2005-05: Mongolia

Naushki 1.5.2005

Syudyanka_022.jpg

Istun hiljaisen rautatieaseman edessä olevalla penkillä ja annan auringon hyväillä kalpeita kasvojani. Edessä oikealla on yksinäinen junavaunu, johon meidän on tarkoitus kahden tunnin kuluttua nousta ja ylittää raja Mongolian puolelle. Sarah on läheisessä kylässä ostamassa ruokaa.

Ohitseni kävelee ranskalainen reppumatkaajapariskunta, mutta he eivät pysähdy juttelemaan. Muut harvalukuiset ohikävelijät näyttävät mongolilaisilta.

Asiat ovat loksahdelleet paikoilleen, ja juuri nyt näyttää siltä, että pääsemme lähtemään tästä maasta.

Aamuherätys Ulaan Uden rautatieaseman hotellissa oli epämiellyttävä. Kuuden aikaan aamulla meidät herätti aggressiivinen koputus ovellamme. En meinannut löytää housujani, joten meni pitkään ennen kuin pääsin avaamaan oven.

Eilen niin mukava reseptionistinainen tuli huoneeseemme selittäen kovasti jotain, osoittaen vuoroin kelloaan ja vuoroin ikkunasta näkyviä rautatiekiskoja. Rauhoittelimme häntä ja kerroimme, että junamme lähtee vasta seitsemän tunnin kuluttua. Hän ei ymmärtänyt, uskonut tai välittänyt. Hän jatkoi paasaamistaan sellaisella antaumuksella että katsoimme parhaaksi pakata laukkumme, kiirehtiä lippuluukulle, ostaa viimeisillä ruplillamme junalipun Naushkiin ja juosta junaan.

Junaan päästyämme se lähti melkein saman tien, käsitykseni mukaan seitsemän tuntia etuajassa.

Sarah jatkoi kesken jääneitä aamu-uniaan, minä ryhdyin puhtaaksikirjoittamaan huhtikuun matkapäiväkirjaani. Akun tyhjennyttyä menin pyytämään junaemäntää laittamaan virtaa junavaunun asiakkaille tarkoitettuun pistorasiaan. Hän pudisti päätään, mumisi jotakin ja käänsi minulle selkänsä. Toistin pyyntöni, jolloin hän totteli hajamielisenä.

Töpselin seinään työnnettyäni akun sähköjohdosta lensi viiden sentin tulisuihku. Minä ja akku säilyimme ehjänä, mutta kirjoittaminen ei ole mahdollista ennen kuin olen löytänyt uuden sähköjohdon.

Kirjoittamisen sijaan katselin aavikon auringonnousun. Naapurihytissä herättiin ja laitettiin radio niin lujalle, että meteli herätti Sarahin. Vanhojen rock-klassikoiden teknoversioiden tahdissa ajoimme viimeiset kilometrin Venäjän puolella.

Naushkiin päästyämme tajusimme olevamme vailla valuuttaa, jolla ottaa matkan seuraavan askeleen. Rahanvaihtopisteistä, pankeista tai automaateista ei ollut tietoakaan. Kävelin torille kolmenkymmenen dollarin kanssa ja ehdotin ensimmäiselle myyjälle, että hän vaihtaisi ne rupliksi. Tarpeeksi huonoa kurssia ehdotettuani kaupat syntyivät.

Sankarin elkein palasin takaisin lippuluukulle vain saadakseni kuulla, että ne 900 ruplaa, joita kädessäni heiluttelin, eivät riitä kuin toiseen lippuun. Nyt meiltä oli dollaritkin loppu, joten palasin torille etsimään uutta rahanvaihtajaa, nyt euroja heilutellen.

Naushki – Ulaan Bataar 1.5.2005

mongolian boys

Aurinko jatkoi porottamistaan kirkkaalta taivaalta, niin että vaihdoin ainoat pitkät housuni ainoisiin shortseihini. Lämpötilan lisäksi maisematkin ovat tyystin erilaisia rajan tällä puolella. Lumi on kadonnut ja tilalle on ilmestynyt turkooseja kukkia. Olemme saaneet ihailla auringon kirkastamia joki-, vuoristo-, järvi- ja erämaamaisemia. Ensimmäiset mongolialaiset, jotka junan ikkunasta näimme, olivat leiriytyneet hevosiensa kanssa järven rannalle.

Neljä tuntia on juna seissyt tässä minulle tuntemattomassa kaupungissa. Kaksi tuntia sitten liikuimme parikymmentä metriä eteenpäin, vain palataksemme muutaman minuutin kuluttua saman verran taaksepäin. Junahenkilökunta ei puhu englantia sen enempää kuin Venäjälläkään, mutta ovat ystävällisiä, auttavaisia ja iloisen oloisia.

Myös rajamuodollisuudet sujuivat ystävällisissä merkeissä. Venäjän rajaviranomaiset eivät olleet vähääkään kiinnostuneita kolmen päivän välein vaivalla hankkimistamme rekisteröitymisleimoista.

Kaksi poikaa tanssii junanvaunumme ulkopuolella. Imitoivat amerikkalaisia räppäreitä ja break dance -tanssijoita. Toinen on vanhempi, rohkeampi ja aloitteellisempi. Toinen matkii ujosti, hiukan sivussa. Kuin aloittelevat taiteilijat? Kuin sirkusapinat? Kuin kerjäläiset? Kuin katutaiteilijat?

Miksi heillä on niin likaiset vaatteet? Onko heillä nälkä, miten heidän perheensä tienaa elantonsa? Miksi he ovat jumiutuneina tanssimaan nimen omaan meidän ikkunamme alla?

Siksikö, että he toivovat saavansa meiltä rahaa, ruokaa tai karkkia vai siksi, että meiltä saa huomiota? Vai siksi, että haluavat miellyttää eksoottisia ulkomaalaisia?

Päätän olla antamatta heille rahaa. Kadun jopa sitä, että annoin heille huomiotani. Siksihän he tanssivat, meidän uteliaisuutemme rohkaisemina.

Minä en näiden lapsien köyhyysongelmaa voi tässä ja nyt poistaa. Jos annan heille pienen setelin, karkin, keksin tai hedelmän, päin vastoin yllytän heitä tällaiseen toimintaan jatkossakin. Aina kun he näkevät länsimaisen, he jättävät sen mitä ikinä olivatkaan tekemässä, juoksevat turistin luokse ja muuttuvat sirkusapinoiksi. Hyppivät, pomppivat, hymyilevät, temppuilevat, tanssivat, ja jos se ei toimi, anovat, pyytävät ja kerjäävät. Länsimaisten turistien rahastamisesta tulee heidän työ. He eivät mene kouluun, eivätkä he mieti toisia tapoja tienata elantonsa, jos kerjääminen on kannattavin näköpiirissä oleva keino.

Jos annan heille ison summan rahaa, mitä sille tapahtuu? Ratkaisenko kerralla heidän perheensä köyhyysongelman? Antavatko hänen vanhempansa silloin hänelle ravitsevaa ruokaa, puhtaita vaatteita ja lähettävätkö kouluun? Vai pukevatko hänen päälleen entistäkin surkeammat vaatteet ja lähettävätkö entistäkin aikaisemmin rautatieasemalle kerjäämään? “Unohda ne muut. Keskity vain ja ainoastaan länsimaisiin.”

Voisin tietysti ajatella toisinkin. Voisin ajatella, että poika esiintyi niin hyvin enkä minä palkinnut. Että rahasumma, joka ei merkitse minulle mitään, olisi merkinnyt hänellä tämän päivän ruoka-annosta. Että miksi en antaisi, kun satuin olemaan samaan aikaan samassa paikassa hänen kanssaan, enkä Suomessa katsomassa tuota tanssia televisiosta. Kaukana lännessä sellainen auttaminen, jossa avun saajana on todella ne köyhät, tuntuu niin kovin vaikealta ja epävarmalta.

Kun en nyt auttanut, autanko sitten joskus kun olen palannut länteen? Kaivanko esille tämän kaupungin orpokodin nimen ja tilinumeron, ja lahjoitanko heille puolen päivän palkkani? En. Todennäköisesti en Suomeen palattuani edes muista tämän kaupungin nimeä. Turha teeskennellä.

Dundgovi 5.5.2005

Gobi_016.jpg

Istun lattialla olevalla patjalla pyöreässä jurtassa, Mongolian paimentolaisten periteisessä asunnossa, Gobin autiomaassa. Jurtat muistuttavat niin paljon Amerikan intiaanien tiipiitä, että tutkijat ovat päätelleet intiaanien vaeltaneen Amerikkaan nimen omaan tämän alueen kautta.

Tarkasti katsottuna tämä jurtta on kuusikulmainen. Seinät ovat noin puolentoista metrin korkuista, kolmen metrin pituisia ja rakennettu ristikkäin asetelluista rimoista. Rimojen välissä on villaa, ja seinät on päällystetty paksulla villakankaalla. Rimat ovat kiinnitetty toisiinsa solmimalla. Jokaisen rimaparin muodostamasta kolosta lähtee kattorima kohti jurtan huippua, jättäen sinne aukon kamiinan piipulle ja tuuletukselle. Ulkoa käsin tuota aukkoa voi suurentaa ja pienentää lämpötilan vaihdellessa. Keskellä jurttaa on tulisija, jossa valmistetaan ruokaa ja jolla lämmitetään jurttaa.

Gobin autiomaan ihmiset ovat vaeltavia paimentolaisia, jotka kasaavat asumuksensa kokoon kolmesti tai neljästi vuodessa etsiytyessään rehevimmille seuduille. Jurttia on eri kokoisia. Kolmen, neljän, viiden tai kuuden seinän jurttia.

Minua vastapäätä olevan oven vieressä on vesipiste. Kraanan päässä on tappi, jota pitää nostaa kun haluaa vettä. Hanaa on siten mahdoton jättää vuotamaan. Vesialtaan vieressä on keittiön kaappi, sen vieressä pöytä, jonka ääressä ruokailee vaiteliaana neljä mongolialaista matkustajaa. Pöydän ja tulisijan välissä oppaamme Anka valmistaa meille ruokaa. Perunoita, pastaa, lihaa ja porkkanaa.

