2005-12: Kiina ja USA

Peking 1.12.2005

Bike in Bejing

Pekingin lentokentällä amerikkalainen yksityisyrittäjä näytti miten Bill Clinton kättelee. Hän katsoi minua silmiin ja hymyili, ojensi kätensä, puhui ystävällisesti, puristi, vatkasi, asetti vasemman kätensä käsiemme päälle ja hivutti sen puhettaan keskeyttämättä käsivarttani pitkin hartioilleni, astui lähemmäksi ja syleili puolittain.

Tämä on kuuluisa Clintonin kättely, hän selitti. Hypnoottininen ja totaalisesti valtaansa ottava.

Mies kertoi tuntevansa Clintonin ystäviä. Hän käytti paljon aikaa Clintonin sosiaalisten taitojen ylistämiseen, vaikka toisaalta sanoi olevansa republikaani.

Vaaleja ja niiden jälkeistä tunnelmaa analysoitiin tietysti pitkään. Hän oli äänestänyt Kerrya, koska Bush on hänen mielestään typerä ja epäluotettava.

Eurooppalaiset tuntevat Amerikasta vain Kalifornian ja progressiivisen länsirannikon, mutta nämä vaalit valitettavasti osoittivat, että meillä on siina välissä tyhmä ja suuri keskiosa.

Vastakkaisella penkkirivillä istunut nuori nainen vilkuili meitä vihaisena. Kaiuttimista kaikui kuulutus, jonka mukaan koneemme lähtö viivästyisi teknisen vian vuoksi ainakin kolme varttia. Mies valitteli, ettei saanut kuulutuksen kiinankielisestä osiosta mitään selvää, vaikka hän olikin opiskellut kiinaa kolme vuotta. Pekingin aksenttia on hänen mielestään vaikea ymmärtää. Hän on kesällä menossa naimisiin taiwanilaisen naisen kanssa.

Turha luulla, että taiwanilaiset pelkäisivät Kiinan valloittavan heidän maansa, koska se on jo tapahtunut. Taiwanilaiset pelkäävät pieniä asioita. Tapojen ja kulttuurien muutosta, kuten lattialle sylkemistä ja jonoissa ohittamista. He eivät ole tottuneet sellaiseen. Kiinalaiset ovat jo valloittaneet taiwanin muuttamalla sinne, ja taiwanilaiset puolestaan ostaneet Shanghain sijoittamalla sen teollisuuteen miljoonia dollareita. Yhdistyminen on jo tapahtunut.

Miehellä tuntui olevan suhteita jokaiseen maailmankolkkaan. Koneen lähtöä odotellessamme keskustelimme kulki Taiwanin, Irakin, Turkin, Kyproksen, EU:n kautta Afghanistaniin. Hänen ystävänsä isä oli töissä YK:lla ja oli ollut mukana lounastapaamisessa Talebanien kanssa.

Noilla miehillä ei ollut minkäänlaista käsitystä kansainvälisen politiikan etiketistä. He vain söivät ruokansa ja lähtivät. Keskusteluita ei käyty käytännössä ollenkaan.


New York, New York 1. – 4.12.2005

Ground Zero

Yövymme Manhattan –saaren pohjoisosassa eli Harlmemissa, jossa espanjan-kieli on yhä yleisempää ja jossa ihmiset vastaavat puhelimeensa “yo”. Sänkypaikka kaupungin halvimmassa hostellissa maksoi kolmekymmentä dollaria, kymmenen kertaa enemmän kuin mitä olimme Aasiassa tottuneet yöpymisestä maksamaan. Huonekavereina meillä oli vähäpuheinen ranskanalgerialainen sekä maailmaa ympäri kiertävä australialaiskolmikko.

Kellon ympäri nukuttuamme ajoimme maanalaisella Fulton Streetin asemalle ja näimme ja koimme oikeaksi kaupunkia koskeneen seinäkirjoituksen: New York – it’s alla about tall buildings and long subway –rides.

