2006-08: USA

New York 5.8.2006

– Miksi sinulla on niin kummalliset hiukset, kysyi lapsi parrakkaalta naiselta New York Penn -rautatieaseman odotussalissa.

Nainen istui pyörätuolissa vasemmalla puolellani ja lapsi meidän edessämme. Lapsi heilutteli jalkojaan ilmassa, niin kuin lapsilla on tapana, ja niin kuin aikuisetkin varmaan heiluttelisivat, jos jalat eivät yltäisi lattialle. Kysymys oli outo, mutta niin oli vastauskin.

– Ne ovat aina olleet tällaiset. Jos ajan ne pois, ne kasvavat aina takaisin, hän vastasi, enkä koskaan saanut selville, puhuivatko he hiuksista vai parrasta.

Sattuuhan sitä kaiken näköisiä luonnonoikkuja itse kunkin kohdalle, mutta minua kiinnosti lähinnä, miksi hän ei ole ajanut partaana pois. Kyse ei ollut mistään haivenista, vaan tuuheasta, pitkästä valkoisesta parrasta. Sellaisesta, jonka kasvattamiseen kuluu karvaisimmaltakin mieheltä viikkoja.
Nainen oli vanhahko ja partaa lukuunottmatta kaikin puolin tavallisen näköinen ja normaalin oloinen. Amerikkalaiseen tapaan kova puhumaan. Hän puhui paitsi lapselle, myös tämän vanhemmille, odotussalin henkilökunnalle ja antoi minulle lyhyen matkustusohjeen.

Oli yö, ja terrorismin pelossa tallelokerot oli poistettu käytöstä. Olin viettänyt päivän New Yorkia ristiin rastiin kävellen kameraa etsien. Ostopäätöstä koskaan tekemättä (nämä ja Washingtoninkin tekstin yhteydessä olevat kuvat on otettu kuukautta myöhemmin New Yorkissa) väsähdin ja pistäydyin elokuvateatteriin. Näin elokuvan hyväsydämisestä Amerikassa asuvasta meksikolaismiehestä, joka majoitti luokseen kotoaan häädetyt sisarukset: homon veljenpoikansa ja ennen aikojaan raskaaksi tulleen veljentyttärensä.

Madison Square Garden

Elokuvaesityksen jälkeen kävelin parin korttelin päähän komediateatteriin, jossa naurettiin istuvan presidentin lisäksi lähinnä minulle vieraille asioille. Teatteriesityksen jälkeen oli puoliyö, ja junani lähtöön oli aikaa vielä kolme tuntia.

Laitoin rinkkani ja reppuni odotussalin likaiselle lattialle, asettauduin niiden päälle makaamaan ja nukahdin. Heräsin kuulutukseen, jossa matkustajia kehotettiin ottamaan matkatavarat mukaansa lähtiessään. Nousin ylös, istuin alas ja kuuntelin pari tuntia parrakkaan naisen pärinöitä. Junalaiturille poistuessani hän hyvästeli minut kehottamalla olemaan varovainen.

Washington DC 6.8.2006

Neljän tunnin junamatkan jälkeen saavuin helteiseen sunnuntaiaamuun heräävään Washingtoniin. Tyhjiä bulevardeja pitkin suuntasin kulkuni kohti China-townia, jossa nautin aamiaisen. Lämpötilan yhä kohotessa poikkesin katoliseen kirkkoon, jossa oli juuri alkamassa messu.

Ohitin synnintunnustukseen jonottavat, polvistuin Franciscus Assisilaisen patsaan eteen ja hiljennyin rukoukseen. Tunsin pyhimyksen läsnäolonsa vahvana ja ammensi voimia hänen viisaudestaan ja jaloudestaan.

Silmäni aukaistuani mieleni täytti kuitenkin epäilys. Miksi hänellä oli sandaalit jalassaan? Miksi hän pitelee kyyhkysen sijaan sylissään kirjaa ja ennen kaikkea, kuka typerys on asentanut napin painalluksella käynnistettäviä sähkökynttilöitä tämän askeetikon patsaansa ympärille?

Messun jälkeen sain epäilyksilleni vahvistuksen, kun paikallinen seurakuntalainen kertoi, ettei kyseessä ollut Fransiskus Assisilainen vaan Pyhä Anthony. Hän kuitenkin lohdutti minua kertomalla, että näillä kahdella pyhimyksellä oli paljon yhteistä. Pyhä Anthony kuului aikoinaan fransiskaaniveljiin ja oli yhtä lailla pidättyväinen maallisten tavaroiden suhteen, vaikka sandaalit ja kirjan suostuikin omistamaan.

Messussa ei ollut pettymyksekseni musiikkia lainkaan. Saarnassaan pappi muisteli Hiroshima -päivän kunniaksi tuota 80 000 ihmistä sekunnissa tappanutta pommia, kieltäytyen kuitenkaan ottamatta pomminu pudottamisen oikeutukseen kantaa. Messun keskeisessä asemassa olivat papin epäselvästi mumisemat rukoukset sekä täysin hiljaiset ruokoushetket, joiden aikana seurakunta oli polvistuneena.

