Tag: Asevarustelu

Risto Kekkonen

Risto Kekkonen

Torstaina 10.9.2015 Kertomuksia rohkeudesta -ohjelmassa haastateltavana 90-vuotias DI, sotaveteraani ja rauhantyön veteraani Risto Kekkonen. Keskustelunaiheina ohjelmassa ovat #rauhantyö, #väkivallattomuus, #asevarustelu, #kehitysyhteistyö, #ihmisoikeudet, #aseistariisunta sekä #rauhankasvatus. Lisäksi muistellaan Riston edesmennyttä puolisoa, Helsingin ja Oulun yliopistojen kunniatohtoria ja Unescon rauhankasvatuspalkinnon saanutta Helena Kekkosta.

Mikko Savola

Mikko Savola

Torstaina 11.6. Kertomuksia rohkeudesta -ohjelmassa vieraana oli kansanedustaja, Reserviläisliiton puheenjohtaja Mikko Savola. Keskutelunaiheena ‪#‎maanpuolustus‬ ‪#‎asevelvollisuus‬ ‪#‎aseistariisunta‬ ‪#‎rauhantyö‬ ‪#‎väkivallattomuus‬ ‪#‎politiikka‬ ‪#‎asevarustelu‬.

Einsteinin pasifismi

Einsteinin pasifismi

Albert Einstein suhtautui jo lapsena vastenmielisesti kaikkea pakkoa vastaan. Hän ei halunut sotilaaksi eikä edes leikkiä sotilasta. Kerran paraatia seuratessaan hänelle sanottiin, että myöhemmin hän saisi itsekin marssia mukana, mutta hän oli todellut vanhemmilleen: “Kun minusta aikanaan tulee iso, en halua silloin kuulua noihin ihmisparkoihin.”

Kuusitoistavuotiaana Einstein luopui Wurttembergin kansalaisuudesta välttääkseen asepalveluksen suorittamisen ja protestoidakseen saksalaisen kulttuurin kasvavaa militarisaatiota. Hän eli nelisen vuotta ilman kansalaisuutta, kunnes haki Sveitsin kansalaiseksi vuonna 1899. Vuonna 1914 Einstein otti käytännön syistä Saksan kansalaisuuden takaisin. Hän piti suhdettaan valtioon liikeasiana, samaan tapaan kuin suhdettaan henkivakuutukseen.

Ensimmäisen maailmansodan alkaminen sai Einsteinin tajuamaan, että pasifismi ja kansalinvälisyys erottivat hänen oman ajattelunsa useimpien muiden ihmisten poliittisista näkemyksistä. Kirjeessään Romain Rollandille hän kertoi pelkäävänsä, että Euroopan “kolmensadan vuoden uuttera kulttuurityö on johtanut ainoastaan uskonnollisesta hulluudesta kansalliseen hulluuteen.”

“Einsteinin pasifismi oli luonteeltaan paremminkin vaistomaista kuin harkittua tai perittyä”, kirjoittaa Einsteinin elämänkerran laatinut Albrecht Fölsing. “Hänen inhonsa väkivaltaa ja kaikkea sotilaallista kohtaan ei tarvinnut mitään perusteita, se oli yhtä luonnollista kuin ilma, jota hän hengitti tai ajattelun aiheuttama nautinto.” Tämä inho ei koskenut pelkästään aseita, vaan kaikkea muutakin mihin liittyi valtakamppailua ja kilpailua, kuten urheilua ja shakkia.

Vuonna 1915 kirjoittamaansa Näkemykseni sodasta -artikkeliin hän tiivisti sodanvastaiset mielipiteensä. Siinä hän hylkäsi johdonmukaisesti kaikki sodan muodot ja vaati uutta poliittista järjestystä. “Kaikkien aikojen jaloimmat mielet ovat olleet yhtä mieltä, että sota kuuluu inhimillisen kehityksen pahimpiin vihollisiin ja että sen ehkäisemiseksi on tehtävä kaikki mahdollinen.”

