Kohtaamisia kasvotusten

Alla oleva kirjoitus on julkaistu ensimmäisenä kirjassa Impivaarasta pyramideille – Kulttuurienvälinen vuoropuhelu ja suomalainen kansalaisyhteiskunta. Toim. Tuomo Melasuo, Matti Pesu & Outi Tomperi. Rauhan ja konfliktin tutkimuskeskus TAPRI. Tutkimustiedotteita. 99. TAPRI, 2011.

Elokuussa 2011 järjestetään Loviisan Rauhanfoorumin yhteydessä Loviisan Laulujuhlat. Luvassa on monikulttuurisuuden ja monikielisyyden juhla, jossa lavalle nousee niin lapsi-, eläkeläis-, viihde- kuin seurakuntakuorojakin. Keskeisimpänä ideana on nauttia kuorojen, kielten ja kulttuurien moninaisuudesta ja saada niistä voimaa, innostusta ja inspiraatiota.

Laulujuhlaperinne syntyi 1800 -luvun lopussa kansallisuusaatteen ja kielikysymyksen innoittamana. Loviisan seudulla ensimmäiset suuret laulujuhlat järjesti Svenska Folkskolans vänner vuonna 1899. Laulukielenä oli ruotsi ja paikalla oli seitsemäntoista kuoroa, seitsemän torvisoittokuntaa ja tuhansia kuulijoita. Vuonna 1910 kokoonnuttiin jälleen sankoin joukoin Loviisaan, nyt mukana oli 42 kuoroa ja orkesteria. Pienimuotoisempia ruotsinkielisiä laulujuhlia järjestettiin seudulla lähes vuosittain, kunnes vuonna 1971 paikalla oli ennätykselliset 122 kuoroa ja 37 orkesteria, myös kolme suomenkielistä kuoroa sekä vierailevia kuoroja Ruotsista, Norjasta ja Kanadasta. Yhteensä yleisöä ja laulajia arvioitiin olleen yli 8 000. Alueen toistaiseksi viimeiset laulujuhlat järjestettiin Ungernin linnoituksella vuonna 1984.

Näihin historiallisiin laulujuhliin verrattuna Loviisan tämän vuoden tapahtuma tulee olemaan puitteiltaan vaatimaton, mutta symboloi silti hienosti ajan hengen muuttumista. Kansallisen yhteenkuuluvaisuudentunteen vaalimisesta ollaan siirrytty vaalimaan etnisestä taustasta, kielestä, uskonnosta ja kansallisuudesta riippumatonta, koko ihmiskunnan yhteenkuuluvaisuudentunnetta.

Näitä kahta aatetta ei ole syytä nähdä toistensa vastakohtina, vaan pikemminkin saman ilmiön jatkumona. Yksi keskeisimmistä tämän ajatuksen uusista esilletuojista on yhdysvaltalainen tutkija Jeremy Rifkinin. Hänen hiljattain julkaistun kirjansa The Empathic Civilization mukaan ihmisten tietoisuuden ja välittämisen kenttä on ihmiskunnan historian kuluessa pikku hiljaa laajentunut. Metsästäjä-keräilijä -kulttuureissa se ulottui kutakuinkin huutoetäisyydelle. Maanviljelyksen käyttöönoton ja sen mahdollistaman kaupunkikulttuurien syntymisen yhteydessä eettinen sfääri kasvoi kattamaan tuhansia, jopa kymmeniätuhansia ihmisiä. Kirjoitustaidon keksiminen puolestaan mahdollisti identifioitumisen uskonnolliseen viiteryhmään, joka ulottui laajemmalle alueelle kuin missä yksilö ehti elämänsä aikana koskaan kulkemaan. Rifkin käyttää tässä yhteydessä termiä teologinen tietoisuus, joka puolestaan laajeni kirjapainotaidon keksimisen myötä ideologiseksi tietoisuudeksi. Kansallisuusvaltioon perustuva identiteetti syntyi tällä aikakaudella, ja on nyt sähköisen kommunikoinnin aikakaudella eettinen sfääri on kovaa vauhtia laajenemassa koko ihmiskuntaa ja biosfääriä koskevaksi.

