2003-12: Kreikka

Chania, Kreikka talvipäivänseisauksena 2003: Epilogi

Paljon olen tänä vuonna kirjoittanut, mutta paljon olen myös jättänyt kirjoittamatta. Ensinnäkin minulta on jäänyt käsittelemättä tammikuun alku, elokuu ja joulukuu.

Tammikuun matkapäiväkirja alkaa kohtauksella, jossa hylkään autoni, polkupyöräni, matkatavarani ja lopulta myös vaatteeni, ja jatkan matkaani alasti juosten. Sen jälkeen tapaan ihmisiä, joihin olisin tutustunut, jos olisin tehnyt elämässäni erilaisia valintoja.

Totuus kuitenkin on, että aloitin matkani jo aika päiviä ennen havahtumistani tuosta kummallisesta unesta Viron ja Latvian raja-asemalla.

Matkani alkoi jo ennen joulua 2003, luovutettuani kotiavaimeni miehelle, joka oli lupautunut muuttamaan kämppääni vuodeksi, maksamaan vuokrani ja kastelemaan kukkani.

Aiotko tosiaan luottaa työttömään mieheen, johon tutustuit sattumalta baarissa, kyselivät työtoverini silloin.

Totta kai aioin luottaa. Miten olisin voinut tietää, että puolen vuoden kuluttua saan Rishikeshiin viestin kukka paroistani
“Sun kukka paroista ei oo jäljellä ku muisto vain, ku oon unohtannu pyytää Joonasta käydä kastelemassa niitä, anteeks.”

Enhän tiennyt edes päätyväni Rishikeshiin, tuskin edes tiesin missä se sijaitsee. Saati sitten että satunnaiset baarituttavuudet eivät osaa huolehtia kukista.

Päinvastoin, minusta tuntui, että tuon baarituttavuuden kautta sattuma tarjosi taas kerran kuin tarjottimella ratkaisua ongelmaani. En halunnut muuttaa, mutta en halunnut myöskään maksaa vuoden vuokria kämpästä, jossa en tulisi asumaan.

Laiskuudesta ja pessimismistä johtuen aloitin alivuokralaisen etsimisen hyvin myöhään, vain paria viikkoa ennen joulua. Kysyin hotelli Hanhen baarimikolta, enemmänkin vain jotain sanoakseni kuin tosissani onnistumismahdollisuuksiini uskoen, mahtaisiko hän tuntea ketään, joka tarvitsisi kämppää ensi vuodeksi.

Hän vastasi tuntevansa erään, ja lisäsi, että se eräs istuu juurikin samaisessa pöytäseurueessa kuin minä. Epäuskoisena palasin pöytäni ääreen ja kysyin asiaa mieheltä, jolle olin juuri esitellyt itseni. Jo samana iltana esittelin hänelle kämppänikin, ja löimme kättä päälle sopimuksen merkiksi.

Lapinjärveltä suuntasin matkani Tampereelle, jossa vietin joulun jo kahdettakymmenettäseitsemättä kertaa. Vuoden vaihtumista en sen sijaan ollut ikinä aiemmin juhlistanut Lappeenrannassa, mutta sujuvasti se vaihtui sielläkin, pakkasen paukkuessa, kuohuviinin kuohuessa, ilotulitusrakettien räiskyessä ja pariskuntien suudellessa.

lato
Lato Lapinjärvellä

Lappeenrannasta matkustin Lapinjärven kautta pääkaupunkiin, jossa jatkoin jo epätoivoiseksi käynyttä autonkaupitteluani. Olin suunnitellut maksavani matkani etelään vanhasta Corollasta saamillani rahoilla, mutta myyntitouhuni eivät olleet ottaneet tuulta purjeisiinsa.

Autoni ominaisuuksia keravalaiselle nuorelleparille, vaimollensa lahjaa etsivälle perheenisälle ja keski-ikäiselle helsinkiläispariskunnalle huonolla menestyksellä ylistettyäni, sain lopulta puhelun mieheltä, joka mallin ja hinnan kuultuaan lupasi ostaa sen saman tien.

