2005-06: Kiina

Erlian, Kiina 30.5.2005

Smoking father

Kiinaan minut toivotti tervetulleeksi tullimies, joka halusi, että käynnistän kannettavan tietokoneeni. Tämän jälkeen hän vaati, että minun pitää näyttää, mitä tietokoneeni pitää sisällään. Aukaisin sattumanvaraisesti jonkun suomenkielisen tekstidokumentin ja esittelin hänelle minkälaisella kielellä kirjoitan. Mies oli mietteliään näköinen, eikä oikein tuntunut tietävän, mitä pitäisi tehdä. Neuvoteltuaan kollegojensa kanssa hän ratkaisi pulman tuomalla minulle lomakkeen täytettäväksi.

Sarahin, Okin, hänen vaimonsa siskon ja muiden kristityiden lisäksi tulliaseman ulkopuolella minua odotti kymmenien metrien korkuinen muovinen sateenkaari. Puutarha viheriöi, tiet olivat hiljattain asfaltoituja ja tunnelma kaikin puolin siisti ja järjestelmällinen pohjoisnaapuriin verrattuna.

Erlianissa järjestelmällisyys loppui, kun kimppuumme kävi parikymmentä matkailuyrittäjää. Valokuvia busseistaan heilutellen he tyrkyttivät kaikki meille sadan yuenin, quei eli rmb:n eli kymmenen euron hintaista bussimatkaa pääkaupunkiin. Lupasimme lähteä luotettavimman oloisen naisen matkaan, mutta kerroimme sitä ennen tarvitsevamme pankkiautomaattia.

Naisen kilpailijat eivät hellittäneet, vaan jatkoivat piirittämistämme. Kymmenkunta heistä seurasi meitä sisälle pankkiin asti. Pankkikorttia kaivaessani pyysin yksityisyyttä sitä kuitenkaan saamatta. Pankki ei ottanut vastaan korttiani, joten siirryimme koko porukka ulos. Siellä matkailuyrittäjät ja joukon jatkoksi ilmestyneet taksikuskit jatkoivat piirittämistämme.

Niin tiivis ja päällekäyvä joukko oli, etten pystynyt suhtautumaan heihin haluamallani tyyneydellä ja huumorilla. Menetin malttini, vaikka matkaoppaan mukaan Aasiassa ei saa menettää malttiaan.

Piss off, sanoin lähimmälle miehelle ja osoitin keskustasta poispäin.

Go away, sanoin toiselle yhtä tuloksettomasti.

Nousimme naisen varaamaan taksiin, joka ajoi meidät suurempaan pankkiin. Noston suoritettuani pankkivirkailijalle sai antaa arvosanan yhdestä kolmeen. Tulkitsin palvelun hitauden huolellisuudeksi ja annoin kolmosen.

Meille jäi muutama tunti aikaa tutustua kaupunkiin ennen bussin lähtöä. Kaupunki oli yhtä siisti kuin rajanylityspaikkakin. Kadut olivat leveitä mutta tyhjiä. Puuistutuksien lannoite haisi sietämättömälle, mutta se ei näyttänyt puita haittaavan, päin vastoin.

Jätin rinkkani bussiin, tyttöystäväni ravintolaan ja lähdin etsimään internetkahvilaa. Hiekkamyrsky muistutti minua siitä, että kaupunkinäkymästä huolimatta olin yhä autiomaassa. Internetkahvilassa nuori mies pelasi sotapeliä, tyttöystävän istuessa vieressä tylsistyneen näköisenä.

Löysimme paikkaa vaihtaneen bussin juuri ajoissa, mutta se ei lähtenyt vielä kolmeen tuntiin. Matkustajia ei ollut riittävän monta, joten se odotti lisää asiakkaista. Kolmessa jonossa oli kapeita sänkyjä kahdessa kerroksessa. Vähät matkustajat olivat mongolialaisia.

Bussi lähti kolme tuntia myöhässä. Kaupungin jäätyä taaksemme erämaa jatkui auringonlaskuun asti. Pimeän laskeuduttua pysähdyimme syömään turisteja tupaten täynnä olevaan ravintolaan. Tikuilla söimme kahden euron arvoisia nuudeleita, kasviksia ja mereneläviä. Miehet kyykkivät ulkona tupakalla ja syljeskelivät. Tuntui ihmeelliseltä olla Kiinassa.


Peking 1.6.2005

Mao and his books

Kommunistikiina Mao-seteleineen edustaa tietyllä tapaa totaalisesti vastakkaista poliittista ajattelumallia kuin minä. Se kieltää yksilöiden vapaan mielipiteenilmaisun, uskonnonharjoittamisen ja totuudenetsimisen, mutta sallii kansainvälisten suuryritysten rällästää vapaasti työntekijöiden oikeuksista ja luonnon kestokyvystä piittaamatta.

Myös katukaupustelu on kielletty, ainakin ilman lupaa. Taivaallisen rauhan aukion edustalla olevassa metrotunnelissa osuin kohdalle, kun tarkastusviranomaiset ilmestyivät tunneliin. Muutamassa sekunnissa kymmenet Mao-kirjojen, Mao-julisteiden, lelujen, vesimelonien, linkkuveitsien, allekirjoitusten, tanssivien Coca-Cola-purkkien ja potrettien myyjät olivat pakanneet kimpsunsa ja kampsunsa ja poistuneet tunnelista.

Huonon strategisen sisääntulonsa ansiosta tarkastajat saivat kiinni vain yhden katukauppiaan. Pidättämisen, sakkojen tai asiallisen puhuttelun sijaan he löivät miestä avokämmenellä kasvoihin. Pitivät toisella kädellä kiinni tämän toisesta kädestä, solvasivat aikansa kovaäänisesti ja lopulta löivät. Siinä hässäkässä ote lipesi ja mies lähti juoksemaan karkuun. Jäi epäselväksi, yrittävätkö tarkastajat tosissaan pidättää ketään, vai oliko kyseessä lähinnä pelottelu.

Itse aukiolla punaiset liput liehuivat, kymmenien miljoonien ihmisten murhaamisesta vastuussa oleva Mao Zedong nukkui maoseloumissaan ikuista untaan ja hänen kuvansa oli tutulla paikallaan Kielletyn kaupungin portilla. Poliiseja ja sotilaita on liikkeillä paljon, mutta heidän roolinsa tuntui olevan lähinnä seremoniallinen. Sotilaat ovat niin laihoja, että teki mieli tuoda heille ruokaa. Sotilaat suhtautuvat turisteihin välinpitämättömän tottuneesti, mutta poliisit isällisen ohjailevasti.

Tulehan alas sieltä, sanoi yksi minulle seuratessani sotilaiden lipunlaskuseremoniaa sähköpömpelin päällä seisten. Selittipä vielä syynkin kiellollensa.

Se on vaarallinen.

Totalitarismista huolimatta taloudellinen yltäkylläisyys sekä Erlianissa että täällä Pekingissä on lyönyt ällikällä näin ensivilkaisun jälkeen. Tiet, asemat, istutukset ja julkiset rakennukset ovat paikoin paremmassa kunnossa kuin lännessä. Autot ovat uusia ja ihmisten pukeutuminen länsimaalaisittain trendikästä.


Peking 9.6.2005

Choping in Peking

Lasten leikkipuistojen sijaan kaupunki on täynnä aikuisten leikkipuistoja. Ihmiset kerääntyvät niihin aamun sarastaessa ja auringon laskeuduttua. Siellä voi veivata veiviä, kävellä kävelyheilurin päällä tai pukilla, soutaa, huovata ja heilutella yläruumistaan puolelta toiselle. Jotkut laitteet muistuttavat tuttuja kehonrakennuslaitteita, mutta ilman minkäänlaista vastustusta. Ideana on saada nivelet liikkumaan. Sopii kaikenikäisille, ja tätä urheilua voi harrastaa vaikka tupakka suussa ja ystävien kanssa jutellen. Sujahdan joukkoon kuin kala veteen, ainakin luulen niin.

Sarah, joka opiskeli täällä vuonna 1989, ei voi olla haukkomatta henkeään, niin moni asia on muuttunut. Koiransyönnistä kuuluisan maan pääkaupunki on täynnä vakavasti itsensä ottavia, puudeleita ulkoiluttavia miehiä ja naisia. Hotellimme edustan suuren eläinlääkärin ympärille on kertynyt koko joukko erilaisia eläinten leluja ja ruokia myyviä liikkeitä.

Polkupyörien määrä on laskenut dramaattisesti, ja tilalle ovat tulleet moottoripyörät ja autot. Lehtiä ei enää lueta julkisilla paikoilla lehti-ikkunoista, vaan kukin ostaa omat sanomalehtensä. DVD:n myyjät tyrkyttävät uusimpia elokuvia hyvissä ajoin ennen kuin ne saavat Euroopassa ensi-iltansa. Kaupunkikuvaa hallitsee kansainvälisten suuryritysten mainokset ja keskustan ostoshype on saavuttanut mittasuhteet, jota Pohjois-Amerikan suurkaupunkien pormestaritkin katselisivat kateellisina. Futuristisia pilvenpiirtäjiä on pilvin pimein. Jokapäiväistä savusumua ja jokaöistä valosaastetta on niin paljon, että saattaa mennä monta vuorokautta niin että taivaasta ja kuusta näkee vain harmaan aavistuksen.

