjestön arvion mukaan Syyrian hallinto ja Venäjä ovat olleet vastuussa yli 90%:sta Syyriassa vuosina 2011-2019 tapahtuneista siviilien kuolemista. 

Toinen valtavaa mediahuomiota saanut seikka oli kemiallisten aseiden käyttö, joiden kauhuja myös kirjassa kuvataan. Merkittävin niistä oli Al-Assadin hallinnon Ghoutaan tekemä sariini-isku 21.8.2013, jossa Yhdysvaltojen hallinnon arvion mukaan kuoli yli 1 400 ihmistä, joista noin kolmasosa oli lapsia. Ranskan ja Iso-Britannian tiedustelupalvelujen mukaan kuolonuhreja olisi ollut huomattavasti vähemmän, 280 – 350, kun taas Vapaan Syyrian armeijan mukaan jopa yli 1 700. Kuolonuhrien määrästä ollaan siis erimielisiä, mutta itse kemiallisten aseiden käyttö oli kiistatonta ja mm. YK:n tutkijoiden vahvistamaa.

Vuotta aiemmin Yhdysvaltojen silloinen presidentti Barack Obama oli julistanut, että kemiallisten aseiden käyttö olisi “punainen viiva” joka “muuttaisi yhtälöäni.” Tiettävästi Yhdysvallat alkoikin yhdessä Iso-Britannian ja Ranskan kanssa suunnittelemaan iskuja Syyrian hallinnon kohteisiin, mutta ne jäivät toteuttamatta. Sen sijaan Syyrian hallinto teki Venäjän välittämänä sopimuksen Yhdysvaltojen kanssa kemiallisten aseiden luovuttamisesta tuhottavaksi. 

Kemiallisten aseiden käyttöön on syytäkin reagoida voimakkaasti niin mediassa kuin poliittisestikin, mutta järkyttävää kyllä se jätti varjoonsa yhä kiihtyvän siviilien tappamisen konventionaalilla aseilla. Jokisen mukaan “Ghoutan kemikaali-iskuja seuranneiden kahden vuoden aikana Syyriassa kuoli lähes neljä kertaa enemmän ihmisiä kuin edeltäneinä kahtena vuotena.” 

Jälkikäteen Barack Obama on kertonut olevansa ylpeä päätöksestään olla käyttämättä sotilaallista voimaa Syyrian hallintoa vastaan. Päätös oli myös suomalaisten rauhanjärjestöjen toiveen mukainen ennen kaikkea siksi, että rauhanjärjestöt suhtautuvat sotilaallisiin ratkaisuihin jo lähtökohtaisesti kriittisesti, mutta myös siksi, että tässä tapauksessa sodassa katsottiin olevan jo ihan riittävän monta ulkopuolista toimijaa, pelättiin sodan eskalaatiota ja tuoreessa muistissa oli millaiseen katastrofiin oli johtanut Yhdysvaltojen hyökkäys Irakiin keväällä 2003.

Toisaalta ei ole lainkaan kaukaa haettua kysyä, tulkitsiko al-Assad kemiallisten aseiden tuohoamista koskevan sopimuksen myötä saaneensa vapaat kädet jatkaa siviilien teurastusta. Sillä olihan selvää, että kun länsimaat eivät tulleet syyrialaisten siviilien avuksi edes kemiallisilla aseilla toteutetun hyökkäyksen takia, ne eivät tulisi apuun myöskään konventionaalisilla aseilla toteutettujen hyökkäysten takia. 

Näitä vaikeita kysymyksiä on syytä rauhanjärjestöjenkin piirissä pohtia vakavasti ja nimenomaan niin, että punnittavana on enemmän kuin vain kaksi vaihtoehtoa (pommittaminen vai passiivisuus): Mitä esimerkiksi EU:n olisi pitänyt tehdä, ja mitä se voisi tulevaisuudessa tehdä väkivallattomasti siviilien suojelemiseksi tällaisissa tilanteissa?  

Jokinen kritisoi suomalaisten rauhanjärjestöjen passiivisuutta syyrialaisten siviilien kärsimysten suhteen: “Myöskään suomalaisissa rauhanjärjestöissä Syyrian konflikti ei ollut syksyyn 2016 mennessä herättänyt sen kummempaa reaktiota, huolimatta toistuvista sotarikoksista, sadoista tuhansista kuolonuhreista ja miljoonista pakolaisista.”

Kirjassa jätetään mainitsematta, että nimen omaan syksyllä 2016 asia herätti reaktiota. Asiasta löytyy mainintoja sekä Suomen Rauhanliiton että Suomen Rauhanpuolustajien kotisivuilla. Jälkimmäisen mukaan 

“Kolmisensataa ihmistä muisti tiistaina 11.10.2016 Helsingin Tehtaankadulla Syyrian sodan uhreja ja vaati loppua Aleppon pommituksille ja Syyrian sodalle. […] Syyrian sodan uhreille pidetyn hiljaisen hetken jälkeen väki siirtyi Pyhän Henrikin aukiolle sytyttämään kynttilät rauhanmerkkiin. […] mukana oli paljon lapsiperheitä, joita Syyrian siviilien kohtalo oli erityisesti koskettanut. Monet median edustajat ja poliitikot ovat viime aikoina esittäneet runsaasti kritiikkiä siitä, että rauhanjärjestöt eivät ole riittävästi reagoineet Syyrian sotaan. Tehtaankadulla kriitikoita näkyi vain kourallinen eikä media näytä noteeranneen tapahtumaa lainkaan.”