Hän kuulosti asiallisemmalta ja varmemmalta kuin porvoolainen nuorimies, jolle olin luvannut esitellä autoni seuraavana päivänä. Peruin siis yhden tapaamisen ja sovin toisen, ja olin iloinen, ettei minun enää tarvitsisi esitellä autoani. Esitteleminen ja kehuminen oli erityisen epämiellyttävää helsinkiläispariskunnalle, sillä tuolla kerralla auto ei pakkasten takia suostunut edes käynnistymään.

Viitisentoista minuuttia asiallisenkuuloista miestä sovitussa paikassa odoteltuani hän soitti, mutta ei tällä kertaa kuulostanut lainkaan asialliselta. Hän haukkui minut autojobbariksi ja huijariksi. Sanoi käyneensä huoltoaseman pihassa ja nähneensä autoni. Väitti, että kulkuvälineeni oli täysin ruostunut ja että autossa ollut “kyltti” todisti minun olevan autojobbari.

Autojobbari, ihmettelin, siis sellainen, joka ostaa ja myy käytettyjä autoja työkseen. Vastasin, että en ole ikinä ostanut yhtäkään autoa ja tämä Corolla oli ensimmäinen, jota yritän myydä. En tajunnut kysyä, kumpihan mahtaa olla huijari, paikalta pakenija vai paikalle turhaan odottamaan jäänyt.

Myöhemmin oivalsin, että “kyltillä” hän tarkoitti auton ikkunoihin teippaamiani mainoksia. Ymmärrän, että sähköpostiosoitteeni saattaa herättää mielikuvan yhden miehen firmasta, mutta lause “Osta ihmeessä tämä auto”, ei mielestäni kuulosta kovin ammattimaiselta.

Myin siis autoni seuraavana päivänä porvoolaiselle. Hän paljastui aasialaistaustaiseksi automekaniikan opiskelijaksi, josta olin saanut epäasiallisen käsityksen todennäköisesti virheettömän, mutta jossain määrin epävarman suomenkielen ansiosta. Ajoin auton hänen koululleen, jossa hän, hänen opettajansa ja toistakymmentä hänen opiskelukaveriaan kokoontuivat autoni ympärille.

Niin monen automekaniikan opiskelijan läsnäolo hiukan hermostutti minua, mutta onnekseni he olivat enemmän kiinnostuneita autostani ja toisistaan kuin minusta. Auto nostettiin ilmaan, peltiä koputeltiin, renkaita heiluteltiin, moottoria kuunneltiin ja vikoja kommentoitiin. Lopulta opettaja julisti tuomionsa, jonka mukaan kauppa kannattaisi ainakin ostajalle. Huokasin helpotuksesta.

Poika kuitenkin tiesi tilanteeni, joten hän tinki hinnasta vielä 50 euroa ja vaati tankkia täyteen. Tottelin, enhän minä muuta voinut. Paperit kirjoitettuani ajoin bussilla Helsinkiin, söin veljeni kanssa jäähyväispäivällisen ja nousin Tallinnan-laivaan, vain kaksi tuntia autonmyynnin jälkeen. Tallinnasta otin bussin Tarttoon, jossa viihdyin kutakuinkin kaksi viikkoa.

laivat

Tartossa Sandra esitteli minulle jääkaappiin teippaamansa paperin, johon hän oli piirtänyt elintarvikkeita, joita ei suostu syömään: juusto, liha, suola, olut… jokaisen päälle oli vedetty rasti.

Ilman harmaus, teiden jäisyys ja tuulen purevuus saivat minut suunnittelemaan matkani jatkamista. Aikaisin tammikuun 22. päivän aamuna kysyi Tarton linja-autoaseman lipunmyyjä ikääni. Kymmenen vuotta sitten olin seitsemäntoistavuotias, ja kymmenen vuoden päästä kolmekymmentäseitsemän. Kumpikaan ei olisi oikeuttanut minkäänlaiseen alennukseen, joten pidin kysymystä hiukan outona. Kiltisti kuitenkin kerroin ikäni, maksoin, nousin bussiin ja hyvin pian vaivuin tuohon jo mainittuun uneen.

