Tag: Sota

Puhetta ja tekoja – sodan vastustamisesta rauhan rakentamiseen

Puhetta ja tekoja – sodan vastustamisesta rauhan rakentamiseen

Rauha on enemmän kuin sodan poissaoloa. Se on jatkuvia tekoja, hyvää arkielämää ja tie kohti oikeudenmukaisuutta, rauhanaktivistit määrittelivät TSL:n järjestämässä tilaisuudessa Hyvin sanottu -keskustelufestivaaleilla 30.9.2023. Rauhasta olivat keskustelemassa Keskustelua ohjaasi TSL:n koulutuspäällikkö Kirsi Mäki ja se käytiin Erätauko-menetelmää hyödyntäen. Lue Aikamerkin juttu keskustelusta: https://aikamerkki.fi/rauhantyo-antaa-ihmisille-toivoa/ Työväen 

Syyrian surullinen sota

Syyrian surullinen sota

Mikäpä sota nyt ei olisi surullinen, mutta Saana-Maria Jokisen Ã„äniä sodasta: Syyrian tie vallankumouksesta suursotaan -kirjaa kuunnellessa tuli erityisen surullinen olo. Rauhacastin Podcast-haastattelussa Saana-Maria Jokinen kertoo pyrkineensä kirjoittamaan yleistajuisen tietokirjan tavalliselle keskivertolukijalle. Tehtävä on haastava, sillä tällekin sodalle on olemassa enemmän kuin yksi, helposti selitettävä syy, sotivien osapuolten määrä on 

Miten rauhanliikkeen tulisi suhtautua Ukrainan sotaan?

Miten rauhanliikkeen tulisi suhtautua Ukrainan sotaan?

Julkaistu Antimilitaristi-lehdessä 7.4.2022.

Useiden vuosikymmenten ajan suomalainen rauhanliike on vastustanut Suomen NATO-jäsenyyttä, kannattanut asevientirajoituksia sotaa käyviin maihin ja tukenut aseistakieltäytymistä meillä ja muualla. Venäjän hyökättyä torstaina 24.2.22 aseellisesti Ukrainaan Suomen kansan enemmistö kääntyi ensimmäistä kertaa NATO-jäsenyyden puolelle, sekä hallituksen että opposition enemmistö kannatti aseiden antamista sotaa käyvään maahan, ja sosiaalisessa mediassa lukuisat entiset aseistakieltäytyjät ilmoittivat muuttaneensa mielensä ja olevansa nyt valmiita puolustamaan isänmaataan tarvittaessa aseellisesti.

Onko rauhanliike siis entistäkin ahtaammalla militarismin pusertaessa sitä sekä Venäjältä että Suomesta? Näinkin asian voi toki nähdä. Toisaalta rauhanliike on näinä päivinä saanut poikkeuksellisen paljon myös huomiota, ymmärrystä ja tukea. Rauhanliikkeen järjestämään rauhanmielenosoitukseen osallistui – tietääkseni ensimmäistä kertaa sitten vuoden 2003 – tuhansia ihmisiä. Rauhanliikkeen liputtamista keskeisistä teemoista – Venäjän hyökkäyksen tuomitsemisesta, rauhan palauttamisen vaatimuksesta, ukrainalaisten auttamisesta ja kansainvälisen oikeuden tärkeydestä – vallitsee hyvin suuri yksimielisyys. Tässä asiassa rauhanliikkeen kannalla ovat niin hallitus, oppositio, media kuin kansan enemmistökin.

Jos apartheid olisi kaadettu sisällissodalla ja Neuvostoliitto olisi hajonnut yhtä verisesti kuin Jugoslavia, olisimmeko osanneet kuvitella näihin väkivallattoman ratkaisun, sen joka oikeasti toteutui?

Joten tulisiko rauhanliikkeen siis nyt keskittää voimansa kansainvälisen oikeuden puolesta puhumiseen ja jättää NATO, asevienti ja asevelvollisuus tässä tilanteessa vähemmälle huomiolle? Takoa nyt kun rauta on kuumaa ja haalia uusia jäseniä vallitsevan yksimielisyyden puitteissa? Vai entistäkin ärhäkämmin varoittaa militarismin ja sotilasliittoutumien vaaroista, muistuttaa että sodat loppuvat vain, kun sotilaat lakkaavat sotimasta ja aseiden valmistus ja vienti lopetetaan?

