2003-11: Serbia-Montenegro, Albania, Kreikka ja Bulgaria

Budva marraskuussa 2003, osa 1: Musta vuori

Kroatian ja Montenegron välissä on puolen kilometrin maantieosuus, joka ei kuulu kenellekään. Vuoden 2003 marraskuun toisena päivänä kävelin tuota tietä kohti etelää ja ihailin näkymää alas laaksoon. Sumu peitti vuoret, metsä oli hiljaa ja Montenegroon matkalla olijat taivalsivat jonossa, juuri suoritetun passintarkastuksen takia useita metriä erillään toisistaan.

Eikö varmasti ole aseita? kysyi Montenegron puoleinen tullimies uudestaan, ja nauroi.

Tuollaiselle kaverille on kai tapana sanoa jotain hauskaa, ajattelin, mutta vastasin asiallisen kieltävästi. Muistin Johannan kerran vastanneen kantavansa käsimatkatavaroidensa joukossa sinkoa, mikä oli saanut ruotsalaiset lentokenttävirkailijat pitämään hänelle tiukansävyisen puhuttelun.

Kieltäydyin takseista ja juoksin viimeiset metrit jo liikkuvaan kolmisenkymmentä vuotta vanhaan bussinrötisköön. Rahastaja ihmetteli kysymystäni, voisinko mahdollisesti maksaa euroilla. Myöhemmin tajusin, että se on osavaltion ainoa käytössä oleva valuutta.

Parinkymmenen kilometrin jälkeen pysähdyimme pienen kylän läheisyyteen, jossa näin roskia, maalaamattomia taloja, rikkinäisiä ikkunoita ja romahtaneita kattoja. Kuski tööttäili muutamia kertoja, ja kohta eräästä talosta juoksi nainen korkokengät jalassaan bussiin.

Montenegro ei ole itsenäinen valtio vaan valtioliitossa Serbian kanssa. Vuodesta 1992 lähtien he nimittivät itseään Jugoslavian federalistiseksi tasavallaksi, mutta lupasivat vuonna 2002, EU:n kovan painostuksen alaisena, uusia perustuslakinsa ja vaihtaa nimensä Serbia ja Montenegroksi.

Hiukan nolo ongelmani on, etten tiedä onko tämä vielä tapahtunut, enkä siten tiedä minkä nimisessä valtiossa tällä hetkellä olen. Raja-aseman kyltin mukaan olen saapunut Jugoslaviaan, mutta en olisi ollenkaan yllättynyt, vaikka rajakyltit eivät olisi ajan tasalla. Passiini saamassani leimassa on vain raja-aseman nimi, ihmiset puhuvat vain Montenegrosta ja valuuttana on, kuten sanottu, euro.

Kylmän sodan aikana Jugoslaviaan kuulu kuusi osavaltiota: Slovenia, Kroatia, Bosnia-Hertsegovina, Montenegro, Makedonia ja Serbia. Viimeksi mainittuun kuului edelleen kaksi poliittisesti autonomista aluetta, Kosovo ja Vojvodina.


Josef Bronz Tito partisaaniuniformussa josain päin Bosniaa. Kuvan on ottanut Vlekosalv Afrić vuonna 1942.

Slovenialais-kroatialainen Tito hallitsi maata diktaattorin ottein. Hän sai vallan haltuunsa heti toisen maailmansodan jälkeen, ja piti siitä kiinni aina kuolemaansa asti, vuoteen 1980. Päätöksiään tehdessään hän ei kuunnellut sen enempää kansaansa, Moskovan kommunistijohtajia kuin lännen kapitalistejakaan.

Painopiste maan kehittämisessä oli vahvasti raskaalla teollisuudella, maanviljelyksen ja kulutustavaratuotannon kustannuksella. Kasvavat alueelliset eriarvoisuudet saivat Slovenian, Kroatian ja Kosovon vaatimaan laajempaa itsehallintoa. Titon yksinvaltius ja pääasiassa serbien hallussa oleva armeija pitivät maan kuitenkin kasassa.

Neljännellä kerrallaan Tito meni naimisiin serbialaisen kanssa, tämäkin ikään kun symbolisena eleenä yhdistääkseen näennäisesti yhtenäisen mutta käytännössä hajanaisen valtionsa. Hän otti ulkomailta suuria lainoja, osti niillä länsimaisia kulutushyödykkeitä ja myi halvalla kansalle, ja jätti siten taakseen suurissa veloissa painivan valtion.