Jotkut asiat ovat pysyneet. Tai-chi pitää pintansa maailman suositumpana urheilumuotona, sitä harrastetaan puistoissa, kaduilla ja jopa kuivana olevissa kanavissa. Työporukat kokoontuvat yhteiselle taukojumpalle katujen varteen, samoihin paikkoihin, joihin auringon laskeuduttua kokoontuu paritanssikurssiporukka tai eläkeläisten rytmijumppa. Naisilla kalpeus on muotia, ruskettumisen ja uv-säteilyn pelossa he suojaavat kasvonsa koko kasvot peittävillä muovisilla, mustilla kasvoplekseillä. Miehet käärivät t-paitansa napapaidaksi. Hullunkurisen näköistä, mutta kovalla helteellä käytännöllistä.

Röyhtäileminen ruokapöydässä on sallittua. Bussipysäkeillä odotellessaan ja kadulla lautapelejä pelatessaan seisoskelemisen ja istuskelemisen sijaan kyykitään. Tupakoimattomat miehet ovat jääneet auttamattomasti vähemmistöön. Suomalaisille mökkeileville lapsiperheille vinkkinä kerrottakoon, että pienillä lapsilla on housuissa vako, josta voi kätevästi tehdä asiansa juuri siihen missä hätä sattuu kulloinkin yllättämään.

Laowai, kuiskailevat ihmiset meidän kävellessä ohitse. Lao tarkoittaa vanhaa ja wai ulkomaalaista. Lao on kunnioitusta lisäävä etuliite.


Peking 12.6.2005

Cars in China

Joka aamu, hostellimme puutarhassa istuessani ja kirjoittaessani, nuori nainen pyöräilee ohitseni tuoden hedelmiä hostellin ravintolaan. Hänen kolmipyöräisessä polkupyörässään on kärry, jossa hedelmien lisäksi istuu pieni poika. Pojalla on valkoinen lippalakki, hiaton, valko-vihreä-siniraidallinen paita. Äidillä on t-paita ja farkut.

Vaivalloisesti poika nousee kärrystä ja lähtee ajamaan takaa puutarhan kodikseen ottanutta sorsapariskuntaa. Lapsi kaatuu ja on purskahtamaisillaan itkuun. Huolestumisen sijaan äiti naurahtaa, mikä silmin nähden nopeuttaa pojan toipumista tästä pienestä onnettomuudesta.

Tämä puutarha toimii myös hotellin ravintolan hiljaisena terassina. Ravintolahenkilökunta ei tiedä veitsen, haarukan ja lusikan englanninkielisiä nimeä eikä miten niitä käytetään. Mutta ystävällisiä he ovat.

Keltapaitaisen hostellimme työntekijätytön palvelualttius on sellaista luokkaa, että Venäjän ja Mongolian jälkeen huimaa. Kävelen hänen ohitseen joka päivä kymmenisen kertaa. Joka ikinen kerta hän keskeyttää työnsä, nousee ylös, hymyilee ja tervehtii.

Ni hao, hän sanoo.

Toisinaan hän nostaa hartioitaan ja kikattaa, niin kadehdittavan jännittävää ja iloista on hänen elämänsä. Hänen työpäivänsä kestää aamukuudesta iltapäivä kolmeen, mutta käytännössä, paremman tekemisen puutteessa, hän pitää iltavuorolaiselle seuraa useita tunteja. Iältään hän on ehkä kuusitoistavuotias.

Reppumatkaajia tänne kirjautuu ja täältä lähtee harvakseltaan. Japanilaisia, israelilaisia, australialaisia, brittejä, jenkkejä ja ruotsalaisia. Pakistanilainen lihaa Mongoliasta Kasakstaniin välittävä yrittäjä tuli kysymään uskontoamme. Hän lupasi tulla huoneeseemme puhumaan uskonnosta heti kun ehtii, mutta eipä ole mies vielä ehtinyt.

Kanadalainen kolmekymppinen mies on töissä yhdessä maailman suurimmista öljyfirmoista. Hän valvoo siellä muovipussituotantoa.

Hyvä palkka ja helppo työ. Olisin saanut vakipaikankin, mutta kieltäydyin. Siellä olisi ollut uraputkelle sijaa eläkeikään asti.

Vaihdamme hänen kanssaan tietoja, suosittelemme Idre’s Guest Housea Mongoliassa ja hän kertoo miten me pääsemme Tiibetiin.

Eilen kämppäkaveriksemme tuli libanonilainen valtion virkamies. Ainutlaatuisen kaikkitietävä ja dominoiva luonne. Hän on epäitsekeskeisyytensä esilletuomisessa niin tehokas, että koko touhu menee itsekeskeisyyden puolelle. Hän ei koskaan kertonut tarkemmin, mitä hän oikeastaan tekee.

Jos haluatte yksityisen hetken, sano vain minulle ja minä ystäväni kanssa olemme poissa tunnin tai pari. Kyse on yksityisyydestänne, ja minä kunnioitan sitä, hän sanoi kahden kesken jäätyämme.

Ystäväkseen hän kutsui huoneemme neljättä asukasta, japanilaista, johon hän ei mielestäni ollut vielä ehtinyt tutustua.

Sarahin tultua huoneeseen hän kiirehti toteamaan:

Voit liittyä seuraamme. Me emme puhuneet seksistä. Me puhuimme elämän tärkeistä kysymyksistä.

Sarahin kysyttyä mitä nämä elämän tärkeät kysymykset olivat menimme hiljaiseksi, sillä olimme kumpikin unohtaneet, mistä olimme hetki sitten puhuneet.

A Cup of Flower Tea

David, BBC:lle ja ABC:lle radiouutisia tekevän veteraanitoimittajan, jutut jäivät helpommin mieleen, ei vähiten siksi, että hän kertoi ne kahteen kertaan. Hän on syntynyt Englannissa, mutta on asunut kymmeniä vuosia ulkomailla, lähinnä Australiassa, Laosissa ja Mongoliassa. Britanniassa on hänen mielestään liian kylmä, ihmiset ovat tylsiä ja suihkut huonoja.

Joka suihkukopissa on sellainen käsisuutin, jolla voi kastella pienen osan kehoa kerrallaan. Ylhäältä päin tulevaan, oikeaan vesisuihkuun ei pääse millään.

Myös Laos ja Mongolia saavat osat haukuista. Kotimaistaan hän jätti haukkumatta vain Australian.

Laos on yksi maailman viidestä valtiosta, jotka sanovat itseään kommunistisiksi. Kommunismista siellä ei kuitenkaan ole tietoakaan. Diktatuuri siellä on, ja Kiinan mallia mukaillen he ovat avanneet ovensa länsimaisille suuryrityksille ja antaneet niille vapaat kädet.

David meni Laosiin opettamaan paikallisille radiotoimittajille toimittajan työtä, mutta totesi sen mahdottomaksi.

Toimittamisen perusidea on, että kaivetaan totuus esille ja kerrotaan se ihmisille. Laosissa valtio kieltää totuuden kertomisen, joten toimittamiselta putoaa pohja pois.

Hän kertoo, kuinka 70-luvulla hallitus pakkosiirsi tuhansia vuoriston paimentolaisia alavimmille maille. Siellä he kuitenkin sairastuivat malariaan, ja iso osa paimentolaisista kuoli. Hallitus totesi – muttei myöntänyt – tehneensä virheen ja perui pakkoväestönsiirrot. 1990-luvulla sama toistui: paimentolaiset pakkosiirrettiin alavimmille maille, heistä suuri osa kuoli malariaan ja hallitus joutui perumaan määräyksensä. David ei usko että hallitus teki tämän pahuuttaan, vaan koska edes hallituksella ei ollut tietoa 70-luvun erehdyksestä. Tragedian tapahtuminenhan oli kiistetty ja poispyyhitty historian kirjoista.

Muutamia vuosia sitten David oli itse todistamassa Laosissa kapinallisten pommitusten sarjaa. Ensimmäisten pommien jälkeen hallitus ja sen viralliset uutistoimistot yrittivät vaieta tapahtuneen kuoliaaksi. Hallitus kun kieltää ja kiistää opposition – varsinkaan militanttisen sellaisen – olemassaolon.

Kuvaavaa on, että asia ei vuotanut maailman julkisuuteen itse pommien takia – ketäpä lännessä kiinnostaisi paria ihmistä haavoittanut pommi-isku Laosissa – vaan koska Laosin poliisi oli takavarikoinut BBC:n toimittajan videonauhan asiasta. Nainen oli loukkaantunut niin, että hän oli tehnyt laajan jutun Laosin hallituksen sensuurista.

Kahdeksannen pommin jälkeen hallitus ei voinut enää kiistää tapahtunutta, vaan totesi pommin olleen huumenuorten sekoilun tulos.

Laosin kommunistihallinnon häikäilemättömyyttä kuvaa hyvin maassa pari vuotta sitten pidetyn Aasian maiden talousyhteisön huippukokous. Tällä kertaa hallitus halusi kiistää köyhyyden ja erilaisuuden olemassaolon. Viranomaiset siirsivät kerjäläiset pois kaduilta ja peittivät slummikorttelit suurilla plakaateilla. Pääkaupunkiseudun naisilta kiellettiin hiusten värjäys ja kaikki naiset pakotettiin pitämään perinteisiä laosilaista pukua.

