Syyrian surullinen sota

Syyrian surullinen sota

Mikäpä sota nyt ei olisi surullinen, mutta Saana-Maria Jokisen Ääniä sodasta: Syyrian tie vallankumouksesta suursotaan -kirjaa kuunnellessa tuli erityisen surullinen olo. Rauhacastin Podcast-haastattelussa Saana-Maria Jokinen kertoo pyrkineensä kirjoittamaan yleistajuisen tietokirjan tavalliselle keskivertolukijalle. Tehtävä on haastava, sillä tällekin sodalle on olemassa enemmän kuin yksi, helposti selitettävä syy, sotivien osapuolten määrä on jatkuvasti vaihdellut, ja vaihdellut on myös ulkopuolisten tahojen puuttumisen taktiikat, intensiteetti ja jopa se, mitä sodan osapuolta he tukevat. 

Syyrian sisällissodan alkamisesta tulee keväällä kuluneeksi kolmetoista vuotta. Kirjansa loppupuolella Jokinen toteaa Syyrian presidentti Bashar al-Assadin voittaneen sodan ennen kaikkea Venäjän, ja jossain määrin myös Iranin avustuksella. 

Onko sota nyt siis ohi? Vaikka olisikin, se ei kirjan kuuntelijan surua hälvennä, onhan kirja siihen asti ollut ennen kaikkea kuvaus al-Assadin hallinnon korruptiosta, mielivallasta ja julmuudesta: jo ennen sotaa tapahtunutta salakuuntelua, kontrollia, rajoituksia, väkivallattomien mielenosoittajien pidätyksiä, murhia ja kidutuksia, ja sodan alettua muun muassa siviilikohteiden kuten kylien, kaupunkien ja kerrostalolähiöiden – jopa omien sairaaloiden – pommittamista ennen kaikkea konventionaalisilla, mutta myös kemiallisilla aseilla ja mitä hirvittävimpää tuhoa kylvävillä kotikutoisilla tynnyripommeilla. 

Onko sota nyt päättynyt -kysymykseen Jokinen ei suoraan vastaa myöntävästi, mutta toteaa, että aktiivisia taisteluita on vähemmän kuin aikaisemmin. Käänteetekevää taisteluiden vähenemisessä oli Venäjän aloittamat Syyrian hallintoa tukevat pommitukset syksyllä 2015. Niiden ansiosta Aleppo siirtyi kokonaan uudestaan hallituksen haltuun loppuvuodesta 2016. Jokisen arvion mukaan tällä hetkellä Syyriasta 70 % on hallinnon kontrollissa. 

Mutta toisaalta Iblibin maakunta ei ole hallinnon kontrollissa, siellä vaikuttaa ääri-islamistinen ryhmä. Myös koillis-Syyrian Kurdien autonominen alue on regiimin ulottumattomissa, kuten myös Turkin ja Turkin tukemien joukkojen miehittämät alueet pohjoisessa. Jokinen epäröi kutsua Syyrian tilannetta myöskään jäätyneeksi konfliktiksi, koska pommitukset yhä jatkuvat. Venäjä pommittaa Syyriaa yhä, kuten myös Israel aina välillä Iranin kohteita. Etelä-Syyriassa nähtiin jokin aika sitten taas isoja mielenosoituksia hallintoa vastaan, ja kurdien hallitsemassa koillis-Syyriassa paikalliset arabiheimot ovat ottaneet yhteen Syyrian demokraattisten joukkojen (SDF) kanssa. Viimeksimainittua dominoi PKK:n Syyrian sisarpuolueen, PYD:n aseellinen siipi. 

Kaikkiaan Syyrian sisällissodassa arvioidaan kuolleen 505 000 – 613 000 ihmistä, mikä tekee siitä Wikipedian listalla ja maltillisilla arvioilla mitattuna meneillään olevista sodista toiseksi eniten kuolonuhreja vaatineen. Vain Afganistanissa, jossa on sodittu vuodesta 1978 lähtien, on kuollut enemmän ihmisiä. 

