Tag: Asevelvollisuus

Myös miesten ja poikien kokemasta väkivallasta on puhuttava

Myös miesten ja poikien kokemasta väkivallasta on puhuttava

Tammikuun viimeisenä päivänä vietetään kolmatta kertaa kansainvälistä Miesten ja poikien kokeman väkivallan vastaista päivää. Rauhacastin haastateltavana oli yksi teemapäivän puuhamiehistä, Tampereen yliopistossa rauhan- ja konfliktintutkimusta opiskeleva Juho Matinlauri. “Miehet elävät väkivallalle myönteisessä kulttuurissa, jossa omista kokemuksista puhuminen on vaikeaa. Väkivallan kokeminen on osa miehen roolia, 

Isänmaan ja ihmisen puolesta

Isänmaan ja ihmisen puolesta

Kuultuani 5.4. Pentti Linkolan (1932-2020) kuolemasta menin kirjahyllylle etsimään Linkolan teosta Isänmaan ja ihmisen puolesta. Muistini mukaan luin sen aikoinaan tarkasti ja alleviivaten. Pettymyksekseni löysin vain vuonna 2010 painetun, lukemattoman version. Kirjoitin blogini hakuun Linkola, koska aivan oikein muistin kirjasta joskus blogissa maininneeni. Linkola-maininta löytyi 

Suomen kutsuntalakko 1902-04

Suomen kutsuntalakko 1902-04

Kansalaistottelemattomuutta monella taholla

Vuoden 1901 asevelvollisuuslaissa Suomen suuriruhtinaskunnan armeija, joka syntymästään vuodesta 1878 asti oli ollut Venäjän keisarin alisteisuudesta toimiva kansallinen sotaväki, määrättiin sulautettavaksi venäläisiin joukko-osastoihin. Lakimuutos mahdollisti venäläisten upseerien pääsyn armeijan virkoihin Suomessa ja suomalaisten asevelvollisten lähettämisen suorittamaan palvelustaan ja mahdollisesti jopa teistelemaan myös valtakunnan muihin osiin. Asepalvelus piteni kolmesta vuodesta viiteen vuoteen ja upseerien ja aliupseerien oli jatkossa osattava venäjää.

Asevelvollisuuslakia ei oltu hyväksytetty Suomen säätypäivillä, joten se oli suomalaisten mielestä perustuslain vastainen. Tulkinta perustui oikeustieteilijä ja senaattori Leo Mechelinin oppiin, jonka mukaan vaikka keisari olikin Venäjällä yksinvaltias, Suomea hän saattoi hallita vain Suomen suuriruhtinaan ominaisuudessa ja Suomen perustuslakien rajoissa, eli säätyjen myötävaikutuksella.

Asevelvollisuuslakia ryhdyttiin vastustamaan kansalaistottelemattomuuden keinoin. Vuoden 1902 kutsunnoista jäi valtakunnallisesti pois arviolta puolet kutsutuista. Kansalaistottelemattomuuteen osallistui myös lukuisia virkamiehiä: upseereita sekä kuntien työntekijöitä ja luottamushenkilöitä, jotka kieltäytyivät järjestämästä kutsuntoja, lääkäreitä jotka kieltäytyivät tekemästä kutsuntatarkastuksia ja pappeja jotka kieltäytyivät lukemasta kirkossa kutsuntalistoja. Kerrotaan tapauksista, joissa papit kyllä lukivat kutsuntavelvollisten nimet kirkossa, mutta seurakuntalaisten kanssa oltiin sovittu, että he veisaavat sinä aikana virsiä niin lujaa, ettei kukaan kuule papin puhetta. Näin pappi pääsi sanomaan noudattaneensa lakia, mutta yhtä lailla kutsuntavelvolliset pääsivät sanomaan, että eivät olleet kuulleet nimiään mainittavan.

Puhuttiin passiivisesta vastarinnasta. Sitä oltiin harrastettu jo vuoden 1899 helmikuun manifestin yhteydessä. Manifestin julistuspäivänä koko Helsinki oli hautajaistunnelmissa: naiset kulkivat surupuvuissa, ylioppilaiden käsissä oli suruharsot ja muotiliikkeiden ikkunoita koristivat surupuvut. Ateneumissa pidettiin suuri salainen kansalaiskokous, jossa suunniteltiin vastarintaa. Kuukautta myöhemmin Aleksanteri II:n kuolemisen muistopäivää juhlittiin mielenosoituksellisen voimakkaasti, kokoontumisilla, lauluilla ja kaikkien aikojen suurimmalla kukka- ja seppelpaljoudella.