Rähmällään sodankäyntiin

Rauhanliike ei ole ensimmäistä kertaa tässä tilanteessa. Rauhanjärjestöjen historia ulottuu yli kahdensadan vuoden taakse, ja tuohon kahteensataan vuoteen mahtuu satoja enemmän ja vähemmän oikeutettuja sotia. Jokaisen sodan kohdalla jokainen pasifisti ja jokainen rauhanjärjestö joutuu kysymään itseltään, onko olemassa oikeutettuja sotia. Onko olemassa tilanteita, jossa väkivallan käyttö on oikeutettua, ja mikäli on, onko nyt sellainen tilanne?

Menneiden sotien tarkastelu tästä näkökulmasta on aina helpompaa kuin juuri alkaneiden. Esimerkiksi Yhdysvalloissa vallitsee suuri yksimielisyys vapaussodan, sisällissodan ja toisen maailmansodan oikeutuksesta, tai suoranaisesta pyhyydestä, kuten historioitsija Howard Zinn (1922-2010) muotoilee asian YouTubestakin löytyvässä erinomaisessa luennossaan Three Holy Wars. Meille suomalaisille tämmöinen pyhä sota oli tietysti talvisota. Näitä neljää sotaa yhdistää se, että niillä saavutettu päämäärä oli jotain helposti ymmärrettävää ja hyvää: Yhdysvaltojen itsenäisyys, orjuuden lakkauttaminen, natsismin kaataminen ja Suomen itsenäisyyden säilyttäminen.

”Olemme niin rähmällämme sodankäyntiin”, sanoo Zinn luennossaan, että oikeutetun päämäärän löydettyämme kiirehdimme heti päättelemään, että keino sen saavuttamiseksi täytyy olla oikeutettu sota. ”Ei. Meidän on syytä olla hyvin hyvin varovaisia tämän hypyn suhteen. Siis hypyn ”tämä on hyvä päämäärä” -ajatuksesta ”joten meidän on aloitettava sota” -ajatukseen.”

Oikeutettu päämäärä yksin ei siis tee sotimisesta oikeutettua. Passiivisuuden ja sotilaallisen ratkaisun välillä on sata vaihtoehtoa, huomauttaa Zinn, ja niitä on syytä punnita hyvin tarkkaan.

Hän muistuttaa, että esimerkiksi Kanada saavutti itsenäisyyden ilman sotaa Englantia vastaan, ja että suurimmassa osassa maailmaa orjuus saatiin kiellettyä ilman sisällissotaa.

Pasifismikeskustelun natsikortti

Mutta entä se toinen maailmansota? Olisiko natsismista voitu päästä eroon ilman väkivaltaa? Hyvin monen (entisen) pasifistin mielestä ei. Esimerkiksi maailmansotien välillä aseistakieltäytymistä hyvin näyttävästi tukenut fyysikko Albert Einstein kääntyi toisen maailmansodan alettua sille kannalle, että rauhan saavuttamiseksi ensimmäinen askel on natsien pysäyttäminen aseellisesti. Vasta sitten voidaan alkaa järjestelemään tulevat sodat estävää maailmanhallitusta. Absoluuttipasifistien kritiikkiin hän vastasi, ettei ollut kääntänyt takkiaan, vaan että hän oli yhtä tulisieluinen pasifisti kuin ennenkin.

Passiivisuuden ja sotilaallisen ratkaisun välillä on sata vaihtoehtoa, ja niitä on syytä
punnita hyvin tarkkaan

Oliko Einstein yhä pasifisti, se riippuu pasifismin määritelmästä. Onko pasifismi kaiken väkivallan kieltämistä vai työtä väkivallan vähentämiseksi? Yleensä pasifismi ymmärretään ensin mainittuna, vaikka jälkimmäinen määritelmä on alkuperäisempi. Hyvä ratkaisu on kutsua ensin mainittua absoluuttiseksi ja jälkimmäistä suhteelliseksi pasifismiksi.

