Paluu Taivaallisen rauhan aukiolle


Palattuaan kuudentoista vuoden jälkeen Kiinaan Sally Armbrechtin on vaikea tunnistaa maata samaksi, joissa hän seurasi opiskelijamielenosoitusten dramaattisia käänteitä keväällä 1989. Tuolloin eristyksissä olleen maan kaupunkikuvaa hallitsevat nyt pilvenpiirtäjät ja kansainvälisten suuryritysten valomainokset. Ostoshype on saavuttanut mittasuhteet, josta länsimaat voivat vain haaveilla. Aiemmin koiransyönnistä kuuluisan maan pääkaupunki on yhtäkkiä täynnä puudeleitaan ulkoiluttavia miehiä ja naisia.

Kahdeksankymmentäluvun lopussa Sally opiskeli Watervillen Colby Collage’ssa, Mainessa, Yhdysvalloissa, pääaineenaan englannin kirjallisuus ja sivuaineenaan kiinan kieli ja kulttuuri. Vaihto-oppilasvuonnaan hän halusi tehdä jotain haastavaa ja päätti lähteä Kiinaan.

Ajattelin, että kyseessä oli ainutlaatuinen mahdollisuus. Tiesin, että kommunistikiinaan pääsy muilla tavoin oli hyvin vaikeaa.

Ulkomaalaiset sijoitettiin omaan opiskelija-asuntolaansa, jossa he asuivat kahden hengen huoneissa, kun paikalliset opiskelijat asuivat kolmen, kuuden tai jopa kymmenen hengen yhteismajoituksessa. Ulkomaalaisten asuntola oli paremmin lämmitetty ja heillä oli parempi ruoka kuin paikallisilla. Kiinalaisten opiskelijaystävien vierailuja rajoitettiin ja valvottiin.

Huhtikuun 15. päivä Kiinan kommunistipuolueen syrjäytetty johtaja ja uudistaja Hu Yaobang kuoli. Opiskelijat kokoontuivat osoittamaan kunnioitustaan sankarilleen hallituksen rakennuksen eteen.

Menin ystäväni kanssa sinne kokoontumisen toinena päivänä. Siellä oli valtavasti ihmisiä, autoilla oli vaikeuksia mahtua ajamaan siitä ohi. Rakennusta vartioi konekivääreillä aseistautuneet sotilaat. Heidän edessään seisoi opiskelijoita puhumassa megafoneihin. He kertoivat, kuinka hieno mies Hu Yaobang oli ollut, kuinka hän oli uskonut yliopistouudistuksiin, opiskelijoiden oikeuksien lisäämiseen ja ihmisten vapaampaan mielipideilmaisuun.

Opiskelijat lauloivat. Äänet megafonissa muuttuivat vaativimmiksi, ne sytyttivät yleisön. Yhtäkkiä tapahtui ryntäys, ja väkijoukko siirtyi nopeasti kohti porttia. Ihmisiä oli niin tiiviisti sekä edessämme että takanamme, että liikuimme tahtomattamme massan mukana aina portille asti. Menetin rytäkässä toisen kenkäni. Jotkut opiskelijoita pääsivät portista sisään. Tilanne rauhoittui vasta kun ihmiset istuivat alas, ilmeisesti megafoniin puhujien kehottamana.

Seuraavana aamuna mieleni täytti monenlaiset tunteet, pelkotilat ja ajatukset. Olin todella yllättynyt tapahtumien kulusta. En olisi ikinä uskonut, kuinka paljon tuollaisella ihmisjoukolla on voimaa ja energiaa. Oli pelottavaa joutua tilanteeseen, jossa minua viedään aseistettuja sotilaita kohti ilman että voin tehdä asialle mitään.