Manifestia vastaan kerättiin yli puolen miljoonan nimen vastalauseadressi. Kyseessä oli huomattava saavutus ottaen huomioon että nimet kerättiin yhdessätoista päivässä keskellä kylmintä talvea, ihmiset asuivat pääosin maaseudulla ja maan väkiluku oli vain noin kaksi ja puoli miljoonaa. Nimien keräämisen yhteydessä järjestettiin kokouksia, joissa selostettiin adressin tarkoitusta. Suomalaisten isänmaallinen innostus ei tehnyt vaikutusta keisari Nikolaihin, joka ei suostunut ottamaan vastaan kirjelmää tuonutta lähetyskuntaa.

Kevättalvella 1901 alettiin koota uutta, nimenomaisesti asevelvollisuuslakia vastustavaa, tällä kertaa Suomen senaatille suunnattua adressia. Siinä ilmaistiin huolestuneisuus asevelvollisuuslain muutoksesta ja valitettiin, ettei senaatti tehnyt riittävästi torjuakseen tämän vaarallisen hankkeen.

Lapinjärveläisten näyttävä kieltäytyminen

Kutsuntalakkoja organisoimaan perustettiin vastarintajärjestö Kagaali. Kutsuntalakon lisäksi se myös auttoi asevelvollisuusikäisiä muuttamaan maasta, jakoi kiellettyä kirjallisuutta, lehtiä ja lentolehtisiä sekä järjesti kokouksia.

Kagaalin järjestämä oli myös Lapinjärven kutsuntavelvollisten tempaus kutsuntapäivänä kesäkuun 10. päivänä vuonna 1902. Kutsuntavelvolliset kokoontuivat varhain aamulla Loviisaan Helgaksen kahvilaan, josta marssivat tiiviinä ryhmänä isänmaallisia lauluja laulaen kaupungin halki satamaan, jossa kutsunnat oli määrä suorittaa. Kutsuntoihin osallistumisen sijasta he luovuttivatkin venäläisille kutsuntaviranomaisille seuraavanlaisen vastalausekirjelmän:

”Me Lapinjärven kunnan kutsuntaikäiset nuorukaiset ilmoitamme Uudenmaan läänin kutsuntalautakunnalle, ettemme voi alistua kutsuntatarkastukseen emmekä arvanvetoon, niin kuin aikaisemmin on tehty. Syyn tähän täytyy olla täysin kutsuntalautakunnan tiedossa. Uusi asevelvollisuuslaki, joka nyt halutaan saattaa maassa voimaan, ei ole syntynyt valtiopäivien myötävaikutuksella, vaan säädyt ovat päinvastoin julistaneet, että tällainen laki ei millään tavoin velvoita Suomen asukkaita. Tästä syystä jäämme pois kutsunnasta. […] Emme menettele siten tietämättömyyttämme tai piittaamattomuuttamme, vaan siksi, että se on velvollisuutemme. Pyydämme niin ikään, että meitä ei yritetä houkutella luopumaan päätöksestämme panemalla toimeen uusi kutsunta, sillä toivomme, että se, joka on kuninkaita ja keisareita korkeampi, antaa meille voiman pysyä oikeassa päätöksessämme uhkauksista ja väkivallasta huolimatta. Lopuksi pyydämme ja vaadimme, että Hänen Majesteetilleen ilmoitetaan todenmukaisesti menettelymme oikea syy. Lapinjärven kunnan kutsunnanalaiset nuorukaiset”

Helsingissä kaupunki jätti puolestaan valitsematta edustajat kutsuntalautakuntaan, eikä ollut varannut tiloja kutsuntojen pitopaikaksi. Tästä syystä kutsuntatilaisuus järjestettiin kaartin maneesissa, jossa yleensä pidettiin hevos- ja koiranäyttelyistä. Paikalle oli saapunut 870 asevelvollista, mutta koska nimenhuuto suoritettiin teatraalisen hitaasti – noin kaksi nimeä minuutissa – tilaisuuden päätyttyä heistä vain 57 oli ilmoittautunut asevelvolliseksi.

