Tag: Matkustelu

Etiopianpäiväkirja

Etiopianpäiväkirja

Addis Abeba 12.6.2018 Heti ensimmäisenä etiopianpäivänäni päädyin Piazza-kaupunginosan poliisiasemalle. Täällä ei ole ovea tai seiniä, joten tarkasti ottaen en ole sisällä, vaikka katto pääni päällä onkin. Sisustus on pelkistettyä, lähes olematonta. Aseman lattia, seinät ja katto on valettu betonista. Joitakin puistonpenkin näköisiä istumapaikkoja. Edessäni on 

Koreakuvia

Koreakuvia

Kirjoitin syyskuun koreanmatkastani jutun seuraavaan Ydin-lehteen, ja siinä yhteydessä latasin 44 matkakuvaa kaikkien nähtäviksi Flickr-palveluun. Tässä joitakin esimerkkejä.

Keskiyön lapset

Keskiyön lapset

Salman Rushdien vuonna 1981 julkaistun romaanin pohjalta tehty elokuva Midnight’s Children on visuaalisesti upea, maaginen, värikäs ja mukaansatempaava. Kyseessä on kaunis ja traaginen tarina keskiyöllä 15. elokuuta 1947 syntyneistä lapsista, ja samalla hetkellä syntyneestä kahdesta valtiosta, Intiasta ja Pakistanista. Jokaisen intialaisesta kulttuurista kiinnostuneen kannattaa tämä nähdä. Ja muidenkin, sillä olisi ihme jos tämä ei sitä kiinnostusta herättäisi.

Kulttuurien kohtaamisia

Kulttuurien kohtaamisia

Tämä on syyskuun Etelä-Korean matkaani käsittelevän juttusarjan kolmas ja viimeinen osa. Kaksi aiempaa löytyvät täältä: Herra Man Hee Leen vieraana ja Avajaisseremonia. Seminaarit järjestettiin yhdessä Soulin tärkeimmistä rakennuksista, 63-kerroksisen pilvenpiirtäjän alakerroksissa. Mukana oli yli 1 500 osallistujaa – viitisensataa nuorisojärjestön vierasta kokoontuivat toisaalla – mikä 

Avajaisseremonia

Avajaisseremonia

World Alliance of Religions Peace Summitin avajaisseremoniaan Etelä-Korean pääkaupunki Soulin osallistui keskiviikkona 17.9.2014 täysi stadionillinen yleisöä, eli reilut 70 000 korealaista ja parituhatta kansainvälistä vierasta. Jos jostain pitää hullaantua, jos jonkun asian takia pitää kokoontua olympiastadionille hurraamaan, taputtamaan, tanssimaan ja laulamaan, niin mikseipä sitten rauhanasian 

Herra Man Hee Leen vieraana

Herra Man Hee Leen vieraana

Terveisiä Etelä-Korean pääkaupunki Soulista, jonne saavuin eilen osallistuakseni rauhanjärjestö Heavenly Culture, World Peace, Restoration of Light järjestämään rauhankokoukseen nimeltä World Alliance of Religions.

Jo järjestön nimi kuulostaa hiukan epäilyttävältä, kuten myös tiedot jotka löytyvät googlaamalla järjestön ja tämän tapahtuman taustoja. En nähnyt kuitenkaan syytä olla vastaamatta kohteliaasti, kun he aikoinaan lähettivät minulle sähköpostia ja sen jälkeen soittelivat pyytääkseen osallistumaan tapahtumaansa. Vastasin että tulisin mielelläni, mutta tämmöiseen meidän pienellä rauhanjärjestöllä ei ole valitettavasti varaa. He vastasivat, että maksavat paikan päällä sekä ruuan että majoituksen. Vastasin, ettei meillä valitettavasti ole varaa maksaa lentolippuja. He vastasivat, että maksavat puolet. Vastasin, ettei meillä ole valitettavasti siihenkään varaa. He lupasivat maksaa kokonaan.

Joten täällä sitä sitten ollaan.