Einsteinin mukaan isänmaallisuus oli kansalaisille jonkinlainen tunteenomainen temppeli, joka “kätkee sisäänsä eläimellisen vihan ja joukkomurhan moraaliset tarveaineet, jotka hän ottaa sodan syttyessä tottelevaisesti esiin käyttääkseen niitä hyväkseen.” Hän kehotti ihmisiä pystyttämään tämän isänmaallisen alttarin tilalle pianon tai kirjahyllyn.

Erityisesti 1930 -luvun alku oli Einsteinille intensiivistä omistautumista pasifismille. Hän vastusti yleistä asevelvollisuutta ja kirjoitti mm. Suomen puolustusministeri Niukkaselle kirjeitä vaatien aseistakieltäytyjä Pekurisen vapauttamista (kirjeet luettavissa suomeksi täältä). Vuonna 1932 hän pohti sodan ja rauhan kysymyksiä laajassa kirjeenvaihdossa Sigmund Freudin kanssa. Kirjeet koottiin vuotta myöhemmin kirjaksi, joka on sittemmin julkaistu myös suomeksi.

Samoilta ajoilta on peräisin hänen kuuluisa “kahden prosentin puheensa“, jossa hän laskelmoi, että jos kaksikin prosenttia asevelvollisista kieltäytyisivät palveluksesta, järjestelmä kaatuisi, koska valtiot eivät voi laittaa niin isoa joukkoa vankilaan.

Natsien valtaannousulla ja Hitlerin häikäilemättömyydellä oli dramaattisia vaikutuksia myös Einsteinin elämään ja mielipiteisiin. Hän muutti pois Saksasta ja luopui nyt jo toistamiseen Saksan kansalaisuudesta. Kun kolmea vuotta aiemmin hän olisi “mieluummin antanut hakata itsensä palasiksi” kuin suorittanut asepalveluksen, nyt sävy oli toinen, kun belgialaiset aseistakieltäytyjät pyysivät häneltä moraalista tukea. “Belgialaisena minä en kieltäytyisi nykyolosuhteissa asepalveluksesta, vaan suostuisin siihen mielelläni uskoen niin auttavani eurooppalaisen kulttuurin pelastumista.”

Einsteinin itsensä mieleästä hän ei ollut kääntänyt takkiaan, vaan perusteli puheitaan poliittisen tilanteen muuttumisella. “Olen nykyisin sama tulisieluinen pasifisti kuin aikaisemminkin”, hän puolustautui. “Uskon kuitenkin, että aseistakieltäytymistä voi suositella taistelukeinoiksi Euroopassa vasta sitten, kun aggressioon taipuvaisten diktatuurien demokraattisiin maihin kohdistama uhka on kadonnut.”

Kovin kolaus Einsteinin pasifismille oli kuitenkin vasta edessä. Vuoden 1938 lopussa italialaiset ja saksalaiset ydinfyysikot onnistuivat (italialaiset onnistuivat ensin, muuteivät huomanneet sitä) halkaisemaan uraaniatomin ytimen. Fyysikkopiireissä pystyttiin nopeasti laskemaan, mihin tämä saattaa johtaa. Erityisesti Saksasta Amerikkaan paenneet fyysikot olivat tilanteesta huolestuneita.

Elokuussa 1939 Einstein saneli Yhdysvaltojen presidentti Franklin D. Rooseveltille osoitetun kirjeen, jossa kerrottiin ydinpommin valmistamisen olevan mahdollista ja että Yhdysvaltain kannattaisi valmistaa sellainen ennen kuin natsit sen tekevät.

Ohessa pätkä dokumentistä, joka antaa ymmärtää että Einsteinin kirjeellä saattoi olla ratkaiseva merkitys päätöksessä aloittaa ydinpommin valmistamiseen ja pudottamiseen johtanut Manhattan projekti .

Elämänkertakirjoittaja Fölsing on eri mieltä: “Einsteinin toimilla – ensimmäinen kirje mukaan lukien – ei ollut suurtakaan vaikutusta tapahtumien kulkuun.” Fölsingiin mukaan useimmat Manhattan-projektia tutkineet historoitsijat ovat päätyneet samaan tulokseen.