Kaikkiaan kolme neljäsosaa Suomen kunnista jätti valitsemasta kutsuntalautakuntaan jäseniä. Venäläiset langettivat kunnille uhkasakkoja, joiden suuruus vastasi joissain tapauksissa kunnan kaikkia tuloarvioon merkittyjä vuosituloja. Osa kunnista taipui, mutta joka viides pysyi päätöksessään. Painostusta kohdistui myös kutsuntalakkolaisiin: tammikuussa 1903 julkaistiin keisarin käskykirje, jonka mukaan kaikki kutsunnoista pois jääneet kirjoitetaan automaattisesti nostoväkeen. Tämä sai osan julkisesti katumaan lakkoiluaan, mutta ei enemmistöä. Ankarimmin rangaistiin kuitenkin yksittäisiä virkamiehiä, yleensä sakolla ja erottamisilla, mutta myös maastakarkotuksilla. Protokollasihteerin virkaa Keisarillisen Senaatin siviilitoimituskunnassa hoitanut, sittemmin itsenäisen Suomen ensimmäiseksi presidentiksi noussut Kaarlo Juho Ståhlberg sai potkut kieltäydyttyään soveltamasta asevelvollisuuslakia.

Suomen passiivinen vastarinta sai suurta huomiota maailmalla. Kerrotaan jopa Mahatma Gandhin seuranneen suurella mielenkiinnolla suomalaisten kansalaistottelemattomuutta Etelä-Afrikasta käsin.

Suomen suuriruhtinaskunnan armeija lakkautetaan

Yhtäältä suomalaisten kansalaistottelemattomuus, toisaalta Venäjän tappiollinen sota Japania vastaan ja siitä johtuva keisarin aseman heikkeneminen, ja ylipäätään Venäjän sisäpoliittinen myllerrys johtivat siihen, että keisari suostui maaliskuussa 1905 peruuttamaan vuoden 1901 asevelvollisuuslain ja lopettamaan kutsunnat. Asevelvollisuuden lisäksi myös koko muu Suomen armeija ajettiin alas: tarkk’ampujapataljoonat ja rakuunarykmentti lakkautettiin vuonna 1901, Haminan kadettikoulu huhtikuussa 1903 ja viimeisenä suomalaisena yksikkönä kaartin pataljoona elokuussa 1905.

Aseistakieltäytymisen historiaa tutkineen Kalevi Kalemaan tulkinnan mukaan kutsuntalakkoliike tuotti toivotun tuloksen, kun keisarin hallitus luopui suomalaisten yleisestä asevelvollisuudesta. Lopputuleman voi nähdä myös kompromissina: siinä missä keisarin hallinnon tavoite oli liittää Suomen armeijan osaksi Venäjän armeijaa, perustuslailliset halusivat säilyttää kansallisen sotaväen. Näistä tavoitteista kumpikaan ei toteutunut. Asevelvollisuuden sijaan Suomi määrättiin maksamaan niin sanottuja sotilasmiljoonia.

Suomen armeijattomuus vuodesta 1905 itsenäistymiseen asti jää suomalaisessa historiankirjoituksessa hämmästyttävän vähälle huomiolle, ottaen huomioon kuinka sota- ja armeijakeskeistä suomalainen historiantulkinta yleensä on. Väkivallattomuuden voiman tarkastelun näkökulmasta se antaa syyn moniin kysymyksiin. Tapahtuiko Suomen neuvottelusuhteessa Venäjään merkittäviä muutoksia kansallisen sotaväen syntymisen johdosta 1870-luvulla tai sen lakkauttamisen johdosta vuonna 1905? Missä määrin Suomen itsenäistyminen oli määrätietoisen politiikan ja diplomatian tulosta, ja missä määrin suomalaisista riippumatonta maailmanpolitiikan suurten tuulten tuiverrusta? Loiko armeijattomuus valtatyhjiön, ja jos loi, niin mikä oli tämän valtatyhjiön rooli sisällissodan syttymisessä?

Oliko kyse väkivallattomuudesta?

