USA_II_08_155.jpg

Oliverin yhdeksänkuukautispäivänä lähdin elämäni pisimmälle junamatkalle Oregonin Portlandista Kalifornian Sacramenton ja Chicagon kautta Länsi-Virginian Charlestoniin. Junassa istumista oli edessä 80 tuntia, pysähtymisineen muutaman tunnin vajaat neljä vuorokautta.

Matkustustavasta päättäminen oli jäänyt viime tinkaan. Sally halusi lentää, koska neljän päivän junamatka tarkoitti hänelle neljä päivää vähemmän sukulointia. Minulle neljän päivän junamatka tarkoitti uuteen mantereeseen tutustumista, luku- ja kirjoitusaikaa ja tervetullutta hengähdystaukoa ylitsepursuavaan tutustumisrumbaan. Näin jälkikäteen ajatellen tuntuu ihmeelliseltä, miksi ratkaisun löytäminen oli niin vaikeaa: Sally lentää ja minä menen junalla.

Istahdan puolityhjän junan leveälle penkille ja huokaisen. Jossain takanani puhutaan espanjaa. Jalkatilaa on enemmän kuin yhdessäkään eurooppalaisessa tai aasialaisessa junassa. Amtrakin maine on huono ja hinnoista on liikkeellä aivan vääriä käsityksiä. Itselläni ei ole mitään valittamista. Vain kerran on vaunu, jossa matkustin, suistunut raiteilta ja vain kerran olen joutunut odottamaan useita tunteja tulvaveden katkaiseman yhteyden aukaisemista.

Ravintolavaunussa tapaan sveitsiläisen radiotoimittajan, nuoren siviilipalveluksen suorittaneen kaverin. Hän oli suorittanut siviilipalvelusta kolmisen viikkoa vanhainkodissa. Sveitsissä siviilipalveluksen pituutta ei ole säädetty ennakolta, vaan miehet saavat käskyn saapua tiettyyn paikkaan tiettynä aikana tietyksi ajaksi.

Uusi käsky voi tulla milloin vain ja riippuu ensisijaisesti palveluspaikkojen työvoiman tarpeesta. Viranomaiset päättävät, minne miehet lähetetään, ilmeisesti heidän koulutuksen, työkokemuksen ja toiveiden perusteella. Näin oikeanlainen paikka saa oikeanlaiset ihmiset, eikä työttömien siviilipalvelusmiesten legioonaa Suomen tapaan ole.