Nobelin rauhanpalkinnon voittanut entinen Yhdysvaltojen presidentti Barack Obama oli Einsteinin linjoilla. ”Väkivallaton kampanja ei olisi voinut pysäyttää Hitlerin armeijoita”, hän totesi rauhanpalkintoluennossaan joulukuussa 2009. Ymmärrän mitä hän halusi sanoa, mutta itse olisin muotoillut asian toisin. Virke ”Väkivallaton kampanja ei pysäyttänyt Hitlerin armeijoita”, olisi ollut todenmukaisempi, kuten myös asian ilmaiseminen toisin päin: ”Hitlerin armeijat pysäytettiin sotilaallisella voimalla, väkivaltaa käyttäen.” Sillä mistä me tiedämme, mihin massiiviset, esimerkiksi valtiojohtoiset väkivallattomat kampanjat olisivat pystyneet, jos niitä olisi kokeiltu.

Itsekin toiseen maailmansotaan vapaaehtoisena osallistunut Zinn huomauttaa, että jos jotain saavutetaan sotimalla, on sen jälkeen vaikea kuvitella, miten se olisi voitu saavuttaa sotimatta. Jos apartheid olisi kaadettu sisällissodalla ja Neuvostoliitto olisi hajonnut yhtä verisesti kuin Jugoslavia, olisimmeko osanneet kuvitella näihin väkivallattoman ratkaisun, sen joka oikeasti toteutui?

Tottelemattomat siviilit ja yllätetyt miehittäjät

Mutta entä Ukraina helmikuussa 2022? Venäjän hyökkäystä on helppo verrata talvisotaan. Ylivoimainen itänaapuri hyökkää voimalla ja vääryydellä ja totuutta räikeästi vääristellen pienemmän kimppuun. Jos Suomi ei olisi pistänyt väkivaltaisesti kampoihin, suomalaisten kohtalo on harvinaisen helppo arvata: viisikymmentä vuotta kommunistidiktatuurin ikeen alla.

Vertailukohtia voi kuitenkin hakea muualtakin. Vuonna 1968 Neuvostoliitto hyökkäsi Tšekkoslovakiaan, myös sillä kertaa voimalla ja vääryydellä ja totuutta vääristellen. Pääministeri Alexander Dubčekin kehotuksesta tšekkoslovakialaiset eivät nousseet aseelliseen vastarintaan, ja Unkarin vuoden 1956 kansannousun kaltaiselta, tuhansia ihmishenkiä vaatineelta konfliktilta vältyttiin. Aseellisen vastarinnan sijaan he harjoittivat aseetonta vastarintaa kuten panssarivaunut pysäyttäviä ihmismuureja, kylännimien vaihtamisia, kadunnimikylttien poistamisia, vesihanojen katkaisua, piraattiradio-, televisio- ja sanomalehtien ylläpitämistä, junien kadottamisia, graffiteja, miehittäjille puhumista (toisaalta myös tilanteeseen sopivaa tekaistua kielitaidottomuutta), toisin sanoen kaikkia mahdollisia yhteistyöstä kieltäytymisen muotoja, mihin vain mielikuvitus ylsi, mukaan lukien ja tärkeimpinä kaikista, suurlakkoja.

”Se oli totaalinen katastrofi”, totesi eräs mukana ollut neuvostoupseeri vuosia myöhemmin rauhantutkija Gene Sharpille. Neuvostoarmeija oli varautunut henkisesti ja fyysisesti sotimiseen, ei kansalaistottelemattomuuteen, ja oli tšekkoslovakialaisten tottelemattomien siviilien kanssa täysin helisemässä.

Kahdeksan kuukauden ajan tšekkoslovakialaiset pistivät sinnikkäästi vastaan, mutta joutuivat lopulta taipumaan; Dubček syrjäytettiin vallasta ja Prahan kevään uudistukset peruttiin. Erään arvion mukaan yhtenä keskeisenä syynä tähän oli lakkolaisten rahojen loppuminen. Toisaalta Tšekkoslovakian tapahtumia voi tarkastella myös kylmän sodan lopun alkuna: tšekkoslovakialaisten metodit otettiin käyttöön uudestaan Puolassa kymmenen vuotta myöhemmin ja kahta vuosikymmentä myöhemmin niillä kaadettiin koko Itä-Euroopan yksipuoluejärjestelmä.

Väkivallattomuutta pitäisi suunnitella valtiotasolla

Tšekkoslovakialaisten vastarinta kuusikymmentäluvun lopussa, kuten vielä yhdeksänkymmentäluvun alussakin, oli hyvin pitkälle spontaania ja koordinoimatonta. Mihin sillä pystyttäisiinkään, jos väkivallattomuutta opetettaisiin jo koulussa, ja valtiotasolla se olisi suunniteltua, harjoiteltua ja koordinoitua, ja sitä tuettaisiin kansainvälisellä massiivisella boikotilla?

