Budapest – Sarajevo 11.11.2009, osa 1

Aamukuudelta nousin kirjoittamaan Väkivallan kulttuurista rauhankulttuuriin –näyttelyn lehdistötiedotetta. Kirjoitin kuumeisesti, kävin aamupalalla ja kirjoitin lisää, mutta valmista ei tullut. Kello löi yhdeksän, tuli aika pakata ja lähteä.

Rautatieasemaa lähestyessäni sain eräänlaisen backpackers high’n. Vähän niin kuin maratoonari saattaa saada kesken juoksun hormoonipiikin ja nousta jonkunlaiseen huumaustilaan, vähän niin kuin pianisti tai runoilija voi riittävän intohimoisesti päiväkausia aherrettuaan saavuttaa flown, vähän niin kuin nuo jalot puurtajat, vähän niin minäkin saavutin reppumatkustajan onnellisuushumalan.

Selkäreppu lakkasi painamasta ja hihnat hiertämästä. Askel oli kevyt, loikin rautatieaseman sateen kastelemia portaita ylös ja alas lippuluukulta toiselle, minne ikinä minut elekielellä ohjattiinkaan.

Nautin verkkaudesta ja vauhdista, jotka kummatkin tunsin tapahtuvan yhtä aikaa, muutoksesta ja pysyväisyydestä, elämän moninaisuudesta ja kaikkeuden ykseydestä, aamuruuhkan arkisuudesta ja omasta ulkopuolisuudestani, reppumatkaajan huolettomuudesta ja vastuuttomuudesta.

Tunsin olevani aktiivinen osanen ”suuressa syiden ja seurausten verkostossa, jossa kaikki eläväinen on mitä moninaisimmilla tavoilla yhteydessä kaikkiin ihmisiin ja kaikkeen luomakuntaan,” kuten olin kieli poskella kirjoittanut lehdistötiedotteeseen, mutta poistanut sen luoja kiitos viime tingassa.

Minun teki mieli aloittaa matkaopas – jota tälle reissulle lähdin kirjoittamaan – niinkin omaperäisellä huudahduksella kuin ”Rakastan matkustamista!” vastakohtana Claude Lévi-Straussin matkakirjojen klassikolle, joka alkaa lakonisesti ”Vihaan matkustamista.”

Kuin liiallista innostustani koetellakseen kohtalo heitti saman tien eteeni aimo annoksen köyhyyttä, kurjuutta, kiirettä ja epävarmuutta.

Köyhyyttä minulle esitteli kansalaisjärjestön edustaja, joka keräsi rahaa unkarilaisille leukemiaa sairastaville lapsille. Sanoin että valitettavasti en ehdi auttaa, koska junani on juuri lähdössä.

Se oli totta, mutta toisaalta minulla kuitenkin oli aikaa kymmenen minuuttia, ja seisoimme laitureille vievän portaiden alapäässä.

Portaiden yläpäässä minua alkoi kaduttaa. Koko aamun olin yrittänyt muotoilla mahdollisimman kauniiksi ja vetoavaksi lauseeksi ajatusta siitä, että jokainen meistä voi vaikuttaa ihmiskunnan paremman tulevaisuuden puolesta, että apatiaan ei ole syytä vajota, että parhaansa pitää yrittää, koska jo siinä olisi maailmanlaajuinen vallankumous, jos jokainen ahdistuksen, epätoivon, apatian ja pessimismin sijaan yrittäisi parhaansa, ja että kyse on yhtä käsittämättömästä syiden ja seurausten suhteessa kuin äänestämisessäkin: toisaalta yhdellä äänellä ei ole mitään väliä, toisaalta juuri yksittäiset äänet ratkaisevat vaalit.

Näin olin yrittänyt muotoilla, ja sitten kun auttamistilaisuus osui saman tien omalle kohdalleni, välttelin vastuuta kiireeseeni ja pieneen matkabudjettiini vedoten.

Käännyin takaisin, mutta nainen oli kadonnut. Etsin portailta, portaiden alapäästä, lippuluukkujen luota ja toiselta puolelta, mutta en löytänyt häntä enää koskaan.

Tämän kurjan kokemuksen jälkeen koin kiireen hölkätessäni laiturille numero kaksi, vain huomatakseni sen olevan väärä laituri, palatessani alkupisteeseen ja jatkaessani puolijuoksua, uskaltamatta edes katsoa kelloa, laiturille numero kolmetoista.

Kovaäänisessä mainittiin Sarajevo useaan kertaan, joten tiesin junani olevan joko lähdössä tai myöhässä.

Laiturilla numero kolmetoista olleessa junassakaan ei ollut mainintaa Bosnia Hertsegovinan pääkaupungista, mikä aiheutti minussa lievää epävarmuutta, sillä niin paljon kuin Budapestistä pidinkin, nimen omaan Sarajevosta olin kirjan luvannut kirjoittaa.

Rauhoituin kun huomasin ympärilläni olevan muitakin kielitaidottomia hädissään olevia ihmisiä. Nousimme junaan, minä ja bosnialaiset opiskelijat Velid ja Eminu.

Vaikka he kumpikin olivatkin kotoisin Bosniasta ja olivat opiskelleet jo kuukausia Budapestissa, he eivät olleet tavanneet toisiaan kuin kerran aikaisemmin. Kävi ilmi, että patriootiksi ja perinteisiä arvoja kunnioittavaksi esittäytynyt Eminu suhtautui hiukan varauksellisesti sukupuolitutkimusta opiskelevaan, kosmopoliittisempaan Velidiin.

”Naisen pitää saada olla heikko”, sanoi tämä sodan kokenut, isänsä siinä menettänyt, lakimiestutkinnon suorittanut ja ulkomailla jatko-opintojaan puurtava parikymppinen nainen.

”Miksi pitäisi olla heikko”, kysyi Velid provosoituen.

”Miehen pitää olla vahva. Sellainen, johon voi nojata ja tuntea itsensä pieneksi.”

Matkan mittaan he kävivät samanlaista pientä sanailua myös patriotismista ja suhtautumisesta seksuaalivähemmistöihin, mutta he tekivät sen kohteliaaseen sävyyn, toisiaan kunnioittaen.

He kumpikin olivat erittäin hyväsydämisiä ja sosiaalisia, ja omasivat lähes täydellisen englanninkielen taidon. Velidin kohdalla sanan ”lähes” voinee jopa jättää pois, sillä sukupuolitutkimuksen lisäksi hän opiskeli myös englantia ja englanninkielistä kirjallisuutta.

Parempaa alkua matkaoppaan kirjoittajalle ei olisi voinut toivoa. Edessämme oli yhdentoista tunnin junamatka ja olimme kolmistaan sulkeutuneena kuuden hengen hyttiin. Päätin olla jättämättä heitä hetkeksikään rauhaan, enkä tuntenut siitä edes huonoa omaatuntoa. Ehtisiväthän he nukkua ja lukea tentteihinsä sitten paluumatkalla.

Kuvan pyoräilijät ovat myynnissä 3 000 eurolla Krakovassa, minulta saa kyseisen gallerian yhteystidot. Jeesus -maalaus loytyy samasta galleriasta ja ritari ja prinsessa -maalaus on graffitti Liettuan pääkaupunki Vilnassa.