Kun Slobodan Miloševićista tuli Serbian kommunistipuolueen johtaja ja edelleen presidentti vuonna 1989, julkitoi hän visionsa Suur-Serbiasta. Tämä pelästytti erityisesti Slovenian ja Kroatian. Demokraattisten vallankumousten vyöryessä Itä-Euroopassa kohti etelää ne näkivät tilaisuutensa tulleen ja julistautuivat itsenäisiksi heinäkuussa 1991.


Tämä oli tilanne alueella matkustaessani. Montenegro itsenäistyi 3.6.2006.

Jugoslavian ihmisten armeija, joksi Jugoslavian asevoimia tuolloin nimitettiin, ei itsenäistymistä hyväksynyt, vaan miehitti irtautumista yrittäneet valtiot. Sloveniassa alkoi kymmenen päivää kestänyt sota, jonka päätteeksi Jugoslavian armeija vetäytyi ja keskittyi taistelemaan Kroatian kanssa.

Sodan alkamista seuraavana vuonna myös Makedonia ja Bosnia-Hertsegovina julistautuivat itsenäisiksi. Montenegro päätti kansanäänestyksen jälkeen pysyä Jugoslaviassa, mutta kosovolaisten mielipidettä asiasta ei edes kysytty.

Hyvin nopeasti sodan alkamisen jälkeen Jugoslavian armeija huomasi taistelun entisen Jugoslavian koossapitämisestä toivottomaksi. Vuonna 1992 Serbian ja Montenegron alueet julistautuivat uudeksi Jugoslavian federatiiviseksi tasavallaksi (ns. tynkä-Jugoslavia), ja nyt sotaa käytiin siitä, mitkä alueet kuuluvat Kroatialle, mitkä Bosnia-Hertsegovinalle ja mitkä tynkä-Jugoslavialle.

Suurena ongelmana ja vihanpidon syynä olivat alueristiriitojen lisäksi myös itsenäistyneiden valtioiden vähemmistöjen oikeudet, joita ei uusissa perustuslaeissa oltu taattu. Tynkä-Jugoslavian perustuslaissa ei ollut myöskään minkäänlaista mainintaa kahdesta autonomisesta alueesta Kosovosta ja Vojvodinasta.

EU:n ja YK:n painostuksella rajakiistat saatiin sovittua 1995 ja perustuslait pikku hiljaa muutettua. Vain tynkä-Jugoslavian perustuslaki ei vieläkään kelvannut länsimaille, jotka eivät maata itsenäiseksi tunnustaneet. YK ei hyväksynyt Tynkä-Jugoslavaian julistautumista Kommunisti-Jugoslavian juridiseksi seuraajaksi eikä siis turvallisuusneuvoston jäseneksi.

Vuosituhannen viimeisenä vuotena tilanne paheni uudestaan, kun Serbian intensifioi Kosovossa albaanienemmistön diskriminaatiota ja asetti alueen tehokkaan sotilaallisen miehityksen alle. Virallisesti Serbia taisteli separatisteja vastaan, mutta käytännössä iskut kohdistuivat myös siviileihin.

Etnisten ryhmien etsiessä oikeutusta teoillaan he vetoavat usein historiaan. Tässä tapauksessa albaaneilla on kiistaton etulyöntiasema: muinaisten illyrialaisten jälkeläisinä he ovat asuneet alueella nykyasukkaista pisimpään, yli neljän vuosituhannen ajan.

YK:n tuloksettoman painostuksen ja Naton uhkailujen päätteeksi Naton joukot ryhtyivät pommittamaan Serbiaa, erityisesti sen pääkaupunki Belgradia. Slobodan Milošević ei pommitusten takia löysentänyt otettaan, vaan päinvastoin aloitti alueella etniset puhdistuksen ajaen albaaneja kodeistaan. Satoja tuhansia pakolaisia vyöryi köyhään naapurimaahan Albaniaan.

Länsimaat auttoivat Albaniaa taloudellisesti, mutta olosuhteet sen pakolaisleireillä olivat tästä huolimatta erittäin huonot. Ruotsi, Norja, Englanti ja Saksa lupautuivat kukin myöntämään tuhansille Kosovon albaaneille turvapaikan. Paavo Lipponen linjasi Suomen käytännön lupaamalla lentokentältä antamassaan kiireisessä haastattelussa vastaanottaa Kosovosta viisitoista kehitysvammaista pakolaista.