On myös syytä kysyä, missä määrin 1900-luvun alun kansalaistottelemattomuutta voi kutsua väkivallattomuudeksi, ottaen huomioon että tavoitteena oli nimen omaan oman armeijan eli väkivaltakoneiston säilyttäminen. Kampanjoinnissa toteutettiin kyllä monia väkivallattoman vastarintaan kuuluvia periaatteita: oltiin rohkeita, aktiivisia, avoimia, esiinnyttiin omilla nimillä ja omilla kasvoilla ja rangaistuksia ei yleensä pakoiltu.

Mutta osattiinko tehdä ero Venäjän imperiumin ja sen työntekijöiden, tai ylipäätään venäläistämistoimenpiteiden ja venäläisten välillä, oliko tavoitteena ihmisenä kasvaminen ja osapuolten välinen ystävyys, ja ennen kaikkea, oltaisiinko pysytty väkivallattomuudessa, jos aseellinen ylivoima olisikin ollut suomalaisilla? Todennäköinen vastaus näihin kysymyksiin on ei.

Käydessään läpi väkivallattomuuden periaatteita Martin Luther King Jr huomauttaa, että jos joku käyttää väkivallattomuuden metodia pelon takia tai siksi että häneltä puuttuu mahdollisuus käyttää väkivallan metodia, ”hän ei ole aidosti väkivallaton.”

Yksi mahdollisuus on tulkita kyseessä olleen taktinen eli strateginen väkivallattomuus, erona gandhilaiseen ja kingiläiseen, usein uskonnollisuudesta tai hengellisyydestä kumpuavaan periaatteelliseen väkivallattomuuteen.

On myös tärkeää olla mystifioimatta menneisyyttämme ja tässä tapauksessa korostaa, ettei kyse ollut aseettomasta vastarinnasta aseellista vastaan, vaan kulttuurisesta, poliittisesta ja juridiesta vastarinnasta kulttuurillisia, poliittisia ja juridisesta painostusta vastaan. Väkivaltaa oikeuttaakseen militaristit mystifioivat menneisyyttä jatkuvasti. Väkivallattomien metodien puolestapuhujien ei ole tarvetta alentua samaan, huomauttaa Brian Martin osuvasti kirjassaan Social Defence, Social Change.

Suomen vastarinta venäläistämistoimenpiteitä vastaan vuosisadan vaihteessa ei ollut täydellinen periaatteellisen väkivallattomuuden voimannäytös, mutta väkivallaton voimannäytös kuitenkin. Vastarintaan käytiin niin asevelvollisten, juristien, poliitikkojen kuin virkamiestenkin voimin. Mukana oli niin suomen- kuin ruotsinkielisiä, kaupunkilaisia ja maalaisia, rikkaita ja köyhiä. Metodien kirjo oli laaja. Siinä missä kiinalaiset opiskelijat vuonna 1989 pidättyivät aivan liikaa yhdessä metodissa eli aukion valtaamisessa, suomessa asevelvollisuuslakia vastustettiin paljon moninaisemmin, mikä lisäsi vastarinnan tehoa.

TIMO VIRTALA

Tämä kirjoitus on julkaistu ensimmäisenä Rauhan Puolesta -lehdessä numerossa 4-2017.

Kuva: Museovirasto. Kasakat valmiina käymään asevelvollisuuslakia vastustaneiden mielenosoittajien kimppuun. Senaatintori. 18.4.1902.

Lähteet:

Jussila, Osmo: Suomen suuriruhtinaskunta 1809-1917. WSOY 2004.
Kalemaa, Kalevi: Sankareita vai pelkureita – Suomalaisen aseistakieltäytymisen historia
King, Martin Luther Jr: Stride Toward Freedom
Korhonen, Mikael ja Kuvaja, Christer: Lapinjärven historia. Kaksi kieltä – yksi kunta. Lapinjärven kunta 1995.
Martin, Brian: Social Defence, Social Change. Freedom Press 1993. (Löytyy osoitteesta http://www.bmartin.cc/pubs/93sdsc/)
Tuomikoski, Juha: Aseistakieltäytyjän maailma. Aseistakieltäytyjäliitto 1989.
Vahtola, Jouko: Suomen historia. Jääkaudesta Euroopan unioniin. Otava 2003.