David on pätevä jutunkertoja, ja niin kuin pätevät jutunkertojat aina, hänkään ei enää seuraavana päivänä muista mitä juttuja hän on kellekin jo kertonut. Sarahin liityttyä seuraamme saan kuulla sanasta sanaan samat jutut Laosin pommeista ja Asean-kokouksesta uudestaan. Myös Mongolian vaaleista hän kertoi kahdesti.

Ensimmäisissä demokraattisissa vaaleissa vuonna 1991 kommunistit valittiin uudelleen valtaan, koska ihmiset eivät uskaltaneet äänestää ketään muita. Seuraavissa parlamenttivaaleissa 1996 demokraatit saavuttivat voiton. Ennen tuloksen julistamista Davidin työkaverit olivat vakuutelleet, etteivät vaalit kiinnosta heitä.

Eivät vaalit kiinnosta! oli David tuhahtanut heille. Tehän olette toimittajia!

Vaalituloksen julistamisen jälkeen vaalit yllättäen kiinnostivatkin kaikkia, ja toimittajakollegat riemuitsivat demokraattien murskavoitosta ja hallitusvallan vaihtumisesta. Hallitsevan puolueen pelko oli niin suuri, etteivät he uskaltaneet kertoa sympatioistaan kuin vasta varmistettuaan, että heidän puolueensa todella voitti.

Vuonna 2000 entiset kommunistit palasivat taas valtaan. Davidin mukaan syynä oli se, etteivät demokraatit osanneet hallita kokemattomuutensa ansiosta. Viime kuun vaalien perusteella entisiä kommunisteja edustaa yhä myös presidentti.

Mongoliassa oleva machokulttuuri ja alkoholinkäyttö saa Davidilta kovia moitteita. Maassa on sanonta, että jos hakkaa vaimonsa kerran kuussa, pysyy hän nuhteessa. Työttömyys on kova paikka miehille, varsinkin jos nainen tuo elannon perheelle. Miehiseen kulttuuriin ei kuulu koulunkäynti, niinpä nyt 70% yliopisto-opiskelijoista on naisia.

Jos ette muuta tapojanne, tätä maata hallitsee pian naiset, kertoi David varoittaneensa työkavereitaan.

Lotus Children’s Centerin Didin David kertoi tuntevansa hyvin ja arvostavansa tämän työtä. Häntä kauhistuttaa orpojen suuri määrä.

Sekä perinteisessä mongolialaisessa kulttuurissa että kommunistivaltiossa lapsen heitteillejättö oli täysin poissuljettu ajatus. En tajua mikä ihmisiin on mennyt viimeisen kymmenen vuoden aikana.

Myös maassa työskentelevät länsimaiset avustusjärjestöt saavat Davidilta kovia moitteita.

Mongoliassa keskipalkka on 60 dollaria kuukaudessa, mutta Unisefin pomo tienaa 5000 dollaria viikossa. Miten joku ihminen voi tarvita 5000 dollaria viikossa noin halvassa maassa? Ja hänen pitäisi työskennellä köyhien asian edistämiseksi.

David odottelee hostellissamme Mongolian viisumiaan, suorittaakseen viimeisen työvuotensa ennen eläkkeelle siirtymistään tässä niin tutuksi tulleessa maassa.

Sen jälkeen kirjoitan ehkä kirjan tai jotain, kommentoi David eläkesuunnitelmiaan.

Huanghua 12. – 17.6.2005

Yellow Flower in Huanghua, China

Lapsi bussissa puhuu taukoamatta. Onneksi Sarah osaa hiukan kiinaa, niin saan selville, mitä hän puhuu.

Katso, tuolla on vuoria! Katso, tuolla on peltoja! Katso äiti, tuolla on hevonen!

Ei siis mitään kauhean ihmeellistä.

Kaikki ikkunat ovat auki, ilma on kuumaa ja kosteaa. Istumme täysinäisen ajoneuvon takimmaisessa rivissä, matkalla Pekingistä pohjoiseen, koska haluamme nähdä Kiinan muurin. Tien varressa, puiden takana, on yhä vieri vieressä kauppoja ja pieniä tehtaita, vaikka olemme ajaneet kaupungista pois jo lähes tunnin. Nojaan rinkkoihimme ja nukahdan.

Herättyäni ihmiset ovat sulkeneet ikkunat, on kylmää ja sateista. Jäämme pois Huairou –nimisessä kaupungissa, jossa en vieläkään kohtaa sitä köyhyyttä, jonka odotin Pekingin ulkopuolella näkeväni. Venäjään, Mongoliaan ja Intiaan verrattuna kaupunki on huippumoderni.

Taksikuski vakuuttaa, ettei Huanghuaan mene busseja. Kiisteltyämme hetken hinnasta istumme naisen kyytiin. Ajamme kilometrien pituista lehtipuukujaa vehreiden viljelysten keskellä. Käännymme oikealle ja jatkamme kiemuraista tietä ylös vuoristoon. En muista aiemmin olleeni näin vihreässä paikassa. Pidän näkemästäni.

Parinkymmenen minuutin ajomatkan jälkeen taksi jättää meidät paikkaan, jossa päätien varressa on muutamia turisteille tarkoitettuja majataloja ja ravintoloita. Mummot tulevat myymään paukkupommeja, vettä, postikortteja ja suolapähkinöitä. Muuria on sekä oikealla että vasemmalla, itse kylää ei näy missään.

Paikallisten usko alueen vetävyyteen tulevaisuudessa on hurja. Lisää majataloja rakennetaan, ravintoloita laajennetaan ja muuria korjataan. Käytännössä muuri on paikoin niin tuhansien vuosien kuluttama, että voinee sanoa, että täällä rakennetaan uudestaan Kiinan muuria vuoden 2008 olympialaisten turistiryntäystä silmällä pitäen.

Asetumme ensimmäiseen meille tarjottuun, päätien varrella olevaan majataloon. Hinta on kaksi euroa per henkilö ja maisema suoraan vuoristoon ja muurille. Rakennus on sementistä ja muistuttaa eräänlaisessa moderniudessaan lähinnä vankilaa. Jokainen sen kahdestakymmenestä huoneesta on identtinen. Sisustuksena on kaksi sänkyä ja pöytä. Huoneen kummassakin päädyssä on ikkunat, mutta koska rakennus on rakennettu rinteeseen, on toisen ikkunan takana sementtiseinä. Ikkunan voi kuitenkin aukaista ja tuntea väliköstä lehahtava kellarin hajun.

Suihkua ei ole. Tyhjä terassi on sementtiä, kuten myös katolla oleva kahvila ja rakennuksen vieressä oleva vessa. Ulkoa kuuluu muurityömaan melua. Kattokahvilassa syömme lähinnä säälistä, sillä olemme majatalon ainoat asiakkaat. Viereinen, “Hello, It’s Restaurant” –niminen ravintola on aavistuksen viihtyisämmän näköinen, mutta yhtä lailla tyhjä. Mietin, teemmekö säälistä syömisellämme majatalomme väelle karhunpalveluksen. Haluaisin kertoa, että pienillä ja lähes ilmaisilla laitosmaisuutta poistavilla muutoksilla he voisivat lisätä paikan viihtyisyyttä huomattavasti.

Seuraavana päivänä löydämme syrjäisen majatalon, jonka omistajille edellä mainittua asiaa ei tarvitse kertoa. Pihalla on puita, kasveja, kukkia, pensaita, puisia penkkejä ja pöytiä. Kukkoja, ankkoja, hanhia, kissoja ja koira juoksentelee vapaana pihalla. Jokainen huone on erilainen ja niin kotoisa, että on vaikea erottaa, missä omistaja asuu itse ja mikä on tarkoitettu vieraiden käyttöön.

The Great Wall

Päärakennus on L-kirjaimen muotoinen. Keittiön on niin pieni, että osaa puutarhasta käytetään keittiönä. Yhdestä ovesta näkee sisälle taiteilijan ateljeeseen. Pieniä tilateoksia, maalauksia ja kaiverruksia on sekä puutarhassa että huoneissa sisällä. Taideteosten lisäksi huoneessamme on myös sänky, pöytä, sohva, peili, kukkia, teekuppeja ja termoskannullinen kuumaa vettä. Erään huoneen ovessa on antiikin kiinan kirjoitusta, toisessa luolamaalauksen jäljitelmiä. Vessojen tiiliseiniin on maalattu miehen ja naisen kasvot.

Katolle vievät portaat nojaavat suureen käppyräiseen lehtipuuhun. Askelmina on ohuita keppejä, joita on solmittu toisiinsa rautalangalla, ja samanlaisia keppejä on myös kaiteena. Yksinkertainen, kaunis ja jännittävä, mutta aavistuksen epäkäytännöllinen.

Tasaisella katolla on itse veistetyn näköinen puinen pöytä ja tuoleja, pieni vesiallas, purokyhäelmä, kiinalaista kirjoitusta mustalla maalilla lattiaan kirjoitettuna sekä puinen penkki. Itse rakennuksen perusta on sementistä, mutta viihtyisyyttä lisää huomattavasti tiilen ja puun käyttö satunnaisissa paikoissa.

Kaksi sylikoiraa juoksee öisin vapaana, mutta päivisin ne ovat sidottuna. Kaksi isompaa hurttaa vartioi taaempana, aina sidottuna. Iltaisin pienet koirat kinuavat päästä sisälle, mutta Gobin oppaamme Ankan neuvoa noudattaen en hemmottele niitä piloille. Kun muistelen, mitä kaikkea olen tälläkin matkalla nähnyt koirien syövän, etäisyyden pitäminen on helpompaa.