Kirjassaan Jokinen kritisoi länsimaista mediaa konfliktin puutteellisesta kuvaamisesta. Huomio on ollut aivan liikaa teloitusvideoita levittävien ääri-islamilaisten toimissa, vaikka esimerkiksi Syrian Network for Human Rights -järjestön arvion mukaan Syyrian hallinto ja Venäjä ovat olleet vastuussa yli 90%:sta Syyriassa vuosina 2011-2019 tapahtuneista siviilien kuolemista. 

Toinen valtavaa mediahuomiota saanut seikka oli kemiallisten aseiden käyttö, joiden kauhuja myös kirjassa kuvataan. Merkittävin niistä oli Al-Assadin hallinnon Ghoutaan tekemä sariini-isku 21.8.2013, jossa Yhdysvaltojen hallinnon arvion mukaan kuoli yli 1 400 ihmistä, joista noin kolmasosa oli lapsia. Ranskan ja Iso-Britannian tiedustelupalvelujen mukaan kuolonuhreja olisi ollut huomattavasti vähemmän, 280 – 350, kun taas Vapaan Syyrian armeijan mukaan jopa yli 1 700. Kuolonuhrien määrästä ollaan siis erimielisiä, mutta itse kemiallisten aseiden käyttö oli kiistatonta ja mm. YK:n tutkijoiden vahvistamaa.

Vuotta aiemmin Yhdysvaltojen silloinen presidentti Barack Obama oli julistanut, että kemiallisten aseiden käyttö olisi “punainen viiva” joka “muuttaisi yhtälöäni.” Tiettävästi Yhdysvallat alkoikin yhdessä Iso-Britannian ja Ranskan kanssa suunnittelemaan iskuja Syyrian hallinnon kohteisiin, mutta ne jäivät toteuttamatta. Sen sijaan Syyrian hallinto teki Venäjän välittämänä sopimuksen Yhdysvaltojen kanssa kemiallisten aseiden luovuttamisesta tuhottavaksi. 

Kemiallisten aseiden käyttöön on syytäkin reagoida voimakkaasti niin mediassa kuin poliittisestikin, mutta järkyttävää kyllä se jätti varjoonsa yhä kiihtyvän siviilien tappamisen konventionaalilla aseilla. Jokisen mukaan “Ghoutan kemikaali-iskuja seuranneiden kahden vuoden aikana Syyriassa kuoli lähes neljä kertaa enemmän ihmisiä kuin edeltäneinä kahtena vuotena.” 

Jälkikäteen Barack Obama on kertonut olevansa ylpeä päätöksestään olla käyttämättä sotilaallista voimaa Syyrian hallintoa vastaan. Päätös oli myös suomalaisten rauhanjärjestöjen toiveen mukainen ennen kaikkea siksi, että rauhanjärjestöt suhtautuvat sotilaallisiin ratkaisuihin jo lähtökohtaisesti kriittisesti, mutta myös siksi, että tässä tapauksessa sodassa katsottiin olevan jo ihan riittävän monta ulkopuolista toimijaa, pelättiin sodan eskalaatiota ja tuoreessa muistissa oli millaiseen katastrofiin oli johtanut Yhdysvaltojen hyökkäys Irakiin keväällä 2003.

Toisaalta ei ole lainkaan kaukaa haettua kysyä, tulkitsiko al-Assad kemiallisten aseiden tuohoamista koskevan sopimuksen myötä saaneensa vapaat kädet jatkaa siviilien teurastusta. Sillä olihan selvää, että kun länsimaat eivät tulleet syyrialaisten siviilien avuksi edes kemiallisilla aseilla toteutetun hyökkäyksen takia, ne eivät tulisi apuun myöskään konventionaalisilla aseilla toteutettujen hyökkäysten takia. 