Palvelusvelvollisuudesta

Palvelusvelvollisuudesta

Kuva (cc): Marshal Astor En kannata yleistä asevelvollisuutta. Lainkuuliaisten kansalaisten pakottaminen vankilan uhalla olemaan viranomaisten määräämässä paikassa tekemässä viranomaisten määräämää työtä ei kuulu sivistysvaltioon. Tiedän mistä puhun, olen työskennellyt yli seitsemän vuotta panemassa toimeen kyseistä pakkoa. Pakottamisen haitat ovat suuremmat kuin siitä saatava hyöty. Nuoret 

Jehovan todistajien asevelvollisuus

Jehovan todistajien asevelvollisuus

Arndt Pekurinen kieltäytyi 30-luvulla suorittamasta minkäänlaista palvelusta armeijaorganisaation sisällä, mutta oli valmis suorittamaan siviililuontoista palvelua armeijapalvelusta pidemmän ajan. Hän kieltäytyi viidesti, kunnes hänet teloitettiin vuonna 1941. Kuva on käsikirjoittamastani Arndt Pekurinen -luentonäytelmästä syksyltä 2006. Ilkka -lehden (11.7.2008) mukaan eduskunnan puolustusvaliokunnan puheenjohtaja Juha Korkeaoja (kesk.) kumoaisi 

Leijona ja kyyhky

Leijona ja kyyhky

Gustav Hägglundin omaelämänkirjasta päätellen Suomessa oli vuosina 1994 – 2001 ahkera, hyväntahtoinen ja oikeudenmukainen puolustusvoimain komentaja. Eläkkeelle jäätyään Hägglund nimitettiin Euroopan sotilaskomitean puheenjohtajaksi, jossa hän toimi vuoteen 2004 asti.

Komentokaudellaan hän modernisoi varusmiespalveluksen, uudisti upseerikoulutuksen, pani aluelle reservin koon tuntuvan pienentämisen, taisteli upseeriensa alkoholinkäyttöä ja laiskistumista vastaan ja kohotti sinibarettien statusta.

Ennen puolustusvoimain komentajuutta Hägglund opiskeli kadettikoulun lisäksi myös Yhdysvalloissa sekä toimi Siinailla, Golanilla ja Libanonissa erinäisten YK-operaatioiden komentajana.

Hägglundia on sanottu onnekkaaksi. Toisaalta hänen elämänsä merkittävät käänteet eivät ole menneet lainkaan niin kuin hän suunnitteli. Hän kuitenkin käytti tilaisuudet hyväkseen, mikä koitui lopputuloksen – näyttävän sotilasuran, merkittävän yhteiskunnallisen vaikuttajan ja jännittävän elämän – kannalta parhaaksi.

Tässä lienee onnekkaiden ja epäonnekkaiden ero: onnekkaat ihmiset eivät rajaa kenttäänsä. He eivät päätä etukäteen mitä onni on, vaan pitävät silmänsä auki ja mielensä avoinna sen suhteen, mitä on tarjolla.

Kirjasta päätellen hän oli työuransa aikana maamme kansainvälisin ja kansainvälisesti arvostetuin ja kokenein sotilas. Tätä taustaa vasten jotkut kirjan sutkautuksista hiukan ihmetyttävät. Eräs yhteistyökumppani oli “simpsakka tytönheilakka”, ennen kuin käyttäytymisellään toisin todisti. Somalialaisten ja kenialaisten nenien ja huulten kokoa hän vertailee todettuaan ensin, että “minusta he olivat yhtä mustia molemmat.” Etelä-Libanonissa Amal -liikkeen johtajan suuteleminen tervehdykseksi oli “yäk”, ja arabien nimittely ählämeiksi “juontaa juurensa tervehdyksestä ählän es sählän, jota tarkastusasemille saapuvat arabit alvariinsa hokivat.”

“Ahlan wa sahlan” tarkoittaa suomeksi “tervetuloa”, minkä saa selville kahdessa minuutissa googlaamalla sanaparin “arabic greetings”.

Natoon ei Hägglund enää haikaile. Hän näkee Naton Yhdysvaltojen välineenä, jota se ylläpitää omien intressiensä edistämiseksi ja jota se käyttää silloin kun siitä on sille hyötyä.

Vaihtoehdoksi Hägglund esittää tiiviimpää puolustusyhteistyötä Euroopan unionin jäsenmaiden kesken. Hägglundin mielestä olisi välttämätöntä, että lähes 500 miljoonan ihmisen unioni varautuu myös puolustamaan kansalaisiaan ja aluettaan sotilaallisia uhkia vastaan.

