Tag: Väkivalta

Myös miesten ja poikien kokemasta väkivallasta on puhuttava

Myös miesten ja poikien kokemasta väkivallasta on puhuttava

Tammikuun viimeisenä päivänä vietetään kolmatta kertaa kansainvälistä Miesten ja poikien kokeman väkivallan vastaista päivää. Rauhacastin haastateltavana oli yksi teemapäivän puuhamiehistä, Tampereen yliopistossa rauhan- ja konfliktintutkimusta opiskeleva Juho Matinlauri. “Miehet elävät väkivallalle myönteisessä kulttuurissa, jossa omista kokemuksista puhuminen on vaikeaa. Väkivallan kokeminen on osa miehen roolia, 

Miksi radikalisoitumiseen liittyy niin usein väkivalta?

Miksi radikalisoitumiseen liittyy niin usein väkivalta?

Radikalisoituminen on kuuma puheenaihe Suomessa ja maailmalla. Nuoria miehiä ja naisia on lähtenyt länsimaista sotatantereille enenevissä määrin esimerkiksi Syyriaan, Irakiin, Ukrainaan ja Somaliaan. Hyvin usein näihin maihin lähdetään sotimaan. Vaikka lähtijöiden perimmäisenä tarkoituksena voikin olla oman vakaumuksensa näköisen rauhan saavuttaminen, muutokseen pyritään usein nimen omaan 

Pelosta päättäväisyyteen

Pelosta päättäväisyyteen

IMG_20130401_150100b

Teksti: Michael N. Nagler
Suomennos ja kuva: Timo Virtala

Kuten sanottu, Berkeleyn opiskelijat – joiden joukossa olen opiskellut ja opettanut yli kolmekymmentä vuotta, ja joilla tulee aina olemaan erityinen paikka sydämessäni – eivät ole ainoita, joiden toiminta osoittaa, kuinka tärkeää tämä kausaalisuuden ketjussa taaksepäin siirtyminen on. Jos todella haluat ryhmällesi oikeutta, tai mille tahansa ryhmälle johon identifioidut, sinun täytyy ottaa välittömiin tunteisiisi etäisyyttä, ei siksi että välittäisit asiasta vähemmän, vaan antaaksesi tilaa paremmin suuntautuneelle intohimolle. Jos ikinä haluamme nähdä tällä maapallolla elämää ilman väkivaltaa, meidän kaikkien, myös enemmistöön kuuluvien Etelä-Bostonin kaltaisissa mukavissa yhteisöissä elävien, pitää tehdä tämä. Olemmepa sitten jonkin epäoikeudenmukaisuuden suututtamia aktivisteja tai vain kansalaisia, jotka haluamme nousta autostamme rauhassa tulematta ryöstetyksi, meidän on muutettava tapaamme ajatella. Meidän täytyy hidastaa ensireaktioitamme – ei missään tapauksessa niin, että menetämme ongelmaa kohtaan tuntemiemme tunteiden intensiivisyyden, vaan päinvastoin pystyäksemme muuntamaan nuo arvokkaat tunteet pelosta, paniikista tai mielipahasta päättäväisyyteen. Mitä selkeämmin näemme ongelman perimmäiset syyt, sitä paremmin pystymme tunnistamaan pitkäkestoisen ja ainoan todellisen ratkaisun.

On olemassa tärkeä näkökulma, johon olen vasta tulossa: miksi odottaa, että tulemme ryöstetyksi tai että kyseenalaisilla asenteilla varustetut ihmiset alkavat loukata yhteisöjämme? Itsestään selvästi on tuhansia kertoja tehokkaampaa ei pelkästään työskennellä ongelman juuressa mieluummin kuin lehdissä, vaan myös tasaisesti sen sijaan että yllättyisimme joka kerta, kun eteemme tulee väkivaltaa. Miten onnistumme tässä? Olemme jo saaneet yhden vihjeen: alamme toimia näin sillä minuutilla, kun pääsemme irti niiden yksityiskohtien tulvasta, joihin media katsoo parhaaksi meidät hukuttaa, ja lähdemme analysoimaan mikä on mennyt pieleen; sillä minuutilla kun otamme askeleen taaksepäin meihin henkilökohtaisesti kohdistuneen vääryyden aiheuttamasta loukkaantumisen ja raivon tunteesta, ja alamme ajatella epäinhimillisyyttä itseään.