Lopun tammikuusta olenkin jo kirjoittanut, kuten myös Delhissä viettämäni lopputalven, Dharamsalan alkukevään, Rishikeshin alkukesän ja Katmandun keskikesän.

Elokuusta en sen sijaan ole kirjoittanut mitään. Isoisäni hautajaisten jälkeen linnoittauduin Näsijärven rannalle vanhempieni tyhjään kämppään, enkä tavannut pariin viikkoon juuri ketään. Soin itselleni hitaan siirtymän länsimaisuuteen nukkumalla parvekkeella, uimalla päivittäin Näsijärvessä ja lueskelemalla länsimaista filosofiaa.

Syyskuussa lähdin sitten taas Viroon, josta edelleen bussilla Latviaan, Liettuaan ja Puolaan; lokakuussa matkustin junalla Itävaltaan, Sloveniaan ja Kroatiaan; marraskuussa Montenegroon, Albaniaan, Kreikkaan ja Bulgariaan, mutta näistä seikkailuistahan olen jo joitain kirjoittanut. Jätin tosin mainitsematta, että Sofia on mahtipontinen ja suomalaisystävällinen paikka, ja että siellä tapaamani amerikkalainen Sally haastoi minut Kreetalle.

Joulukuusta sen sijaan en ole kirjoittanut mitään. Sofiasta otin yöjunan Serbian pääkaupunkiin Belgradiin, joka oli syksyn aikana vierailemistani maista länsimaisesta näkökulmasta katsottuna takapajuisin. Ravintolat olivat suuria, niissä oli raskaat verhot ja suuri vodkakulutus, tarjoilijat olivat juhlavasti pukeutuneita vakavia herroja ja rouvia, joiden käyttäytyminen ei juuri eronnut konduktöörien, poliisien, sotilaiden ja hotellin virkamiesten huumorintajuttomasta käyttäytymisestä.

Kaikki tuo oli hyvin tuttua Kaurismäen suomikuvauksista. Tallelokeroiden sijaan rautatieasemalla oli matkatavarasäilytyshuone, jossa työskenteli kaksi työntekijää ympäri vuorokauden. Heidän kanssaan asioidessaan piti kumartua puhumaan seinässä suurin piirtein reisien kohdalla olevaan aukkoon.

Kenen tahansa viranomaisen tai niin sanotussa palveluammatissa oleva kanssa kommunikoinkin, minulle tuli vaivautunut olo, ikään kuin olisin tehnyt jonkun rikoksen tai vähintään häiritsin jotain tärkeää henkilöä jolla on jotain tärkeää tekemistä.

Belgrad 2003
Bridge Pub Belgradissa

Nato pommitti tuota kaupunkia niinkin hiljattain kuin vuonna 1999. Nato- ja Amerikka-vastainen mieliala näkyi ainakin myynnissä olevissa postikorteissa, joissa oli kuvia pommitetuista rakennuksista ja kostolle haiskahtava teksti “We will never forget”. Niin kiireinen olin puhtaaksikirjoittaessani marraskuun päiväkirjaa, etten tutustunut Belgradissa juuri kehenkään.

Vasta junassa kohti Ljubljanaa tapasin serbimiehen, joka onneksi osoittautui oikein mukavaksi kaveriksi, niin ettei minulle jäänyt mielikuvaa, että kaikki serbimiehet ovat Dubrovnikissa tapaamani vankilakundin oloisia. Hän oli kolmekymppinen laiha kaveri, asui isänsä ja veljensä kanssa, ei ollut joutunut osallistumaan sotaan ja työskenteli Serbian toiseksi suurimman kaupungin eräässä ympäristöjärjestössä. Hän oli matkalla Ljubljanaan kansainväliseen luonnonsuojelua käsittelevään konferenssiin.

Ljubljanassa tapasin jälleen Anian, jota halasin niin kuin poikaystävä halaa tyttöystävää. Sydämeni oli kuitenkin täynnä epävarmuutta. Pitkän, intensiivisen ja tuskallisen pähkäilyprosessin jälkeen päätin kääntyä takaisin etelään. En saanut selville, mikä minussa teki tuon päätöksen, vaikka yritin parhaani mukaan tarkkailla tunteitani ja ajatuksiani. Toisinaan päätin jäädä, toisinaan lähteä. Erään kerran, vatvomiseen lopen kyllästyneenä, päätin pysyä päätöksessäni, vaikka katuisinkin sitä. Seuraavana aamuna peruin myös tuon päätöksen.

