Tag: Mahatma Gandhi

Keskustelu väkivallattomuuden voimasta Loviisan kirjakahvilassa 18.9.2021

Keskustelu väkivallattomuuden voimasta Loviisan kirjakahvilassa 18.9.2021

Tämän linkin takaa pääsee katsomaan kirjailijahaastattelua, jonka teemana on kirjani Väkivallattomuuden voima – kertomuksia rohkeudesta. Haastattelijani Noora Lintukangas oli lukenut kirjan erinomaisen tarkasti ja hänellä oli paljon hyviä näkökulmia ja kysymyksiä kirjaan liittyen. Keskustelimme mm. väkivallattomuus-, pasifismi-, ahimsa- ja satyagraha -käsitteistä, väkivallttomuuden voiman potentiaalista, Afganistanin 

Mahdoton ryöstettävä

Mahdoton ryöstettävä

Tämä kirjoitus on julkaistu ensimmäisenä Rauhan Puoelsta -lehdessä 6/2015.

Väkivallattomuuden voiman avulla on tehty vallankumouksia, saavutettu itsenäistymisiä, puolustettu valtioita ja johdettu niin pieniä kuin suuriakin poliittisia yksiköitä. Sitä on käytetty menestyksekkäästi kansalaisaktivismissa, rauhanturvaamisessa ja oikeudenkäynneissä, ja sen avulla on löydetty ratkaisuja ristiriitatilanteisiin niin kansainvälisessä politiikassa kuin arkipäiväisissä kanssakäymisessäkin.Kertomuksia rohkeudesta -kirjoitussarjassa kerrotaan historiallisten esimerkkien avulla, mistä väkivallattomuudessa on kysymys. Sarjassa käydään läpi esimerkkejä tapauksista, jossa epäkohtiin ollaan puututtu rohkeasti ja aktiivisesti, mutta ilman väkivaltaa ja toista osapuolta nöyryyttämättä.

Yksi parhaiten väkivallattomuuden voimaa kuvaavia tarinoita on kertomus iäkkäästä naisesta, joka osoittautui mahdottomaksi ryöstettäväksi. Michael N. Naglerilla, Berkeleyn yliopiston emeritusprofessori ja Metta Center for Nonviolence -järjestön perustajalla on tapana kertoa tämä tarina luennoillaan. Iäkäs nainen oli ajanut yksin autolla syrjäisellä seudulla Yhdysvalloissa. Nuori mies oli pysäyttänyt auton ja vaatinut naista luovuttamaan rahansa. Vanhus oli katsonut aseella uhannutta miestä silmiin ja sanonut: ”Jeesus on tässä autossa minun kanssani. Jos ammut minut, pääsen taivaaseen. Mutta sinä joudut helvettiin.” Ryöstäjä oli hämmentynyt, laskenut aseensa ja lähtenyt kävelemään poispäin. Vanhus ei ollut kuitenkaan luovuttanut, vaan pyysi vielä ryöstäjää tulemaan takaisin. Ryöstäjä oli totellut, ja aikansa juteltuaan ja mieheen tutustuttuaan vanhus oli antanut kaikki autosta löytämänsä rahat, joitakin kymmeniä dollareita, ryöstäjälle.

Mitä todennäköisimmin tarinan vanhus ei ollut tutustunut väkivallattomuuden teorioihin ja historiallisiin esimerkkeihin sen käytöstä, mutta onnistui silti toteuttamaan väkivallattomuuden perusperiaatteita kohta kohdalta. Ensinnäkin hän oli rohkea. Intialainen vapaustaistelija Mohandas Gandhi (1869-1948), joka paremmin Mahatma Gandhina tunnetaan, arvosti rohkeutta niin korkealle, että piti jopa väkivaltaa parempana ratkaisuna kuin pelkuruutta, antautumista ja periksi antamista.

Tämä kävi ilmi useista kohtaa hänen elämäänsä ja kirjoituksiaan. Kun Gandhia oli esimerkiksi yritetty puukottaa Etelä-Afrikassa vuonna 1908, hänen aikuinen poikansa oli jälkeenpäin kysynyt, miten hänen olisi pitänyt toimia, jos hän olisi ollut tilanteessa paikalla. Poika sanoi ymmärtävänsä isänsä teorian, ettei pidä lyödä takaisin eikä alistua väkivallalla uhkaavan tahtoon, mutta tunnusti samalla että hän tuskin pystyisi kävelemään puukottajan ja puukotettavan väliin tappelematta vastaan aktiivisesti. Gandhi vastaus oli yksiselitteinen: ”Jos et voisi suojella minua kohdistamalla vaaran itseesi, sinun olisi epäilemättä puolustettava minua hyökkäämällä miehen kimppuun. On aina parempi käyttää jalostamatonta voimaa, kuin osoittaa pelkuruutta.”

Toinen, omalla tavallaan vielä rajumpi esimerkki, liittyy nöyryyttämättömyyden periaatteeseen, ja on ajalta vuosikymmeniä kyseistä puukotustapausta myöhemmin. Tässä vaiheessa Gandhi oli jo maailmanlaajuisestikin tunnettu väkivallattomuuden puolestapuhuja. Eräs hänen toimittamansa lehden lukijoista kirjoitti hänelle kirjeen, jossa kuvaili tulleensa lyödyksi päin kasvoja julkisella paikalla. Kirjeessään mies kuvaili tunteneensa itsensä nöyryytetyksi, mutta pystyneensä hammasta purren olemaan lyömättä takaisin. Kirjeen sävystä päätellen hän odotti Gandhilta kehuja, mutta saikin kritiikkiä: Gandhi vastasi, että miehen olisi pitänyt lyödä takaisin.

