Teemaailman mies

Adnan Smajić kiinnostui teebisneksestä maistettuaan saksalaista filtterikahvia. Hän ei pitänyt sen mausta sen enempää kuin tuoksustakaan. Tuohon aikaan hän asui Saksassa, opiskeli lääketiedettä ja sairasti masennusta.

”Kaikki oli niin kontrolloitua. Jokaiseen ongelmaan löydettiin heti ratkaisu. Kaikelle oli oma paikkansa ja kaikelle oli omat lakinsa. Ihmiset olivat passiivisia kehittelemään asioita. Aina odotettiin että valtio hoitaa. Täällä on juuri päinvastoin. Ihmiset pyrkivät itse kehittelemään asioita, valtio toimii vain satunnaisesti. Olimme jopa vuoden ilman hallitusta, mutta silti asiat rullasivat eteenpäin.”

Hän on kotoisin pienestä, 40 000 asukkaan kaupungista koillis-Bosniasta eli nykyisen Serbitasavallan puolelta. Hän osallistui vuoden sotaan, jonka jälkeen muutti Saksaan. Saksassa hänellä oli kavereita ja opiskelut, jotka hän myös suoritti loppuun, mutta jotenkin hän ei vain viihtynyt. Hän muutti tyttöystävänsä kanssa takaisin Bosniaan, toimi kolme vuotta lääkärinä, kyllästyi, muutti tyttöystävänsä ja äitinsä kanssa Sarajevoon ja toteutti pitkäaikaisen unelmansa avata oma teepuoti.

”Täällä asiat on koko ajan liikkeessä. Harmaa alue on laajempi. Minulla on ollut tämä teetupa nyt kaksi kuukautta, ja siinä ajassa pelkästään tällä kadulla on ehtinyt tapahtua vaikka mitä. Uskomattomia asioita. Tuossa naapurissa esimerkiksi, siinä missä on kaksi pientä pölyistä ikkunaa, siinä asui vanha nainen nimeltä Eugenia. Hän ruokki puluja. Ei mitään leivänmurusten heittelyä silloin tällöin, vaan oikein kunnon ruokintaa, hän kantoi kotiinsa sellaisia kahdeksankymmenen kilon maissisäkkejä. Voit kuvitella millainen tämä paikka oli. Pulunpaskaa kaikkialla. Naapurit tulivat hulluiksi.

”Eugenialla oli vähän mielenterveysongelmia. Hänellä oli kirkkaat hetkensä, mutta yleensä jutut olivat aika hurjia. Hän ihaili George W. Bush. Hän väitti, että sodan aikana George W. oli pelastanut hänet keskitysleiriltä lähettämällä paikalle kaksi lentokonetta.

”Mutta sitten eräänä päivänä hän katosi. Häntä ei näkynyt missään, eikä hän vastannut koputuksiin eikä puhelinsoittoihin. Soitin sosiaaliviranomaisille ja kerroin asiasta. He kehottivat soittamaan poliisille. Soitin poliisille, joka lähetti yhden miehen paikalle, mutta joka heti sanoi, ettei voi tehdä mitään. Että minun pitäisi tehdä. ”Tehdä mitä?” kysyin. Hän vastasi että murtautua Eugenian taloon, hän lupasi katsoa vieressä. Näin teimme.

”Kämpässä oli valtava sotku. Näytti siltä että Eugenia oli kantanut sinne kadulta kaikenlaista roskaa useiden vuosikymmenten ajan. Ja sen rojun keskellä hän makasi lattialla, jonkun sairauskohtauksen saaneena, pystymättä nousemaan ylös. Soitimme ambulanssin ja hänet vietiin sairaalaan, jossa hän on vieläkin. Eikä tule enää takaisin, hänelle etsitään hoitopaikkaa.”

Adnan on ehtinyt kertomaan kaiken tämän ennen kuin olen edes ehtinyt valita itselleni juomaa. Nousen hyllyköiden luokse ja katselen kymmeniä eri teelaatuja: valkoisia, vihreitä ja mustia etikettejä. Adnan kertoo, että valkoinen tee on vanhin tapa juoda teetä. Valkoisessa teessä lehdet poimitaan aikaisin keväällä niiden ollessa vielä nuoria. Kiinassa he kouluttavat apinoita tähän työhön. Valkoisen teen valmistamiseen liittyy monenlaisia salaisuuksia. Toiset teelajit kuivataan auringossa ja toiset varjossa. Myös vihreä ja musta tee on samaa teelaatua, valmistusprosessi vain on erilainen. Musta tee on prosessoidumpaa. Joukossa oli yksi ainoa ruskea etiketti. Adnan kertoi, että kyseessä on musta tee joka poimimisen jälkeen on jätetty kuukausiksi tai jopa vuosiksi maan alle säilöön. Toisin kuin muilla tavoilla valmistetut teet, ruskea tee säilyttää arominsa ja vain paranee vanhentuessaan.

Päätän kokeilla sitä. Adnan annostelee kuivatut teelehdet tyhjälle pannulle vaa’an päällä, tasan sata grammaa, jonka jälkeen kaataa päälle kuumaa vettä. Tee jätetään hautumaan ja Adnan kertoi vielä lisää Eugeniasta. Hänen isänsä oli ollut venäläis-juutalainen ja äiti saksalainen. Hän ei ole ollut koskaan naimisissa eikä hänellä ollut lapsia. Kun Adnan meni katsomaan häntä sairaalaan, nainen oli muistanut hänet heti: sinä olet teemaailma, oli Eugenia huudahtanut.

Kysyn vielä tarkemmin hänen päätöksestään jättää lääkärinura. Adnan vastaa suhtautuvansa lääketieteeseen hyvin skeptisesti. ”Sitä on nykyään kaikkialla, ja sitä käytetään rahan tekemiseen. Ja ennen kaikkea, sille asetetaan liian suuria odotuksia. Ihmiset syövät perunalastuja ja hampurilaisia ja juovat liikaa kokista – mitä muuta voit odottaa kuin sairastuvasi? Länsimainen elämäntapa on saanut ihmiset sairaiksi, mutta he odottavat lääketieteen – ei elämäntapamuutoksen – parantavan heidät.”

Maistan ruskeaa teetä. Maku on maanläheinen ja makea. Adnian näyttää pöydällä olevaa tyttöystävänsä kirjoittamaa runokirjaa, joka tullaan pian julkaisemaan myös ruotsiksi. Läheisestä musiikkiopistosta kuuluu huilunsoittoa.

Kysyn teemaailman nimen, Franz & Sophie, taustaa. Adnan kertoo saaneensa nimi-idean jo viisi – kuusi vuotta sitten, kun koko teepuoti oli pelkkä haave. Hänen yllätyksekseen monet eivät osaa yhdistää nimeä viime vuosisadan alussa Sarajevossa murhattuun kuninkaalliseen pariskuntaan.