Rauhanpuolustajien yllä esitetty näkökulma on täysin totta, mutta totta on sekin, että Ääniä sodasta – Syyrian tie vallankumouksesta suursotaan -kirjan kuunneltuani ja Jokista haastateltuani, voin omalta osaltani sanoa, että al-Assadin Syyrian sotarikoksista olisi tuolloin pitänyt pitää suurempaa meteliä. 

Kirjassaan ja tässä haastattelussa Jokinen antaa äänen syyrialaisille, jotka, aivan kuten Tunisiassa ja Egyptissä samoihin aikoihin, nousivat väkivallattomasti hallintoaan vastaan keväällä 2011 vaatien viranomaisten mielivallan ja korruption loppumista. 

Kansainvälisen yhteisön – ja nyt en viittaa pelkästään valtiollisiin toimijoihin, vaan myös kansainvälisiin kansalaisjärjestöihin ja maailmankansalaisiin ylipäätään – tulee olla paremmin verkostoitunut, paremmin varautunut, ja meillä tulee olla entistä vahvempi kansainvälinen oikeusjärjestelmä, jolla voisimme tukea tämänkaltaisia ihmisoikeuksia täysin oikeutetusti vaativia tahoja, nyt ja tulevaisuudessa.

Timo Virtala

Kirjoittaja on sosiologi ja siviilipalveluskeskuksen luennoitsijavieras. Virtala on kirjoittanut kirjat Sarajevon ympäristö (Savukeidas 2013) ja Väkivallattomuuden voima – kertomuksia rohkeudesta (Umpihanki 2020). 

Rauhanliiton blogi tuo näkökulmia rauhanpolitiikkaan ja -kulttuuriin. Sen kirjoittajat ovat Rauhanliiton ja rauhanliikkeen toimijoita ja tutkijoita. Blogissa esitetyt näkökulmat eivät välttämättä täysin vastaa Rauhanliiton kantoja.

Myös miesten ja poikien kokemasta väkivallasta on puhuttava

Myös miesten ja poikien kokemasta väkivallasta on puhuttava

Tammikuun viimeisenä päivänä vietetään kolmatta kertaa kansainvälistä Miesten ja poikien kokeman väkivallan vastaista päivää. Rauhacastin haastateltavana oli yksi teemapäivän puuhamiehistä, Tampereen yliopistossa rauhan- ja konfliktintutkimusta opiskeleva Juho Matinlauri. “Miehet elävät väkivallalle myönteisessä kulttuurissa, jossa omista kokemuksista puhuminen on vaikeaa. Väkivallan kokeminen on osa miehen roolia, 

Rauhan aseet -keskustelu Metso-kirjastossa

Rauhan aseet -keskustelu Metso-kirjastossa

Aiheesta keskustelemassa rauhanlähettiläs aktivisti ja poliitikko Rahim Alizada sekä tietokirjailija, sosiologi ja rauhanaktivisti Timo Virtala. Epävakaassa turvallisuustilanteessa sekä rauhanaate että maanpuolustustahto ovat nostaneet päätään. Vahvistaako sotilasliitto Natoon kuuluminen rauhaa? Millainen voimankäyttö tai aseistakieltäytyminen on hyväksyttyä? Kuinka toimiva Suomen asevelvollisuusjärjestelmä on? Tilaisuus on järjestetty yhteistyössä Tampereen 

Taleban-hallinnon ihmisoikeusrikokset ja niiden rankaiseminen

Taleban-hallinnon ihmisoikeusrikokset ja niiden rankaiseminen

Miten kansainvälisen yhteisön tulisi reagoida silloin, kun yksittäinen valtio rikkoo räikeästi ihmisoikeuksia tai kansainvälistä oikeutta? Kuten nyt esimerkiksi Etelä-Afrikka harjoittaessaan apartheidia 1948-1991, Irak hyökätessään Kuwaitiin 1990, Yhdysvallat hyökätessään Irakiin 2003, Venäjä hyökätessään Ukrainaan ja Talebanien hallitsema Afganistan naisten oikeuksia polkiessaan. 

Tulisiko muun maailman asettaa tällainen valtio kauppasaartoon? Eristää heidät kansainvälisestä kanssakäymisestä niin politiikan, talouden, kulttuurin kuin urheilunkin saralla? 

Vai tulisiko sääntöjä rikkova valtio pakottaa ruotuun sotilaallisesti? Ensin uhkaamalla, ja jos tulosta ei ala kuulua, uhkaukset toteuttamalla eli pommittamalla ja mahdollisesti miehittämällä ja hallinto vaihtamalla. 

Vai onko kenties suostuttelu se oikea tie? Olisiko moraalisesti oikein tehdä tällaisen valtion kanssa yhteistyötä, jatkaa kaupankäynti ja mahdollista avustamista ja houkutella, näyttää esimerkkiä ja neuvotella heidät takaisin kaidalle polulle?

Boikotti, pommittaminen vai yhteistyö? On helppo keksiä argumentteja kaikkia näitä kolmea keinoa vastaan. 

Sodan ja pommittamisen voi syystäkin nähdä rauhan ja demokratian vastakohtina, joten rauhan ja demokratian tuomisen pommittamalla on helppo nähdä yhtä absurdina ajatuksena kuin… miten sen nyt sanoisi, “fighting for peace is like screwing for virginity.” 

Boikotti taas iskee pahimmin köyhiin, se on nähty niin Irakissa, Iranissa, Pohjois-Koreassa kuin Myanmarissakin. Myös keskiluokkaa se heikentää, vaikeuttaen heidän työtilannettaan, talouttaan ja resilienssiään ja vähentää siten heidän riskinottohaluaan ja mahdollisuuksiaan ja motivaatiotaan nousta protestoimaan vallanpitäjiään vastaan. 