Einsteinistä tuli Yhdysvaltojen kansalainen 30.10.1940. Roosevelt pyysi häntä mukaan Manhattan projektia edeltävän valiokunnan jäseneksi, mutta Einstein kieltäytyi syytä kertomatta. Itse Manhattan projekti alkoi käytännössä samaan aikaan kun Yhdysvallat liittyi sotaan. Einsteiniä ei pyydetty mukaan tähän kaikkien aikojen valtavimpaan tieteellis-tekniseen hankkeeseen, sillä FBI ja Armeijan turvallisuuspalvelun mukaan hän radikaalin taustansa takia turvalisuusriski. Fyysikkona häntä tarvittiin siinä vain ohimennen.

Sen sijaan Einstein osallistui sotaponnisteluihin auttamalla selvittämällä ongelmia, jotka liittyivät torpedojen optimaaliseen räjäytykseen, sekä kirjoittamalla uudestaan käsin vuoden 1905 suhteellisuusteoria-artikkelinsa (jonka alkuperäisen version hän oli heittänyt pois heti kun se julkaistiin lehdessä) ja tarjoamalla käsikirjoituksen huutokaupattavaksi sotaoblikaatioiden hyväksi.

Syynä sotaponniteluiden tukemiseen Einstein huomautti, että saksalaiset olivat tietoisesti käyttäneet hyväkseen muiden inhimillisyyttä valmistellakseen viimeisintä ja raskainta rikostaan ihmiskuntaa vastaan. Hän ei katunut tukeaan vaikka toistikin useassa yhteydessä, ettei olisi “osallistunut Pandoran lippaan avaamiseen” jos olisi tiennyt, etteivät saksalaset ehdi valmistamaan ydinpommia.

Sodan jälkeen hän julisti tavoitteenaan olevan sotien täydellinen lopettaminen. The New York Timesin haastattelussa 15.9.1945 hän totesi, että “kulttuuri ja ihmisrotu voidaan pelastaa ainoastaan luomalla maailmanhallitus, jonka lait takaavat kansakuntien turvallisuuden. Uudet sodat ovat väistämättömäiä niin kauan kuin itsenäiset valtiota jatkavat varusteluaan ja pitävät varustelun salassa.”

Einsteinin julisti, että vain maailmanhallituksella tulisi olla oikeus aseiden käyttöön, ydinaseet mukaan luken.

Kun Yhdysvaltain presidentti ilmoitti vetypommin kehittelyn onnistumisesta, Einstein kritisoi projektia vahvoin sanakääntein ensimmäisessä televisioesiintymisessään. The New York Post julkaisi seuraavana päivänä koko sivun laajuisen otsikon: “Einstein varoittaa maailmaa: kieltäkää vetypommi tai tuhoudutte!”

Maailmanlaajuinen lehdistö seurasi esimerkkiä, mutta sillä ei ollut vaikutusta. Kilpavarustelu jatku “ilmeisen pakonomaiseen” tapaan, kuten Einstein oli vakuuttunut.

Einstein jatkoi ydinvarustelun vastaista taisteluaan kuolemaansa asti, Fölsingin mukaan yhtä sitkeästi kuin tieteellisiä ponnistelujaan.

Bertrand Russell pyysi häntä helmikuussa 1955 tekemään selväksi suurelle yleisölle ja maailman hallituksille, ettei ydinsodassa olisi enää voittajia ja voitettuja, vaan seurauksena olisi täydellinen katastrofi. Miehet päättivät laatia vetoomuksen, joka tunnetaan nykyisin nimellä Russell-Einstein manifesti. Einstein allekirjoitti vetoomuksen 11.4.1955 ja lähetti sen Russelille. Se oli hänen viimeinen kirjeensä. Russellin saadessa kirjeen Einstein oli jo kuollut.

Lähdeteenä on käytetty Albrecht Fölsingin kirjaa Albert Einstein – Elämänkerta, suomentanut Seppo Hyrkäs, Terra Cognita 2000, Helsinki. ISBN 952-5202-27-5. Sama kirjoitus tarkoilla lähdeviitteillä (doc).