”Tähän pariskuntaan, heidän sarajevonvierailuunsa ja murhaansa, liittyy niin uskomattoman monenlaisia yksityiskohtia ja intohimoja. Franz Ferdinandista ei olisi tullut kruununperillistä ilman hänen serkkunsa itsemurhaa. Monet vastustivat hänen avioitumistaan Sophien kanssa, sillä Sophien ei katsottu olevan riittävän ylhäisestä suvusta. He olivat bosnialaisille sankareita, vaikka Bosnia oli Itävalta-Unkarin valloittama, mutta serbeille vihollisia, vaikka Serbia oli itsenäinen valtio. Murha sai aikaiseksi paitsi ensimmäisen maailmansodan, myös kahden imperiumin, Itävalta-Unkarin ja Ottomaanien valtakuntien, lopullisen tuhon, Venäjän kommunistivallankumouksen, Hitlerin valtaannousun ja sitä kautta toisen maailmansodan.”

Kerroin Adnanille hiljattain lukemani tarinan 1800 ja 1900 -lukujen vaihteessa eläneistä serbialaisveljeksistä, joista toinen oli kuuluisa, vaikutusvaltainen ja historiankirjoihin jäänyt runoilija ja toinen tavallinen lääkäri. Tarinan kirjoittaja kysyy, kumman elämä vaikutti ympäröivään todellisuuteen ja maailmanhistoriaan enemmän. Runoilija käytti vaikutusvaltaansa koko elämänsä ajan, hän osallistui politiikkaan ja hänellä oli runsaasti ihailijoita ja seuraajia. Hänen veljensä pelasti erään Gavrilo Princip -nimisen pikkupojan hengen. Pojan, joka teiniksi kasvettuaan murhasi arkkiherttua Ferdinandin ja hänen raskaana olleen vaimonsa.

Sunnuntai-ilta teepuodissa on ollut hiljainen, minun lisäksi paikalla ei ole käynyt muita asiakkaita. Hyllyköillä on myös runsaasti yrttijuomia, mutta Adnan korostaa, etteivät ne ole teetä ollenkaan. Sarajevossa järjestettiin hiljattain yrttiteekonferenssi, mutta Adnan ei osallistunut siihen. ”Siellä oli kaikenlaisia parantajia ja huuhaaväkeä, minä en halua olla missään tekemisissä heidän kanssaan.”

Puheeksi nousee Bosnian pyramidit. Nauramme Sam Osmanagich’ille, joka pani koko homman alulle kuutisen vuotta sitten. Hän oli ystävänsä kanssa kävelemässä Visoko -nimisessä kaupungissa, näki pyramidinmuotoiset kukkulat ja sai ajatuksen, että ne ovat ihmisten tekemiä. Suurempia, vanhempia ja mahtavampia kuin Egyptin pyramidit, ja että niiden alla on luolia ja kirjoituksia, joka saattaa olla ihmiskunnan ensimmäistä kirjoitusta. Sam osasi perustella teoriansa niin hyvin että sai valtavasti kansainvälistä huomiota, suuren joukon kannattajia ja taloudellista tukea valtiolta. Nykyään kolmen vartin ajomatkan päässä Sarajevosta sijaitseva Visoko on turistinähtävyys. Adnanin mielestä minun pitäisi haastatella Samia.

Alan tekemään lähtöä, mutta vielä lopuksi Adnan kertoo ihailevansa suomalaista tangoa, erityisesti M. A. Nummisen saksankieliset tangotulkinnat ovat hänen mieleensä. Hän tietää myös kertoa, että Kaurismäki tulee Sarajevoon parin viikon kuluttua avaamaan Sarajevon filmifestivaalit. Lähden muistamatta maksaa laskua. Palaan takaisin, mutta hän ei suostu ottamaan vastaan rahaa.

[Kirjoitus on osa Savukeidas -kustantamon Sarajevon matkaopasta, joka tullaan julkaisemaan tämän vuoden lopussa.]

Posted in Sarajevo | Tagged , , , , | Leave a comment

Sarajevon sellisti

Kranaateista, sala-ampujista, nälästä ja kylmyydestä huolimatta Sarajevon jousikvartetin sellisti Vedran Smailović jatkoi julkisia esiintymisiään Sarajevon piirityksen alettua. Konserttisalien ollessa suljettuna hän esiintyi kaduilla, autiotaloissa, puistoissa ja hautajaisissa. Hänen tunnetuin esiintymisensä oli omistettu edellisenä päivänä leipäjonossa kranaatiniskuun kuolleille 22:lle siviilille. Kappaleena oli Remo Giazotton Adagio, paremmin Albinonin Adagiona tunnettu mestariteos.

Venäläinen valokuvaaja Mikhail Evstafiev ikuisti Smailovićin vuonna 1992 hänen soittaessaan frakkiin pukeutuneena Sarajevon raunioiksi pommitetussa kansalliskirjastossa. Tämä yllä oleva kuva yhdistettynä koskettavaan tarinaan levisi hetkessä maailman lehdistöön ja innosti muun muassa David Bowieta, U2:sta, Pavarottia ja Paul McCartneyä esiintymään hänen kanssaan.

The Sunday Times -lehden haastattelussa vuonna 2008 Smailović pyrki oikaisemaan legendastaan liikkuvia vääriä tietoja: ”En soittanut 22 päivää, soitin Sarajevossa koko ikäni, ja kahtena vuotena piirityksessä joka ikisenä päivänä. [...] Jatkuvasti sanotaan että soitin neljältä iltapäivällä, mutta räjähdys tapahtui kello 10 aamulla ja en minä tyhmä ole, en pyrkinyt tulemaan sala-ampujien ampumaksi, joten muutin rutiinejani. […] En koskaan lakannut soittamasta miehityksen aikana. Sello oli aseeni.”

Vedran Smailovićin toiminta on inspiroinut sävellyksiä, maalauksia ja kirjoituksia. Kanadalainen kirjailija Steven Galloway on kirjoittanut Smailovićin hahmon inspiroimana romaanin The Cellist of Sarajevo. Smailovići itse ei kirjaa ole lukenut, mutta suuttui legendansa käyttämisestä fiktiossa ilman hänen lupaansa.

Kirjailijalle sellistin reaktio tuli yllätyksenä. Kirjailija puolustautuu sanoen, ettei hän käytä Smailovićin nimeä, romaanissa puhutaan vain sellististä, eikä sellisti ole edes kirjan päähenkilö. Mitä vaateisiin rahallisista korvauksista tulee, niin Galloway kysyy, ”entä sitten ne 25 henkilöä, joita haastattelin kirjaani varten, ja joiden elämäntarinaa käytin pohjana kirjassa? Pitäisikö minun maksaa myös heille?”

