Tapaamistani Charlestonin eläkeläisistä Martha on karismaattisin. Hän on pitkä, kovaääninen ja hänellä on lennokas kampaus. Hän säteilee itsevarmuutta ja hyväsydämisyyttä. Iän painamana hänen ryhtinsä ei ole enää moitteeton, mutta silti tunnen itseni pieneksi häntä kätellessäni.

- So good to see you, hän sanoo innoissaan, aivan kuin olisi odottanut tapaamistani jo kuukausia.

Taas kerran minulla ei ole harmaintakaan aavistusta, kuka hän on. Meneillään on yksi monista koktailtilaisuuksista, joille olen Charleston -vierailuni aikana päätynyt. Iltaan asti saan yleensä olla rauhassa – kirjoitella kirjaa, napsia jääkaapista syötävää, ulkoiluttaa koiraa ja lueskella - mutta iltaisin alkaa tutustumisrumba, joka ei armoa anna.

- I’m terrible impressed! huudahtaa Martha juustolautasen nähtyään.

Vielä Marthaakin pidempi mies tulee kättelemään ja kertoo ystävästään suomalaisdiplomaatista, joka murhattiin joitakin vuosia sitten. Pitkään hän päivittelee ystävänsä erinomaisuutta ja murhaajien sydämettömyyttä ja typeryyttä. Murhan motiivina oli ryöstö. Kolmas eläkeläinen, entinen lakimies, kiinalaisen punaviinipullon tulaiseksi tuonut, sanoo ammattini kuultuaan kannattavansa lämpimästi yleistä asevelvollisuutta.

- Täällä nuoret ovat niin velttoja, hän perustelee.

Koktailtilaisuudet järjestetään yleensä jonkun kotona. Kokoonnutaan seitsemän aikoihin olohuoneeseen, takkatulen ääreen. Takassa palaa joko aidot puut, tai sitten pelkkä kaasu tekoklapujen välissä lipattaen. Juodaan valkoviiniä ja puhutaan koirista, lapsista, lapsenlapsista, lapsenlapsenlapsista, syntymisistä, kuolemista, naimisiinmenoista, sairauksista, hevosista, politiikasta ja matkusteluista. Eniten nauretaan silloin kun muistellaan menneitä.

Päivällinen syödään ravintolassa, ja sama tutustumis ja small-talk –ruljanssi jatkuu. Joka puolelta, oikealta ja vasemmalta, ovista, nurkan takaa, varjoista ja verhojen pimennosta ilmestyy vanhoja naisia ja miehiä, jotka vakuuttelivat, että minua on niin mukava nähdä. Hymyilevät, kättelevät, halailevat ja pussailevat. Vanhat, vaikutusvaltaiset eläkeläiset. Entisiä kotiäitejä, poliitikkoja, sijoittajia, lehdenomistajia ja lakimiehiä, jotka ovat tunteneet Sarahin lapsesta lähtien.

Yleensä unohdan heidän nimensä saman tien kun he ovat sen sanoneet. Ann on kuitenkin poikkeus. Hän on yhdeksänkymppinen, valkohiuksinen, kokoonpainunut ja seuralaisiinsa verrattuna hiljainen. Hän ihailee Gandhia, puhuu paljon hyvää Marthin Luther Kingistä ja vastustaa kuolemanrangaistusta. Hän sanoo, että hänen sisällään asuu pieni kveekkari.

Meinasin pudota penkiltä saadessani selville, että tämä sympaattinen vanhus äänesti viime vaaleissa Bushia. Syytä tähän voi vain arvailla. Ehdokkaiden sanoja, tekoja ja taitoja enemmän näyttää ratkaisevan äänestäjien tarve osoittaa äänestämisellään kuuluvansa tiettyyn ryhmään. Ilmeisesti Ann on äänestänyt republikaaneja koko ikänsä, eikä hänen äänestyskäyttäytymistään saisi muuttumaan itse Pirukaan. Ei edes asettumalla itse puolueen ehdokkaaksi.