Vielä rypälepommeista

Vielä rypälepommeista

Rypälepommikirjoitukseni herätti laajahkoa keskustelua Uuden Suomen kunnallisvaaliblogissa. Kaikki seitsemän kommentoijaa olivat ehdotustani vastaan. Keskustelu oli mielestäni antoisa ja inspiroiva, joten liitän sen tähän linkkien, kuvien ja kaaviokuvian kera. Kuvat olen ottanut Venäjän Irkutskissa (yllä), Syuduankassa (2. kuva), Kazanissa (3. kuva tässä ja edellisen kirjoituksen kuva) 

Rypälepommikielto hallituksen käsittelyssä

Rypälepommikielto hallituksen käsittelyssä

Mikä on todennäköisyys, että Saksa hyökkää sotavoimillaan Ranskaan? Entä toisinpäin? Entä mikä on EU:n ja Yhdysvaltojen sodan välinen todennäköisyys? Entä USA:n ja Japanin, Japanin ja EU:n tai EU:n ja Venäjän? Hyvin pieni, uskallan väittää, lähes olematon. Entä miten tästä todennäköisyydestä on tullut niin pieni? Onko 

Leijona ja kyyhky

Leijona ja kyyhky

Gustav Hägglundin omaelämänkirjasta päätellen Suomessa oli vuosina 1994 – 2001 ahkera, hyväntahtoinen ja oikeudenmukainen puolustusvoimain komentaja. Eläkkeelle jäätyään Hägglund nimitettiin Euroopan sotilaskomitean puheenjohtajaksi, jossa hän toimi vuoteen 2004 asti.

Komentokaudellaan hän modernisoi varusmiespalveluksen, uudisti upseerikoulutuksen, pani aluelle reservin koon tuntuvan pienentämisen, taisteli upseeriensa alkoholinkäyttöä ja laiskistumista vastaan ja kohotti sinibarettien statusta.

Ennen puolustusvoimain komentajuutta Hägglund opiskeli kadettikoulun lisäksi myös Yhdysvalloissa sekä toimi Siinailla, Golanilla ja Libanonissa erinäisten YK-operaatioiden komentajana.

Hägglundia on sanottu onnekkaaksi. Toisaalta hänen elämänsä merkittävät käänteet eivät ole menneet lainkaan niin kuin hän suunnitteli. Hän kuitenkin käytti tilaisuudet hyväkseen, mikä koitui lopputuloksen – näyttävän sotilasuran, merkittävän yhteiskunnallisen vaikuttajan ja jännittävän elämän – kannalta parhaaksi.

Tässä lienee onnekkaiden ja epäonnekkaiden ero: onnekkaat ihmiset eivät rajaa kenttäänsä. He eivät päätä etukäteen mitä onni on, vaan pitävät silmänsä auki ja mielensä avoinna sen suhteen, mitä on tarjolla.

Kirjasta päätellen hän oli työuransa aikana maamme kansainvälisin ja kansainvälisesti arvostetuin ja kokenein sotilas. Tätä taustaa vasten jotkut kirjan sutkautuksista hiukan ihmetyttävät. Eräs yhteistyökumppani oli “simpsakka tytönheilakka”, ennen kuin käyttäytymisellään toisin todisti. Somalialaisten ja kenialaisten nenien ja huulten kokoa hän vertailee todettuaan ensin, että “minusta he olivat yhtä mustia molemmat.” Etelä-Libanonissa Amal -liikkeen johtajan suuteleminen tervehdykseksi oli “yäk”, ja arabien nimittely ählämeiksi “juontaa juurensa tervehdyksestä ählän es sählän, jota tarkastusasemille saapuvat arabit alvariinsa hokivat.”

“Ahlan wa sahlan” tarkoittaa suomeksi “tervetuloa”, minkä saa selville kahdessa minuutissa googlaamalla sanaparin “arabic greetings”.

Natoon ei Hägglund enää haikaile. Hän näkee Naton Yhdysvaltojen välineenä, jota se ylläpitää omien intressiensä edistämiseksi ja jota se käyttää silloin kun siitä on sille hyötyä.

