Miten rauhanliikkeen tulisi suhtautua Ukrainan sotaan?

Miten rauhanliikkeen tulisi suhtautua Ukrainan sotaan?

Julkaistu Antimilitaristi-lehdessä 7.4.2022.

Useiden vuosikymmenten ajan suomalainen rauhanliike on vastustanut Suomen NATO-jäsenyyttä, kannattanut asevientirajoituksia sotaa käyviin maihin ja tukenut aseistakieltäytymistä meillä ja muualla. Venäjän hyökättyä torstaina 24.2.22 aseellisesti Ukrainaan Suomen kansan enemmistö kääntyi ensimmäistä kertaa NATO-jäsenyyden puolelle, sekä hallituksen että opposition enemmistö kannatti aseiden antamista sotaa käyvään maahan, ja sosiaalisessa mediassa lukuisat entiset aseistakieltäytyjät ilmoittivat muuttaneensa mielensä ja olevansa nyt valmiita puolustamaan isänmaataan tarvittaessa aseellisesti.

Onko rauhanliike siis entistäkin ahtaammalla militarismin pusertaessa sitä sekä Venäjältä että Suomesta? Näinkin asian voi toki nähdä. Toisaalta rauhanliike on näinä päivinä saanut poikkeuksellisen paljon myös huomiota, ymmärrystä ja tukea. Rauhanliikkeen järjestämään rauhanmielenosoitukseen osallistui – tietääkseni ensimmäistä kertaa sitten vuoden 2003 – tuhansia ihmisiä. Rauhanliikkeen liputtamista keskeisistä teemoista – Venäjän hyökkäyksen tuomitsemisesta, rauhan palauttamisen vaatimuksesta, ukrainalaisten auttamisesta ja kansainvälisen oikeuden tärkeydestä – vallitsee hyvin suuri yksimielisyys. Tässä asiassa rauhanliikkeen kannalla ovat niin hallitus, oppositio, media kuin kansan enemmistökin.

Jos apartheid olisi kaadettu sisällissodalla ja Neuvostoliitto olisi hajonnut yhtä verisesti kuin Jugoslavia, olisimmeko osanneet kuvitella näihin väkivallattoman ratkaisun, sen joka oikeasti toteutui?

Joten tulisiko rauhanliikkeen siis nyt keskittää voimansa kansainvälisen oikeuden puolesta puhumiseen ja jättää NATO, asevienti ja asevelvollisuus tässä tilanteessa vähemmälle huomiolle? Takoa nyt kun rauta on kuumaa ja haalia uusia jäseniä vallitsevan yksimielisyyden puitteissa? Vai entistäkin ärhäkämmin varoittaa militarismin ja sotilasliittoutumien vaaroista, muistuttaa että sodat loppuvat vain, kun sotilaat lakkaavat sotimasta ja aseiden valmistus ja vienti lopetetaan?

Rähmällään sodankäyntiin

Rauhanliike ei ole ensimmäistä kertaa tässä tilanteessa. Rauhanjärjestöjen historia ulottuu yli kahdensadan vuoden taakse, ja tuohon kahteensataan vuoteen mahtuu satoja enemmän ja vähemmän oikeutettuja sotia. Jokaisen sodan kohdalla jokainen pasifisti ja jokainen rauhanjärjestö joutuu kysymään itseltään, onko olemassa oikeutettuja sotia. Onko olemassa tilanteita, jossa väkivallan käyttö on oikeutettua, ja mikäli on, onko nyt sellainen tilanne?

Menneiden sotien tarkastelu tästä näkökulmasta on aina helpompaa kuin juuri alkaneiden. Esimerkiksi Yhdysvalloissa vallitsee suuri yksimielisyys vapaussodan, sisällissodan ja toisen maailmansodan oikeutuksesta, tai suoranaisesta pyhyydestä, kuten historioitsija Howard Zinn (1922-2010) muotoilee asian YouTubestakin löytyvässä erinomaisessa luennossaan Three Holy Wars. Meille suomalaisille tämmöinen pyhä sota oli tietysti talvisota. Näitä neljää sotaa yhdistää se, että niillä saavutettu päämäärä oli jotain helposti ymmärrettävää ja hyvää: Yhdysvaltojen itsenäisyys, orjuuden lakkauttaminen, natsismin kaataminen ja Suomen itsenäisyyden säilyttäminen.

”Olemme niin rähmällämme sodankäyntiin”, sanoo Zinn luennossaan, että oikeutetun päämäärän löydettyämme kiirehdimme heti päättelemään, että keino sen saavuttamiseksi täytyy olla oikeutettu sota. ”Ei. Meidän on syytä olla hyvin hyvin varovaisia tämän hypyn suhteen. Siis hypyn ”tämä on hyvä päämäärä” -ajatuksesta ”joten meidän on aloitettava sota” -ajatukseen.”