Ground Zerolla (kuva yllä), jossa World Trade Centerin rakennukset kerran seisoivat, paistoi nyt aurinko ja puhalsi tuuli. Huilisti soitti surullista sävelmää turistien räpsiessä kuvia, vaikka rakennustyömaata kummempaa kuvattavaa ei oikeastaan ollut.

Pilvenpiirtäjät ovat kasvaneet niin korkeaksi, että kirkot ovat yllättäen jääneet eteläisen saaren matalimmiksi rakennuksiksi. Haimme joulutunnelmaa maailman suurimmasta tavaratalosta, joimme kahviloissa kahvia paperimukeista, totesimme Rockefeller Centerin luistinradan ja Empire States Buildingin pääsyliput liian kalliiksi ja ihailimme taideteoksiksi muuttuneita näyteikkunoita. Pimeyden laskeuduttua valomainosten määrä tuntui Aasian-kierroksen jälkeen maltilliselta.

Seuraavana päivänä pelastusarmeijan vapaaehtoiset kilistelivät kellojaan yhä vaativammin. Nykytaiteen museossa näimme Warhallin, Dalin, Picasson ja Monetin tauluja sekä mielenosoittajille valmistetun suojaliivin, joka nappia painamalla täyttyy ilmalla ja saa mielenosoittajan näyttämään mansikalta. Liiveihin kiinitetystä kovaäänisestä kuuluu mielenosoittajan sydämentykytystä, jonka tarkoituksena on herättää poliisisen sympatiat. Central Parkissa venäläismies myi minulle hot dogin.

You must work hard, otherwise you end up on the street, hän totesi.


Montplier, Vermont 5. – 19.12.2005

house

Yöllä satoi niin paljon lunta, että koulut ovat tänään suljettuna. Lumipäivän kunniaksi söimme pannukakkuja aamiaiseksi. Talossa asuu isäntä Terry, viisikymppinen televisiodokumenttien tekijä sekä emäntä Ann, toista kirjaansa kirjoittava Sarahin sisko, pannukakkujen pääasialliset syöjät Willow ja Bryce sekä kaksi kissaa, joista toinen on hullu ja toinen laiska.

Talo on puinen, kermanvalkoinen, kolmikerroksinen ja sijaitsee rinteen harjalla, puiden ympäröimänä. Tie talolle on niin jyrkkä, että teiden ollessa jäässä tänne on mahdotonta päästä autolla. Alaspäin ajaminen on helpompaa ja onnistuu säällä kuin säällä. Kylmä täällä on, niin ulkona kuin sisälläkin. Isäntäväki pitää taloa kylmänä ennen kaikkea korkean öljynhinnan vuoksi.

Kaupunki on pienehkö ja uskomattoman edistyksellinen. Kaupunginhallitus ei ole myöntänyt yhdellekään hampurilaisketjulle pääsyä keskustaan, koska he haluavat suosia paikallisten omistamia pienyrityksiä. Autoilijat antavat auliista tilaa jalankulkijoille. Kaupungin laidalla on iso ja vilkas ruokakauppa, jossa myydään lähes yksinomaan luomuruokaa ja reilun kaupan tuotteita. Kerry sai tässä osavaltiossa 60 prosenttia äänistä.

Ann’in ensimmäinen kirja käsitteli Tibetistä kotoisin olevia Nepalissa asuvia pakolaisia ja Terryn ensimmäinen dokumentti saattohoitoa. Dokumentti, jota he parhaillaan tekevät yhdessä, käsittelee luontaislääkkeiden käyttöä ja historiaa.

Terryn perhe on kokenut kovia ja saanut siitä kansainvälistäkin huomiota. Kahdeksan vuotta sitten hänen veljensä oli vakavan ja vuosia kestäneen MND –hermosairauden uuvuttama. Hän istui pyörätuolissa ja pystyi hädin tuskin liikuttamaan käsiään ja jalkojaan. Hänen lihastoimintansa surkastuivat päivä päivältä, niin että hänellä oli mitä todennäköisimmin edessä kuolema tukehtumalla omaan sylkeensä. Hän halusi nopeuttaa omaa kuolemaansa. Kuolemanlääkäriksi mediassa nimetty tohtori Kevorkian lupasi auttaa ja valmisti laitteen, jolla Terryn veli teki itsemurhan.