Kaikkiin tämä ei kuitenkaan päde, ja siirtyminen demokraattien leiriin on jakanut tätä kuppikuntaa jossain määrin jopa väkivaltaisesti. Tietyt ystävyyssuhteet ovat katkenneet. Tietyissä perheissä on politiikan puhuminen jouduttu lopettamaan kokonaan. Sarahin vanhemmat katsoivat olevan pakotettuja vaihtamaan kirkkoa, jonka etupenkin vakiopaikalla he olivat istuneet kokonaiset viisikymmentä vuotta. Syyksi he sanoivat, että pappi vältteli ottamasta kantaa aikamme tärkeinpiin asioihin. Nykyhallinnon ihmisoikeusloukkauksiin, valheiden avulla aloitettuun sotaan ja piittamattomuuteen ympäristöasioista.

Beckley, Länsi-Virginia 21.1.2006

Beckleyssä vierailimme vuosi sitten tutustumiemme ystäviemme luona. Bryanille ja Lauralle oli sitten viime näkemän syntynyt poikalapsi, jolle olivat keksineet nimen Tayan. Poika on vilkas, hän hymyilee, nauraa, konttaa, istuu ja melkein kävelee. Heidän ennen niin vilkas koiransa ja perheen silloinen keskushahmo Lupin on paljon rauhallisempi. Sillä on jokin jalkavika.

Myös jonkun miehen viisikymppisjuhlissa kävimme, jossa tapasimme suuren määrän Kerry –kampanjassa työskennelleitä. Mutta rehellisesti sanottuna, keskustelut ihmisten kanssa ovat viime päivinä olleet kovain pinnallisia ja itseään toistavia. Unet ovat olleet paljon jännittävimpiä.

Viime yönä esimerkiksi kävelin Sarahin kanssa kerrostalon ohi. Näin pojan istuvan katolla. Joku kutsui kaiuttimista porukkaa koolle. Sarah halusi soittaa ja ilmoittaa, että yksi porukasta on tuolla katolla. Minun mielestä oli turhaa puuttua muiden asioihin. Sarah kuitenkin soitti. Katolla istuva lähti kävelemään. Kävellessään hän hajotti paikkoja ja muu porukka lähti ajamaan häntä takaa. Lopulta poika pyydystettiin verkolla. Saatuaan pojan kiinni ihmiset alkoivat heittämään häntä kirjoilla. Menin väliin kuin Jeesus.

- Kuka teistä on tehnyt syntiä, se heittäköön ensimmäisen kirjan, paasasin kuulijoille.

- Minä! huusi eräs nainen innoissaan, ja oli jo heittämässä.

- Tarkoitin, että kuka teistä ei ole tehnyt syntiä, se heittäköön ensimmäisen kirjan, korjasin.

Näin pelastin nyt koiraksi muuttuneen pojan ja vannotin häntä enää karkaamasta.

Pari päivää aiemmin näin unta muurahaisista. Ne lisääntyvät hurjasti jonkun murhatutkimuksen jälkeen. Rakensivat pienen kultaisen pyramidin ja sen alle suuren hiekkakasan, josta muodostivat pallon. He suurensivat palloa niin kauan, kunnes se oli kymmenisen metriä korkea. Kävelin sen viereen ja koputin sen pintaa. Se oli muuttunut kovaksi muoviksi. Muurahaiset rakensivat toisenkin, mutta tästä rakennelmasta löytyi ovi. Aukaisin sen ja näin sen sisällä markkinat. Ihmisiä tuli ulos, ja he olivat niitä samoja ihmisiä, joiden kanssa olin murhatutkimusta tehnyt. Paitsi että heillä kaikilla oli ihosairaus ja he sanoivat tulleensa ulkoavaruudesta.

Charleston – Chicago 25. - 26.1.2006

Viiden aikaan aamulla junamme suistui raiteilta. Syynä oli raidekiskojen vääntyminen, jonka automaattinen turvajärjestelmä huomasi ja pakotti junan hidastamaan vauhtia niin, ettei onnettomuuden sattuessa kukaan loukkaantunut. Minä en edes herännyt.

Heräsin vasta ihmisten valittamiseen. He vaativat kahvia ja tupakkaa. Tilanne muistutti junamatkaani Washington DC:stä Beckleyhin vuoden 2004 syyskuussa. Silloinkin, radalle tulvineen veden takia pysähdyttyämme, Amtrakin työtekijät kielsivät matkustajia menemästä ulos tupakalle.