Pulu

Erään hiljaisen rukouksen keskeytti kirkon pääoven ulkopuolella hysteerisesti kirkunut nainen. Ulos tilannetta selvittämään ryntäsi muutamia miehiä. Kännykättömänä, aluetta tuntemattomana ja terveydenhuoltoalalle kouluttamattomana päätin jäädä penkilleni istumaan ja toivomaan parasta.

Kirkuminen jatkui ovien paiskomisena josta päättelin, että kyseessä ei ollut liikenneonnettomuus vaan mielenterveysongelma tai vakavamman luokan intressiristiriita. Meteli kuulosti siltä, että joku jota ei päästetty sisälle olisi halunnut tulla sisälle.

Messun jälkeen ulkona oli niin tukahduttavan kuuma, että hakeuduin kävelemään tyhjien katujen varjoisille puolille. Maailman tärkeimmät virastorakennukset, mahtipontiset museot, sotaisat muistomerkit ja leveät bulevardit olivat yhä tyhjillään. Vain minä, polttava aurinko ja suljetut kameraliikkeet.

Viime tingassa sain tarpeekseni. Kun seuraavan junani lähtöön oli aikaa vain reilu tunti, heilautin itselleni taksin ja pyysin kuskia ajamaan jonnekin missä on ihmisä ja elämää.
Gambiassa syntynyt taksikuski lupasi viedä minut kymmenellä dollarilla ulkoilmamarkkinoille. Hän oli asunut neljä vuotta Saksassa, minkä hän todisti puhumalla muutamia lauseita saksaa.
– Euroopassa minulla oli enemmän vapaa-aikaa. Täällä elämä on rankempaa. Tienatakseen riittävästi rahaa ruokaan täytyy tehdä todella paljon töitä.

Synnyinmaassaan hän sanoi käyvänsä muutaman vuoden välein. Kerrottuani omasta tilanteestani hän teki nopeita johtopäätöksiä ja piti elämäntilannettani jostakin syystä kovin huvittavana.

– Jätät perheesi ja muutat Amerikkaan rakauden perässä!, hän sanoi ja nauroi makeasti, vaikka omasta mielestäni en ollut maininnut suunnittelevani Amerikkaan muuttoa.

– Mutta ei sinulla ole mitään hätää, hän lisäsi. – Löydät täältä helposti töitä, koska olet valkoihoinen, hän sanoi ja taputti vasenta kättäni.

New Yorker smoking

Ulkoilmamarkkinoilta sain mitä halusinkin: ihmisvilinää. Keramiikkaa, vihanneksia, kirpputoritavaraa, kirjoja ja musiikkia myytiin ja poliittisia ideoita tarjottiin ilmaiseksi. Ensimmäisen poliitikon kanssa keskustelu jäi lyhyeksi, kun kävi ilmi, että olen vailla äänestysoikeutta.

Seuraavaa tyttötä se ei haitannut. Hän kertoi nimekseen Amanda ja hänen silmälasinsa olivat niin ärsyttävän vinossa, että päätin saman tien hankkiutua eroon omistani, jotka nekin ovat Kiinassa sattuneen öisen päälleastumisonnettomuuden johdosta peruuttamattomasti, joskin vain aavistuksen, vinossa.

Amanda oli vihainen. Hän oli niin vihainen, että oli perustanut Uppity Negro nimisen järjestön. Hän oli vihainen siitä, ettei tässä maassa uskalleta puhua rotukysymyksistä, ja että tummaihoisten yhä odotetaan olevan nöyriä, pidättyviä, kiitollisia ja tyytyväisiä kaikesta vähästäkin. Hän oli perustanut järjestön saatuaan potkut trendikahvilasta, jossa hän oli puhutellut valkoihoisia asiakkaitaan “asenteellisesti”.

– Miksi minun pitäisi aina hymyillä ja mielistellä, jos minua ei huvita.

Keskusteluumme liittyi aasialaistaustainen nuori mies sekä jamaikalaisen näköinen, Kazakstanissa viimeiset seitsemän vuotta asunut mies. Kerroin kazakstanilaiselle aasiankiertomatkastani, joka ei viisumiongelmien vuoksi koskaan päätynyt hänen asuinmaahansa.

Yleisön lisäännyttyä Amanda jatkoi vouhottamistaan. Hänen vaatimuksissa ja asenteessa oli jotain epäamerikkalaista, jotain, joka muistutti suomalaista jääräpäisen joustamatonta rehellisyyttä.

– Mutta kahvilatyöntekijöiden tehtävähän on hymyillä, yritti aasialaistaustainen. – En minä maksaisi kahta dollaria kahvikupista, jos en saisi siinä samalla hyvää tunnelmaa ja ylitsevuotavan kohteliasta palvelua.