Köyhimpien maiden kehitysongelmista alettiin olla huolissaan jo 1960-luvulla, mutta taloudellisen-, poliittisen-, ekologisen- ja kulttuurisen globalisaation keskellä kasvaneiden nykynuorten globaalen ongelmien tiedostaminen ja aktiivisuus näissä asioissa on aivan toista luokkaa. Vertailukohdaksi voidaan ottaa paljon varhaisempi aikakausi, kansallisuusaatteen syntyhetket. Siinä missä 1800-luvun puolivälin ylioppilaat rakensivat suomalaista yhteenkuuluvaisuudentunnetta ja korostivat solidaarisuuden tärkeyttä kansakunnan sisällä, tämän päivän nuoret ahertavat kansainvälisten kysymysten parissa ympäristö-, ihmisoikeus- ja rauhanjärjestöissä. Tavoitteena oli ja on kummassakin tapauksessa parempien elinolosuhteiden luominen omaa välitöntä lähipiiriä ja viiteryhmää laajemmalle alueille.

Kirjoitan tätä Zagrebista Sarajevoon ajavassa junassa samana päivänä kun suuria ikäluokkia edustava isäni viettää kotosuomessa ensimmäistä eläkepäiväänsä. Hänen elämänsä aikana Suomessa tapahtuneessa kansainvälistymisessä on kyse jostain paljon syvällisemmästä kuin vain etelänmatkoista ja amerikkalaisen televisiosarjojen katselusta. Kyse on kouluopetuksen muutoksista, vaihto-oppilasvuosista, koulutustason noususta, median globaalin perspektiivin laajentumisesta, maahan- ja maastamuutosta, lukemattomista kansainvälisistä yhteistyöprojekteista ja verkostoista, kansallisuusrajat ylittävistä avioliitoista, tiedostavasta matkustelusta, työskentelystä kansainvälisissä tehtävissä ja eri puolilla maailmaa syntyneistä ystävistä. Kulttuurien kohtaamisesta on yhden sukupolven aikana tullut osa suomalaistenkin arkipäivää.

Mikä on näiden lisääntyvien kansainvälisten kohtaamisten merkitys? Yhden näkökulman antaa ranskalais-liettualainen filosofi Emmanuel Lévinas (1906 – 1995), joka käsitteli kirjoituksissaan ihmisten kohtaamisia, etiikkaa, kasvoja ja niiden alastomuutta. Hänen filosofiansa on kuin runoutta. Lévinas’in mukaansa etiikka syntyy kun ihmiset kohtaavat toisensa kasvotusten ja näkevät toisensa haurauden ja haavoittuvuuden. “Vain Toisen kasvojen kohtaamisen kautta minusta voi tulla eettinen, moraalinen ja vapaa olento, olento joka kykenee häpeään ja olemaan myös nöyrä.” Kasvot ovat Lévinasin mukaan se, mitä ei voida ”käsittää”, ne vievät tuolle puolen. Kasvot kieltävät tappamasta, mutta vielä paljon enemmän. Ne vaativat minua eettiseen vastuuseen, olemiseen toista varten.

”[V]astuullisuus toisen puolesta, toisen-puolesta-oleminen pysäyttää olemisen anonyymin ja merkityksettömän kohinan.” Oleminen pelkästään itseään varten ei siis riitä elämän tarkoitukseksi. Hän tuli samaan tulokseen kuin lukemattomat uskontojen perustajat, mystikot, filosofit ja kirjailijat ennen häntä: kestävän onnen ja elämän tarkoituksen voi löytää vasta toisten auttamisesta.

Kasvot ja kasvotusten kohtaaminen oli Lévinasille filosofinen konsepti, mutta en silti usko että teen hänelle vääryyttä väittäessäni, että hän puhui samasta itsestäänselvyydestä kuin Rifkin: mitä enemmän kohtaamme toiseutta kasvotusten, mitä enemmän meillä on omakohtaisia kokemuksia muista kulttuureista ja eri maista tulevia ystäviä, perheenjäseniä ja kumppaneita, sitä enemmän heistä välitämme.