Mutta mitäpä noista taiteilijoiden riidoista. Paljon tärkeämpää on, mitä Sarajevon sellisti sai aikaan piirityksen keskellä. Yksi siitä helvetistä selviytynyt, Bosniak Institutin johtaja Amina kertoo, että sellisti toi elämän takaisin Sarajevoon. ”Vedran Smailović ei pelännyt, ei halunnut luovuttaa. Pommit räjähtelivät, hän soitti. Hän antoi toivoa.”

Posted in Sarajevo | Tagged , , , , | Leave a comment

Ecologize Growth Video

Posted in Kehitys | Tagged , , , , | Leave a comment

Vihreät hallitusneuvottelut

Vihreät kyselivät myös jäseniltään mielipeitä hallitusneuvotteluihin menemisestä. Vastasin, että mielestäni vihreiden tulisi lähteä hallitusneuvotteluihin ennen kaikkea pitääkseen perussuomalaiset niistä ulkona. Enemmistö kansanedustajista ei jaa perussuomalaisten arvomaa ja siksi olisi demokratian mukaista, että he olisivat oppositiossa. Perussuomalaisten puheisiin vertailtuna Suomen valtion virallinen linja on viime vuosina ollut liberaali ja suvaitsevainen, ja suhtautunut myönteisesti maahanmuuttoon, kehitysapuun ja kansainväliseen yhteistyöhön. Parannettavaa näissä asioissa riittää, mutta nyt olisi tärkeintä turvata että edes nykyinen linja jatkuu, eikä ota takapakkia.

Kun rahasta on kerran pulaa, yksi erinomainen säästökohde olisi viime hallituksen tekemä puolustusmenojen indeksikorotuksen poistaminen. Työurien pidentämiseksi ensimmäinen toimenpide tulisi olla yleisestä asevelvollisuudesta luopuminen. Viime vuosina tähän ratkaisuun ovat päätyneet Saksa ja Ruotsi, ja vuosikymmenen aikana ennen heitä kolmetoista muuta Euroopan Unionin jäsenvaltiota.

Posted in Politiikka | Tagged , , , | Leave a comment

Hind Swaraj – vapaudesta


Gandhi vierailemassa pastori J. J. Doken luona Johannesburgissa helmikuussa 1908.

Kirjoitus on julkaistu ensimmäisenä Maan Ystävien lehdessä 1/2011.

Mohandas Karamchand Gandhi, paremmin Mahatma Gandhina tunnettu totuudenetsijä, kirjoitti Hind Swaraj -kirjasen yhdeksässä päivässä marraskuussa 1909 laivamatkallaan Lontoosta Etelä-Afrikkaan. Hän oli nelikymmenvuotias ja asui vaimonsa Kasturban, neljän poikansa ja aateystäviensä kanssa Durbanin lähelle perustamassaan Phoenix -yhteisössä. Hän oli juuri läpikäynyt perustavanlaatuisen elämäntapamuutoksen: entisestä yläluokkaisesta, uskontoihin varauksellisesti suhteutuneesta brittiläistä imperiumia ihailevasta gentlemannista oli tullut syvästi uskonnollista elämää viettävä askeetti, joka teki taukoamatta työtä yhteisönsä hyväksi ja oli valmis uhraamaan omaisuutensa, terveytensä, vapautensa ja jopa henkensä taistelussaan totuuden ja oikeudenmukaisuuden puolesta.

Kuvaavaa hänen työtahdilleen on, että tämän yli satasivuisen teoksen lisäksi hän ehti kyseisellä laivamatkalla myös kääntämään englannista gujaratin kielelle Leo Tolstoin Tarak Nath Das‘ille kirjoittaman, yli kaksikymmensivuisen kirjeen ”A Letter to a Hindu” ja laatia sen tulevaan julkaisuun esipuheet sekä englanniksi että gujaratiksi. Edes kirjoittamiskäden rasittuminen ei pysäyttänyt hänen työntekoaan, vaan hän jatkoi kirjoittamista vasemmalla kädellään.

Kyse oli tietysti intohimosta ja kurinalaisuudesta, mutta myös pitkälle harjaannutetusta keskittymiskyvystä. Eräs hänet Intiassa tavannut uskonnollinen johtaja sanoi Gandhi suuruuden näkyneen juuri siinä, että hän oli koko vierailunsa ajan sataprosenttisesti läsnä ja keskittyneenä juuri siihen ihmiseen tai siihen asiaan mitä hän kulloinkin teki, oli kyse sitten poliittisesta tai uskonnollisesta keskustelusta, syömisestä tai lasten kanssa leikkimisestä. Gandhi jatkoi samanlaisella työ- ja kirjoitustahdilla läpi koko elämänsä. Hänen kootut kirjoituksensa pitävät sisällään sata keskimäärin viidensadan sivun kirjaa, siis yhteensä yli 50 000 sivua julkaistua tekstiä.

Näistä kirjoituksista Hind Swaraj on yksi tärkeimmistä. Se julkaistiin samana vuonna Gandhin perustamassa ja toimittamassa Indian Opinion -lehdessä Etelä-Afrikassa ja seuraavana vuonna kirjana. Huolimatta kirjan radikaalista sisällöstä – Bombayn osavaltiossa se kiellettiin heti julkaisemisensa jälkeen – ja siitä, että hän oli koko ajan valmis hylkäämään vanhoja ajatuksia ja oppimaan uutta, hän ei vuosikymmenienkään jälkeen katsonut kokeneensa mitään, mikä olisi saanut hänet muuttamaan kirjassa ilmaisemiaan näkemyksiä.

Hind Swaraj -kirjoitus sain inspiraation Gandhin Lontoossa muun muassa intialaistaustaisen ekstremistien kanssa käymistään keskusteluista. Swaraj on hindiä ja tarkoittaa itsehallintoa. Kyseessä on intialaiselle väkivallan koulukunnalle ja sen eteläafrikkalaiselle versiolle suunnattu julistus siitä, miten ja millaisen itsenäisyyden Gandhi haluaa Intialle. Toisin kuin hänen keskustelukumppaninsa – kirja on kirjoitettu kysymys – vastaus -muotoon – Gandhi näkee itsehallinnon nimenomaan velvollisuuksien, ei niinkään oikeuksien näkökulmasta. Hänelle swaraj tarkoittaa moraalista kasvua ennemmin kuin materialistista yltäkylläisyyttä, ja kylien omavaraisuutta ennemmin kuin modernia kaupunkielämää ja kansainvälistä kauppaa.

Länsimainen käsitys kehityksestä joutuu kirjassa ankaran kritiikin kohteeksi. Kun Gandhilta kysyttiin, mitä mieltä hän on länsimaisesta sivistyksestä, hän vastasi kuolemattomasti: ”Se olisi hyvä idea.” Länsimaalaiset asuvat paremmin rakennetuissa taloissa kuin aikaisemmin, pystyvät matkustamaan paikasta toiseen nopeammin ja valmistamaan entistä tehokkaampia maanviljelyskoneita ja tappavampia aseita. Länsimaalaisilla on enemmän tietoa, ruokaa, vaatteita ja tavaraa kuin koskaan. Mutta orjuus ei ole kadonnut minnekään, kirjoittaa Gandhi, sillä modernin yhteiskunnan kansalaista orjuuttavat rahan ja sillä ostettavan luksuksen houkutukset.

