Baltian laulava vallankumous 1987-91, osa 1/2
Tämä kirjoitus on julkaistu ensimmäisenä Rauhan Puolesta -lehdessä 5/2016 ja tullaan julkaisemaan ensi vuonna ilmestyvässä, Liken kustantamassa Kertomuksia Rohkeudesta -kirjassa.
Mikäli haluamme laittaa viime vuosisadan väkivallattomat kampanjat tärkeysjärjestykseen, vuoden 1989 vallankumoukset, eli Itä-Euroopan siirtyminen monipuoluejärjestelmään vuosina 1989-1991 ja Neuvostoliiton hajoaminen jouluna 1991, ansaitsevat ehdottomasti paikkansa listan kärkipäässä. Näinä vuosina järjestettiin ensimmäistä kertaa vuosikymmeniin parlamenttivaalit paitsi kaikissa Itä-Euroopan itsenäisissä, myös Neuvostoliittoon tai Jugoslaviaan aiemmin kuuluneissa valtioissa. Gorbatšovin uudistuksilla, Tšernobylin ydinvoimalaonnettomuudella, kilpavarustelulla, neuvostojärjestelmän taloudellisella ja moraalisella konkurssilla, jopa Suomen televisiolla oli kaikilla roolinsa muutoksen aikaansaamisessa. Mutta aivan liian vähälle huomiolle ovat jääneet muutosta henkensä uhalla ja väkivallattomin keinoin vaatineet kansalaiset.
Tapahtumien kulku, demokratian toteutumisen ja väkivallattomuudessa pysymisen aste vaihtelivat maittain. Jugoslaviassa vanhojen valtarakenteiden hajoaminen johti nationalistis-ekspansiiviseen uhoon ja 140 000 ihmisuhria vaatineeseen hajoamissotaan. Romaniassa Ceaușescun diktatuuri kaadettiin aseellisesti, kun taas esimerkiksi Baltian ketju, Leipzigkin maanantaimielenosoitukset ja Tšekkoslovakian samettivallankumous olivat kouluesimerkkejä onnistuneista väkivallattomista kampanjoista. Nämä ihmiset osoittivat, kuinka pitkälle rohkeudella, aktiivisuudella, strategisella suunnittelulla ja periksi antamattomuudella voi päästä. Mielikuvitusta ja huumoria unohtamatta.
Viron lauluperinne
Viron ensimmäiset kansalliset laulujuhlat, üldlaulupidu, järjestettiin Tartossa vuonna 1869. Siitä lähtien tuhannet virolaiset ovat kokoontuneet laulamaan suunnilleen viiden vuoden välein niin Venäjän tsaarinvallan, itsenäisyyden alkuvuosien, neuvostomiehityksen kuin uudenkin itsenäisyyden aikana.
Yhtäältä voimaannuttavana, toisaalta osallistujia jakavana kysymyksenä on alusta asti ollut, millä kielellä ja kenen ideologian nimissä lauluja lauletaan. Ensimmäisen laulujuhlan kunniaksi kaupunki oli koristeltu Venäjän imperiumin lipuin, mutta iso osa lauluista – kuten myös tapahtuman pääjärjestäjä ja koko laulujuhlien konsepti – olivat tulleet Saksasta, kun taas osallistujat olivat pukeutuneet Viron kansallispukuihin ja tunsivat epäilemättä suurinta yhteenkuluvaisuuden tunnetta laulaessaan tapahtuman kahta vironkielistä laulua.
Tapahtuman suosio, virolaisten rooli järjestelyissä ja vironkielisen laulurepertuaarin määrä nousi tapahtuma tapahtumalta. Toisaalta lähes kaikki 1800-luvun laulujuhlat olivat omistettuja Venäjän tsaareille. Vuonna 1910 järjestetyissä seitsemänsissä laulujuhlissa poliisit seisoivat siviiliasuisena laulajien joukossa ja tervehtivät tsaarin hymniä äänekkäin hurraa-huudoin. Vuosien 1923, 1928, 1933 ja 1938 festivaaleja saatiin juhlia itsenäisenä kansakuntana, mutta vuonna 1947 maa oli sekä raunioina että miehitettynä. Järjestäjäorganisaationa toimi Kansankomissaarien neuvosto ja Viron kommunistipuolue, ja laulujen aiheina olivat Neuvostoliiton yhtenäisyys ja kommunismiin sitoutuminen. Gustav Ernesaksin säveltämä, Lydia Koidulan runo ”Mu isamaa on minu arm” lipsahti kuitenkin sensuurin läpi, niin että yllättäen 25 000 ihmistä lauloi ylistyslaulua isänmaalleen. Laulusta tuli hetkessä Viron epävirallinen itsenäisyyslaulu neuvostomiehityksen aikana. Sitä on laulettu laulujuhlilla joka kerta siitä lähtien. ”Laulujuhlissa kyse ei ole pelkästään siitä, että saadaan kuulla parhaat laulumme. Se oli, ja yhä on, ensisijaisesti mahdollisuus kokea olevamme virolaisia,” kertoo The Singing Revolution -dokumenttielokuvan haastattelema kapellimestari Venno Laul.