Tummaihoinen kazakstanilainenkaan ei ymmärtänyt, ja hän käytti pitkän puheenvuoron sen selittämiseen, kuinka vaikeaa hänen on ymmärtää amerikkalaisten rotuasenteita. Hän kertoi edellispäivän bileistään, jossa oli asiasta puhuttu, ja valitti, ettei hän sielläkään ollut oikein varsinaisesti ymmärtänyt yhtään mitään.

– Kaikki vaan valittaa jatkuvasti, hän sanoi.

Minä olisin halunnut keskustella hänen kanssaan Kazakstanista, niiden viime vuotisista presidentinvaaleista jotka estivät pääsymme maahan, hallituksen virallisen tiedonannon mukaan kolmesti itseään ampuneesta oppositioehdokkaasta Zamanbek Nurkadilovista sekä ennen kaikkea miehen omasta taustastaan, mistä hän oli kotoisin ja miten hän oli päätynyt Keski-Aasiaan.

Mutta Washington aikani oli auttamattomasti lopussa ja minun täytyi kiirehtiä takaisin rautatieasemalle Chicagoon Charlestonin kautta matkaavaan junaan.

Boxer in New York

Metromatka vaihtoineen oli odotettua pidempi, joten jouduin jättämään eväät ostamatta, hoputtamaan matkalaukkuvirkailijaa ojentamaan minulle rinkkani ja juoksemaan läpi vuonna 1907 rakennetun, neonklassista ja roomalaista arkkitehtuuria yhdistävän mahtipontisen Union Stationin.

Hikisenä ja eväättömänä nousin täpötäyteen junaan ja istuin etelä-korealaisen opettajanaisen viereen. Hän oli kuukauden kesälomamatkalla Yhdysvalloissa saadakseen tietää, miten amerikkalaiset elävät. Hän oli jo käynyt läpi kutakuinkin kaikki itärannikon suurkaupungit, ja oli nyt matkalla Chicagon kautta Seatleen, eli samaa reittiä jota minä ja Sally matkustimme viime vuonna. Sieltä hän suunnitteli jatkavansa etelään aina San Franciskoon asti.

Kaupungista poistuttuamme pääsin todistamaan, kuinka hän näki ensimmäistä kertaa elämässään mustan lehmän.

– Kotona kaikki lehmät ovat joko ruskeita tai mustavalkoisia, hän sanoi innoissaan.

Hän suositteli minulle junamatkustelua Etelä-Koreassa upeiden maisemien takia. Korean historiasta hän kertoi, että maa oli ennen toisen maailmansodan jälkeistä itsenäistymistään 35 vuotta Japanin valloittama. Mitä tulevaisuuteen tulee, hänen mielestään Pohjois- ja Etelä-Koreoiden pitäisi yhdistyä. Miten se voisi tapahtua, siihen hänellä ei ollut ehdotusta.

Bostonissa hän sanoi hiljentyneensä sisällissodan sotasankareiden muistomerkillä ja toivoneensa samanlaista rohkeutta ja jaloutta kuin noilla miehillä oli taistelussa hyvän asian puolesta.

Keskustelimme vielä Mahatma Gandhista ja eurooppalaisten matkustustavoista, kunnes väsähdimme, vaikenimme ja nukahdimme. Korealaiseen vaatimattomaan tapaan hän ei halunnut häiritä takanaan matkustajaa, vaan nukkui selkänoja pystyasennossa.

Germany Valley, Länsi-Virginia 13.8.2006
Germany Valley, West Virginia

Länsi-Virginian Charlestonissa naisystäväni oli minua vastassa pukeutuneena hameeseen, jonka hän oli ostanut Burman pääkaupungista Rangoonista. Kaksi päivää vietimme hänen vanhempiensa luona, kunnes starttasimme saastuttavimman pihalla olleista neljästä autosta ja ajoimme kolmensadan kilometrin päähän Germany Valley -vuoristoon.

Nousimme huonokuntoista metsätietä, ja toisin kuin edelliskerralla, jolloin lumi ja jää esti meitä pääsemästä edes puoleenväliin, pääsimme ongelmitta huipulle. Siellä meitä odotti kielekkeen päälle rakennettu maja, jossa vietimme seuraavat kaksi viikoa. Maisemat olivat satumaiset, kuten yllä oleva kuva osoittaa.

Puhtaaksikirjoitin romaanini, johon olen jo kyllästynyt, ja vaihdoin sen nimeksi Harri, Hermit ja Kermit. Nautimme hiljaisuudesta, rauhasta ja kiireettömyydestä, maalasimme takapäädyn ikkunankarmit ja nukuimme kuistilla kuutamoa, tähtiä, sateliitteja, lentokoneita, planettoja ja tähdenlentoja ihaillen.