Oikeutettu päämäärä yksin ei siis tee sotimisesta oikeutettua. Passiivisuuden ja sotilaallisen ratkaisun välillä on sata vaihtoehtoa, huomauttaa Zinn, ja niitä on syytä punnita hyvin tarkkaan.

Hän muistuttaa, että esimerkiksi Kanada saavutti itsenäisyyden ilman sotaa Englantia vastaan, ja että suurimmassa osassa maailmaa orjuus saatiin kiellettyä ilman sisällissotaa.

Pasifismikeskustelun natsikortti

Mutta entä se toinen maailmansota? Olisiko natsismista voitu päästä eroon ilman väkivaltaa? Hyvin monen (entisen) pasifistin mielestä ei. Esimerkiksi maailmansotien välillä aseistakieltäytymistä hyvin näyttävästi tukenut fyysikko Albert Einstein kääntyi toisen maailmansodan alettua sille kannalle, että rauhan saavuttamiseksi ensimmäinen askel on natsien pysäyttäminen aseellisesti. Vasta sitten voidaan alkaa järjestelemään tulevat sodat estävää maailmanhallitusta. Absoluuttipasifistien kritiikkiin hän vastasi, ettei ollut kääntänyt takkiaan, vaan että hän oli yhtä tulisieluinen pasifisti kuin ennenkin.

Passiivisuuden ja sotilaallisen ratkaisun välillä on sata vaihtoehtoa, ja niitä on syytä
punnita hyvin tarkkaan

Oliko Einstein yhä pasifisti, se riippuu pasifismin määritelmästä. Onko pasifismi kaiken väkivallan kieltämistä vai työtä väkivallan vähentämiseksi? Yleensä pasifismi ymmärretään ensin mainittuna, vaikka jälkimmäinen määritelmä on alkuperäisempi. Hyvä ratkaisu on kutsua ensin mainittua absoluuttiseksi ja jälkimmäistä suhteelliseksi pasifismiksi.

Nobelin rauhanpalkinnon voittanut entinen Yhdysvaltojen presidentti Barack Obama oli Einsteinin linjoilla. ”Väkivallaton kampanja ei olisi voinut pysäyttää Hitlerin armeijoita”, hän totesi rauhanpalkintoluennossaan joulukuussa 2009. Ymmärrän mitä hän halusi sanoa, mutta itse olisin muotoillut asian toisin. Virke ”Väkivallaton kampanja ei pysäyttänyt Hitlerin armeijoita”, olisi ollut todenmukaisempi, kuten myös asian ilmaiseminen toisin päin: ”Hitlerin armeijat pysäytettiin sotilaallisella voimalla, väkivaltaa käyttäen.” Sillä mistä me tiedämme, mihin massiiviset, esimerkiksi valtiojohtoiset väkivallattomat kampanjat olisivat pystyneet, jos niitä olisi kokeiltu.

Itsekin toiseen maailmansotaan vapaaehtoisena osallistunut Zinn huomauttaa, että jos jotain saavutetaan sotimalla, on sen jälkeen vaikea kuvitella, miten se olisi voitu saavuttaa sotimatta. Jos apartheid olisi kaadettu sisällissodalla ja Neuvostoliitto olisi hajonnut yhtä verisesti kuin Jugoslavia, olisimmeko osanneet kuvitella näihin väkivallattoman ratkaisun, sen joka oikeasti toteutui?

Tottelemattomat siviilit ja yllätetyt miehittäjät

Mutta entä Ukraina helmikuussa 2022? Venäjän hyökkäystä on helppo verrata talvisotaan. Ylivoimainen itänaapuri hyökkää voimalla ja vääryydellä ja totuutta räikeästi vääristellen pienemmän kimppuun. Jos Suomi ei olisi pistänyt väkivaltaisesti kampoihin, suomalaisten kohtalo on harvinaisen helppo arvata: viisikymmentä vuotta kommunistidiktatuurin ikeen alla.