Joitakin vuosia sitten työlleen omistautunut opettaja ja koulun rehtori Etelä-Afrikassa, sisar Theodelind Schreck, ammuttiin ja tapettiin ryöstön yhteydessä hänen ollessa noutamassa autolla siskontytärtään. Vaikka kyseisessä KwaZuluNatal -provinssissa olikin pitkä historia poliittisessa väkivallassa, tämä surma järkytti koko yhteisöä. ”Sisar Theodelind Schreck oli omistautunut opettamiselle ja uskonnollisille velvollisuuksille,” sanoi Ben Ngubane, provinssin pääministeri. Sitten hän teki huomion, joka nousi ”miksi juuri hän” ja miten ”tämä murha on sietämätön” -hälyn yläpuolelle, ja tarjosi meille kaikille hyödyllisen oivalluksen. ”Väkivalta pysyy väkivaltana, motivaatiosta riippumatta.”

Juuri näin meidän tulee ajatella väkivallasta pystyäksemme pääsemään siitä eroon. Tähän näkökulmaan sisältyy toiveikas puoli: koska väkivalta on väkivaltaa, jokainen teko väkivallan vähentämiseksi jossain tietyssä paikassa vähentää väkivaltaa kaikkialla.

Tieteellinen tutkimus tukee pääministeri Ngubanen oivallusta. Yksi tutkimuksista, joka luettiin ääneen British Psychological Societyn tilaisuudessa, käsitteli televisiouutisten negatiivista vaikutusta. Mediassa näkemiemme huonojen uutisten masentava vaikutus oli yhteiskuntatieteilijöiden keskuudessa jo ennen tätä tutkimusta yleisesti tunnettu tosiasia. Yllättävää sen sijaan oli (mutta täysin loogista, kun sitä ajattelee), että uutisten – ja eri ”viihdyttämisen” muotojen, jotka maalaavat samanlaisen synkän kuvan ihmisluonnosta – aiheuttamalla masennuksella ja hermostuneisuudella on hyvin laajat vaikutukset: alamme nähdä kaiken negatiivisessa valossa. Tutkimuksen mukaan mediasta imemämme negatiivisuus – ja toiset tutkimukset osoittavat, ettei juurikaan ole eroa sillä, uskommeko katsovamme faktaa vai fiktiota – ”luo negatiivisen mielentilan, jossa negatiivisia tapahtumia, ajatuksia ja muistoja vatvotaan ja positiivisia suodatetaan pois ja jätetään huomioimatta.”

On selvää, että tämä voi johtaa noidankehään – tai itse asiassa on selvää, että se on jo johtanut. Maailmassa tapahtuu paljon huonoja asioita; näkemällä ne läheltä ja asiayhteyksistään irrotettuna alamme olettaa, että tällaista elämä on, jolloin meille muodostuu negatiivisia odotuksia, jotka elämä avuliaasti meille toteuttaa. Tämä kohta kierteestä on helppo ymmärtää: negatiiviset odotukset estävät meitä näkemästä asioiden positiivista potentiaalia, mikä on keskeistä pystyäksemme välttämään ja ratkaisemaan väkivallan kaltaisen ongelman.

On tärkeää panna merkille, että Lontoon psykologit vertasivat huonoja uutisia niin sanottuihin ”neutraaleihin” uutisiin – ei hyviin uutisiin. Ehkä hyviä uutisia ei ollut riittävästi tarjolla, että niitä olisi voitu tieteellisesti vertailla. Mutta asian ydin on tämä: se periaate, jota he käsittelivät – eli periaate, jonka mukaan median kautta näkemämme ja kuulemamme negatiivisuus laajenee ja leviää katsojan mielessä – on yksi tärkeimmistä asioista, mitä väkivallasta voimme tietää. Ajatelkaa kuinka eri tavalla muodostaisimme politiikkamme ja säätelisimme katsomistottumuksiamme, jos tulisimme tietoiseksi siitä, mitä väkivaltaisten ja masentavien kuvien ja tarinoiden itseemme imeminen tekee elämänkatsomukseemme, ja millainen hinta siitä muodostuu henkiselle hyvinvoinnillemme.