Paavo Lipponen

Ruotsista käsin sain nähdä ja kuulla kuinka tuo haastattelu sai länsinaapurimme mediassa runsaasti julkisuutta. Ruotsalaisille kyseessä viimeinen pisara Suomen omahyväistä pakolaispolitiikkaa. Radio Extremin toimittaja soitti Lipposen lehdistövastaavalle, jonka ensimmäinen virhe oli, että hän yritti selvitä haastattelusta toivottoman huonolla kouluruotsilla.

Hänen toinen virheensä oli, ettei hän tajunnut, että toimittaja ei soittanut hänelle tietoja kyselläkseen vaan päätään aukoakseen. Toimittaja aloitti haastattelun kehumalla Suomen suoraselkäistä pakolaispolitiikkaa.

– Suomi toimii tässä asiassa juuri niin kuin muut Eurooppalaiset valtiot haluaisivat toimia, mutteivät vaan kehtaa.

Lipposen lehdistövastaava kiitti toimittajaa kehuista.

Sitten toimittaja jatkoi, että koska Suomi on aiemmin toiminut pakolaispolitiikassaan niin esimerkillisesti, ei sen tällä kertaa tarvitsisi ottaa näitä viittätoista vammaista vastaan. Langan toisessa päässä oli tässä vaiheessa kumman hiljaista.

Toimittaja jatkoi:

– Te voitte lähettää ne viisitoista Kosovon albaania tänne Ruotsiin, minun luokse, sillä he mahtuvat vallan hyvin tänne minun kylpyhuoneeseeni. Tai itse asiassa, voittehan te lähettää kaikki muutkin pakolaisenne tänne minun luokseni, ne kun varmaan mahtuvat tänne minun olohuoneeseeni.

– Inga mera kommentarer, totesi Lipposen lehdistövastaava ja sulki puhelimen.


Mies puhuu asiaa.

Suomen hallituksen linjauksen perustelu oli, että vastaanottamalla Kosovon albaaneja länsimaat auttavat Slobodan Milošhevićia tavoitteessaan, eli Kosovon tyhjentämisessä albaaneista.

Norjan hallituksella oli jossain määrin sama linja, sillä se myönsi turvapaikan vastaanottamilleen pakolaisille vain vuodeksi. Vuoden määräajan umpeuduttua se lähetti heidät, osan väkisin, takaisin syksyiseen Kosovoon, jossa useiden pakolaisten talot olivat tuhottu ja kylmä talvi tulossa.

Lipposen kommentti voitaneen laskea yhdeksi hänen suustaan päästämistä sammakoista, sillä Suomi vastaanotti lopulta satoja, muistaakseni toista tuhatta Kosovon albaania.

Yhdentoista viikon pommitusten jälkeen Slobodan Milošhević lupasi lopulta vetää joukkonsa pois Kosovosta ja luovuttaa alue YK:n joukkojen valvonnan alaiseksi, jollainen se on yhä vieläkin. Tällä hetkellä ongelmana on, että Kosovossa asuvat serbit pelkäävät koteihinsa palaavien albaanien kostoa, ja pakenevat Serbiaan.

Budva, osa 2: Pohjattomia mysteerejä


Budvan venesatama

Aktiivisuuteni ihmissuhteiden luomisessa on vähentynyt tasaiseen tahtiin sitten Bhagsun alkupäivien, jolloin aiempien matkapäiväkirjojeni perusteella saatoin yhtenä päivänä aloittaa pitkän keskustelun seitsemänkin eri ihmisen kanssa. Keskustelunavaukseni tapahtuivat osaksi tilanteissa, jossa olisi saattanut olla luontevampaa pysähtymisen sijaan kävellä ohi, tai puhumisen sijaan pysyä vaiti.

Pikku hiljaa opin kuinka passiivisenakin saan luotua kontakteja. Useimmissa maissa ihmiset tulevat hyvin herkästi juttelemaan matkaajalle. Opin myös hakeutumaan tilanteisiin, joissa on luontevampaa aloittaa keskustelu kuin olla aloittamatta.

Innostukseni ihmisiin tutustumisessa ei siis ole ajan myötä suinkaan vähentynyt, vaan päinvastoin yhä enemmän minua kiinnostaa ihmiset kaikessa erilaisuudessaan.