Kuten Rauhacastin edellinen haastateltava tohtori Tarja Cronberg nosti esille, talouspakotteet eivät ole tuottaneet kohdemaan politiikkaan haluttua muutosta sen enempää Kuubassa, Pohjois-Koreassa kun Iranissakaan, vaikka pakotteet ovat kahdessa ensin mainitussa kestäneet jo useita vuosikymmeniä.

Mitä yhteistyöhön tulee, tämänkertainen haastateltava, Afganistaniin erikoistunut toimittaja, opiskelija ja aktivisti Zahra Karimy, ei nykytilanteessa lähtisi missään nimessä Afganistanin Taleban-hallinnon kanssa yhteistyön tielle. Hänen mielestään Talebanien hallinnon kansainvälinen tunnustaminen veisi maata 20 vuotta taaksepäin. Rajuja, naisia ja vähemmistöjä sortavia lakeja on jo olemassa, ja Karimy pelkää niiden vain pahenevan mikäli hallinto saa haluamansa, eli kansainvälisen tunnustuksen vallalleen. 

Joten onko Karimy sitten sillä kannalla, että Afganistan tulisi eristää kansainvälisestä yhteistyöstä? Tällaista käsitystä en hänen puheistaan saanut. Päin vastoin hän ilmaisi huolensa, ettemme saisi unohtaa Afganistania. Hän kertoi afganistanilaisista toimittajista, ystävistään ja sukulaisistaan, jotka nyt tuntevat tulleensa unohdetuksi ja petetyksi. Kahdenkymmenen vuoden ajan länsimaat olivat heidän maassaan läsnä, ja nyt yhtäkkiä kansainväliset järjestöt vetävät työntekijänsä pois maasta ja jättävät heidät oman onnensa nojaan. Tavalliset ihmiset, jotka eivät ole tapahtumien kulkuun mitenkään syyllisiä, kärsivät tästä kaikkein eniten.  

Talebanien uskonnollinen poliisi pahoinpitelee pukeutumissäädöstä rikkonutta naista vuonna 2001. Rawa-photos, pd.

Karimy ja Cronberg eivät ole ensimmäiset Rauhacastin haastateltavat, joille olen esittänyt tämän kysymyksen, eivätkä he ole ensimmäiset, jotka vastauksessaan jonkin vaihtoehdon kannattamisen sijaan keskittyvät kritisoimaan jotakin annetuista vaihtoehdoista. Kysymyksen vaikeus huomioon ottaen tämä on hyvin ymmärrettävää. 

Olemmeko pakotettuja valitsemaan kolmen huonon vaihtoehdon välillä? Emmekö todella keksi tämän listan jatkoksi edes neljättä tai viidettä vaihtoehtoa? Onko ihmiskunnalla näin huono mielikuvitus?

Kirjassaan The Internationalists (2017) Oona A. Hathaway ja Scott J. Sharpiro näkevät valoa tunnelin päässä. Vähän samaan tapaan kuin Steven Pinker kirjassaan The Better Angels of Our Nature (2012) ja Hans Rosling kirjassaan Faktojen maailma (2018), myös Hathaway ja Sharpiro todistavat tilastotieteellisiin materiaaleihin tukeutuen kuinka maailma on viimeisten vuosikymmenien kuluessa kulkenut parempaan suuntaan. 

Siinä missä Pinkerin kirja todistelee väkivallan ja sotien vähentyneen ja siinä missä Roslingin kirja muistuttaa elintason nousseen, koulutuksen yleistyneen ja eliniänodotteen kasvaneen, Hathaway ja Sharpio vakuuttelevat että valloitussotia käydään maailmassa yhä harvemmin ja silloin kun niitä käydään, yhä useammin valloittaja vetäytyy anastamiltaan mailta. 

Hathaway ja Sharpiro nostavat käännekohdaksi vuoden 1928 Pariisin rauhansopimuksen, joka tunnetaan myös nimellä Kellogg-Briand -sopimus. Sen allekirjoittivat kutakuinkin kaikki maailman siihen aikaan itsenäiset valtiot, ja siinä kiellettiin sodankäynti kansainvälisen politiikan välineenä. Sodista tuli laittomia ja talouspakotteista laillisia, kun tilanne oli siihen asti ollut päinvastainen.

Kuten valitettavan hyvin tiedämme, sopimus ei lakkauttanut sotia, mutta se vähensi niitä merkittävästi. Hathaway ja Shapiro ovat laskeneet, että vuosisata ennen Kellogg-Briand -sopimusta maailmassa valloitettiin keskimäärin yhdentoista Krimin niemimaan kokoinen alue joka ikinen vuosi. Meidän aikanamme Krimin valloitus oli ensimmäinen tuon mittaluokan valloitus useaan vuosikymmeneen. 

Kellogg-Briand -sopimus pani alulle kehityksen kohti nykyistä sopimuksiin pohjautuvaa järjestelmää, jonka seurauksena YK:n sopimuspankista löytyy tällä hetkellä yli 158 000 kansainvälistä sopimusta. 

Siinä missä aluevalloitusten harvinaisuus toimii todisteena nykyjärjestelmän toimivuudesta, Taleban-hallinnon ihmisoikeusrikkomukset ja Venäjän sotilaallinen hyökkäys Ukrainaan toimivat todisteina nykyjärjestelmän puutteista. Suunta on oikea, mutta parannettavaa riittää.