Valitettavasti suunnittelu, harjoittelu, koordinointi ja resurssit sijoitettiin pitkän rauhan aikana väkivallattomien metodien sijasta väkivaltaisten metodien käyttöön valmistautumiseen. Nyt niitä sitten käytetään, koska muihin vaihtoehtoihin ei olla varauduttu. Sodan alettua vauhti ja innostus tähän suuntaan on vain kiihtymässä.

Tarvitaan rauhanliikettä, joka muistuttaa, että väkivallalle on vaihtoehtoja

Tästä syystä tarvitaan rauhanliikettä, joka muistuttaa, että muitakin vaihtoehtoja on. Tarvitaan rauhanliikettä, joka vaatii paitsi kansainvälisten oikeuden noudattamista, myös sen kehittämistä. Sopimusten rikkomisilla täytyy olla niin kovat sanktiot, että jokainen valtionjohtaja tietää, ettei niiden rikkominen kannata. Tarvitaan rauhanliikettä, joka valaa ihmisiin uskoa, että tämä on mahdollista ja muistuttaa ihmisiä, että yksittäinen epäonnistuminen ei tarkoita koko
sopimusjärjestelmän epäonnistumista.

Yksi todiste kansainvälisen oikeuden toimimisesta on, että kaikki merkit viittaavat tällä hetkellä siihen, ettei tämä sota tule kannattamaan sen enempää Putinille henkilönä kuin Venäjälle valtionakaan, päin vastoin.

Toinen todiste kansainvälisen oikeuden toimimisesta on sotien vähentyminen toisen maailmansodan jälkeen. Kyllä, Venäjän hyökkäys osoittaa, että järjestelmässä on parantamisen varaa, mutta tällaisen hyökkäyksen harvinaisuus ja kansainvälisen yhteisön reaktiot Venäjän toimiin todistavat, että kehitys on viime vuosikymmeninä kaikesta huolimatta kulkenut oikeaan suuntaan.

TEKSTI: Timo Virtala
KUVA: Andrew Butko (CC BY-SA 3.0) Casualties of the War in Donbas.

Kirjoittaja on luennoitsija ja tietokirjailija. Hän luennoi säännöllisesti siviilipalveluskeskuksessa ja
on kirjoittanut mm. kirjan Väkivallattomuuden voima – Kertomuksia rohkeudesta (Umpihanki
2020).

Onko sota ikuinen ja väistämätön?

Onko sota ikuinen ja väistämätön?

Hyvää uutta vuotta rakkaat lukijat, kuulijat ja katsojat! Ohessa kaksi keskustelua viime vuodelta, ajattomista aiheista. Jyväskylän syksy -tapahtumassa kysyttiin, onko sota ikuinen ja väistämätön, ja mihin rauhantyö kykenee? Jyväskylän Syksyn 2021 webinaarissa Taideyliopiston vararehtori, kuvataiteilija Jaana Erkkilä-Hill ja sosiologi, luennoitsija ja rauhanaktivisti Timo Virtala keskustelevat 

Rauhacast: Autonomisten aseiden kielto tarvitsee myös Suomen tuen

Rauhacast: Autonomisten aseiden kielto tarvitsee myös Suomen tuen

Toisin kuin kuuluisa sanonta väittää, sodassa ja rakkaudessa kaikki ei ole sallittua. Sodallakin on sääntönsä, tarkastelipa asiaa sitten juridisesti tai moraalisesti, korosti haastateltavani, Suomen Punaisen Ristin oikeudellinen neuvonantaja Jani Leino Rauhacastin autonomisia asejärjestelmiä käsittelevässä jaksossa. “Monelle ehkä ei ole tuttua se, että Punaisen Ristin yksi 

Joulu 1914 juoksuhaudoissa

Joulu 1914 juoksuhaudoissa

Tulevan torstain Kertomuksia rohkeudesta -radio-ohjelmassa aikomukseni on puhua mm. vuoden 1914 joulurauhasta, Arndt Pekurisesta ja Nonviolent Communication -järjestöstä.

Tässä yhdysvaltalaisen balladisti John McCutcheonin erinomainen tulkinta joulun 1914 tapahtumista brittien ja saksalaisten taistelukentillä Ranskasta. Kappale on McCutcheonin sanoittama ja säveltämä ja nimeltään Christmas in the Trenches, joulu juoksuhaudoissa. Ollessaan kiertueella Tanskassa McCutcheon tapasi saksalaissotilaita, jotka olivat olleet mukana kokemassa balladin tapahtumia.