Aikansa toisilleen ja kondyktöörille valitettuaan kaksi matkustajaa soitti Amtrakin palvelunumeroon.

- Olemme istuneet täällä jo neljä tuntia, valitti toinen. - Me palelemme ja vessa haisee. …and they don’t do a shit about it.

Kaikki syytökset vyörytettiin henkilökunnan niskaan, mutta kukaan ei saanut kiitosta suuronnettomuuden estämisestä. Eräs mies vouhotti kovaan ääneen, ettei hän ainakaan aio mennä Chicagoon. Konduktööri vastasi, ettei hänen tarvitsekkaan mennä Chicagoon. Seurasi kiusallinen hiljaisuus. En tiedä mistä mies oli saanut käsityksen, että kaikki matkustajat määränpäästä riippumatta kuljetettaisiin bussilla Chicagoon asti.

Mutta kaikkein tuohtunein olin minä. Ajattelin Rooman valtakunnan tuhoa, ihmisten nautinnonhalua ja ainaista valittamista. Kuka nyt kahvia kaipaa viideltä aamuyöllä? Miksi kaikki on yhtäkkiä surkeaa, vaikka kaikki olisi samalla tavalla, jos olisimme liikkellä? Tarkoitan, että istuisimme samoissa ahtaissa tiloissa ja kanttiini olisi kiinni. Tosin nukkuisimme, se on tietysti ero, mutta kannattaako meidän nukkumattomuudestamme muita syyttää.

- Poor kids, voivotteli eräs mies junasta poistuessamme. - En minä itseni takia valita, mutta lapsiraukat joutuvat kärsimään.

Olin eri mieltä. Huomioideni perusteella lapset olivat ainoita, jotka eivät kärsineet. Heille junavaunun suistuminen kiskoilta, kuuden tunnin odottaminen, tuntemattomien ihmisten toisilleen jutteleminen, myöhästyminen ja kaikkien junamatkustajien siirtyminen busseihin oli ennen kaikkea jännittävää seikkailua.

Bussiin siirryttyämme viisilapsisen perheen lapsista yksikään ei hermostunut, vaivautunut eikä suuttunut, kun vanha itäeurooppalaispariskunta ajoi heidät pois penkeiltä, joita he pitivät varattuna heidän vanhempansa ollessa lastaamassa tavaroita tavarasäiliöön. Heidän vanhempansa sen sijaan hermostuivat ja ajoivat itäeurooppalaisvanhukset pois.

- Adios, sanoi suurperheen äiti tajuttuaan, etteivät vanhukset puhuneet englantia.

Perheen vanhemmat olivat suunnattoman suuria. Läähättivät ja hikoilivat, mahtuivat hädin tuskin istumaan bussin penkeille. Ruokkivat viittä mukaansa ottamaansa lasta kekseillä, perunalastuilla ja limonaadilla. Kertoivat olevansa kotoisin Salt Lake Citystä. Sanovat, että kotona heillä on vielä kuudeskin.

- I rather deal with them than with adults, perheenäiti totesi.

Takanamme istui tyttö, joka näytti tuskin yhdeksäntoistavuotiaaltakaan. Hänellä oli sylissään yhdeksänviikkoinen vauva, jolle hän juotti pullosta äidinmaitokorvikketta. MacDonald’siin aamiaiselle pysähtyessämme haimme hänelle aamiaista. Hänellä on kotona vielä kaksi lasta.

Chicago, Illinois 26.1.2006

Chicago – Seatle 27.- 29.1.2006

Chicagolaisessa tyhjyyttään kumisevassa nuorisohostellissa yövyttyämme ja kaupungin kauniiseen arkkitehtuuriin ja runsaaseen kuvataidetarjontaan tutustuttuamme meillä oli edessämme kahden päivän ja kahden yön junamatka. Lentolippujen kanssa suunnilleen samanhintaiseen matkaan kuului pieni kahden hengen hytti, huonepalvelu ja kolme ravintola-ateriaa päivässä.

Perjantain päivällisemme söimme opettaja-juristipariskunnan kanssa. Opettajamies oli siirtynyt jo eläkkeelle. Hän opetti aikoinaan yhteiskuntatieteitä ja Yhdysvaltain historiaa, ennen kuin siirtyi kuusikymmentäluvulla organisoimaan tummaihoisten ja valkoihoisten luokkien yhdistämistä. Viimeiset työvuotensa hän työskenteli koulun toimistossa tehden ne työt, joihin rehtori ei ehtinyt paneutua.