Vertailukohtia voi kuitenkin hakea muualtakin. Vuonna 1968 Neuvostoliitto hyökkäsi Tšekkoslovakiaan, myös sillä kertaa voimalla ja vääryydellä ja totuutta vääristellen. Pääministeri Alexander Dubčekin kehotuksesta tšekkoslovakialaiset eivät nousseet aseelliseen vastarintaan, ja Unkarin vuoden 1956 kansannousun kaltaiselta, tuhansia ihmishenkiä vaatineelta konfliktilta vältyttiin. Aseellisen vastarinnan sijaan he harjoittivat aseetonta vastarintaa kuten panssarivaunut pysäyttäviä ihmismuureja, kylännimien vaihtamisia, kadunnimikylttien poistamisia, vesihanojen katkaisua, piraattiradio-, televisio- ja sanomalehtien ylläpitämistä, junien kadottamisia, graffiteja, miehittäjille puhumista (toisaalta myös tilanteeseen sopivaa tekaistua kielitaidottomuutta), toisin sanoen kaikkia mahdollisia yhteistyöstä kieltäytymisen muotoja, mihin vain mielikuvitus ylsi, mukaan lukien ja tärkeimpinä kaikista, suurlakkoja.

”Se oli totaalinen katastrofi”, totesi eräs mukana ollut neuvostoupseeri vuosia myöhemmin rauhantutkija Gene Sharpille. Neuvostoarmeija oli varautunut henkisesti ja fyysisesti sotimiseen, ei kansalaistottelemattomuuteen, ja oli tšekkoslovakialaisten tottelemattomien siviilien kanssa täysin helisemässä.

Kahdeksan kuukauden ajan tšekkoslovakialaiset pistivät sinnikkäästi vastaan, mutta joutuivat lopulta taipumaan; Dubček syrjäytettiin vallasta ja Prahan kevään uudistukset peruttiin. Erään arvion mukaan yhtenä keskeisenä syynä tähän oli lakkolaisten rahojen loppuminen. Toisaalta Tšekkoslovakian tapahtumia voi tarkastella myös kylmän sodan lopun alkuna: tšekkoslovakialaisten metodit otettiin käyttöön uudestaan Puolassa kymmenen vuotta myöhemmin ja kahta vuosikymmentä myöhemmin niillä kaadettiin koko Itä-Euroopan yksipuoluejärjestelmä.

Väkivallattomuutta pitäisi suunnitella valtiotasolla

Tšekkoslovakialaisten vastarinta kuusikymmentäluvun lopussa, kuten vielä yhdeksänkymmentäluvun alussakin, oli hyvin pitkälle spontaania ja koordinoimatonta. Mihin sillä pystyttäisiinkään, jos väkivallattomuutta opetettaisiin jo koulussa, ja valtiotasolla se olisi suunniteltua, harjoiteltua ja koordinoitua, ja sitä tuettaisiin kansainvälisellä massiivisella boikotilla?

Valitettavasti suunnittelu, harjoittelu, koordinointi ja resurssit sijoitettiin pitkän rauhan aikana väkivallattomien metodien sijasta väkivaltaisten metodien käyttöön valmistautumiseen. Nyt niitä sitten käytetään, koska muihin vaihtoehtoihin ei olla varauduttu. Sodan alettua vauhti ja innostus tähän suuntaan on vain kiihtymässä.

Tarvitaan rauhanliikettä, joka muistuttaa, että väkivallalle on vaihtoehtoja

Tästä syystä tarvitaan rauhanliikettä, joka muistuttaa, että muitakin vaihtoehtoja on. Tarvitaan rauhanliikettä, joka vaatii paitsi kansainvälisten oikeuden noudattamista, myös sen kehittämistä. Sopimusten rikkomisilla täytyy olla niin kovat sanktiot, että jokainen valtionjohtaja tietää, ettei niiden rikkominen kannata. Tarvitaan rauhanliikettä, joka valaa ihmisiin uskoa, että tämä on mahdollista ja muistuttaa ihmisiä, että yksittäinen epäonnistuminen ei tarkoita koko
sopimusjärjestelmän epäonnistumista.

Yksi todiste kansainvälisen oikeuden toimimisesta on, että kaikki merkit viittaavat tällä hetkellä siihen, ettei tämä sota tule kannattamaan sen enempää Putinille henkilönä kuin Venäjälle valtionakaan, päin vastoin.

Toinen todiste kansainvälisen oikeuden toimimisesta on sotien vähentyminen toisen maailmansodan jälkeen. Kyllä, Venäjän hyökkäys osoittaa, että järjestelmässä on parantamisen varaa, mutta tällaisen hyökkäyksen harvinaisuus ja kansainvälisen yhteisön reaktiot Venäjän toimiin todistavat, että kehitys on viime vuosikymmeninä kaikesta huolimatta kulkenut oikeaan suuntaan.

TEKSTI: Timo Virtala
KUVA: Andrew Butko (CC BY-SA 3.0) Casualties of the War in Donbas.

Kirjoittaja on luennoitsija ja tietokirjailija. Hän luennoi säännöllisesti siviilipalveluskeskuksessa ja
on kirjoittanut mm. kirjan Väkivallattomuuden voima – Kertomuksia rohkeudesta (Umpihanki
2020).



Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.