Toistemme lisäksi näimme lintuja, lepakoita, perhosia, jäniksen ja kaksi karhua. Tai siis Sally näki kaksi karhua, minä hamuilin uutta kameraani heti kahinaa kuultuani. Olimme turvallisesti useiden metrien korkuisella terassilla. Kameran käsiini saatuani ryntäsin ääntä kohden ja kadotin kuvauskohteeni talon taakse niistä vilaustakaan näkemättä. Sally osasi arvioida eläinten juoksureitin, kiirehti päinvastaiseen suuntaan ja näki otsot uudestaan.

Jutussa, jonka olen sittemmin saanut kuulla yhä uudestaan, Sally kuvailee näkemiään karhuja suuriksi ja harmittoman leikkisiksi.
– Ikään kuin ne meidät nähtyään olisivat hetkeksi hämmentyneet, sitten sopineet matkareitistä,

laskeneet kolmeen ja juosseet talon alta toiselle puolelle.
Kun hän ensimmäisen kerran sanoi “kaksi suurta karhua,” ajattelin sellaisia ainakin miehenkorkuista jörriköitä, ja hiljaa mielessäni ihailin partnerini rohkeutta. Pian kuitenkin paljastui, että täkäläiset karhut ovat mustakarhuja, jotka eivät ole edes samaa lajia kuin suuremmat, vaarallisemmat, harvinaisemmat ja meille tutummat ruskea- ja harmaakarhut.
Laiha lohtu mustiin karhuihin verrattuna, mutta sain minä nyt sentään lepakosta räpsästyä kuvan.

Bat

Germany Valleyn leppoisien päivien aikana sain viimein luettua loppuun intialaisen jesuiittapappi Anthony de Mellon (1931 – 1987) elämää suuremman kirjan Havahtuminen. Hidas lukuvauhti johtui siitä, että kirjan jokainen kappale, toisinaan yksittäiset lauseetkin, olivat niin painavaa tekstiä, että ne vaativat useiden päivien sulattelua. Kuunnelkaapa esimerkiksi tätä:

“Olettakaamme, että joku näyttäisi tien, jolla todella rakastaisimme toinen toisiamme ja meillä olisi rauha ja rakkaus. Voitteko kuvitella mitään yhtä käytännönläheistä? Mutta sen sijaan ihmiset ajattelevat, että liike-elämä on käytännöllisempää, politiikka on käytännöllisempää, tiede on käytännöllisempää. Mitä järkeä on lähettää ihminen kuuhun, kun me emme osaa elää maan päällä?”

“On olemassa vain yksi syy, miksi ette koe sitä, mitä me Intiassa kutsumme nimellä anand – autuus. On vain yksi syy ja se on se, että kohdistatte ajatuksenne sellaiseen, mitä teillä ei ole. Vain se estää teitä kokemasta autuutta juuri nyt, tällä hetkellä. Keskitätte ajatuksenne sellaiseen, mitä teillä ei ole. Juuri nyt teillä on kuitenkin kaikki, mitä tarvitsette ollaksenne onnellisia.”

Astetamme onnellisuudellemme ehtoja. Olen onnellinen, jos saavutan sitä tai tätä, jos omista sen tai tämä esineen tai jos tuo ihminen osoittaa minulle kiintymystä. Nämä ehdot ovat onnellisuutemme esteitä, huomauttaa De Mello.

“Teidän ei tarvitse olla rakastunut. Kuka käski teidän olla rakastunut?”

De Mello kirjoittaa naisesta, joka on onneton, koska toistelee jatkuvasti mielessään: kukaan ei rakasta minua, kukaan ei rakasta minua, kukaan ei rakasta minua. Nainen menee elokuviin ja katsoo hyvän komedian, nauraa ja nauttii elämästään. Elokuvan jälkeen hän on taas onneton.

Elokuvalla ei ollut mitään tekemistä hänen “kukaan ei rakasta minua” -ongelman kanssa, mutta kuitenkin se ratkaisi tuon ongelman hetkellisesti. Eli kumpi itse asiassa on ongelma: se, ettei kukaan rakasta häntä vai se, että hän ajattelee, ettei kukaan rakasta häntä?

“Tarpeenne on olla vapaa. Tarpeenne on rakastaa. Se on teidän luontonne. Mutta tosiasiallisesti kerrotte, että tahdotte olla haluttuja. Haluatte, että ihmiset taputtavat teille käsiään, haluatte olla puoleensavetäviä, haluatte kaikkien pikku apinoiden juoksevan perässänne. Haaskaatte elämäänne. Herätkää! Ette te sellaista tarvitse. Voitte olla autuaan onnellisia ilman kaikkea tätä.”

Flower

Tuo oli vasta alkua. Tässä tulee kaikkein hurjin väite:
“Mikään tapahtuma ei oikeuta kielteisiä tunteita. Maailmassa ei ole ainoatakaan tilannetta, joka oikeuttaisi kielteisen tunteen. Tätä kaikki mystikot ovat huutaneet kurkkunsa käheiksi. Mutta kukaan ei kuuntele. Kielteiset tunteet ovat teissä.”