”Jopa lapsi ymmärtää, että kaikki edellä kuvaamani ei mitenkään voi johtaa moraaliseen kehitykseen. Sivilisaatio pyrkii lisäämään vain ruumiillista mukavuutta ja epäonnistuu surkeasti jopa siinä.” Eräs Gandhin tuon ajan esikuvista, Edward Carpenter, tiivisti länsimaalaisen kulttuurin ydinongelman osuvasti: ”Mitä ikinä omistammekaan, haluamme lisää, ja missä ikinä olemmekaan, haluamme jonnekin muualle.”

Brittiläisten tapojen ja arvojen omaksumisen sijaan Intian tulisi kehittyä omista lähtökohdistaan käsin, ilman elämää syövyttävää kilpailujärjestelmää. Hindi tulisi nostaa maan yleiskieleksi. Taloudellisen järjestelmän tulisi rakentua vuosituhansia vanhan mallin, omavaraisten kyläyhteisöjen ympärille. Koulutuksessa eettisen kasvatuksen tulisi olla ensisijaista, ja sen tulisi pitää sisällään myös mielen, tahdon ja halujen koulutuksen. Eri uskontoja ja eri kasteja on kohdeltava tasa-arvoisesti: ”Yksi kansakunta ja yksi uskonto eivät ole synonyymejä missään maailman kolkassa, eikä niin ole koskaan ollut asianlaita myöskään Intiassa.”

Ensi lukemalla kirja saattaa tuntua liian radikaalilta, torjuuhan Gandhi kehitykselle vahingollisina niin rautatiet, länsimaisen oikeusjärjestelmän, lääketieteen kuin koulutusjärjestelmänkin. Radikaalina sitä pidettiin myös sen ilmestymisen aikoihin. Vaikka Gandhia kutsutaankin Intiassa kansakunnan isäksi, ei voi millään muotoa väittää, että hänen visionsa kehityksestä olisi toteutunut. Intia valitsi teollistumisen, modernisaation ja kaupungistumisen tien jo Gandhin elinaikana. Myös Gandhi myöntää, että Intia ei ole vielä kypsä kirjasessa kuvattuun itsehallintoon. Vuoden 1921 painoksen esipuheessa hän kiistää pyrkivänsä tuhoamaan rautateitä, sairaaloita, koneita ja tehtaita, sillä swaraj ”vaatii suurempaa yksinkertaisuutta ja kieltäytymistä kuin mihin kansa on tälle hetkellä valmis. Ohjelman ainoa kohta, jota nyt toteutetaan, on väkivallattomuus.”

Juuri väkivallattomuuden eli satyagrahan näkökulmasta kirjan kieltäminen oli absurdia, olihan kirjan tarkoitus nimenomaan ohjata väkivaltaan uskovien suuttumus rakentavampaan voimankäyttöön. Satyagraha on voima, jossa viha korvataan rakkaudella, väkivalta itsensä uhraamisella ja kosto anteeksiannolla. Gandhi asetti jo Etelä-Afrikassa asuessaan elämäntavoitteekseen antaa Intian itsenäistymisen kautta maailmalle esimerkin siitä, kuinka mahtavasta voimasta on kysymys. Tässä hän myös onnistui.

Posted in Mahatma Gandhi | Tagged , , , , , , , | Leave a comment

Sanoilla miekkaa vastaan


Tukimielenosoitus egyptiläisille Melbournessa, Australiassa 4.2.2011. Kuva (cc): Takver.

Blogosfäärissä eli internetin blogimaailmassa osui silmiin kirjoitus, jossa kerrottiin italialaisesta nuoresta naisesta, performanssitaiteilijasta ja ihmisoikeusaktivistista, joka vuonna 2008 lähti ystävänsä kanssa liftaamaan Milanosta Jerusalemiin. Taiteilijaystävykset olivat pukeutuneet morsiusasuun ja halusivat antaa maailmalle viestin uskosta, luottamuksesta ja rauhasta, ”liitoista ihmisten ja kansakuntien välillä”, kuten he itse asian ilmaisivat. Matka päättyi kuitenkin jo kolmen viikon jälkeen pahimmalla mahdollisella tavalla. Toinen taiteilijoista menetti henkensä julman ja järjettömän väkivallanteon seurauksena. Kirjoittajan johtopäätös on, että väkivalta on osa ihmisen biologista luontoa ja että edellä kerrottu osoittaa, ettei väkivaltaa vastaan ole mahdollista taistella pelkästään sanallisesti.

Ensimmäisestä väittämästä olen samaa mieltä. Väkivalta on osa ihmisen biologista luontoa, ja juuri siksi työtä rauhan eteen täytyy tehdä kaikilla elämän osa-alueilla lakkaamatta. Kuten vietnamilainen buddhalaismunkki, rauhanaktivisti ja kirjailija Thich Nhat Hanh asian ilmaisi, meissä jokaisessa asuu väkivallan siemen. Joka hetki olemme valinnan edessä: voimme joko vaalia, ravita ja kastella tätä siementä, tai kitkeä väkivallan potentiaalia pois. Tämä pätee myös yhteiskuntaan laajemmin. Valintamme poliittisessa keskustelussa, kasvatuksessa, koulutuksessa ja mediassa ratkaisevat, rehottaako keskuudessamme riitojen ja väkivallan ilmapiiri, vai viljelemmekö sovinnon siemeniä.

Sen sijaan jälkimmäisestä väittämästä, siis siitä ettei väkivaltaa vastaan voi taistella sanallisesti, olen täysin eri mieltä. Pelkään pahoin, ettei kyse ole yksittäisen kirjoittajan huolimattomuudesta, vaan laajemmasta väärinymmärryksestä. Etteikö muka olisi olemassa äitiä, joka olisi saanut lastensa riitelyn loppumaan käskemällä, pyytämällä tai vetoamalla? Etteikö olisi portsaria, joka olisi saanut baarissa riehujan rauhoittumaan puhumalla tai poliisia, joka olisi saanut panttivankitilanteen raukeamaan valitsemalla sanansa oikein? Etteikö sotia olisi saatu loppumaan onnistuneiden neuvotteluiden ja taitavien rauhanvälittäjien ansiosta?

Koska näitä tapauksia tapahtuu maailman jokaisessa kylässä joka ikisenä päivänä, voimme paitsi todeta väitteen vääräksi, myös että sen puhdas vastakohta pitää paikkansa: väkivaltaa vastaan on mahdollista taistella sanallisesti. Tätä sanan voimaa voidaan kutsua väkivallattomuudeksi, ja on erinomaisen tärkeää tutkia tarkemmin, miten se toimii. Missä ja koska se on toiminut, ja missä ei? Miksi se toisinaan toimii ja toisinaan ei?

