USA_II_08_164.jpg

Seattlessa asuimme vaatimattomasti. Huoneisto oli kylmä, äänieristys olematon, vessan ja käytävän välisestä seinästä puuttui paneeli, olohuoneen pistorasia roikkui vaarallisen näköisesti, pätkivä internetyhteys napattiin naapurin langattomasta ja takapihalla asui kolme kanaa.

Oliver oli kanoista tietysti haltioissaan, ja roikkuvasta pistorasiasta myös. Kaikesta päätellen hän viihtyi yhtä hyvin kuin vanhempansa, kunnes hän kakkasi olohuoneen matolle. Leppoisana ihmisenä emäntämme ei asiasta onneksi kuitenkaan suuttunut.

Matto on halpa ja kulunut, hän sanoi, ja muistutti, että jatkuvastihan ihmiset siinä kulkevat kengät jalassa. – Parin päivän päästä tahraa ei huomaa kukaan.

Hän ei nähnyt ongelmaksi edes sitä, että hänen veneessä asuvan poikaystävänsä syntymäpäivät oli määrä pitää samassa huoneessa jo seuraavana päivänä. Hän päätti kuitenkin olla kertomatta asiasta päivänsankarille, joka “ei muutenkaan pidä lapsista”.

Liekö kyseessä sitten väärinymmärrys (se, ettei halua lapsia ei välttämättä tarkoita, etteikö pitäisi lapsista), sillä hienosti Jim Oliverin kanssa toimeen tuli. Hän ei huomannut tahraa, eikä huomanneet juhlavieraatkaan, tai eivät ainakaan ottaneet asiaa esille päivällispöytäkeskustelussa.

Portlandissa kaikki oli toisin. Lämpimiä huoneita oli yksitoista, lapsia kolme, kylpyhuoneita kolme – jossa kussakin poreilla valmistettu kylpyamme ja useita lavuaareja – siivooja, lastenhoitaja ja keittiössä vaatekaapin kokoinen jääkaappi, seinään upotettu espressokeitin ja hana, josta tulee kiehuvaa vettä.

Perhe harkitsee kakkosasunnon ostoa. Kun Sally tahdittomasti otti puheeksi kakkosasunnon ympäristölle aiheuttaman rasitteen, oli isäntämme vastaus, että voisihan sitä olla tekemättä kakenlaista. Sitä voisi elää ilman autoa, ja voisi olla käymättä koskaan suihkussa. Mutta me emme asu Etiopiassa.

USA_II_08_189.jpg

Vastaus oli huono ja ajattelematon, mutta huono ja ajattelematon oli syytöskin, jos se nyt syytökseksi oli edes tarkoitettu. Tästä huolimatta lyhyeksi jäänyt keskustelu toi esille jotain olennaista elintason kohoamisen ja luonnonvarojen kulutuksen problematiikasta.

Isäntäperheemme elää normaalia amerikkalaisen lääkäriperheen elämää, joten maailman kaikista ihmisistä he kuuluvat eniten luonnonvaroja maailmassa kuluttavaan viiteen prosenttiin. Mutta toisin kuin enemmistö tässä ryhmässä, isäntäperheemme tiedostaa asian, kierrättää, syö luomua, välttää turhaa ajamista ja paheksuu Bushia.

Näiden tekojen ansiosta he tuntevat olevansa ympäristöystävällisiä, koska poikkeavat normaaliksi katsotusta elämäntavasta vähemmän kuluttavaan suuntaan.

Tilannetta voisi verrata kuvitteelliseen kaupunkiin, jossa kaikki juovat pullon viinaa päivässä. Joku päättää ottaa itseään niskasta kiinni ja vähentää alkoholinkulutuksensa puoleen pulloon päivässä. Omasta ja naapureidensa mielestä hän omaa nyt huomattavan terveet elämäntavat, vaikka meidän mielestä hän yhä on täysi juoppo.

Tässä suhteellisuudessa piilee elintason kohottamisen ja luonnonvarojen tuhlaamisen keskeisin ongelma: totumme nopeasti aina vain korkeampaan, enemmän luonnonvaroja tuhlaavaan elintasoon, jonka jälkeen kuvittelemme pienten energiansäästötemppujen pelastavan maailman.

Hybrid- ja sähköautoja mainostetaan ympäristöystävällisinä, samoin joukkoliikennettä, kasvisruokaa ja energiansäästölamppuja, mutta helposti unohdetaan että nämäkin – niiden valmistus, kuljetus, varastointi ja jakelu – saastuttavat, kuluttavat luonnonvaroja ja nopeuttavat ilmaston lämpenemistä.

