Sacramento, Kalifornia – Washington DC

Sacramento, Kalifornia 16.11.2008

USA_II_08_283.jpg

Varmin tapa pilata onnistunut matka on liian tarkka suunnittelu, sanotaan, mutta tällä kertaa vilkaisu länsirannikon karttaan ei olisi ollut pahitteeksi. Vasta lauantai-iltana junassa kohti Kaliforniaa tajusin, että minullahan asuu kaksikin ystävää San Franciscossa, vain parin tunnin ajomatkan päässä Sacramentosta, jossa minulla oli sunnuntaiaamuna neljän tunnin pysähdys.

Kännykällä sitten Facebookkia selailemaan ja ystävieni puhelinnumeroita huonolla menestyksellä etsimään. Ainolle onnistuin jättämään viestin, mutta auttamattomasti liian viime tingassa.

Niinpä vietin sunnuntaiaamun Kalifornian hiljaisessa pääkaupungissa yksin kävellen, valokuvaten ja nousevan auringon lämmöstä nauttien. Poikkesin tyhjässä turistikaupunginosassa ja asunnottomien alkoholistien täyttämässä keskustassa, kävin kuuntelemassa katolisen messun lopputahdit ja juomassa chai lattea kahvilassa, jossa kaksi nuorta myyjää olivat uppoutuneet niin syvälle eksistenssialistiseen keskusteluun, että tuskin huomasivat minua.

USA_II_08_265.jpg

Eräässä risteyksessä kaksi vanhaa hippiveljestä heilui “One Love” ja “Bring Them Home Now” kylttien kanssa. Ilmeet olivat vakavat, parrat ja hiukset harmaat ja sanoma selkeä. Ohiajavien autojen kuljettajista iso osa tööttäili, hymyili ja osoitti peukalollaan, että ovat hippien maailmaa syleilevästä pasifistisesta agendasta samaa mieltä.

Viereisessä puistossa komeili graniittipaneeleista koostuva sotamuistomerkki, johon oli kaiverrettu niiden 5 822 kalifornialaisen nimet, jotka kuolivat Vietnamin sodassa vuosina 1964-1975. Graniittipaneeleihin on liitetty pronssiosia, jotka kuvailevat sodan arkea: mies heittämässä käsikranaattia, toinen ampumassa konekiväärillä, kolmas lukemassa kirjettä ja neljäs hoitamassa haavottunutta.

Muistomerkin takana nukkui laiha mies, farkut jalassa ja toppatakki päällä, sininen muovipussi tyynynään.

Sacramento – Chicago, Illinois 16. – 18.11.2008

USA_II_08_313.jpg

Maksoin junalipuista yhteensä noin 500 dollaria. Pelkän matkan olisi saanut puolta halvemmalla, mutta maksoin lisää saadakseni hytin ja kolme ateriaa päivässä tälle pisimmälle välille. Hytin koko on suunnilleen kaksi metriä kertaa metri kaksikymmentä. Sänkyjä on kaksi päällekäin, kummatkin minun käytössä, ja alemman sängyn saa muutettua kahdeksi istuimeksi.

Maisemat ovat upeita, kahvi ilmaista ja Amerikassa kun ollaan, ruokailujen aikana on vaikeaa olla tutustumatta kanssamatkustajiin.

Ensimmäisen lounaani söin eläkepariskunnan ja McCainia äänestäneen mormoninörtin kanssa. Nörtillä oli punaiset silmät ja hän vaikutti jotenkin poissaolevalta. Epäilin hänen oleva krapulassa, huumettokkurassa tai mieleltään epävakaa.

Päivällisellä osuin taas hänen kanssaan samaan pöytään, tällä kertaa olimme kahden, ja jo keskustelun alkuvaiheessa paljastui mikä oli vialla: hänen kihlattunsa oli jättänyt hänet vain muutamia päiviä aikaisemmin, syytä kertomatta.

Hänellä oli selvästi suuri tarve puhua, joten kyselin ja kuuntelin. Hän kuvaili juuri päättynyttä parisuhdettaan ja siitä tyhjyyttä, jossa hän nyt elää. Myös vuodestaan Kanadassa hän kertoi, siellä hän oli ollut mormonien tapoihin kuuluvalla ulkomaankomennuksella. Hän kehui Washington DC:ssä olevaa mormonitemppeliä, ja minulle tuli sellainen olo, että siellä kannattaisi käydä.

McCainia hän kertoi äänestäneensä, koska pelkäsi että Obama vie Amerikkaa sosialismin suuntaan eli sellaiseen yhteiskuntajärjestelmään, jossa yrittämiseen ei kannusteta.

Päivällisen jälkeen hän kiitteli moneen kertaan, ikään kuin olisin ollut hyväkin keskustelija, vaikken minä juuri mitään keskustellut, vaan vain kuuntelin.