Parhaillaan meneillään olevaa arabimaailman demokraattista liikehdintää voi hyvällä syyllä verrata maailman menestyksekkäimpiin väkivallattomiin vallankumouksiin, joissa miekan voima on kohdattu ja voitettu rohkeudella, rehellisyydellä ja mielikuvituksella: Intian itsenäistymisen 40-luvulla, Amerikan ihmisoikeustaistelu -50 ja -60 -luvuilla, Tšekkoslovakian miehityksen vastustamisen vuonna 1968, Filippiinien kansannousu vuonna 1986, vuoden 1989 vallankumoukset ja apartheidin päättyminen Etelä-Afrikassa 90 -luvulla. Toivoa herättävää arabimaiden kansannousuissa on se, että taustalla näyttää olevan valtava määrä vilpitöntä halua demokraattisempaan ja oikeudenmukaisempaan järjestelmään.

On hyvin valitettavaa, että väkivallattomuudesta voimana puhutaan ja kirjoitetaan niin vähän. Osa edellä mainituista kansannousuista tapahtui spontaanisti, ilman että mielenosoittajilla oli sen enempää käsitteistöä kuin perustietoakaan väkivallattomasta toiminnasta. Toisissa oli taustalla järjestelmällisempää suunnittelua ja koulutusta. Teoreettinen tieto ei tässäkään asiassa, eikä edes käytännön kokemus, takaa onnistumista, mutta parantaa kyllä onnistumisen edellytyksiä.

Tämä kirjoitus on julkaistu ensimmäisenä Loviisan Sanomien Vieraskynä -palstalla 22.3.2011.

Posted in Väkivallattomuus | Tagged , , , , , , | Leave a comment

Helppo elämä kävi kohtalokkaaksi


Serkukset Muharem ja Emin Fatic.

Bosnialainen vuoristokylä selvisi läpi valloitukset, kurjuuden ja kylmyyden – vasta modernin elämän helppous tyhjensi kylän.

Sarajevoa ympäröivillä vuorilla on asunut ihmisiä illyyrialaisten ajoista lähtien – satoja vuosia ennen ajanlaskumme alkua. Täältä ihmiset ovat löytäneet rauhan, täällä he ovat saaneet asua parhaaksi katsomallaan tavalla, viranomaisilta piilossa. ”Uskonnokseen isovanhempamme valitsivat islamin, mutta yhtä hyvin he olisivat voineet valita jotain muutakin”, pohtii Umajani –kylässä koko elämänsä asunut Muharem Fatic. Selviytyminen on näin karuissa olosuhteissa tärkeintä – uskonnot ja ideologiat ovat siihen nähden toissijaisia.

Kylän läpi on pyyhkinyt kaksi Balkanin sotaa, kaksi maailmansotaa ja Bosnian sota. Roomalaiset, itävalta-unkarilaiset, ottomaanit, natsit, partisaanit ja kommunistit ovat vuoroillaan tulleet, tuhonneet ja käännyttäneet, mutta kauaa kukaan ulkopuolinen ei näissä karuissa olosuhteissa ole viihtynyt, vaan heidän lähdettyään paikalliset ovat päässeet jatkamaan elämäänsä parhaaksi katsomallaan tavalla.

Muharem Faticin ja hänen serkkunsa Emin Fatic istuvat Muharemin omistaman Mountain Hut Umajani -majatalon alakerrassa ja tupakoivat. Vanhoista ajoista puhuminen saa miehet innostumaan. He elävöityvät, alkavat puhua yhtä aikaa ja käsillään viittoen, vaikka olivat ensin antaneet itsestään hiljaisen ja vaatimattoman kuvan. Heidän nuoruudessa Umajanissa asui yli viisisataa ihmistä, he kertovat. Kylä oli omavarainen kahvia, suolaa ja sokeria lukuun ottamatta. Ainoa yhteys ulkomaailmaan oli vaikeakulkuinen vuoristopolku. Seitsemänkymmentäluvulle asti Umajanissa asui ihmisiä, jotka eivät koko elämänsä aikana nähneet ensimmäistäkään autoa, puhelinta tai sanomalehteä.

”Jos nuo ihmiset pääsisivät katsomaan nykymenoa, he haluaisivat mennä takaisin hautoihinsa”, arvelee Muharem. On kännyköitä, autoja, televisioita ja ruokaakin tänne saa mitä ikinä vain haluaa, mutta nyt kun elämä on muuttunut helpoksi, ihmiset ovat lähteneet. Taloja on jäljellä enää kymmenkunta, ja niistäkin suurin osa kesäasuntoina. Bosnian sodan jälkeen alueen kolmessatoista kylässä on syntynyt ainoastaan yksi lapsi.

”Ennen vanhaan oli paljon ihmisiä, mutta he tulivat toimeen keskenään. Nykyisin talossa saattaa olla vain kaksi ihmistä, mutta silti he riitelevät,” päivittelee Muharem. ”Ihmiset eivät arvosta asioita”, hän jatkaa. ”Ennen vanhaan leipää arvostettiin, sitä tuotiin lahjaksi jos perheeseen syntyi lapsi. Nykyisin voi tuoda vaikka viisi kiloa suklaata, mutta kukaan ei välitä. Hedelmät olivat ennen vanhaan niin arvostettuja, että niitä annettiin lahjaksi ystävältä ystävälle niin monta kertaa, että ne menivät huonoksi ennen kuin kukaan ehti niitä syödä. Vieraita arvostettiin kuin pyhiä ihmisiä.”

Tie Umajani -kylään valmistui vuonna 1975 ja sähköt saatiin 1977. Vuoden 1984 talviolympialaiset muuttivat kaiken lopullisesti. Infrastruktuuria rakennettiin lisää, materiaalinen elintaso kohosi ja ihmiset lähtivät.

Aiemmin meteorologina toiminut Muharem on ylläpitänyt Mountain Hut -majataloa poikansa kanssa kolmen vuoden ajan. He tarjoavat asiakkailleen paikallista luomuruokaa ja pyrkivät säilyttämään majatalonsa ja koko kylän alkuperäistä tunnelmaa. Idean ja tuen projektiinsa he saivat sarajevolaiselta luomumatkailuun keskittyneeltä matkailuyritykseltä.

”Tällä alueella on kolmetoista kuolevaa kylää, mutta niiden elvyttämisen sijaan matkailuyrittäjät ovat rakentaneet pelkästään matkailijoita varten tarkoitetun keinotekoisen kylän”, päivittelee Muharem. Nopeita voittoja tavoitellessaan matkailubisnes voi tuhota alueen kulttuurin, mutta oikein hallittuna siitä hyötyisivät kaikki. Muharem on tulevaisuuden suhteen positiivinen, mutta pelkää menettävänsä poikansa kaupunkiin ennemmin tai myöhemmin. Lähikylissä ei yksinkertaisesti ole ensimmäistäkään naimaikäistä naimatonta naista.