Eilen lentokentällä minua ja muita kokousväkeä oli vastassa kolmisenkymmentä eri maiden lippuja ja järjestön logoa heiluttelevia ja tervetulotoivotuksia huutelevia nuoria, jotka ripustivat kaulaani paperista tehdyn kukkaseppeleen. Parikymppisellä miehellä oli käsissään kyltti, johon hän oli kirjoittanut paitsi nimeni, liimannut myös valokuvani ja piirtänyt firmani nimen ja logon. Firmallani ei ole tämän matkan kanssa mitään tekemistä, mutta kyltti ajoi silti asiansa.

Mies esittäytyi Timoksi, mutta ennen kuin ehdin päivittelemään kummallista yhteensattumaa, hän korjasi nimekseen Tony. Hän kertoi opiskelevansa eläinlääketiedettä parin tunnin automatkan päässä Soulista. Sitten hän esittäytyi uudestaan Timoksi, ja korjasi heti perään, että eikun Tony.

Hotellimme edustalla seisoi vielä lentokenttäporukkaakin suurempi vastaanottoyleisö lippuineen. He hurrasivat minulle paitsi majoittuessani hotelliin, myös poistuessani sieltä lounaalle, ja uudestaan palatessani hotellille, lähtiessäni kävelylle ja palatessani kävelyltä. Aina yhtä innoissaan ja iloisina.

Ryhmääni kuuluvan bangladeshilais-intialais-ruotsalaisen Chitran kanssa päivittelimme kateellisina paitsi järjestelyssä mukana olevien vapaaehtoisten määrää, myös hotellin tasoa. Mistä tähän kaikkeen on saatu rahat, miten rauhanjärjestöllä voi olla varaa maksaa niin monen osallistujan ja lehdistön edustajan matkat, ruuat ja näin korkaluokkaisen hotellin?

Vastaus saattaa piillä järjestön perustajan taustassa, hän on Man Hee Lee, joka on perustanut 80-luvulla myös kristillispohjaisen, nykyisin 150 000 rekisteröidystä jäsenestä koostuvan lahkon, jota syytetään muun muassa pohjoiskorealaisten metodien käytöstä järjestäytymisessään.

Kysyttyäni järjestön rahoitusta eräältä vapaaehtoiselta, hän vakuutteli, ettei järjestöllä ole jäsenilleen kuukausimaksua. Mutta järjestö saa kyllä jäseniltään säännöllisiä lahjoituksia, ja että ”monista pienistä lahjoituksista kertyy iso summa.”

Ryhmäämme kuuluu myös neljä etiopialaista, yksi jemeniläinen sekä vaihteleva määrä hyvinvoinnistamme huolehtivia vapaaehtoisia oppaita. Tulemme toimeen erinomaisesti. Yksi etiopialaisista on franciscaaniveli Gabriel. Hän kertoi katolisten olevan pieni vähemmistö Etiopiassa, jossa suurimmat uskonnot ovat koptikristillisyys ja islam. Muut etiopialaiset työskentelevät uskontodialogin parissa toimivassa järjestössä.

Ryhmämme keskustelu on leppoisaa ja tutustumisemme ja verkostoitumisemme on edennyt loistavasti, paitsi kolmesti kun se on keskeytynyt vaivautuneeseen hiljaisuuteen, kun joku jäjestäjistä on tullut paikalle muistuttamaan, että nyt meidän tulisi keskustella leppoisasti, tutustua ja verkostoitua.

Tätä kirjoittaessani olemme bussilla matkalla avajaisseremoniaan stadionille, jonne yhden järjestäjän mukaan on tulossa 50 000, toisen 100 000 ja kolmannen mukaan miljoona osallistujaa. Wikipedian mukaan stadionilla on 70 000 istumapaikkaa.

Sarajevo!

Sarajevo!

Vuosia pakertamani Sarajevon matkaopas on nyt vihdoin ilmestynyt ja tilattavissa Kirjamarkkinat.fi -sivustolta 18 euron hintaan. Matkakertomuksineen, laajoine historiaosuuksineen ja paikallisten haastatteluineen kyseessä on paljon enemmän kuin perinteinen matkaopas, niin että se sopii myös niille, jotka eivät matkaa suunnittele. Takasivulla lukee seuraavaa: “Sarajevo, Euroopan Jerusalem, symbolisoi 

Kuinka monta ikuista tulta vielä tarvitaan?