Minä, Sarah ja brittiläinen Penelope istumme takaseinustalle asetelluilla patjoilla. Tässä on siskonpeti meille, oppaallemme ja autokuskillemme. Oikealla puolellani on pieni peilikaappi, jonka vieressä parisänky, jossa kolme nelivuotiasta poikaa teeskentelee yskivänsä. Heidän vieressään kyykkii kolme naista, jotka tiskaavat, kuorivat juureksia, keittävät pastaa, siivoavat huonetta ja ruokkivat lapsia. Heidän vieressään, eli ovesta katsottuna vasemmalla puolella, istuu tupakoiva isäntä jurtan ainoalla pallilla.

Ruuanlaitto, nukkuminen, peseytyminen ja vapaa-aika – kaikki on uskomattoman tehokasta, siistiä ja käytännöllistä. Meidän turistien lisäksi huoneessa ei näy olevan mitään ylimääräistä. Jokaisella esineellä on oma tärkeä tehtävä ja paikkansa.

Lasten äänekäs pelleily häiritsee epäilemättä kaikkia, mutta nopeasti, ilman että kukaan heitä komentaa, he kyllästyvät yskimiseen ja ryhtyvät ensin kuiskailemaan keskenään, ja sitten painimaan.

Yhdellä pojista on isännän otteet kaikkeen mitä hän tekee. Hän puhuu kuin isäntä, painii kuin isäntä ja syö kuin isäntä.

Poikien syötyä ojennan hiljaisimmalle pojista muistilehtiöni ja kynäni. Mitään kysymättä, edes katsettaan nostamatta hän piirtää siihen hienon jurtan ja ojentaa välineet minulle takaisin. Sen jälkeen hän piirtää Sarahille hevosen, auringon ja tähden.

Pikkuisäntä nousee ja poistuu ovesta. Kaksi muuta seuraa perässä. Ulkona leikkimaasto on hyvin erilainen kuin missä minä kasvoin. Äkkiseltään katsottuna siellä ei ole yhtään mitään. Ei puita eikä pensaita, ei teitä, taloja, latoja, vajoja, aittoja eikä autotalleja. Ei jokia, ojia, puistoja eikä peltoja.

Gobi_018.jpg

Tyhjyys, majesteetillinen tyhjyys! Korvia särkevä hiljaisuus! Jo kusella käyminen tekee minuun lähtemättömän vaikutuksen.

Päivällä tapahtui. Tuuli ulisi, ruoho heilui, auto rämisi ja aurinko paistoi. Matkustimme autolla, juttelimme, kävelimme, vierailimme, söimme, nauroimme, otimme valokuvia, tutustuimme, tapasimme ihmisiä ja tiirailimme eläimiä.

Ihmisten vetäydyttyä jurttaan sisälle, auringon laskeuduttua ja tuulen tyynnyttyä jäljelle jää tähdet, tyhjyys ja hiljaisuus. Ymmärrän Jeesusta, joka vetäytyi autiomaahan neljäksikymmeneksi päiväksi. Parempaa paikkaa meditaatiolle on vaikea kuvitella.

Ensimmäisenä autiomaassa silmiin pisti kivikasat. Niitä oli teiden varsilla, kukkuloiden päällä ja vuorten rinteillä. Ne ovat eräänlaisia temppeleitä, joilla paikalliset buddhalaiset osoittavat kiitostaan Äiti Maalle. He kiertävän kivikassat kolmeen kertaan myötäpäivään, heittäen kasaan samalla kolme kiveä.

Teitä voi tuskin teiksi kutsua. Autot ajavat edellisten autojen jättämiä jälkiä. Niin sanottujen teiden kunto vaihtelee suuresti, koska ajoratoja on toisinaan kaksi, toisinaan kymmeniä. Ne mutkittelevat limittäin ja lomittain, kaikki kuitenkin kutakuinkin samaan suuntaan osoittaen.

Tien kuoppaisuuden takia lukeminen ja kirjoittaminen olivat täysin poissuljettuja ajatuksia. Jo tunnin matkustamisen jälkeen tunsin oloni niin pahoinvoivaksi, että minun teki mieli pyytää kuskia pysähtymään. Edessämme oli tarkalleen seitsemän päivää tällaista ajoa, ja olimme maksaneet siitä itsemme kipeäksi. Tätä ajatellessani nielin pahanolontunteeni ja kestin sisukkaasti ensimmäiselle pysähdyspaikalle.

Siellä meidät toivotti tervetulleeksi perinteisiin mongolialaisiin pukuihin pukeutuneet miehet, joilla oli alkoholin vaikutuksen takia vaikeuksia pysyä pystyssä. Toinen tuli meiltä jotain kysymään. Anka vastaili vaivautuneesti hymyillen ja vakuutteli samalla meille, että näistä miehistä ei ole mitään haittaa. Toinen miehistä horjahteli kohti pikkubussia ja nousikin siihen lopulta. Toinen lähti ajamaan moottoripyörällä kohti tietöntä tyhjyyttä.

Sisällä kahvilassa meille tarjottiin suolaista voiteetä sekä ison annoksen kotona tehtyjä nuudeleita ja lihaa. Tarjoilija oli ystävällinen ja hymyilevä. Viereisessä pöydässä istui lihava nainen juoden vodkaa jälkiruuaksi. Oppaamme kertoi tarpeettoman pitkän jutun ranskalaistytöstä, joka oli syönyt tätä ruokaa kaksi suurta annosta peräkkäin.

Seinällä oli valokuvajuliste puolialastomasta länsimaalaisesta pariskunnasta. He ovat sylikkäin. Miehestä ei näy kuin paljas, lihaksikas ylävartalo. Hänellä on kädessään muovisia vihreitä viinirypäleitä. Vaaleahiuksisella naisella on yllään pitsialusasu, jonka toinen olkain on valahtanut alas. Maljakossa heidän edessään on lisää muovisia viinirypäleitä. Heidän takanaan on kullattu kahdeksanjalkainen, monimutkaisesti somistettu kynttilänjalka sekä erivärisiä palavia kynttilöitä. Kaiken takana on sinivalkoista taivasta jäljittelevä taustapaperi. Pari katsoo toisiaan himokkaasti. Julisteen oikealla reunalla on muovisia kukkia. Keskellä julistetta on kaunokirjaimin kirjoitettu teksti: Get Well Soon, eli parane pian.

Yöllä saapuivat yövieraat. En aukaissut silmiäni, mutta Sarah kertoi myöhemmin, että heitä oli toistakymmentä. Naisia ja miehiä, matkalla jostakin jonnekin, pysähtyivät jurttamme kohdalla. Emäntämme nousi ja laittoi kiltisti heille ruokaa. Parin tunnin kuluttua sama toistui, mutta tämä seurue oli hiukan ensimmäistä pienempi ja hiljaisempi, enkä minä tähän herännyt.

Dalanzadgad 7.5.2005

Gobi_037.jpg

Toisen yömme vietimme keskelle erämaata rakennetussa Dalanzadgad –nimisessä kaupungissa. Kaupungin leveä päätie oli päällystetty sementillä. Sen vieressä oli puisto, johon oli onnistuttu istuttamaan muutamia kevään kunniaksi vihertäviä puita. Kaupungissa oli lähinnä kouluja, valtion virastoja ja asumiseen tarkoitettuja, lauta-aidoilla eristettyjä jurttakortteleita.

Itse hotelli oli koruton, kuusi sänkyä ja pieni lämmityslaite. Huoneen perällä olevasta televisiosta tuli mongolialaisille suunnattu, ilmeisesti kommunistiaikana tehty englanninkielen opetusohjelma, joka olisi näyttelijöiden tönkön esiintymisen ansiosta kelvannut sellaisenaan viihdeohjelmaksi.

This… is a cock, esitteli virallisen näköinen herra vahvalla brittiaksentilla, vaikka kuvassa oli kukko.

Niin suuren vaikutuksen oli autiomaa tehnyt minuun edellisenä päivänä, että jätin kanssamatkustajani opiskelemaan englantia ja mongoliaa ja poistuin kaupungin ulkopuolelle ihmettelemään erämaan avaruutta.

Pitkään istuin kaupunginmuuriin nojaten, auringonlaskua katsellen ja olemassaolon mysteerejä pohtien. Otin kolme valokuvaa. Yhden muurista, yhden auringosta ja yhden ylitseni lentäneestä haukasta.

Jalkani puuduttua lähdin kävelemään. Muutamia minuutteja käveltyäni tajusin isoäidin ennustuksen käyneen toteen. Kamerani linssisuojus, joka ei ollut narulla kiinnitetty kameraani, oli kadonnut.

Vaikka tiesin, että linssisuojuksen löytyminen Gobin erämaasta saattaa olla vaikeaa, palasin silti istumapaikalle sitä etsimään. Mahdotonta se ei ole, aurinko oli yhä korkealla ja aikaa ja malttia minulla riitti. Istumapaikaltani jatkoin etsintään omia jälkiäni erämaahan seuraten. Tein tarkkaa työtä. Pysähdyin heti kun en nähnyt omia jälkiäni, ja rauhallisesti etsin niitä kunnes sellaisen löysin, ja lähdin taas etenemään.

En tiedä kuinka kauan kaupunginvartija oli puuhastelujani seurannut, mutta kovasti vakavan näköinen hän oli siinä vaiheessa kun hän minulle jotain huikkasi. Nostin katseeni ja näin hänen lähestyvän minua. Lähdin häntä vastaan ja tervehdin mongoliaksi.

Saino, osasin sanoa.

Hän ei vastannut tervehdykseeni, vaan tivasi minulta jotakin kiivaaseen sävyyn. En halunnut vaikuttaa syylliseltä, joten yritin ottaa tilanteen haltuuni selittämällä kadottaneeni linssisuojuksen ja kysyin, oliko hän sattumalta nähnyt linssisuojustani. Osoitin myös maassa olevaa hiekkaa, kamerani linssiä ja pudistin sitten huolestuneena päätäni ja huokaisin.

Troubles without lens cover, sanoin.

Hän katsoi minua vakavana, taputti kivääriään ja osoitti kädellään kaupungista poispäin. Nyökkäsin ymmärtämisen merkiksi ja poistuin sen enempää viisastelematta. En kääntynyt katsomaan miten hän suhtautui siihen tosiasiaan, etten poistunut hänen osoittamaansa suuntaan, vaan kaupunkiin.