Ei riitä että sodat ovat julistettu laittomiksi ja ihmisoikeuden universaaleiksi. Tarvitaan nykyistä konkreettisempia seuraamuksia jos näitä sopimuksia rikotaan. Tarvitaan vahvempaa, demokraattisempaa ja paremmin resurssoitua YK:ta ja tarvitaan valtioilta rohkeutta luopua osasta suvereenisuuttaan kansainvälisen oikeuden vahvistamiseksi. 

Zahra Karimyn kuvaukset Afganistanin nykytilanteesta on karua kuultavaa, eikä tilanteen parantamiseksi ole aikaa jäädä odottelemaan YK:n reformeja. On toimittava nyt. Karimyn viesti on, että afganistanilaisia ei saa unohtaa ja Taleban-hallinnon painostamista tulee jatkaa. Ei siis Taleban-hallinnon tunnustamista ilman ehtoja, mutta ei myöskään koko valtion täyttä eristämistä. Ihmisten auttamista Teleban-hallinnosta huolimatta. 

Timo Virtala

Kirjoittaja on sosiologi ja siviilipalveluskeskuksen luennoitsijavieras. Virtala on kirjoittanut kirjat Sarajevon ympäristö (Savukeidas 2013) ja Väkivallattomuuden voima – kertomuksia rohkeudesta (Umpihanki 2020). 

Rauhanliiton blogi tuo näkökulmia rauhanpolitiikkaan ja -kulttuuriin. Sen kirjoittajat ovat Rauhanliiton ja rauhanliikkeen toimijoita ja tutkijoita. Blogissa esitetyt näkökulmat eivät välttämättä täysin vastaa Rauhanliiton kantoja.

Röyhkeä ydinasejärjestys

Röyhkeä ydinasejärjestys

Maailman nykyinen ydinasejärjestys on uskomattoman epäjohdonmukainen, kohtuuttoman epäoikeudenmukainen ja pelottavan vaarallinen, käy ilmi rauhantutkija Tarja Cronbergin viime vuonna julkaistusta kirjasta Renegotiating the Nuclear Order: A Sociological Approach.   Ydinsulkusopimus “Ei ole toisia kansainvälistä sopimuksia jossa annetaan oikeutus joillekin maille pitää se, mikä kielletään toisilta,” toteaa Cronberg 

Arndt Pekurinen and the birth of the Finnish non-military service law 1931

Arndt Pekurinen and the birth of the Finnish non-military service law 1931

On 5th of November 1941, at the warfront of Suomussalmi, citizen Arndt Pekurinen was executed. According to his believs shooting a person was always and in every situation wrong. Before the execution he was sentenced to prison four times: first for four, then six, then 

Miten rauhanliikkeen tulisi suhtautua Ukrainan sotaan?

Miten rauhanliikkeen tulisi suhtautua Ukrainan sotaan?

Julkaistu Antimilitaristi-lehdessä 7.4.2022.

Useiden vuosikymmenten ajan suomalainen rauhanliike on vastustanut Suomen NATO-jäsenyyttä, kannattanut asevientirajoituksia sotaa käyviin maihin ja tukenut aseistakieltäytymistä meillä ja muualla. Venäjän hyökättyä torstaina 24.2.22 aseellisesti Ukrainaan Suomen kansan enemmistö kääntyi ensimmäistä kertaa NATO-jäsenyyden puolelle, sekä hallituksen että opposition enemmistö kannatti aseiden antamista sotaa käyvään maahan, ja sosiaalisessa mediassa lukuisat entiset aseistakieltäytyjät ilmoittivat muuttaneensa mielensä ja olevansa nyt valmiita puolustamaan isänmaataan tarvittaessa aseellisesti.

Onko rauhanliike siis entistäkin ahtaammalla militarismin pusertaessa sitä sekä Venäjältä että Suomesta? Näinkin asian voi toki nähdä. Toisaalta rauhanliike on näinä päivinä saanut poikkeuksellisen paljon myös huomiota, ymmärrystä ja tukea. Rauhanliikkeen järjestämään rauhanmielenosoitukseen osallistui – tietääkseni ensimmäistä kertaa sitten vuoden 2003 – tuhansia ihmisiä. Rauhanliikkeen liputtamista keskeisistä teemoista – Venäjän hyökkäyksen tuomitsemisesta, rauhan palauttamisen vaatimuksesta, ukrainalaisten auttamisesta ja kansainvälisen oikeuden tärkeydestä – vallitsee hyvin suuri yksimielisyys. Tässä asiassa rauhanliikkeen kannalla ovat niin hallitus, oppositio, media kuin kansan enemmistökin.

Jos apartheid olisi kaadettu sisällissodalla ja Neuvostoliitto olisi hajonnut yhtä verisesti kuin Jugoslavia, olisimmeko osanneet kuvitella näihin väkivallattoman ratkaisun, sen joka oikeasti toteutui?

Joten tulisiko rauhanliikkeen siis nyt keskittää voimansa kansainvälisen oikeuden puolesta puhumiseen ja jättää NATO, asevienti ja asevelvollisuus tässä tilanteessa vähemmälle huomiolle? Takoa nyt kun rauta on kuumaa ja haalia uusia jäseniä vallitsevan yksimielisyyden puitteissa? Vai entistäkin ärhäkämmin varoittaa militarismin ja sotilasliittoutumien vaaroista, muistuttaa että sodat loppuvat vain, kun sotilaat lakkaavat sotimasta ja aseiden valmistus ja vienti lopetetaan?