Kuinka monta ikuista tulta vielä tarvitaan?

Nenolla on missio. Hän haluaa parantaa Sarajevon maineen. Hän haluaa esitellä modernin Sarajevon, jolla on tarjottavanaan paljon muutakin kuin vain kertomuksia 90-luvun sodasta. Nenon unelma tulee toteutumaan. Ei hänen sitkeytensä ansiosta, vaan koska se Sarajevo, josta hän puhuu, on todellisuutta. Sarajevo on moderni eurooppalainen pääkaupunki, 

Juhani Aho: Rautatie

Juhani Aho: Rautatie

Juhani_Aho.jpg
Johannes Brofeldt eli Juhani Aho (1861-1921).

Saisihan tuota kerran koettaa sitäkin, että käy vieraankin pitäjän pappia kuulemassa, ennen kuin kuolee… ainahan niitä oman pitäjän pappeja saa kuulla… ja jos tuosta jotain apua lähtisi syntiselle ihmiselle…

Olen kuunnellut Paavin saarnaa Roomassa, Dalai -laman luentoa Dharamsalassa, hiljentynyt Sikhien Kultaisessa temppelissä Amritsarissa, peseytynyt hindujen pyhässä joessa Gangesissa ja keskustellut tuntikausia imaamin kanssa Kiinan maaseutujen läpi pyyhältävässä junassa. Jos tuosta vaikka jotain apua syntiselle ihmiselle…

Tuskin sen enempää kuin Matille ja Liisallekaan Juhani Ahon romaanissa Rautatie. Heidän matkansa todellinen tarkoitus ei sitä paitsi ollut naapuripitäjän papin kuunteleminen, vaan Kuopion ja Iisalmen välille tehdyn rautatien näkeminen. Tätä todellista motiivia he eivät uskaltaneet tunnustaa edes itselleen, puhuivat vain Lapinlahden parempilahjaisen papin kuuntelemisesta.

Oman kirkonkylän läpi kulkiessa he tapasivat oman kylän rovastin ja ruustinnan, joille he eivät uskaltaneet tunnustaa sen enempää todellista kuin veruketarkoitustakaan, joten kertoivat olevansa matkalla tapaamaan Matin sukulaisia.

-Niin, totta kai nyt Matti ja Liisakin käyvät rautatietä katsomaan, kun kerran Lapinlahdelle menette?, totesi siihen ruustinna.

Pitkän päivämatkan jälkeen saavuttiin perille.

Kaksi kapeata rautakaistaletta … ja pölkkyjä poikkitelaisin … vieri vieressään … yhtä suoraa silmän kantamattomaan … ihan päätä pyörrytti, kun sinne katseli … ja toisaannepäin yhtä samaa aukeata … ja kapeni vähitellen…

— Tämäkö se tuota? … tämäkö se nyt on se rautatie? kysyi Liisa vähän vapisevalla äänellä, ja Matti yhtyi silmillään samaan kysymykseen, mutta
värähteli hänenkin muotonsa.

–Tämä se nyt on … näitä myöten se nyt kulkee juna.

–Niin sekö masina? kysyi Matti. Näitäkö … pölkkyjäkö?

–Ei pölkkyjä … näitä rautoja.

–Vai näitä rautoja … en taida ymmärtää … vaan mitenkä ne tuota? … pyöräin päällähän se kulkee?

–Pyöräin.

Kuunnellessani Oliverin kanssa tietokoneelta tätä kertomusta mieleeni nousi päällimmäisenä ihmeiden, ihmettelyn ja elämysten suhteellisuus.

Paria päivää myöhemmin Oliver istui aurinkoisena päivänä nurmikolla pyykkinarulle nostettujen, tuulessa heiluvien lakanoiden alla, ja hämmästeli olemassaoloaan suunnilleen yhtä haltioituneena kuin astronautti David Bowman saapuessaan Jupiterin kiertoradalle Stanlye Kubrikin elokuvassa Avaruusseikkailu 2001.

Oliver tosin oli rennompi kuin astronautti Bowman, mutta niin tarkkaavainen, yllättynyt ja haltioissaan hän lakanoiden tanssista oli, etten voinut kuin keskeyttää haravoimiseni ja jäädä ihailemaan hänen hämmästelyn taitojaan.