Miten on mahdollista, että Gandhi, pasifismin ja väkivallattomuuden ikoni, kehottaa toisen posken kääntämisen sijaan lyömään takaisin? Syynä on kirjeen kohta, jossa mies kertoi tulleensa nöyryytetyksi. Gandhin mukaan nöyryyttämättömyyden prinsiippi – eli ei pidä nöyryyttää muita mutta ei myöskään tulla itse nöyryytetyksi – on väkivallattomuudessa erittäin keskeistä. Se, että kirjeen kirjoittaja kertoi tunteneensa itsensä nöyryytetyksi todistaa, ettei hän ollut ymmärtänyt väkivallattomuudesta edes alkeita. Kaiken lähtökohta on itsekunnioitus, se, että kunnioittaa, arvostaa ja rakastaa itseään. Vain sitä kautta oppii aidosti kunnioittamaan, arvostamaan ja rakastamaan muita – lähimmäisiä, tuntemattomia, ja lopulta jopa niin sanottuja vihollisia.

Tätä ei pidä ymmärtää väärin. Gandhi ei kehottanut lyömään takaisin noin yleensä, vaan hän halusi korostaa rohkeuden, aktiivisuuden ja itsekunnioituksen merkitystä. Hänen viestinsä oli, että meidän tulee opiskella, harjoitella, käyttää ja kehittää väkivallattomia metodeja aina kuin mahdollista, mutta jos emme osaa, pysty tai uskalla turvautua väkivallattomiin metodeihin, väkivaltakin on parempi ratkaisu kuin alistuminen, nöyrtyminen tai passiivisuus. Gandhin mukaan ”Vastustajamme on pelko. Me luulemme että se on viha, mutta se on pelko.”

Naglerin kertoman tarinan vanhus ei suostunut nöyryytetyksi, eikä myöskään pyrkinyt nöyryyttämään ryöstäjäänsä. Hän seisoi tukevasti omilla jaloillaan ja piti kiinni periaatteistaan, itsevarmana, aikuismaisena, viisaana. Hänellä ei ollut tarvetta halventaa toista osapuolta, vaan hän pyrki ajamaan myös hänen etuaan.

Väkivallattomuus on aktiivista puuttumista epäkohtiin

Toinen yksityiskohta, joka ryöstön kohteeksi joutuneen vanhuksen tarinassa osuu yksiin väkivallattomuuden perusperiaatteiden kanssa, on vanhuksen aktiivisuus. Vanhuksen tavoitteena ei ollut päästä tilanteesta mahdollisimman nopeasti pois, vaan hän näki nuoren miehen käytöksessä epäkohdan, johon oli syytä puuttua. Väkivallattomuudessa on kyse juuri tästä: aktiivisesta puuttumisesta kokemiimme tai ympärillämme näkemiimme epäkohtiin. Tässä suhteessa väkivallattomuus eroaa määritelmällisesti pasifismista, joka useimmiten ymmärretään kieltäytymisenä tai pidättäytymisenä jonkin asian tekemisestä. Väkivallattomuus sen sijaan on nimenomaan tekemistä ja asioihin puuttumista. Passiivisuus – aktiivisuus -akselilla tarkasteltuna väkivallattomuudesta käytetty synonyymi ‘passiivinen vastarinta’ on siten harhaanjohtava.

‘Passiivinen vastarinta’ -termiä käyttävät muun muassa suomalaiset historiankirjat kuvatessaan venäläistämistoimenpiteitä vastustaneen Kagaali-vastarintaliikkeen toimintaa. Voi kuitenkin hyvällä syyllä kysyä, mitä passiivista on lentolehtisten levittämisessä, maanalaisten lehtien toimittamisessa ja puolet kutsuntavelvollisista kotiin jättäneen vuoden 1902 kutsuntalakon toteuttamisessa.

Kolmannekseen vanhus teki eron tekijän ja teon välillä. Olemalla tottelematta ryöstäjää vanhus ilmaisi selkeästi, ettei hyväksynyt miehen tekoa, mutta toisaalta juttelemalla hänelle, katsomalla silmiin, hän antoi ymmärtää, että hyväksyi hänet ihmisenä. Näin toimimalla hän loi luottamuksen ilmapiirin, jonka turvin he päätyivät sovintoon. Väkivallattomassa toiminnassa tavoitteena ei ole murskata vastustajaa, vaan saada hänet tulemaan järkiinsä. Toinen osapuoli pyritään saamaan oivaltamaan jotain uutta, niin että hän onnistuu näkemään mikä tilanteessa on kummankin osapuolen etu.

Neljännekseen hän ei käyttänyt ongelmanratkaisussaan väkivaltaa. Väkivallan puuttuminen on väkivallattomuudessa, sanan etymologia huomioon ottaen, itsestäänselvyys, mutta väkivallattomuus tarkoittaa kuitenkin jotain paljon enemmän kuin vain väkivallan puuttumista. Se on aktiivista ja rohkeaa puuttumista epäkohtiin, rehellisyyttä, vilpittömyyttä ja useissa tapauksissa myös epäitsekästä uhrautumisvalmiutta.

Huomio väkivallattomuuteen

Väkivallattomuus tunnetaan parhaiten Intian itsenäisyystaistelusta 30- ja 40-luvuilta ja amerikkalaisten 50- ja 60-lukujen ihmisoikeustaistelusta – jotkut osaavat yhdistää sen myös Tšekkoslovakian siviilivastarintaan vuonna 1968, Puolan solidaarisuusliikkeeseen 1980-luvulla, kommunismijärjestelmän luhistumiseen Euroopassa vuosina 1989-91 tai apartheid-järjestelmän kaatumiseen vuonna 1994. Mutta vähemmän tunnettua on, että vastaavia kampanjoita löytyy satoja eri aikakausilta ja eri puolilta maailmaa.

Väkivallattomat kampanjat, olivatpa ne kuinka onnistuneita tahansa, jäävät mediassa ja historiankirjoituksissa jatkuvasti väkivaltaisten selkkausten varjoon. Kuvitellaan esimerkiksi kaksi veljestä, joille tulee erimielisyyttä perinnönjaosta. Jos he ratkaisevat riitansa väkivallattomasti puhumalla, kukaan tuskin saa tietää, että heillä mitään ristiriitaa on ollutkaan. Mutta mikäli he yrittävät ratkaista erimielisyytensä nyrkkitappelulla, saavat naapurit siitä hyvin helposti syyn juoruille. Puukkotappelulla ‘ratkaistu’ perintöriita sen sijaan päätyy helposti paikallislehteen, ja ampumavälikohtaus puolestaan valtakunnan mediaan.