Kathy Kelly kolmeksi kuukaudeksi vankilaan

Kathy Kelly kolmeksi kuukaudeksi vankilaan

Rauhanaktivisti, Voices for Creative Nonviolence -järjestön toinen toiminnanjohtaja Kathy Kelly aloitti eilen kolmen kuukauden vankilatuomionsa astuttuaan Yhdysvaltain Whitermanin ilmavoimien tukikohdan suljetulle alueelle Missourin osavaltiossa. Mukanaan hänellä oli leipä ja kirje, jossa hän kyseenalaistaa tukikohdasta käsin tehtävät Afganistaniin kohdistuvat miehittämättömillä lennokkipommittajilla tehtävät iskut. Leipä oli mukana, 

Shakkimestarin tilanneanalyysi Ukrainan tilanteesta

Shakkimestarin tilanneanalyysi Ukrainan tilanteesta

Rummuttaako Jari Tervo sotarumpua? Tämä kysymys nousi mieleeni, kun aloin lukea hänen eilistä Ylen sivuilla julkaistua blogitekstiään. Heti tekstinsä aluksi hän toteaa, että on turha huokailla, ettei Ukrainan kriisiin ole sotilaallista ratkaisua, sillä Ukrainassa soditaan jo. “Ihmisiä tapetaan. Venäjä on hyökännyt itsenäisen, eurooppalaisen valtion kimppuun.” 

Jos haluat rauhaa, valmistele rauhaa

Jos haluat rauhaa, valmistele rauhaa

Laitoin eilisen postaukseni tragedioiden muistamisesta myös Uuden Suomen Puheenvuoro-palstalle, jossa siihen kommentoi Heikki Polojärvi toteamalla mm. latinaksi, että jos haluamme rauhaa, meidän tulee valmistautua sotaan. Tässä vastaukseni:

Kiitos Heikki asiallisesta kommentista. Siinä on paljon asioita joista olen kanssasi samaa mieltä: on tärkeää muistaa toisen maailmansodan sankareitamme; rauhaa ei voi arvostaa, jos ei tiedä mitä sota on; ja sodan todellinen ymmärtäminen ei aiheuta sen ihannointia, vaan päinvastoin.

Mutta tuosta latinankielisestä lauseesta olen eri mieltä. Jos haluat rauhaa, valmistele rauhaa, on mielestäni järkeenkäyvämpi ohje.

Maailman sotilasmenot olivat toissa vuonna 1,75 biljoonaa Yhdysvaltain dollaria. Biljoona on tuhat miljardia, eli miljoona miljoonaa. Se on enemmän rahaa kuin mitä menee maailman kolmanneksi suurimman talouden, Kiinan, kaikkiin julkisiin menoihin. Se on lähes kolmetoista kertaa Suomen valtion budjetti, lähes viisitoista kertaa enemmän kuin koko maailmassa annettiin viime vuonna kehitysapua ja 2,6 % maailman bruttokansantuotteesta.

On arvioitu, että viidesosalla kyseisestä summasta voitaisiin maailmasta poistaa äärimmäinen nälkä ja köyhyys, taata peruskoulutus ja sukupuolten välinen tasa-arvoisuus perus- ja toisen asteen koulutuksessa kaikille, vähentää alle viisivuotiaiden kuolleisuus kolmannekseen, vähentää odottavien äitien kuolleisuus neljännekseen, pysäyttää HIV:n, malarian ja muiden tartuntatautien leviäminen, taata ympäristön kestävä kehitys ja luoda globaali kumppanuus kehitykseen.

Haluan rauhaa, ja siksi haluan, että sotilasmenojen kasvattamisen sijaan panostamme ihmiskuntana rahaa vuosituhattavoitteiden saavuttamiseen. Uskon, että tämä on tehokkaampi keino rauhan saavuttamiseen, kuin voimakkaan maanpuolustustahdon ylläpitäminen, saati sitten sotilasmenojen kasvattaminen, kuten tuo latinankielinen lause neuvoo.