Itseäni hämmästyttää – ja ennen kaikkea ilahduttaa – Project Gutenbergista löytyvät 28 000 ilmaiseksi ladattavissa olevaa kirjaa, joiden joukossa satoja äänikirjoja, joista osa myös suomeksi.

Juhani Aho: Rautatie (teksti suomeksi / äänikirja suomeksi)

Valokuvat siirtyvät

Valokuvat siirtyvät

Siirrän pikku hiljaa kaikki esillä olevat valokuvani Flickr -kuvapalveluun, jota tulen päivittämään aktiivisesti. Kuvasivustoni osoite on jatkossa www.flickr.com/photos/timovirtala, ja myös tämän sivun ylälaidan linkkikin johtaa jatkossa sinne. Yllä oleva kuva on otettu Tatarstanin tasavallan pääkaupungissa Kazanissa huhtikuussa 2005. Tatarstan sijaitsee Venäjän sisällä, ja se on 

Elämän virta

Elämän virta

Uudelle vuosituhannelle tultaessa Rorogwela -kehtolaulua teki edelleen tunnetuksi reppumatkaaja Matt Harding. Kuvauttaessaan itseään videokameralla Vietnamissa hänen matkakumppaninsa ehdotti, että Matthan voisi tanssia. Ja Matt tanssi, omintakeiseen tapaansa, ja latasi videon kotisivulleen ystäviensä ja sukulaistensa katsottavaksi. Myöhemmin hän editoi yhteen parikymmentä tanssipätkää eri puolilta maailmaa (ensimmäinen 

Baltiasta Balkanille II

Baltiasta Balkanille II

003.JPG
Lokki Helsingissä.

“Kukapa mies, saatuaan vaimon rinnalleen, pystyisi enää järjellisesti ajattelemaan muita kuin jokapäiväisen elämän huolia,” tuskastelee parantaja Mikon Mika Waltarin romaamissa Turms, kuolematon. Toivottovasti hän on väärässä eikä viimeaikainen hiljaisuuteni blogikirjoittamisen saralla johdu siviilisäädyn vaihtamisesta.

Unet eivät ainakaan sen arkipäiväisemmiksi ole muuttuneet. Viime viikolla esimerkiksi olin töissä suomalaisessa sota-aluksessa avomerellä. Sota oli ilmeisesti menossa, sillä päivystimme ja odotimme jotakin. Aika kävi tylsäksi, joten vaikka se oli kiellettyä, päätin piipahtaa viereisessä sukellusveneessä katsomassa miten brittisotilaat aikaansa kuluttavat.

Heidän kanssaan siinä jotain tyhjänpäiväistä jutellessani kapteeni tuli tekemään tarkastusta. Yritin sulautua joukkoon, mutta upseeri pysähtyi kohdalleni ja esitti minulle kysymyksen. Kyseessä oli nainen, joten olin epävarma, tuliko minun vastata “Yes, Sir Captain” vai “Yes, Madam Captain”, ja koska valitsin väärin, jäin kiinni ja jouduin lähtemään.

Tarkoitukseni oli poistua hissillä ylöspäin, sukellusveneessä kun oltiin. Hissi lähti kuitenkin alaspäin, ja laskeutuessaan pieneni. Kymmeniä kerroksia laskeuduttuaan hissi oli kutistunut kutakuinkin hautakuopan kokoiseksi, ja kylmäkin siellä oli kuin haudassa, ja seinätkin olivat muuttuneet maaksi. Huomattuani laskeutuneeni hautaan asti jäseneni kävivät raskaiksi, ja totesin loppuni tulleen. Minua ilahdutti kuitenkin lautojen välistä pilkottava valo sekä ääni, joka taivaallisesti julisti: “Minulla on sinulle huonoja uutisia.” Huonojen uutisten olemassaolo oli hyvä uutinen, koska se todisti, ettei olemassaoloni ollut lakannut.

062.JPG
Muusikko Splitissä.