Potilaan ja omaisten luvalla Kevorkian taltioi tapahtuman nauhalle todistusaineistoksi mahdollista oikeudenkäyntiä varten. Kevorkian oli tätä ennen ollut jo kuudesti oikeudessa samankaltaisten, Yhdysvalloissa kiellettyjen eutanasiatapausten johdosta. Tällä kertaa seitsemänkymppinen tohtori tuomittiin vankilaan toisen asteen murhasta.

Terryn äidinäiti on puolalainen, äidinisä irlantilainen, isänäiti ranskalainen ja isänisä saksalainen tai hollantilainen. Hän on opiskellut sävellystä, saksofonin soittoa, biologiaa, matematiikkaa ja psykologiaa, koskaan kuitenkaan yliopistosta valmistumatta. Hän on työskennellyt muun muassa mainossäveltäjänä sekä jazzbändin soittajana. Ennen dokumenttiuraansa hän toimi Ranskaan asettautuneiden vietnamilaisten buddhalaisten munkkien avustajana heidän Yhdysvaltojen –kierrostensa aikana. Ensin kameramiehenä ja myöhemmin tapahtumien järjestäjänä.

Innostuneesti ja vakuuttavasti hän kertoi tieteellisistä tutkimuksista, jonka mukaan lääkärin asenteella on ratkaiseva vaikutusta potilaan paranemiseen. Myös etärukouksista hän puhui, joukkomeditaation vaikutuksesta lähiympäristön väkivaltarikollisuuteen sekä siitä, kuinka ne potilaat, joille annettiin kasvi hoidettavaksi, paranivat nopeammin. Hän kertoi syöpälääkäristä, joka – sen sijaan että olisi varoittanut syöpälääkkeen sivuvaikutuksista – pyysi potilaitaan kiittämään tai siunaamaan syöpälääkkeensä ennen sen ottamista.

Tämä on pilleri, joka parantaa sinut, osoita siis sille kunnioitustasi, hän sanoi syöpälääkärin sanoneen.

Jutun mukaan syöpälääkkeen sivuvaikutukset katosivat tutkittavilta potilailta käytännössä kokonaan.

Hän sai minut katsomaan dokumentin What a Bleeb do we Know sekä lukemaan Eckhart Tollen kirjaa The Power of Now. Ensinmainitusta mieleeni jäi ennen kaikkea fysiikan rajat ylittävän kvantum –fysiikan perusteita käsittelevä aineisto sekä sen korostaminen, että oman elämän kohtalon päättämisessä kaikkein tärkeintä on oma asenne, ja että se vaikuttaa ratkaisevasti myös terveyteen.

Jälkimmäisessä kirjassa kirjailija huomauttaa, että 80 – 90 prosenttia ajattelustamme on samojen, menneisyyttä tai tulevaisuutta koskevien turhanpäiväisten, ja negatiivisuutensa ansiosta useimmiten hyvinvoinnillemme vahingollisten, ajatusten toistamista. Ensimmäinen askel parempaan elämään on etäisyyden ottaminen tästä pakonomaisesta ajattelusta. Hän ei tarkoita omien ajatusten ja tunteiden analysointia eikä tuomitsemista, vaan vain tarkkailua. Rauhoittumista ja keskittymistä nykyhetkessä elämiseen.


Montplier 18.12.2005
Sunnuntaisin parturit ovat kiinni, mutta sitähän ei suomalaisturisti tiedä. Paluumatkalla näen oven, joka sen sijaan on auki. “Keep Christ in Christmas” lukee suuren katolisen kivikirkon ilmoitustaululla. Kuvassa on Maria, Joosef ja Jeesuslapsi. Sisällä kyttyräselkäinen pianisti soittaa tyhjälle salille jazzia.