Hän oli kiinnostuneempi junista kuin hänen arvolleen olisi ollut sopivaa. Asemille pysähdellessämme hän käyskenteli laiturilla ja teki muistiinpanoja asemien nimistä ja junien numeroista. Hytissään hänellä oli radiopuhelin, jolla hän kuunteli junan sisäistä kommunikaatiota. Ennen matkaa hän oli käynyt internetistä katsomassa, millä taajuudella juuri tämän junan henkilökunta aikoo kommunikoida. Matkalippunsa hän aikoo lähettää Englantiin ystävälleen, joka kirjoittaa junalippuja käsittelevää kirjaa.

Hänen vaimonsa on kiireinen kuluttajansuojajuristi. Parhaillaan he olivat naisen peruutetulla työmatkalla, jonka olivat muuttaneet lomamatkaksi. Hänkin, kuten niin moni muu jonka kanssa olemme jutelleet, rakastaa Yhdysvaltojen luoteisrannikkoa. Hänellä on ilkeä tapa juoda miehensä vesilasista. Kerran asiakasneuvotteluissa ollessaan hän hämmästytti asiakkaansa juomalla epähuomioissaan tämän vesilasista.

Kotonaan heillä on kolme kissaa, joista kaksi asuu olohuonessa, keittiössä ja eteisessä, kun taas kolmannen alueena on rappukäytävä, makuuhuone ja vierashuone. Näin he ovat asuneet jo puolitoista vuotta, mutta nyt nainen on kyllästynyt huolehtimaan jatkuvasti, että väliovi on kiinni.

- Kotiin palattuamme aijomme totuttaa kissat toisiinsa, kävi miten kävi. Pidämme vesisuihkupulloa valmiina kädessämme, jos ne rupeavat tappelemaan.

Lauantain aamiaisen söimme kahden mennoniittimummon kanssa. Heillä oli pienet mustat hatut ja siistit silkkiset juhlapuvut. Puheliaampi kertoi olevansa elämänsä toista kertaa junassa. Hiljaisempi joi kahvia ja valitteli olevansa iltaihminen. He olivat paluumatkalla hiljaisemman mummon äidin hautajaisista.

Kuultuaan, että olen luterilainen, hän kertoi, että heidän seurakunnassaan on yksi entinen luterilaismies. Mies oli ollut kova polttamaan piippua. Kerran hän luki raamattua ja piipun savu esti häntä näkemästä raamatuntekstiä. Silloin hän oivalsi, että piipun polttaminen ja uskonnollisuus eivät kuulu yhteen. Siksi hän kääntyi luterilaisuudesta mennoniitiksi.

Myös päivällisen söimme seurassa, joista toinen oli elämänsä toista kertaa junassa. Hän oli kookas, kuusikymppinen mies, jonka isoisä oli ollut opettaja ja kotoisin Ruotsista. Silloisten lakien perusteella isoisän olisi pitänyt luopua Ruotsin kansalaisuudestaan saadakseen opettaa julkisissa kouluissa. Isoisä ei tätä halunnut tehdä, joten hän hakeutui yksityisiin kouluun töihin.

Mies kertoi yksityiskohtaisesti palkkakehityksestään seitsemänkymmentäluvulla, hänen ollessa kaksikymmentäkahdeksan vuotias. Ensin hän tienasi kolmesta neljäänsataan dollaria kuukaudessa, mutta vaihettuaan kaupunkia ja firman sisällä työpaikkaa hänen palkkansa nousi ensin tuhanteenkahteensataan dollariin puolessa kuukaudessa, sitten kolmeentuhanteen dollariin kuukaudessa ja lopulta vakiintui neljääntuhanteen dollariin kuukaudessa. Hän kauppasi joitain kuntoiluvälineitä ja sai palkkaa riippuen myymiensä tuotteiden määrästä.

Koko palkkakehitystarinan ajan odotin huipentumaa. Arvailin, että ehkä työnantaja huomasi yhtäkkiä maksaneensa hänelle aivan liikaa palkkaa. Huipentumaa ei koskaan tullut, vaan pitkän tarinan ydin oli vain hänen nopea rikastumisensa seitsemänkymmentäluvulla.