Unet ovat siis yhtä sekopäisiä kuin ennenkin, eikä lukijoiden tarvitse pelätä, että olisin matkusteluakaan jättänyt. Avioliittomme ensimmäisillä viikolla matkustimme laivalla Tallinnaan, josta bussilla Krakovaan, ja sieltä junalla Rijekaan, laivalla Rab ja Pag -saarille, bussilla Splitiin, josta laivalla Vis-saarelle ja takaisin, ja lopulta bussilla Sarajevon kautta Slovenian ja Saksan Rostockiin, josta laivalla kotosuomeen.

Ensimmäisellä, lähes kolmenkymmenen tunnin bussitaipaleella, tutustuimme virolais-venäläis-juutalas-mustalaiseen Nikitaan, joka oli kotoisin Koillis-Viron Sillamäestä ja matkalla Etelä-Euroopaan liftailemaan ajaksi, jonka pituudesta hänellä ei ollut aavistustakaan.

Kerroimme hänelle että Sillamäki oli meille tuttu paikka, vierailimme siellä viime vuonna ollessamme matkalla Kotkasta Narvaan. Nikitan värikäs etninen tausta liittyy Sillamäen karuun historiaan. Sillamäki oli neuvostoaikana suljettu kaupunki kemianteollisuuden ja ydinvoimamateriaalin takia. Posti lähetettiin Moskovaan, ja kun sukulaiset tulivat vierailemaan, myös he suuntasivat ensin Moskovaan, koska eivät tarkkaan ottaen tienneet minne olivat matkalla. Moskovassa konduktööri kehoitti heitä istumaan vielä hetken – eli käsittääkseni vähintään seitsemän tuntia – ennen kuin he saapuisivat perille.

Sillamäkeen tuotiin väkeä eri puolilta Neuvostoliittoa hajoita ja hallitse -periaatteella, niin myös Nikitan vanhemmat, täysin eri puolilta tuota silloisen maailman suurinta valtiota. Viime kevätlukukauden Nikita opiskeli taidehistoriaa Pietarissa, mutta nyt näyttää vahvasti siltä, että opinnot saavat toistaiseksi jäädä. Italiaan suuntaa miehen tie.

042.JPG
Katu Krakovassa.

Viisaasti hän jäi pois jo Varsovassa, me taas jumituimme lähes jo matkustajista tyhjentyneessä bussissa Varsovan ja Krakovan välisiin liikenneruuhkiin, sen sijaan että olisimme huitaisseet tuon välin huolettomasti junalla, niin kuin viime reissullani tein.

Sateiseen Krakovaan päästyämme ja yösijan löydettyämme laskeuduimme intialaiseen kellariravintolaan ja tilasimme raitaa, nan-leipää ja kana masalaa. Viereiseen pöytään istui intialaistaustainen pariskunta lapsensa kanssa seuranaan huppariin pukeutunut nuorimies. Jälkiruuan aikoihin lapsen aktiivisuuden ansiosta aloimme jutella niitä näitä. Kävi ilmi, että pöytäseurueen aikuiset olivat tulleet Krakovaan New Yorkista osallistuakseen geenejä käsittelevään konfrenssiin.

Pariskunta oli kotoisin Intiasta ja nuorimies Ruotsista. Kerroin minäkin asuneeni Ruotsissa ja pian kävi ilmi, että olimme opiskelleet samassa yliopistossa ja vieläpä samaan aikaan. Yhteisiä tuttuja emme löytäneet, mutta rakennuksista ja tunnelmista meillä kyllä riitti muisteltavaa.

Myös seuraava päivä satoi. Istuskelimme kahviloissa, vierailimme kirjakaupoissa, kävimme juutalaisten tuhosta kertovassa museossa, nousimme sattumanvaraiseen ratikkaan ja päädyimme nälkäisinä kaupungin laidalla olevaan ostoskeskukseen joka – pidelkäähän hatuistanne – oli juuri samanlainen kuin ostoskeskukset Amerikassa ja Suomessa.

Krakovasta sitten jatkoimme minulle jo ennestään tutulla yöjunalla Wieniin. Neljä vuotta sitten näin unta kahdesta puutarhatontuista, joista toinen makasi sylissäni ja toinen koputti aamulla junan ikkunaan. Tällä kertaa en untani muista, vastassa ei ollut ketään, ja viikon sijaan viivyimme kaupungissa vain tunnin. Aamiaisen jälkeen Itävallan kaakkoisosan puhtaiden vuoristomaisemien lomitse junalla Ljubljanaan, jossa juna pysähtyi sen verran että ehdin käydä ostamassa burekit, paikalliset lihapiirakat, ja todeta maan siirtyneen euroihin.