Mitä enemmän ja mitä brutaalimpaa väkivaltaa, sitä enemmän se saa mediassa huomiota. Sama pätee historiankirjoituksissa. Japanin ja Venäjän välinen, 140 000 sotilaan hengen vaatinut sota vuonna 1905 saa historiankirjoissa enemmän tilaa kuin Ruotsin ja Norjan välinen, diplomaattiseen ratkaisuun päätynyt kiista samana vuonna. Historiankirjat keskittyvät kuvailemaan väkivaltaisia sotia, vaikka rauhanaika on normaalimpi olotila. Huomion kiinnittyminen väkivaltaan on luonnollista, sillä epänormaali kiinnostaa enemmän kuin normaali. Tästä ei kuitenkaan saa vetää sitä johtopäätöstä, että ihmiskunnan historiassa väkivaltainen konfliktinratkaisu olisi yleisempää kuin väkivallaton.

Väkivallattomuus ansaitsee ja tarvitsee huomiomme, sillä kyse ei ole taikatempusta, jonka avulla kuka tahansa voi selvitä voittajana mistä tahansa konfliktista, vaan voimasta, jonka käytössä yksilöt, ryhmät ja yhteiskunnat voivat olla tulla yhä paremmiksi. Kehittyäksemme yksilöinä ja yhteiskuntana väkivallattomuuden voiman käytössä – pystyäksemme vähentämään maailmasta väkivaltaa – meidän täytyy tuntea väkivallattomuuden historia, meidän täytyy analysoida sen onnistumisia ja epäonnistumisia, ja meidän tulee tutustua sen taustalla olevaan teoriaan.

Uusi video väkivallattomasta vastarinnasta

Uusi video väkivallattomasta vastarinnasta

Olkaa ystävällisiä ja levittäkää tätä videota sosiaalisessa mediassa. Väkivalta on paitsi moraaliton, myös tutkitusti tehoton tapa saada läpi poliittisia uudistuksia. Tehokkaampi vaihtoehto on olemassa, ja sitä on mahdollista jalostaa edelleen tiedotuksen, tutkimuksen ja testauksen avulla.

Moraalinen jiu-jitsu

Moraalinen jiu-jitsu

Richard Gregg (1885–1974) oli amerikkalainen yhteiskuntafilosofi, lakimies ja kveekari, yksi maanosan ensimmäisistä ja tärkeimmistä väkivallattomuuden teorian kehittäjistä. Gregg tutustui Mohandas Gandhin opetuksiin 1920-luvulla, ja vuonna 1925 hän matkusti ensimmäisen kerran Intiaan Gandhin ashramiin. Hän oli tarkkailijana mukana myös vuoden 1930 suolamarssin aikana. Hänen kirjansa The 

Väkivallattomuuden perusteet

Väkivallattomuuden perusteet

Tässä torstaiaamuisin Radio Ravussa esitettävän Kertomuksia rohkeudesta -ohjelmasarjan ensimmäinen jakso, jossa kerrotaan mistä väkivallattomuudessa on kysymys. Aika kului arvioitua nopeammin, joten samalla teemalla jatketaan myös ensi viikolla, torstaina 15.1.

Yläkuva (cc): The fall of the Berlin Wall – November 1989 by Gavin Stewart.

Tietoa väkivallattomuudesta

Tietoa väkivallattomuudesta

Huomenna torstaina klo 9-10 Radio Ravussa (pääkaupunkiseudulla taajuudella 89,7 MHz ja netissä) tulen kertomaan väkivallattomuudesta. Kyseessä on alustus tulevien torstaiaamujen haastatteluille, jotka tulevat käsittelemään väkivallattomuutta tavalla tai toisella. Ohjelman lopuksi tulen mainitsemaan alla olevia kirjoja, sivustoja ja elokuvia, joiden kautta löytää lisätietoja aiheesta. Luettelo ei 

Saako lyödä takaisin? Mitä Jeesus tekisi? Entä Gandhi?

Saako lyödä takaisin? Mitä Jeesus tekisi? Entä Gandhi?

Otsikossa olevat kysymykset nousivat mieleeni Suomen Kristillinen Rauhanliikkeen järjestämässä radikalisoitumista ja väkivallattomuutta käsitelleessä seminaarissa, jossa puhujina olivat kansanedustaja Pekka Haavisto, kansanedustajaehdokas Abdirahim Hussein, HS:n toimittaja Anu Nousiainen ja minä. Keskustelun keskiössä oli kysymys, miksi radikalisoitumiseen liittyy niin usein väkivalta. Tilaisuuden ja SKR:n puheenjohtaja Jussi Ojala 

Richard Attenboroughin muistolle

Richard Attenboroughin muistolle


Photo (cc by 2.0): gdcgraphics.

Gandhi-elokuvan ohjaaja, myös tuottajana ja näyttelijänä menestynyt sir Richard Attenborough menehtyi sunnuntaina. Hän oli kuollessaan 90-vuotias.

Gandhi-elokuva sai kaikkiaan kahdeksan Oscar-palkintoa, muun muassa parhaasta elokuvasta ja parhaasta ohjauksesta.

Mohandas Gandhin elämän ja filosofian tiivistäminen kolmeen tuntiin ei ollut mikään helppo tehtävä, mutta Attenborough onnistui siinä ilmiömäisen hyvin.

Elokuvasta on runsaasti klippejä YouTubessa, ja ne toimivat mitä parhainpana materiaalina väkivallattomuuden voiman opettamisessa.

Rakentava ohjelma

Rakentava ohjelma

Mahatma Gandhi tunnetaan nälkälakoistaan ja kansalaistottelemattomuudestaan, mutta on erinomaisen tärkää nostaa tarkasteluun myös hänen rakentava ohjelmaansa, joka oli hänen urallaan vähintäänkin yhtä keskeisessä asemassa kuin erinäiset yhteistyöstä kieltäytymisen muodot. Kyse oli hänen ideaalinaan pitämänsä yhteiskunnan rakentamisesta ruohonjuuritasolta. Rakentavan ohjelman lähtökohta on, että konflikteja ei pysty 

Mitä on väkivallattomuus?