Rähmällään sodankäyntiin

Rauhanliike ei ole ensimmäistä kertaa tässä tilanteessa. Rauhanjärjestöjen historia ulottuu yli kahdensadan vuoden taakse, ja tuohon kahteensataan vuoteen mahtuu satoja enemmän ja vähemmän oikeutettuja sotia. Jokaisen sodan kohdalla jokainen pasifisti ja jokainen rauhanjärjestö joutuu kysymään itseltään, onko olemassa oikeutettuja sotia. Onko olemassa tilanteita, jossa väkivallan käyttö on oikeutettua, ja mikäli on, onko nyt sellainen tilanne?

Menneiden sotien tarkastelu tästä näkökulmasta on aina helpompaa kuin juuri alkaneiden. Esimerkiksi Yhdysvalloissa vallitsee suuri yksimielisyys vapaussodan, sisällissodan ja toisen maailmansodan oikeutuksesta, tai suoranaisesta pyhyydestä, kuten historioitsija Howard Zinn (1922-2010) muotoilee asian YouTubestakin löytyvässä erinomaisessa luennossaan Three Holy Wars. Meille suomalaisille tämmöinen pyhä sota oli tietysti talvisota. Näitä neljää sotaa yhdistää se, että niillä saavutettu päämäärä oli jotain helposti ymmärrettävää ja hyvää: Yhdysvaltojen itsenäisyys, orjuuden lakkauttaminen, natsismin kaataminen ja Suomen itsenäisyyden säilyttäminen.

”Olemme niin rähmällämme sodankäyntiin”, sanoo Zinn luennossaan, että oikeutetun päämäärän löydettyämme kiirehdimme heti päättelemään, että keino sen saavuttamiseksi täytyy olla oikeutettu sota. ”Ei. Meidän on syytä olla hyvin hyvin varovaisia tämän hypyn suhteen. Siis hypyn ”tämä on hyvä päämäärä” -ajatuksesta ”joten meidän on aloitettava sota” -ajatukseen.”

Oikeutettu päämäärä yksin ei siis tee sotimisesta oikeutettua. Passiivisuuden ja sotilaallisen ratkaisun välillä on sata vaihtoehtoa, huomauttaa Zinn, ja niitä on syytä punnita hyvin tarkkaan.

Hän muistuttaa, että esimerkiksi Kanada saavutti itsenäisyyden ilman sotaa Englantia vastaan, ja että suurimmassa osassa maailmaa orjuus saatiin kiellettyä ilman sisällissotaa.

Pasifismikeskustelun natsikortti

Mutta entä se toinen maailmansota? Olisiko natsismista voitu päästä eroon ilman väkivaltaa? Hyvin monen (entisen) pasifistin mielestä ei. Esimerkiksi maailmansotien välillä aseistakieltäytymistä hyvin näyttävästi tukenut fyysikko Albert Einstein kääntyi toisen maailmansodan alettua sille kannalle, että rauhan saavuttamiseksi ensimmäinen askel on natsien pysäyttäminen aseellisesti. Vasta sitten voidaan alkaa järjestelemään tulevat sodat estävää maailmanhallitusta. Absoluuttipasifistien kritiikkiin hän vastasi, ettei ollut kääntänyt takkiaan, vaan että hän oli yhtä tulisieluinen pasifisti kuin ennenkin.

Passiivisuuden ja sotilaallisen ratkaisun välillä on sata vaihtoehtoa, ja niitä on syytä
punnita hyvin tarkkaan

Oliko Einstein yhä pasifisti, se riippuu pasifismin määritelmästä. Onko pasifismi kaiken väkivallan kieltämistä vai työtä väkivallan vähentämiseksi? Yleensä pasifismi ymmärretään ensin mainittuna, vaikka jälkimmäinen määritelmä on alkuperäisempi. Hyvä ratkaisu on kutsua ensin mainittua absoluuttiseksi ja jälkimmäistä suhteelliseksi pasifismiksi.

Nobelin rauhanpalkinnon voittanut entinen Yhdysvaltojen presidentti Barack Obama oli Einsteinin linjoilla. ”Väkivallaton kampanja ei olisi voinut pysäyttää Hitlerin armeijoita”, hän totesi rauhanpalkintoluennossaan joulukuussa 2009. Ymmärrän mitä hän halusi sanoa, mutta itse olisin muotoillut asian toisin. Virke ”Väkivallaton kampanja ei pysäyttänyt Hitlerin armeijoita”, olisi ollut todenmukaisempi, kuten myös asian ilmaiseminen toisin päin: ”Hitlerin armeijat pysäytettiin sotilaallisella voimalla, väkivaltaa käyttäen.” Sillä mistä me tiedämme, mihin massiiviset, esimerkiksi valtiojohtoiset väkivallattomat kampanjat olisivat pystyneet, jos niitä olisi kokeiltu.

Itsekin toiseen maailmansotaan vapaaehtoisena osallistunut Zinn huomauttaa, että jos jotain saavutetaan sotimalla, on sen jälkeen vaikea kuvitella, miten se olisi voitu saavuttaa sotimatta. Jos apartheid olisi kaadettu sisällissodalla ja Neuvostoliitto olisi hajonnut yhtä verisesti kuin Jugoslavia, olisimmeko osanneet kuvitella näihin väkivallattoman ratkaisun, sen joka oikeasti toteutui?