Ghongoriin Els 7.5.2005

Gobi (88).jpg

Autiomaassa yhteistyö tuntemattomien kanssa ei ole pelkkä kohteliaisuus, vaan ihmisten hengissä selviämisen edellytys. Kaivojen vesi on kenen tahansa käytettävissä. Yksityistä maanomistusta ei ole, joten myöskään aitoja ei näy missään. Karja syö sieltä missä ruoho on vihreintä. Tuntemattomalle kulkijalle tarjotaan yleensä ruokaa ja voiteetä, mutta vähin mitä voi tehdä, on tarjota ainoan huoneensa toisen käyttöön ruuanlaittoa ja lepäämistä varten.

Matkalla villien lampaiden luonnonsuojelualueelta Ghongoriin Elsiin pysähdyimme käyttämään viimeksi mainittua tapaa hyväksemme.

Perheen isä oli matkoilla ratsastuskilpailussa. Vakavanoloinen äiti, jonka toinen silmä oli halvautunut, oli jurtassa poikavauvan ja nelivuotiaan tytön kanssa. Nelivuotias oli ujo mutta utelias. Vauva oli uskomattoman rauhallinen, naisten teorian mukaan se johtuu äidin jatkuvasta fyysisestä läheisyydestä.

Jurtta oli sisustettu kutakuinkin samalla tavalla kuin se, jonka jo kuvailin. Ovesta katsottuna edessä vasemmalla oli tosin peilikaapin sijaan ratsastussatula. Seinillä oli kaksi samanlaista kamelin kuvalla varustettua seinävaatetta, toisen vieressä oli ratsastuskilpailuista saatuja mitaleja. Seinällä oli myös Mongolian sumopainijoukkueen kalenteri.

Nainen ei antanut ottaa itsestään kuvaa, koska niin monet turistit olivat ottaneet hänestä kuvan, kirjoittaneet ylös hänen osoitteensa ja luvanneet lähettää kuvan hänelle, mutta yhtäkään valokuvaa hän ei koskaan ole vastaanottanut.

Ghongoriin Elsissä istun jurttani eteen pallille, niin että laskeva aurinko näkee minut. Minä puolestani näen hiekkadyynejä, kolmea jurttaa, kameleita, moottoripyörän, auton perävaunuun rakennetun vesitankkerin ja kolme koiraa.

Mustin kakoo äänekkäästi. Se järsii luuta, nielaisee sen, oksentaa takaisin suuhunsa ja järsii taas. Kaksi lajitoveria katselee kateellisena vierestä tätä tasaisin väliajoin toistuvaa toimitusta. Musta koira hermostuu niiden läsnäoloon ja kävelee minun luokseni.

Ankan mukaan turistit hemmottelevat koirat piloille. Lellivät niitä niin, että ne luulevat sosiaalisen arvoasteikkonsa nousevan. Niistä tulee kelvottomia vahtikoira. Kehittelen mielessäni teoriaa siitä, kuinka koirat pitävät niistä ihmisistä enemmän, jotka eivät pidä koirista, koska katsovat niiden olevan laumassa korkeammassa asemassa.

Minusta ei ole ainakaan näiden koirien hemmottelijaksi. Musta koira oksentaa haisevan saaliinsa jalkojeni juureen ja katsoo minua kysyvästi. Kiroilen äänekkäästi, samaan tapaan kun olen isännän täällä nähnyt tekevän, jolloin otus ottaa saaliinsa ja lompsii pois.

Nema-kuski tulee ulos tupakalle. Hän katselee ja kääntelee jurtan edessä mustassa muovipussissa olevaa moottoria, ja poistuu sitten jurttaansa, joka tänä yönä on eri kuin meillä turisteilla.

Sarah ja Penelope istuvat kamelinpoikasten seurassa. Pennut on sidottuina maahan kiinnitettyihin tolppiin. Ne huutavat epätoivoisen kimeästi.

Maamii, maamii!

Niitä ei päästetä erämaahan vaeltamaan itsekseen, ennen kuin ne ovat tottuneet ihmisiin. Kameliemot saapuvat erämaasta yksitellen, poikastensa huutoihin matalalla äänellä vastaten. Kamelien ääntely on erämaan laulua, sanotaan.

Varjot pitenevät. Isäntä käy kusella, toimittaen asiansa minun nähdäkseni keskelle etupihaansa.

Koirat innostuvat haukkumaan. Aavikolta lähestyy mies valkoisella kamelilla ratsastaen. Hänellä on päässään pipo, päällään tummansininen pitkä takki, jossa on niin pitkät hihat, että ne ajavat samalla hanskojen tehtävän. Hän sitoo komean kamelinsa vesitankkivaunun luokse. Isäntä tulee ulos vastaan. Kohtaamisessa on jotain tuttua, olen huomaavinani, että he eivät tervehdi. Murahdellen he ryhtyvät vaihtamaan kuulumisiaan, poistuvat sitten jurttaan sisälle.

Delgerkhangai Sum 10.5.2005

Gobi_074.jpg

Herra Batchuluunilla on majatalokahvila keskellä Gobin autiomaata. Bisnekset sujuvat hyvin. Asiakkaita riittää, ja hyvällä ruokahalulla he syövät, mitä ikinä herra Batchuluun ja hänen veljentyttärensä ovatkaan päättäneet kunakin päivänä kokata.

Tie Ulaan Bataariin kulkee tämän kautta, ja siksi kaikki pysähtyvät täällä.

Ruokailijoita on puolisensataa päivittäin, yöpyjiä vain jokunen.

Kahvila on valkoinen, sementistä rakennettu kolmen huoneen talo. Sen edessä on sininen aita, satelliittiantenni, aurinkopaneeli ja kaksi jurttaa. Ensimmäisessä huoneessa on pieni ruokailuhuone. Sinne mahtuu myyntitiski, yksi ruokapöytä, nuhjuinen sohva, pari tuolia ja nelisenkymmentä säkkiä riisiä.

Myyntitiskin takana on sinipaitaiseen t-paitaan ja verkkahousuun pukeutuneen herra Batchuluunin lisäksi radio, termoskannu ja astioita kuivumassa. Seinällä roikkuu kello ja pahvinen joulupukki. Myytäviä tuotteita ei ole esillä, mutta valokuvan ottamista varten sinne asetellaan nopeasti saippuaa, hammastahnaa, teetä ja shampoota.

Myyntitiskin takaa pääsee keittiöön, ja sieltä edelleen olohuoneeseen. Olohuoneessa on matto, seinävaate, kaksi sohvaa, kaksi jakkaraa, puinen, oranssiksi maalattu ja monimutkaisilla kuvioilla koristeltu hylly, peilejä, taulu ja laiska kissa.

Ruokailuhuoneen puolella olevan riisin herra Batchuluun kertoo myyvänsä alueen asukkaille. Kerran kuukaudessa hän käy Ulaan Bataarin Black Marketissa myymässä lampaita ja ostamassa riisiä.

Hänellä ei ole vaimoa eikä lapsia, vaan hän asuu yhdessä veljensä, tämän vaimon ja heidän tyttärensä kanssa. Perheellä on nelisensataa lammasta, joista veli pitää huolta. Kahvila on herra Batchuluun ja hänen veljentyttärensä hoidossa.

Hän on kokenut erilaistakin elämää. Hän syntyi Pohjois-Mongoliassa viitisenkymmentä vuotta sitten. Nuorena miehenä hän siirtyi Ulaan Bataariin ja työskenteli rautatieasemalla auttaen ihmisiä pakkaamaan tavaroitaan.

Se oli kovaa elämää, toteaa herra Batchuluu noista ajoista.

Kahdeksan vuotta sitten hän muutti tänne veljensä luokse. Kahvila on aina auki. Jos Batchuluunille tulee joskus vapaa-aikaa, hän käyttää sen talon korjaamiseen tai muuhun pikku puuhasteluun. Hän on tyytyväinen elämäänsä.

Olen onnellinen, kun saan palvella ihmisiä.

Gobi_099.jpg

Hallitukseen hän ei ole tyytyväinen. Siitä huolimatta hän aikoo äänestää tulevissa presidenttivaaleissa Vallankumouspuoluetta eli nykyistä hallituspuoluetta, toiselta nimeltään MPRP:tä, eli entisiä kommunisteja.

Hän on nykyisiin olosuhteisiin tyytyväisempi kuin kommunistiaikoihin, mutta hän on vakuuttunut, että MPRP on parantanut tapansa.

Kääntäjänä toiminut oppaamme Anka menettää malttinsa. Ymmärrän Ankan reaktion, aikoohan herra Batchuluu siis äänestää kommunisteja, vaikka ei pidä kommunismista ja samalla nykyistä hallituspuoluetta, vaikka ei pidä nykyisestä hallituksesta.

Haastattelu keskeytyy, kun Anka alkaa väitellä kahvilanpitäjän kanssa politiikasta. Anka korottaa ääntään, tuhahtelee, eikä käännä läheskään kaikkea.

Roskaa, Anka vastaa, kun kysyn mitä herra Batchuluun äsken sanoi.

Ulaan Bataar 14.5.2005

Gobi_129.jpg

Muutamia päiviä viikon kestäneen retkemme jälkeen Anka tuli Idre’s Guest Housen huoneeseemme ja ehdotti, että lähtisimme hänen, hänen vaimonsa ja heidän ystäviensä kanssa katsomaan pyhää Äiti–kiveä. Aavistuksen vastahakoisesti jätin kirjoitustyöni ja lähdin mukaan. Aavistelin, että edessä olisi koko päivä lähtöjärjestelyitä, odottamista, autossa istumista ja lopulta lyhyt kliimaksi, autiomaassa olevan kiven näkeminen.

En kuitenkaan katsonut voivani kieltäytyä tästä ystävällisestä tarjouksesta. Lähdimme Ankan ystävien isolla Toyota-maasturilla, jossa ratti oli tällä kertaa auton oikealla puolella. Siperiasta lähtien autojen ratit ovat olleet milloin oikealla, milloin vasemmalla puolella.

Hänen ystävänsä ovat perustaneet juuri makkaratehtaan. He ovat asuneet viitisen vuotta Japanissa, ja palanneet hiljakkoin Ulaan Batariin.