Mitä on väkivallattomuus?

Joitakin vuosia sitten vanha nainen ajoi yksin autolla syrjäisellä seudulla Yhdysvalloissa. Nuori mies pysäytti auton, ja vaati aseella uhaten naista antamaan rahansa. Mummo katsoi aseella uhannutta miestä silmiin ja sanoi, että ”Jeesus on tässä autossa minun kanssani. Jos ammut minut, pääsen taivaaseen. Mutta sinä joudut 

How I Become a Pacifist?

How I Become a Pacifist?

This article was originally published in Tampere Peace Research Institute‘s book A Flying Finn – Finnish Civil Society Actors in The Global Sphere under the title How I Became What I Am – The Role Of International NGO Experiences In Finding One’s Path.

I’m a devoted pacifist, a pacifist in the original sense of the word, which means a person who works for peace, tries to reduce violence in the world and promotes ideas on how to prevent war. Most of my public talks, newspaper writings, blog articles, posts on Facebook – all my tweets – have to do with these themes. Most of my time goes into peace work. Sometimes I get paid, but usually not.

There is nothing radical or utopian about my passion. The grand old man of peace research, Johan Galtung, compares peace research with medical science, and it can be applied to peace work in general: it took hundreds of years for medical science to break through the monopolies of church and religion in defining sicknesses and healing people. Galtung asks whether it is going to take as long for peace research to gain authority in the field of violence. Thinking that war is the way to solve problems is like believing that sicknesses are punishments for your sins (Galtung 2003, 131). 

We can take the comparison further and state that peace work reduces violence in the same way as medical science reduces sickness in the world. There has always been sickness in the world, and always will be, but that has never stopped doctors doing their work, and that has never stopped the public from supporting and respecting their work. I wish to see peace work enjoy the same respect and financing as medical science does today.

The word ‘pacifism’ comes from two Latin words: ‘pax’, which means peace, and ‘ficus’, which means making. When the word was first introduced at the 10th Universal Peace Congress in Glasgow, Scotland, in 1901, it was a concept that united many different types of peace makers, peace promoters and peace friends – as they where called before the new concept. “Pacifism also meant social action. It was not merely a philosophy but a political program and a commitment to social change.” (Cortright 2008, 9). 

According to David Cortright, the common understanding of the term pacifism changed after the First World War. During the First World War, writes Cortright, “most peace advocates […] abandoned their commitment to transnational solidarity and marched off to war. […] The purists who had opposed the march claimed the term for themselves. They narrowed its definition to the unconditional rejection of war in all its forms. […] This narrow definition of pacifism left most of the peace community out in the cold.” (Cortright 2008, 10)

Despite this, I prefer to define pacifism more broadly, in its original form, and the Stanford Encyclopedia of Philosophy agrees with that by defining pacifism as “a commitment to peace and opposition to war. [It] includes a variety of commitments on a continuum from an absolute commitment to nonviolence in all actions to a more focused or minimal sort of anti-warism.” In other words, the concept used to refer to action on something, but nowadays it increasingly refers to refusal of something. From this perspective, the term nonviolence – defined by the Oxford Dictionaries as “the use of peaceful means, not force, to bring about political or social change” – seems to indicate the original pacifism better than pacifism itself. 

Unlike pacifism, nonviolence is gaining rising popularity as a method of political action, as a main mission or method for NGOs and as a subject of academic research (Sharp 2010, among others). To mention some of the most important organisations in this field, the Metta Center for Nonviolence was founded in 1982, the Albert Einstein institution (1983), The Center for Nonviolent Communication (1984), Nonviolence International (1989), Pace e Bene (1989), the M. K. Gandhi Institute for Nonviolence (1991), Forum Ziviler Friedensdienst (1996), Nonviolent Peaceforce (2002) and Waging Nonviolence (2009). There are hundreds more, and new ones are popping up every year. According to a list given by JustVision, there are more than one hundred peace building and nonviolence organisations in Israel and the Occupied Palestinian Territories alone.  

Regardless of what we call the ideology, one of my main goals is to inspire youth to drop their war games, turn off their televisions and get exited about Tolstoy’s, Thoreau’s and Gandhi’s texts. It’s not an easy task. These thinkers have been dead for quite a while. Tolstoy’s War and Peace is the synonym for heavy books, and Gandhi’s collected works consist of 50,000 pages of letters, articles and books. How can I make the young interested in this when the other option is, say, first-person shooter games? You switch on your computer and start shooting everything that moves before everything that moves shoots you. This makes your sight better, your decision-making process faster, improves your concentration and offers a healthy way of managing your aggression – or at least this is what they say. Science agrees with everything but the last one (Bavelier, Anderson). Common sense would also say that it is not so healthy for your aggression. The US military uses these games for training their soldiers to get over the natural human dislike of taking a life from another. After tens of thousands of repetitions, the solders – and our children, since we adults buy these games for them – become used to the idea of shooting each other (Hsu 2010, Nagler 2004, 19) 

My criticism of violent computer games is usually the subject my students have most difficulties with. They have chosen not to do the Finnish military service but are doing their Civilian Service instead. This means that after one month of training at the Lapinjärvi Educational Centre, they go out and work for eleven months in schools, libraries, hospitals, homes for the elderly, universities, NGO offices, etc. So one would think that this audience is already wired for pacifism and nonviolence – and for the most part they are. The overwhelming majority of them accept my criticism of military spending, they agree that we, nonviolent actors, need to do more analyzing and think more about strategies, we need to become more effective in making peace, and they love Gandhi’s thought that in order to be a nonviolent actor you need to be more brave than if you use violence. But when it comes time to raise the downsides of first-person shooter games in particular and the violence entertainment industry in general, many critical voices arise.

My understanding of the problem has been greatly influenced by first reading, and then having a private discussion with, Emeritus Professor Michael N. Nagler, the founder of the Metta Centre of Nonviolence. As I see it now, violent video games, or the violent entertainment industry in general, are not the problem alone – and simply forbidding them is not the solution -  but it is very important to see that they are part of a culture of violence that is also manifest in the news, politics, sports and commercials, among other things. The message of this culture is that ultimately, we are separate beings from each other, we are doomed to fight against each other over materialistic objects, and you (or your team, country or culture) can only be happy by ‘winning’ this battle. Violent entertainment, together with some true TV shows, are the tip of the iceberg in this confrontationist culture, which is the source of both physical and structural violence.