Käytännössä suurimman hyödyn Lontoon tutkimuksesta saamme kuitenkin siten, että käännämme sen tulokset päälaelleen. Innostavien kuvien ja tarinoiden katsomisella täytyy olla päinvastainen vaikutus. Loogisesti ajatellen, sen tulisi tehdä asiat paremmiksi yhtä varmasti kuin väkivallan näkeminen tekee ne huonommaksi. Mutta jostakin syystä meille ei tule koskaan mieleen tutkia periaatteen valoisaa puolta. Hiljattain ”emotionaalisesta lukutaidosta” (nykytermi Davitzin viisikymmentä vuotta sitten toteuttamasta yhteistyökoulutuksista) kertova artikkeli oli esimerkiksi otsikoitu: ”Tämän päivän opetus: lasten väkivaltaisten tunteiden hillitseminen.” Näinkin asian voi ilmaista. Mutta entä jos, ihan vain kokeillaksemme, otsikoisimme sen näin: ”Tämän päivän opetus: miten vapauttaa lasten myötätunto”? Mahdotonta, mutta oikeastaan enemmän oikein. Uskoakseni se on parempi kuvaus siitä, mitä nuorille tapahtuu kun heidät koulutetaan yhteisöllisyyteen. Heidän luontainen taipumuksensa yhteistyöhön, kun se suunnataan positiivisiin emootioihin kuten myötätuntoon, vie pois sitä energiaa, joka muuten suuntautuisi aggressioon. Tämän yksinkertaisen prosessin tulos yllätti Davitzin kokeilijat – kuten myös gaviotialaiset, kun he loivat olosuhteet sademetsälle, jonka he eivät tienneet olevan siellä.

Vieraillessani hiljattain tyttäreni luona näin PBS-kanavan tuottaman televisiodokumentin, joka käsitteli kolonialismin jälkimaininkeja 1900-luvun jälkimmäisellä puoliskolla. Filmissä tuotiin selvästi esille, miten kolonialismin jälkivaikutukset erosivat Intiassa verrattuna muihin kolonialisoituihin alueisiin, ennen kaikkea Afrikkaan. Mielestäni siinä osoitettiin harvinaisen selvänäköisesti, että huolimatta Intian monista ongelmista se kuitenkin pysyy maailman suurimpana demokratiana, jonka vankat instituutiot tulevat myös varmistamaan demokratiakehityksen jatkuvuuden, ja joka nauttii palkitsevista suhteesta entiseen siirtomaahansa – toisin kuin sellaiset maat, joiden nimien mainitseminenkin saa meidät tänä päivänä säpsähtämään, kuten Somalia, Ruanda, Liberia, Kongo, Ghana ja Algeria. Dokumentti, kuten sanottu, toi tämän hyvin esille. Se, mitä siinä ei mainittu, oli miksi. Aivan kuten filmin tekijät eivät olisi uskaltaneet tehdä johtopäätöstä että väkivallattomuus (joka oli, muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta, Intian valitsema tie vapauteen) johti yhdenlaiseen tulokseen, kunta taas väkivalta (jonka avulla suurin osa Afrikkalaisista maista, muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta, itsenäistyi) johti toisenlaisiin tuloksiin. Päästyänne tämän kirjan loppuun huomaatte, miksi uskallan sanoa juuri näin.