Ykkösaamun haastattelussa (23.4.2007) Hägglund “ottaa varoittavaksi esimerkiksi Viron. Nato:n johto määräsi Viron luopumaan maanpuolustuksesta ja nyt maa äkseeraa USA:n sotien eturintamassa Irakissa sekä levottomassa Etelä-Afganistanissa. Hägglund haastaa pohtimaan turvaisiko Nato Suomen maanpuolustuksen vai päinvastoin, tuhoaisi sen kuten tuhottiin Viron puolustuskyky?” (Lähde.)

Yleisestä asevelvollisuudesta Hägglund ei ole valmis luopumaan. Hänen mielestään puolustusmäärärahat pitäisi vähintään nelinkertaistaa, ennen kuin ammattiarmeijasta saataisiin vähänkään nykyiseen verrattava turva.

Valikoiva asevelvollisuus puolestaan ei ole oikeudenmukainen. “Idässä se on johtanut parhaimpien jäämiseen palveluksen ulkopuolelle, lännessä taas heikoimpien.”

Mitä hän tällä heikompien ulkopuolelle jäämisellä tarkoittaa, se jää kertomatta. Ruotsissa palveluksen suorittaa 16 % kutsuntaikäluokasta, joten suorittavien joukko lienee epäilemättä erittäin motivoitunutta. “Heikompi” 84% jatkaa elämäänsä asevelvollisuuden häiritsemättä.

Komentajakaudellaan Hägglund oli vähentämässä sodan ajan joukkoja 200 000 mieheen, ennen kaikkea koska joukkojen koko oli liian suuri varustetasoon nähden. Upseeriston painostuksesta tavoite asetettiin 250 000 taistelijaan.

Liikekannallepanovahvuuden supistaminen ei kuitenkaan Hägglundin mielestä tarkoita valikoivampaan asevelvollisuuteen siirtymistä. Kutsuntaikäluokkien pienenemisen ja aseteknologian nopean uudistumisen takia kaikki nuoret tarvitaan, ja leikkaus tulee kohdistaa vanhempaan päähän.

Kahdeksankymmentäluvulla sodanajan joukkojen osuus on Suomessa ollut jopa 700 000 miestä, joten joukkojen vaihvuuden laskeminen neljäsosamiljoonaan saattaa kuulostaa rajulta.

Gustavus_Adolphus_at_the_Battle_at_Breitenfeld.jpg
Kustaa II Aadolf Breitenfeldin taistelussa vuonna 1631. (Wikipedia).

Maailma on kuitenkin muuttunut kylmän sodan ajoista. Hägglundin seuraaja amiraali Kaskeala on huomautti viime lokakuussa, että edellämainitun kaltaisen supistuksen jälkeenkin Suomen sodanajan joukkonen vahvuus olisi lähes yhtä paljon kuin muiden Pohjoismaiden ja Leningradin sotilaspiirin yhteenlaskettu liikekannallepanovahvuus.

Wikipediasta löytyvän taulukon mukaan Suomen tämänhetkinen liikekannallepanovahvuus on maailman 24. suurin ja Euroopan viidenneksi suurin Ranskan, Saksan, Espanjan ja Italian jälkeen. Suhteessa väkilukuun Suomi varautuu aseistamaan yli kymmenen prosenttia väestöstään. Muista maailman maista tähän yltää vain Iran, Vietnam, Pohjois-Korea, Korea, Kuuba, Singapore, Liettua ja Oman.

Ranskalaisen aikakausilehden Le Pointin mukaan Suomea vaivaa vainoharhaisuus suhteessa Venäjään. Elokuussa 2005 julkaistun “Finlande: La paranoia antirusse” -jutun mukaan historian painolasti on tehnyt suomalaiset ylivarovaisiksi.

Vaikka Suomi on ollut EU:n jäsen jo kymmenen vuotta ja menestyy mainiosti kansainvälisissä talous-, koulutus- ja korruptoitumattomuusvertailuissa, maa pelkää edelleen pahinta Venäjän suhteen. Jutussa mainitaan muun muassa Suomen halu rakentaa uusi ydinvoimala vähentääkseen energiariippuvuuttaan itänaapurista, Venäjää ärsyttäneen tshetsheenisivuston poistaminen suomalaiselta internet-palvelimelta ja Suomen epäröinti Nato-jäsenyyden suhteen.