Loviisan Rauhanfoorumin kaltaiset monikulttuurisuutta ja suvaitsevaisuutta korostavat kulttuuritapahtumat ovat osaltaan luomassa puitteita kasvotusten kohtaamisille ja edesauttavat sitä kautta globaalin etiikan syntyä ja kasvua. Kohta neljännesvuosisadan ajan on itäuusimaalaiseen pikkukaupunki-idylliin kokoonnuttu syömään rauhanlettuja, osallistumaan seminaareihin, musisoimaan, keskustelemaan, tutustumaan ja seuraamaan teatteria, kuvataidetta ja elokuvia. Seurakuntatyön, ekumenian, uskontojen kohtaamisen, suomensukuisten kansojen yhteenkuuluvaisuuden, Hiroshiman atomipommin uhrien muistamisen ja monikulttuurisuustyön yhdistäminen on omaperäinen ja toimiva idea. Tällä konseptilla Loviisan Rauhanfoorumi on tehnyt rohkeita keskustelunavauksia ja vienyt rauhanaatetta uusille alueille.

Viime vuoden Rauhanfoorumissa kohtasivat toisensa ja yleisön muun muassa Roni Segoly ja Sulaiman Khatib, jotka tulivat Loviisaan Israelista ja Palestiinasta Anna Lindh Foundationin tuella ja Combatants for Peace -järjestön edustajina. Ennen rauhanaktivistin uraansa Roni suoritti armeijan, sympatisoi äärioikeistoa ja työskenteli muun muassa Israelin salaisen palvelun, Shin Betin, leivissä. Sulaiman Khatib puolestaan kutsuu itseään entiseksi palestiinalaistaistelijaksi. Teini-ikäisenä, tietämättä käytännössä mitään konfliktin poliittisesta ja historiallisesta taustasta, hän teki samaa mitä asuinalueen muutkin nuoret: härnäsi israelilaissotilaita heiluttamalla tuolloin vielä kiellettyä Palestiinan lippua, heitteli poliiseja kivillä ja lopulta, seitsemäntoistavuotiaana, yritti ystävänsä kanssa kaapata aseen israelilaissotilaalta. Viimeksi mainitun tempauksen ansiosta hän vietti seuraavat kymmenen ja puoli vuotta israelilaisessa vankilassa.

Kummassakin tapauksessa käänne rauhanaktivistiksi tapahtui kielen opiskelun kautta. Ronin työhön Israelin salaisessa palvelussa kuului palestiinalaisten liikkeiden ja mielenliikkeiden seuraaminen, ja tätä työtä silmällä pitäen hän opiskeli arabian kielen. Palestiinalaisaktivistien ajatuksiin paremmin perehdyttyään hän tajusi olevansa ikään kuin konfliktin väärällä puolella. Lapsena hän oli nimittäin ihaillut brittihallinnon aikaisia juutalaisia itsenäisyystaistelijoita, jotka vaativat ja lopulta voittivat Israelille itsenäisyyden. Nyt palestiinalaiset taistelevat itsehallinnon puolesta Israelin miehittämillä alueilla. Ajatus jäi vaivaamaan. Nuoren perheenisän arkityö, johon toisinaan kuului myös väkivallan käyttäminen, alkoi tuntua ylitsepääsemättömän raskaalta.

Uutta perspektiiviä Ronille antoi myös vierailu Romaniassa, josta hänen vanhempansa olivat joutuneet pakenemaan toisen maailmansodan aikana. Siellä he etsivät hänen äitinsä vanhaa kotitaloa, mutta paikalliset suhtautuivat heihin epäkohteliaasti. Roni muisti hyvin vastaan tapauksen omasta lapsuudestaan, kun heidän kodistaan aikoinaan poishäädetty arabiperhe oli ilmestynyt heidän kotiovelleen. Heidät oli päästetty sisään, mutta heihin oli suhtauduttu epäkohteliaasti. Viimeinen sysäys rauhantyöhön siirtymiselle oli hänen internetissä näkemänsä video, jossa israelilainen puskutraktori tuhoavat palestiinalaisten oliivilehdon sotilaiden kävellessä ylpeänä vieressä. Roni sai tarpeekseen ja liittyi entisille sotilaille ja taistelijoille tarkoitettuun järjestöön, ja kiertää nykyisin Sulaimanin kanssa kertomassa elämäntarinaansa ja näkemyksiään rauhanratkaisuista.