Tottelemattomat siviilit ja yllätetyt miehittäjät

Mutta entä Ukraina helmikuussa 2022? Venäjän hyökkäystä on helppo verrata talvisotaan. Ylivoimainen itänaapuri hyökkää voimalla ja vääryydellä ja totuutta räikeästi vääristellen pienemmän kimppuun. Jos Suomi ei olisi pistänyt väkivaltaisesti kampoihin, suomalaisten kohtalo on harvinaisen helppo arvata: viisikymmentä vuotta kommunistidiktatuurin ikeen alla.

Vertailukohtia voi kuitenkin hakea muualtakin. Vuonna 1968 Neuvostoliitto hyökkäsi Tšekkoslovakiaan, myös sillä kertaa voimalla ja vääryydellä ja totuutta vääristellen. Pääministeri Alexander Dubčekin kehotuksesta tšekkoslovakialaiset eivät nousseet aseelliseen vastarintaan, ja Unkarin vuoden 1956 kansannousun kaltaiselta, tuhansia ihmishenkiä vaatineelta konfliktilta vältyttiin. Aseellisen vastarinnan sijaan he harjoittivat aseetonta vastarintaa kuten panssarivaunut pysäyttäviä ihmismuureja, kylännimien vaihtamisia, kadunnimikylttien poistamisia, vesihanojen katkaisua, piraattiradio-, televisio- ja sanomalehtien ylläpitämistä, junien kadottamisia, graffiteja, miehittäjille puhumista (toisaalta myös tilanteeseen sopivaa tekaistua kielitaidottomuutta), toisin sanoen kaikkia mahdollisia yhteistyöstä kieltäytymisen muotoja, mihin vain mielikuvitus ylsi, mukaan lukien ja tärkeimpinä kaikista, suurlakkoja.

”Se oli totaalinen katastrofi”, totesi eräs mukana ollut neuvostoupseeri vuosia myöhemmin rauhantutkija Gene Sharpille. Neuvostoarmeija oli varautunut henkisesti ja fyysisesti sotimiseen, ei kansalaistottelemattomuuteen, ja oli tšekkoslovakialaisten tottelemattomien siviilien kanssa täysin helisemässä.

Kahdeksan kuukauden ajan tšekkoslovakialaiset pistivät sinnikkäästi vastaan, mutta joutuivat lopulta taipumaan; Dubček syrjäytettiin vallasta ja Prahan kevään uudistukset peruttiin. Erään arvion mukaan yhtenä keskeisenä syynä tähän oli lakkolaisten rahojen loppuminen. Toisaalta Tšekkoslovakian tapahtumia voi tarkastella myös kylmän sodan lopun alkuna: tšekkoslovakialaisten metodit otettiin käyttöön uudestaan Puolassa kymmenen vuotta myöhemmin ja kahta vuosikymmentä myöhemmin niillä kaadettiin koko Itä-Euroopan yksipuoluejärjestelmä.

Väkivallattomuutta pitäisi suunnitella valtiotasolla

Tšekkoslovakialaisten vastarinta kuusikymmentäluvun lopussa, kuten vielä yhdeksänkymmentäluvun alussakin, oli hyvin pitkälle spontaania ja koordinoimatonta. Mihin sillä pystyttäisiinkään, jos väkivallattomuutta opetettaisiin jo koulussa, ja valtiotasolla se olisi suunniteltua, harjoiteltua ja koordinoitua, ja sitä tuettaisiin kansainvälisellä massiivisella boikotilla?

Valitettavasti suunnittelu, harjoittelu, koordinointi ja resurssit sijoitettiin pitkän rauhan aikana väkivallattomien metodien sijasta väkivaltaisten metodien käyttöön valmistautumiseen. Nyt niitä sitten käytetään, koska muihin vaihtoehtoihin ei olla varauduttu. Sodan alettua vauhti ja innostus tähän suuntaan on vain kiihtymässä.

Tarvitaan rauhanliikettä, joka muistuttaa, että väkivallalle on vaihtoehtoja

Tästä syystä tarvitaan rauhanliikettä, joka muistuttaa, että muitakin vaihtoehtoja on. Tarvitaan rauhanliikettä, joka vaatii paitsi kansainvälisten oikeuden noudattamista, myös sen kehittämistä. Sopimusten rikkomisilla täytyy olla niin kovat sanktiot, että jokainen valtionjohtaja tietää, ettei niiden rikkominen kannata. Tarvitaan rauhanliikettä, joka valaa ihmisiin uskoa, että tämä on mahdollista ja muistuttaa ihmisiä, että yksittäinen epäonnistuminen ei tarkoita koko
sopimusjärjestelmän epäonnistumista.

Yksi todiste kansainvälisen oikeuden toimimisesta on, että kaikki merkit viittaavat tällä hetkellä siihen, ettei tämä sota tule kannattamaan sen enempää Putinille henkilönä kuin Venäjälle valtionakaan, päin vastoin.

Toinen todiste kansainvälisen oikeuden toimimisesta on sotien vähentyminen toisen maailmansodan jälkeen. Kyllä, Venäjän hyökkäys osoittaa, että järjestelmässä on parantamisen varaa, mutta tällaisen hyökkäyksen harvinaisuus ja kansainvälisen yhteisön reaktiot Venäjän toimiin todistavat, että kehitys on viime vuosikymmeninä kaikesta huolimatta kulkenut oikeaan suuntaan.

TEKSTI: Timo Virtala
KUVA: Andrew Butko (CC BY-SA 3.0) Casualties of the War in Donbas.

Kirjoittaja on luennoitsija ja tietokirjailija. Hän luennoi säännöllisesti siviilipalveluskeskuksessa ja
on kirjoittanut mm. kirjan Väkivallattomuuden voima – Kertomuksia rohkeudesta (Umpihanki
2020).