…kun viranomaisten on tehtävä valinta demokraattisen ihanteensa ja koettujen maanpuolustustarpeiden välillä, he valitsevat epäröimättä jälkimmäiset. Suomi on Latvian ohella ainoa EU-maa, joka ei ole allekirjoittanut Ottawan sopimusta jalkavälkimiinojen kieltämisestä.

Kirjan nimi on Leijona ja kyyhky. Kenraalin arvomerkin ja Suomen vaakunan lisäksi leijona symboloi kirjoittajalle johtajuutta ja rohkeutta.

Kyyhky puolestaan symboloi rauhaa. Hägglund on palvelullut kolmessa rauhanturvaoperaatiossa ja jatkanut kriisinhallintakyvyn rakentamista EU:ssa. Hän katsoo olleensa rauhan asialla myös Suomen puolustusvoimissa. Puolustusvalmistelujen tärkein tavoite on estää maan joutuminen sodan jalkoihin, hän kirjoittaa kirjan johdannossa.

Tämä on hyvä tavoite puolustusvoimille. Yksi keino sen saavuttamiseksi on kansainväinen asevarustelun hillitseminen, mikä Suomen osalta tarkoittaa armeijan koon asteittaista pienentämistä.

Suomi alkaa olla Euroopan viimeisiä maita, joka ylläpitää yleistä asevelvollisuutta. Se säilyy niin kauan kuin enemmistö kansalaisista sen hyväksyy. Hägglund myöntää, että tulevaisuudessa yleisen asevelvollisuuden ylläpitäminen ja poikkeuksellisen korkean puolustustahdon ylläpitäminen saattaa olla entistä vaikeampaa. “Uhkan tunne heikkenee, jos kanssakäyminen itänaapurin kanssa tiivistyy ja tilanne rajan takana kehittyy rauhoittavaan suuntaan.”

Tämä olkoon tavoitteena puolin ja toisin. Hägglund suomii kirjassaan Hollannin suurlähettiläs Alphons Hameria, joka ei usko Euroopan tarvitsevan yhteistä puolustusta. Hamer lienee oikeassa. Nykyisessä tilanteessa Euroopan turvallisuutta parannetaan aivain muilla keinoilla kuin aseita ja armeijoita lisäämällä.

Lempiaseeni oli talvisodan motista sotasaaliiksi saatu venäläinen konepistooli, jota roikotin narusta rinnalla ja huusin ta-ta-taata. Eräänä aamuna löysin sitten pikkupistoolin yöpöydän laatikosta vanhempieni vuoteen vierestä. Isäni oli sijoittanut sen sinne desanttien varalta. Tähtäilin sillä vuoteessa vielä uinuvaa äitiäni, painoin liipasinta, mutta mitään ei tapahtunut. Seuraavaksi painoin piipun ohimolleni, sama juttu, ei lauennut. Sitten suuntasin aseen seinään ja pam, oikea laukaus, vihdoinkin! Isäni jääkäriajoilta periytyvässä Browningissa oli hieman risa varmistin. Isäni oli jo vapaussodassa sitä räpläillessään ampunut itseään jalkaan. Ilmeisesti varmistin luiskahti päältä vasta tässä viimeisessä ampumayrityksessäni. Luoti tunkeutui seinän läpi ja pysähtyi viereisessä huoneessa olvan sohvan selkänojaan senttien päähän siinä lojuvan isäni päästä.

Nimi: Leijona ja kyyhky
Kirjoittaja: Gustav Hägglund
Kustantaja: Otava
Vuosi: 2007
ISBN-13: 978-951-1-22214-9

Siviilipaleluslain uudistamisesta

Siviilipaleluslain uudistamisesta

Siviilipalveluskeskukselle vievä koivukuja syksyllä 2006. Sivarikeskuksen sivulle on laitettu pdf -muodossa tiivistelmä työministeriön asettaman siviilipalveluslainsäädännön uudistamistyöryhmän mietinnöstä. Kyseessä on työryhmän puheenjohtajan työministeriön ylitarkastaja Heidin Nummelan PowerPoint -esitys, jonka hän näytti siviilipalveluspaikkojen neuvottelupäivillä Vantaalla 24.11 ja Oulussa 1.12. Siviilipalvelusasioiden kiinnostavuudesta mediassa kertoo jotain se, että kyseisen