Sulaiman Khatib puolestaan oppi heprean vankilassa ollessaan. Hän luki israelilaisia lehtiä ja kirjoja, ja näki niiden kautta konfliktin uudessa valossa. Hän ei esimerkiksi aiemmin tiennyt israelilaisten historiasta ja toisen maailmansodan holokaustista juuri mitään. Heprean kielen osaaminen mahdollisti myös henkilökohtaiset tuttavuudet israelilaisten kanssa. Hän oppi näkemään aiemmat vastustajansa ennen kaikkea ihmisinä ja tajusi kuinka epätoivoisen koston ja katkeruuden kierteen keskellä he elävät. Ainoa tie siitä pois on väkivallaton ratkaisu. Sekä Roni että Suleiman peräänkuuluttavat väkivallatonta neuvotteluratkaisua, mutta korostavat silti ajavansa nimenomaan oman kansakuntansa etua. Toisen osapuolen kunnioittaminen, rehellisyys, oikeudenmukaisuus ja rauhanomainen ratkaisu on kummankin maan etu.

Vastapuolen kohtaaminen kasvotusten, sen kieleen, kulttuuriin ja ajatusmaailmaan tutustuminen auttoi Ronia ja Suleimania näkemään konflikti laajemmin ilman vihan, pelon ja itsekkyyden sumuverhoa. Se auttoi heitä näkemään Lähi-idän ongelmaan rakentavan ratkaisun ja työskentelemään sen puolesta.

Mutta ei suvaitsevaisuustyön näin dramaattista tarvitse olla. Loviisan Rauhanfoorumin tulevaisuuden suunnitelmiin kuuluu yhteistyö Childrens International Summer Villages -järjestön kanssa. CISV:n konsepti on yksinkertainen: yksitoistavuotiaita tuodaan yhteen eri puolilta maailmaa, ja neljän viikon ajan heidän annetaan leikkiä ja osallistua erilaisiin yhteistyötä ja kulttuurienvälistä vuorovaikutusta edistäviin aktiviteetteihin. Tuloksena on koko elämän kestäviä muistoja ja maailmanlaajuinen ystävyysverkosto. Järjestön perustajan, amerikkalaisen sosiaalipsykologi Doris Allenin mukaan yksitoistavuotiaat ovat juuri oikeassa kehityksellisessä vaiheessa tämänkaltaiseen toimintaan: riittävän itsenäisiä ja kielitaitoisia, mutta kuitenkin yhä avoimia ja ennakkoluulottomia.

Heti toisen maailmansodan jälkeen toteutetusta historian ensimmäisestä CISV:n kesäleiristä kerrotaan legendaa, kuinka saksalaiset ja amerikkalaiset lapset kohtasivat toisensa rautatieasemalla pelokkaissa ja varovaisissa tunnelmissa. Vuosia kestänyt vihapropaganda oli tehnyt vaikutuksen myös lapsiin, mutta kun pelätty ja odotettu kasvokkain kohtaaminen oli viimein tapahtunut, ystävyyssiteet solmittiin nopeasti ja leiri oli kaikkiaan erittäin onnistunut.

Kasvokkain kohtaaminen on pysäyttänyt jopa sotia. Jouluna 1914 ensimmäinen maailmansota oli vastoin odotuksia jämähtänyt asemasodaksi. Länsirintamalla britit ja saksalaiset olivat kaivautuneet juoksuhautoihinsa vain parinkymmenen metrin päähän toisistaan. Kylmyys, nälkä ja huono hygienia vaivasi. Räjähdykset ja panssarivaunujen ajolinjat olivat tuhonneet ja tehneet alueesta kurapellon. Ei-kenenkään maalle oli jäänyt ruumiita, joita kumpikaan osapuoli ei uskaltanut hakea pois. Juoksuhaudoissa oli vettä. Joulun lähestyessä lämpötila laski pakkasen puolelle.