Tie oli huono, lähes olematon, ja takapenkillä oli ahdasta. Jossain vaiheessa tiepöly kulkeutui raollaan olleesta takaoven kautta sisälle, niin että muutamassa sekunnissa olimme kaikki paksun hiekkapölyn peitossa.

Minä, Sarah, Anka ja hänen vaimonsa keskustelimme Mongolian tilanteesta. Makkaratehtailijat eivät pystyneet osallistumaan keskusteluun, koska eivät osanneet kuin mongoliaa ja japania. Nainen pelasi Tetristä Nokian kännykällään, mies poltti Esse –nimistä ohuttupakkaa.

– Mongoliassa virkamiehillä on todella huonot palkat, sanoi Ankan vaimo. Hän itse opettaa yliopistossa englantia, mutta joutuu työskentelemään kesäisin miehensä lailla matkaoppaana, koska yliopisto-opettajan palkka ei riitä mihinkään muuhun kuin ruokaan ja asumiseen.

Hän oli ollut Ohiossa vaihto-oppilaana puolitoista vuotta. Hän viihtyi siellä erittäin hyvin ja haluaisin muuttaa sinne takaisin. Green Cardin saaminen on kuitenkin vaikeaa. Pitäisi löytää sponsori, joka maksaisi maahanmuuttajien mahdolliset sairaudenhoitokulut.

Minusta tuli melkein amerikkalainen tyttö, sanoivat ystäväni. Sopeuduin erittäin nopeasti.Sarah kysyy, tuleeko hänelle mieleen mitään huonoa Amerikasta. Hyttyset, hän vastaa pitkään mietittyään. Entä onko viimeaikaiset poliittiset tapahtumat vaikuttaneet teidän intoonne muuttaa Amerikkaan?

Ankan tyttöystävä ei ymmärrä kysymystä. Sarah kysyy uudestaan, selittää tarkemmin ihmisoikeusloukkauksia ja sotia Afganistaniin ja Irakiin. Nyt hän saa haluamansa vastauksen, että kyllä nämä asiat ovat vähän lieventäneet intoa. Minun korvaani kysymys kuulosti aavistuksen johdattelevalta.

Äiti-kivi sijaitsi keskellä kivikkoista erämaata. Sen ympärille oli rakennettu pieni pyöreä rakennus, ja rakennuksen ympärille aita. Vierailuhetkenämme siellä oli satakunta pyhiinvaeltajaa. He uhrasivat kivelle riisiä, maitoa, viinaa, rahaa, keksejä ja karkkia, ja kävelivät kolmeen kertaan sen ympäri myötäpäivään. Aidanpylväisiin oli kiinnitetty sinisiä rukousnauhoja.

Money Stone, Mongolia, next to Mother Stone

Sisällä rakennuksessa haisi hapantunut maito. Kaiken keskellä oli naisen yläruumista etäisesti muistuttava hahmo. Tunnistaminen oli vaikeaa, sillä hahmolle oli puettu vaatekappaleita ja sen päälle oli laskettu kymmeniä rukousnauhoja. Ihmiset jonottivat päästäkseen kuiskaamaan kiven olkapäähän toivomuksiaan.

Anka kertoi aiemmin lukeneensa Raamatun kolmeen kertaan; kaksi erilaista mongoliankielistä käännöstä ja yhden englanninkielisen version. Hän sanoi oppineensa siitä paljon, mutta samaan hengenvetoon kiisti olevansa sen enempää kristitty kuin buddhalainenkaan. Hän meni naimisiin juhlallisin menoin, mutta mitään uskonnollisia symboleja tai pappeja ei paikalla ollut.

Siksi yllätyin kuullessani, että emme olleet liikenteessä pelkästä uteliaisuudesta, vaan myös koska hänen ystäväpariskunnallaan on murheita, joihin he etsivät parannuskeinoa. Myös hän itse otti esille pussillisen karkkeja, jotka siunautti Äiti-kivellä.

Vien nämä vanhemmilleni ja sisaruksilleni, koska he eivät päässeet tänne itse käymään.

Pyhä alue oli kovin roskainen. Kuulemma siksi, että pyhältä maalta ei saa poimia mitään. Joku nettoaa tästä säännöstä ja uhrilahjoista runsaasti, sillä vauhdilla, kuin rakennukseen meidän lyhyen vierailumme aikana tuotiin uhrilahjoja, alue täyttyisi viikossa kulkukelvottomaksi.

Äiti-kiven vieressä oli toinen pyhä kivi, se kuulemma parantaa sairaudet. Ihmiset kävivät hinkkaamassa itseään sitä vasten. Kolmas kivi (kuvassa) toi menestystä raha-asioihin, jos siitä raaputtaa hiekkaa rahapussiinsa.


Ulaan Bataar 16.5.2005

Gobi_153.jpg

Se Kiina, jossa Marco Polo vieraili 1200-luvulla, oli mongolien hallitsema. Yleensä niin eripuraiset mongoliheimot olivat yhdistyneet sotapäällikkö Chinggis Khaanin alaisuudessa. Yhdistyminen toi tähän kansaan ennen kuulumatonta uhoa ja energiaa, niin että seurauksena oli maailman kaikkien aikojen suurin imperiumi. Se piti sisällään nykyisen Mongolian ja Kiinan, osia nykyisestä Vietnamista, Koreasta, Venäjästä, Turkista ja jopa Unkarista. Chingis Chanin jälkeen yhtenäisyys ei kuitenkaan ole säilynyt kovin pitkään, ja mongoliheimot kääntyivät taas toisiaan vastaan.

Tänä päivänä Mongolian itsenäisyys on jonkin sortin ihme. Vuoroin Kiina ja vuoroin Venäjä ovat hallinneet tätä aluetta. Sata vuotta sitten heidän muinainen paimentolaiskulttuurinsa näytti olevan katoamassa ikiajoiksi.

Venäjän sisällissodassa valkoiset tunkeutuivat Mongolian puolelle ja valloittivat Ulaan Bataarin. Valloittajista vapautuakseen Mongolian johto päätti tukea Venäjän kommunistivallankumouksellisia. Yhdessä he hyökkäsivät UB:iin ja valloittivat sen. Aseveljeydestä kiitollisina NL antoi Mongolialle muodollisen itsenäisyyden, vaikka siitä tulikin yksi NL:n tiukimmin kontrolloimista satelliittivaltioista.

Ihmisoikeusloukkauksien, murhien, karkotusten ja luostareiden tuhoamisen lisäksi Neuvostoisoveli muutti Mongolian paimentolaiskansasta teollistuneeksi ja urbaaniksi maaksi, jolla oli omia astronautteja, fyysikoita ja kansallinen terveys- ja koulutusjärjestelmä. Kahdeksankymmentäluvulla jokaiselle kamelinkasvattajallekin oli taattu valtion eläke.

Kaikki kuitenkin romahti dramaattisesti muutamassa päivässä vuonna 1991, kun NL hajosi. Rahavirta NL:sta loppui kuin seinään, ja Mongolia ajautui taloudelliseen kriisiin.

Nykyisin Mongolia on itsenäinen, vapaa, demokraattinen, köyhä ja kapitalistinen. BKT on kovassa nousussa.

Ulaan Bataar 17.5.2005

UB (24).jpg

UB on reikäinen kaupunki. Katuviemäreitä ilman kansia on joka puolella, niin että pimeällä varomattomasti liikkuminen on hengenvaarallista. Tänään kurkistin erääseen tällaiseen kannettomaan katuviemäriin ja vähintäänkin yllätyin nähdessäni siellä sängyn. Viemärissä asui kaksi lasta.

Eilen minulta tuli kerjäämään rahaa itkevä, noin kaksitoistavuotias poika, jolla oli verta naamassaan.

Kohtaaminen tapahtui State Departement Storen, länsimaisuuden linnakkeen, nurkalla. Monikerroksinen tavaratalo, joka on tarjonnaltaan, hinnoiltaan ja tunnelmaltaan kuin mikä tahansa tavaratalo länsimaisen suurkaupungin ytimessä.

Ensimmäinen reaktioni oli järkytys ja sääli. Kyyneleitä, itkua ja verenvuotoa ei voi teeskennellä. Tuo lapsi kasvaa ilman kasvattajaa, elää vailla kotia ja kärsii. Toinen reaktioni oli pahanolontunne siitä, että kävelin ohi mitään tekemättä. Olisinhan voinut edes halata.

Menin sisälle tavarataloon ja ostin itselleni puhelinkortin. Takaisin ulos tullessani olin näkevinäni saman pojan juoksevan. Hymyilikö hän? Oliko kaikki sittenkin huijausta? Vesipisaroita vesipullosta, naamalle levitettyä verta sormessa olevasta haavasta ja tekoitkua? Varmimmaksi koettu taktiikka turistien rahoihin pääsemiseksi?

Näinkö todella jotain huijaukseen viittaavaa, vai haluaako jokin minussa suojella mielenterveyttäni kiistämällä pojan kärsimyksen olemassaolon?

Asiaa pohdittuani tulin siihen tulokseen että se, kärsiikö tuo poika nälästä vai yrittääkö hän huijata rahojani karkkiin tai alkoholiin, on epäoleellista.

Oleellista ei ole myöskään se, kerjääkö tuo poika kadulla siksi, ettei orpokodissa ole hänelle tilaa vai siksi, että hän on karannut orpokodista ja sillä tavalla valinnut katuelämän, koska se on jännittävämpää.

Oleellista on – ja näiden asioiden todenperäisyydestä ei ole epäselvyyttä – että hän on lapsi, hän kerjää kadulla ja että hän ei ole koulussa, vaikka on arkipäivä.

Hänellä ei ole, eikä tule olemaan tietoa siitä, kuinka nykyaikaisessa monimutkaisessa yhteiskunnassa toimintaan, pärjätään, mikä on vaarallista, luvallista, kannattavaa, ystävällistä, kohteliasta ja mikä on totta ja mikä tarua.

Hänen terveytensä on epähygieenisten olosuhteiden ansiosta jatkuvassa vaarassa. Hänen sosiaalisen ympäristönsä käyttäytymisnormit ovat lähempänä vankilaolosuhteita kuin niitä, jossa minä sain kasvaa.

