Pukaron seuraintalon viereisellä kalliolla seisova vanha palohälytyssireeni pärähti viime lauantaina ulvomaan. Hätäisimmät seuraintalon juhlavieraista ehtivät jo ajatella tulipaloa, vaarallisia kemikaaleja kuljettavan rekan kaatumista tai ydinvoimalaonnettomuutta, ennen kuin teko paljastui lasten kepposeksi. Nuhteluiden ja katuvan anteeksipyynnön jälkeen pääsimme jatkamaan juhlia.

Sisällä seuraintalossa tuli puheiden aika. Syntymäpäiväsankari kertoi aikoinaan 70-luvulla yrittäneensä parantaa maailmaa, siinä kuitenkaan onnistumatta. Vastasin, että minulla on vankkoja todisteita siitä, että hän on jatkanut sitä myös 2000 -luvulla. Mitä maailmanparantamisen onnistumiseen ja epäonnistumiseen tulee, niin sitä kuvaa hienosti syyskuussa edesmenneen, vuonna 2004 Nobelin rauhanpalkinnolla palkitun Wangari Maathain kertoma tarina.

Tarina kertoo kolibrista, joka yritti sammuttaa metsäpaloa. YouTubesta löytyvästä versiosta tarinaa on vahvistettu animaatiolla. Muut metsän eläimet, elefantista pikku pupuihin, istuvat joen vierellä toivottomuuden vallassa ja katselevat suunnatonta paloa, joka tuhoaa heidän kotimetsäänsä. Mutta linnuista pienin, kolibri, lentää touhukkaana edes takaisin joelta palopaikalle vieden joka kerralla mennessään pisaran vettä. Muut eläimet pitävät hänen touhottamistaan turhana. ”Mitä sinä pieni lintu noilla siivillä ja tuolla olemattomalla vesivarastolla muka voit saada aikaan suunnattoman suuren metsäpalon sammuttamiseksi?” he kysyvät. Kolibri ei jää heidän kanssaan asiasta väittelemään, vaan vastaa lyhyesti: ”Minä teen kaiken minkä minä pystyn.”

Riittääkö se? Animaation kuvissa on elefantti, sarvikuono, kauris, kana ja pari pesukarhua, eihän heistä ole parhaalla mielikuvituksellakaan noin suuren metsäpalon sammuttajiksi. Väittääkö tarinan kertoja siis, että parhaansa yrittäminen on toivotonta, mutta silti oman henkisen hyvinvoinnin kannalta tärkeää?

Tosielämän työsarka näyttää yhtä toivottomalta. Maailman väkiluku on kolminkertaistunut syntymäpäiväsankarimme elinaikana, ja ylittää ensi vuonna seitsemän miljardia. Lähes miljardi heistä elää aliravittuina. Meneillään on kaksitoista sotaa ja kaksikymmentä pienempää aseellista konfliktia. UNICEFin arvion mukaan maailmassa kuolee päivittäin 24 000 alle viisivuotiasta lasta. Jos ihmiskunnan luonnonvarojen kulutusta vertaa maapallon vuosittain tuottamiin luonnonvaroihin, olemme tuhlanneet tänä vuonna tuotetut luonnonvarat jo loppuun. Hälytyssireenien on syytäkin ulvoa.

Mutta ehkä Maathai tarkoitti, että nuo seitsemän miljardia Homo sapienssia on syytä nähdä mahdollisuutena eikä ongelmana. Mitä jos me kaikki, Pukaron seuraintalolle kokoontuneista tavallisesta tallaajasta aina Yhdysvaltain presidenttiin asti, yrittäisimme parhaamme?

Jos olet sitä mieltä, että ratkaisu nälänhätään, sotiin ja ihmisten eriarvoisuuteen on rikkaiden, köyhien, Yhdysvaltain poliittisen johdon, EU -eliitin, YK:n turvallisuusneuvoston, israelilaisten, palestiinalaisten, Talebanin tai kenenkä tahansa muiden kuin sinun itsesi käsissä, mitä jos näyttäisimme heille mallia? Mitä jos yrittäisimme parhaamme, tekisimme kaiken voitavamme kukin niillä resursseilla ja siinä asemassa, missä olemme? Miten kävisi metsäpalolle silloin?

Kirjoitus on julkaistu ensimmäisen kerran Loviisan Sanomien Vieraskynä -palstalla 7.11.2011. Kuva (pd) on haettu Wikipediasta. Kyseessä on Ernst Haeckelin erilaisia kolibreja esittävä maalaus ‘Kunstformen der Natur’ vuodelta 1899.