Päivällisen jälkeen tutustuin hyttinaapureihini. Minua vastapäätä matkusti eläkeläispariskunta. Nainen oli entinen opettaja ja rasittavan kova puhumaan. Mies oli entinen biologi, ja pelkäsi sekä lentämistä että laivalla matkustamista. Takanani puolestaan matkusti kahdeksantoistavuotias äiti yhdeksänkuukautisen tyttärensä kanssa.

Aamiaisella tutustuin noin yksitoistavuotiaaseen lapseen, joka käyttäytyi kuin aikuinen. Hän kertoi olevansa matkalla erityisen lahjakkaille lapsille tarkoitetun koulun pääsykokeisiin. Hän kertoi olleensa yksityisopetuksessa koko ikänsä ja matkustaneensa vanhempiensa kanssa ympäri Amerikkaa, asuen kussakin paikassa vain muutamia kuukausia. Hänen vanhempansa olivat ravintolavaunun takaosassa, en tavannut heitä missään vaiheessa.

Maisemat olivat koko matkan fantastisen upeat. Nevadan autiomaan maisemat vaihtuivat tiheään: suola-aavikkoa, aroa, jokia, kallioita, vuoria, kaupunkeja, puita, pensaita, lehmiä, hevosia ja surkeita kyläpahasia. Illalla nousimme vuoristoon, ja esiin työntyi havumetsää, lunta ja kyläidyllejä.

Jokaisella asemalla nousin tietysti ulos jalottelemaan. Eräällä asemalla laiturille ilmestyi matkalaukkuineen mies, joka kertoi meille läsnäolijoille ei pelkästään nousevansa elämänsä ensimmäistä kertaa junaan, vaan myös näkevänsä junan ensimmäistä kertaa elämässään.

Illalla sukelsimme kalliovuorten sisään.

Kuvia matkan varrelta: www.flickr.com/photos/timovirtala…

Washington DC 3.12.2008

USA_II_08_720.JPG

En muista nähneeni ketään naisia. Vain tukevan, itkuisen miehen muistan, jonka vasen käsi oli veressä ja naama noessa. Myös palomiehet tulen muistamaan lopun ikäni, heitä oli neljä tai viisi. He pukivat savusukellusvarusteita päälleen kuunnellen samalla isän selostusta, mihin osaan palavan kaksikerroksisen omakotitalon yläkertaa hänen kaksi- ja puolivutiaat kolmospoikansa olivat jääneet loukkuun.

Muistan filippiiniläistaustaisen lastenhoitajan, jota ensin luulin poikien äidiksi. Hän pyrähteli hermostuneesti paikasta toiseen, käsi suun edessä, selittäen naapureille, lääkintämiehille ja minulle, mitä oli tapahtunut. Hänen selostuksensa oli pätkittäistä, täynnä epäselvyyksiä ja epäjohdonmukaisuuksia.

Laitettuaan kolmoslapset päiväunilleen hän oli mennyt ulos haukkaamaan raitista ilmaa. Takaisin tullessaan hän oli nähnyt sisäkuistilla tulipalon, mennyt sisälle ja huutanut tulipalosta talon isännälle yläkertaan. Isäntä oli tullut alas katsomaan mistä on kysymys, alkanut sammuttamaan tulipaloa ja pyytänyt lastenhoitajaa hakemaan lapset. Savu oli kuitenkin ollut liian sakeaa, ettei lastenhoitaja ollut päässyt yläkertaan.

Isä oli yrittänyt, mutta joutunut hänkin kääntymään takaisin. Seuraavaksi hän oli soittanut yleiseen hätänumeroon, ja sen jälkeen Philadelphiassa työmatkalla olleelle vaimolleen.

Tämä puhelu oli katkennut yllättäen sillä seurauksella, että vaimo oli soittanut naapureilleen eli Sallyn tädille, jonka luona olimme vieraana. Minä ja isäntäpariskunta olimme ulkona seuraamassa tilannetta, joten Sally vastasi puhelimeen.

“Ovatko lapseni yhä palavassa talossa,” oli äidin kysymys. Sally haki tätinsä puhelimeen ja minä sain tehtäväkseni pitää heidät ajan tasalla.

Koskaan ei ole aika kulunut niin hitaasti. Yksi yläkerran ikkunoista särähti rikki, ja sieltä tuli liekkejä ja savua. Palomiehillä oli nyt savusukellusvälineet päällään, mutta ensimmäisen yrityksen jälkeen he eivät yrittäneet uudestaan, mikä huolestutti, raivostutti ja hämmensi.

Myöhemmin kuulin, että talon takana oli lisää palomiehiä, jotka pelastivat kaksi lapsista sitä kautta.

“Haluan vain lapseni ulos,” isä sanoi palomiehille ja minulle. “En välitä talosta, haluan vain lapseni ulos. Miksei kukaan hae lapsiani ulos?”

