Tag: Bosnian sota

Anastettu vastaus

Anastettu vastaus

Sarajevotunnelmia. Alla oleva teksti on Berkeleyn yliopiston emeritusprofessorin ja rauhan- ja konfliktintutkimuslaitoksen perustajan Michael N. Naglerin American Book Award -palkinnon saaneesta kirjasta The Search for a Nonviolent Future. Kyseessä on suomennoprosessin ensimmäinen vedos, johon otan mielelläni vastaan kommentteja ja parannusehdotuksia. Aiemmat kappaleet löytyvät täältä. Tällä 

Aika veitikka

Aika veitikka

Radovan Karadžić, Bosnian Serbitasavallan sodanaikainen presidentti, pidätettiin belgradilaisessa lähiöbussissa maanantaiaamuna 21.7.2008. Yhdistyneiden Kansakuntien kansainvälinen tuomioistuin oli antanut hänestä pidätysmääräyksen yksitoista vuotta aiemmin. Häntä syytetään muun muassa kansanmurhasta Sarajevon piirityksen ja Srebrenican verilöylyn aikana. Laihduttamalla, kasvattamalla pitkät hiukset, viikset ja tuuhean parran ja käyttämällä paksusankaisia laseja 

Mitä voimme oppia Bosnian sodasta?

Mitä voimme oppia Bosnian sodasta?

Edellinen postaukseni käsitteli historioitsija Noel Malcolmin kriittistä suhtautumista länsimaiden toimenpiteisiin Bosnian sodassa. Ahtisaaren ja muiden toimijoiden puolustukseksi on syytä todeta, että asioiden kritisointi jälkikäteen tutkijan toimistosta on huomattavasti helpompaa kuin päätösten tekeminen silloin kuin tilanne on päällä. Malcolmille voisi heittää vastakysymyksen: mitä länsimaiden sitten olisi pitänyt tehdä?

Kirjassaan Malcolm ei vastaa tähän kysymykseen suoraan, mutta rivien välistä voi vastauksen kuitenkin löytää. Ensinnäkin länsimaisten toimijoiden olisi hänen mukaansa pitänyt perehtyä Bosnian ja koko Jugoslavian historiaan ja nykytilanteeseen paremmin. Olisi pitänyt nähdä serbimedian kansankiihoitus kansankiihoituksena, ja nationalistinen propaganda nationalistisena propagandana, niin että alusta lähtien olisi ymmärretty mistä on kyse: eräiden opportunististen poliitikkojen poliittisesta projektista oman vaikutusvaltansa ja kansanryhmänsä aseman vahvistamiseen toisten kustannuksella.

Toisekseen Malcolm antaa ymmärtää, että hän olisi monella tavalla ollut sotilaallisen ratkaisun kannalla:

– Hänen mielestään aseidenvientikiellon kumoamista ainakin Bosnian osalta olisi ollut järkevää ja oikeudenmukaista.

– Hänen mielestään YK:n olisi pitänyt lähettää Bosniaan suuremmat, raskaammin aseistetut ja laajemmilla toimintavalmiuksilla varustetut rauhanturvajoukot. Bosniaanhan lähetettiin suhteellisen pieni joukko heikosti aseistettuja rauhanturvaajia, joiden tehtävä oli suojella alueella asuvia siviilejä. Rauhanturvaajilla oli kuitenkin valtuudet käyttää väkivaltaa vain siinä tapauksessa, että heitä itseään vastaan hyökätään. Ei siis siinä tapauksessa, että ihmisiä, joita he olivat tulleet suojelmaan, kohtaan hyökätään. Tämä teki Malcolmin mukaan rauhanturvaajien tehtävästä mahdottoman.

– Hän antaa ymmärtää että aikaisemmin aloitetut Naton pommitukset Sarajevoa ja Srebrenicaa ympäröiville serbiasemille olisi säästänyt kymmeniä tuhansia ihmishenkiä.

Kaltaiselleni pasifistille tämä on karua luettavaa. Onko tässä nyt sellainen tapaus, jossa väkivallan käyttö olisi ollut ja oli hyväksyttävää? Suoraan sanottuna: en tiedä. Mutta ehkä vielä “Mitä olisi pitänyt tehdä” -kysymystä tärkeämpi kysymys on, mitä voimme ottaa opiksemme Bosnian sodasta tulevaisuutta ajatellen.

Ensinnäkin on syytä nostaa esille asia minkä luulisi olevan itsestäänselvyys, mutta valitettavasti näin ei ole ollut: länsimaiden ei tule tukea sotilaallisesti konfliktin yhtä osapuolta vain siksi että tämän vastustaja on lännen vastustaja. Viittaan tällä nyt siihen, että Yhdysvaltain presidentti Harry Truman tuki Titon Jugoslaviaa paitsi taloudellisesti, myös (kansalaisiltaan salaa) sotilaallisesti. Samoilla motiiveilla Yhdysvallat tuki aikoinaan sotilaallisesti myös Saddam Husseinia Irakin ja Iranin välisen sodan aikana ja Mujahideenia ja Osama bin Ladenia NL:n ja Afghanistanin välisen sodan aikana (1979-1989).

Tito nousi toisen maailmansodan ansiosta johtajaksi, ja jatkoi poliittisten vastutajiensa systemaattista murhauttamista myös sodan jälkeen. (Malcolmin mukaan vuosina 1945-46 Titon joukkoampumisissa, kuolemanmarsseilla ja keskitysleireillä kuoli arviolta 250 000 ihmistä.) Tito uskoi väkivaltaiseen konfliktinratkaisuun ja pystyi Yhdysvaltain tuella luomaan monella mittarilla mitattuna äärimmäisen militaristisen valtion. Esimerkiksi sotateollisuus oli Jugoslavian ylivoimaisesti suurin teollisuudenhaara, kaksi kertaa suurempi kuin toiseksi suurin eli turismi. Minkälaisen viestin hänen häikäilemättömyytensä, brutaalisuutensa ja militarisminsa antoi Jugoslaviassa syntyneille ja kasvaneille sukupolville? Millainen vaikutus hänen esimerkillään oli siihen, että Slobodan Miloševićin nationalistis-militaristiseen propagandaan uskottiin ja aseisiin tartuttiin? (Tito teki kieltämättä kaikkensa taistellessaan nationalismia, ja ennen kaikkea serbinationalismia vastaan, mutta pointtini on, että teki kaikkensa ennen kaikkea väkivaltaisesti ja siten opetti, diktaattorin asemassa kun oli, tulevat sukupolvet uskomaan väkivallan voimaan.)

Tämän historian opetus on mielestäni se, että voimapolitiikka luo katkeruutta, pelkoa ja kostonhalua, joka leviää laajalle ja nostaa päätään mitä yllättävimmissä tilanteissa. Väkivalta luo väkivaltaa. Jonkun täytyy olla kyllin rohkea ja aikuismainen katkaistakseen väkivallan kierteen ja olemaan kostamatta, ja pysymään samalla sekä lujana että johdonmukaisena. Tämmöisiä ihmisiä ja ryhmiä on ollut jokaisessa yhteiskunnassa ja heitä tulee aina olemaan, ja nimen omaan heitä tulee kaikin mahdollisin keinoin tukea taloudellisesti, poliittisesti ja moraalisesti, eikä suinkaan Titon, Bin Ladenin ja Husseinin kaltaisia psykopaatteja.