Suomen itsenäisyyspäivän iltana otin hurjan 23 tunnin junamatkan Kroatian, Serbian ja Makedonian läpi Thessalonikiin. Zagrebiin asti seuranani oli vanha mies, joka ei nukkunut, vaikka oli yö. Hänen jäätyään pois kuuden hengen junavaunuuni änkeytyi seitsemän kroatialaisnuorta, joilla kenelläkään ei ollut matkatavaroita.

En saanut nukutuksi heidän läsnä ollessaan, jo pelkästään tilanpuutteen vuoksi. Jossain välissä konduktööri tuli heittämään heidät pihalle. Seurasi väittely, jonka sisällön luulen pystyneeni ymmärtämään. Pojilla ei ollut lippua, joten konduktööri pyysi heitä seisomaan loppumatkan ja jäämään seuraavalla asemalla pois. Yksi pojista väitti vastaan ja ihmetteli, miksi heidän pitäisi seistä, kun vapaita paikkoja kerran on. Konduktööri uhkasi soittaa poliisin, jos eivät tottelisi. Pojat viivyttelivät ärsyttäen konduktöörin räjähdyspisteeseen, ennen kuin lopulta poistuivat käytävälle. Yksin jäätyäni nukahdin.

Aamulla, muutama tunti Belgradin jälkeen, junanhyttiini nousi suunnilleen nelikymppinen kaunis nainen, jolla oli pitkä takki, harmaa villapaita, korkeakorkoiset saappaat ja mustat farkut. Kynsissään hänellä oli sinistä lakkaa.

Hänellä oli mukanaan itkevä, noin nelivuotias tyttö, jolla oli kauniit kirkkaanpunaiset hiukset. Tytön nimi oli Maria, opin myöhemmin. Tyttö itki isäänsä, joka heilutti laiturilta. Hän antoi isälleen useita lentosuukkoja ja yritti kovasti selittää jotain, muttei itkemiseltään oikein pystynyt puhumaan.

Isä vastasi rauhallisesti ja rauhoittavasti. Samaan aikaan äiti riisui tytöltä toppatakin, ja sen tehtyään istui alas, otti esille lehden, ja alkoi selailla sitä hajamielisesti, vilkaisematta kertaakaan ikkunan suuntaan. Tyttö heilutti isälleen niin pitkään kuin näki tämän hahmon.

raide

Tyttö kaipaa halausta, ajattelin, mutta katsoin sen olevan äidin tehtävä, joten yritin vain keskittyä lukemiseeni. Marialla oli paita, jossa oli Tipsu –nimisen sarjakuvahahmon kuva. Kaulassaan hänellä roikkui puinen risti.

Hyvin pian tuli päiväunien aika. Minä ja äiti istuimme yhdellä puolella ja lapsi toisella, joten hänellä oli runsaasti tilaa. Hän kokeili monia asentoja, mutta ei näyttänyt saavan unta. Toisinaan hän katseli ikkunasta, toisinaan hän taas oli nukkuvinaan.

Lopulta hän nukahti oikeasti, ja niin nukahdin minäkin. Heräsimme kutakuinkin samaan aikaan virkistyneinä. Seuraavan viiden tunnin aikana tyttö kokeili äitinsä kenkiä, luki äitinsä lehteä, oli kynä kädessä ratkaisevinaan ristikkoa, ei suostunut palauttamaan lehteä äidilleen, söi makkaraa, kieltäytyi karkeista, venytteli, katseli ulos lähemmästä ikkunasta, puhua pälpätti, istui äitinsä sylissä, kyseli asioita, katseli ulos kauemmasta ikkunasta, opiskeli kirjaimia, piirsi, poistui äitinsä seuraksi käytävälle kun tämä kävi tupakalla, lauloi junan ollessa tunnelissa, kiehnäsi äitinsä sylissä, katseli itseään peilistä, laittoi äitinsä hajuvettä, vaati saada pukea toppatakin päälleen, vaikka matkaa oli jäljellä vielä tunti, puhui puhelimessa jonkun tuntemansa henkilön kanssa, vaati saada puhua puhelimessa hänelle tuntemattoman henkilön kanssa, leikkautti kyntensä ja lopulta, juuri ennen heidän poistumistaan, kiillotti kenkiään nenäliinalla, aivan kuten äitinsä.