Vaihtoehdoksi Hägglund esittää tiiviimpää puolustusyhteistyötä Euroopan unionin jäsenmaiden kesken. Hägglundin mielestä olisi välttämätöntä, että lähes 500 miljoonan ihmisen unioni varautuu myös puolustamaan kansalaisiaan ja aluettaan sotilaallisia uhkia vastaan.

Ykkösaamun haastattelussa (23.4.2007) Hägglund “ottaa varoittavaksi esimerkiksi Viron. Nato:n johto määräsi Viron luopumaan maanpuolustuksesta ja nyt maa äkseeraa USA:n sotien eturintamassa Irakissa sekä levottomassa Etelä-Afganistanissa. Hägglund haastaa pohtimaan turvaisiko Nato Suomen maanpuolustuksen vai päinvastoin, tuhoaisi sen kuten tuhottiin Viron puolustuskyky?” (Lähde.)

Yleisestä asevelvollisuudesta Hägglund ei ole valmis luopumaan. Hänen mielestään puolustusmäärärahat pitäisi vähintään nelinkertaistaa, ennen kuin ammattiarmeijasta saataisiin vähänkään nykyiseen verrattava turva.

Valikoiva asevelvollisuus puolestaan ei ole oikeudenmukainen. “Idässä se on johtanut parhaimpien jäämiseen palveluksen ulkopuolelle, lännessä taas heikoimpien.”

Mitä hän tällä heikompien ulkopuolelle jäämisellä tarkoittaa, se jää kertomatta. Ruotsissa palveluksen suorittaa 16 % kutsuntaikäluokasta, joten suorittavien joukko lienee epäilemättä erittäin motivoitunutta. “Heikompi” 84% jatkaa elämäänsä asevelvollisuuden häiritsemättä.

Komentajakaudellaan Hägglund oli vähentämässä sodan ajan joukkoja 200 000 mieheen, ennen kaikkea koska joukkojen koko oli liian suuri varustetasoon nähden. Upseeriston painostuksesta tavoite asetettiin 250 000 taistelijaan.

Liikekannallepanovahvuuden supistaminen ei kuitenkaan Hägglundin mielestä tarkoita valikoivampaan asevelvollisuuteen siirtymistä. Kutsuntaikäluokkien pienenemisen ja aseteknologian nopean uudistumisen takia kaikki nuoret tarvitaan, ja leikkaus tulee kohdistaa vanhempaan päähän.

Kahdeksankymmentäluvulla sodanajan joukkojen osuus on Suomessa ollut jopa 700 000 miestä, joten joukkojen vaihvuuden laskeminen neljäsosamiljoonaan saattaa kuulostaa rajulta.

Gustavus_Adolphus_at_the_Battle_at_Breitenfeld.jpg
Kustaa II Aadolf Breitenfeldin taistelussa vuonna 1631. (Wikipedia).

Maailma on kuitenkin muuttunut kylmän sodan ajoista. Hägglundin seuraaja amiraali Kaskeala on huomautti viime lokakuussa, että edellämainitun kaltaisen supistuksen jälkeenkin Suomen sodanajan joukkonen vahvuus olisi lähes yhtä paljon kuin muiden Pohjoismaiden ja Leningradin sotilaspiirin yhteenlaskettu liikekannallepanovahvuus.

Wikipediasta löytyvän taulukon mukaan Suomen tämänhetkinen liikekannallepanovahvuus on maailman 24. suurin ja Euroopan viidenneksi suurin Ranskan, Saksan, Espanjan ja Italian jälkeen. Suhteessa väkilukuun Suomi varautuu aseistamaan yli kymmenen prosenttia väestöstään. Muista maailman maista tähän yltää vain Iran, Vietnam, Pohjois-Korea, Korea, Kuuba, Singapore, Liettua ja Oman.

Ranskalaisen aikakausilehden Le Pointin mukaan Suomea vaivaa vainoharhaisuus suhteessa Venäjään. Elokuussa 2005 julkaistun “Finlande: La paranoia antirusse” -jutun mukaan historian painolasti on tehnyt suomalaiset ylivarovaisiksi.