Toisekseen hajoavien valtioiden talouden kasvun auttamiseen, demokratian kehittämiseen, yhteiskunnan perusinfrastruktuurin rakentamiseen ja väkivallattomien konfliktinratkaisumallien tukemiseen on panostettava hyvissä ajoin ja paljon nykyistä suuremmilla resursseilla. Uusia rahoituslähteitä on etsittävä rohkeasti. Miten olisi esimerkiksi kansainvälisestä asekaupasta kerättävä vero, joilla kyseisiä projekteja rahoitettaisiin esim. YK:n kautta?

Kolmannekseen, kansainvälisen yhteisön on oltava johdonmukaisempi tuomitessaan väkivallan ja raakuudet. Johtavat teollisuusmaat syyllistyvät aivan liian usein itse lyhytnäköisen voimapolitiikan käyttämiseen pystyäkseen olemaan uskottavia väkivallan kieltäviä auktoriteetteja. Jos esimerkiksi viralliset ydinasevallat (Venäjä, Yhdysvallat, Ranska, Iso-Britannia ja Kiina) todella vilpittömästi haluavat ettei Iran valmista ydinasetta, tulisi heidän itsensä esittää vuosilukuja sisältävä suunnitelma omien ydinaseidensa tuhoamiseksi.

Neljännekseen aseettoman kriisinhallinnan eri muotoihin, sekä YK:n, EU:n, valtioiden että kansalaisjärjestöjen ylläpitämiin, on panostettava tosissaan. Nonviolent Peaceforcella on kymmenen vuoden olemassaolonsa ajalta näyttää fantastisia esimerkkejä mihin pienen budjetin aseettomalla rauhanturvaamisella pystytään. Olisi korkea aika kokeilla tätä laajemmassa mittakaavassa.

Kuvat: Kaksi ensimmäistä patsasta olen kuvannut Oslossa ja viimeisen Krakowassa.

Väliintulon vaikeudesta

Väliintulon vaikeudesta

Sarajevon matkaoppaan kirjoittamiseen liittyen olen viime päivinä käynyt läpi Bosnian historiaa. Kirja, jota käytän päälähteenäni, Noel Malcolmin Bosnia – A Short History, kritisoi kovin sainoin länsimaiden roolia Bosnian sodan ratkaisuyrityksissä. Kirjoittaja ei tyydy pelkästään tuomitsemaan YK:n, EY:n ja USA:n ratkaisuyritykset pelkästään epäonnistuneiksi, vaan kuvailee yksityiskohtaisesti, 

Kuinka monta ikuista tulta vielä tarvitaan?

Kuinka monta ikuista tulta vielä tarvitaan?

Nenolla on missio. Hän haluaa parantaa Sarajevon maineen. Hän haluaa esitellä modernin Sarajevon, jolla on tarjottavanaan paljon muutakin kuin vain kertomuksia 90-luvun sodasta. Nenon unelma tulee toteutumaan. Ei hänen sitkeytensä ansiosta, vaan koska se Sarajevo, josta hän puhuu, on todellisuutta. Sarajevo on moderni eurooppalainen pääkaupunki, 

Mieli ja kieli

Mieli ja kieli

Kirjoitus on julkaistu ensimmäisenä Loviisan Sanomien Vieraskynä -palstalla 29.10.2010.

Epätäydellisestä kielitaidosta on myös hyötyä. Tulee mietittyä tarkemmin mitä suustaan päästää. Tulee tiivistettyä sanomansa ja sanottua asiat suorempaan. Keskustelukumppanikin arvostaa, kun häntä kuunnellaan ja tarkkaillaan intensiivisesti. Parasta siinä on kuitenkin nöyryys sanallisen kommunikaation edessä. Äidinkielellä puhuessa sitä kun helposti unohtaa, ettei täydellisimmälläkään sanojen asettelulla pysty kuvaamaan todellisuudesta kuin heijastuksen.

Entä totaalinen kielitaidottomuus, voiko siitä olla hyötyä? Katsoin joitakin päivä sitten Dine Mustafican bosniankielisen elokuvan Remake. Tekstitystä ei ollut saatavilla, joten en ymmärtänyt tositapahtumiin perustuvasta kahden tunnin pätkästä kuin pari sanaa. Silti se oli kokemisen arvoinen elokuvaelämys. Tapahtumia, ilmeitä ja eleitä tarkkailemalla, äänensävyjä, ääniä ja musiikkia kuuntelemalla koin iloa ja surua, toivoa ja epätoivoa, empatiaa ja antipatiaa. Kielitaidottomuuden takia moni juonen käänne jäi epäselväksi, mutta toisaalta se vapautti keskittymään tunnelmaan ja yksityiskohtiin, jotka muuten olisivat jääneet huomiotta.

Elokuvan tapahtumapaikkana on Pariisi ja Sarajevo 1990-luvun alussa sekä Sarajevo toisen maailmansodan kynnyksellä. Sodan runtelema, huolettomasta elämästä lopullisesti vieraantunut kirjailija vierailee pariisilaisilla cocktailkutsuilla, mahdottomana tehtävänään kertoa parin tuhannen kilometrin päässä riehuvasta sodasta. Joitakin vuosia aikaisemmin elämä Sarajevossa pyörii perhe- ja ystävyyssuhteiden ympärillä. Kirjailija ja hänen veljenpoikansa kohtaavat kadulla. Baarissa tyttöystävä kyllästyy kirjailijan kaverin vitseihin. Katukoripallo-ottelu ja perhepäivällinen. Ohi marssiva mielenosoitus ahdistaa katsojaa, antaa aavistaa tulevaa, vaikkei tiedä keitä he ovat ja mitä he vaativat.

Sota ja kaaos alkavat. Koteja tuhotaan, ihmisiä kuulustellaan, arki hajotetaan. Perheenjäsenet kadottavat toisensa, kaverukset päätyivät vastakkain taisteleviin armeijoihin. Veljenpoika päättyy kuolleena setänsä syliin. Kirjailija joutuu keskitysleirille, kaivaa vihollisille juoksuhautaa, YK-sotilaat ajavat ohi. Alastomia miehiä jonossa odottamassa teloitustaan. Teloitus toteutetaan moukarilla päähän lyömällä. Teloitetut kierivät rantapengertä pitkin jokeen. Ihmepelastus ja turvapaikka Pariisista, jossa ihmiset siemailevat viiniä ja odottelevat bosnialaispakolaisen puheenvuoron alkamista.

Kontrasti Sarajevon ja Pariisin todellisuuksien välillä on liian suuri. ”Stop the war in Bosnia” on ainoat sanat, jotka sanojen ammattilainen pystyy siinä tilanteessa lausumaan.

Sotaelokuvat ahdistavat, ymmärsi kieltä tai ei, enkä suosittele niiden katsomista, ainakaan suurissa määrin, kenellekään. Toisaalta ne myös muistuttavat meitä rauhan keskellä eläviä siitä, millaiseksi yhteiskunta voi epäonnistuneimmillaan muuttua. Elokuvan kansanmurhakohtauksella viitattiin todennäköisesti Srebrenicaan, jossa heinäkuussa 1995 murhattiin yli 8 000 bosniakkia. Kyseessä oli Euroopan suurin joukkomurha ja raskain rikos sitten toisen maailmansodan.