Laihalla kissalla on kaksi pentua, jotka ovat milloin puussa, milloin maassa ja milloin asiakkaiden sylissä. Pihalla käyskentelee myös kolme kukkoa, vaikka kanoista ei ole tietoakaan. Kukot aloittavat kiekumisensa viiden jälkeen ja jatkavat yleensä koko päivän. Toisinaan yksin, toisinaan toistensa kanssa kilpaillen.

Hanhipariskunnan meluaminen on kukkojakin kovaäänisempää, toisinaan emäntä ajaa ne alueelta ulos. Niillä on seitsemän poikasta, jotka ovat öisin korissa miesten vessassa. Vessassa käyntini ovat niille joka kerta yhtä suuren ihmetyksen aihe.

Istun katolla ja ihailen ympäröivää vuoristonäkymää. Lehdet lepattavat tuulessa. Koirat haukkuvat, minusta tuntuu että ne luulevat kaikuaan vihollisekseen. Kissanpennut ovat nousseet katolle seurakseni. Toinen pujahtelee kattoa ympyröivän matalan tiilikorokkeen yhdestä kolosta sisään ja toisesta ulos, toisen leikkiessä metsästäjää.

Kukko istuu puussa. Sillä on sormenpään kokoiset aivot, mutta silti se osaa puolustaa väkivaltaisesti reviiriään, loukkaantua, olla ylpeä ja nokitella toisia. Mietin ihmisen omahyväisyyttä, piittaamattomuutta, ylpeilyä, kiusaamista, mustasukkaisuutta, vieraudenpelkoa, tappeluita ja sotia. Eikö ihminen pysty parempaan?

Kohti Kiinan muuria kävellessämme saamme nähdä itse Huanghuanin kylän. Kaukaa katsottuna sen punatiiliset harjakatot, lehtipuut ja takana siintävät vihreät vuoret tekevät siitä houkuttelevan näköisen. Vastaamme kävelee nainen, joka työntää kottikärryssä värikkäitä patjoja ja kangaspusseja. Patjoja on neljä ja kangaspusseja kolme, joten hän piiloutuu lähes kokonaan kuormansa taakse. Pieni valkoinen koira vartioi taloa, johon vie sininen metalliovi. Oven kummallakin puolella on punaiset pitkät kankaat, joissa on kiinalaista kirjoitusta.

Talot ovat pääosin tiilestä tai kivistä tehtyjä. Ovet ovat yleensä saluunatyyppisiä, puisia, kuluneita ja moninaisilla väreillä ja teksteillä koristeltuja. Ihmiset tervehtivät ystävällisesti, mutta eivät suostu valokuvattavaksi.

Kylän jälkeen nousemme ylöspäin vievää jyrkkää polkua. Yksinäinen hevonen juo vettä joesta. Taivas on sininen, pilvet valkoiset. Sirkat sirittävät ja linnut laulavat. Joka kerta kun katson taakseni, näen enemmän.

Puolen tunnin kapuamisen jälkeen se on edessäni, kaksituhatta vuotta vanha, rappeutunut, jylhä, uskomaton. Toisinaan kaksi metriä leveä, toisinaan viisi. Toisinaan pari metriä korkea, toisinaan kymmenen. Sen päällä kasvaa ruohoa, pensaita ja puita, ja niiden keskellä vie polku. Kävelemme muurin päällä pari tuntia länteen. Aurinko polttaa Sarahin olkapäät ja kaulan punottaviksi. Tasasin välein on vartiotorneja, joissa on kahdeksan miehenkorkuista kaarevaa aukkoa. Pysähdymme yhteen niistä syömään.

Juomaveden loputtua käännymme takaisin. Kylän läpi turistialueelle päästyämme pistäydymme Hello It’s Restaurant’iin. Kiinalaiset turistit juovat jasmin–teetä isoista kannellisista lasipurkeista. Ostavat paukkupommeja, paukuttelevat niitä toisinaan jo ennen aamukahdeksaa.

Huanghuanin rauhallisuuden, vihreyden, jylhien maisemien ja majatalomme viihtyisyyden ansiosta olisimme jääneet sinne pidemmäksikin aikaa, jos olisimme varanneet mukaamme enemmän käteistä. Jiaota, paikallista penniä, venyttäen elimme viimeiset päivät, ennen kuin astelimme bussipysäkille. Paukkupommeja, vettä, pähkinöitä ja postikortteja myyvät mummot pettyivät meihin jo ties kuinka monennen kerran. Juuri ennen bussiin nousemistamme he tekivät meille viimeisen tarjouksensa ja ehdottivat ostavansa minut Sarahilta sadalla yuenillä.

Bussissa, jota huairoulaisen taksikuskin mukaan ei ole olemassakaan, siemailin taiteilijan meille läksiäislahjaksi antamaa Coca-Colaa.


Peking 19.6.2005

Soldier

Taivaallisen rauhan aukiolla pyöräillessämme Sarah kertoi yksityiskohtaisesti muistoistaan tuolta paikalta.

Kahdeksankymmentäluvun lopussa Sarah opiskeli Watervillen Colby Collage’ssa, Mainessa, Yhdysvalloissa, pääaineenaan englannin kirjallisuus. Vaihto-oppilasvuoden tullessa eteen hän halusi lähteä haastavampaan paikkaan kuin Lontoo, mikä hänelle oli ensimmäisenä tullut mieleen. Hän otti uudeksi sivuaineekseen Kiinan kielen ja kulttuurin, koska oli kiinnostunut politiikasta ja ajatteli Kiinan kielen olevan hyödyllinen jatkossa.

Ajattelin myös, että kyseessä oli ainutlaatuinen mahdollisuus. Tiesin, että kommunistikiinaan pääsy muilla tavoin oli hyvin vaikeaa.

Puoli vuotta kiinan kieltä opiskeltuaan hän pakkasi laukkunsa ja muutti Pekingiin. Elettiin helmikuuta 1989.

Heti Pekingin lentokentältä poistuminen oli minulle järkytys. Minua ympäröivien, tarjouksiaan huutelevien taksikuskien määrä oli niin suuri. Olin ainoa länsimainen, en osannut juurikaan kieltä ja minulla ei ollut paikallista valuuttaa. Minulla ei ollut muuta kuin taskussani lappu, jossa luki kouluni nimi.

Minut pelasti Hong Kongista kotoisin oleva mies, johon olin tutustunut lentokentällä. Hän ilmestyi väkijoukosta ja kysyi, haluanko mennä hänen kanssaan taksilla samaa matkaa. Yliopiston löytäminen osoittautui vaikeaksi tehtäväksi hänelle ja taksikuskille, joten en ymmärrä, miten olisin löytänyt paikalle ilman tuota hongkongilaista miestä.

Sarah olisi halunnut asua perhemajoituksessa tai kiinalaisten opiskelijoiden kanssa, mutta siihen ei koulu antanut hänelle lupaa. Ulkomaalaiset sijoitettiin omaan opiskelija-asuntolaansa, jossa he saivat asua kahden hengen huoneissa. Paikalliset asuivat kolmen, kuuden tai jopa kymmenen hengen huoneissa. Ulkomaalaisilla oli paremmin lämmitetyt huoneet ja parempi ruoka.

Tämä oli ironista, sillä olinhan tullut Kiinaan hakemaan kokemuksia nimen omaan kiinalaisesta kulttuurista, en elämään ranskalaisten ja englantilaisten kanssa.

Kaikkien Pekingin yliopistojen linja ei ollut yhtä tiukka. Sarahin yliopistossa oltiin erityisen tarkkoja, koska sen kiinalaiset opiskelijat valmistuivat opettajiksi. Vieraillessaan ulkomaalaisten luona paikalliset joutuivat kirjautumaan sisään ja ulos. Politiikasta he eivät uskaltaneet puhua opiskelijakämpissään eivätkä muissa julkisissa tiloissa, vaan lähtivät potkuveneilemään läheiseen pieneen järveen.

Eräs amerikkalaisista vaihto-oppilaista ihastui paikalliseen tyttöön. Opettajat eivät kylmän sodan rajat ylittävää seurustelua hyväksyneet, vaan ottivat pariskunnan puhutteluun ja kielsivät heitä enää näkemästä toisiaan.

Opiskelu oli hyvin tiukkaa. Poissaoloja ei hyväksytty ja kotiläksyt arvioitiin päivittäin. Tämä oli meille kaikille yllätys. Opettajat puhuivat vain kiinaa. Luokissa oli kylmä, meillä oli aina kuumia juomia mukanamme, jota joimme kaiket päivät.

Joka sunnuntai menin tapaamaan perhettä, jonka kanssa vanhempani tekivät töitä Mount Everestiä koskevan luonnonsuojeluprojektin puitteissa. Tämä oli erittäin tärkeä kontakti minulle, sain mahdollisuuden nähdä tavallisten kiinalaisten elämää. Perheen äiti opetti minua tekemään kiinalaista ruokaa. Myös kiinan kielen oppimisen kannalta nuo sunnuntait olivat minulle tärkeitä.

Suurin ero amerikkalaiseen elämään oli asuntojen koon ero. Ihmiset asuivat Pekingissä hyvin ahtaasti. Nuorten asuntojonot olivat siihen aikaan viiden vuoden mittaisia. Perheessä, jossa sunnuntaisin vierailin, asui neljä aikuista. Tämä oli hyvin yleistä Pekingissä. Keittiön lattia oli sementtiä.