Ehkä tässä hän selittää saman asian ymmärrettävämmin, esimerkin kautta:

“Ajatelkaa asuin- tai työtoverianne, josta ette pidä. Hän herättää teissä kielteisiä tunteita. Autetaanpa teitä ymmärtämään, mitä oikein tapahtuu. Ensimmäiseksi teidän on oivallettava, että kielteiset tunteet ovat teissä itsessänne. Te olette vastuussa kielteisistä tunteesta, ei tuo toinen ihminen. Joku toinen voisi teidän sijassanne olla kyseisen henkilön seurassa täysin tyyni ja rentoutunut, tällä ei olisi vaikutusta häneen. Mutta teihin hän vaikuttaa. Ymmärtäkää nyt toinenkin seikka: te vaaditte häneltä jotakin. Odotatte jotakin tältä henkilöltä. Tajuatteko tämän? Sanokaa sitten tälle henkilölle: ‘Minulla ei ole oikeutta vaatia sinulta mitään.’ Näin sanoessanne heitätte odotuksenne pois.”
Raamattu on hänen mukaansa viittaus tai vihje, ei kuvaus. Jumalasta tiedämme yhtä vähän kuin syntymästään sokea vihreästä. Tästä huolimatta väittelemme, tappelemme ja sodimme, koska emme voi sietää, että toinen sokea kutsuu vihreää pehmeän musiikin kaltaiseksi, kun se on meidän mielestämme kuin pehmeää satiinia. “Kun vilpitön uskovainen luulee tietävänsä, hänen fanaattisuutensa aiheuttaa enemmän pahaa kuin kahdensadan roiston yhteisyritys.”

Kielen vajavaisuudesta hän kirjoittaa muidenkin käsitteiden kuin Jumalan suhteen. “Kaikki ihmismielen pyrkimykset eivät voi tyhjentävästi selittää edes yhden ainoan kärpäsen olemusta.” Kielen avulla leimaamme, pirstaloimme ja jaottelemme: hän on suomalainen, autokuski, mies, tietyn ikäinen, tietyn näköinen ja tietyt adjektiivit kuvailevat häntä. Mutta kuinka pinnallisesti käsitteet lopulta kuitenkaan kertovat jostain esineestä, asiasta – saati sitten ihmisestä? Käsitteet ovat hyviä apuvälineitä, mutta niihin ei saa takertua. “Miten monet ihmiset käyttävätkään elämänsä syömällä ruuan sijasta ruokalistan?”, Anthony De Mello kysyy.

Charleston, WV – Point Judith, Rhode Island 25.8.2006
New York Taxi & Pedestrians

Matkalukemiseksi kahdentoista tunnin automatkalle Länsi-Virginian Charlestonista Yhdysvaltojen pienimmän osavaltion Rhode Islandin Point Judithiin nappasin David Goodsteinin kirjan Out of Gas – The End of the Age of Oil.

Goodstein ei juurikaan peräänkuuluta vähemmän luonnonvaroja kuluttavaan elämäntyyliin siirtymistä tai edes tuhlauksesta luopumista, vaan hänen missionsa tuntuu olevan nykyisenkaltaisen länsimaisen elämäntyylin säilyttäminen.

Fossiilisilla polttoaineilla se ei niiden uusiutumattomuuden takia onnistu. Hieman kärjistäen voisi sanoa, että Goodstein näkee edessä olevan kaksi synkkää vaihtoehtoa: öljyn kysyntä kasvaa, koska aasialaiset rikastuvat ja alkavat kuluttaa kuin länsimaiset. Tai sitten öljyn kysyntä kasvaa, koska aasialaisten määrä moninkertaistuu. Tilastojen valossa väestöräjähdystä kun ei tunnu pysäyttävän mikään muu kuin rikastuminen.

Goodstein huomauttaa, että ongelmat eivät suinkaan ala siinä vaiheessa kun öljystä on pumpattu viimeinen pisara, vaan kun öljystä on porattu puolet, sillä silloin hupeneva tuotanto ja heikkenevä laatu kohtaa kasvavan kysynnän. Tämä Hubbertin tuotantohuipuksi nimetty käänne tulee aiheuttamaan käsistä karkaavan hinnannousun.

Korvaavan energialähteen kehittäminen, tuotanto ja jakelu vaativat niin suuria investointeja, että Goodstein ei usko, että markkinoille ehtisi tulla “automaattisesti” korvaavia energiamuotoja.
Goodstein väittää, että tällä hetkellä OPEC -maat pitävät öljyn hintaa keinotekoisesti alhaalla ollakseen häiritsemättä alituisesti kasvavaa kysyntää ja estääkseen investointeja vaihtoehtoisiin energianlähteisiin. Yhdysvaltojen johto jakaa tämän tavoitteen, sillä he pelkäävät äänestäjien rankaisevan heitä korkeasta öljyn hinnasta.