Sallikaa minun painottaa yksinkertaista mutta tärkeää askelta, jonka olemme jo ottaneet tähän suuntaan. Kuten toimittaja Daniel Schorr kirjoitti hiljattain, ”Televisio, mässäillessään väkivallalla, edistää väkivaltaa… Se hautaa suuret kysymykset trivialisoimalla ne. Se syrjäyttää todellisuuden hämärtämällä faktan ja fiktion välisen rajan.” Mutta vaikka televisio ja muu media mässäilee väkivallalla ja edistää ja trivialisoi sitä, se ei kuitenkaan tarkoita, että meidän täytyisi tehdä niin. Toiveenani on, että luettuasi tämän kirjan et enää koskaan kuule uutispätkää tai näe väkivallan täytteistä elokuvaa samalla tavalla kuin ennen. Kun rikosreportaasin yksityiskohdat pyörähtävät esille – minkä kaliberinen ase oli kyseessä, mistä se löytyi, mikä oli murhan motiivi vai oliko sitä – jokin sinussa tulee huutamaan, ”Tämä on väkivaltaa. Unohtakaa kaikki muu ja selvittäkää, mikä on menossa pieleen!” Tämä muistutus peittäköön alleen kaikki järjettömät yksityiskohdat ja koko negatiivisuuden kulttuurin.

Otettuamme ensimmäisen askeleen, ottakaamme seuraava: tavoitteenamme on nähdä tapahtumien takana oleva tarina, joka pitää sisällään häivähdyksen toivoa. Seuraavassa joitakin esimerkkejä.

Uusia näkökulmia väkivaltaan

Uusia näkökulmia väkivaltaan

Kuva (cc): Glenn Harper Teksti: Michael N. Nagler Suomennos: Timo Virtala Valtamedian lannistavuudesta huolimatta on olemassa todisteita, että ihmiset haluavat kohdata nämä kysymykset; he ovat yhä tyytymättömämpiä ”vastauksia ei ole olemassakaan” -koulukuntaan ja muuhun vaikenemiseen – ja hyvä niin, sillä jonkun niin vaarallisen asian kuin 

Vaikeita kysymyksiä, vaikeita vastauksia

Vaikeita kysymyksiä, vaikeita vastauksia

Kuva (cc): L.J.M. Teksti: Michael N. Nagler Suomennos: Timo Virtala Kaikki suuret luonto- ja ihmisjärjestelmät ovat joko kriisissä tai muutosten kourissa. Muutoksen merkit vaihtelevat globaalista kalakantojen romahtamisesta, sademetsien tuhoutumisesta, hallitusten uskottavuuden laskusta, rikkaiden ja köyhien välisen eriarvoisuuden kasvamisesta aina materialistisen kulutuksen ylipainottamisesta johtuvaan elämän tarkoituksen 

Väkivallattomat kampanjat kaksi kertaa tehokkaampia kuin väkivaltaiset

Väkivallattomat kampanjat kaksi kertaa tehokkaampia kuin väkivaltaiset

Oheisessa videossa professori Erica Chenoweth kertoo Maria Stephanin kanssa kirjoittamasta kirjastaan Why Civil Resistance Works: The Strategic Logic of Nonviolent Conflict. Chenowethin ja Stephanin tutkimuksessa kävi ilmi, että väkivallattomat kampanjat saavuttivat tavoitteensa lähes kaksi kertaa useammin kuin väkivaltaiset. Väkivallattomissa kampanjoissa myös kuoli vähemmän ihmisiä ja tuloksena oli demokraattisempi ja rauhanomaisempi yhteiskunta (sisällissodan todennäköisyys seuraavien kymmenen vuoden aikana oli alhaisempi). Tutkimuksen kohteena oli 323 kampanjaa vuosien 1900 ja 2006 välillä eri puolilla maailmaa.

Chenoweth oli itse yllättynyt tutkimuksensa tuloksesta. Nykyisin hän on vakuuttunut väkivallattomien konfliktinratkaisukeinojen tehokkuudesta ja pitää hyvin valitettavana sitä, että hänen oli mahdollista opiskella neljä vuotta yliopistossa ja tehdä sen jälkeen väitöskirja turvallisuuspolitiikan alalta kuulematta mitään Gene Sharpin tutkimuksista ja työstä.