Atomipommien, pandemioiden ja ilmastonmuutoksen aikakaudella ihmiskunnalla ei ole muuta vaihtoehtoa kuin ryhtyä ajattelemaan yksittäisen valtion lyhyen tähtäimen intressejä pidemmälle. Suomen tulisi nostaa kehitysyhteistyövarat lupaamaansa 0,7 prosenttiin, ja Suomen olisi syytä lähteä ajamaan voimakkaasti kansainväliselle asekaupalle asetettavaa veroa, jonka tuotto käytettäisiin YK:n toimintaan ja sotien ennaltaehkäisyyn.

Mitä Hiroshiman pommitukseen tulee, niin esittämäsi ajatus siitä, että se säästi ihmishenkiä, on minulle toki tuttu. Mutta se ei ole fakta, vaan spekulaatiota. Tosiasiahan on, että asiaa on mahdoton tietää. Varmasti voimme sen sijaan tietää, että kyseinen pommi tappoi 90 000 – 166 000 ihmistä.

Mitä olisi tapahtunut, jos pommi olisikin Hiroshiman 350 000 asukkaan kaupungin sijaan pudotettu näytösluontoisesti ja varoituksena mereen tai johonkin syrjäiseen sotilastukikohtaan, jossa Japanin valtionjohto olisi nähnyt sen vaikutuksen? Myös sitä on mahdotonta tietää. Spekulointi siitä, miten historia olisi voinut mennä eri tavalla, on kieltämättä viihtyttävää, mutta pääasiassa turhaa.

Si vis pacem, para bellum -asennetta on nyt kokeiltu, mutta onko se toiminut? Entä jos kokeiltaisiin lisääntyisikö rauha globaalia demokratiaa, yhteistyötä, kanssakäymistä, tietoa, oikeudenmukaisuutta ja varallisuuden reilumpaa jakoa lisäämällä, ja korruptiota, epäoikeudenmukaisuutta, kansalliskiihkoa ja militarismia vähentämällä?

Salaisuuksien varastamisesta

Salaisuuksien varastamisesta

Katselin eilen illalla oheisen We Steal Secrets dokumentin, joka kertoo Julian Assangesta, Wikileaksista ja Chelsea (ent. Bratley) Manningista. Paria viikkoa aiemmin katselin lentokoneessa Assangeen ja Wikileaksiin keskittyvän trillerin The Fifth Estate (tosin loppu jäi näkemättä laskeutumisen takia). Julian Assangen henkilö- ja hakkerointihistoria, Wikileaksin perustaminen, nousu 

Sodan kuvat

Sodan kuvat

Eilisen postauksen jälkeen tuli mieleen, olisiko sittenkin pitänyt kertoa kyseisen videoklipin sisällöstä edes sen verran, että se kertoo sodasta eikä siten sovellu lapsille. Entä aikuiselle? Miksi näyttää mahdollisesti ja todennäköisesti masennusta, toivottomuutta, pelkoa, pessimismiä ja inhoa herättäviä sotakuvia aikuisille? Konkreettisimmillaan jouduin tämän kysymyksen eteen saatuani 

10 minuta

10 minuta

Suosittelen kirjoittamaan YouTuben hakuun “short movie”. Toisin kuin pari vuotta sitten, jolloin viimeksi kokeilin, siellä on nykyään suuri määrä korkealaatuisia lyhytelokuvia. Yksi eilen katsomistani oli ohessa oleva Ahmed Imamovic’in vuonna 1994 ohjaama 10 MINUTA, joka voitti parhaan eurooppalaisen lyhytelokuvan tittelin vuonna 2002.

Myös Our Time Is Up oli loistava, kuten myös My Name Is Lisa.

Taidan jättää kertomatta, mistä nämä elokuvat kertovat. Lyhytelokuvien suola kun on niiden arvoituksellisuus.

Zlatan päiväkirja

Zlatan päiväkirja

Miten me aikuiset perustelemme sodat? Oman edun tavoittelulla? Pelolla? Kunnialla? Isänmaan puolustamisella? Pitkän tähtäimen suunnitelmalla? Kokonaiskuvalla? Sillä, että siitä on enemmän hyötyä kuin haittaa? Että tarkoitus pyhittää keinot? Toisten auttamisella? Lapsen näkökulmasta tämä kaikki on liirumlaarumia. Lapsen näkökulmasta oleellista on, onko perhe ja ystävät hengissä, 

Rauhan tiellä

Rauhan tiellä

Johan Galtung (s. 1930). Kuva: SGI. Rohkeus etsiä ja ottaa uusia haasteita vastaan, rakkaus lähimmäisiä ja koko ihmiskuntaa kohtaan, intohimo ja huumori. Siinä onnellisen ja pitkän elämän resepti, käy ilmi arkkiatri Arvo Ylpön satavuotishaastattelusta (HS kuukausiliite lokakuussa 1987: Jos hellitän niin ruostun). Takkatulen ääressä joulua 

Pari sanaa terrorismin torjunnasta

Pari sanaa terrorismin torjunnasta

Nizny_Novgorod_004.JPG
Tämä herra on tähyilee Volgalle Nizni Novgorodissa.

