Ohessa Michiganin yliopiston professori Mark Newmanin laatima maailmankartta, jota olen ennenkin esitellyt, mutta joka ansaitsee kaksinkertaisen huomion. Kartassa valtioiden koon määrää sen bruttokansantuotteen suuruus.

Edellinen kirjoitukseni herätti keskustelua Uuden Suomen blogipalstalla. Kommentoijat esittivät, kuka aggressivisemmin ja kuka rakentavammin, että on luonnollista ja välttämätöntä, että välitämme läheisistämme enemmän kuin tuntemattomista, kaukana asuvista ihmisistä. Tämä on totta, enkä kirjoituksessani sitä mielestäni kiistänyt.

Kirjoitukseni pointti oli aivan muualla, ja se oli mainittu otsikossa: missä välittäminen kasvaa? Miten saisimme luotua Suomeen ilmapiirin, että välittäisimme täällä asuvista lapsista, vanhuksista, sairaista ja köyhistä? Oma vastaukseni on, että kansallinen välittäminen ei lisäänny mummonkäännytyspäätösten kaltaisella politiikalla. Se ei lisäänny sulkemalla rajat ja olemalla itsekäs. Päin vastoin, silloin lisääntyy itsekkyys. Säästyneillä rahoilla ei auteta apua tarvitsevia, vaan se menee erinäisten ryhmien omien etujen ajamiseen.

Suomi oli 70-luvulla rutiköyhä valtio verrattuna nykypäivään. Kuinka suuressa määrin elintason kohoaminen on auttanut kaikkein köyhimpiä ja apua tarvitsevia? Vai onko käynyt kenties päin vastoin, että rikkauksien lisääntyessä myös itsekkyys on lisääntynyt?

Ajattelun “auttakaamme ensin oman maan apua tarvitsevia ja vasta sitten muita” -ongelma on, että en usko että koskaan tulee eteen sellaista tilannetta, että paikallinen turvattomuus ja hätä katsottaisiin poistuneeksi. Näistä asioista keskusteltiin epäilemättä jo vuonna 1975, jolloin Suomen bruttokansantuote per henkilö oli 20 000 Yhdysvaltain dollaria. Vuonna 1995 vastaava lukema oli 30 000 ja vuonna 1998 CIA:n tilaston mukaan 37 000 dollaria. Uskon että sama keskustelu (autammeko köyhiä maita nyt vai sitten kun omat asiamme on kunnossa) tulee jatkumaan myös sitten kun Suomen bkt ylittää 40 000 ja 50 000 rajan.

Valitettavan usein ihmiset tuntuvat ajattelevan, että on vain kaksi vaihtoehtoa siinä, miten Suomen valtion ja suomalaisten tulisi suhtautua maailman satoihin miljooniin köyhiin: auttaa kaikkia kaikilla rahoillamme tai ei auttaa ketään ollenkaan. Sekä nykytilanne että se tilanne minkä näkisin ideaaliksi, on kuitenkin jotain siltä väliltä.

Toivottomuuteen ei ole mitään syytä. Maailma on epätäydellinen ja sellaisena pysyy. Meidän tehtävämme on yrittää parhaamme. Tässä suhteessa en näe eroa oman yhteiskuntamme rakentamisen ja maailman satojen miljoonien köyhien auttamisen välillässa ja helsinkiläisten alkoholistien auttamisessa. Kumpikaan tehtävä tulee tuskin koskaan valmiiksi, mutta minulla ei ole pienintäkään epäilystä siitä, ettemmekö voisi parantaa tilannetta nykyisestä.