The culture of violence also comes up in the much repeated storyline of good and evil, where, at the beginning, good is in a disadvantaged position, but, in the final battle, by using violence, good brings down evil and gets his reward. (Yes, his reward, not hers. Colin Stokes (2012) has pointed out that of the top 100 movies of 2011 in the United States, only 11 had female protagonists). This story is repeated not only in movies and books but also in the news and history. The Second World War is seen as an event of heroism rather than an event of the biggest failure of humankind. Criminal justice is seen as a way to warn and punish criminals instead of focusing on the needs of the victims, offenders and community.
 
The message of nonviolence is that we, as human beings, are one, interdependent in innumerable ways, and we can reach true happiness through things that are impossible to consume to the end, like love, a sense of belonging, usefulness, companionship and forgiveness. The unity of mankind is at the core of peace work.

Nagler’s writings have been crucial in making me interested in ‘gandhian nonviolence’, which is sometimes called principal, and sometimes also ideological nonviolence. According to Thomas Webers and Robert J. Burrowes’ introduction to nonviolence, “Ideological exponents choose nonviolent action for ethical reasons and believe in the unity of means and ends. They view the opponent as a partner in the struggle to satisfy the needs of all. More fundamentally, they may view nonviolence as a way of life.” 

Nagler also opened my eyes to Mohandas Gandhi’s constructive programme, which could be a huge source of ideas and energy for modern peace work. The constructive programme means building an ideal society from the grassroots, and finding positive alternatives to oppression. For Gandhi, this was probably even more important than his well known ‘obstructive programme’ – i.e. non-cooperation with oppression. Gandhi’s own constructive programme was about self-sufficiency, unity, education, prohibition, village sanitation and so forth. The modern constructive programme can be something totally different, but the basic idea is to build the society we want. There are many advantages in this kind of peace work. First of all, the actors can decide when and where the action takes place and what the theme shall be. This is not the case in the usual type of peace work today, when the peace organisations react to someone else’s doings. Second, you admit that a problem has more than one side and, through example, you show how to do your own share. Third, and most important, the results of constructive work are much longer lasting than the outcome of stopping someone from doing something.

The other aspect of nonviolence I’m particularly interested in is Unarmed Civilian Peacekeeping. In this field, the Nonviolent Peaceforce is the biggest, most influential and most experienced organisation. During the last eleven years they have been sending trained and paid civilian peacekeepers to some of the world’s most dangerous battle zones, like Sri Lanka, The Philippines, South Sudan and South Caucasus. The peacekeeper’s aim is to foster dialogue among the parties in conflict and offer protection to civilians. I have had the opportunity to participate in Nonviolent Peaceforce’s annual meetings in Lyon, France; Mariehamn, Ã…land; and Oslo, Norway. These meetings have offered me concrete knowledge and understanding of how nonviolence can work in extremely violent conditions.  

But the most crucial NGO experience that has shaped my world view comes from a much earlier stage during my teenage years. I participated in a two-summers-long family interchange programme through Children’s International Summer Villages. CISV left me with an indelible interest in multiculturalism and international questions. From the perspective of the effectiveness of peace work, I found the organisation’s core idea genius: bringing children together from different parts of the world and letting them play, communicate and learn in a friendly, inclusive and enthusiastic atmosphere. Not much more is needed and the result is usually a life-long passion for international questions, openness to the diversity of humankind and a sense of responsibility in solving global problems.

The effectiveness of different types of peace work should be debated more. Mohandas Gandhi and Martin Luther King Jr. are central figures of not only pacifism but also of world history, and the reason is clear: they were pacifists who spent a lot of time analyzing, making strategies, planning and weighing different options. Many different types of peace work are needed, but the early experiences of children seem to be the most crucial. In one of his lectures, peace educator Colman McCarthy asked the audience how many of them went to a high school where they taught courses in conflict resolution or peace studies. No hands went up. McCarthy’s conclusion from this is clear: “If this was a peace-loving, peace-seeking, peace-building and a peace-affirming society, every hand would have gone up.” It is easy to agree with his demand: peace studies should be part of the core curriculum, and should include the philosophy of peace, the writings of the great peace leaders, and nonviolent conflict resolution. This is the way forward; we need to take peace work much more seriously.

Timo Virtala is a lecturer, writer, translator, and secretary general of Loviisa Peace Forum, an annual summer event that aims to lessen the fears of humankind and celebrate life.

Bibliography:

Anderson, C. A., Gentile, D. A., Buckley, K. E. (2008): Kuvista teoiksi. Väkivaltapelien vaikutukset lapsiin ja nuoriin. Helsinki: Hakapaino. (Originally (2007). Violent video games effects on children and adolescents: Theory, research, and public policy. Oxford University Press.)

Asher, Levi (July 2nd, 2010): Philosophy Weekend: Pacifism’s Coma. http://www.litkicks.com/PacifismComa#.UYtL9de01-Z 

Bavelier, Daphne (2012): Your brain on video games. TedTalks: http://www.ted.com/talks/daphne_bavelier_your_brain_on_video_games.html 

Cortrightd, David (2008): Peace. A History of Movements and Ideas. Cambridge: Cambridge University Press.

Galtung, Johan (2003): Rauhan tiellä. Hämeenlinna: Tammi.

Hsu, Jeremy. (Aug 19th, 2010): For the U.S. Military, Video Games Get Serious. Live Science: http://www.livescience.com/10022-military-video-games.html 

JustVision: Peacebuilding and nonviolence organisations. http://www.justvision.org/organizations 

Martin, Brian: Nonviolent futures in Futures, Vol. 33, 2001, pp. 625-635. http://www.bmartin.cc/pubs/01futures.html 

McCarthy, Colman:
Teach Peace: http://www.youtube.com/watch?v=yauNFMpcMtY&feature=share&list=PLZ51ZJFoAIZ3Kz1bbRQfVVhLd-kSql8Kl 

Nagler, Michael N. (2004): The Search for a Nonviolent Future: A Promise of Peace for Ourselves, Our Families, and Our World. Makawao, HI: Inner Ocean. 