Minä vain nukuin, luin ja söin. Jotenkin olin kateellinen tuolle tytölle. Minusta tuntuu, että hän oli isommassa junanvaunussa kuin minä, ja että nuo viisi tuntia olivat lyhyemmät ja mielenkiintoisemmat hänelle kuin minulle. Hänen mielestään asemalla seissyt vaaleanpunaisella ja keltaisella kukilla ja nauhoilla ties mistä syystä koristeltu metallihökötys oli kaunis, kun minä en olisi huomannut koko kummajaista, jos hän ei olisi sitä iloisena osoittanut.

Heidän poistuttuaan jäin loppumatkaksi yksin vaunuuni. Serbian jälkeen juna puski läpi Makedonian, ainoan entisen Jugoslavian valtion, joka säästyi yhdeksänkymmentäluvun alun sodalta. Rakennukset olivat siellä ränsistyneitä, pelloilla käveli metsästäjiä ja taivaalta satoi lunta. Pääkaupunki Skopje näytti mahtipontiselta, mutta hyvin eri tavalla kuin Sofia, joka sekin toi mieleeni saman adjektiivin.

Sofian mahtipontisuus oli hyvin erilaista, se oli kommunistityylistä mahtipontisuutta, suuria kivisiä luoksepääsemättömiä rakennuksia, leveitä tyhjiä teitä ja jykeviä sankaripatsaita. Skopjen mahtipontisuuden syy on maanjäristys, joka ravisteli kaupungin maan tasalle vuonna 1963. Onnettomuuden jälkeen sinne virtasi katastrofi- ja jälleenkorjausavustuksia sekä idästä että lännestä. Kaupunki rakennettiin uudelleen pikavauhtia ja kustannuksista piittaamatta. Skopjen mahtipontisuus on kuusikymmentä ja seitsemänkymmentäluvun avaruusmaista mahtipontisuutta.


Makedonialainen rautatieasema

Skopjesta meni vielä useita tunteja Kreikan rajalle, jossa perusteellisen passintarkastuksen jälkeen juna puuskutti vielä viimeisen tunnin Thessalonikiin. Siellä kirjoittauduin sisään samaan hotelliin, jossa olin jo kertaalleen yöpynyt.

Seuraavan päivän vietin taas junassa, ja illalla saavuin Ateenaan, jonka olin jo mielessäni kertaalleen hyvästellyt. Sieltä matkustin metrolla satamakaupunki Pireukseen, jossa etsin Kreetalle menevän laivan. Kooltaan ja tasoltaan ruotsinlaivojen veroinen alus seisoi kuitenkin myrskyn takia satamassa koko yön. Lähes tyhjän laivan tunnelma oli yhtä aikaa odottava ja aavemainen.

Täällä Kreetan Chaniassa olen viettänyt rauhalliset kaksi viikkoa meressä uiden, asuntoni katolla auringosta nauttien, kreikkalaista salaattia syöden, elokuvissa käyden ja Sallyn kanssa filosofiasta keskustellen. Tunnen, taas kerran, tulleeni perille. Myös Kroatian Piranissa, ensimmäistä kertaa Välimeren nähtyäni, tunsin tulleeni perille, kuten myös saapuessani ensimmäistä kertaa Ateenaan ja tajutessani, että olen edennyt Lapinjärveltä lähes suoraan etelään niin pitkälle kuin mannerta riittää.

Mutta nyt olen ihan oikeasti perillä, sillä tämän etelämmäksi en enää tänä vuonna ehdi. Hyvin pian on tullut aika kääntyä, ottaa suunta kohti pohjoista ja palata töihin. Sitä ennen haluan nähdä, miten ortodoksit viettävät joulua.