(Kirjoitus on osa Sarajevon matkaopasta, jonka Savukeidas julkaisee loppuvuodesta.)

Posted in Kehitys | Tagged , , , , , | Leave a comment

Näkökulmia väkivallattomuuteen III


William Wilberforce, yksi orjuuden lakkauttamista ajaneen kampanjan avainhahmoja. Kuva: pd.

Ohessa loppuosa Status -lehdelle antamastani haastattelusta.

K: Arno Gruen kyseenalaistaa kirjassaan “Tahdon maailman ilman sotaa” näkemyksen sotien välttämättömyydestä ja muistuttaa, että sodat ovat nimenomaan ihmisten välillä käytäviä taisteluita ja siten inhimillinen ongelma, joka on ihmisten ratkaistavissa. Onko maailma ilman sotia ikinä mahdollinen? Miksi ajatus maailmanrauhasta kuulostaa naiivilta?

V: Uskon että maailma ilman sotia on mahdollinen. Ihmiskunnan historiassa on ollut runsaasti mitä julmempia käytäntöjä, joista olemme päässeet, tai olemme kovaa vauhtia pääsemässä eroon, kuten orjuus, gladiaattoritaistelut, julkiset teloitukset, noitavainot ja kuolemantuomiot.

Valtioiden väliset hyökkäyssodat ovat vähentyneet rajusti ja niistä on kansainvälisessä politiikassa tullut aivan toisella tapaa tuomittavia kuin ne olivat esimerkiksi kaksisataa vuotta sitten. Kansainvälisestä kanssakäymisestä ja valionjohtajien pyrkimyksestä sotien välttämiseen on tullut itsestään selvä tavoite. Kansainväliset järjestöt ja sopimukset ovat yleistyneet ja lisänneet sitovuuttaan. Vatikaania lukuun ottamatta kaikki maailman laajalti tunnustetut itsenäiset valtiot ovat liittyneet YK:hon. EU on onnistunut tekemään jäsenmaidensa välisistä sodissa täysin mahdottoman ajatuksen, ja kansainvälinen riippuvuussuhteiden ansiosta sama pätee ehdottomaan enemmistöön maailman maita.

Toki päinvastaisiakin trendejä on, mutta kokonaisuutena näen maailman kehittyneen entistä parempaan suuntaan. Tämä kehitys ei ole tapahtunut, eikä tule jatkumaan automaattisesti, vaan siihen tarvitaan uskoa, tahtoa ja konkreettisia tekoja.

Ajatus maailmanrauhasta kuulostaa naivilta, koska ajatuksemme ovat niin kiinni tässä ajassa ja lähihistoriassa. On selvää, että esimerkiksi orjuuden ollessa yleinen käytäntö ja talouden perusta Amerikassa, ja kun orjakauppaa harjoittivat maailman rikkaimmat ja vaikutusvaltaisimmat valtiot Euroopassa, orjuuden lakkauttaminen tuntui mahdottomalta ajatukselta. Myös suurin osa niistä, jotka pitivät orjuutta moraalisesti vääränä, pitivät sen lakkauttamista epärealistisena. Muutoksen aikaansaamiseksi tarvittiin pieni ja äänekäs joukko ihmisiä, jotka kykenivät näkemään tilanteen oman aikansa kontekstia laajemmin, jotka uskoivat muutoksen mahdollisuuteen ja alkoivat muokata yleistä mielipidettä ja vaikuttaa päätöksentekijöihin.

K: Terveiset Status-lehden lukijoille:

V: Rauhantutkimusverkosto SaferGlobe Finland järjestää elokuun alussa Loviisassa rauhantutkimusaiheisen viikon kestävän yliopistotasoisen kurssin, johon tulee luennoimaan väkivallattomuuden asiantuntijoita Suomesta ja ulkomailta. Mikäli tämä aihe kiinnostaa, ottakaa rohkeasti yhteyttä osoitteeseen toimisto@saferglobe.fi. Kurssin lopuksi, Loviisan rauhanfoorumin yhteydessä, tullaan järjestämään myös yleisölle avoin ja ilmainen seminaari samasta aiheesta. Tervetuloa ja tapaamisiin! Lisätietoja www.rauhanfoorumi.fi, www.saferglobe.fi.

Posted in Väkivallattomuus | Tagged , , , | Leave a comment

Näkökulmia väkivallattomuuteen II

Alla keskiosa Status -lehdelle antamastani haastattelusta. Yllä oleva sarjakuva julkaistiin 1900-luvun alussa Etelä-Afrikassa ja kuvaa satyagrahaa parhaimmillaan: vahva ja hyväntahtoinen.

K: Gene Sharp erottaa toisistaan ideologiaan perustuvan väkivallattomuuden ja ilman ideologista pohjaa tehtävän väkivallattoman toiminnan. Väkivallattomuuden ei siis tarvitse kummuta yksilön eettisestä tai uskonnollisesta ideologiasta, vaan se voi toimia myös yksinkertaisesti parhaana välineenä halutun tavoitteen saavuttamiseksi. Mitä väkivallattomuus merkitsee sinulle?

V: Terminä väkivallattomuus on ongelmallinen, sillä sanana se ei viittaa muuhun kuin väkivallan puuttumiseen. Väkivallattomuudella kuitenkin tarkoitetaan jotain paljon enemmän. Gene Sharpin tekemä jaottelu on yksi tapa lähestyä asiaa. Ilman ideologista pohjaa tehtävä väkivallaton toiminta – jota myös pragmaattiseksi väkivallattomuudeksi kutsutaan – on kaikkea vaikuttamista, jossa ei fyysisesti vahingoiteta toista osapuolta. Ideologinen eli periaatteellinen väkivallattomuus sen sijaan perustuu vilpittömälle pyrkimykselle löytää totuus, yhteisymmärrys ja konfliktin eri osapuolten yhteinen etu. Tavoitteena ei ole vastustajan murskaaminen, vaan niin sanotun vastustajan saaminen tulemaan järkiinsä.

Pragmaattisen väkivallattomuuden – vaihtelevilla motiiveilla tehtävien lakkojen, boikottien, mielenosoitusten ynnä muiden sellaisten – yleisyys on erinomainen asia ja niiden menestyminen todistaa kuinka paljon rohkeudella ja mielikuvituksella voi saada aikaiseksi ilman väkivaltaa. Mutta väkivallattomuuden puhtaamman muodon, jota isä Kolbe toteutti, ja jota Mohandas Gandhi kutsui satyagrahaksi, voima perustuu nimenomaan rehellisyyteen ja pyyteettömyyteen, ja se voima ei tule käyttöön, jos väkivallattomia keinoja käyttää vain saavuttaakseen yksittäisen voiton lukuisten väkivaltaisesti ja väkivallattomasti käytävien eturistiriitataisteluiden tiellä.