Kulttuurit eivät kohdanneet sopuisasti, vaan törmäsivät pahimmalla mahdollisella tavalla, etnisen puhdistuksen muodossa. Kielimuuria ei tästä törmäyksestä voi syyttää. Bosniakit, serbit ja kroaatit puhuvat käytännössä samaa kieltä, eroavaisuudet ovat verrattavissa murteisiin. Mitä enemmän Balkanilla matkustan ja mitä enemmän asiasta luen, sitä vakuuttuneemmaksi tulen, ettei kyseisten ryhmien välillä ollut myöskään kommunismin alleen jäädyttämää, kansan syvien rivien etnistä vihanpitoa. Tällaisesta ei ollut viitteitä myöskään Remake -elokuvassa. Ihmiset lähtivät vihanpitoon ja hirmutekoihin ennen kaikkea ekspansiivisen nationalistisen propagandan saastuttamina, yhteisön paineesta ja henkilökohtaisesta pelosta.

Loviisan rauhanpalkinnon tänä vuonna saaneen tohtori Arnon Gruenin palkintopuhe, joka on luettavissa rauhanfoorumin sivuilla, käsitteli näitä samoja teemoja: yhteistyön, empatian ja itseluottamuksen merkitystä. Päämääränä tulisi olla yhteiskunta, jossa elää itseensä luottavia ja itsenäisesti ajattelevia yksilöitä, jotka eivät ole auktoriteettien vietävissä ja jotka pystyvät kohtaamaan erilaisuuden suhteellisuudentajuaan menettämättä. Tällä tiellä vieraiden kielten hallinta ja harrastaminen on mitä parhain, vaikkakaan ei välttämätön apuväline.

Fools Rush In

Fools Rush In

Kun aikaisemmin esittelemäni Zlatan päiväkirja oli lapsen, niin nyt vuorossa oleva Fools Rush In on nuoren näkökulma Sarajevon piiritykseen (1992 – 1996). Kumpikin on tosikertomus piiritetyn kaupungin sisältä, vaikkakin jälkimmäisen kirjoittaja on mitä suuremmassa määrin ulkopuolinen, amerikkalainen 27-vuotias kovia kokenut seikkailija. Kirja kuvailee Sarajevoa, sarajevolaisia 

Sarajevo 5.12.2009, osa 1

Sarajevo 5.12.2009, osa 1

Viidentenä päivänä joulukuuta 2009 vuokrasimme auton ja suuntasimme matkamme kohti Bjelasnica-vuorta tutustuaksemme Sarajevoa ympäröivään luontoon, jota paikalliset niin lämpimästi suosittelevat. Oppaaksemme lähti Etyjillä työskentelevä ja Amerikassa opiskellut Damir, josta olenkin jo aiemminkin kirjoittanut. Ennen kuin pahamaineiset serbitasavallan poliisit ohjasivat automme tien sivuun, Damir kertoi isästään, 

Sarajevo 27.11.2009

Sarajevo 27.11.2009

Kuva1

Besimin mielestä Jugoslavia oli maailman paras maa, parempi kuin Yhdysvallat. ”Saimme matkustaa minne vain. Viisumi tarvittiin vain kymmeneen maahan maailmassa. Kaikilla oli työtä, asunto ja terveydenhuolto. Ihmiset kävivät joka viikko Italiassa ostamassa muotivaatteita.”

”Minulla oli hyvä palkka telekommunikaatiolla. Lomillani matkustin paljon, kävin New Yorkissa, Pariisissa, Varsovassa, Roomassa ja Melbournessa. Ostin uuden puvun itselleni joka vuosi ennen Kurban Bairamia.”

Vuodet ovat seuranneet toisiaan ja niin että vaatekaappiin on kertynyt kokonaiset viisikymmentä pukua. Joka kerta tavatessamme hän on pukeutuneena eri pukuun ja uudenväriseen kravattiin. Hänet on helppo tavata, sillä hän on suurikokoinen, hidasliikkeinen ja hänen kotinsa ja vakiokahvilansa sijaitsevat aivan vanhankaupungin ytimessä.

”Nykyään eläkkeeni on huono. Minulla on rahaa vain kahviin. Herään joka aamu kuudelta ja käyn seitsemältä kahvilla. Minulla on kolmesta neljään vakiopaikkaa jossa käyn kahvilla. Monilla ei ole rahaa edes kahviin.”

Yksi hänen lempipuheenaiheistaan on kahvi. Hän kertoo kenen kanssa on juonut kahvia aiemmin, kenen kanssa on menossa juomaan kahvia seuraavaksi ja koska meidän olisi aika juoda kahvia seuraavan kerran. Ennen vanhaan hän joi kymmenen kuppia kahvia päivässä, nykyisin terveyssyistä vain viisi. Lisäksi hän puhuu mielellään säätiedotuksista, muistelee Titon aikaa ja kertoo Sarajevon piirityksestä.

Hänen kotonaan vierailija saa jalkaansa sisätossut. Alakerrassa on tilava eteinen, olohuone ja keittiö, yläkerrassa kaksi makuuhuonetta, joista hän pitää talvisin lämpimänä vain toista. Radio särisee epämiellyttävästi kanavan vieressä. Seinillä on kuvia hänen vanhemmistaan, vanha seinäkello, kalenteri ja taulu, johon on kirjoitettu koko koraani. Lattialla itämaisia painavia mattoja, ilma on sakeana tupakansavusta. Yläkerran terassilta avautuu näkymä kaupungin keskustan kymmeniin minareetteihin.

Baskarsija

Besim on kokenut tässä talossa syntymän, lapsuuden, nuoruuden, avioliiton, avioeron, sodan ja eläkepäivät.

”Sodan jälkeen koko Sarajevossa ei ollut jäljellä yhtään ehjää ikkunaa, räjähdykset olivat tuhonneet ne kaikki.”

Hänen kasvonsa halvaantuivat sodan aikana pahasti. Halvaantuminen tapahtui yhden yön aikana ja johtui ilmeisesti kylmästä viimasta. Lääkärit eivät uskoneet että kasvojen lihaksia voi palauttaa ennalleen, mutta viime vuosina hän on kokenut huomattavaa toipumista akupunktion ansiosta.

Sodan aikana talossa asui myös ystäviä ja hänen äitinsä, joka kuoli heti sodan jälkeen. Besim painoi tuolloin viisikymmentä, nykyisin kahdeksankymmentä kiloa.

”Neljä vuotta elimme ilman vettä, kaasua ja sähköä.” Besim kävi töissä telekommunikaatioilla myös sodan aikana. He onnistuivat pitämään puhelinlinjat toiminnassa Sarajevon sisällä, mutta eivät saaneet yhteyttä ulkomaailmaan.

Besimin mielestä parasta Sarajevossa on neljä uskontoa sadan metrin sisällä. ”Olemme asuneet täällä toistemme kanssa rauhassa sata vuotta. Sitten tuli Milosevic ja aivopesi serbit. Nyt meillä on serbifasisteja, muslimifasisteja ja kroaattifasisteja.”