Näitä vaikeita kysymyksiä on syytä rauhanjärjestöjenkin piirissä pohtia vakavasti ja nimenomaan niin, että punnittavana on enemmän kuin vain kaksi vaihtoehtoa (pommittaminen vai passiivisuus): Mitä esimerkiksi EU:n olisi pitänyt tehdä, ja mitä se voisi tulevaisuudessa tehdä väkivallattomasti siviilien suojelemiseksi tällaisissa tilanteissa?  

Jokinen kritisoi suomalaisten rauhanjärjestöjen passiivisuutta syyrialaisten siviilien kärsimysten suhteen: “Myöskään suomalaisissa rauhanjärjestöissä Syyrian konflikti ei ollut syksyyn 2016 mennessä herättänyt sen kummempaa reaktiota, huolimatta toistuvista sotarikoksista, sadoista tuhansista kuolonuhreista ja miljoonista pakolaisista.”

Kirjassa jätetään mainitsematta, että nimen omaan syksyllä 2016 asia herätti reaktiota. Asiasta löytyy mainintoja sekä Suomen Rauhanliiton että Suomen Rauhanpuolustajien kotisivuilla. Jälkimmäisen mukaan 

“Kolmisensataa ihmistä muisti tiistaina 11.10.2016 Helsingin Tehtaankadulla Syyrian sodan uhreja ja vaati loppua Aleppon pommituksille ja Syyrian sodalle. […] Syyrian sodan uhreille pidetyn hiljaisen hetken jälkeen väki siirtyi Pyhän Henrikin aukiolle sytyttämään kynttilät rauhanmerkkiin. […] mukana oli paljon lapsiperheitä, joita Syyrian siviilien kohtalo oli erityisesti koskettanut. Monet median edustajat ja poliitikot ovat viime aikoina esittäneet runsaasti kritiikkiä siitä, että rauhanjärjestöt eivät ole riittävästi reagoineet Syyrian sotaan. Tehtaankadulla kriitikoita näkyi vain kourallinen eikä media näytä noteeranneen tapahtumaa lainkaan.”

Rauhanpuolustajien yllä esitetty näkökulma on täysin totta, mutta totta on sekin, että Ääniä sodasta – Syyrian tie vallankumouksesta suursotaan -kirjan kuunneltuani ja Jokista haastateltuani, voin omalta osaltani sanoa, että al-Assadin Syyrian sotarikoksista olisi tuolloin pitänyt pitää suurempaa meteliä. 

Kirjassaan ja tässä haastattelussa Jokinen antaa äänen syyrialaisille, jotka, aivan kuten Tunisiassa ja Egyptissä samoihin aikoihin, nousivat väkivallattomasti hallintoaan vastaan keväällä 2011 vaatien viranomaisten mielivallan ja korruption loppumista. 

Kansainvälisen yhteisön – ja nyt en viittaa pelkästään valtiollisiin toimijoihin, vaan myös kansainvälisiin kansalaisjärjestöihin ja maailmankansalaisiin ylipäätään – tulee olla paremmin verkostoitunut, paremmin varautunut, ja meillä tulee olla entistä vahvempi kansainvälinen oikeusjärjestelmä, jolla voisimme tukea tämänkaltaisia ihmisoikeuksia täysin oikeutetusti vaativia tahoja, nyt ja tulevaisuudessa.

Timo Virtala

Kirjoittaja on sosiologi ja siviilipalveluskeskuksen luennoitsijavieras. Virtala on kirjoittanut kirjat Sarajevon ympäristö (Savukeidas 2013) ja Väkivallattomuuden voima – kertomuksia rohkeudesta (Umpihanki 2020). 

Rauhanliiton blogi tuo näkökulmia rauhanpolitiikkaan ja -kulttuuriin. Sen kirjoittajat ovat Rauhanliiton ja rauhanliikkeen toimijoita ja tutkijoita. Blogissa esitetyt näkökulmat eivät välttämättä täysin vastaa Rauhanliiton kantoja.



1 thought on “Syyrian surullinen sota”

  • Mikä olisi vaihtoehto nykyiselle vallan pitäjälle.Tuollapäin ei demokratiaa juuri tunneta.

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.