USA_II_08_704.JPG
Naapurissa. Kuva: Sally Armbrecht.

Mitä siihen voi sanoa? Pidin kättäni hänen olkapäällään ja yritin tukea parhaani mukaan. Muuta en voinut tehdä, ja se vaivasi minua, ja sama tunne taatusti vaivasi häntä vielä tuhat kertaa enemmän. Olin menettämässä toivoani, sillä jos savu on niin sankkaan, ettei aikuinen mies pääse lastensa pelastusyrityksessä portaita ylös, eikä palomieskään täydet varusteet päällä, miten lapset voivat säilyä yläkerrassa hengissä kaikki nämä minuutit. Kymmenen, viisitoista vai kaksikymmentä minuuttia? En tiedä.

Lisää paloautoja ja palomiehiä saapui paikalle. Yksi palomiehistä yritti hajottaa aitaa heilumalla siinä koko painollaan. Naapuri oli hänelle vihainen, sanoi että on tuossa porttikin. Palomies ei kuunnellut naapuria, eikä aita totellut palomiestä.

Viimein yksi savusukeltajista tuli ulos etuovesta lasta sylissään kantaen. Juoksin kertomaan uutisen äidille. Yksi lapsista on ulkona talosta, oli ainoa asia mitä tiesin. Oliko hän elossa vai ei, sitä en pystynyt sanomaan.

Palasin ulos, jossa isä oli siirtynyt toisen naapurin pihaan ja oli nyt ammatti-ihmisten lohdutettavana. Poliisi ajoi meitä ulkopuolisia alueelta pihalle. Ambulanssissa näin toisen pojan ja näin hänen rintansa liikkuvan ylös alas. Kysyin poliisilta tietoa välitettäväksi äidille, ja selvittelyjen jälkeen sain kerrottavakseni, että kaikki kolme ovat kriittisessä tilassa ja matkalla lastensairaalaan.

Kaksi ja puoli vuotta sitten nämä pojat olivat olleet odotettu tapaus perheelle. Ensin vuosia turhaa yritystä saada lapsia, sitten hedelmöityshoitoja, raskaus, ilouutinen siitä että äiti odottaa kaksosia, keskenmeno ja suru. Sitten uusia yrityksiä, hoitoja ja lopulta huolestuttava uutinen, että nyt hän odottaakin kolmosia.

Kolmosten odottaminen oli ollut täynnä sairautta, kipua ja tuskaa. Synnytys onnistui keisarinleikkauksella, ja elämä tuntui vihdoin voittavan. Vieraillessamme edellisellä kerralla tässä samassa paikassa tapasimme kolmoset heidän ollessaan puolivuotiaita.

Nyt kahta vuotta myöhemmin tämä tulipalo. Kun pelastaja viimein pääsivät lastenhuoneeseen ja pilkkopimeästä savusta huolimatta löysivät lastensängyn, joutuivat he toteamaan lasten olevan verkon takana. Verkon tarkoitus oli estää lapsia kävelemästä omille teilleen herättyään, mutta nyt verkko vei tärkeitä pelastusminuutteja. Tästä huolimatta kaikki pojat selvisivät hengissä, ja viimeisimpien tietojen mukaan myös ilman pysyviä aivovaurioita.

Ambulanssin vietyä lapset sairaalaan, lasten isän lähdettyä sukulaisten luokse ja palomiesten poistuttua paikalta pihalla leijui enää lievä savun haju, ja yksinäinen vakuutusyhtiön tarkastaja käveli hiljakseen taskulampun kanssa taloa tarkastaen.

Mutta Sally näki naiset. Moneen kertaan hän juttua kertoessaan mainitsee isän, palomiehet ja talon edessä pyörineet naiset, mutta minä en muista nähneeni naisia.

Tiedän vallan hyvin muistini epätäydellisyyden, mutta kun kuulin Sallyn istuneen suuriman osan tulipaloa polvillaan sohvalla makuuhuoneessamme, kädet ristissä, katse ikkunassa, itkien, odottaen ja rukoillen Oliverin ja meidän kaikkien suojeluskenkeleitä apuun, en voinut kuin todeta, että ehkä ne naiset, jotka Sally näki ja minä en, olivat niitä enkeleitä.

The Washington Post 4.12.2008: 2-Year-Old Triplets Injured in Fire



2 thoughts on “Sacramento, Kalifornia – Washington DC”

  • Huh. Näissä kertomuksissa oli taas käsiteltävää jonkun verran. Hyvä, että lapset pelastuivat ja kiitos mielenkiintoisesta merkinnästä.

  • Minäkin uskon että enkeleitä ne ovat olleet. Sally jos joku, naisena, äitinä ja sydämeltään avoimena ihmisenä on ne voinut nähdä. Onneksi olivat paikalla -onneksi lapset selvisivät!

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.