174.JPG
Näkymä Vis-saarella.

Auringon laskiessa saavuimme Välimeren rannikolle Kroatian Rijekaan, jossa julistimme matkustelun päättyneeksi ja loman alkaneeksi.

Loma oli huoletonta laiskottelua, lämmöstä, toisistamme, merestä, maisemista ja pyöräilystä nauttimista. Tutustuimme Pag, Rab ja Vis -saariin sekä historialliseen Splitiin. Asuimme majatalomajoituksissa, joista maksoimme noin 30 euroa yö, ja joita ylläpiti poikkeuksetta kohteliaat, luotettavat ja hyväntahtoiset vanhat naiset. Kaiken kaikkiaankin turismiteollisuus pyöri vuosikymmenten kokemuksella ja neljällä kielellä niin kitkattomasti ja pomminvarmasti, etten voi suositella näitä lumoavia, historiallisia, sopivan lämpimiä ja keskihintaisia kohteita kenellekään haastetta kaipaavalle seikkailijalle.

Pikku hiljaa pyöristyvän vaimoni lisäksi minua viihdytti kuolematon Turms, joka seikkaili samaisella merellä kaksi ja puolituhatta vuotta aiemmin merirosvoukseen osallistuen, miettien, pohtien, ahdistuen, rakastuen, juopuen, sotien, lumoutuen ja eri kansojen tapoja, viisauksia ja salaisuuksia oppien. Taas kerran pisimmän matkan me kaikki – Turms, Sally ja minä – teimme itseemme:

Mikä tie on pisin. Vielä kerran hän vastasi: Vaikka matkustaisit kaikki maat, et löytäisi itseäsi, vaan pakenisit vain itseäsi. Omassa itsessäsi piilevät pisimmät matkat. Miten pitkälle vaellatkin itsessäsi, et löydä rajaa. Samaan virtaan et pysty enää uudelleen astumaan.

194.JPG
Kaupunki Rab-saarella.

Mitä Sallyn pyöristyvään vatsaan tulee, niin siinä suhteessa näyttää siltä, että minä ja Sally tulemme pääsemään Turmsia vähemmällä:

Ihmisenä minun oli riitettävä itse itselleni tarkoitukseksi eikä mikään liene ihmiselle vaikeampaa. Helpompi on siittää lapsia sälyttää tarkoitus heidän selkäänsä ja itse pestä kätensä.

(…Jatkuu tulevina päivinä. Esittelen mm. Sarajevon, sekä kaheleimman maailmanmatkaajan, jonka tänä vuonna olen kohdannut.)

Usko tekee ihmeitä

Usko tekee ihmeitä

Didi ja Sally. Niihin aikoihin kun mietimme, jäisimmekö Laosin pääkaupunkiin Vientianeen, jatkaisimmeko Thaimaan eteläosiin vai kenties Malesian saarille, tutustuimme Didi Punyashilaan, vietnamilaiseen Ananda Marga -henkisen polun nunnaan. Hän ehdotti, että lähtisimme hänen kanssaan Burman pääkaupunkiin Rangooniin perustamaan köyhille tarkoitettua englanninkielistä koulua. Burma ei kuulunut matkasunnitelmiimme, 

Sota ja sotilas

Sota ja sotilas

(Julkaistu Puoli Kaupunkia –lehdessä (nykyisin Avaa -lehti) 18.11.2004) Washingtonissa tutustuin Raymondiin, filippiiniläis-ranskalais-amerikkalaiseen, Saksassa asuvaan Yhdysvaltojen armeijan sotilaaseen. Koulutukseltaan hän oli psykologi ja räätäli. Rauhan aikana hän asuu Frankfurtin lähellä ja tekee työkseen pukuja Yhdysvaltain armeijan viihdeyksikön teattereille. Kolmesti hänet on määrätty sotaan. Kerran Kosovoon ja