Toisekseen, en ole kirjoittanut mitään suunnitelmistani. Koko vuoden olen kirjoittanut siitä mitä tapahtui tai tapahtuu, mutta siitä, mitä odotan tapahtuvaksi, en ole paljastanut.

Suunnitelmani saivat alkunsa Afrikassa, jossa kesällä 2002 nautiskelin kirjoitteluistani, lämmöstä ja vapaudesta. Päätin, että haluan kirjoittelua, lämpöä ja vapautta lisää, tavalla tai toisella. Muutaman kuukauden kuluttua, syksyllä, luin lehdestä vuodenvaihteessa voimaantulevasta lakimuutoksesta, jonka mukaan vuorotteluvapaa on kohta mahdollista vain kymmenen vuoden työkokemuksen omaaville.

Niinpä solmin työnantajani kanssa vuorotteluvapaasopimuksen, jonka mukaan vuorotteluvapaani alkaa minulle viimeisenä mahdollisena päivänä, eli vuoden 2002 viimeisenä arkipäivänä.

Marraskuussa 2002 pohdiskelin kovasti minne lähtisin. En millään osannut päättää, kumpi vetää minua vahvemmin puoleensa, Etelä-Amerikka vai Intia. Arabivaltioista olin jo luopunut, koska en sinkkumiehenä halunnut mennä maahan, jossa en voisi jutella naisille.

Luovutin ratkaisun ikään kuin sattumalle. Päätin lähteä sinne, mistä löydän jonkun, joka voi auttaa minua käytännön järjestelyissä. Suunnitelmanani oli pysyä koko vuosi yhdessä lämpimässä ja halvassa suurkaupungissa.

Tuttavani kautta sain kuulla Intian pääkaupungissa Delhissä asuvista Marista ja Timistä, jotka sähköpostitutustumisen perusteella vaikuttivat oikein mukavilta ja avuliailta ihmisiltä.

Delhistä minut kuitenkin käytännössä potkittiin pihalle. ’Tämä on saasteinen ja stressaava paikka’, sanoi Tim. ’Ei Delhissä kukaan viihdy’, vakuuttelivat muutkin Delhissä asuvat ystäväni. Erityisesti erään saksalaismiehen kommentti teki minuun ratkaisevan vaikutuksen. ’Kerala on maailman hienoin paikka.’, hän totesi.


Tim ja Mari Delhissä

Maaliskuussa päätin siis lähteä Mumbain kautta Keralaan, mutta sitä ennen halusin käydä pohjoisessa kuuntelemassa Dalai Lamaa, kun kerran Paavia olin jo kuunnellut. Jäin kuitenkin sille tielle. Tutustuin uuden polven hipeiksi nimittämiini selkäreppumatkaajiin, ja huomasin, että minulla oli heistä vääriä ennakkoluuloja.

Dharamsalassa tutustuin Claudiaan, ja jo kesäkuussa olin varma, että muuttaisin ensi vuonna Wieniin. Katmandusta minun oli tarkoitus lähteä laskeutumaan Intian itärannikkoa pitkin kohti Keralaa Claudian palatessa Wieniin opiskelemaan. Isoisäni kuitenkin kuoli, ja lähdin hautajaisiin Suomeen. Sen koommin en ole Aasiaan palannut, vaikka sitäkin suunnittelin.

Lokakuussa päätin lähteä Meksikoon. Rabies- ja kolerarokotusten puuttumisen takia tuokaan suunnitelma ei kuitenkaan toteutunut. ’Naurettavaa niuhotusta’, totesi muuten meksikolainen Felix ateenalaisessa hostellissa tuosta itävaltalaisapteekkarien ehdottomasta rokotussuosituksesta. ’Emmehän me mikään Afrikka ole’.

Marraskuussa Korfussa päätin ottaa bussin Ateenaan ja sieltä edelleen laivan Israeliin ja Egyptiin, tavatakseni Israelissa Idon ja Egyptissä siellä lomailevat vanhempani. Bussi oli täynnä, joten jääräpäisesti, suunnitelmani toteuttaakseni, lensin Ateenaan. Israeliin menevää laivaa ei Piranista kuitankaan Lähi-idän tilanteen epävakaisuuden takia lähtenyt.