Goodstein näkee ydin- ja aurinkovoimassa valtavia potentiaaleja, ja akkuteknologiaan yhdistettynä näillä energianlähteillä voi ratkaista myös liikenteen energiatarpeet. “Suuria teknisiä ongelmia on kieltämättä yhä ratkaisematta, mutta keskeisimmät tieteelliset periaatteet on jo ymmärretty. Teknisten ongelmien ratkaisemisessa ihmiskunta on aina ollut hyvä.”

Yhdeksänkymmentä prosenttia orgaanisista kemikaaleista joita käytämme – lääkkeistä, maatalouskemikaaleista, muoveista – on tehty öljystä. Goodstein huomauttaa, että öljylle on parempaakin käyttöä kuin sen polttaminen savuna ilmaan.

Näin luin ja matkustin maassa, jossa bensa on halvempaa kuin Coca-Cola ja jossa päästetään ilmaan 25% maailman kasvihuonekaasuista. Mutta jotain hyvääkin: tällä kertaa matkustimme hybrid -autolla, jossa on polttomoottorin lisäksi hitaaseen ajoon käytettävä sähkömoottori, joka latautuu jarrutuksesta ja tyhjäkäynnistä saadulla energialla. Tavallisissa autoissahan esimerkiksi jarrutusenergia tuhlaantuu lämmöksi muuttumalla. Helsingin sanomien artikkelin mukaan tällaiset autot säästävät 30 – 50 % polttoaineesta tavallisiin autoihin verrattuna.

Vermont 2.9.2006

Partainen salaliittoteoreetikko

Sallyn siskon häissä tapasin mitä kummallisimpia ihmisiä. Yksi heistä oli tämä kuvassa oleva partainen herra, jolla oli nuori kaunis vaimo, kaksi lasta ja vahva usko siihen, että syyskuun yhdennentoista terroristihyökkäyksen takana oli Yhdysvaltain hallitus itse.

Mutta pääasiassa häät pyörivät ihan muiden asioiden kuin salaliittojen ympärillä. Puheita pidettiin ja maljoja nostettiin. Alttarille tuotiin pieniä morsiusparista muistuttavia esineitä. Funkia ja rokkia tanssittiin, kakkua ja kukkia syötiin, olutta ja viiniä juotiin.

Morsiuspari sanoi pitemmän kaavan kautta toisilleen kyllä. Lapset esittivät kikatustäytteisen näytelmän, jossa morsian ei osannut vielä alttarillakaan päättää, meneekö naimisiin sulhasen, morsiusneidon vai kenties papin kanssa.

Pappia ei tällä kertaa ollut paikalla ollenkaan, vaan seremonia koostui morsiusparille tutun naisen pitämästä rakkaustäyteisestä puheesta, kukilla haudutetun kuutee -maljan juonnista häävieraiden kanssa ja morsiamen ja sulhasen toisilleen antamasta lupauksesta, jonka sisältöön en tilaisuuden valokuvaajana pystynyt keskittymään.

Pari pujotti sormukset toistensa sormeen. Sulhanen antoi sormuksen myös tytärpuolelleen ja kertoi, että kyseinen sormus oli hänen isoäitinsä. Hän lupasi tehdä kaikkensa ollakseen tytölle rakastava isä, eikä mikään etäinen isäpuoli.

Children playing

Sitten syötiin, kahviteltiin ja tanssittiin. Small talkin määrä ja nopeatempoisuus saivat pääni pyörälle, niin että toisinaan minun täytyi vetäytyä ulos hiljaisuuteen ihailemaan kuun valaisemaa järvimaisemaa. En voi käsittää, miten nämä ihmiset pystyvät olemaan niin hillittömän iloisia, ystävällisiä, huomioonottavaisia, puheliaita ja vilpittömiä koko pitkän juhlan ajan, ja ennen kaikkea, miten he pystyvät muistamaan toistensa nimet heti yhden kerran sen kuultuaan. Alkoholia juotiin jatkuvasti, mutta kukaan ei missään vaiheessa humaltunut.

White River Junction, Vermont 4.9.2006
White River Junktion

Maanantaiaamuna, työn päivän kunniaksi, White River Junctionin kaikki kahvilat ja ravintolat olivat suljettuina. Sallyn vanhemmat eivät suostuneet jättämään minua – kuten he asian ilmaisivat – heitteille ilman aamiaista, vaan vaativat saada viedä minut kaupungin ulkopuolelle syömään.
Tietenkään en sanonut sitä ääneen, mutta olin jo alkanut odottaa hetkeä, jolloin minut jätettäisiin heitteille. Lomani loppupää oli ollut turhankin täynnä sosiaalisia velvotteita. Aamiaisen syötyämme Sally lähti vanhempineen kohti New Hamphshirea, minä jäin aavekaupungin rautatieasemalle miettimään seuraavaa siirtoa.

Junan lähtöön oli aikaa vielä neljä tuntia. Rautatieaseman lipunmyyntitoimisto oli suljettu, joten kävelin lyhyen pääkadun päästä päähän tavaten vain kaksi ihmistä, ja hekin vaikuttivat jotenkin vähämielistä. Katsoivat minua kuin hullua. Kiusallisesta tilanteesta päästäkseni tervehdin ja kysyin kahvilaa, vaikka tiesin vastauksen jo etukäteen.