USA_II_08_176.jpg

Jos suomalainen jättää ostamatta plastmatelevision ja uuden kännykän, hän tuntee tehneensä ympäristöteon, vaikka seitsemänkymmentäluvun näkökulmasta hän yhä elää keskellä turhukkeiden huvipuistoa. Myös krakovalaisessa kerrostaloasunnossa asuva, lähikaupan kassalla työskentelevä voi vaivatta listata asioita, joita ilman hän, toisin kuin keskivertosuomalainen, elää täysipainoista elämää: mökki, sauna, lattialämmitys, päivittäinen sanomalehti, amerikanmatkat, omakotitalo jne.

Paheksuntaan ei siis meidän perheellä ole varaa kahdestakaan syystä. Ensinnäkin hyvin monesta näkökulmasta asiaa tarkastellen meidän ja isäntäperheemme elintason ja luonnonvarojen kulutuksen välillä on vain vivahde-ero. Toisekseen moraalisesti olemme heidän kanssaan samassa tilanteessa: poikkemme, tai ainakin pyrimme poikkeamaan, normaaliudesta vähemmän kuluttavaan suuntaan. Heidän ja meidän normaalius vain sattuu olemaan eri tasolla.

Entä luonnon kestokyvyn ja ilmastonmuutoksen torjumisen näkökulmasta? Eikö silloin jokainen askel kuluttavampaan suuntaan ole huono, ja jokainen askel yksinkertaisempaan, vähemmän kuluttavampaan suuntaan ole hyvä?

Joidenkin keskustelijoiden mielestä tällainen kulutustottumusten hienosäätö, kuten myös piipertäminen kierrätyksen, luomun ja energiansäästölamppujen kanssa, ei paranna kuin länsimaalaisten omaatuntoa.

Georg Henrik von Wright esimerkiksi näki edessämme väistämättömän elintason romahtamisen, ja ensimmäisenä me tulemme olemaan pakotetut luopumaan yksityisautoilusta ja massaturismista, ja samassa hötäkässä roskakoriin lentää myös elintason jatkuvasata noususta ja verotulojen kasvusta elävä hyvinvointivaltiojärjestelmä.

Tilanne on hyvin ajankohtainen täällä Yhdysvalloissa, jossa kolme autoteollisuusjättiä keskustelee valtionjohdon kanssa veronmaksajien rahoittamasta pelastusoperaatiosta, jolla vältettäisiin kolme autoteollisuusjättikonkurssia.

Kolmessa autoteollisuusjättikonkurssissa työttömiksi eivät joutuisi pelkästään näissä yrityksissä työskentelevät, vaan myös näiden firmojen alihankkijoiden työntekijät, jolloin puhutan noin kolmesta miljoonasta työttömästä.

USA_II_08_172.jpg

Tällainen työttömien määrä lähentelee jo vonWrightin maalailemaa skenaariota, jossa autoteollisuuden kriisi ajaa koko yhteiskunnan, mukaan lukien sosiaalipolitiikan, jyrkänteeltä alas niin että pelti paukkuu. Tosin moottorina tälle kehitykselle ei tällä kertaa ole luonnon kestokyvyn romahtaminen, vaan maailmalaajuinen talouslama.

Lisää huonoja uutisia: maailma tuhoutuu, koska emme onnistu poistamaan köyhyyttä, jolloin köyhien maiden väestönkasvu jatkuu nykyisellään, ja luonto ei sellaista väestömäärää tule kestämään. Tai sitten maailma tuhoutuu, koska onnistumme poistamaan köyhyyden, jolloin köyhien ihmisten elintaso nousee luonnon kestokyvyn kannalta kestämättömästi.

Tällaiset skenaariot antavat ymmärtää, etteivät amerikkalaisen lääkäriperheen, keskivertosuomalaisen tai krakovalaisen lähiöperheen tahoillaan toteuttamat ekoteot maailmaa pelasta.

Itse en näe asiaa näin pessimistisesti, vaan vertaisin pieniä ekotekoja äänestämiseen.

Vuoden 2000 presidentinvaalien jälkeen voitiin todeta, ettei minun ääneni ratkaissut kilpaa Esko Ahon ja Tarja Halosen välillä. Tulos olisi ollut sama vaikka olisin jättänyt äänestämättä. Kuusi vuotta myöhemmin jätin äänestämättä, ja taas sama juttu: minun käyttäytymiselläni ei ollut mitään vaikutusta siihen, kuka presidentilinnaa pääsi emännöimään.

Sama pätee jokaiseen vaaleissa äänestäneeseen ja äänestämättä jättäneeseen: kenenkään yksittäisen ihmisen ratkaisu ei ratkaissut vaaleja. Toisaalta, kuten hyvin tiedämme, vain ja ainoastaan yksittäisten ihmisten ratkaisut ratkaisivat vaalit.

(Kuvat ovat seuraavasta kaupungista, Kalifornian Sacramentosta.)

PS. Edellisen kirjoituksen Couchsurfing -linkissä oli kirjoitusvirhe. Nyt se on korjattu, oikea on http://www.couchsurfing.com/