Hänen ohitseen minä kävelin kahdesti. Minä, jolla on varaa olla vuosi tekemättä palkkatyötä, en tehnyt mitään häntä auttaakseni. Päin vastoin jälkimmäisellä kerralla katsoin häntä epäluuloisesti, ikään kuin hän huijaamalla minulta pikkurahaa vaarantaisi jollakin tavalla asemaani.


Ulaan Bataar 18.5.2005

Ulaan_Bataar_020.jpg

Koen yhä vain houkutusta yksinkertaistaa elämääni entisestään. Tunnen oloni aidommaksi, rehellisemmäksi ja todellisemmaksi mitä karummissa hotelleissa asun, mitä vähemmän kannan mukanani omaisuutta, mitä halvemmissa ravintoloissa syön ja mitä vähemmän käytän rahaa viihteeseen ja uusien tavaroiden ostamiseen.

En tiedä, johtuuko tämä eilisen kaltaisten kohtaamisten aiheuttamasta ahdistuksesta eli siitä, että olen tajunnut olevani niin epäreilulla tavalla etuoikeutettu. Vai yritänkö köyhistelylläni peittää sitä tosiasiaa, että elän mitä elitistisintä elämää matkustelemalla kuukaudesta toiseen ympäri maailmaa sitoutumatta juuri minkäänlaiseen palkkatyöhön?

Vai olenko tiellä kohti elämän tarkoitusta: jos karsin elämästäni kaiken turhan, jääkö jäljelle kaikkein olennaisin?

Kuinka pitkälle tällä tiellä tulisi edetä? Kateellisena muistelen Intian baboja, noita pyhiä ja vähemmän pyhiä miehiä, jotka kuljeskelivat kylästä kylään ainoana omaisuutenaan vaatekerta, jota päällään pitivät. Pyhä huolettomuus! Mitä silloin voi muuta tehdä kuin nauttia nykyhetkestä, rakastaa ympärillään olevia parhaansa mukaan ja tarkkailla, mitä elämä eteen tuo.

Mutta kuinka rakentavaa se olisi, noin niin kuin yhteiskunnan kehittymisen kannalta, jos tuosta huolettomuudesta tulisi kovin suosittua? Kuka sen jälkeen kasvattaisi seuraavan sukupolven kunnioittamaan kanssaihmisiä, ja miten kävisi lääketieteelle, joka niin tehokkaasti kärsimystä lieventää.

Kultainen keskitie, missä olet?

Miksi et sitten jäänyt kotiin, jos kerran yksinkertaisuutta hamuat? Miksi et laita omaa ruokaasi, kudo omia sukkiasi ja miksi et opettele käyttämään sahaa ja kirvestä?

Koska haluan nauttia auringon lämmöstä ja tutustua erilaisiin kulttuureihin. Siinä sivussa haluan löytää totuuden, elämän tarkoituksen ja paratiisin.

En väitä köyhistelylläni löytäväni ratkaisua maailman köyhyysongelmaan. Kyse on ennen kaikkea omasta henkisestä hyvinvoinnistani.

Maailman köyhyysongelman ratkaisu saattaa hyvinkin olla päin vastainen. Mitä enemmän täällä kulutan, sitä enemmän työllistän ja tuon tänne rahaa. Nämä rahat menevät nimen omaan terveelle yksityisyrittämiselle: pesulapalveluihin, hierojille, siivoojille, partureille, kengänkiillottajille, punnitsijoille ja palvelijoille.

Juuri kun olin päässyt tässä asiassa itseni kanssa yhteisymmärrykseen ja päättänyt vältellä luksuselämää, ajauduin korealaiseen luksusparturiin.

Olin halunnut leikkauttaa hiukseni jo useiden päivien ajan, mutta kenelläkään ei ollut lainata minulle hiustenleikkuukonetta eikä halpaa lähiöparturia osunut silmiin. Niinpä astuin State Departement Storea vastapäätä olevaan korealaisparturiin sisään, vaikka pelkäsin sen olevan kallis jo keskeisen sijaintinsakin ansiosta.

Halpuus ja kalleus ovat suhteellisia käsitteitä. Tein jälleen kerran sen virheen, että käänsin tugrugit mielessäni euroiksi ja vertasin summaa Suomen parturihintoihin. Vajaa neljä euroa, ajattelin, sehän ei ole summa eikä mikään, ja astuin ovensuusta sisemmälle. Sain kummeksuvia katseita, enkä tiedä johtuiko se länsimaisuudestani, räihnäisestä olemuksestani vai näiden kahden yhdistelmästä.

Omistajan elkein käyttäytynyt pyysi minua istumaan. Selailtuani naistenlehtiä, kaduttuani päätöstä tulla tähän ympäristöön ja tunnettuani oloni epämukavaksi kymmenisen minuuttia, minut tultiin hakemaan pesuhuoneeseen. Pesuhuoneessa poistettavat hiukseni pestiin ja minulle annettiin päähieronta.

Pesun jälkeen lisää odottelua ja naistenlehtiä. Tällä kertaa minulle tuotiin makea minttutee. Sen juotuani sain kutsun parturinpenkille. Moneen kertaan selitin, että haluan, että päähäni jää vain puoli senttiä, mutta minua ei uskottu. Yhä uudestaan naisparturi alkoi lyhentämään hiuksistani puoli senttiä. Lopulta kun sain hänet ymmärtämään mitä halusin, hän ei suostunut suorittamaan operaatiota, vaan siirsi minut jonottamaan ainoalle miesparturille.

Lisää naistenlehtiä.

Miehellä itsellään oli mitä mielikuvituksellisin kampaus. Hänen mustat pitkät hiuksensa sojottivat joka ilmansuuntaan. Hän kuunteli korvalappustereoita, pureskeli purukumia ja piilotti tyylikkäät vaatteensa kylpytakkimaisen parturintakkinsa alle. Hänellä meni pitkään, ennen kuin hän sai selviteltyä musiikkilaitteensa ja parturikoneensa johtojen sekamelskan.

Sport style? Hän kysyi minulta.

Sport style, vastasin, ja niinpä hän leikkasi hiukseni army style, vaikka se, mitä olisin halunnut, oli monk style.

Niin lyhyet hiukseni käsittelyn jälkeen olivat ja niin väsynyt olin tuossa parturissa istumiseen, etten huomannut army- ja monk stylen eroa kuin vasta kotihostelliin päästyäni Sarahin purskahdettua nauramaan.

It’s allright, hän sanoi. All right, ihmettelin. Aloin epäillä, että jotain on pahasti vialla.

Don’t worry, I still love you, hän lisäsi, ja vasta silloin tajusin näyttäväni nutipäiseltä alokkaalta, enkä suinkaan huolettomalta reppumatkaajalta.

Ulaan Bataar 19.5.2005

UB (17).jpg

Huolettomia, mutta myös stressaantuneita, reppumatkaajia täällä Idren majatalossa riittää.

Liam ja Geffin, esimerkiksi, Aasiaa ja Australiaa vuoden kiertävät brittikaverukset, ovat suhteellisen huolettomia. He tapasivat kolmannen reppumatkaajan, Ulan, Pekingissä. Poikiin teki suuren vaikutuksen tytön ainutlaatuinen kykyä nukkua säännöllisesti auringonlaskuun asti.

Käytännössä Ula juhli tai katsoi televisiota yöt, ja nukkui päivät. Kaverukset olivat huolissaan, saako Ula kuukausien matkallaan mitään “aikaiseksi” ja näkeekö hän Pekingissä ensimmäistäkään nähtävyyttä ilman heidän apuaan. Niinpä he päättivät auttaa tyttöä ja vaativat häntä tulemaan mukanaan Mongoliaan.

Geffinin weillssiläisaksentti on niin vahva, ettei Sarahkaan meinaa saada hänen vitseistään selvää. Ja vitsejä heillä riittää, jokaisessa lauseessa.

Pamelalla ja Pierrellä sen sijaan on pientä stressiä. Tämä amerikkalais-ranskalainen pariskunta tuskastelee Pierren Mongolian viisumin kanssa. Heillä on aikomuksena ostaa parilla sadalla eurolla hevoset ja lähetä pohjoiseen muutamaksi viikoksi ratsastamaan ja telttailemaan. Nyt on kuitenkin käynyt ilmi, että he joutuvat ensin käymään junalla Pekingissä hakemassa Pierrelle pidemmän viisumin.

He eivät ole ainoita viisumiongelmien kanssa painijoita. Taiwaniin opetustöihin palaava Penelope joutui maksamaan Kiinan viisumista monta kymmentä euroa, vaikkei viettänyt Kiinassa kuin kaksi tuntia lentokentällä.

Norjalaiset puolestaan eivät päässeet mukaamme Gobin erämaakierrokselle, koska heillä oli vain viikon viisumi. Kuukauden viisumi olisi maksanut Oslossa yhdeksänkymmentä euroa.

Ruotsalaiset ovat olleet vaihto-oppilaina Singaporessa, ja ovat nyt matkalla Ulaan Uden, Irkutskin ja Moskovan kautta Helsinkiin, josta edelleen laivalla Tukholmaan. Lähtiessään he stressaantuivat, kun heille tuli riitaa rahoista Idren kanssa.

Monien laskutoimitusten ja valuuttakurssien vertailun jälkeen Idre antoi periksi.

Hävetkää, nuoret miehet, hävetkää, hän sanoi ruotsalaisille, ainoan kerran temperamenttinsa minun kuullen menettäen. Kyse on kahdestatuhannesta tugrugista.

En tarkemmin ymmärtänyt, mistä erimielisyys johtui, mutta Idren maltinmenetys oli tietyllä tapaa oikeutettu summan (reilu euro) pienuuden takia.

Huolettomien joukkoon haluan ehdottomasti lukea Alexin ja hänen raskaana olevan tyttöystävänsä Laurencen. Alexilla on tuuheat pulisongit, kalju päälaki, mutta muuten hiukset kuin Einsteinillä. Hän on rauhallinen, vähäpuheinen ja sympaattinen.

Laurence on mahansa kanssa suurikokoinen, sinisilmäinen ja säteilee rauhallisuutta ja pyhyyttä. Hänen haaveenaan on maalata ja matkustaa.

He tapasivat ensimmäisen kerran Alexin veljen järjestämällä vuoristovaellusretkellä.