Opiskeluni jatkuivat normaalina. Iltapäivisin pyöräilin tapahtumapaikalle katsomaan, miten tilanne kehittyi. Hu Yaobangin surijat olivat siirtyneet hallituksen rakennuksen edestä kivenheiton päähän Taivaallisen rauhan aukiolle. Päivä päivältä enemmän opiskelijoita ja työläisiä liittyi heidän joukkoonsa. Sureminen muuttui mielenosoitukseksi ja pikku hiljaa avoimeksi kapinaksi.

Opiskelijat vaativat demokraattisia uudistuksia, protestoivat hallituksen korruptiota ja muistuttivat hallitusta sosialismin perusajatuksiin kuuluvasta tasa-arvosta. Lehdistö tuki mielenosoituksia vaatien lehdistön vapautta. Muut kansalaiset, jopa osa poliiseista, yhtyivät protesteihin, niin että parhaimmillaan yli miljoona kiinalaista marssi Pekingin kaduilla tukien opiskelijoita. Mielenosoitukset levisivät myös muihin kaupunkeihin ympäri Kiinaa.

Länsimedian sympatiat olivat opiskelijoiden puolella. Mielenosoittajien sisäisestä hajanaisuudesta ei juurikaan raportoitu. Neljänkymmenen prosentin inflaation ansiosta työläiset olivat hallitukseen tyytymättömiä nimen omaan sen rajujen uudistuksen takia, ei uudistusten riittämättömyyden takia, kuten opiskelijat. Toinen vaiettu tosiasia oli, että opiskelijat vaativat tasa-arvoa nimen omaan sosialismin nimissä, ja yksi heidän teemalauluistaan oli Internationaali.

Mielenosoittajat ottivat haltuunsa kaupungin busseja ja sulkivat niillä aukiolle vievät tiet. Myös maanalaisen sisäänkulku suljettiin kaadetuilla busseilla, koska 70-luvun mielenosoituksessa armeija oli päässyt aukiolle juuri sieltä.

Totta kai olin mielenosoittajien puolella ja halusin tukea heitä monella tavalla, mutta mielenosoituksiin osallistuminen olisi tuntunut jotenkin keinotekoiselta. Minulla oli Yhdysvaltojen passi, ja tiesin voivani poistua maasta heti jos jotain pahaa tapahtuu. Paikallisten sen sijaan täytyi elää mahdollisten seurausten kanssa lopun elämänsä. Ystävieni kanssa jaoimme mielenosoittajille kylmiä juomia ja jäätelöä. He olivat innoissaan meidät nähdessään. ’Kiitos että olette täällä,’ he sanoivat. Koko vaihto-oppilasvuoteni aikana en tuntenut oloani niin hyväksytyksi kuin tuolloin.

Aluksi hallitus ei suostunut keskustelemaan muiden kuin virallisten järjestöjen kanssa. Toukokuun 13. päivä sadat opiskelijat aloittivat nälkälakkoilun. Hallitus avasi neuvottelut jo seuraavana päivänä, mutta ne kaatuivat pian. Opiskelijoiden ongelmana oli yhteisen linjan puuttuminen. Toukokuun 20. päivä hallitus julisti kaupunkiin poikkeustilan ja 350 000 miehen armeija asetettiin valmiustilaan pääkaupungin ympäristöön.

Menin usein aukiolle öisin, koska yötä päivää jatkuvat mielenilmauksien äänet kantautuivat huoneeseeni asti. En pystynyt nukkumaan, niin jännittävältä tapahtumat tuntuivat. Polkupyörällä pystyin helposti puikkelehtimaan ympäri käännettyjen bussien ohi. Pyöräilin paikasta toiseen, pysähdyin ja katselin ihmisiä. Yleensä odottelin hiukan syrjemmässä, että ohitse tulisi pariskunta, koska juttelin mieluiten pariskunnille. Heille tuntui olevan erinomaisen tärkeää, että ulkomaat saisivat tietää mitä oikeasti tapahtui.