Anne Frankin päiväkirja

Anne Frankin päiväkirja

Anne Frankin päiväkirja by Ari Folman My rating: 5 of 5 stars Hieno toteutus, suosittelen! Sopii niin lapsille kuin aikuisillekin. Anne Frankin päiväkirjan tiivistäminen sarjakuvakirjan raameihin oli epäilemättä haastavaa, kuten kirjan sarjakuvasovittaja Ari Folman itsekin toteaa, mutta hän onnistui siinä mielestäni erittäin hyvin. Anne Frankin 

Passio

Passio

Passio by Pirkko Saisio My rating: 5 of 5 stars Aivan fantastisen upea teos! Se matkustaa halki Euroopan sekä ajassa että paikassa, seuraten erään korun vaihtuvia omistajia, alkaen keskiajan Firenzestä ja päätyen nykyajan Helsinkiin. Hämmästyttäviä ihmiskohtaloita, filosofiaa, uskontoa, historiaa, draamaa ja seesteisyyttä, ja tietysti jännittäviä 

Onko sota ikuinen ja väistämätön?

Onko sota ikuinen ja väistämätön?

Hyvää uutta vuotta rakkaat lukijat, kuulijat ja katsojat! Ohessa kaksi keskustelua viime vuodelta, ajattomista aiheista.

Jyväskylän syksy -tapahtumassa kysyttiin, onko sota ikuinen ja väistämätön, ja mihin rauhantyö kykenee? Jyväskylän Syksyn 2021 webinaarissa Taideyliopiston vararehtori, kuvataiteilija Jaana Erkkilä-Hill ja sosiologi, luennoitsija ja rauhanaktivisti Timo Virtala keskustelevat rauhantyön kysymyksistä. Esille nousevat myös nimet Pyhä Ksenia Pietarilainen ja Arndt Pekurinen. Puhetta johtaa päätoimittaja Elias Krohn.

Jyväskylän kevät -tapahtuman yhteydessä järjestetyssä Kristillinen rauhantyö -paneelissa oli keskustelemassa kirjailija, sosiologi Timo Virtala, professori Tapio Lampinen ja filosofian maisteri, pitkään kirjastonjohtajana toiminut Ilkka Hirvi.

Rauhacast: Miksi Suomi vie aseita Arabiemiirikuntiin?

Rauhacast: Miksi Suomi vie aseita Arabiemiirikuntiin?

Argumentteja orjakaupan puolesta ja vastaanKun Iso-Britannian parlementin jäsen William Wilberforce (kuvassa) johti vuosina 1787-1807 parlamentin orjuudenvastaista taistelua ajaen läpi orjakauppaa Brittiläisen imperiumin alueella kieltävää lakia, hänen ja hänen liittolaistensa työtä jarrutettiin kaksi vuosikymmentä ennen kaikkea kolmella argumentilla. Monet lakialoitteen vastustajista myönsivät Wilberforcen olevan oikeassa siinä, 

Rauhacast: Hävittäjien hinta tuplaantumassa jälleen

Rauhacast: Hävittäjien hinta tuplaantumassa jälleen

Äimistys uusiin hävittäjiin varatun rahasumman pökerryttävästä suuruudesta. Se jäi päällimmäiseksi mieleeni haastateltuani kansanedustaja Kimmo Kiljusta Hornet-hävittäjät korvaavasta HX-hankkeesta.  Miljoonan ja miljardin välillä on tuhatkertainen ero, muistuttaa Kiljunen, mutta ainakaan euroissa ajateltuna asia ei meinaa upota tajuntaan. Suhteuttamista saattaa helpottaa, jos eurojen sijaan puhummekin aikayksiköistä: siinä missä miljoona 

Rauhacast: Tekoäly pystyy hyvään, mutta tarvitsee myös rajoituksia

Rauhacast: Tekoäly pystyy hyvään, mutta tarvitsee myös rajoituksia

Viimeisimmässä Rauhacast-podcastissa haastattelin Tampereen yliopiston filosofian professori Arto Laitista tekoälyn uhista ja mahdollisuuksista. Ennen haastattelua kuuntelimme Spotifysta tekoälyn luomaa klassista musiikkia. Tämä Johann Sebastian Bachin tyyliä jäljittelevä musiikki (Invention nro 2, kuunneltavissa alla olevasta klipistä) läpäisi meille “säveltäjien Turingin testin”, eli emme olisi tunnistaneet kappaletta tekoälyn tekemäksi, jos emme olisi tienneet asiasta etukäteen. 

Myös se, että näkee poliitikon puhuvan tutulla äänellään ja maneereillaan, ei enää ole vedenpitävä todiste tapahtuneesta. Asian voi käydä todentamassa katsomalla YouTubesta BBC:n luoman alla olevan videon.

Kaliforniassa tehdyt testiajot taas todistavat, että tekoäly pystyy myös ajamaan autoa turvallisemmin kuin ihminen. Näiden testien pohjalta on jopa argumentoitu, että itseajavien autojen yleisillä teillä tehtävien testien rajoittaminen on moraalitonta, sillä se hidastaa itseajavien autojen yleistymistä ja pitää näin liikennekuolemat korkealla. 

Terveydenhuollossa diagnosoiva tekoälyn käyttää jatkuvasti kasvavaa potilasrekisteriä, jonka pohjalta ohjelma voi tuottaa yhtä hyviä hoitosuosituksia kuin parhaat 25 prosenttia lääkäreistä. Nämä ohjelmat eivät tarvitse palkkaa tai yöunia, väsy tai tee nälästä johtuvia virheitä.  Ne eivät eläköidy ja vie osaamistaan hautaan, vaan ovat koska vain kopioitavissa seuraaville ohjelmaversioille.