Seuraavan kerran he tapasivat kahta vuotta myöhemmin. Laurence soitti Alexille, että hänellä on taidenäyttely Pariisissa, ja että hän tarvitsee yösijan näyttelyn pystytyksen ajaksi. Alex suostui, Laurence pakkasi vaatteensa, taulunsa ja pensselinsä ja muutti Alexin luokse, eikä ole sieltä sen koommin lähtenyt.

Matkalla Japanin kautta Mongoliaan Laurence tuli raskaaksi. Nyt he ovat matkalla Helsinkiin. Laurencen raskauden takia he aikovat matkustaa Venäjän halki alkuperäistä suunnitelmaa nopeammin.

UB (28).jpg

Yhteisenä harrastuksena heillä on esperanton opiskelu. Heillä on tapana majoittua ympäri maailmaa samaa kieltä opiskelevien ihmisten luona ilmaiseksi. Vastavuoroisesti he ovat aina valmiita majoittamaan esperantoa opiskelevia Ranskassa matkustavia.

Japanissa he asuivat tiedemiespariskunnan luona. Pieni kerrostaloasunto oli ollut ainutlaatuisen sekainen. Kirjoja oli kaikkialla: kirjahyllyissä, pöydillä, tuoleilla ja lattialla – jopa vierassängyssä. Alex arveli, että hajamielinen pariskunta oli tyystin unohtanut luvanneensa majoittaa heidät.

Ennen matkaa Alex teki työkseen tietokoneohjelmia lähinnä lääketeollisuuden tuotantoketjuihin. Toisinaan he tekivät ohjelmistoja muullekin teollisuudelle, esimerkiksi koiranruokateollisuudelle. Alex kertoi suunnittelevansa mieluummin koiranruokatuotantoketjuja kuin lääketeollisuuden tuotantoketjuja, koska lääketeollisuuden määräykset ovat niin tiukat, että työ on toisinaan turhauttavaa.

Ei ole mitenkään harvinaista, hän kertoo vahvalla ranskalaisaksentillaan, että työn edetessä keksimme tuotantomalliin jonkun paremman ratkaisun, mutta jätämme sen huomiotta, koska korjaus vaatisi niin suuren paperisodan. Olemme kuin emme olisi huomanneetkaan.

Matkan jälkeen Alexilla ja Laurencella on edessään muutto Ranskan maaseudulle, jossa Alex aikoo tehdä etätöitä freelancerina. Toimistotyöhön hän ei halua enää palata.


Ulaan Bataar 21.5.2005

Ropponen_009.jpg

Kesä tuli yllättäen, kaupunki puhkesi vihreään kukoistukseen parissa päivässä. Leikin eilen toimittajaa ja haastattelin Blue Sky Aviationin johtajaa, taloustieteen tohtori Janne Ropposta hänen päättäessään neljän ja puolen vuoden uransa Ulaan Bataarissa.

Siinä määrin toimittamisesta nautin, etten malttanut lopettaa, vaan jatkoin heti seuraavana päivänä. Sain kuningasajatuksen miten tienata helppoa rahaa: otin kuvia kadulla vastaantulevista ihmisistä ja kysyin heidän nimiään, ketä he aikovat äänestää huomisissa presidentinvaaleissa ja miksi. Laitoin kuvat nettiin ja lähetin Suomen lehdistölle sähköpostin, että kuvat ja taustatiedot ovat myytävänä.

Ehdokkaita on neljä. Entisen kommunistipuolueen, nykyisten MPRP:n N. Enkhbayar. Demokraattipuolueen M. Enkhsaikhan, republikaanien B. Jargalsaikhan ja Motherland –puolueen B. Erdenebat.

Ensimmäinen vastaantulija, ensimmäisessä kuvassa melkein hymyilevä nuori herra Ariunbayar aikoo äänestää Motherland –puolueen B. Erdenebattia. Ariunbayar haluaa vahvan presidentin, joka ajaa uudistusta presidenttivaltaisempaan järjestelmään. Hän oli ensin kallistumassa demokraattien kandidaatin kannalle, mutta muutti sitten televisioväittelyn perusteella kantansa.

Kahdessa seuraavassa kuvassa esiintyvä perhe ei osannut englantia, vaikka vastasi “Osaatko englantia?” –kysymykseen päättäväisesti “Yes“. Kun pyysin perheenisää kirjoittamaan muistilehtiööni nimensä ja ketä he aikovat äänestää, kirjoitti hän perheenjäsenten nimet kyrillisillä aakkosille sekä heidän iät. Isä on kolmekymppinen, äiti 28 ja lapsi 4 vuotta.

Peace Avenuella farkkutakissaan poseeraava, matkaopasbisnestä siskonsa kanssa pyörittävälle Ganaa Sainkhuulle päätös oli helppo. Hän aikoo äänestää demokraattien Enkhsaikhania.

Toivon että hän tulee valituksi, mutta valitettavasti siihen ei ole mahdollisuuksia. Vaalikomitea on MPRP –puolueen hallussa, ja he valitsevat kenet haluavat. Tämä on minun mielipiteeni. Mongoliassa meillä on neljä televisiokanavaa, joista vain yksi kattaa koko maan. Se on MPRP:n hallussa. Maaseudulla ei ole saatavilla kunnollista tietoa demokraattipuolueen ehdokkaista, harmittelee Ganaa Sainkhu.

Pienen katugallupini ensimmäinen nainen, Ariuna, ei osaa englantia, mutta yhteiseksi kommunikaatiokieleksi löytyy saksa. Hän kertoo kallistuvansa tällä hetkellä demokraattien ehdokkaan Enkhsaikhanin puolelle, mutta aikoo vielä miettiä päätöstä yön yli.

Ariunan jälkeen tapaan monta ihmistä, joiden kanssa en löydä yhteistä kieltä. Keskivertomongolialaiset eivät siis ole katugallupissani edustettuina.

Eräs keski-ikäinen nainen osoitti sormellaan katua eteenpäin kysyttyäni englanniksi osaako hän englantia. Kävelykeppiään selkänsä takana parlamenttitalon edessä piilottelevalta naiselta en edes lähtenyt kielitaitoa ja poliittista kantaa tivaamaan.

Buddhalaismunkki Ven Munkhtaivanin ystävä Batbold B. osaa englantia ja suostuu toimimaan tulkkina. Ven Munkhtaivan aikoo äänestää demokraattien Enkshaikhania, kun taas Batbold B. Motherland –puolueen Erdenbatia.

Ulaan_Bataar_019.jpg

Venille äänestämispäätös oli helppo. Ensinnäkin Enkshaikhan on nuori, hyvä poliitikko ja taitava ekonomisti. Toisekseen demokratia, joka on tuonut tälle maalle paljon hyvää, tuli Mongoliaan nimen omaan demokraattisen puolueen kautta. Demokraatit suhtautuvat uskontoihin suvaitsevasti.

Samaan hengenvetoon hän kuitenkin kehuu kaikki muutkin ehdokkaat.

Kaikki ehdokkaat ovat hyviä. Esimerkiksi MPRP:n Enkhbayarkin on buddhalainen. Entisten kommunistien puolue on muuttunut paljon. He eivät ole enää kommunisteja. Kunnioitan heidän kykyään tähän muutokseen.

Minulle tämä on symbolinen äänestys, haluan äänestää demokraatteja kiitokseksi heidän työstään Mongolian demokratisoimiseksi.

Ven Munkhtaivan ryhtyi munkiksi vuonna 1990 ja on nykyisin erittäin tyytyväinen päätökseensä. Kun kysyn, minkälaisia terveisiä hän haluaisi lähettää suomalaisille, hän toivoo kaikkea hyvää Suomen ja Mongolian väliselle yhteistyölle. Hän haluaa suomalaisten ymmärtävän, että mongolialaiset haluavat demokratiaa.

Hän lähettää erityisterveisiä kaikille suomalaisille buddhalaisille. Hän lähettää heille Buddhan siunausta ja toivoo heille menestystä Buddhan opetusten ymmärtämisessä.

Puiston temppelirakennelmassa ystäväänsä odotteleva, ranskaa yliopistossa opiskeleva yhdeksäntoistavuotias Ozgontgetgeg Purev aikoo äänestää republikaanien Jargalsaihania. Valinta oli hänellekin helppo.

Jargalsaikhan on tiukka, nuori ja kova tekemään työtä. Hän tulee tekemään monia asioita.

Hänen ystävänsä, myös yhdeksäntoistavuotias ranskanopiskelija Handjav Suhbaatap sen sijaan aikoo äänestää demokraattien Enhsaihania, koska hänen vanhempansa äänestää häntä.

Kommunikaationi viimeisissä kuvissa oleviin, Sükhbaatar –aukiolla tapaamiini pariskuntiin oli vajavaista. Toiseksi viimeisen kuvan mies on ilmeisesti nimeltään Enkhbat Tunga ja hän aikoo äänestää demokraattien Enkhsaihania. Viimeisen kuvan mies kirjoitti muistilehtiööni vain sanat “Suhbaazar” ja “Uranmandakh.”

Ulaan Bataar 28.5.2005

Lotus C.C. (177).jpg

Joidenkin paikallisten mielestä katulapsista ei pidä huolehtia, koska he vain valehtelevat ja varastelevat. Eikö varkaista ja valehtelijoista pidä huolehtia? Vai pitääkö nimen omaan varkaista ja valehtelijoista huolehtia? Tähän, ja moneen muuhunkin kysymykseen lähdin etsimään vastausta vierailemalla orpokodissa, jossa Sarah on ollut vapaaehtoistyöntekijänä viikon.

Alue sijaitsee kaupungin ulkopuolella, lämpövoimalan numero kolme ja lentokentän välissä. Ajamme sinne kaupungin bussilla. Kävelemme hiekkatietä ohi suuren koulun, jonka piha on lauantain kunniaksi tyhjä. Ylitämme kuivuneen joenuoman näköisen alueen, mikä toimii kaatopaikkana ja kävelytienä. Aitojen takana olevista hökkeliasutuksia leijailee poltetun hiilen haju.

Lapsia pyöräilee ohitsemme sen enempää meihin huomiota kiinnittämättä. Nainen hakee vettä kaivorakennuksesta viiden litran valkoisella kanisterilla.