Erityisesti muistan erään parin, joka oli matkalla sotilaiden luokse ja jotka halusivat, että lähden heidän mukaansa. Kävelimme lähelle liikenneympyrää, johon panssarivaunut olivat parkkeerattuna ympyrän muotoiseen muodostelmaan. Sotilaat istuskelivat tankkiensa päällä, polttelivat tupakkaa ja odottelivat. Minun ikäisiä nuoria poikia. Opiskelijat piirittivät heitä, yrittivät päästä juttelemaan heidän kanssaan ja lukivat heille vaatimuksiaan. Jotkut sotilaat kuuntelivat ja jopa juttelivat opiskelijoille, toiset välttelivät ja katselivat muualle.

Lopulta kouluni päättyi. Lähdin ystävieni kanssa junalla Chengduun, jossa tarkoituksenamme oli kiivetä buddhalaisille pyhälle Emei Shen –vuorelle. Vuorelle kiivetessämme, kolme päivää Pekingin jätettyämme, kuulimme vastaamme tulleilta kiinalaisilta ja länsimaisilta huhuja mielenosoitusten väkivaltaisesta päättymisestä. Emme uskoneet, koska emme halunneet uskoa.

Chengduun palattuamme hostellimme työntekijät sanoivat, että väkivaltaisuuksia oli tapahtunut, mutta että ne olivat opiskelijoiden aloittamia. Heidän mukaansa yhtään opiskelijaa ei ollut kuollut, vain muutamia sotilaita. Kiinalaiset englanninkieliset sanomalehdet sanoivat samaa, kuten myös yliopistomme professori, jolle ystäväni soitti. Tulimme hyvin surullisiksi, sillä osasimmehan lukea rivien välistä, että jotain kauheaa oli tapahtunut.

Armeija oli määrätty hajottamaan mielenosoitus jo poikkeustilan alussa, mutta paikalliset sotilaat eivät olleet totelleet käskyä. Uusia sotilaita tuotiin paikalle suurkaupunkien ulkopuolelta, ja heidän avullaan joukkomurha toteutettiin. Huhujen mukaan sotilaille oli annettu aggressiivisuutta lisääviä stimulantteja ja he eivät osanneet pekingiläisten puhumaa mandariinikiinaa.

Arviot kuolonuhrien määrästä vaihtelevat rajusti. Pekingiläisten yliopistojen mukaan kuolonuhreja oli 23. Yhdysvaltojen puolustusministeriön vuonna 1999 julkiseksi tulleen raportin mukaan kuolonuhreja oli 180 – 500, kun taas The New York Times arvioi uhrimääräksi 400 – 800. Yhdysvaltojen puolustusministeriön ensimmäisen raportin mukaan uhreja oli 1 000. Kiinan Punaisen Risti arvioi, että uhreja oli 2 600, ja samansuuntaisia arvioita ovat antaneet myös silminnäkijöinä paikalla olleet ulkomaiset toimittajat, jotka puhuvat vähintään 3 000 kuolleesta. Uhreista on koottu nimilista, johon on saatu kaiken kaikkiaan 5 000 nimeä. Opiskelijamielenosoittajat itse puhuvat 7 000:sta kuolonuhrista.

Chengdussa oli ollut maan toiseksi suurimmat mielenosoitukset, ja myös siellä ne oli taltutettu väkivaltaisesti. Joidenkin tietojen mukaan kuolleita oli siellä viitisensataa.

Chengdussa emme käyneet itse mielenosoituspaikalla, mutta väkivaltaisuuksien näkemiseltä emme silti välttyneet. Istuessani ystävieni kanssa ravintolassa siihen eteen ryntäsi nuori mies ja häntä kiinni pitelevä poliisi. Poliisi hakkasi miestä pampulla. Katsoimme järkyttyneenä vieressä. Poliisi ei huomannut meitä.