Tekoälyn käyttömahdollisuudet ovat todella moninaiset, summasi haastateltavani Arto Laitinen. Sen kehityksen ja yleistymisen myötä on virinnyt vilkas keskustelu, jossa Laitisen edustamien tieteenalojen asiantuntemukselle on kova kysyntä. “Varmaan edellinen buumi, jossa etiikalle ja filosofialle oli vastaavanlainen tarve, liittyi bioetiikan ja geenimanipulaation syntyyn”, Lahtinen kuvasi. 

Yhtenä tekoälyn eettisenä haasteena Laitinen nostaa esille niin sanotun mustan laatikon ongelman. Ihmisillä tulee olla oikeus saada perustelut heitä koskevista päätöksissä, mutta jos päätöksen takana on syväoppimiseen kykenevä tekoälysovellus, on mahdollista, että ihmismieli ei pysty avaamaan päätöksentekoprosessia. 

“Ongelma siis on, että se (tekoäly) on hyvä siinä mitä se tekee, ja olisi hyödyllistä, että tähän voitaisiin luottaa. Että voitaisiin käyttää tätä valtavaa laskentatehoa ja ongelmanratkaisukykyä”, Laitinen kuvasi. 

Juuri tämä päätöksenteon arvaamattomuus on ensimmäinen kolmesta vaatimuksesta Punaisen Ristin kansainvälisen komitean suosituksessa valtioille autonomisten aseiden kieltämisestä. Suosituksessa todetaan seuraavaa: “Arvaamattomasti toimivat järjestelmät on kiellettävä. Kielto koskisi autonomisia asejärjestelmiä, joiden käytön vaikutuksia ei voida riittävästi ymmärtää, ennustaa ja selittää”. 

Laitinen on ICRC:n kanssa samoilla linjoilla. “Se suositus vaikuttaa kyllä selvästikin oikeanlaiselta. […] Olisi erittäin tärkeää, että saataisiin sellainen sitova kansainvälinen sopimus, jossa tätä automaatiota asejärjestelmässä rajoitettaisiin hyvin merkittävällä tavalla”, Laitinen sanoi. 

Laitinen muistutti, että kansainvälisessä politiikassa on olemassa hyviä kokemuksia eri aselajien rajoittamista koskevista sopimuksista. Tällaisia sopimuksia on jo ydinaseista maamiinoihin. Laitinen ilmaisee huolensa myös siitä, että mikäli autonomisia asejärjestelmiä ei kyetä rajoittamaan, niiden käyttö tuskin rajoittuisi vain sodankäyntiin. 

“Minusta eettinen perusta tälle pyrkimykselle on hyvin vahva. Jos nyt ajatellaan, että ihan vakavasti puhutaan siitä, saako opintotukipäätöksiä automatisoida, niin kyllä nyt tällainen ihmisten tappaminen… Se on aika helppo sanoa, että tätä nyt ei ensimmäiseksi alettaisi autonomisoimaan.”

Timo Virtala 

Kirjoittaja on sosiologi ja siviilipalveluskeskuksen luennoitsijavieras. Virtala on kirjoittanut kirjat Sarajevon ympäristö (Savukeidas 2013) ja Väkivallattomuuden voima – kertomuksia rohkeudesta (Umpihanki 2020). 

Rauhanliiton blogi tuo näkökulmia rauhanpolitiikkaan ja -kulttuuriin. Sen kirjoittajat ovat Rauhanliiton ja rauhanliikkeen toimijoita ja tutkijoita. Blogissa esitetyt näkökulmat eivät välttämättä täysin vastaa Rauhanliiton kantoja.

Keskustelu väkivallattomuuden voimasta Loviisan kirjakahvilassa 18.9.2021

Keskustelu väkivallattomuuden voimasta Loviisan kirjakahvilassa 18.9.2021

Tämän linkin takaa pääsee katsomaan kirjailijahaastattelua, jonka teemana on kirjani Väkivallattomuuden voima – kertomuksia rohkeudesta. Haastattelijani Noora Lintukangas oli lukenut kirjan erinomaisen tarkasti ja hänellä oli paljon hyviä näkökulmia ja kysymyksiä kirjaan liittyen. Keskustelimme mm. väkivallattomuus-, pasifismi-, ahimsa- ja satyagraha -käsitteistä, väkivallttomuuden voiman potentiaalista, Afganistanin 

Väkivallattomuuden voima – Kertomuksia rohkeudesta Loviisan kirjakahvilan teemana la 18.9.2021

Väkivallattomuuden voima – Kertomuksia rohkeudesta Loviisan kirjakahvilan teemana la 18.9.2021

Loviisan kirjakahvilassa 18.9. klo 12.00, Paikkana Kino Marilyn, tilaisuus on suomenkielinen. Haastattelijana Noora Lintukangas. Tilaisuus striimataan ja on katsottavissa netissä jälkikäteen. Mutta kahvia ei striimillä voi ostaa, joten tervetuloa paikanpäälle!

Väkivallattomuuden voima – kertomuksia rohkeudesta -kirjailijahaastattelu

Väkivallattomuuden voima – kertomuksia rohkeudesta -kirjailijahaastattelu

Keväällä 2020 keskustelin Rauhanaseman kirjastossa Juho Matinlaurin kanssa väkivallattomuuden voimasta.