Istun alas, suljen silmäni ja Eckhart Tollen ohjeiden mukaisesti yritän olla ajattelematta mitään. Pianisti improvisoi. Hän siirtyy jazzista bluesiin ja bluesista gospeliin taukoa pitämättä. Riittävästi hiljennyttyäni aukaisen silmäni ja alan tarkkailla muusikkoa. Hänellä on pitkät valkoiset hiukset, jotka ovat valahtaneet kasvojen eteen niin, etten pysty erottamaan onko hän mies vai nainen. Hän ei tunnu huomaavan minua.

Yksinäisen pianistin adventtisunnuntain musiikkivalinnat, keskittyneisyys ja kyttyräselkäisyys herättävät uteliaisuuteni. Nousen ja kävelen kohti pianoa. Lattialla on sekaisin likaisia paperinenäliinoja, kitarakotelo, kengät, takki ja reppu. Ulkona on lunta, mutta pianisti on paljain jaloin. Minut huomattuaan mies lopettaa soittamisen ja naurahtaa vaivautuneesti.

Olen parempi kitaristi kuin pianisti, mutta osaan soittaa myös pianoa, hän sanoo.

Hyvinhän sinä soitat, kehun.

Onko tuo espanjaa?

En ymmärrä, joten pyydän häntä toistamaan kysymyksensä.

Onko tuo espanjaa, tuo sinun aksenttisi, hän toistaa.

Kerrottuani olevani kotoisin Euroopasta hän suosittelee minulle Rhapsody –nimistä ravintolakahvilaa, koska siellä on paljon ulkomaalaisia.

Ei kun Harmony, hän korjaa nopeasti.

Hänen sormensa ovat pitkät, punertavat ja kummallisesti vääntyneet. Hän haisee vanhalle viinalle, hänen kätensä tärisevät ja hän puhuu epäselvästi ja änkyttäen. Hän sanoo tietävänsä paikan, jossa voin yöpyä, mikäli minulla ei ole majapaikkaa. Kiitän tarjouksesta, mutta kerron asuvani tyttöystäväni siskoni luona.

Onko tyttöystäväsi Tsekkoslovakiasta? hän kysyy.

Ei, tyttöystäväni ei ole Tsekkoslovakiasta, vastaan, enkä voi olla nauramatta.

Kerrottuani etsiväni parturia hän neouvoo minulle paikan, jossa jo kävin, ja joka oli kiinni. Sitten puhe kääntyy alkoholiin.

Olen alkoholisti, mutta en ole juonut neljään vuoteen, hän sanoo.

Hän pyytää minulta dollaria tai kahta. Hän selittää bensan loppuneen autosta ja kuvailee tarkasti paikan, jonne auto on jäänyt. Vastentahtoisesti ojennan hänelle kaksi dollaria. Hän kiittää ja vakuuttelee, että tuo summa riittää hyvin.


Edisto, Etelä-Carolina 24. – 30.12.2005

laughing

Jouluaattona 2005 heräsin puoli kahdeksalta Etelä-Karoliinan Edisto –saaressa ja kävin Atlantin valtameressä uimassa. Taivas oli pilvetön, tuuli pureva ja ranta tyhjä. Päälläni oli toppatakki, pipo ja villahansikkaat. Pitkään seisoin rannalla ja ihailin merestä nousevaa aurinkoa, ennen kuin riisuuduin alushoususilleni ja juoksin mereen. Hyppelin aaltojen yli ja sukelsin. Niin kylmää oli vesi, että urheilusuoritus oli ohi ennen kuin se oli hädin tuskin alkanutkaan. Palasin rannalle, kuivasin ja puin. Vanha pariskunta käveli aallonmurtajalla.

Palasin ja tapasin vuokrakämppään, jossa Willow ja Ann olivat ylhäällä ja muut vasta heräilivät. Keitin puuroa kuudelle hengelle, mutta vain minä ja kaksi lapsista söi. Join puoli kuppia kahvia Ted nuoremman paistaessa pekoneita. Hänen kaataessa tulikuuman paistinrasvan tyhjään kurkkupurkkiin keskustelumme kääntyi biodiiseliin. Kuten tavallista, en tälläkään kertaa ehtinyt kertoa juttuni oleellisinta osaa ennen kun puheenaihe jo vaihtui seuraavaan. Tässä seurassa – ja mahdollisesti yli päätään tämän maan puhekulttuurissa – pitää asiat tiivistää korkeintaan viiden sekunnin puheenvuoroiksi.