”Vuonna 1978 kun kävin Yhdysvalloissa, siellä oli huumeita, prostituoituja ja alkoholismia. Meillä Jugoslaviassa ei näitä ongelmia ollut, mutta nyt sodan jälkeen ne ovat tulleet tännekin. Tito oli hyvä mies. Ongelmat alkoivat Titon kuoleman jälkeen.”

Kurban Bairam lähestyy, mutta tänä vuonna Besim ei aio ostaa uutta pukua. Onneksi hän kuitenkin sai ystävältään lahjaksi kauluspaidan. Hänen mielestään on tärkeää juhlistaa Kurban Bairamia pitämällä päällään vähintään yhtä uutta vaatetta.

Sarajevo 23.11.2009

Sarajevo 23.11.2009

Alakerran albanialaisen leipurin mielestä Enver Hoxa oli maailman kaunein presidentti. Vuokraemäntämme Indira ohitti latteuden tuhahtamalla, mutta kun leipuri halusi tulkkina toimineen Nedzadin kertovan meille että Venäjällä ymmärretään albaniaa, Indira hermostui. ”Albaniaa ei taatusti ymmärretä missään muualla kuin Albaniassa ja Kosovossa. Nyt saat luvan lopettaa noiden 

Sarajevo 22.11.2009

Sarajevo 22.11.2009

Mirza Huntic galleriansa edustalla. Kuvataiteilija Mirza Hunticin mukaan parasta Sarajevossa on charmi. ”Ihmiset tulevat yleensä takaisin. Heidän on vaikea unohtaa Sarajevoa, sen ihmisiä ja luontoa.” Hän on syntynyt Sarajevossa ja asunut koko elämänsä samassa, puuseppä-isänsä rakentamassa talossa. Nuorena hän matkusteli paljon, mutta nykyisin hän ei 

Sarajevo 21.11.2009

Sarajevo 21.11.2009

php6ZnrKIPM
Nera Drkic talossaan, jonka seinillä näkyy yhä sodan jäljet.

Neran Drkicin mielestä oli paha virhe jäädä Sarajevoon sodan ajaksi. Erityisesti lapsille se oli liian kova kokemus. ”Kolme vuotta elimme kellarissa kuin eläimet. Siellä majaili alueen muitakin asukkaita ja pakolaisia, pahimmillaan yli kolmekymmentä henkilöä.”

Joinakin päivinä, kun ulkoa ei kuulunut paljoa ammuskelua, he nousivat päivisin asuntoonsa. Kolmeen vuoteen hän ei poistunut talostaan, vaan hänen miehensä hoiti kaikki tarpeelliset asiat, kuten ruuan ja veden hakemisen. Toisin kuin hänen naapurinsa, hän ei uskaltanut päästää lapsiaan ulos leikkimään edes rauhallisimpina aikoina.

Kellariin majoittuneiden joukossa oli myös lapsia, ja kun sota jatkui kuukausitolkulla, alettiin siellä pitää myös jonkinlaista koulua. Se antoi lapsille jotain muuta ajateltavaa.

He eivät paenneet ennen sotaa, koska Nera ei uskonut sodan syttymiseen. Tämä on rauhallinen maa, ei täällä sodita, hän kertoi ennen sotaa ajatelleensa.

Sodan alettua he olisivat voineet paeta tunnelin läpi, mutta hän katsoi että kahden pienen lapsen kanssa se olisi ollut liian iso riski. Ei pelkästään tunnelia pitkin kulkeminen, vaan myös tunnelille matkustaminen. Tunneliin päästäkseen olisi pitänyt matkustaa kaupungin laidalle, jonka jälkeen olisi pitänyt edetä selkä kyyryssä pitkin hengenvaarallisia juoksuhautoja.

Nera on syntynyt Sarajevossa, mutta muutti perheensä kanssa kymmenvuotiaana Australiaan. Heti aikuistuttuaan hän palasi synnyinkaupunkiinsa. Hänen vanhempansa eivät siitä pitäneet, sillä he olivat muuttaneet Australiaan nimen omaan taatakseen lapsilleen paremman tulevaisuuden.

Parasta Sarajevossa on Neran mielestä elämä. Sarajevo on paikka, jossa kulttuurit kohtaavat. Hän ei usko että turistit pystyvät kokemaan asian kahdessa tai kolmessa päivässä. Turisteja hän näkee paljon, sillä koti-isoäitinä toimimisen lisäksi hän pyörittää Kod Keme -majataloa. Myös samassa talossa oleva hotelli on perheen omistuksessa.

”Minä elän hyvin, minulla ei ole ongelmia. Mutta en ymmärrä miten muut tulevat toimeen. Puolet väestöstä on työttömänä. Hinnat nousevat koko ajan, monilla ihmisillä on jo nyt vaikeuksia maksaa ruokansa.”

Etniset jännitteet ovat Neran mielestä poliitikkojen luoma ongelma. “Ei ihmiset oikeasti toisiaan vihaa. Poliitikot saavat aikaan nämä jännitteet. Myös sota oli tekemällä tehty.” Mahiran mielestä poliitikot yhä pitävät yllä jännitteitä, koska se on tekosyy olla tekemättä muita asioita. Kaupungin uudelleenrakentaminen esimerkiksi olisi Neran mielestä voinut tapahtua paljon nopeamminkin.

Sarajevo 17.11.2009

Sarajevo 17.11.2009

Vuoden 1984 olympialaisten rattikelkkailurataan tehty ampuma-aukko. Kiertoajelulla Harris, parikymppinen sarajevolaissyntyinen bosniakki, esittelee meille lentokentän alittanutta tunnelia, joka oli Sarajevon piirityksen aikana kaupungin ainoa yhteys ulkomaailmaan. Laskeudumme alas kellariin: minä ja pari päivää sitten lentämällä Sarajevoon tulleet vaimoni ja lapseni, maailmanympärysmatkalla oleva parikymppinen kanadalaispariskunta ja Eurooppaa 

Sarajevo 13.11.2009

Sarajevo 13.11.2009

Vasemmalta oikealle: voimistelija, professori, tohtori ja isoisä. Kolmenkymmenenkahden vuoden välein kuusi eri uskonnoissa vietettyä tarkeää juhapyhää osuvat yhden kuukauden sisälle: katolisen ja protestanttien joulu ja uusivuosi, muslimien Id al-Adha ja Hegira sekä ortodoksien viettämä juliaanisen kalenterin mukainen joulu ja uusi vuosi. Maailmassa on vain yksi 

Budapest – Sarajevo 11.11.2009, osa 3

Budapest – Sarajevo 11.11.2009, osa 3

Velid
Velid.

Historiallis-maantieteellisesti Bosnia ja Hertsegovina on jakautunut kahteen alueeseen, Bosniaan ja sen lounaispuolella sijaitsevaan Hertsegovinaan. Bosnian ja Hertsegovinan raja ei ole poliittinen, etninen, identiteettinen eikä uskonnollinen. Raja on vaikeasti hahmotettava, eikä sillä ole tämän päivän Bosnia-Hertsegovinassa merkitystä.