– Työn päivän kunniaksi kaikki paikat ovat kiinni.

Hotelli oli ainut auki oleva laitos koko kylässä, joten istuin sen aulaan lueskelemaan kaupungin mainoslehtisiä. Reseptionistina toiminut nuori mies ei ollut vähämielisiä puheliaampi. Kyllästyttyäni lähdin etsimään käteisautomaattia.

Oikeustalon viereisessä puistossa, sotaveteraanien muistomerkin viereisellä penkillä istui henkilö, jonka sukupuolesta en osannut sanoa mitään varmaa. Hähellä oli kodittomaksi liian siistit vaatteet, mutta toisaalta hän oli laukkujen ja muovipussien ympäröimä, niin kuin kodittomilla on tapana.

– Mistä olet tulossa?, oli ensimmäinen hänen lukuisista kysymyksistään.

Vastattuani hän esitti seuraavan kysymyksen välittömästi, ja taas seuraavan, niin ettei minulle jäänyt mahdollisuutta kysyä häneltä juuri mitään. Istuin alas hänen viereensä – aikaahan minulla oli – ja jotta minulla olisi edes jonkinlaista valtaa keskustelun kulkuun, aloin vastata pitkästi. Ja mikäpä minun oli pitkästi vastatessa, sillä hyvin nopeasti keskustelu – tai melkeinpä haastattelu – kääntyi matkusteluun, eri maiden tapoihin, politiikkaan, kulttuureihin, historiaan ja yhteiskunnallisiin oloihin.

Luennoitsijan rutiinilla kävin läpi Sambian ja Intian lisäksi lähes kaikki aasiankiertomatkani maat. Aina kyllästyttyään yhteen aiheeseen hän esitti uuden kysymyksen, joka yleensä käsitteli uutta valtiota. Aika kului kuin siivillä.

– Entä Venäjä, oletko käynyt venäjällä?

– Kyllä.

– Minkälaista siellä oli?

– No, kuten tunnettua, Venäjällähän on yhä suuria vaikeuksia demokraattis-kapitalistisen järjestelmän käyttöönotossa… Venäjällä reppumatkaaminen oli kieliongelman ja majapaikkojen kalleuden vuoksi hyvin vaikeaa… ja tämä hymyilyn kulttuuri, oli hyvin kiehtovaa huomata kuinka hymyileminen on eri asemassa eri maissa…

Jos jossain välissä kysyinkin hänen mielipidettään asiasta, saati sitten jotain hänestä itsestään tai hänen taustoistaan, hänen vastauksensa oli mahdollisimman lyhyt ja sitä seurasi heti minulle suunnattu uusi kysymys. Mutta noista kysymyksistä sekä hänen naurahduksistaan ja tuhahteluistaan pystyin päättelemään yhtä ja toista.

Hän esimerkiksi kysyi niin monella eri tavalla, onko Suomessa demokratiaa, että ymmärsin hänen olevan asian suhteen hyvin epäileväinen.

Mary

– Onko teillä Suomessa demokratiaa?

– On.

– Onko teillä sosialismia?

– Ei. Meillä sosiaalidemokratiaa, vastasin ilmaistakseni jotenkin sen eron, joka maittemme välillä vallitsee valtion ja yksityisen sektorin roolissa.

Tässä välissä hän nauroi niin kuin nauretaan silloin kun ollaan oikeassa.

– Mitä se nyt sitten tarkoittaa?

– Korkeita veroja ja ilmaista terveydenhuoltoa ja koulutusta.

Hän kysyi myös presidentistämme, jonka tiesi olevan Conan O’Brienin näköinen, ennen kuin siirtyi taas takaisin demokratiaamme.

– Minkälainen on suomen oikeusjärjestelmä? Onko teillä Bill of Rights, onko teillä puhevapaus ja aseenkantovapaus?

Hän tuhahti vähättelevästi, kun kerroin niistä rajoituksista ja lupakäytännöistä, jotka meillä vallitsee käsiaseen ostoa varten.

En muista minkä maan kohdalla, olisiko ollut Kiinan, hän kysyi, joko he ovat ‘nähneet valon’ ja siirtyneet kapitalismiin. Kerrottuani Kiinan, Vietnamin ja yhä enenemässä määrin myös Laosin omaperäisestä kapitalistis-kommunistisesta järjestelmästä ja näiden maiden ihmisoikeusrikkomuksista, hän pyysi minua tarkentamaan, mitä tarkoitin ihmisoikeusrikkomuksilla.

Kerroin Kiinassa vuosittain käytäntöön pantavista tuhansista kuolemanrangaistuksista, Kiinan hallituksen sensuurista ja siitä, että siellä monet kansalaisjärjestöt, kuten Greenpeace, ovat kiellettyjä.

– No ne nyt on niin kummallisia muutenkin, hän kommentoi.