Oxford Dictionaries
: Non-violence. http://oxforddictionaries.com/definition/english/non-violence 

Sharp, Gene (2010): From Dictatorship to Democracy – A conceptual Framework for Liberation. The Albert Einstein Institution: Boston.

Stanford Encyclopedia of Philosophy
: Pacifism (2010). http://plato.stanford.edu/entries/pacifism/ 

Stokes, Colin  (Nov 2012): How movies teach manhood. TedTalks: http://www.ted.com/talks/colin_stokes_how_movies_teach_manhood.html 

Weber, Thomas and Burrowes, Robert, J.: Nonviolence: An Introduction. http://www.nonviolenceinternational.net/seasia/whatis/book.php

Vahvuus on vahvuutta

Vahvuus on vahvuutta

Nelson Mandela ja F. W. DeKlerk kättelevät World Economic Forumissa Davosissa vuonna 1992. Kuva (cc): www.weforum.org Teksti: Michael N. Nagler Suomennos: Timo Virtala Tehdessään yhteenvetoa toisen kristillisen vuosituhannen tapahtumista, Time-aikakausilehti esitteli sadan sellaisen ihmisen henkilökuvan, joiden he katsoivat jättäneen suurimmat jäljet vuosituhannen viimeiselle, vaikeuksien vuosisadalle. 

Jeesus, Gandhi ja väkivallattomuus

Jeesus, Gandhi ja väkivallattomuus

“Mutta minä sanon teille: älkää tehkö pahalle vastarintaa. Jos joku lyö sinua oikealle poskelle, käännä hänelle vasenkin. Jos joku yrittää oikeutta käymällä viedä sinulta paidan, anna hänelle viittasikin. Jos joku vaatii sinut mukaansa virstan matkalle, kulje hänen kanssaan kaksi.” Miten tämä raamatunkohta tulisi ymmärtää? Miksi 

Uudistumisia

Uudistumisia


Kuva (cc): sa_ku_ra


Teksti:
Michael N. Nagler (johdanto kirjaan The Search for a Nonviolent Future)
Suomennos: Timo Virtala

Paolo Lugari Castrillón istutti unelmansa epätodennäköiseen paikkaan: puuttomalle savannille, kilometrien päähän yhtään mistään. Oli vuosi 1971. Kolumbian itäiseen Ilanosiin, kuudentoista tunnin ajomatkan päästä lähimmästä kaupungista, Castrilló ja hänen idealistiset seuraajansa perustivat Gaviotaksen; kukoistavan, omavaraisen, kestävän ja monella tapaa – sosiaalisesti, ekologisesti ja taloudellisesti – esimerkillisen yhteisön, joka sai kolumbialaisen kirjailija Gabriel García Márquezin nimittämään Lugarin ”maailman keksijäksi.” lapset mekastavat keinuessaan kylän keinulaudoilla, mutta Gaviotaksella he saavat siitä irti tavallistakin enemmän iloa, sillä keinuessaan he myös pumppaavat vettä kylän kastelujärjestelmään. Musiikkitalon kaareva, ruostumattomasta teräksestä valmistettu katto toimii myös tehokkaana vedenlämmitysjärjestelmänä, kuten myös Gaviotaksella suunnitellut aurinkoenergian kerääjät, jotka antavat lämpöä kymmenille tuhansille taloille eri puolilla Bogotáa ja koko Kolumbiaa.

Perusteellisen tutkimuksen, ahkeruuden ja oivallusten kautta gaviotasilaiset havaitsivat, että eräs karibialainen mäntylaji, jota kasvoi viereisessä Ecuadorissa, menestyy myös karussa Ilanossa. Kärsivällisesti he kylvivät siemenet ja hoivasivat taimia, niin että nykyään miljoonat männyt koristavat – ja muuttavat – paikallista ekosysteemiä. Kaikkien yllätykseksi näiden istutusten myötä maan alta on noussut mitä monimuotoisin sademetsä, joka ilmeisesti sai alkunsa siemenistä, jotka olivat piilotelleet karussa maassa, odotelleet kuka tietää kuinka monta ikuisuutta oikeita olosuhteita päästäkseen taas kukoistamaan.

Tämä kirja käsittelee uudistumista, joka onnistuessaan tulee muistuttamaan Gaviotaksen mäntyjen ihmettä, sillä myös tämä uudistuminen herättää voimia, jotka piilevät ohuessa maaperässä – persoonattomassa, tuloskeskeisessä ja väkivaltaan taipuvaisessa sivilisaatiossamme, jossa elämän tarkoitus on hämärtynynyt ja ihmisten väliset siteet yleensä haurastuneita. Aivan kuten Gaviotaksenkin yllättäen heränneessä sademetsässä, tämänkään uudistumisen siemeniä ei tarvitse luoda, vaan ne odottavat olemassaolomme maaperässämme jo valmiina – ne odottavat että loisimme sellaiset olosuhteet, jossa ne heräävät. Aivan kuten Gaviotaksen uuteen kukoistukseen herättäneen siemenet, väittäisin että myös nämä ovat alkuperäisiä: ihmisluonnolle paljon alkuperäisempiä kuin ne raastavat ihmissuhteet, joilla olemme teollistuneella aikakaudella itsemme ympäröineet. Ja – jälleen kuten Gaviotaksen yllättävässä sademetsässä – meidänkään ei tarvitse tietää etukäteen miltä toivomme uudistus näyttää. Ei ainakaan yksityiskohtaisesti. Mutta meidän on oltava hyvin tarkkoja siitä, että luomme oikeat olosuhteet; sen jälkeen voimme antaa luonnon – tässä tapauksessa ihmisluonnon – tehdä loput.