Vaikka Suomi on ollut EU:n jäsen jo kymmenen vuotta ja menestyy mainiosti kansainvälisissä talous-, koulutus- ja korruptoitumattomuusvertailuissa, maa pelkää edelleen pahinta Venäjän suhteen. Jutussa mainitaan muun muassa Suomen halu rakentaa uusi ydinvoimala vähentääkseen energiariippuvuuttaan itänaapurista, Venäjää ärsyttäneen tshetsheenisivuston poistaminen suomalaiselta internet-palvelimelta ja Suomen epäröinti Nato-jäsenyyden suhteen.

…kun viranomaisten on tehtävä valinta demokraattisen ihanteensa ja koettujen maanpuolustustarpeiden välillä, he valitsevat epäröimättä jälkimmäiset. Suomi on Latvian ohella ainoa EU-maa, joka ei ole allekirjoittanut Ottawan sopimusta jalkavälkimiinojen kieltämisestä.

Kirjan nimi on Leijona ja kyyhky. Kenraalin arvomerkin ja Suomen vaakunan lisäksi leijona symboloi kirjoittajalle johtajuutta ja rohkeutta.

Kyyhky puolestaan symboloi rauhaa. Hägglund on palvelullut kolmessa rauhanturvaoperaatiossa ja jatkanut kriisinhallintakyvyn rakentamista EU:ssa. Hän katsoo olleensa rauhan asialla myös Suomen puolustusvoimissa. Puolustusvalmistelujen tärkein tavoite on estää maan joutuminen sodan jalkoihin, hän kirjoittaa kirjan johdannossa.

Tämä on hyvä tavoite puolustusvoimille. Yksi keino sen saavuttamiseksi on kansainväinen asevarustelun hillitseminen, mikä Suomen osalta tarkoittaa armeijan koon asteittaista pienentämistä.

Suomi alkaa olla Euroopan viimeisiä maita, joka ylläpitää yleistä asevelvollisuutta. Se säilyy niin kauan kuin enemmistö kansalaisista sen hyväksyy. Hägglund myöntää, että tulevaisuudessa yleisen asevelvollisuuden ylläpitäminen ja poikkeuksellisen korkean puolustustahdon ylläpitäminen saattaa olla entistä vaikeampaa. “Uhkan tunne heikkenee, jos kanssakäyminen itänaapurin kanssa tiivistyy ja tilanne rajan takana kehittyy rauhoittavaan suuntaan.”

Tämä olkoon tavoitteena puolin ja toisin. Hägglund suomii kirjassaan Hollannin suurlähettiläs Alphons Hameria, joka ei usko Euroopan tarvitsevan yhteistä puolustusta. Hamer lienee oikeassa. Nykyisessä tilanteessa Euroopan turvallisuutta parannetaan aivain muilla keinoilla kuin aseita ja armeijoita lisäämällä.

Lempiaseeni oli talvisodan motista sotasaaliiksi saatu venäläinen konepistooli, jota roikotin narusta rinnalla ja huusin ta-ta-taata. Eräänä aamuna löysin sitten pikkupistoolin yöpöydän laatikosta vanhempieni vuoteen vierestä. Isäni oli sijoittanut sen sinne desanttien varalta. Tähtäilin sillä vuoteessa vielä uinuvaa äitiäni, painoin liipasinta, mutta mitään ei tapahtunut. Seuraavaksi painoin piipun ohimolleni, sama juttu, ei lauennut. Sitten suuntasin aseen seinään ja pam, oikea laukaus, vihdoinkin! Isäni jääkäriajoilta periytyvässä Browningissa oli hieman risa varmistin. Isäni oli jo vapaussodassa sitä räpläillessään ampunut itseään jalkaan. Ilmeisesti varmistin luiskahti päältä vasta tässä viimeisessä ampumayrityksessäni. Luoti tunkeutui seinän läpi ja pysähtyi viereisessä huoneessa olvan sohvan selkänojaan senttien päähän siinä lojuvan isäni päästä.

Nimi: Leijona ja kyyhky
Kirjoittaja: Gustav Hägglund
Kustantaja: Otava
Vuosi: 2007
ISBN-13: 978-951-1-22214-9