(Kirjoitus on kommentti Helsingin Sanomien Brysselin -kirjeenvaihtaja Petteri Tuohisen EU:n terrorismitiedotusta käsittelevään kirjoitukseen Turhaa pelottelua)

Terrorisminvastaisen sodan arkkitehdeilta tuntuu toisinaan unohtuvan se tosiasia, että terrorismin keinojen kitkeminen on yksinkertaisesti mahdotonta. Pystyyhän kuka tahansa, jos haluaa, keksimään hetkessä sata keinoa, miten tappaa kanssaihmisiään vaikka nyrkinkokoisella kivellä. Henkilöautosta nyt puhumattakaan.

Mutta harvapa tuntuu tätä haluavan. Tämän tulisikin olla kaiken turvallisuuspoliittisen pohdinnan lähtökohta: miksi emme tapa toisiamme, vaikka se olisi niin helppoa? Mitkä syyt ovat johtaneet tällaiseen kehitykseen? Miten voisimme edelleen edesauttaa tätä kehitystä?

Ovatko aseistetut vartijat saaneet meidät tällaisiksi? Vai kenties turvatarkastukset, listat epäillyistä, kamerat, sormenjälkitestit ja todennäköisten terroristien profiloimiset? Vai kovien rangaistustenko pelossa me jätämme satuttamatta toisiamme?

Ylimitoitettujen, pelon ja vihan ilmapiiriä lietsovien turvatoimien ja rajoitusten sijaan resursseja tulisi siirtää terrorismin syiden kitkemiseen. Seuraavat kolme asiaa tulevat ensimmäisenä mieleen.

Rikkaiden ja köyhien valtioiden välistä kuilua loivennettava. Ostovoimapariteetilla mitattuna Luxenburgin bruttokansantuote per henkilö on 64 000 dollaria, Yhdysvaltain 39 000 ja Suomen 29 000 dollaria. Sambiassa vastaava luku on 870, Somaliassa 600 ja Itä-Timorissa 400. Miltä tuntuisi asua Suomessa, jossa olisi vastaavanlaisia tuloeroja, ja jossa rikkaiden veroprosentti olisi heidän itsensä päätettävissä, mutta valtion suositus olisi 0.7%?

(Lisäys 6.9.2009: oikeampi vertailuluku olisi 2%, sillä se on kehitysyhteistyön osuus valtion menoista.)

Maahanmuuttoa Eurooppaan ja Suomeen on helpotettava. Se lisää kulttuurien välistä vuoropuhelua kaikilla tasoilla, mikä on ainoa pysyvä keino sotien ja terrorismin vähentämiseksi tässä maailmassa.

Siirtolaisten syrjäytymistä estettävä tukemalla aktiivisesti maahanmuuttajien kulttuuria. Äidinkielen ja oman kulttuuritaustan opetus on avainasemassa yksilön terveen identiteetin kasvussa. Se, jolla on voimakas ja terve itsetunto ei koe asemaansa uhatuksi eikä siksi koe tarvetta vihata muita. Tämä pätee yhtä lailla islamisteihin kuin rasisteihinkin, Suomessa ja ulkomailla, niin kansallisella kuin kansainväliselläkin tasolla.

Idealismin kuperkeikka

Idealismin kuperkeikka

(Julkaistu Maailma.net -sivustolla 22.3.2005) Irakin sodan syttymisestä ja miljoonia ihmisiä vetäneestä rauhanmarsseista tulee maaliskuussa kuluneeksi kaksi vuotta. Reutersin viime vuoden lokakuussa julkaiseman uutisen mukaan tämä sota on vaatinut jo yli 100 000 irakilaista siviiliuhria. Liittoutuneet ovat menettäneet yli 1 600 sotilasta. Näistä järkyttävistä luvuista huolimatta