Ted vanhempi vatkasi munia. Pian keittiön pöydän ääreen oli kokoontunut kymmenen aikuista, vain Sarah nukkui. Yksi hänen kolmesta siskostaan ilmaisi tyytyväisyytensä, että Sarah nukkui pitempään kuin hän. Lapset pelasivat yläkerrassa puu-ukoilla jalkapalloa.

Aamiaisen syötyämme lähdimme koko kuudentoista hengen porukka kävelylle. Lapset juoksivat paljain jaloin, joten minäkin riisuin kenkäni ja sukkani. Ihailimme merilintuja, kuuntelimme aaltoja ja minä kerroin suomalaisesta joulusta. Lapset kaivoivat rantahiekkaan kuopan ja väittivät, että jos tarpeeksi syvälle kaivaa, hiekkarannan alla on vettä. Väitin vastaan, mutta he eivät uskoneet, vaan kaivoivat niin pitkään että heidän pienet sormensa olivat kylmät ja punaiset. Keräsimme reikäisiä simpukoita joulukuusenkoristeiksi.

pelikaani

Palasimme kämpälle, koristelimme kuusen ja söimme lounaaksi kalkkuna-, kinkku-, sinappi-, salaatti-, majoneesi-, tomaattivoileipiä ja joimme lisää kahvia. Päällystin Sarahille joululahjaksi ostamani C. S. Lewisin Supriced by the Joy –kirjan joululahjapaperilla niin, että pystyin lukemaan lahjayllätystä paljastamatta. Väsytti, nukuin lyhyet päiväunet. Havahduin hereille kun Ted vanhempi kysyi kuuluvalla äänellä, tarvitseeko kukaan mitään, hän oli ilmeisesti lähdössä jonnekin. Nukahdin uudestaan ja havahduin uudestaan hereille kun Sarah kömpi seurakseni.

Nousin. Sarahin veli lähti pyöräilemään ja kaksi kolmesta siskosta lenkille. Nousin yläkerran parvekkeelle lukemaan. Sieltä näin kuinka myös Terry lähti lenkille. Alkoi sataa, joten palasin sisälle. Leikin suvun nuorimman kanssa hakkaamalla pahviputkia toisiinsa ja töräyttelemällä, päristelemällä ja huhuilemalla niihin erilaisia ääniä.

Lounaaksi söimme kinkkua ja perunaa ja joimme punaviintä. Sarah piti lyhyen maljapuheen ja kiitti vanhempiaan siitä, että olivat kutsuneet suvun koolle. Lähdimme kirkkoon kahdella autolla. Jumalanpalvelus oli episkopaalinen ja kovin kotoisa. Kaikki virret olivat tuttuja. Kirkonmenojen jälkeen istuimme olohuneessa, jonne lapset virittivät lahjasukkansa televisiokaapin päälle.


Charleston, Länsi-Virginia 31.12.2005

Sarahin veli, Ted nuorempi ja hänen Christina –vaimonsa asuvat isossa syrjäisessä omakotitalossa mäkisen lehtimetsän keskellä. Heillä on kaksi isoa koiraa. Pihalla astelee viisi hevosta, jotka eivät tosin ole heidän. Aurinko laskee, on hiljaista ja syksyistä. Koirat juoksevat ulkona, Sarah ja Christina ovat ostoksilla ja Ted töissä viinikaupassaan, jossa on meneillään yksi vuoden kiireisimmistä päivistä. Hevoset hirnuvat ja takassa palaa tuli.

Viimeiset viikot olemme Sarahin kanssa miettineet intensiivisesti, josko palaamme helmikuussa Suomeen vai asetummeko Amerikan länsirannikolle. Kumpikin vaihtoehto on tuntunut omalla tavallaan houkuttelevalta, mutta pitkän harkinnan jälkeen päädyimme palaamaan helmikuussa Suomeen.

Leave a reply