En kuitenkaan sanoisi, että koko kaupunki oli kaaoksessa. Ei se ole niin kuin media näyttää. Kun näkee televisiouutisissa väkivaltaisuuksia jostakin kaupungista, sitä helposti ajattelee, että koko kaupunki on aivan sekaisin. Tosiasia kuitenkin yleensä on, että parin korttelin päässä tapahtumapaikoista ihmiset tekevät kaikessa rauhassa vihannesostoksiaan. Chengdussa näimme mainitsemani väkivaltaisuuden ja erään luksushotellin edessä aseistettuja vartijoita ja mieltään osoittavia ihmisiä. Minulle jäi epäselväksi, olivatko he vihaisia hotellin omistavalle valtiolle, sitä käyttävälle rikkaalle eliitille vai kenties meille ulkomaalaisille. Levottomuuksien aikana ihmiset kun tuntuvat aina tarvitsevan jonkun syypään ahdistukselleen. Propagandatiedolla varustetut ihmiset saattavat osoittaa vihansa vaikkapa kaikkia ulkomaalaisia kohtaan.

Olimme sokissa. Emme pelkästään kaiken sen takia mitä Chengdussa olimme nähneet, kuulleet ja kokeneet, vaan myös koska muistimme niin elävästi, kuinka suuri toivo opiskelijoilla oli ollut. He todella uskoivat voivansa voittaa väkivallattomasti.

Massamurhan jälkeen opiskelijat aloittivat faksisodan, koska halusivat tiedon tapahtumien todellisesta kulusta leviävän kaikkialle. Hallitus katkaisi puhelinlinjat ulkomaailmaan. Opiskelijat jatkoivat faksien lähettämistä jokaiseen mahdolliseen numeroon Kiinan sisällä. Heitä tukevat ihmiset lähettelivät fakseja edelleen ja liimailivat niitä kaupunkien puhelintolppiin.

Suunnitelmanani oli kiertää Kiinaa ystävieni kanssa kuukauden, palata Pekingiin ja lentää kotiin. Mutta ilmapiiri oli tähän liian pelottava. Emme tienneet, olivatko kiinalaiset ystävämme enää elossa, joten turisteilu ei houkuttanut. Emme tienneet, mitä seuraavaksi tapahtuisi. Lensimme rajalle, josta matkustimme junalla Hong Kongin puolelle.

Hong Kongissa lehdet olivat pullollaan juttuja ja kuvia Taivaallisen rauhan aukion tapahtumista. Ihmiset olivat järkyttyneitä, itkivät avoimesti kadulla ja puhuivat tuntemattomille. He tiesivät pian [1997] joutuvansa tämän hallituksen alaisuuteen. Ensimmäistä kertaa näin kuvia tapahtuneesta. Oli kivuliasta kuvitella, mutta vielä huomattavasti pahempaa oli nähdä. Se oli liikaa. Olin todella väsynyt. Kuukausien jännittäminen, odottaminen ja pelkääminen purkautui. En halunnut enää muuta kuin kotiin ja omaan sänkyyn. Halusin olla yksin.

Kaiken kaikkiaan tuo aika Kiinassa todella herätti minut. Sain todistaa läheltä, kuinka hallitus käänsi kansalaisilleen selkänsä ja murhasi heitä. Olin lähtenyt Kiinaan ennen kaikkea uteliaisuuttani. Kiinassa asuessani tajusin, kuinka onnellisessa asemassa olin. Tiesin, että puutteistaan huolimatta oma hallitukseni ei kuitenkaan koskaan kääntyisi omia kansalaisiaan vastaan väkivaltaisesti. Minulla oli puhe-, mielipiteen- ja kokoontumisvapaus, ja oikeus eri lähteistä tulevaan tietoon. Kiinalaisilla ei näitä vapauksia ollut, eivätkä he niitä vielä tuollakaan kertaa saavuttaneet. Toivo sellaisten saavuttamisesta ei kuitenkaan koskaan hiivu. Yksi matkani mieleenpainuvimmista näyistä oli Hong Kongissa, jossa erään kerrostalon seinään oli kiinnitetty plakaatti, johon oli suurin kirjaimin kirjoitettu yksi ainoa sana: imagine.



Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.