Näen väkivallattomuuden ennen kaikkea valtavana potentiaalina koko ihmiskunnalle. Viime vuosina on ollut ilo seurata valtioiden ja kansainvälisten yhteisöjen siviilikriisinhallinnan yleistymistä. Siviilien suorittamaa kriisinhallintaa on esimerkiksi YK:n piirissä tehty jo vuosikymmeniä, mutta siviilikriisinhallinnan uudenlainen järjestäytyminen, erityisesti EU:ssa, on antanut poliitikoille ikään kuin uuden työkalun: enää ei tarvitse valita passiivisuuden ja sotilaallisen väliintulon välillä, vaan kriisialueille voi lähettää myös hyvin koulutettuja ja varustettuja, nopeasti lähtövalmiina olevia siviiliasiantuntijoita turvaamaan, rakentamaan ja välittämään rauhaa.

Myös kansalaisjärjestötaholla tehdään siviilikriisinhallintaa, ja nimenomaan periaatteellisen väkivallattomuuden lähtökohdista käsin. Parhaimpana esimerkkinä lienee järjestö nimeltä Nonviolent Peaceforce, joilla on erittäin rohkaisevia kokemuksia väkivallattoman vaikuttamisen mahdollisuuksista nykyisillä kriisialueilla. Väkivallattomuutta – sekä periaatteellista että pragmaattista – on syytä tutkia, testata ja panna käytäntöön niin valtioiden kuin kansalaisjärjestöjenkin piirissä aivan toisessa mittaluokassa kuin nyt tehdään.

Esimerkit maailmanhistoriasta osoittavat, kuinka valtavan suuria asioita pienillä, spontaaneilla ja heikostikin organisoiduilla väkivallattomilla toiminnalla on saatu aikaan. Jos maailman terävimmät ajattelijat saataisiin ydinpommien ja sotilasstrategioiden suunnittelun sijan pohtimaan väkivallattomien vaikuttamiskeinojen mahdollisuuksia, en usko että esimerkiksi Persianlahden sotaa edeltäneessä tilanteessa väkivallattoman ratkaisun löytäminen olisi ollut lainkaan vaikeaa.

K: Milgramin tottelevaisuuskokeet (sosiaalipsykologian klassikko koesarja 1960-luvulta) puhuvat lohdutonta kieltä ihmisten voimasta toimia omien eettisten periaatteidensa mukaisesta auktoriteettien käskiessä toisin. Koesarjassa koehenkilöt kuvittelivat osallistuvansa muistia koskevaan oppimiskokeeseen. Todellisuudessa kokeessa testattiin kuitenkin sitä, kuinka pitkälle henkilö on valmis menemään totellessaan auktoriteettien käskyjä. Koehenkilö asetettiin sähköiskuja välittävän iskugeneaattorin” eteen ja pyydettiin tätä antamaan jokaisen väärän vastauksen kohdalla asteittain koveneva sähköisku ns. sähkötuoliin sidotulle oppijalle (valekoehenkilö). Perusasetelmassa yli 60% koehenkilöistä totteli – vaikkakin hyvin vastentahtoisesti – loppuun asti, ja antoi iskugeneraattorin voimakkaimman iskun oppijalle. Erilaisin vihjein oli tehty selväksi, että isku tulisi olemaan hengenvaarallinen. (Milgramin koesarja lyhyesti: http://fi.wikipedia.org/wiki/Milgramin_tottelevaisuuskoe) Mitä ajatuksia Milgramin kokeiden tulokset herättävät? Mitä auktoriteettien ns. sokean tottelemisen vähentämiseksi voisi tehdä?

V: Kyseinen tutkimustulos antaa aihetta huolestuttaviin kysymyksiin: Vaivaako ihmisiä moraalinen laiskuus ja selkärangattomuus? Onko enemmistö ihmisistä, kuten tutkimustulos antaa ymmärtää, kykenemättömiä itsenäiseen päätöksentekoon ja täysin auktoriteettien johdateltavissa?

Kyseisen testin alkuperäisiä videotallenteita on nähtävillä YouTubessa. On tuskallista katsella shokkeja aiheuttavien koehenkilöiden tuskaa, kun he luulevat aiheuttavansa tuskaa toiselle koehenkilölle. Vaikka kyseinen koe nähdäänkin yleisesti nykyisen tutkimusetiikan vastaisena, siitä on viime vuosina tehty yllättävänkin tarkkoja toisintoja. Tulokset näistä kokeista on vielä alkuperäistäkin surullisempia.

Auktoriteettien sokean tottelemisen vähentämisessä lasten kasvatus on tietysti avainasemassa. Kyse on kuitenkin paljon moniulotteisemmasta ilmiöstä kuin vain valinnasta autoritatiivisen ja vapaan kasvatuksen välillä. Lapsi tarvitsee holhousta, sääntöjä ja rajoja, mutta on myös erinomaisen tärkeää antaa lapsen tehdä valintoja ja antaa hänen nähdä, millainen vaikutus niillä on ympäristöön. Eettisyyden voi katsoa olevan älykkyyden muoto siinä missä matemaattisuudenkin, ja aivan kuten matemaattista älykkyyttä, myös eettistä älykkyyttä voi opettaa ja oppia.

Niin kyseenalainen kuin Milgramin testi monelta kannalta onkin, sen herättämät kysymykset ovat erinomaisen tärkeitä ja niistä pitäisi keskustella enemmän. Kuvaavaa on, että vaikka kokeeseen osallistuminen oli koehenkilöille silmin nähden tuskallista, ylivoimainen enemmistö heistä oli vuosien jälkeen tyytyväisiä, että osallistui kokeeseen. Kirjallisen palautteen perusteella koe oli ollut heille silmiä avaava.

Epäilemättä myös kokeeseen tutustuminen ja Henry David Thoreaun, Mohandas Gandhin ja Leo Tolstoin kaltaisten ajattelijoiden kirjoituksiin lukeminen voi olla silmiä avartavaa ja saa ihmiset tosissaan pohtimaan, onko kiltteys sitä että tottelee sääntöjä vai sitä että osaa teoissaan ottaa kanssaihmiset huomioon.

Posted in Väkivallattomuus | Tagged , , , , | Leave a comment

Totuuden voima


Tilataideteos yhdysvaltalaisessa puistossa Reedin kaupungissa maaliskuussa 2007. Jokainen valkoinen lippu symboloi Irakissa kuollutta amerikkalaissotilasta. Jokainen punainen lippu symboloi kuutta kuollutta irakilaista. Kuvat: Sarako.