Huhtikuun 15. päivä Kiinan kommunistipuolueen syrjäytetty johtaja ja uudistaja Hu Yaobang kuoli. Valtio käänsi kelkkansa hänen suhteensa ja järjesti hänelle sankarihautajaiset. Opiskelijat kokoontuivat suremaan ja osoittamaan kunnioitustaan sankarilleen hallituksen rakennuksen eteen.

Menin sinne amerikkalaisen ystävättäreni kanssa, koska paikka oli koulumme lähellä. Se oli kokoontumisen toinen päivä. Siellä oli valtavasti ihmisiä, autoilla oli vaikeuksia mahtua ajamaan siitä ohi. Rakennusta vartioi konekivääreillä aseistautuneet sotilaat. Heidän edessään, selkä sotilaisiin kääntyneenä, seisoi opiskelijoita puhumassa megafoneihin. He kertoivat, kuinka hieno mies Hu Yaobang oli ollut, kuinka hän oli uskonut yliopistouudistuksiin, opiskelijoiden oikeuksien lisäämiseen ja ihmisten vapaampaan mielipideilmaisuun.

Paikalla oli lähinnä opiskelijoita ja työläisiä. Suuri väkijoukko veti puoleensa aina vain lisää ihmisiä. Opiskelijat lauloivat. Opiskelijaystävämme kertoivat meille mitä kulloinkin tapahtui, mistä mikin laulu kertoi. Äänet megafonissa muuttuivat vaativimmiksi, ne sytyttivät yleisön. Yhtäkkiä tapahtui ryntäys, ja väkijoukko siirtyi nopeasti kohti porttia. Menetin rytäkässä toisen kenkäni. Jotkut opiskelijoita pääsivät portista sisään. Tilanne rauhoittui vasta kun ihmiset istuivat alas, ilmeisesti megafoniin puhujien kehottamana.

Seuraavana aamuna mieleni täytti monenlaiset tunteet, pelkotilat ja ajatukset. Olin todella yllättynyt tapahtumien kulusta. En olisi ikinä uskonut, kuinka paljon tuollaisella ihmisjoukolla on voimaa ja energiaa. Oli pelottavaa joutua tilanteeseen, jossa minua viedään aseistettuja sotilaita kohti ilman että voin tehdä asialle mitään.

Opiskeluni jatkuivat normaalina. Iltapäivisin pyöräilin tapahtumapaikalle katsomaan, miten tilanne kehittyi. Hu Yaobangin surijat olivat siirtyneet hallituksen rakennuksen edestä kivenheiton päähän Taivaallisen rauhan aukiolle. Päivä päivältä enemmän opiskelijoita ja työläisiä liittyi heidän joukkoonsa. Sureminen muuttui mielenosoitukseksi ja pikku hiljaa avoimeksi kapinaksi.

Opiskelijat vaativat demokraattisia uudistuksia, protestoivat hallituksen korruptiota ja muistuttivat hallitusta sosialismin perusajatuksiin kuuluvasta tasa-arvosta. Lehdistö tuki mielenosoituksia vaatien lehdistön vapautta. Muut kansalaiset, jopa osa poliiseista, yhtyivät protesteihin, niin että parhaimmillaan yli miljoona kiinalaista marssi Pekingin kaduilla tukien opiskelijoita. Mielenosoitukset levisivät myös muihin kaupunkeihin ympäri Kiinaa.

Länsimedian sympatiat olivat opiskelijoiden puolella. Mielenosoittajien sisäisestä hajanaisuudesta ei juurikaan raportoitu. Neljänkymmenen prosentin inflaation ansiosta työläiset olivat hallitukseen tyytymättömiä nimen omaan sen rajujen uudistuksen takia, ei uudistusten riittämättömyyden takia, kuten opiskelijat. Toinen vaiettu tosiasia oli, että opiskelijat vaativat tasa-arvoa nimen omaan sosialismin nimissä, ja yksi heidän teemalauluistaan oli Internationaali.

Mielenosoittajat ottivat haltuunsa kaupungin busseja ja sulkivat niillä aukiolle vievät tiet. Myös maanalaisen sisäänkulku suljettiin kaadetuilla busseilla, koska 70-luvun mielenosoituksessa armeija oli päässyt aukiolle juuri sieltä.

Totta kai olin mielenosoittajien puolella ja halusin tukea heitä monella tavalla, mutta mielenosoituksiin osallistuminen olisi tuntunut jotenkin keinotekoiselta. Minulla oli Yhdysvaltojen passi, ja tiesin voivani poistua maasta heti jos jotain pahaa tapahtuu. Paikallisten sen sijaan täytyi elää mahdollisten seurausten kanssa lopun elämänsä. Ystävieni kanssa jaoimme mielenosoittajille kylmiä juomia ja jäätelöä. He olivat innoissaan meidät nähdessään. ’Kiitos että olette täällä,’ he sanoivat. Koko vaihto-oppilasvuoteni aikana en tuntenut oloani niin hyväksytyksi kuin tuolloin.

Aluksi hallitus ei suostunut keskustelemaan muiden kuin virallisten järjestöjen kanssa. Toukokuun 13. päivä sadat opiskelijat aloittivat nälkälakkoilun. Hallitus avasi neuvottelut jo seuraavana päivänä, mutta ne kaatuivat pian. Opiskelijoiden ongelmana oli yhteisen linjan puuttuminen. Toukokuun 20. päivä hallitus julisti kaupunkiin poikkeustilan ja 350 000 miehen armeija asetettiin valmiustilaan pääkaupungin ympäristöön.

Menin usein aukiolle öisin, koska yötä päivää jatkuvat mielenilmauksien äänet kantautuivat huoneeseeni asti. En pystynyt nukkumaan, niin jännittävältä tapahtumat tuntuivat. Polkupyörällä pystyin helposti puikkelehtimaan ympäri käännettyjen bussien ohi. Pyöräilin paikasta toiseen, pysähdyin ja katselin ihmisiä. Yleensä odottelin hiukan syrjemmässä, että ohitse tulisi pariskunta, koska juttelin mieluiten pariskunnille. Heille tuntui olevan erinomaisen tärkeää, että ulkomaat saisivat tietää mitä oikeasti tapahtui.

Erityisesti muistan erään parin, joka oli matkalla sotilaiden luokse ja jotka halusivat, että lähden heidän mukaansa. Kävelimme lähelle liikenneympyrää, johon panssarivaunut olivat parkkeerattuna ympyrän muotoiseen muodostelmaan. Sotilaat istuskelivat tankkiensa päällä, polttelivat tupakkaa ja odottelivat. Minun ikäisiä nuoria poikia. Opiskelijat piirittivät heitä, yrittivät päästä juttelemaan heidän kanssaan ja lukivat heille vaatimuksiaan. Jotkut sotilaat kuuntelivat ja jopa juttelivat opiskelijoille, toiset välttelivät ja katselivat muualle.

Lopulta kouluni päättyi. Lähdin ystävieni kanssa junalla Chengduun, jossa tarkoituksenamme oli kiivetä buddhalaisille pyhälle Emei Shen –vuorelle. Vuorelle kiivetessämme, kolme päivää Pekingin jätettyämme, kuulimme vastaamme tulleilta kiinalaisilta ja länsimaisilta huhuja mielenosoitusten väkivaltaisesta päättymisestä. Emme uskoneet, koska emme halunneet uskoa.

Chengduun palattuamme hostellimme työntekijät sanoivat, että väkivaltaisuuksia oli tapahtunut, mutta että ne olivat opiskelijoiden aloittamia. Heidän mukaansa yhtään opiskelijaa ei ollut kuollut, vain muutamia sotilaita. Kiinalaiset englanninkieliset sanomalehdet sanoivat samaa, kuten myös yliopistomme professori, jolle ystäväni soitti. Tulimme hyvin surullisiksi, sillä osasimmehan lukea rivien välistä, että jotain kauheaa oli tapahtunut.

Armeija oli määrätty hajottamaan mielenosoitus jo poikkeustilan alussa, mutta paikalliset sotilaat eivät olleet totelleet käskyä. Uusia sotilaita tuotiin paikalle suurkaupunkien ulkopuolelta, ja heidän avullaan joukkomurha toteutettiin. Huhujen mukaan sotilaille oli annettu aggressiivisuutta lisääviä stimulantteja ja he eivät osanneet pekingiläisten puhumaa mandariinikiinaa.

Arviot kuolonuhrien määrästä vaihtelevat parista kymmenestä seitsemään tuhanteen. Pekingiläisten yliopistojen mukaan kuolonuhreja oli 23. Yhdysvaltojen puolustusministeriön vuonna 1999 julkiseksi tulleen raportin mukaan kuolonuhreja oli 180 – 500, kun taas The New York Times arvioi uhrimääräksi 400 – 800. Yhdysvaltojen puolustusministeriön ensimmäisen raportin mukaan uhreja oli 1 000. Kiinan Punaisen Risti arvioi, että uhreja oli 2 600, ja samansuuntaisia arvioita ovat antaneet myös silminnäkijöinä paikalla olleet ulkomaiset toimittajat, jotka puhuvat vähintään 3 000 kuolleesta. Uhreista on koottu nimilista, johon on saatu kaiken kaikkiaan 5 000 nimeä. Opiskelijamielenosoittajat itse puhuvat 7 000:sta kuolonuhrista.