Oma uudistumiseni alkoi syksyllä 1966 paikassa, jossa tuohon aikaan yritettiin monenlaisia uudistumisia, Kalifornian Berkeleyssa. Tuolloin tapasin hengellisen opettajani, Sri Eknath Easwaranin, joka opetti kampuksellani itse kehittämäänsä meditaatiotekniikkaa, tiistaisin puolilta päivin huoneessa, jota tuolloin kutsuttiin opiskelijayhdistyksen meditaatiohuoneeksi. Ystäväni Javier Castillo – joka tiesi että etsin jotain, jonkinlaista vastausta siihen tyhjyyteen, joka jäi moniin meistä suurin odotuksin alkaneen, mutta pettymykseen päättyneen free speech -liikkeen jäljiltä – ehdotti, että kävisimme katsomassa mistä oli kyse. Tarvitsin uudistumista. Javier oli aistunut sisäisen tyhjyyteni ehkä paremmin kuin minä itse. Minut oli juuri ylennetty virkaatekevästä avustavasta professorista tositoimiin, viimeistelemään väitöskirjaani, kutsuttu akatemian eteisestä sisälle saleihin; joten siellä olin, opettamassa Berkeleyssä klassista ja yleistä kirjallisuustiedettä – ura, jonka puolesta moni olisi valmis antamaan kaikkensa. Minulla oli perhe, jossa kaksi enkelimäistä lasta pienessä, kotoisassa talossamme, joka sijaitsi vastapäätä eukalyptuspuita täynnä olevaa paikallista puistoa, jonka lukuisista kiemurtelevista poluista yksi vei alas kuvankauniille järvelle, johon oli hyvä pulahtaa ennen päivällistä, kuuman kalifornialaisen kampuspäivän jälkeen. Kuvittelin olevani maailman huipulla, mutta minne tuo maailma minua oli viemässä?

Joitakin vuosia aiemmin olin seissyt Berkeleyn asuntoni olohuoneessa ihailemassa vastasyntynyttä tytärtäni, kun radiouutisissa kerrottiin atomipommin koeräjäytyksessä ilmakehään päässeen strontium 90:n myrkyttäneen kevätsateen ja lisänneen myös maidontuotantoon tätä huonosti tunnettua, näkymätöntä ja kavalaa myrkkyä. Tuona hetkenä tiesin syvällä sisimmässäni, että meidän on ”pysäytettävä koneisto” (kuten Mario Savio myöhemmin sanoisi), mutta miten? Monet ikäluokkani edustajista, jotka olivat kokeneet saman pettymyksen, olivat hypänneet oravanpyörästä ja lähteneet kiertämään Intiaa (tai vähintään New Mexicoa) löytääkseen ulospääsyn painostavasta, ikävystyttävästä ja merkillisellä tavalla elämälle haitallisesta materialismista. Jostain onnekkaasta syystä minun ei tarvinnut tehdä muuta kuin kävellä toimistostani opiskelijayhdistyksen rakennukseen.


Kuva (cc): mardi grass 2011

Jonakin päivänä tulen vielä kirjoittamaan siitä, kuinka tapasin Sri Easwaranin ja mitä se tarkoitti minulle ja niin monille muille; mutta nyt olennaista on se, kuinka tämä tapaaminen muutti tietyn elämäni osa-alueen ahdistavasta turhautumisesta luovaan toimintaan. Olin vihannut väkivaltaa jo kauan ennen tätä kohtalokasta tapaamista, lähes yhtä kauan kuin pystyn muistamaan yhtään mitään itsestäni. Muuttaessani Berkeleyyn – jo valmiiksi rauhanaktivistina, ihmisoikeusliikkeen retoriikka kaikuessa korvissani – olin tietysti kuullut Gandhista, mutta kuten useimmilla amerikkalaisilla, minunkin tietoni hänestä olivat erittäin vähäiset. Joitakin päiviä yhdennentoista syntymäpäiväni jälkeen näin Life-aikakausilehden kannessa kuvan Mahatman krematoinnista ja villisti surevasta saattoväestä, mikä jätti minuun toiseuden, jopa vierauden sävyttämän vaikutelman tästä miehestä ja hänen kulttuuristaan, ja se vähä mitä myöhemmin kuulin – hänen paastoistaan ja asketismistaan – ei juurikaan muuttanut tätä ensivaikutelmaa. Ihailin hänen saavutuksiaan, mutta ne vaikuttivat lähes yli-inhimillisiltä. Ajattelin, että hän oli todennäköisesti mahtava mies, kun taas minä en ollut, joten se siitä.

Mutta kun Sri Easwaran alkoi tuoda inspiroiviin puheisiinsa mukaan omia muistikuviaan Gandhista, paljastaen pikku hiljaa ja monista näkökulmista mitä Gandhi todella oli, kokonaan uusi kuva alkoi ilmaantua. Aloin ymmärtämään, että Gandhi oli samaan aikaan sekä paljon suurempi, mutta myös olennaisempi – jopa omalle pikku elämälleni – kuin olin kuvitellut.

Tämä oli tietenkin vain yksi monista muutoksista, eikä edes syvällisin, joita nuo ensimmäiset puheet saivat aikaan. Sri Easwaran teki minulle pikku hiljaa selväksi, että minua vaivannut henkinen ahdistus ei koskenut vain minua, ja mikä tärkeintä, se voitiin hoitaa, että minun poliittinen tyytymättömyyteni – kaikessa intohimoisessa intensiivisyydessään – oli oikeastaan laadultaan hengellistä, ja että sille oli mahdollista antaa merkityksellisempi suunta. Hänen kokemuksensa, kärsivällisyytensä ja rajaton sitoutuneisuutensa (hän joskus sutkautti, että hänen etukirjaimensa tulevat sanoista ”Endless Enthusiasm,” rajaton innostus) inspiroi minua ottamaan meditaation elämäni tukipilariksi. Arvojensa, myötätuntonsa ja visionsa kautta – yhdistettynä hänen henkilökohtaiseen kokemukseensa kasvamisesta Gandhin Intiassa – hän auttoi minua ymmärtämään kuka Mahatma oli, ja aistimaan hänen perintönsä käytännöllisen merkityksen.