Eksotiikan nälkäisenä päätin lähteä Istanbuliin. Sieltä juuri tullut Antti kuitenkin sanoi paikkaa kylmäksi, joten luovuin suunnitelmasta ja päätin lähteä hiljakseen palaamaan pohjoiseen, ja viettää joulun Krakovassa.

Nyt varmasti jo ymmärrätte, miksi en ole kirjoittanut suunnitelmistani. Ne kun eivät näytä toteutuvan kuitenkaan.

Tarkoittaako suunnitelmien toteutumattomuus, että minulla ei sittenkään ole vapaata tahtoa? Vai onko kenties kyse siitä, etten vain ollut tarpeeksi jääräpäinen, vaan olen antanut ulkoisten olosuhteiden vaikuttaa liiaksi tekemisiini?

Länsimaisista filosofeista se taisi olla Spinoza joka sanoi, että jokaisella seurauksella on syynsä, ja että tämä pätee myös ihmisten päätöstentekoon. Päätin lukea Spinozaa käsittelevää kirjaa, koska olen kiinnostunut länsimaisesta filosofiasta. Olen kiinnostunut länsimaisesta filosofiasta, koska olen siitä joskus jostain lukenut. Olen siitä joskus jostain lukenut, koska lukioaikoina rupesin lukemaan paljon kaikenlaista. Lukioaikoina rupesin lukemaan paljon kaikenlaista, koska olin lukenut joitakin äärimmäisen hyviä kirjoja, ja rupesin ottamaan selvää, onko muitakin äärimmäisen hyviä kirjoja.

Näin jatkaen päädytään jossain vaiheessa siihen päivään, kun minut opetettiin lukemaan, ja edelleen päättelyketjuun voisi ottaa mukaan niitä syitä, miksi minut opetettiin lukemaan ja lopulta, miksi ylipäätään synnyin. Myös muita syy-seuraus –polkuja johti siihen, että luin Spinozasta. Suomessa Spinozaa käsittelevät kirjat ovat sallittuja. Sain kasvatuksen, jonka mukaan kirjojen lukeminen on myönteinen asia. En protestoinut juuri tuota kasvatukseni yksityiskohtaa vastaan. Huoneiston kirjahyllyssä, jossa olin, sattui olemaan kirja, joka käsitteli mm. Spinozaa.

Kukin näistä tilanteista johtui edelleen toisista tilanteista. Kaikella on syynsä, sanoo Spinoza, vaikkakin hyvin monimutkaiset sellaiset. Jokaisen ihmisen jokainen päätös johtuu jostain jota on tapahtunut ennen päätöstä, tulkitsen tämän hollantilaisfilosofin tarkoittavan. Kauhistuin, koska se tarkoittaa, ettei minulla ole vapaata tahtoa.

Mielipiteeni, valintani ja aatteeni ovat kaikki ulkoisten tekijöiden aikaansaamia. Spinoza kutsui noita ulkoisia tekijöitä Jumalaksi, sillä hän jatkoi takaisinpäinmeneviä päättelyketjujaan aina aikojen alkuun asti.

Halusin protestoida tuota vastaan, halusin olla vapaa. Menin kirjahyllylle ja otin sieltä toisen kirjan, tällä kertaa sellaisen, jota en olisi halunnut lukea.

Kalle Päätalon ’Tammerkosken sillalla’ teosta lukiessani minua kuitenkin vaivasi ajatus, että luen sitä nimenomaan siksi, että luin juuri äsken Spinozaa. Juuri Spinoza sai minut valitsemaan Päätalon. Päätalon valitseminen ei sittenkään ollut minun valinta, vaan sen saman syy-seurausketjun, joka sai minut valitsemaan Spinozan, uusin lenkki.

Entä olisinko vapaa jos arpoisin kirjan, jonka lukisin seuraavaksi? En, koska silloin olisin arpakuutioiden orja.