Ihmiseen tutustuminen on kuin seikkailu toiseen todellisuuteen. Jokaisella meistä on takana ainutlaatuinen elämä: olemme nähneet, kuulleet, tunteneet ja kokeneet niin ainutlaatuisen kombinaation maailman tapahtumia, että koemme jokaisen uuden tapahtuman täysin eri tavalla kuin toinen. Vaikka istuisimme hänen vieressään ja tarkkailisimme samaista tapahtumaa samalta etäisyydeltä samoissa olosuhteissa, on tulkintamme tapahtumasta silti erilainen.

Näiden erilaisten tulkintojen pohjalta jokainen meistä on muodostanut oman, ainutlaatuinen käsityksensä vallitsevasta todellisuudesta sekä täällä olomme syistä ja seurauksista. Kommunikaation vajavaisuuden johdosta emme voi koskaan täysin ymmärtää, miten joku toinen todellisuuden näkee.

Tästä syystä jokainen tuttavuus on pohjaton mysteeri, josta jokainen kommunikaatiokerta ratkaisee aavistuksen, mutta jota koko elämänkään kestävä yhdessä eläminen ja kommunikaatio ei pysty ratkaisemaan kuin murto-osan.

Sattuman lakien mukaisesti kontakteja ei ole syntynyt minulle tasaisesti kerran päivässä, vaan niin että joskus niitä on kyllästymiseen asti, kun taas toisinaan niitä ei näytä muodostuvan useaan päivään. Näin minulle kävi ensimmäisinä päivinä täällä Budvassa, niin että ainoat ihmiset, joille puhuin, olivat lonkkavikainen majatalonemäntäni ja erään baarin kroatialaissyntyinen tarjoilijatar.

Majatalonemännälläni on kummallinen, inttävä tapa puhua.

– Nicht krank, hän sanoi lonkkaansa osoittaen.

– Oparazion, ja, operazion.

Tulkitsin hänen tarkoittavan, että syynä lonkkavikaan ei ole tauti vaan leikkaus, jolla sitä yritettiin parantaa. Rakastan näitä elämän pieniä paradokseja!

Myös suurempia itsensä kumoavia päättelyketjuja rakastan. Jos olisin filosofi, kirjoittaisin kirjan, jossa loogisesti todistaisin ikuisuuden ja äärettömyyden olevan sekä välttämättömyyksiä että mahdottomuuksia. Kirjan metafyysiseksi loppupäätelmäksi tulisi, että joku pelleilee kustannuksellamme.

Klaine menschen, hän sanoi suihkua osoittaen.

En nähnyt kylpyhuoneessani pieniä ihmisiä, joten pudistin päätäni.

– Kleine menschen, hän toisti inttävään tapaansa, ja päättelin hänen tarkoittavan joko että pitää suihkuttaa kyykyssä suihkuverhon puuttumisen vuoksi – niin ettei kastele kylpyhuoneen lattiaa – tai sitten ettei saa olla suihkussa pitkään.

Nyökkäsin päätäni ja päätin käydä suihkussa pikaisesti kyykyssä istuen.

Kolmantena Kroatian päivänä olin saanut liikaa aurinkoa ja olin vaipunut vuoteen pohjalle keskellä päivää. Herätettyäni minut vahingossa hän totesi minun olevan sairas. Hän toi minulle kuumaa mehua ja kaksi halkaistua sitruunaa. Kiitin kohteliaasti.

– Nicht krank? hän kysyi seuraavana päivänä.

– Danke, viele besser, viele besser, vastasin.

Ei siis mitenkään kauhean syvällistä kommunikaatiota, mutta kommunikaatiota kuitenkin. Läheisen baarin tarjoilijatar osasi hiukan englantia, joten sain selville, että hän oli kotoisin Splitistä, mutta joutui kroaattitaustastaan huolimatta pakenemaan maasta sodan alettua, koska hänen isänsä sattui olemaan Jugoslavian armeijan ammattiupseeri.

Hän ikävöi takaisin kotikaupunkiinsa, toivoo pääsevänsä käymään siellä lähikuukausina. Split on Budvaa isompi, elävämpi ja jännittävämpi, ja siellä hänellä on ystäviä, joihin hän on pitänyt yhteyttä.

– Minullakin on Splitistä vain mukavia muistoja, vaikken bussista noussutkaan, vastasin.

– Näin siellä matkani jälkipuoliskon ensimmäisen palmun.


Jelena, minä ja Vledo.

Seuraavana päivänä rannalla tutustuin kauniiseen Jelenaan, joka tupakkaa sytyttäessään sanoi olevansa urheilija. Hän juoksee sataa ja kahtasataa metriä, ja olisi halunnut peruskoulun jälkeen jäädä urheiluseuraansa töihin.