Näihin olosuhteisiin saksalaissotilaat saivat kotirintamalta lähetyksen, jonka tarkoitus oli tuoda heille jouluiloa keskelle sodan kurjuutta: kymmeniä tuhansia joulukuusia. He sytyttivät kuusiin kynttilöitä, nostivat joitakin myös vihollisen näkyville ja lauloivat joululauluja. Britit kuuntelivat Stille Nachtia epäilemättä ensin hämmentyneinä, mutta vastasivat siihen taputtamalla. Sitten lauloivat britit, ja saksalaiset taputtivat. Rohkeimmat kurkkivat juoksuhaudoista ja huikkasivat vastapuolelle joulutervehdyksiä, kunnes tunnelma oli niin luottavainen, että ensimmäiset uskaltautuivat juoksuhaudoistaan ei-kenenkään-maalle. Muut seurasivat.

Paikalla olleiden kertomusten ja valokuvien perusteella tiedetään, että jouluna 1914 brittiläiset, saksalaiset ja myös ranskalaiset kättelivät, toivottivat toisilleen hyvää joulua, tarjosivat tupakkaa, vaihtoivat joululahjoja ja näyttivät kuvia tyttöystävistään. Rintamalinjojen väliin jääneet ruumiit kerättiin pois ja haudattiin. Osa hautjaisista toimitettiin yhdessä. Kotirintamalle lähetetyissä kirjeissä kerrottiin useista ei-kenenkään-maalla pelatuista jalkapallo-otteluista. Vaikka virallista aselepoa ei ollut, Jeremy Rifkinsin mukaan käytännössä yli 100 000 saksalaista, brittiläistä ja ranskalaista sotilasta oli jouluaaton ja joulupäivän aselevossa. Tietyillä alueilla aselepo jatkui joulun jälkeen niin pitkään, että upseerit joutuivat siirtämään joukkoja eri kohtiin saadakseen sodan jatkumaan.

Teknistyessään sodat etääntyvät yhä kauemmaksi inhimillisestä todellisuudesta. Suurin toivein presidentiksi valittu ja Nobelin rauhanpalkinnolla rohkaistu Barak Obama on entisestään kiihdyttänyt miehittämättömien lennokkipommittajien käyttöä Afganistanissa ja Pakistanissa, ja antanut niiden käytölle luvan nyt myös Libyassa. Vuoden 1914 joulurauhan kaltainen kasvokkain kohtaaminen ei ole sotilaiden kesken enää mahdollista, jos ja kun toinen osapuoli puolustaa hallintoaan Saharassa ja toinen istuu virginialaisessa toimistossa ja tekee sitä mitä on tehnyt lapsesta lähtien: pelaa tietokoneella sotapeliä.

Syytä on siis sekä optimismiin että pessimismiin. Maailmasta on tullut yhä tiiviimpi kyläyhteisö, jolla on yhä tiiviimpi yhteenkuuluvaisuudentunne. Jeremy Rifkinsin mukaan tämä tapahtuu kuitenkin viime hetkellä, ehkä jopa liian myöhään. Ilmastonmuutos on osoittautumassa odotettua vakavammaksi, eikä sitä pystytä jarruttamaan ilman mittavaa asennemuutosta ja epäitsekästä kansainvälistä yhteistyötä.

Saadaksemme jotain aikaiseksi, optimismin ja pessimismin väliltä kannattaa valita optimismi. Pelko lamauttaa, toivo saa ihmiset toimimaan. Martin Luther King Jr ei nähnyt painajaista, vaan hänellä oli unelma. Hän ei maalannut kauhuskenaariota, vaan hän kuvasi ne mahdollisuudet, jotka Amerikalle ja koko ihmiskunnalle aukeaa, jos me valitsemme väkivallattomuuden tien. Viimeiseksi jääneessä puheessaan, päivää ennen kuolemaansa, King sanoi käyneensä vuoren huipulla ja nähneensä sieltä luvatun maan. ”Voi olla etten pääse sinne teidän kanssanne. Mutta se ei haittaa minua nyt. Silmäni ovat nähneet Jumalan tulemisen kirkkauden.”

TIMO VIRTALA
Loviisan Rauhanfoorumin pääsihteeri
www.rauhanfoorumi.fi