Erään lauta-aidan ovessa lukee Lotus Children’s Center. Oven takana on leikkipuisto, kolme valkoista jurttaa sekä kaksi isompaa rakennusta. Isoin talo on varattu pikkulapsille ja byrokratialle. Yli viisivuotiaat asuvat kymmenen hengen jurtissa, mahdollisimman kotimaisissa olosuhteissa, talonäidin kanssa.

Sotkuisessa, mutta kotoisassa toimistossa tapaamme Natya Dambiecin, australialaisen vapaaehtoistyöntekijän, joka on suorittanut kolme kuukautta kahden vuoden työurakastaan.

Pidän tämäntyyppisestä työstä, hän sanoo.

Vuosi sitten hän opiskeli keskiasteen koulussa kasvatus- ja sosiaalialaa. Didi, joksi hän kutsuu orpokodin johtajaa, tuli Australiaan vetämään jooga- ja meditaatiokurssia. Hän osallistui siihen ja sai Didistä hetkellisen henkilökohtaisen opettajansa. Didi pyysi häntä tulemaan Mongoliaan auttamaan, ja täällä hän nyt on, ruokapalkalla.

Minun oli ensin tarkoitus asua omassa jurtassa, mutta sen seinässä oli aukko, josta koirat tulivat koko ajan sisälle. Siksi olen nyt majoittuneena tässä toimistohuoneessa.

Lapsia tässä orpokodissa on 130, palkattuja työntekijöitä parikymmentä. Talonäitejä on käytännössä yksi kymmentä lasta kohden. Vapaaehtoisten määrä vaihtelee, toiset ovat täällä muutamia päiviä, toiset useita vuosia. Tällä hetkellä vapaaehtoisia on 25.

Ruokailemme ja puhumme orpokodin historiasta. Eri-ikäisiä lapsia kurkistelee ovesta, koputtelee ikkunaan, tulee sisään ja menee ulos. He tuntuvat olevan tottuneita länsimaisiin.

Kommunistiaikana kaikki lastenhoito oli ilmaista. Systeemin romahdettua tilanne paheni, kun köyhillä perheillä ei ollut varaa maksaa lastenhoidosta.

Siihen aikaan keskustassa oli todella paljon katulapsia. Kaupungissa toimi vain yksi orpokoti, ja sinne otettiin vain sellaisia orpoja, joilla oli virallinen todistus orpoudestaan.

Lotus C.C. (185).jpg

Didi tuli kaupunkiin Ananda Marga –nimisen hindulaisen lahkon nunnalähettilääksi. Hän ruokki katulapsia kotoaan käsin. Pojat tulivat hänen luokseen illalla, kauppojen sulkeuduttua, sillä silloin heidän työnsä, kaupoista varastelu, päättyi. Tytöt tulivat aamuisin, sillä silloin heidän työnsä, itsensä myyminen, päättyi.

Toisinaan pojat toivat hänelle keitettäväksi heidän itse varastamaansa ruokaa. Tilanne oli kestämätön. Didi aloitti orpokotitoiminnan yksinkertaisesti siksi, että niin paljon kodittomia lapsia kerääntyi hänen kotiovelleen.

Alussa olosuhteet olivat todella huonot. Lapset saattoivat joutua syömään kolmena päivänä peräkkäin pelkkää riisiä, koska rahaa ei ollut. Autoon ei ollut varaa ja julkinen liikenne oli täysin olematonta. Ruokaa hakeakseen Didi joutui liftaamaan kesät talvet autojen avolavoilla. Hallitus ei tukenut toimintaa millään tavalla.

Alkuaikoina vanhemmat toivat lapsiaan sen kummemmin selittelemättä suoraan orpokotiin. Lapsia tuli lisää tasaiseen tahtiin, niin että vuosikymmenen puolivälissä heitä oli jo puolisensataa, ja viisi vuotta myöhemmin yli sata. Nyt laitos on toimintakykynsä ylärajoilla.

Myös orpokotien määrä on jatkuvasti lisääntynyt, niin että kaupungissa on tätä nykyä kymmenkunta pienehköä yksikköä ja pari suurempaa.

Eri orpokodit ottavat erilaisia lapsia. Lotus Children’s Centerissä on paljon orpoja, hyväksikäytettyjä, alkoholistien lapsia, bussipysäkille jätettyjä – aavistuksen enemmän tyttöjä kuin poikia.

Mongoliassa on surullisen paljon lasten hyväksikäyttöä, enemmän kuin muissa maissa. Alkoholilla on usein osuutta asiaan, Natya Dambiec sanoo.

Uusista orpokodeista huolimatta kadulla elää yhä paljon lapsia. Hallituksen mukaan 200, mutta jotkut arvioivat määräksi jopa 2 000.

Lotus Children’s Centerin olosuhteet ovat parantuneet huomattavasti, mutta lasten auttamien ei ole helpottunut.

Nykyisin kaikki on niin paljon monimutkaisempaa, Natya tuskastelee. Sääntöjä ja lakeja on niin paljon, että meidän pitää olla jatkuvasti yhteydessä lakimiehiin. Se on kallista ja vie meiltä rahaa ja energiaa. Maailma on tulossa myös Mongoliaan. Kehityksessä on paljon hyvää, mutta myös paljon huonoa.

Alueeseen ja toimintaan tutustumisen lisäksi minun on tarkoitus ladata Sarahin lapsista ottamia valokuvia tietokoneelle, mutta johto, jota siihen tarvitaan, on hukassa. Valokuvat jäävät tällä kertaa lataamatta.

Opetan yhdelle lapselle kuinka pelataan pasianssia tietokoneella. Hän oppii uskomattoman nopeasti siihen nähden, ettei aluksi tiennyt miten päin hiirtä pidellään. Kaksi lasta katsoo vieressä, kolmas seisoo ovensuussa. Neljäs tulee ja heittää pallolla kolmatta silmään. Kolmas itkee, lohdutan häntä ja otan syliini. Pyydän neljättä tulemaan takaisin ja pyytämään anteeksi. Anteeksipyyntöä ei kuulu, hän vain jurottaa edessämme vaivautuneen näköisenä.

Natya kertoo työskentelevänsä tällaisessa kaaoksessa kellon ympäri.

Toisinaan väsyn. Mutta oikeastaan pidän kiireestä. Työkaverini ovat mukavia ihmisiä, olemme kuin suuri perhe.

Siirrymme Sarahin kanssa pienimpien lasten huoneeseen. Koskaan ei ole minua kohti taapertanut yhtä monta lasta kädet ojossa. Nappaan ensimmäisen syliini ja lähden kiertämään huonetta. Huoneessa on toistakymmentä lasta, iältään kahden ja viiden välillä. Henkilökuntaa on toisinaan kaksi, toisinaan lapset jätetään meidän kaitsettavaksi. Huoneesta on sisäänkäynti keittiöön sekä neljään pieneen makuuhuoneeseen, jossa kussakin on neljä sänkyä.

Hygienian taso on korkea ja leluja on riittävästi, mutta sylissäpitäjistä on lasten mielestä huutava pula. Sarah kertoo, että sylissäni oleva on mongolialaisen naisen ja kasakstanilaisen miehen lapsi. Vauvan äiti oli kertonut aikovansa jättää vauvan hautausmaalle, jos orpokoti ei ottaisi sitä vastaan. Sukulaiset eivät olisi hyväksyneet lasta eikä äitiä takaisin luokseen, niin säädyttömäksi he katsovat tällaisen etnisen taustan ylittävän liiton olevan.

Istun alas, jolloin minua välittömästi lähestyy joukko lapsia eri tyyleillä vaappuen ja kontaten. Yksi yrittää ottaa silmälaseja päästäni, toinen silittää hiuksiani ja kolmas tönii sylissäni olevaa päästäkseen itse syliin. Ainoa paikallaan pysyvä on sylissäni istuva.

Tunnen itseni tarpeelliseksi ja tärkeäksi. Voisin istua tässä pitkäänkin, jos tuo yksi vain jättäisi silmälasini rauhaan. Viereisessä keittiössä pestään astioita. Didi tulee käymään, mutta ehtii hädin tuskin esittäytymään, ennen kuin joutuu taas lähtemään.

Vierailemme myös vanhempien lasten jurtissa. Vierailusta muodostuu kovin valokuvauskeskeinen. Lapset haluavat, että heistä otetaan valokuvia ja haluavat itse ottaa valokuvia. Ainoa tapaamamme talonäiti on lähes yhtä innokas olemaan kuvattavana kuin hänen huollettavana olevat lapsetkin.

Ulaan Bataar 29.5.2005

Lotus C.C. (215).jpg

Seuraavana päivänä tapaamme orpokodin johtajan rauhallisemmissa olosuhteissa, UB:n keskustassa. Hänellä oli tarkoitus antaa meille henkilökohtaista meditaatio-opetusta, mutta oli unohtanut avaimen orpokodille. Niinpä poikkesimme läheiseen kahvilaan, jossa hän kertoi miten oli päätynyt Mongoliaan ja nykyiseen työhönsä.

Didin vanhemmillaan oli farmi eteläisessä Australiassa, kymmenen kilometrin päässä lähimmästä kaupungista. Lapsena ja nuorena hän harrasti paljon liikuntaa, ja oli aktiivinen kristillisessä nuorisoryhmässä. Koska kavereita ei asunut kovin lähellä, hän käytti paljon aikaa haaveiluun.

Olin kiinnostunut joogameditaatiosta jo kymmenvuotiaana. En tiedä mistä sain herätteen, kukaan kavereistani ei sellaista harrastanut. Kolmetoistavuotiaana menin läheiseen kaupunkiin joogakurssille. Osallistujina siellä oli pelkästään vanhoja naisia, minä olin ainoa nuori. Opettajan johdollaan siellä rentouduttiin.

Vegetaristi minusta tuli kuin varkain, kun lemmikkilampaani teurastettiin. Loukkaannuin syvästi, mutta en protestoinut ääneen. Lopetin vain lihan syönnin. Äiti hyväksyi päätökseni, ja yhdessä kauppaan mennessämme tein aina itse omat ruokaostokseni. Isälle me ei edes kerrottu, hän huomasi asian vasta kuukausien päästä.

Dysleksian takia Didin opiskelu ei sujunut, lukio jäi kesken seitsemäntoistavuotiaana. Hän asui vanhempiensa luovan vielä vuoden, kunnes muutti kaupunkiin sukulaisten luo.