Chengdussa oli ollut maan toiseksi suurimmat mielenosoitukset, ja myös siellä ne oli taltutettu väkivaltaisesti. Joidenkin tietojen mukaan kuolleita oli siellä viitisensataa.

Chengdussa emme käyneet itse mielenosoituspaikalla, mutta väkivaltaisuuksien näkemiseltä emme silti välttyneet. Istuessani ystävieni kanssa ravintolassa siihen eteen ryntäsi nuori mies ja häntä kiinni pitelevä poliisi. Poliisi hakkasi miestä pampulla. Katsoimme järkyttyneenä vieressä. Poliisi ei huomannut meitä.

En kuitenkaan sanoisi, että koko kaupunki oli kaaoksessa. Ei se ole niin kuin media näyttää. Kun näkee televisiouutisissa väkivaltaisuuksia jostakin kaupungista, sitä helposti ajattelee, että koko kaupunki on aivan sekaisin. Tosiasia kuitenkin yleensä on, että parin korttelin päässä tapahtumapaikoista ihmiset tekevät kaikessa rauhassa vihannesostoksiaan. Chengdussa näimme mainitsemani väkivaltaisuuden ja erään luksushotellin edessä aseistettuja vartijoita ja mieltään osoittavia ihmisiä. Minulle jäi epäselväksi, olivatko he vihaisia hotellin omistavalle valtiolle, sitä käyttävälle rikkaalle eliitille vai kenties meille ulkomaalaisille. Levottomuuksien aikana ihmiset kun tuntuvat aina tarvitsevan jonkun syypään ahdistukselleen. Propagandatiedolla varustetut ihmiset saattavat osoittaa vihansa vaikkapa kaikkia ulkomaalaisia kohtaan.

Olimme sokissa. Emme pelkästään kaiken sen takia mitä Chengdussa olimme nähneet, kuulleet ja kokeneet, vaan myös koska muistimme niin elävästi, kuinka suuri toivo opiskelijoilla oli ollut. He todella uskoivat voivansa voittaa väkivallattomasti.

Massamurhan jälkeen opiskelijat aloittivat faksisodan, koska halusivat tiedon tapahtumien todellisesta kulusta leviävän kaikkialle. Hallitus katkaisi puhelinlinjat ulkomaailmaan. Opiskelijat jatkoivat faksien lähettämistä jokaiseen mahdolliseen numeroon Kiinan sisällä. Heitä tukevat ihmiset lähettelivät fakseja edelleen ja liimailivat niitä kaupunkien puhelintolppiin.

Suunnitelmanani oli kiertää Kiinaa ystävieni kanssa kuukauden, palata Pekingiin ja lentää kotiin. Mutta ilmapiiri oli tähän liian pelottava. Emme tienneet, olivatko kiinalaiset ystävämme enää elossa, joten turisteilu ei houkuttanut. Emme tienneet, mitä seuraavaksi tapahtuisi. Lensimme rajalle, josta matkustimme junalla Hong Kongin puolelle.

Hong Kongissa lehdet olivat pullollaan juttuja ja kuvia Taivaallisen rauhan aukion tapahtumista. Ihmiset olivat järkyttyneitä, itkivät avoimesti kadulla ja puhuivat tuntemattomille. He tiesivät pian [1997] joutuvansa tämän hallituksen alaisuuteen. Ensimmäistä kertaa näin kuvia tapahtuneesta. Oli kivuliasta kuvitella, mutta vielä huomattavasti pahempaa oli nähdä. Se oli liikaa. Olin todella väsynyt. Kuukausien jännittäminen, odottaminen ja pelkääminen purkautui. En halunnut enää muuta kuin kotiin ja omaan sänkyyn. Halusin olla yksin.

Kaiken kaikkiaan tuo aika Kiinassa todella herätti minut. Sain todistaa läheltä, kuinka hallitus käänsi kansalaisilleen selkänsä ja murhasi heitä. Olin lähtenyt Kiinaan ennen kaikkea uteliaisuuttani. Kiinassa asuessani tajusin, kuinka onnellisessa asemassa olin. Tiesin, että puutteistaan huolimatta oma hallitukseni ei kuitenkaan koskaan kääntyisi omia kansalaisiaan vastaan väkivaltaisesti. Minulla oli puhe-, mielipiteen- ja kokoontumisvapaus, ja oikeus eri lähteistä tulevaan tietoon. Kiinalaisilla ei näitä vapauksia ollut, eivätkä he niitä vielä tuollakaan kertaa saavuttaneet. Toivo sellaisten saavuttamisesta ei kuitenkaan koskaan hiivu. Yksi matkani mieleenpainuvimmista näyistä oli Hong Kongissa, jossa erään kerrostalon seinään oli kiinnitetty plakaatti, johon oli suurin kirjaimin kirjoitettu yksi ainoa sana: imagine.


Peking 20.6.2005

Legs in China

Juuri kun totean itsekseni, että viisikymppisen mongolialaisen huonetoverimme on humalassa mutta onneksi hiljaa, hän aukaisee sanallisen arkkunsa ja tarjoaa aprikooseja. Alkaa mongolialaisen (M), suomalaisen (S), korealaisen (K) ja amerikkalaisen (A) välinen keskustelu.

Ennen keskustelun esittämistä mainittakoon, että mongolialainen on mies ja enemmän kuin kypsä menemään nukkumaan. Korealainen on parikymppinen nainen, joka keimaillessaan käyttäytyy kuin kuusitoistavuotias. Tavattuamme hänet ensimmäisen kerran epäilin hänen mielenterveyttään, vain koska hän kuiskasi niin kuuluvalla äänellä.

Shh! hän sihisi tuolloin kuin lohikäärme, ja ojentautui yläpedissään meitä kohti. Nyökkäsin ymmärtämisen merkiksi, mutta hän toisti sihinänsä ja eleensä, ikään kuin emme olisi vähemmästä ymmärtäneet.

Im from Korea, hän huusi kuiskaten. Where are you from? Tämän jälkeen kävimme pitkän ja kovaäänisen tutustumiskeskustelun kuiskaamalla mongolialaisen nukkuessa levottomana.

Tämänkertainen keskustelu alkoi ollessani mongolialaisen kanssa huoneessa kahdestaan. Mongolialainen tarjoaa siis aprikooseja.

M: Take some.

S: Saino (kiitos).

Mongolialainen tarjoaa purukumia.

M: Take.

S: Saino.

Mongolialainen tarjoaa lisää purukumia.

M: Take.

S: No thanks, this is fine.

Mongolialainen laittaa kirjani päälle toisen purukumin ja ottaa itsekin kaksi.

S: You must be careful you don’t swallow that when you sleep.

Mongolialainen ei ymmärrä, joten hän vaihtaa sujuvasti puheenaihetta.

M: I was in Tallinn 1987. Very nice.

S: Nice.

Mongolialainen katsoo kirjaani.

M: You read Finnish?

S: Yes. Did you know that Finnish and Mongolian languages are related?

M: Finnis language is like German. They are very near.

S: Actually they are not.

M: Yes, yes, they are. Very much.

Korealainen saapuu hymyillen, keimaillen ja kovaäänisenä niin kuin aina.

K: Ni hao!

S: Ni hao.

M: Ni hao.

Korealainen näkee sängyllä olevan tietokoneeni ja sanoo jotain, mutta en saa hänen puheestaan selvää.

S: Excuse me?

K: Personal computer.

S: Yes, personal computer.

M: She is very nice.

S: Yes.

Syvennyn kirjaani ja jätän heidät siten ikään kuin kahdestaan.

M: Do you want a beer?

K: Yes.

Mongolialainen poistuu kahdeksikymmeneksi minuutiksi. Minä luen, korealainen järjestelee tavaroitaan. Mongolialainen saapuu kahden puolen litran pullon kanssa. Minä otan esille muistikirjani ja alan kirjoittamaan keskustelua ylös.

K: What is your name?

Mongolialainen ei saa korealaisen puheestaan selvää, joten hän päättää olla vastaamatta.

K: Where do you live?

M: Mongolia.

K: Mongol is in China.

M: No.

K: Mongol is in China.

M: Mongol Mongol.

K: China, China, Mongol.

M: Aa, very good. I live here. You are very nice.

K: Do you speak Chinese?

M: No.

K: What a supprice! How long in China?

Mongolialainen ei taaskaan ymmärrä, ja päättää tälläkin kertaa olla vastaamatta.

K: Mongol speak English?

M: Korea?

K: In Korea we speak korean. Do you know France?

M: No.

K: Mongol speak English?

M: No.

Hiljaisuus.

K (minuun viitaten): I don’t know this man.

Hiljaisuus.

M: Do you Kas High? Korean beer very popular.

K: Good.

M: Good, good, very good. Mongol drink Kas High.

K: Supprice!

M: Obilaki.

K: Supprice!

M: Good, good.

K: Do you like beer?

M: Sometimes. But I must work from morning to evening.

K: Why do you stay in China?

M: Because I work in Mongolia.

K: Do you work in China?

M: No, no.

K: Do you travel in China?

M: I want to spend some days in China.

K: Why? Why do you must stay in this country?

Hiljaisuus.

K: Why China? You are free! Oo, you are free!

M: No visa.

K: No visa?

M: No visa.

K: Oo, supprice!

M: By train.

K: By train?

M: By buss.

K: But very far!

M: Not far.

K: Why do you become here?

M: I want to spend some days here. Very cheap.

K: Can you speak Chinese?