Etnisesti Bosnia Hertsegovinan väestön on jakautunut kolmeen ryhmään: bosniakkeihin, serbeihin ja kroaatteihin. Tarkkaa väestönlaskentaa ei sodan jälkeen ole tehty, mutta erään arvion mukaan bosniakkeja on 48 prosenttia, serbejä 37 ja kroaatteja 14.

Uskonnollisesti Bosnia Hertsegovina on jakautunut kolmeen uskontoon: islamiin, ortodoksikristillisyyteen ja katolilaisuuteen. Bosniakit ovat pääsääntöisesti muslimeja, serbit ortodoksikristittyjä ja kroaatit katolisia. Sarajevossa asuu lisäksi jonkin verran juutalaisia.

Poliittisesti Bosnia Hertsegovina on jakautunut kahtia: 51 prosenttia maasta koostuu Bosnia ja Hertsegovinan Federaatiosta ja 49 prosenttia Serbitasavallasta. Bosniakit ja kroaatit asuvat pääsääntöisesti ensin mainitussa ja serbit jälkimmäisessä. Kummallakin entiteetillä on oma parlamentti, presidentti ja hallitus.

Lisäksi kansainvälinen yhteisö käyttää maassa huomattavaa päätäntävaltaa YK:n kautta. Maassa on Euroopan unionin 2 500 hengen vahvuinen sotilasjoukko ja poliisivoimat.

Identiteetiltään bosniakit ovat pääsääntöisesti bosnia-hertsegovinalaisia – tai lyhyemmin ilmaistuna bosnialaisia – kroaatit kroatialaisia ja serbit serbialaisia. Kukaan ei siis identifioidu Bosnia-Hertsegovinan Federaatioon, ja Bosnian serbit tuntevat olevansa serbitasavaltalaisia vain, koska alueen liittäminen Serbiaan on poliittisesti mahdotonta.

Länsimedian Bosnian sodan aikana heistä käyttämä termi ”muslimi” oli Velidin mielestä käsittämätön. ”Miksi kahdesta muusta ryhmästä puhuttiin etnisen taustan perusteella ja kolmannesta uskonnon? En halua identifioitua muslimina. Olen muslimi, mutta se on yksityisasiani. Eihän sinuakaan kutsuta ”kristityksi”, vaan suomalaiseksi.”

Bosnialaisilta kiellettiin kansallinen identiteetti jo Itävalta-Unkarin aikana, ja sama jatkui kommunistisessa Jugoslaviassa. Tilastoissa bosniakit luokiteltiin kirjaimella ”m”, joka myöhemmin muutettiin muotoon ”M”.

M tulee tietysti sanasta muslimi, mutta mitä eroa on m:llä ja M:llä, siihen Velid ei suostu vastaamaan vaan antaa ymmärtää että kyse oli yhdestä kommunistihallinnon lukuisista byrokraattisista käsittämättömyyksistä.

Tämän päivän Bosnia-Hertsegovinassa etninen tausta on enemmän kuin pelkkä identiteettikysymys. Maalla on kolme presidenttiä, yksi bosniakkien, yksi kroaattien ja yksi serbien valitsema.

Etninen tausta vaikuttaa myös matkustamismahdollisuuksiin. Bosnian serbeillä on mahdollisuus saada Bosnia-Hertsegovinan passin lisäksi myös Serbian passi ja kroaateilla Kroatian passi. Toisin kuin Kroatian passilla, Bosnia Hertsegovinan passilla matkustaminen on hankalaa ja aikaa vievää, hyvin useissa tapauksissa jopa mahdotonta.

Kasiala
Velidin käsialanäyte.

Kysyttyäni, mitä uskontoa bosniakit harjoittivat ennen Ottomaanien valloitusta (vuonna 1463), sain mielenkiintoisen vastauksen. Velidin mukaan bosniakit olivat kristittyjä kerettiläisiä, jotka uskoivat kahteen yhtä vahvan jumaluuden olemassaoloon, Jumalan ja Saatanan.

Jumala oli heidän mukaansa luonut henkimaailman ja Saatana fyysisen maailman, ja ihminen pääsi Jumalan yhteyteen vain asketismin kautta, kuten esimerkiksi kieltäytymällä lihansyönnistä, seksistä ja alkoholista.

Heillä ei ollut kirkkoja, vaan he suorittivat rituaalinsa metsissä. He kohtelivat miehiä ja naisia tasa-arvoisemmin kuin alueen ortodoksit ja katoliset. Noista ajoista on jäänyt todisteeksi koristeellisia, filosofisia tekstejä sisältäviä kivikirjoitustauluja, joita on nähtävillä myös Sarajevon alueella.

Monella tapaa bosniakit olivat Velidin mukaan jo valmiiksi lähellä islamia, mutta pääsyy islamiin siirtymisessä oli siinä, että he olivat jo vuosisatoja olleet katolilaisten ja ortodoksien painostuksen ja sorron alaisena, ja saivat kääntymyksensä jälkeen säilyttää monet tapansa, ja myös ottomaanien vahvan tuen.

Ottomaanien imperiumin alueellahan sallittiin eri uskontojen harjoittaminen, joten kääntyminen islamiin tapahtui Velidin mukaan vapaaehtoisesti.

Kirjassaan Bosnia – a Short History brittiläinen historiantutkija Noel Malcom tunnistaa Velidin esittelemän teorian, mutta ei usko siihen.

Toisen, lähinnä serbitutkijoiden tukeman teorian mukaan bosniakit olivat ennen islamiin kääntymistään Serbian ortodoksikirkosta eronnut osa, joka omasi joitakin kerettiläisiä vaikutteita. Kolmannen, ei niin yllättäen katolisten tutkijoiden suosiman, teorian mukaan Bosnian kirkko oli katolinen.

Malcom luettelee paljon todisteita sen puolesta, että yleisesti uskottu teoria Bosnialaisten kuulumisesta bulgarialaisen pappi Bogumilin seuraajiin on romantisoivaa historiankirjoitusta. Kerettiläiset kun vaikuttavat rohkeammilta, originaaleimmilta ja mielenkiintoisimmilta kuin oikeaoppiset kristityt.

Kirjan kappale ”The Bosnian Church” keskittyy lähinnä kumoamaan kolmea yllä mainitsemaani teoriaa, mutta ei vastaa kovin selkeästi kysymykseen, mitä uskontoa bosnialaiset sitten edustivat.

Mikäli ymmärsin oikein, hän uskoo Bosnian kirkon olleen muusta maailmasta eristyksissä ollut, luostarikeskeinen katolinen yhteisö, joka omasi merkittäviä ortodoksisia vaikutteita, ja joka oli ottomaanien valloitusten aikaan joka tapauksessa hajoamispisteessä.

Kuten yllä olevasta käy ilmi, keskustelu Velidin kanssa pyöri paljolti identiteetin, historian ja poliittisten kysymysten ympärillä. Juna puskutti eteenpäin, aurinko laski ja ulkona vilisi Koillis-Kroatian laakeat maisemat. Velid kaipasi jo Bosnian vuoristoa.

Edellisellä kerralla kun hän oli tullut käymään kotonaan, hän ei ollut saanut viettää aikaa äitinsä kanssa juuri ollenkaan, koska koko suku, parikymmentä ihmistä, oli tullut käymään. Hänen oli täytynyt käydä ruokaostoksilla silla aikaa kun hänen äitinsä laittoi ruokaa koko porukalle.