Ei siis aikaakaan, kun olin saanut jalkani ”tikapuille” (mikä on akateemista jargonia ja tarkoittaa opettajanvirkaa), kun aloin asetella niitä uudelleen – mikä on aika vaikeaa, jos seisot jo ensimmäisellä askelmalla! Järjestin uuden opettajani kokeellisen kurssin ”Meditaation teoria ja käytäntö” -vetäjäksi. Kyseessä oli suuren luokan kokeilu, joka veti yli tuhat opiskelijaa, mutta jolle ei siitä huolimatta löytynyt pysyvää kotia yliopiston muodollisessa struktuurissa, ja se lopetettiin kahden lukukauden jälkeen. Kokeilin olla uskontotieteellisen tiedekunnan hallituksen puheenjohtajana jonkun aikaa, mutta se oli tuhoon tuomittu yritys – akateeminen lähestymistapa uskontoon oli aivan toiselta planeetalta kuin omani. Ja lopulta aloitin opettamaan kurssiani väkivallattomuudesta ja Gandhista. Se toimi. Sen johdosta syntyi lukuisia artikkeleita, Berkeleyn rauhantutkimulaitos, ja tämä kirja – kokonainen ura. Ennen kaikkea siitä alkoi elinikäinen ystävyyteni erinomaisten nuorten ihmisten kanssa, jotka ovat osallistuneet tälle kurssille lähes neljännesvuosisadan ajan. Voi olla, että vain opettajana toimineet saattavat ymmärtää, kuinka paljon nämä oppilaat ovat minua innostaneet, haastaneet intellektuaalisesti ja ennen kaikkea, inspiroineet minua vaatiessaan parempaa maailmaa.

Edellä esitetty on se tausta, ja tämä on se vakaumus, joka johti minut tämän kirjan kirjoittamiseen: vuosikymmenten väkivallattomuuskokeilujen jälkeen minulla ei ole epäilystäkään, ettemmekö pystyisi synnyttämään rakastavaa yhteisöä tästä maailmanlaajuisesta kriisistä, jota parhaillaan käymme läpi. Toistaiseksi on vaikeaa määritellä, millaiselta se tulevaisuus tarkalleen ottaen näyttäisi, eikä meidän ehkä tarvitsekaan sitä vielä sanoa, mutta kaksi asiaa on varmaa. Ensinnäkin, kuten Gaviotaksen ”ihme,” tämäkin tulee vaatimaan todella paljon työtä. Useimmat ihmeet vaativat. Miljoonan puun istuttaminen saattaa näyttää helpolta tähän verrattuna.

Toisekseen, gaviotasilaiset näyttivät meille esimerkkiä muutenkin kuin vain vertauskuvallisesti. Vaikka toimiemme tulokset siintävätkin vain tulevaisuuden usvan takana, tiedämme, että saavuttaaksemme tavoitteemme meidän tulee tehdä hyvin samanlainen päätös kuin se, jonka gaviotasilaiset tekivät: valita rakentava toiminta hallitsevan negatiivisuuden sijaan (ja sen keskellä). Paolo Lugari valitsi yhteisönsä paikaksi jumalan selän takana sijaitsevan Ilanoksen, sillä hän ajatteli, että ”jos pystymme tekemään tämän Kolumbiassa… ihmiset voivat tehdä tämän missä vaan.” Tällä samalla asenteella voimme luoda turvallisuuteen ja elinvoimaisuuteen perustuvan kulttuurin jopa sellaisiin paikkoihin, ja ehkä nimenomaan sellaisiin paikkoihin, joissa väkivallan kulttuuri näyttää hallitsevan. Tämä ei ole taistelua tuulimyllyjä vastaan. Yllättävän moni näillä sivuilla esitetyistä projekteista on johtanut tuloksiin – hyviin tuloksiin – parempiin, kuin mitä toimijat saattoivat odottaa. Usein heidän parhaat välittömät tuloksensa eivät olleet juuri sitä mitä he tarkoittivat; toisinaan he epäonnistuivat siinä mihin he pyrkivät. Mutta jokaisessa tapauksessa he tekivät yhden oikean ratkaisun: he valitsivat suostuttelun ja vastapuolen mukaan ottamisen pakkovallan, vihan ja hallitsemisen sijaan. He valitsivat väkivallattomuuden.

Nonviolent Peaceforce aloittaa operaation Burmassa

Nonviolent Peaceforce aloittaa operaation Burmassa

Sri Lankasta, Indonesiasta, Etelä-Sudanista ja Etelä-Kaukasukselta saatujen hyvien kokemusten rohkaisemana yksi maailman suurimmista aseetonta rauhanturvaamista harjoittava kansalaisjärjestöistä, Nonvoilent Peaceforce (NP), laajentaa toimintaansa kesäkuussa Burmaan (Myanmariin). ”Toiminta tullaan aloittamaan varovasti,” kertoo Brysselistä tavoitettu tulevan operaation maajohtaja, pakistanilaissyntyinen Atif Hameed. ”Ensimmäisessä vaiheessa Yangoniin lähetetään kolmen kansainvälisen työntekijän 

Arun Gandhi: passiivinen väkivalta jopa fyysistäkin tuhoisampaa

Arun Gandhi: passiivinen väkivalta jopa fyysistäkin tuhoisampaa

Arun Gandhi Washington D.C:ssä keväällä 2012. Kuva (cc): Jean Song/MEDILL. Tässä alla Mohandas Gandhin pojanpojan, Arun Gandhin esipuhe Michael Naglerin kirjaan The Search for a Nonviolent Future. Suomennan kirjaa parhaillaan, ja julkaisen ainakin osia käännöksestä tällä sivustolla, niin että kirjan tärkeä sisältö saa mahdollisimman paljon 

Väkivallattomuus

Väkivallattomuus

Tässä Arndt Pekurinen -luentonäytelmän alustus Jyväskylästä viime viikolta. Alustus käsittelee, Mahatma Gandhia lainatakseni, suurinta voimaa, mitä ihmiskunnalla on koskaan ollut käytössään, eli väkivallattomuutta. Kokonaisuudessaan kyseinen luentonäytelmä löytyy kirjoitettuna täältä, lisää YouTube -pätkiä Jyväskylän luennolta puolestaan löytyy täältä.