Vuonna 1969 juhlittiin laulujuhlien satavuotisjuhlaa. Viron kansallispukujen pitäminen oli kielletty, ja Mu isamaa -laulu loisti ohjelmistossa poissaolollaan. Kaksipäiväisen venäjänkielisen laulujuhlien lopussa esitettiin 3-4 vironkielistä laulua, jonka jälkeen kuorot kieltäytyivät poistumasta lavalta. Yleisö vaati Mu isamaa on minu arm -laulun laulamista. Järjestäjät käskivät torvisoittokunnan johdatella tunnelma muualle, mutta siinä ei onnistuttu, vaan yleisö alkoi laulamaan Mu isamaa on minu arm -laulua ilman kapellimestaria, uudestaan ja uudestaan. Lopulta järjestäjät katsoivat parhaaksi päästää Gustav Ernsaks lavalle johtamaan laulua. Laulavaan vallankumoukseen osallistuneen, nykyisin Viron parlamentin eli Riigikogun jäsen Artur Talvikin mukaan laulujuhlien päätarkoitukseksi muodostui ”kokoontua kansakuntana yhteen, ja laulaa tämä yksi, kielletty laulu.”
Uudelleenitsenäistymisen alkutahdit
Vuonna 1985 Neuvostoliiton pääsihteeriksi nousseen Mihail Gorbatšovin lanseeraamien glasnostin (avoimuus) ja perestroikan (uudistukset) rohkaisemina Viroon perustettiin historiaseuroja, joiden tehtävänä oli kansakunnan historiallisen tiedon palauttaminen. Keväällä 1987 uskaltauduttiin osoittaa mieltä Koillis-Viroon suunnitellun fosforiittikaivoksen perustamista vastaan. Ympäristökysymykset eivät olleet itä-länsi -vastakkainasettelun keskiössä, joten epäpoliittisuudessaan kaivos oli turvallinen vastustamisen kohde. Protestien järjestäjät laskelmoivat, että Glasnost-puheiden takia protestin väkivaltainen tukahduttaminen olisi ollut noloa. Taktiikka toimi, ja avolouhossuunnitelmat peruttiin.
Onnistuminen rohkaisi aktivisteja menemään pidemmälle. Elokuun 23. päivänä, natsi-Saksan ja Neuvostoliiton välisen Molotov-Ribbentrop sopimuksen vuosipäivänä, tuhansia ihmisiä kokoontui Tallinnan vanhankaupungin edustalla sijaitsevaan Hirve-puistoon. Poliisi sulki äänentoistojärjestelmät, mutta antoi tilaisuuden jatkua. Paperitötteröitä megafoneinaan käyttäen puhujat kritisoivat muun muassa sitä, että stalinismin vainojen toteuttajat olivat yhä tuomitsematta ja saivat nauttia valtion eläkettä. Hirve-puiston mielenosoitus oli ensimmäinen kerta lähes viiteenkymmeneen vuoteen, kun kukaan oli kritisoinut julkisesti neuvostomiehitystä joutumatta vastuuseen.
Syyskuussa laajempaa taloudellista itsehallintoa ehdotettiin jo sanomalehdessä, ja lokakuussa Võrussa järjestettiin mielenosoitus, jossa muisteltiin vuosien 1918-20 itsenäisyyssodassa kaatuneita. Yhteenotolta poliisin kanssa ei vältytty. Seuraavaan mielenosoitukseen – Tarton rauhansopimuksen 68-vuotisjuhliin seuraavan vuoden alussa – poliisi tulikin paikalle jo mellakkavarusteissa ja koirien kanssa. Tämä ei kuitenkaan estänyt tulevia mielenosoituksia eikä mediassa ilmaistuja, yhä radikaalimmat muodot saavia muutosvaatimuksia ja perestroikan tuki-ilmaisuja.
Huhtikuussa 1988 lähes kymmenentuhatta ihmistä kokoontui yliopistokaupunki Tarttoon juhlimaan Viron historiaa ja kulttuuria. Sini-musta-valko -trikolorin esittämiskielto kierrettiin laittamalla esille kolme erillistä lippua: sininen, musta ja valkoinen vierekkäin. Ihmiset kantoivat tulisoihtuja ja pitivät päässään ylioppilaslakkeja. Tapahtuma oli menestys. Seuraavien kuukausien aikana sana levisi, ja yhä useampi sai rohkeutta osallistua. Toukokuussa trikolori liehui Tartossa jo vapaana vielä edellistäkin suuremmassa musiikkitapahtumassa.
Keväällä 1988 kokoontui myös Baltian kansanrintamien kokous, jossa rauhanomainen, vuoropuheluun perustuva kehitys onnistuttiin kirjaamaan keskeiseksi periaatteeksi. Asiasta ei päätetty yksimielisesti, vaan toiset uskoivat, ettei itsenäistyminen olisi mahdollista ilman verenvuodatusta. Se, mikä oli yksille dialogia, oli toisille miehitysvallan kumartamista.