Velidin isä kuoli Bosnian sodassa (1991-1995) sodassa, puolustaessaan Broco –nimistä kylää, jossa serbit, kroaatit ja bosniakit puolustivat kylää serbihyökkäykseltä.

Päästääkseen Euroopan unioniin Bosnia-Herzegovinan on muun muassa suoritettava väestönlaskenta. Serbit olisivat tähän suostuvaisia, mutta bosniakit viivyttelevät, koska se paljastaisi serbien suuren prosentuaalisen osuuden tietyillä alueilla, ja he saisivat sitä kautta tiettyjä oikeuksia sodanaikaisen etnisen puhdistuksen onnistumisen ansiosta.

Budapest – Sarajevo 11.11.2009, osa 2

Budapest – Sarajevo 11.11.2009, osa 2

Emina. Emina kertoi olevansa kotoisin pienestä Foca -nimisestä kaupungista Sarajevosta kaakkoon. Sodan aikana hän oli alle kymmenvuotias, ja hänen perheensä joutui lähtemään kotikaupungistaan serbialaisten hyökättyä sinne. He harkitsivat Itävaltaan lähtemistä, mutta hänen isänsä halusi suorittaa velvollisuutensa ja puolustaa maataan. He muuttivat Sarajevoon, mutteivät löytäneet sieltä 

Budapest – Sarajevo 11.11.2009, osa 1

Budapest – Sarajevo 11.11.2009, osa 1

Aamukuudelta nousin kirjoittamaan Väkivallan kulttuurista rauhankulttuuriin –näyttelyn lehdistötiedotetta. Kirjoitin kuumeisesti, kävin aamupalalla ja kirjoitin lisää, mutta valmista ei tullut. Kello löi yhdeksän, tuli aika pakata ja lähteä. Rautatieasemaa lähestyessäni sain eräänlaisen backpackers high’n. Vähän niin kuin maratoonari saattaa saada kesken juoksun hormoonipiikin ja nousta jonkunlaiseen 

Baltiasta Balkanille II (jatkuu)

Baltiasta Balkanille II (jatkuu)

124.JPG
Aasi Vis-saarella.

Splitin linja-autoasemalla auringosta, lomasta, oluesta ja elämästä nauttiessani sain seuraavanlaisen tekstiviestin: “Hello Timo! Wie get’s? Wo sind ihr? Ich bin schön Wien. Alles ok! Gute fahrt. Schreibst du! Josef” Sallyn palattua matkaeväsostoksilta kysyin, muistaako hän Josefia. Yhdessä kävimme läpi kaikki miehet, joihin olimme matkamme aikana tutustuneet ja joille olin saattanut antaa yhteystietoni ja jouduimme toteamaan, ettei meillä ollut hajuakaan, kuka Josef oli.

Vastasin, että olemme Splitissä ja ok, matka on sujunut loistavasti ja suosittelemme Kroatian saaria hänellekin.

Näin jälkikäteen ajateltuna viimeksimainittu suositus oli hiukan outo miehelle, joka oli aiemmin kertonut omistavansa Camping San Marino -leirintäalueen Kroatian Rab-saarella. Vasta bussimatkalla Sarajevoon muistin hänet.

Hänen nimensä on Zelei Jozsef, ja hän saapui noin kuukausi sitten Lapinjärvelle Unkarista polkupyöräillen Pietarin kautta. Tiedon hänen lähestymisestään sain Veli-Matti Hynniseltä joka ehdotti, että ottaisin pyöräilijän vastaan sivarikeskuksella ja kutsuisin ensi vuonna Loviisan rauhanfoorumiin. Ehdotus oli hyvä, sillä kutsuihan Jozsef itseään rauhanpyöräilijäksi ja reitti Pietarista Helsinkiin kulkee kutakuinkin Lapinjärven kautta.

Soitin miehelle Pietariin, mutta en ymmärtänyt puhelusta juuri muuta kuin että hän soittaa minulle myöhemmin takaisin. Iltapäivällä tuli puhelu Unkarin konsulaatista Pietarista, ja tällä kertaa näkymättömien aaltojen toisessa päässä oli englanninkielentaitoinen henkilö. Annoin hänelle sivarikeskuksen yhteystiedot ja toivotin Jozsefin tervetulleeksi.

Paria päivää myöhemmin olin aloittanut kesälomani, häävalmistelut olivat täydessä käynnissä ja talo täynnä amerikkalaisia vieraita. Työpaikalta soitettiin, että “Täällä kävi joku hullu pyöräilijä joka kyseli sinua. Mutta ei hätää, hän on jo matkalla Tikankoloon.”

ki.JPG
Mies ja kissa Sarajevossa.

Käyhän se näinkin, ajattelin. Vuokraemäntämme Liisa osaa saksaa, mutta koska Jozsef ei juuri sitäkään, kommunikaatio oli vaikeaa. Kolme vuotta hän oli pyöräillyt ympäri Eurooppaa, sen ymmärrämme. Tavannut kunnanjohtajia ja pormestareita, taiteilijoita ja vaikuttajia. Yöpynyt asuntoautossaan, joka on täynnä sponsorien tarroja ja jota ajaa hänen huoltajansa. Jaanut unkarinkielisiä esitteitä, ottanut valokuvia ja koonnut nimikirjoituksia. Mutta miksi hän kaikkea tätä oli tehnyt, sitä emme saaneet selville.

– Mikä on filosofiasi? kysyi Liisa.

Tätä kysymystä hän ei ymmärtänyt.

– Mihin pyrit?

Tähän taas emme saaneet ymmärrettävä vastausta.

– Miksi pyöräilet?

Hän ei tuntunut ymmärtävän, emmekä ymmärtäneet mekään. Yhdessä kuvassa hän poseerasi Lontoon pormestarin kanssa. Miten hän oli voinut selittää asiansa Ken Livingstonelle, kun hän ei osaa englantia eikä hänellä ollut ensimmäistäkään englanninkielistä esitettä mukanaan? Ja miten hän oli miehen puheille edes päässyt?

Livingstonen kuvan lisäksi esitteestä pisti silmiimme lause, jossa mainitaan sekä Mahatma Gandhi että Forest Gump.

– Gandhi käveli, Gump juoksi ja minä pyöräilen.

Jozsefilla oli mukaan Peace-kirja, joka on täynnä eri ihmisten tervehdyksiä eri puolilta Eurooppaa. Mies oli intoa ja energiaa täynnä, mutta oliko hän ensisijaisesti pasifisti, EU-lobbari, bisnesmies, seikkailija vai urheilija, sitä emme saaneet koskaan selville.

Nousimme yläkertaan amerikkalaisten seuraksi, keitimme kahvit ja otimme esille Euroopan kartan. Jozsef näytti kotipaikkakuntansa Unkarissa ja kertoi omistavansa leirintäalueen Kroatian Rab-saarella. Lupasimme pistäytyä siellä häämatkallamme.

4_0701.JPG
Joszef ja minä Lapinjärvellä.