M: No.

K: Supprice! I can speak English, Korean and Chinese very good.

M: I can speak Korean… not korean.

K: South Korea very good. American, English, German… all come to Korea to work. Not to North Korea.

M: Very good. Not North Korea.

K: North Korea not free.

M: No. South Korea good.

Hiljaisuus.

M: May I kiss you?

K: What?

M: May I kiss you?

K (nauraen): No.

M: Why not?

K: No.

M: Are you married?

K: Why?

M: Because… not a problem.

Mongolialainen poistuu. Hiljaisuus.

K (itsekseen): I can’t understand him.

Sarah saapuu.

K: I can’t understand him.

A: His English? Or bacause he’s drunk?

K: Because he don’t need visa.

A: That’s strange.

K: Yes, that’s very strange.

Nukahdan. Herään mongolialaisen yskimiseen. Hän on kuin onkin nielaissut purukuminsa ja yskii ainakin kymmenen minuuttia. Hän ei vastaa Sarahin kysymykseen, onko hän allright.


Peking – Xining 21. – 22.6.2005

Sally and Children

Pekingistä Xiningiin menevä juna on tähänastisista junistamme siistein, vaikka hyttijärjestelyiltään se vastaakin Venäjän platskarteny –vaunuja, eli varsinaisia erillisiä hyttejä ei ole. Ilmastointi toimii hyvin ja sängyt ovat valmiiksi pedattuja. Myös täällä kaiuttimista pakkosyötetään musiikkia, mutta se on tyystin erilaista kuin Venäjällä: mieltä rauhoittavaa klassista kiinalaista huilumusiikkia.

Pekingin jätettyämme maisemat ovat keltaisia ja vihreitä. Pensaita, peltoja, niittyjä, taloja ja tehtaita. Taivas on yhä savusumusta harmaa, vaikka olemme poistuneet pääkaupungista jo yli tunti sitten.

Ensimmäisen pysähdyspaikan rautatieasema on kuin puutarha. Poliisi, armeijan upseeri ja rautateiden virkamies toivottavat meidät tervetulleeksi asemalla asennossa seisten. Junan pysähdyttyä he rentoutuvat.

Kanssamatkustajina meillä on isoäiti lapsenlapsensa kanssa. Mummolla on kännykkä, joka puhuu numeroita painellessa. Luulen tunnistavani lapsenlapsen äänen kännykän puheääneksi. Soittoäänenä on ’Tuiki tuiki tähtönen’. Puhelun jälkeen tyttö lauleskelee samaa sävelmää. Tytöltä puuttuu yksi etuhampaista. Hän tutustuu junavaunun toisessa päässä matkustavaan samanikäiseen poikaan.

Nukun yöni hyvin. Aamulla maisemat ovat hyvin erilaisia. Vuoristoa, pensasviljelyksiä, kalliota, tunneleita ja vuoriviljelyä. Oransseja ja sinisiä kerrostaloja.


Xining 23.6.2005

Old man in Xining

Xiningissä kohtasimme köyhyyden. Kerjäläisiä oli kymmeniä, ja he olivat hyvin huonokuntoisia.

Paikallisilla markkinoilla ihmiset myivät lähinnä hedelmiä, mausteita, teetä, aurinkolaseja, kanoja, naudanlihaa, laukkuja ja kanamunia. Ihmiset olivat aidon hämmästyneitä meidät nähdessään. Osa tuli juttelemaan, mikä tosin yleensä tarkoitti pitkälti how do you do:n, thank you:n ja bye bye:n toistelemista.

Monilla miehillä oli niin pitkät leukaparrat, että he ovat niitä tuskin koskaan leikanneet. Aurinkolasimuotina oli käsittämättömän suuret, pyöreät ja mustat lasit. Mao-pukuja, joita en nähnyt Pekingissä kuin yhden, oli vaikka kuinka monella, lähinnä vanhoilla miehillä.

Valtauskontona täällä on islamilaisuus, sen näkee miesten valkoisista päähineistä ja naisten hiukset peittävistä huiveista. Myös buddhalaisia munkkeja oli liikkeellä. Pistäydyimme suuressa moskeijassa, jota koristivat tietysti minareetit, puolikuut ja puolipallon muotoinen katto, mutta myös kaksi minareettia, joiden katto oli kiinalaista pagoda-tyyliä. Puiden koristamalle keskiaukeamalle kaikui koraanikoulun ääneenluku. Portailla istuskeli mies kännykkäänsä puhuen. Sisällä rukoushuoneessa kaksi miestä kumarteli omaan tahtiinsa kohti pyhää kaupunkia Mekkaa.


Golmud 24. – 25.6.2005

Cervice desk at Hotel Post in Golmud

Herään aavikolla. Ikkunasta näkyy pelkkää hiekkaerämaata, vaikka meidän pitäisi hetkenä minä hyvänsä saapua Golmudiin. Pikku hiljaa nurmikko alkaa vihertämään, ja ensimmäiset paimenet ilmestyvät maisemaan lampaineen ja hevosineen. Paimenet keräävät eläinten jätöksiä suuriin kangassäkkeihin.

Näkyviin tulee istutetuiden puiden rivistö. Peltoja, kasvimaita, kasvihuoneita, ojia, kerrostalo… ja juuri kun luulin kaupungin lähestyvän, kaikki yllättäen loppuu. Pelkkää harmaata kivierämaata. Sähkötolppien meri, pari kaivinkonetta… ja rautatieasema.

Kanssamatkustajamme Liu lupaa järjestää meille halvan majoituksen. Rautatieaseman ulkopuolelle käveltyämme hän huikkaa kaksi vihreää taksia. Hän sanoo, että nämä taksit ovat puolta halvempia kuin rautatieaseman parkkipaikalla olevat. Ehdotan, että änkeydymme yhteen, mutta hän on eri mieltä. Kahden auton jonomuodostelmassa ajamme hotelliin, jossa hänellä on ystäviä töissä. Maksamme taksikyydistä viisikymmentä eurosenttiä.

Liu on iso mies, jolla on laaja englannin sanavarasto, mutta hänen puheestaan on vaikea saada selvää. Hän on töissä valtion rautateille, ja hänen tehtävänään on valvoa Golmud – Lhasa rautatierakentamisen ympäristönäkökohtia.

Hänen suhteistaan huolimatta majoittumisemme halpaan hotelliin ei onnistu, koska hallitus ei ole antanut hotellille lupaa ottaa vastaan ulkomaalaisia. Hallitus haluaa tehdä ulkomaalaisille vierailun viihtyisäksi. He haluavat antaa maastaan hyvän kuvan. He haluavat, että ulkomaalaiset keskittyvät niihin harvoihin korkeatasoisiin hotelleihin, jossa on englantia puhuvaa henkilökuntaa.

Liu on kanssamme samaa mieltä, että valtio ei onnistu päämäärässään. Kiellot aiheuttavat vain turhautumista. Kaiken huipuksi luksushotellissa, johon siirryimme, ei osattu englantia yhtään sen enempää. Tasoa ja hintaa hotellilla kyllä riittää. High quality service makes you feel calm and quiet lukee hotellin esitteessäkin.

Kiitämme Liuta avusta ja ehdotamme, että voisimme tarjota hänelle päivällisen.

I don’t think we are going to eat dinner, hän torjuu yllättäen ehdotuksemme. Kyseessä lienee kielestä johtuva väärinymmärrys tai jokin outo kulttuurinen tapa jota emme ymmärrä, sillä juuri hetkeä aiemmin hän oli antanut puhelinnumeronsa ja tarjoutunut esittelemään meille autollaan kaupunkia.

Hyvästelemme hänet aavistuksen hämillämme.

Televisiosta tulee olympia-aiheisia ohjelmia, mainoksia ja lauluja usealta kanavalta, vaikka kisoihin on aikaa vielä kolme vuotta. Kylpyammetta täyttäessä myös lattia täyttyy vedellä.

Itse Golmudin kaupunki on mitoitettu isommalle porukalle kuin mitä täällä asuu. Vihreiden taksien lisäksi muu liikenne on olematonta. Ravintoloita ja parturikampaamoja on paljon, mutta ne ovat pääasiassa tyhjillään. Eksoottiseen Xiningiin verrattuna tämä kaupunki on tylsä ja syrjäinen. Traditionaalisten asustuksen ja Mao-pukujen sijaan miehet ovat täällä pukeutuneina lähinnä ylisuuriin pukuihin.

Puuistutuksia hoidetaan täälläkin huolella. Jumppapuistot ovat identtisiä Pekingiin verrattuna ja valomainokset yhtä räikeitä. Illalla karaoke kaikuu yli kaupungin.

Seuraavana päivänä löydämme kaksi muutakin hotellia, jotka ottavat vastaan turisteja. Muutimme niistä halvempaan, Post –Hotelliin, rautatieaseman viereen. Suunnitelmanamme on totuttaa kehomme täällä muutamien päivien ajan korkeaan ilmanalaan, ennen kuin ylitämme vuoriston 5000 metrin korkeudelta päästäksemme Tiibetin pääkaupunkiin Lhasaan.


Golmud 26. – 28.6.2005

Naked Women

Mikään yhteiskuntajärjestelmä ei pysy koossa, jos sen jäsenet rikkovat lakia aina kun se on oman edun, omantunnon tai omien periaatteiden kanssa ristiriidassa, tai vallankaan, jos kansalaiset kieltäytyvät yhteistyöstä valtion kanssa heti kun valtio tekee jotain, mitä kansalainen ei valtion haluaisi tekevän. Kiinan, Yhdysvaltojen ja jopa Suomen kokoisissa yhteiskunnissa on liian monta etua, omaatuntoa ja periaatteita.