Laulun voima
Kesäkuussa 1988 Tallinnan Raatihuoneen tori oli täynnä konserttiin kerääntyneitä nuoria. Yön laskeuduttua ja konserttiajan päätyttyä joku esiintyjistä ehdotti, että koko porukka siirtyisi Tallinnan laulujuhlien pitopaikalle jatkamaan laulamista. Näin tehtiin. Kiellettyjen kansallislaulujen ja niiden rock-sovitusten jälkeen väkijoukko siirtyi laulamaan lastenlauluja, perinteisiä lauluja ja uusimpia hittejä. Useita bändejä esiintyi. Moottoripyöräilijä ajoi ympäri aluetta Viron lippu liehuen. Tämä rohkaisi muitakin, ja vuosikymmeniä piilossa olleita lippuja alkoi heilua eri puolilla yleisöä, ja sellainen vedettiin kaikkien hurratessa myös esiintymislavan salkoon. Tätä spontaania laulujuhlintaa jatkettiin seuraavana iltana, ja taas seuraavana, lähes viikon ajan.
Poliittinen paine kasvoi, ja Viron kommunistisen puolueen ensimmäinen sihteeri vaihdettiin maltillisempaan. Seuraavana päivänä Laulujuhlakentällä tätä käännettä oli juhlistamassa 150 000 ihmistä. Syyskuussa Laulujuhlakentällä järjestettiin Kansanrintaman kokous ja laulujuhla, joka keräsi arviolta 300 000 osallistujaa, eli lähes kolmasosan maan vironkielisestä väestöstä. Osa puheista oli radikaalimpia kuin järjestäjät olivat suunnitelleet, itsenäistymisvaatimus esitettiin nyt ensimmäisen kerran julkisesti. Mutta tärkeintä oli ihmispaljous, heidän päättäväisyytensä ja rohkeutensa. ”Tähän asti vallankumoukset ovat olleet hävittämistä, polttamista, tappamista ja vihaa, mutta me aloitimme vallankumouksemme hymyillä ja lauluilla,” summasi tunnelman paikalla ollut laulava vallankumous -termin keksijä, taiteilija Heinz Valk.
Itsenäisyyttä kannattavat jakautuivat kahteen leiriin. Yhtäältä itsenäisyyspuolueen kannattajiin, joiden mielestä kansainvälisen lain mukaan Viro on yhä itsenäinen ja neuvostomiehitys laiton, ja toisaalta kansanrintaman kannattajiin, joiden taktiikkana oli edetä silloisten struktuurien sisällä perestroikaa tukien. Kahden linjauksen välisistä erimielisyyksistä huolimatta virolaiset osallistuivat sankoin joukon kummankin järjestäjätahon tilaisuuksiin.
Osa kansasta vastusti itsenäistymissuunnitelmia. Neuvostoliiton venäläistämispolitiikan ansiosta 40% virossa asuvista oli venäjänkielisiä. Uudistuksia vastustavat perustivat Intern-liikkeen, joka keskeisimpinä huolena oli, että itsenäisyysliike tuo ristiriitoja ja ajaa neuvostoliittolaiset toisiaan vastaan. Tämä liike oli itsenäistymisliikettä yhtenäisempi.
Elokuun 16. päivä 1988 Neuvosto-Viron Korkein Neuvosto julistautui korkeimman lainsäädäntö-, toimeenpano- ja tuomiovallan haltijaksi alueellaan. Ajatus Neuvostotasavallan suvereeniudesta ei ollut tuulesta temmattu, vaan nojautui Neuvostoliiton perustuslakiin, jossa muotoiltiin kyseessä olevan ”suvereenien valtioiden liitto.” Nyt tätä suvereenisuutta vaadittiin – ensimmäistä kertaa Neuvostoliiton historiassa – toteutettavaksi käytännössä. Neuvostoliiton korkeimman neuvoston presidiumi mitätöi Viron julistuksen, ja virolainen delegaatio kutsuttiin Gorbatšovin puhutteluun. Viron Korkein Neuvosto jatkoi tästä huolimatta uudistuksiaan: Viron kieli julistettiin kansakunnan viralliseksi kieleksi ja Viron lippu Viron viralliseksi lipuksi.
Kirjassaan ”Viron vaaran vuodet” siirtymiskauden pääministeri Edgar Savisaar pitää elokuun suvereenisuusjulistusta jopa uudelleenitsenäistymispäivää (20.8.1991) merkittävimpänä, ainakin maailmanpoliittisesta näkökulmasta. Tuolloin yhtä kuudesosaa maapalloista hallinnut imperiumi alkoi murentua Viron johdolla, kun Neuvostoliiton liittotasavaltojen ja autonomisten alueiden suvereenisuusjulistusten paraati sai alkunsa.
TIMO VIRTALA