Kolme viikkoa myöhemmin lunastimme lupauksemme. Päivä oli aurinkoinen ja takana kolmen tunnin pyöräily. Käännymme oikealle San Marino -kylttien viitoittamaa tietä. Pian leirintäalue avautui edessämme suurena kuin pieni kylä. Asuntoautoja oli satoja, rannalla löhöili ja vedessä pärski tuhansia ihmisiä ja kahvilan myyntitiskillä humalainen paidaton mies vaati saada maksaa Sallyn minulle tilaaman espresson.

Mutta unkarilasta pyöräilijää ei tuntenut kukaan, ja reseptionistien mukaan paikka oli Kroatian valtion omistuksessa. Soitin Liisalle ja kerron tilanteen. Liisan teoria on, että mies lobbaa uusien EU-jäsenten siirtymäkauden poistamista. Innokas bisnesmies, laajan sosiaalisen verkoston omaava seikkailija, joka on löytänyt projektilleen avokätisiä tukijoita.

Oli miten oli, hänen kytköksensä San Marino -leirintäalueeseen jäänee ikuiseksi arvoitukseksi, ellei hän sitten innostu pyöräilemään ensi vuoden elokuussa Loviisaan.

Lähetettyäni Jozsefille tekstiviestin syvennyin ihailemaan aina niin turkoosia Välimerta. Bussireitti Splitistä Sarajevoon seurasi useita tunteja Välimeren rantaviivaa, kunnes kääntyi vasemmalle kuuden satumaisen Bacina -järven lomitse Bosnia-Herzegovinan puolelle.

Siis kumman?

Herzegovinan, jos tarkkoja ollaan, mutta koska alueella ei ole hallinnollista asemaa, ei alueiden rajallakaan ole niin väliä, saati sitten yksimielisyyttä. Bosnia-Herzegovina on kyllä jaettu kahtia, mutta ei Bosnian ja Herzegovinan kesken.

Bosnia-Herzegovina on kuin vanha Jugoslavia pienoiskoossa. Sen väestöstä lähes puolet on bosniakkeja, nelisenkymmentä prosenttia serbejä ja loput kroaatteja. Kaikki ryhmät puhuvat serbokroatian kieltä. Bosniakit ovat pääasiassa muslimeja tai heidän jälkeläisiään, serbit ortodokseja ja kroaatit katolisia.

496px-Ethnic_relations_1991.GIF

Bosnia-Herzegovinan kansallisuudet kunnittain vuonna 1991. Lähde: Wikipedia.

Bosnian sota (1992 – 1995) oli Jugoslavian hajoamissodista verisin ja monimutkaisin, ennen kaikkea koska taistelevat etniset ryhmät elivat kartan osoittamalla tavalla toistensa lomassa.

Bosnia-Herzegovinan parlamentti seurasi vuonna 1992 Slovenian, Kroatian ja Makedonian esimerkkiä ja julistautui itsenäiseksi. Alueen serbit eivät päätöstä hyväksyneet, vaan julistivat oman serbitasavaltansa perustetuksi kahta päivää myöhemmin.

Sodan alussa bosniakit ja kroaatit tekivät yhteistyötä kukistaakseen itsenäisyyttä ja jossain määrin myös Suur-Serbiaa havittelevat serbit, mutta vuonna 1993 he kääntyivät sotimaan myös toisiaan vastaan. Sodan alussa kroaatit saivat tukea Kroatiasta, Serbit serbiasta ja bosniakit muun muassa Iranista. Islamistit saivat kuitenkin nopeasti maallistuneista euromuslimeista tarpeekseen, niin että heidän apunsa ei muodostunut missään vaiheessa merkittäväksi.

Bosniakkienemmistöstä huolimatta maata oltiin jo jakamassa Suur-Serbian ja Suur-Kroatian kesken, kunnes kroaatit ja bosniakit saivat sovittua kiistansa vuonna 1994.

Samoihin aikoihin Milocevicin johtama Serbia lakkautti tukensa bosnian serbeille ja sulki Serbian ja Bosnian välisen rajan. Viimeinen niitti bosnian serbeille oli Naton ilmapommitukset, joilla he pakottivat serbit vetämään raskaat aseensa Sarajevon ympäriltä.

Sadantuhannen ihmisen kuoltua – joukkokarkotusten, tappamisien, ryöstämisien, tuhopolttojen, talojen räjäyttämisien, kidutuksien ja raiskausten jatkuttua lähes neljä vuotta – maa jaettiin kahteen poliittisesti itsenäiseen yksikköön, Bosnian ja Herzegovinan federaatioon ja Bosnian serbitasavaltaan.

256.JPG

Karkeasti ottaen bosniakit ja kroaatit asuvat nykyisin Bosnian ja Herzegovinan federaation puolella, kun taas Bosnian serbitasavallan asukkaista lähes kaikki ovat serbejä. Kummallakin “entiteetillä” on omat parlamenttinsa, presidenttinsä ja hallituksensa. Niiden välinen raja on yllä olevassa kartassa valkoisella.

Bosnia-Herzegovina ei ole täysin itsenäinen, vaan valtaa käyttää kansainvälinen yhteisö YK:n kautta. Järjestystä valvoo muun muassa eurooppalainen sotilasjoukko EUFOR sekä eurooppalaiset poliisivoimat (European Union Police Mission), kumpikin käsittääkseni ainutlaatuisia yhteistyökokeiluhankkeita.

Meille Herzegovina näyttäytyi täsmälleen yhtä kauniina kuin Kroatia paria kilometriä aikaisemmin. Valuutta vain vaihtui ja aurinko laski. Mostarin läpi ajoimme pimeydessä ja nukuksissa, niin että kuuluisa Mostarin silta jäi meiltä näkemättä.

Yhdentoista aikaan illalla olimme ylittäneet Herzegovinan ja Bosnian näkymättömän rajan ja heräsimme Sarajevon linja-autoasemalla. Olimme henkisesti varautuneita hotelliyöhön, koska täytyyhän sobe-mummojenkin joskus nukkua.

335.JPG

Mutta sobe-mummojen nukkuessa heidän kanssaan yhteistyöhön lyöttäytyneet miehet valvovat. Taksimies vei meidät viiden euron korvausta vastaan keskustaan. Siellä saimme kunnian olla nuoren matkatoimistovirkailijan kolmetoistatuntisen työpäivän viimeiset asiakkaat, ja sieltä vanhempi herrasmies vei meidät kävellen parin korttelin päähän matkatoimistovirkailijan herättämän sobe-mummon luokse.

Glodo I Adrovic S luki hänen ovessaan. Englantia hän ei puhunut, mutta elekilellä kommunikaatio onnistui ongelmitta. Kengät jätettiin ulko-ovelle ja jalkaan laitettiin sisätossut.

Pahoittelimme herättämisestä näyttämällä surkeaa naamaa ja kansainvälistä nukkumista indikoivaa merkkiä. Hän vastasi huitaisemalla kädellään “ei se haittaa” -merkin ja esitteli meille makuuhuoneen, vessan ja kylpyhuoneen.

Huoneet olivat korkeita ja tilavia, parkettilattioita peittivät raskaat matot ja kirjoituspöytää koristivat pesästä lentäneiden kuvat. Puisen hyllykön yläpuolella loisti kultaraaminen koraanitaulu ja huoneen nurkassa olevasta televisiosta välittyi sadalta kanavalta suunnilleen samaa soopaa kuin Suomessa, Sambiassa ja San Fransiskossakin. Olimme näkemäämme tyytyväisiä ja lupasimme jäädä kahdeksi yöksi.