Mutta jos en kerran ole vapaa, minkä takia edes yritän tehdä päätöksiä, jos kohtaloni on jo ennalta sinetöity? Päätösten tekemisen yrittäminen tuo mieleeni itsenäisyyspäivää edeltävät päiväni Ljubljanassa, ja edelleen kysymyksen, haluanko sittenkään olla vapaa. Noina päivinä kun en toivonut mitään muuta niin kovasti, kuin että joku toinen tekisi päätöksen puolestani. Että asiat vain loksahtaisivat paikoilleen.

Kolmannekseen, öisin tapahtuu sellaisia kummallisia asioita, joista en ole kirjoittanut mitään tällä matkani jälkipuoliskolla. En oikein ymmärrä miten nuo asiat tapahtuvat, sillä näen, kuulen ja tunnen, vaikka on pimeää, hiljaista ja makaan liikahtamatta vuoteessani.

Olen sairastunut aidsiin, synnyttänyt lapsen, osallistunut Jugoslavian sotaan, etsinyt Esa Saarisen kanssa yösijaa olympiakaupungissa, ajanut autolla, jossa ei toiminut jarrut; ajanut polkupyörällä kouluun viimeisenä koulupäivänä; lähettänyt pyhäinpäivänä ilotulitusraketteja hautausmaalta; nähnyt sotilaiden laskeutuvan laskettelusukset jalassa puusta; vetänyt hevosen järvestä; vetänyt Carola Häggvistin Väinämöiseltä näyttävän aviopuolison järvestä; pelannut yksin jalkapalloa kymmentä ruotsalaista vastaan; ajanut kilpaa Ralf Schumacherin kanssa; yrittänyt päättää miten uisin Ateenasta Kreetalle; keskustellut siitä, voiko haukea tappaa hiilihangolla; lounastanut Andy McCoyn kanssa ulkona ruotsalaisessa kesäisessä kartanomiljöössä juuri ennen Hanoi Rocksin suurta Helsingin -konserttia; heittänyt lapsen tornista alas vallankumouksen alkamisen merkiksi; keskustellut McDonald’sissa syöden kyseisen ravintolan boikotista; pukenut papinvaatteet päälle vetääkseni jumalanpalveluksen, jota en ollut valmistellut etukäteen (’se on ihan tavallinen maalaisjumalanpalvelus’, lohdutti suntio, mutta minulla ei ollut mitään käsitystä, minkälainen oli tavallinen maalaisjumalanpalvelus); kiittänyt Astrid Lindgreniä hienosta teatteriesityksestä; selittänyt bussikuskille, miksi bussi on menossa juuri Lapinjärven koulutuskeskukselle; osallistunut Anna Lindhin muistotilaisuuteen Tukholmalaisella stadionilla, jossa Ruotsin vaakunoista oli poistettu yksi kruunu, koska se kuului Suomelle; tupakoinut, koska halusin olla joku toinen; laskeutunut jyrkkää rinnettä alas pää edellä kuin apina; katsonut itsestäni kertovaa elokuvaa ja lopulta, viime yönä, matkustanut Venäjälle roikkumalla junan viimeisen vaunun takaosassa, syksyn lehtien pölistessä takanani.

Neljännekseen, olen jättänyt kirjoittamatta nuo lupaamani neljä postikorttia Hanheen, Sandralle, roomalaiseen pubiin jonka nimen olen jo unohtanut ja Miles Beckille Hong Kongiin. Vääjäämättömästi tuo työ näyttää jäävän matkani viimeiselle päivälle.

Viidennekseen, en ole tänäkään jouluna kirjoittanut ainuttakaan joulukorttia. Kuudennekseen, minulta on saattanut jäädä mainitsematta jokunen yksityiskohta matkani varrelta. Mutta jätän nuo kaikki kirjoittamattomat asiat toiseen kertaan. On tullut aika lopettaa.

Aika on outo asia. Enää ei ole talvipäivänseisaus vaan uudenvuodenpäivä. En ole enää Chanialla vaan Lapinjärvellä. Ei ole enää vuosi 2003 vaan 2004. Muutama tunti sitten pelasin hankifutista naapurinmökkiläisiä vastaan. Nyt minua paleltaa, piilolinssini tuntuvat kuivilta, selkälihaksiani väsyttää ja ajatus katkeilee. On aika mennä nukkumaan. Omaan sänkyyn.

Leave a Reply

Your email address will not be published.