Lisätietoja (engl): http://belfercenter.ksg.harvard.edu/publication/18407/why_civil_resistance_works.html

Sanoilla miekkaa vastaan

Sanoilla miekkaa vastaan

Tukimielenosoitus egyptiläisille Melbournessa, Australiassa 4.2.2011. Kuva (cc): Takver. Blogosfäärissä eli internetin blogimaailmassa osui silmiin kirjoitus, jossa kerrottiin italialaisesta nuoresta naisesta, performanssitaiteilijasta ja ihmisoikeusaktivistista, joka vuonna 2008 lähti ystävänsä kanssa liftaamaan Milanosta Jerusalemiin. Taiteilijaystävykset olivat pukeutuneet morsiusasuun ja halusivat antaa maailmalle viestin uskosta, luottamuksesta ja rauhasta, 

Norjalainen näkökulma

Norjalainen näkökulma

Ohessa pätkiä YLE:n artikkelista, jossa käsitellään norjalaislehtien uutisointia Kauhajoen tapahtumista. Vaikka norjalaiset koulut eivät Pisa tutkimuksessa menestyneetkään, on silti syytä miettiä, mitä opittavaa koulujärjestelmässämme on Norjasta. Norjassa koulun tärkeimpänä tehtävänä pidetään oppilaiden sosiaalisten valmiuksien kehittämistä elämää varten. Mikä on tilanne Suomessa, mitä täällä pidetään koulun 

Käsiaseet kiellettävä

Käsiaseet kiellettävä

Kukapa olisi viisi vuotta sitten uskonut, että baareissa tupakointi tullaan kieltämään. Tarvittiin Irlanti näyttämään mallia vuonna 2004, jonka jälkeen muut seurasivat perässä: Norja, Viro, Saksa, Ranska, Englanti, Espanja, Italia ja Ruotsi. Suomessa tupakointi ravintoloissa ja baareissa loppuu siirtymäkauden jälkeen vuonna 2009. Hyvin nopeasti siitä, mikä aikaisemmin oli radikaalia, tulikin normaalia.

Samanlaisen kehityksen toivoisi tapahtuvan myös käsiaseiden suhteen. Edelläkävijänä tässä asiassa on Iso-Britannia, jossa käsiaseet kiellettiin Dunblanessa Skotlannissa maaliskuussa 1996 tapahtuneen 17 kuolonuhria vaatineen ammuskelun jälkeen. Uhrit olivat pääasiassa viisi- ja kuusivuotiaita koululaislapsia sekä heidän opettajansa.

Massamurhaa seuraavana vuonna Britanniassa kielleetiin ensin isokaliiperiset käsiaseet, ja myöhemmin myös 0.22-kaliiperiset (joilla tehtiin sekä Jokelan että Kauhajoen murhatyöt). Pari vuotta sitten Britanniassa kiellettiin myös oikean näköisten leikkiaseiden valmistaminen, maahantuoti ja myynti. Ilma-aseita saa myydä vain täysi-ikäisille.

Tiukkojen lakien myötä harrastus- ja kilpa-ammunta on loppunut Britanniasta käytännössä kokonaan. Suomessakin on syytä keskustella, kuinka suuri uhraus tämä olisi yhteiskunnallemme.

Ihmiset tappavat, eivät aseet, mutta valitettavasti tilaisuus tekee toisinaan varkaan. Yritäppä laihduttaa talossa, jossa on tarjolla leivoksia joka pöydällä, tai pysyä irti alkoholista, jos saunan pukuhuoneessa odottaa jääkaapillinen kylmää olutta. Suomi on siinämäärin väkivaltainen maa, että tuskin on kovin kaukaa haettua päätellä, että mitä enemmän ympärillämme on ihmisten tappamiseen suunniteltuja ja valmistettuja välineitä, sitä enemmän niitä myös tullaan käytetään.

Yhdetoista tai seitsemäntoista ihmisen joukkomurhaa ei niin vaan puukolla tehdä. Pommilla sellaisen voi tehdä, mutta mitä tehokkaammin yhteiskunta rajoittaa sen mahdollistavia välineitä, sen parempi.