Kotoa muutto oli hänelle järkytys. Ennen niin mukava ja turvallisenoloinen eno paljastui juopoksi. Didi toimi aktiivisesti Nuorten naisten kristillisessä yhteisössä, mutta kokeili myös katolilaisen etiikan ulkopuolisia huveja, ja tuli saman tien raskaaksi.

Mies ei ollut mikään kauhean mukava tyyppi.

Raskaus oli perheelle suuri häpeä. Didi muutti Uuteen Seelantiin ja synnytti siellä tytön ja antoi sen adoptoitavaksi. Vanhemmat eivät kertoneet asiasta ystävilleen.

Järkytys oli suuri, ja toipuminen vei aikansa. Didi muutti takaisin Australiaan ja työskenteli siellä psykiatrisessa sairaalassa ja vammaisten lasten kanssa.

Tarpeeksi rahaa kerättyään hän lähti kuukausiksi kiertelemään kotimannertaan liftaamalla. Hän osallistui hiekkakaivostoimintaa vastustaviin marsseihin.

Elin vuoden ilman vakinaista osoitetta. Kokeilin erilaisia joogatapoja. Eräällä festivaalilla tapasin Ananda Marga -nunnan, joka piti luennon meditaatiosta. Hän sanoi että minun pitäisi harjoitella kahdesti päivässä. Tein sen, ja tunsin oloni heti sisäisesti paremmaksi. Minulla oli vähemmän pelkoja.

Lotus C.C. (132).jpg

Hän tapasi poikaystävän, jonka kanssa asettui asumaan Melbourneen. He päättivät mennä naimisiin, mutta ennen naimisiinmenoa Didi halusi vielä kerran matkustaa yksin. Hän lähti liftaamaan pohjoiseen, josta tarkoituksena oli ottaa lento Intiaan.

Matkalla hän kuitenkin tutustui naisyhteisöön ja naiseen, joka pyysi häntä jäämään kolmen kuukauden meditaatiokurssille. Paikka oli luonnonkauniissa ympäristössä, kenguruiden ja käärmeiden ympäröimänä. Hän päätti jäädä. Itse meditaatiokurssista ei tullut mitään, sillä ohjaaja toisensa jälkeen muutti pois. Ei aikaakaan, kun hän asui tuossa suuressa farmissa yksinään.

Nämä kuukaudet muuttivat häntä niin, että hän kyseenalaisti suhteensa poikaystäväänsä. Hän palasi jouluksi Melbourneen ja liitto purettiin.

Tämän jälkeen hän työskenteli viisi vuotta toisessa kommuunissa, ruokaa viljellen ja meditoiden. Tuona aikana hän lopulta toteutti pitkään suunnittelemansa matkan Intiaan. Rahoittaakseen matkansa hän toi Mumbaihin ystäviensä kanssa Singaporesta videokameroita. Hän tapasi Ananda Marga –Gurun, mutta pettyi. Tuohan on vain tavallinen vanha ukko, hän ajatteli ensin.

Tehtyään kuukausia hyväntekeväisyyskeskuksessa vapaaehtoistyötä hän päätti ryhtyä nunnaksi. Hän kuitenkin palasi Australiaan vielä pariksi vuodeksi, hän ikään kuin halusi hyvästellä vanhan elämänsä.

Tämän jälkeen hän on kutsunut itseään Didiksi, sisareksi, ja hän on omistanut elämänsä muiden auttamiselle. Hän teki yhdistettyä lähetys- ja vapaaehtoistyötä kaksi vuotta Ruotsissa ja kolme Tokiossa, ennen kuin hänet lähetettiin Mongoliaan.

Lotus Children’s Centerin toiminta ei vegetarisminsa ja lievää epämääräisyyttään lukuun ottamatta eroa toimintafilosofialtaan ja tavoiltaan juurikaan länsimaisista arvoista. Keskuksen päämääränä on tuoda Mongoliaan aiempaa lapsikeskeisempää ja suvaitsevaisempaa kasvatusta.

Lapset ovat aina olleet lähellä sydäntäni, Didi toteaa.

Ongelmakenttä on suurempi kuin tavalliset ihmiset tietävät. Adoptiot ja abortit ovat Didin mukaan paljon luultua yleisempiä, niistä vain ei puhuta.

Orpokodin vuosibudjetti on nykyisin noin 100 000 dollaria. Yli puolet rahoista tulee kansainvälisiltä, Mongoliassa toimivilta kaivosyhtiöiltä. Didiä naurattaa elämän ironia, että juuri kaivosteollisuus, jota hän muutama vuosikymmen sitten niin intohimoisesti vastusti, tuli hänen orpokotitoimintansa pelastajaksi.

Muu rahoitus tulee yksityisiltä lahjoittajilta, lähinnä Australiasta, Italiasta ja Yhdysvalloista. Hallitus ei toimintaa tue vieläkään.

Mitä katulasten auttamiseen tulee, niin Didi antaa neuvoksi, ettei rahaa tule antaa.

Jos haluaa auttaa, tulisi antaa mieluummin hedelmiä. Itse henkilökohtaisesti haluan löytää rakentavamman ratkaisun.

Nähdäkseni hän on yhden sellaisen jo löytänyt.

Ulaan Bataar – Zamun-Üüd 29.5.2005

Gobi_080.jpg

Istun paikallaan seisovassa junassa. Haluaisin olla yksin, mutta olen seitsemän puheliaan ja yhden nukkuvan ihmisen ympäröimä. Pöydän toisella puolella suurikokoinen ja pyöreäkasvoinen herra syö lounastaan. Mustat hiukset on tiukasti jakauksella. Hän tarjoaa minullekin. Otan sanomalehden päältä pari makkaraviipaletta ja laitan oman leipäni päälle.

Bairla, kiitän.

Hänen vaimonsa kommunikaatio Sarahin kanssa menee pieleen. Sarah tarjoaa hänelle kuppiamme käyttöön, mutta hän luulee, että hänen pitää hakea Sarahille vettä, ja sen hän myös tekee.

Pariskunnan yläpuolella makaa kahdeksantoistavuotias mies ja katselee ikkunasta. Itse asiassa hän on hartioitaan myöden ikkunan ulkopuolella. Junakäytävän vastakkaisella puolella Oz ja hänen kaverinsa pelaavat korttia. Pyysivät minuakin, mutta kieltäydyin.

Poikalapsi leikkii hirviötä ja kerää kaikkien huomion. Hän lyö Sarahin vieressä istuvaa kortinpelaajaa.

I created a monster, sanoo Sarah, joka leikin lapsen kanssa aloitti.

Aurinko laskee. Nukkuva yskii. Juna lähtee.

Ulkoisilta puitteiltaan tämän junavaunu on samanlainen kuin venäjän pluzkart –vaunut, mutta patjat ja lakanat puuttuvat. Tunnelma on jotenkin rennompi, musiikkia ja alkoholinkäyttöä on vähemmän. Roskapusseja ei ole, mutta siivooja luuttuaa roskat lattialta kolmen tunnin välein.

Hirviö herättää junavaunun suurimman miehen. Yllätyn, kun mies ei ole ärtyisämpi, vaan päin vastoin liittyy leikkiin. Ei aikaakaan, kun he jo istuvat sylikkäin.

Ohitsemme vilistää koruton kaupunki. Vain harmaita kerrostaloja, valkoisia toimistoja ja valkoisia asuintaloja. Talojen välissä hiekkakenttää ja jokunen sähkötolppa. Kaupungin jälkeen vielä koruttomampaa – Gobin tyhjä autiomaa.

Zamun-Üüd 30.5.2005

Ulaan_Bataar_016.jpg

Rajakaupunki Zamun-Üüdissä pysähdyimme, koska Ulaan Bataarin ja Pekingin välisessä junassa ei ollut paikkoja. Täältä otamme pikkubussin rajan yli, ja Kiinan puoleisesta Evianista bussin Kiinan pääkaupunkiin.

Meidät rajan toiselle puolelle ajavan pikkubussin kuski Oki kertoo olevansa kristitty. Hän sanoo kuuluvansa karismaattiseen lahkoon nimeltä Fathers Love.

Hänellä on kolmen kuukauden ikäinen tyttö ja 21-vuotias vaimo. Hän on oppinut englantia raamattukoulussa, jossa opiskelee toista vuottaan. Hänen t-paidassaan lukee “I seem to have lost my virginity. May I have yours.”

Tämä tässä on vaimoni sisko, hän on myös kristitty, ja nämä naiset tässä etupenkillä, hekin ovat kristittyjä, Oki esittelee muita autossa istujia.

Hän kerää passimme ja jättää meidät odottamaan jonossa seisovaan autoon kolmeksi tunniksi. Ostan termoskannua kantavalta naiselta voiteetä. Pikkubussissamme istunut viisikymppinen mies taluttaa vanhan äitinsä parinsadan metrin päässä olevaan vessaan ja takaisin.

Okin palattua autolle sama keskustelu jatkuu. Hänen vanhempansa

ovat aktiivisia buddhalaisia. Heidän autossa roikkuu monenlaisia jumalia, rahajumalia ja muita.

Joka aamu rukoilen, että heistä tulisi kristittyjä.

Hän pyytää myös meitä rukoilemaan. Ei vanhempiensa, vaan Mongolian uuden presidentin, MPRP -puolueen N. Enkhbayarin kristityksi kääntymisen puolesta. Kuskimme mukaan uusi presidentti suhtautuu kristittyihin penseästi.

Hänen tyttärensä nimi on Jessica. Isovanhempien mielestä se on koiran nimi. Hän yllättyy, kun en kristittynä tunne hänen mainitsemaa kuuluisaa korealaista saarnaajaa. Kuuluisan korealaisen saarnaajan kirkkoon kuuluu satoja tuhansia jäseniä, ja hän on maailmanlaajuisesti tunnettu ihmeparantamistaidostaan.

Tuolla Kiinan puolella Evianissa, hän sanoo ja viittaa kädellään Kiinan puolelle on kolme kirkkoa. Kaksi katolista ja yksi presbyteriläinen, ja ne kaikki operoivat kommunismihallinnon vainoamina maan alla.

1 thought on “2005-05: Mongolia”

Leave a Reply

Your email address will not be published.