293.JPG
Harakka ja hauta. Kuva: Sally Armbrecht.

Jos Bosnia-Herzegovina on Jugoslavia pienoiskoossa, niin Sarajevo on Bosnia-Herzegovina pienoiskoossa. Kaupunkikuvaa hallitsevat niin moskeijat, ortodoksikirkot kuin katoliset kirkotkin. Synagogiakin täältä löytyy, niin että kaupunki on saanut myös lempinimen pieni Jerusalem.

Sarajevolla on pitkä ja kunniakas historia, joka juontaa juurensa aina kivikaudelle asti. Kaupunkia ovat hallinneet niin illyrialaiset, roomalaiset, gootit kuin slaavitkin. Vuonna 1429 kaupungin valtasivat Turkista tulleet ottomaanit, ja tekivät siitä Konstantinopolin jälkeen Balkanin tärkeimmän kaupungin. Seuraavalla vuosisadalla kaupunkiin rakennettiin ensimmäiset koulut, moskeijat sekä Sufi-filosofian yliopisto.

Habsburgien kuningaskunnan joukot tuhosivat kaupungin ryöstöretken yhteydessä vuonna 1697. Vuonna 1878 hyökkäys- ja polttamisvuorossa olivat Itävalta-Unkarin joukot, jotka myös anastivat kaupungin itselleen. Tämänkertaisen jälleenrakennuksen seurauksena oli ainutlaatuinen sekoitus länsimaista ja itämaista arkkitehtuuria. Itävalta-Unkari teollisti kaupungin ja rakennutti sinne muun muassa ratikkajärjestelmän jopa ennen Wieniä.

Sarajevon laukauksiksi kutsutaan separatisti Gavrilo Principin kuolettavia laukauksia kohti Itävallan kruununprinssi Franz Ferdinadia kesäkuussa 1914. Arvovallan palauttamiseksi päätettiin Itävallassa ryhtyä koviin otteisiin murhan taustalle toiminutta Serbiaa vastaan. Koska monet valtiot uskoivat hyötyvänsä sodasta, suurvaltojen liittoumien verkosto veti mukaan yhä uusia valtioita, ja ensimmäinen maailmansota alkoi.

Neljä vuotta myöhemmin neljänkymmentä miljoonaa ihmistä oli kuollut ennenaikaisesti, Itävalta-Unkari oli kadonnut maailmankartalta, Ottomaanien imperiumi lyöty, Saksa saatu katkeriksi, Iso-Britannia ja Ranska olivat kaulaansa myöten veloissa, Amerikka oli noussut sotilaallisesti, taloudellisesti ja poliittisesti maailman johtovaltioksi ja Sarajevosta oli tullut osa Jugoslavian kuningaskuntaa.

Toinen Sarajevon kuuluisa tapahtuma oli vuoden 1984 talviolympialaiset ja kolmas Sarajevon piiritys, joka liittyi jo yllä mainittuun Bosnian sotaan. Bosnian serbit piirittivät Sarajevoa huhtikuusta 1992 syyskuuhun 1995. Tänä aikana kaupunki oli jatkuvan kranaattitulen kohteena ympäröiviltä kukkuloilta, ja tuskin ainoakaan rakennus säästyi vaurioilta.

pm.JPG

Eräässä kaupungin lukuisista metallipajoista tapasimme tämän metallisepän, joka sanoi olleensa piirityksen aikana neljätoistavuotias. Myös hänen isänsä oli metalliseppä ja osallistui kaupungin puolustustaisteluihin. Kaupungin puolustajilla ei juurikaan ollut aseita hallussaan, joten hänen isänsä teki kuvassa olevan aseen itse.

Ampumaominaisuuksiltaan ase oli surkea, mutta se toimi oivallisena pelotteena kun tammitynnyristä poistettiin pohja ja aseella ammuttiin sen sisältä. Pamauksen kuullessaan kaupungin piirittäjät luulivat puolustajilla olevan todellista raskaampaa aseistusta.

Hänen ja hänen isänsä kaupassa myytiin pääasiassa kuparisia kahvipannuja ja koristeita, mutta myös hylsyistä valmistettuja kukkamaljakoita ja kyniä, joita Sallykin innostui ostamaan.

Itse olisin ollut pidättyväisempi. Mielestäni “aseista auroja” -sanonnan idena on muuntaa aseet hyötyesineiksi ennen kuin niillä on tapettu ihmisiä, ei jälkikäteen.

Mielellään seppä sodasta puhui, ja oli selvästi ylpeä kaupunkia puolustaneesta isästään, joka sodan jälkeen oli myynyt hylsystä taotun kukkamaljakon Bill Clintonille.

Sodasta muistutti myös yksittäiset luodinreijät talojen seinissä sekä suurten turistimassojen puuttuminen.

215.JPG

Reppumatkaajat ovat täällä tunnustelijoina, levittävät sanaa turvallisesta, eksoottisesta ja halvasta turistikohteesta, jonne rikkaammat turistit lähitulevaisuudessa ryntäävät ja muuntavat paikan vähemmän eksoottiseksi ja vähemmän halvaksi.

Tukholmassa, Xiningissä ja Bangkokissa olin jo aiemmin vieraillut moskeijassa, mutta vasta Sarajevossa osallistuin rukoustilaisuuteen.

Miehet olivat alakerrassa ja naiset yläkerrassa. Lattialla oli kokolattiamatto ja edessä vihreä lippu, jossa oli puolikuu. Tuoleja ei ollut, seisoimme riveissä. Seremonia koostui seisaalteen lausuttavista rukouksista, polvistumisruokouksista, kämmenten pitämisestä ylöspäin käännettynä ja symbolisesta kasvojenpesusta.

Noin puoleenväliin asti olimme ilman seremoniamestaria, kunnes imaami ilmaantui salin etuosaan ja lausui joitakin rukouksia tai ajatuksia. Toisilla oli hatut päässä, toisilla ei. Suurin osa oli pukeutunut länsimaalaisittain pikkutakkeihin ja suoriin housuihin, jotkut harvat itämaisemmin.

Minä olin tietysti hermostunut. Pelkäsin tekeväni jotain väärin. Ulkopuolisesta uskonnolliset seremoniat kun ovat jokseenkin absurdeja. Yhtä hermostunut olisi varmasti muslimi kirkossa, pelätessään istuvansa silloin kun muut seisovat ja seisovansa kun muut istuvat. Ja kuinka katastrofaalista olisikaan tulla myöhässä! Tai lähteä ennen aikojaan.

Symboleja täynnä olevissa pyhissä rituaaleissa väärinymmärrykset lienevät väistämättömiä. Mieleeni tulee dialogi Gandhi-elokuvasta, jossa kristitty pappi tapaa junan katolla hindumiehen, joka heti esittelyiden jälkeen kertoo tuntevansa erään kristityn.

– Vain niin, vastaa pappi.

– Hän juo verta! huudahti mies.

РNiink̦?

– Kyllä, joka sunnuntai, vastaa mies.

(Baltiasta Balkanille II -matkapäiväkirja jatkuu vielä kolmannellakin osalla.)