Suomessa on tällä hetkellä maailman kolmanneksi eniten aseita henkeä kohden, vain Jemenissä ja Yhdysvalloissa on enemmän. Henkirikoksia, eli kuolemaan johtaneita rikoksia, täällä tehdään vuosittain asukasta kohden noin kaksinkertainen määrä Euroopan unionin jäsenmaiden keskiarvoon verrattuna. Lapsiin kohdistuva väkivalta on Euroopan maiden korkeimpia.

Aseiden saatavuuden rajoittamisen ei tulisi olla ainut, eikä edes tärkein keino Kauhajoen kaltaisten tapahtumisen estämisessä. Tärkeintä olisi vaikuttaa koulujen, nuorison ja koko maan kulttuuriin, ilmapiiriin ja erityisesti käsityksiimme miehuudesta. Kulttuurimme kaipaa lisää yhteisöllisyyttä, sosiaalista rohkeutta, välittämistä, iloa, rohkaisua, erilaisuuden hyväksymistä, luottamusta ja ystävällisyyttä. Näiden arvojen vähättely ja väkivaltakulttuurin ihannointi on mahdollista lopettaa.

Mitä vähemmän kieltoja, lakeja ja rajoituksia, sen parempi. Mutta tappaminen on kiellettyä, siitä olemme samaa mieltä, samoin varastaminen, ryöstäminen ja raiskaaminen. Ei ole kovin kaukaa haettua kieltää ihmisten tappamista varten suunnitellut ja valmistetut välineet.

Aselakimuutos.net -osoitteessa voi käydä allekirjoittamassa alla olevan vetoomuksen. Sen on pannut alulle ammunnan harrastaja ja käsiaseen luvan omistaja, Kansainvälisen Nykyaikaisen 5-otteluliiton UIPM jäsen Jan Bade sekä Suomen Miekkailuliiton puheenjohtaja Kimmo Pentikäinen.

ALOITE AMPUMA-ASE MÄÄRÄYKSIIN 23.09.2008

Esitämme, että Suomen ampuma-aselakia uudistetaan seuraavasti.

Yksityishenkilöt, joiden työssä käsiase ei ole välttämätön, eivät sellaista saa pitää hallussaan ja ase tulee luovuttaa viranomaisille tai tehdä pysyvästi ampumakelvottomaksi. Tässä käsiaseella tarkoitetaan kaikkia aseita, joiden piipun pituus on alle 600 mm, ja jotka käyttävät voimanlähteenä räjähdysainetta.

Perustelut lain uudistukselle:

1. Pienikokoisten aseiden kuljettaminen ja käyttö on erittäin helppoa ja johtaa helposti väärinkäytöksiin.
2. Metsästys tässä aloitteessa tarkoitetulla käsiaseella on jo kielletty metsästyslaissa.
3. Tarkkuusammunta pistoolilla voidaan suorittaa haluttaessa yhtä tehokkaasti ja tarkkuutta vaatien paineilmakäyttöisellä ilma-aseella. Tarkkuusammunnassa ei taulua tarvitse tappaa. Myös muilta osin ampumaurheilu on järjestettävissä ilman henkilökohtaisia käsiaseiden hallussapitoa.

Tällaisella lainmuutoksella saataisiin huomattava osa käsiaseista pois kansalaisten keskuudesta ja uskomme kansalaisten turvallisuuden parantuvan. Tämä on meidän kaikkien eduksi. Nykyaikaisessa yhteiskunnassa eivät yksityiset kansalaiset tarvitse pienikokoisia käsiaseita.

Allekirjoita.

Heijastuksia

Heijastuksia

Syvä pettymys omaan itseen, ympärillä vaikuttaviin ihmisiin ja yhteiskuntaan? Yhtä järjetöntähän olisi ajaa bussilla päin puutarhakutsuja. Mutta ei kai tässä järjen kanssa pelatakkaan. Jotain on todella pahasti vialla, se on selvää, sekä meillä että Amerikassa… mutta mitä? Aseiden ja väkivallan ihannointi, ajatus miehisyydestä, aseiden saatavuus,