Kun junani lähtöön oli aikaa vajaa tunti, sanoin joutuvani lähtemään etsimään käteisautomaattia. Rinkkaani selkääni nostaessani hän toppuutteli.

– Voit jättää sen ihan hyvin tähän minun vahdittavakseni.

– Ei kiitos, jaksan kyllä kantaa tämän.

– Etkö luota minuun, hän kysyi muka loukkaantuneena.

– En tietenkään, naurahdin. – Enhän minä tunne sinua. Koko tämän ajan minä olen puhunut ja sinä olet pysynyt melkeinpä hiljaa.

Hän ymmärsi kyllä yskän. Vasta nyt hyvästellessämme esittelimme itsemme.

My name is Juppy, hän sanoi. – Juppy like a puppy, hän antoi muistisäännönkin.

Hän selitti kummallisen nimensä johtuvan siitä, että hän kerää parhaillaan rahaa sukupuolenvaihdosleikkaukseen. Hänen alkuperäinen nimensä on Mary.

Face

Automaatilta palattuani hän istui kasseineen – ja kuitenkin ilman kasseja – yhä samalla paikalla. Ehdin vielä istahtamaan hetkeksi, ja tällä kertaa keskustelumme muodostui hyvin seksuaalispainotteiseksi.

– Harrastetaanko Suomessa paljon ryhmäseksiä? hän kysyi.

En osannut siihen vastata.

– Eikö edes yliopistokampuksissa?

– En osaa sanoa… en ole kuullut.

– Minkä ikäisenä menetit neitsyytesi?

Kysymys oli hävyttömän henkilökohtainen, mutta toisaalta, mitä minä menetän, vaikka joku outolintu Pohjois-Amerikan mantereella moisen lukeman minusta tietääkin. Itse hän sanoi menettäneensä neityytensä yksitoistavuotiaana.

Hän kysyi, missä käymistäni maista ihmiset ovat seksuaalisesti aktiivisimpia. En uskaltanut lähteä asiaa arvioimaan. Bangkokista hän kysyi, josko ostin sieltä seksipalveluita. Loukkaannuin moisesta kysymyksestä. En itseni, vaan Bangkokin puolesta. Bangkok on yksi suosikkikaupungeistani, ja minua harmittaa sen maine seksiteollisuuden keskuksena. Ikään kuin siellä ei olisi mitään muuta.

– En.

– Ostit kuitenkin, hän nauroi.

– No en, miksi olisin ostanut.

– Kuitenkin ostit.

5 comments on “2006-08: USA

  1. Saara Miettunen

    KIITOS NAUTITTAVISTA SIVUISTA.LÖYSIN SIVUSI ETSIESSÄNI SIKHEISTÄ LINKKEJÄ,VIETÄN OSAN VUODESTA USASSA TYTTÄRENI PERHEEN LUONA HE OVAT MUUTTANEET N. 3 VUODEN VÄLEIN ERIPUOLELLE YHDYSVALTOJA JA ASUIVAT MUUTAMA VUOSI SITTEN JAPANISSAKIN. JATKA KIRJOITTAMISTA SAMAAN MALLIIN NAUTIN BLOGISTASI T. SAARA MIETTUNEN

  2. timo

    Kiitos Saara näistä uuden blogini ensimmäisistä kommenteista ja rohkaisusta. Tästä on hyvä jatkaa.

  3. Anna Voipio

    Joo, mielenkiintoista! Olin siis yksi niistä eilisen runoillan opettajista (kiitos vaan viinistä!) ja itsekin rakastan matkalla olemista. Ehdin vasta tämän lukea, mutta joskus myöhemmin luen varmaan loputkin matkakertomuksesi, ajan kanssa.

  4. Nukke

    No nyt löyty mielenkiintoinen blogi!! Mukavia kuvia ja paljon!! Palaan tänne varmasti uudestaan. Meillä on sukulaisia Texasissa. En ehtinyt nyt kattoo ookko käynny sielläkin. Mulla on kauheet ennakkoluulot texasia kohtaan, koska pidän heitä aika vanhoillisina tai niillä on niin niitä omia juttuja kuten uskonnollisuus, isänmaallisuus tai en tiiä. Taidan vain asennoitua negatiivisesti. Kerään matkamuistonukkeja, joten matkakuvaukset siis kiinnostaa aina !!!!!

  5. rico

    Kiitos tästä blogista, oivaa luettavaa ja mutta ennenkaikkea antanut vastauksia/kysyttävää itselle, nuorelle reissumiehelle..

    jatkuvaan matkakuumeeseen ei tosin blogisi ainakaan lievittävästi auta!

    Oletko muuten ollut sivariohjaajana joskus? sain pari vuotta sitten sivarikaveriltani luettavaksi fiktiivisen matkakertomuksen Intiasta jonka oli kirjoittanut Timo sukunimijotaenmuista?

    Riku Nykänen
    ricu187@netti.fi

Leave a reply