Edellinen kirjoitus herätti kesukstelua Uuden Suomen blogipalstalla. Tässä poimintoja keskustelusta:

K (nimimerkki Vieras mies): Kuinkahan olisi väkivallattomasti voitu estää suomalaisten vienti Siperiaan -39? Tai -44 kesällä? Eihän USA:n olisi WTC-iskujen takia pitänyt aloittaa sotia Irakissa eikä Afganistanissa… Murto-osalla sotien viemistä rahasummista – panostamalla tiedusteluun ja rajojen vartiointiin – olisi tullut parempaa tulosta. Nämä sodathan vain lisäävät terroristien motivaatiota. Koomista,että vihreät hallituspuolueena ja “rauhaa rakastava” TP kannattavat sotimista Afganistanissa vieäpä lähettämällä sinne suomal. joukkoja. Kustannukset maksetaan velkarahalla… Onhan USA saanut joskus paljon hyvääkin aikaisesksi sotimalla. Kuka sen Hitlerinkään olisi pystynyt rauhaan pakottamaan, tai militaristisen Japanin. Korean sodan takiakin vain pohj.korealaiset syövät juuria ja muuta terveellistä ja marssivat polvet jäykkinä kommunistisen diktaattorin komennossa.

V: Olet täsmälleen oikeassa kun kirjoitat, että WTC-iskujen jälkisodat ovat lisänneet terroristien motivaatiota. On käsittämätöntä kuinka vähän tähän motivaatiopuoleen kiinnitetään huomiota. Tiedusteluun ja rajojen vartiointiin panostaminen olisi ollut, kuten kirjoitat, tehokkaampi vaihtoehto terrorismin estämisessä kuin sodat.

Aloittamassasi pohdiskelussa on syytä mennä vielä pidemmälle: mitä jos nuo rahat olisikin laitettu diplomatiaan, kehitysyhteistyöhön, oikeudenmukaisempaan kansainväliseen kauppajärjestelmään? Entä jos pienellä osalla näistä rahoista olisi haalittu yhteen maailman etevimmät tiedemiehet ja -naiset miettimään, miten länsimaat pystyisivät parantamaan Irakin ja Afganistanin nuorisotyöttömyyttä ja perusterveydenhuoltoa? Sen jälkeen heidän suosituksensa olisi toteutettu rahoista tinkimättä.

Minkälainen vaikutus tällaisella projektilla olisi mahtanut olla terrorismia ruokkivaan vihaan ja katkeruuteen?

Olen taipuvainen sille kannalle, että väkivalta aina ja kaikissa olosuhteissa lisää väkivaltaa ja kärsimystä, ja että pitkällä aikavälillä, koko ihmiskunnan henkisen ja moraalisen kehityksen näkökulmasta katsottuna, uhrautuminen ja epäitsekkyys on aina väkivaltaa parempi vaihtoehto.

Toisaalta Baltian maiden historiaan tutustumalla on helppo nähdä, mihin tilanne Suomessa olisi ilman talvisodan sitkeätä ja itsepuolustusta johtanut. Tästä on helppo vetää se johtopäätös, että itsepuolustus väkivaltaa käyttäen (ja siihen varautuminen) oli siinä tilanteessa oikein.

Kysymys siitä, toimiko Suomi (tai liittoutuneet hyökätessään Natsi-Saksan ja Japanin kimppuun) toisessa maailmansodassa oikein ei kuitenkaan millään muotoa ole keskeinen kysymys yllä olevassa kirjoituksessani tai rauhantyössäni yleensä.

Väkivaltaisia ja väkivallattomia keinoja tulisi punnita keskenään tasavertaisesti. Se, että itsenäisen Suomen neljästä sodasta yhdessä oli hyvin selkeä hyvä/paha vastakkainasettelu ei todista väkivallan käytön järkevyyttä nykyisissä ja tulevissa konflikteissa eri puolilla maailmaa yhtään sen enempää, kuin se, että väkivallaton taktiikka osoittautui tehokkaaksi Tsekkoslovakiassa vuonna 1989 todistaisi yksittäisenä tapauksena että väkivallattomuus toimisi automaattisesti aina ja kaikkialla.

Väkivallattomuutta voimana on syytä tutkia ja kokeilla aivan eri mittaluokassa kuin nyt tapahtuu. Väkivallattomuudella en tarkoita pelkästään väkivallan puuttumista, vaan vilpitöntä niin sanotun vihollisen etujen huomioon ottamista, yhteisen edun etsimistä, avoimuutta, rehellisyyttä, uhrautuvaisuutta ja epäitsekkyyttä.

Ihmisiin voi vaikuttaa pelolla, vaihtokaupoilla tai tekemällä hyvällä esimerkillä vaikutuksen, avaamalla uusia näkökulmia, olemalla vilpitön, luottamalla toiseen ja saamalla siten toisen näkemään asiat uudella tavalla. Millaiset pitkäaikaisvaikutukset näillä kolmella hyvin erilaisella voimankäytön muodolla on lasten kasvatuksessa, parisuhteessa, rikollisuuden vähentämisessä ja valtioiden välisissä suhteissa? Voisiko olla niin, että luotamme liikaa ensin mainittuun vaikuttamiskeinoon ja että viimeksi mainittu on jäänyt turhan vähälle huomiolle?

K (nimimerkki Vieras): Näkökulmiahan nuo, joskin yksipuolisia. Mielelläni pohtisin väkivallattomuuden seurannaisvaikutuksia tarkemminkin. Millaisessa maailmassa eläisimme jos väkivaltaisilla öykkäreillä ei olisi mitään uhkaa joutua kohtaamaan voimankäyttöä sen jälkeen kun ovat tehneet etupiirijakonsa keskenään?

V: Kiitos kommentistasi. Ymmärrän pointtisi. Väkivaltaset öykkärit kieltämättä tekisivät etupiirijakoja, jos voimankäytöllä uhkailusta ja sen käytöstä yhtäkkiä luovuttaisiin. Meillä ei kuitenkaan ole mitään syytä lähteä spekuloimaan niin epärealistisilla visioilla. Pysytään tässä maailmassa ja mietitään, millaisia pieniä askeleita tässä tilanteessa voisimme ottaa väkivallattomuuden suuntaan. Lisää tutkimusta, koulutusta ja kokelua: mitä on satyagraha (suomeksi totuuden / sielun voima), missä se on toiminut ja miksi. Pienempiä sotilasmenoja? Pakollinen väkivallattomuuskoulutus yleisen asekoulutuksen sijaan? Lisää varoja kehitysyhteistyöhön (ja turkimusresursseja, sillä kehytyökään ei aina toimi). Aitoa vuoropuhelua Burman, P-Korean ja Zimbabwen “hirmuhallitsijoiden” kanssa. Terrorisminvastaisen taistelun nimissä mittavaa panostusta Lähi-idän nuorisotyöttömyyteen.

Posted in Väkivallattomuus | Tagged , , , , | Leave a comment