Mutta on tiettyjä periaatteita ja omantunnonkysymyksiä, joissa lainrikkominen on hyväksyttävää. Harva lähtee väittämään, että varhaiskristityt tekivät väärin harjoittaessaan uskontoaan Rooman valtakunnan kiellosta huolimatta, tai että Galileo Galilein olisi pitänyt pysyä hiljaa tietojensa kanssa, tai ettei Raoul Wallenberg eikä Oscar Schindler olisi saaneet pelastaa juutalaisia natsien teurastukselta, vain koska he rikkoivat lakia. Mitä modernien yhteiskuntien lainrikkomiseen tulee, niin siitä antavat esimerkkiä Martin Luther King Jr ja Mahatma Gandhi.

Mutta missä menee raja, sitä täällä Golmudissa pohdimme.

Tietoa Tiibetin historiasta on vaikea saada, sillä internetin sensuroiminen on täällä arkipäivää. Suurten kansainvälisten uutistoimistojen, kuten myös yleisimpien virtuaalisten tietokirjojen Tiibetin historiaa käsittelevät internet-sivut ovat kiinalaisilta suljettuja. Sama pätee tietysti myös Tiibetin asiaa ajavien järjestöjen sivuja. Jopa org-päätteiseen sähköpostiosoitteeseen lähettämäni viesti tuli bumerangina takaisin.

A Child in Xining

Kommunistinen Kiina valloitti Tiibetin vuonna 1951, vedoten muun muassa Kiinan sotilaalliseen läsnäoloon maan pääkaupungissa vuosina 1720 – 1912. Kahdeksaa vuotta myöhemmin Tiibetin hengellinen johtaja Dalai Lama joutui henkeään peläten pakenemaan Intian Dharamsalaan. Samoihin aikoihin Mao Zedong aloitti kulttuurivallankumouksensa, joka Tiibetissä tarkoitti uskonnon harjoittamisen ja kulttuuritapojen kieltämistä ja neljäntuhannen luostarin tuhoamista.

Uskontokieltoa löysennettiin vuonna 1976 ja kahdeksankymmentäluvulta lähtien ovat jotkut buddhalaistemppelit saaneet jälleen luvan toimia, mutta käytännössä niiden toiminta on tarkasti rajattua.

Kulttuurivallankumousta seuraavien vuosikymmenten aikana yli miljoona tiibetiläistä eli viidesosa kansasta on kuollut sortotoimenpiteiden seurauksena. Poliittisia vankeja arvioidaan Tiibetissä olevan 600 – 700.

Uskonnonvapauden lisäksi myös puhevapaus on tiukasti rajattua ja media sensuurin alainen. Maanpaossa elää CIA:n tietojen mukaan 90 000 tiibetiläistä.

Vuonna 1989 syntynyt yhdestoista Panchen Lama, Tiibetin buddhalaisuuden toiseksi tärkein hahmo, on mitä ilmeisemmin Kiinan hallituksen kidnappaama. Panchen Laman tehtävänä on muun muassa löytää uusi Dalai Lama ja ohjata, neuvoma ja kouluttaa tätä kohti aikuisuutta. Sama pätee toisin päin. Kidnappauksella kidnappaajat aiheuttivat Tiibetin buddhalaisuudelle kriisin, sillä uutta Panchen Lamaa ei voi etsiä ja löytää, ennen kuin edellisen tiedetään varmasti kuolleen. Nyt ongelmana on, ettei lapsen kohtalosta ole tietoa.

Kaikki nämä ovat saattaneet meidät vakuuttuneeksi, ettemme halua maksaa Kiinan valtiolle 170 euron tiibetissäkäyntimaksua.

Kaikki on tietysti suhteellista. Yhtä lailla edellä mainitut asiat olisivat voineet johtaa meidät boikotoimaan koko valtiota. Yhtä lailla Venäjän toimet Tšetšeniassa olisivat olleet hyvä peruste olla matkustamatta Venäjälle. Mutta rajan täytyy vetää johonkin, ja me vedämme sen nyt tähän.

Ilman virallista lupaa Golmudista Tiibetiin pääsee kolmella tavalla. Voi salakuljetuttaa itsensä bussin tavarasäiliössä, rekkakuskin nukkumatiloissa tai pimeän taksin takapenkillä. Viimeksi mainittu on siksi mahdollista, että henkilöautoja ei yleensä pysäytetä rajalla. Päädyimme tähän kalleimpaan ja vähiten jännittävään vaihtoehtoon.

Paikalliset bussikuskit ja nuoret kyllä tietää, mitä länsimaalaiset täällä haluavat. Tibet-kysymyksiä satelee joka puolelta. Tarjoukset ovat vaihdelleet viidenkymmenen ja kahdensadan euron välillä salamatkustajaa kohden.

Kahdeksantoistavuotiaiden poikien kanssa saimme pääsimme tinkimisessä lähelle seitsemääkymmentä euroa, mutta halusimme kysyä vielä neuvoa aina niin avuliailta hotellimme reseptionisteilta.

Satan, satan, he toistelivat. Pyysin kirjoittamaan ylös. S a t a n, tyttö kirjoitti.

Satan driver, hän sanoi.

Sarah näytti huolestuneelta.

Satan driver? kysyin.

Santan, sanoi toinen.

Sarah lisäsi lappuun n-kirjaimen.

Santan, Santan, toistelimme. Guy called Santan?

No no.

Santan, Santan… Santana driver, tajusin lopulta, Volkswagen Santana!

Siis henkilöauto. Puhelimitse selvitimme että Santana-kuskin hinta oli halvin, joten lupasimme lähteä seuraavana aamuna. Orastanut vatsatautini ja kuumeiluni kuitenkin paheni, joten peruimme lähdön viime tingassa.

Seuraavien sairastelupäivien aikana soudimme ja huopasimme lähtömme kanssa useita kertoja. Sarah poti yskäänsä ja kävi respan tyttöjen kanssa pitkiä mandariininkielisiä keskusteluja. Minä podin vatsatautiani ja kuumettani. Näin unta, että söin kolikkoja, joten päättelen sairasteluni johtuvan raudan puutteesta. Tai raudan puute sairastelusta.

Sähläykseen, tinkimiseen, sairasteluun ja tähän hotellihuoneeseen kyllästyneinä pääsimme lopulta kahdeksantoistavuotiaiden kanssa yksimielisyyteen sadan euron maksusta, josta puolet maksettaisiin täällä ja puolet perillä. Lähtö on huomenaamulla viideltä, perillä meidän pitäisi olla samana päivänä iltayhdeksältä.


Golmud 29.6.2005

Buddha

Yöllä pojista parhaiten englantia osaava soitti ja sanoi saaneensa käyttöönsä paremman maastoauton sen henkilöauton sijaan, josta olimme sopineet. Hän pyysi 50 euroa lisähintaa. Suostuimme maksamaan kaksikymmentä euroa enemmän. Olin hänelle vihainen, olihan jo puoliyö, olimme sopineet sadasta eurosta, olimme pakanneet tavaramme ja valmiita lähtöön.

Tyytymätön olin myös siihen, että hän jatkuvasti puhui hotellille maksettavasta välitysmaksusta, vaikka meitä joka käänteessä auliisti auttaneet hotellin reseptionistit olivat vakuutelleet, etteivät suostu ottamaan vastaan mitään rahoja. Hän myös laskeskeli, kuinka hänen rahansa kuluvat paitsi hotellin välitysmaksuun, myös poliisien lahjomiseen.

Lahjominen on moraalisesti vähintään yhtä arveluttavaa kuin Kiinan valtion sortotoimenpiteiden tukeminen. Tiibetiin pari päivää sitten päässeeltä ranskalaispariskunnalta olimme kuitenkin kuulleet, ettei henkilöautoja rajalla pysäytetä, joten olin koko ajan laskenut sen varaan – ja sen varaan uskoin kuljettajankin laskeneen – ettei lahjuksia rajavartioille tarvitse maksaa.

Poika pysyi kuitenkin tiukkana, mutta niin pysyin minäkin. Puhelu jäi pattitilanteeseen. Aamuviideltä kävin alakerrassa tarkistamassa, ettei poikaa näkynyt, ja palasin sänkyyn.

Myöhemmin aamulla respan tytöt kertoivat turistikauden alkamisen kunniaksi tiukentuneesta rajakontrollista, jonka takia Santana-kuskikaan ei uskalla lähteä meitä viemään. Soitimme Liulle, joka tuli avuksi tulkkaamaan, ja vahvisti, että Sarah oli ymmärtänyt oikein.

Vielä edellisviikolla niin yleiset Tibet-kyselijät olivat kaikonneet kaduilta. Mietimme jäljelle jääneitä vaihtoehtoja: ajallisesti tuplasti pitempää bussi- tai rekkakyytiä, virallisen maksun maksamista tai luopumisesta koko yrityksestä.

Päivän epäröityämme päätimme jättää Tiibetin tällä kertaa väliin. Liian kallista, liian aikaa vievää ja liian hankalaa. Käännämme kelkkamme kohti kaakkoa ja nousemme Chengduun menevään junaan.

Leave a Reply

Your email address will not be published.