Hän oli tavannut vieressä istuvan vaimonsa lukioaikana. Nyt heillä on kolme poikaa, joita kohtaan äidillä – näin hän kertoi - oli ollut liian suuret odotukset. Pariskunta on kasvattanut myös yhden lapsenlapsistaan tämän äidin jätettyä miehensä ja lapsensa.

Ulkona näin kokonaisen mantereen vilahtavan ohitseni. Länsivirginian jylhät rinnemaisemat jatkuivat pitkään, melkein Chicagoon asti. Chicagon jälkeen, Minnesotassa, ei ulkona näkynyt muuta kuin tasaista peltoa. Sitä riitti niin pitkälle, että välillä tuntui kuin olisimme ajaneet autiomaassa. Lauantai-iltana maan meitti paksu lumipeite ja junaan nousi iso joukko lopen uupuneita laskettelijoita. Sunnuntaiaamuna heräsimme vuoristossa. Ikkunasta näkyi havupuita, vuoristopuroja, lumihuippuja ja jyrkkiä rinteitä. Maisemat olivat niin kauniita, että teki mieli ostaa makuupussi, tulitikut, kirves, purkkiruokaa ja muuttaa metsään. Ennen Seatleen saapumistamme ajoimme vielä muutamia tunteja Tyynen valtameren rantaa etelään.

Seatle, Washington 31.1.2006

Sateista ja flunssaista. Keskustan julkinen liikenne on ilmaista. Olohuone on täynnä muistoesineitä Keniasta. Kirjahyllyissä, pöydillä ja tuoleilla pääasiassa tähtitidettä käsitteleviä teoksia. Cd-soittimessa 222 levyä. Kellarin lattialla on vettä ja isäntäväki on Kiinassa. Takapihalla kukoistaa runsas viherkasvillisuus. Naapurin rouva juoksee keltainen sadetakki yllään pihan poikki vastapäisen talon kuistille ja astuu sisään koputtamatta. Kuuntelen Chopinin Nokturnea ja juon vitaminejä ja yrttejä. Sarah on ystävänsä kanssa kaupungilla. Linnut ruokailevat takapihan lintulaudalla. Mietin, mitä tekisin kellarin vesivaurion suhteen. Vesi tuntuu tulevan lattian alta. Tai sitten seinän sisältä, vuotokohtaa on vaikea löytää.

Tiskatessani eteisestä kuuluu kopinaa. Sisään astuu kultainen noutaja ja kuusissakymmenissään oleva nainen, jolla on punainen villapipo kuin mansikka. Katsomme toisiamme kumpikin odottaen, että toinen selittäisi, miksi on täällä. Hämmennyksestä toivuttuamme esittäydymme. Käy ilmi, että hän asuu täällä joka tiistai.

Hänen nimensä on Ann ja hän on muuttanut juuri Keniasta asuttuaan siellä kolmekymmentä vuotta. Keitämme teetä ja istumme alas keittiön pöydän ääreen. Hän kertoo opettanurastaan, Kenian poliittisesta tilanteesta ja lapsistaan ja ex-miehiensä lapsista, jotka asuvat Keniassa, Tanskassa, Tansaniassa ja Yhdysvalloissa. Hän haukkuu presidenttinsä, jonka viimeisin veto oli valita Kanadaan suurlähettilääksi mies, joka ei edes tiedä, missä Toronto ja Kanadan pääkaupunki Ottawa sijaitsevat.

Koira järsii koiranpetiä, joka ei ole sen. Tai hänen, niin kuin täällä kaikki tuntuvat sanovan koirista. Ann nousee ylös ja tekee lähtöä. Hän selittää päivänsä kiireistä aikataulua ja kertoo ystävästään, jonka aikoo hakea lentokentältä.

- Aion viedä hänet kävelylle. Hän todella tarvitsee kävelyä.

Muodostan mielessäni kuvan ylipainoisesta miehestä ja vastaan: - Jos siellä on liian sateista, voittehan aina tulla tänne sisälle.

Vasta hänen lähdettyään tajuan, että hän puhui koirasta. Olisinhan minäkin tuon voinut ulkoiluttaa, mutta nyt se on liian myöhäistä.