– Lasten valmentajaksi tai jotain. Mutta se ei ollut mahdollista seuran johdon epäselvyyksien takia, joten päädyin tänne Budvaan tarjoilijaksi.

Mitä mieltä olet minunlaisista, jotka eivät ole käyneet kouluja? hän kysyi.

En oikein osannut vastata.

– En tietenkään mitään mieltä, sanoin hetken mietittyäni.

Myöhemmin hän kysyi, mitä mieltä olen serbialaisista tytöistä.

– Eivätkö he olekin kauniita? hän tarkensi kysymystään, ja taas minulla oli vaikeuksia asetella sanojani.

Vielä jonain päivänä hän halusi työskentelemään Englantiin tai Ranskaan.

– Mutta en Amerikkaan. En pidä amerikkalaisista. Meillä oli juuri sota heitä vastaan, tiesitkö siitä? Myös Hitler vihasi serbejä. Serbejä, juutalaisia ja romaaneja. Meillä on rankkaa, mutta kyllä me selviämme. Olemme aina ennenkin selvinneet.

Jugoslavian hajoamisesta ja nykyisestä kaoottisesta tilanteesta hän syytti albaaneja. Aurinko paistoi ja lämmitti, meren aallot löivät pienten valkoisten kivien sekaan tasaisen rauhallisesti, mutta minä aistin ilmassa vihaa.

En tiedä johtuiko tuo vihan aistintani hänen patrioottisesta uhostaan vai minusta itsestäni – siitä että olin hänen kanssaan asioista niin eri mieltä. Konfliktia välttääkseni olin ollut pääasiassa hiljaa, odottaen hänen sotkeutuvan omiin mahdottomiin mielipiteisiinsä. Hänen jatkaessaan puhumistaan Kosovon albaaneista en kuitenkaan voinut olla kysymättä, mitä tekemistä heillä oli sen kanssa, että slovenialaiset ja kroatialaiset halusivat itsenäistyä.

Hän ei koskaan ehtynyt vastaamaan kysymykseeni, vaan rantapöytäseurueeseemme liittyi kolme päivää sitten vankilasta vapautunut Vledo.

Vledo kertoi olosuhteiden vankilassa olleen surkeat. Kymmenen henkeä kahdenkymmenen viiden neliön huoneessa. Jopa ruokailu ja vessassa asiointi tapahtuivat samassa huoneessa. Vledon kohdalla tätä elämää kesti kahdeksan kuukautta.

Tehokas keino päästä eroon rikollisuudesta, ajattelin: ahdetaan kymmenen rikollista miestä yhteen pieneen huoneeseen ja katsotaan mitä kuukausien kuluttua tapahtuu.

Yllättäen hän kuitenkin sanoi, ettei ollut nauttinut ensimmäisistä vapaista päivistään. Nyt kolmantena päivänä menee jo paremmin. Myös hän otti puheeksi Serbian kauniit naiset. Hän sanoi niiden olevan maailman kauneimpia.

Tätä kirjoittaessani televisiosta tulee toisen vankilakundin, Slobodan Milošhevićin oikeudenkäynti Haagin kansainvälisestä sotatuomioistuimesta. Katsojakysymyksenä on, onko hän syyllinen vai ei, ja parikymmentätuhatta katsojaa on soittanut ja ilmaissut mielipiteensä.

Ikään kuin tuon hallitsijan syyllisyys tai syyttömyys olisi mielipidekysymys. Ikään kuin niiden ihmisten, jotka katsovat televisiosta juuri tuota kanavaa juuri tuolla hetkellä, mielipide kertoisi jostain muusta kuin sellaisten ihmisten mielipiteestä, joilla on rahaa, aikaa ja innostusta ottaa osaa television mielipidekysymyksiin.

Budva, osa 3: Miles Beck

file:///home/timo/Desktop/Net/mp/2003-11/Syksy06_420.JPG

Neljäntenä Budvan-päivänäni tapasin viisikymppisen amerikkalaisen stuertin Miles Beckin, jonka kanssa pystyin kommunikoimaan edellisiä syvällisemmin.

– Mihin suuntaan olet matkalla? hän kysyi oluen tilattuani.

– Etelään, vastasin, ja kerroin lyhyesti epämääräisestä matkasuunnitelmastani.

– Entä itse?

– Pohjoiseen.

– Miksi, siellähän on kylmä? kysyin.

Kysymykseni naiivius teki ilmeisesti häneen vaikutuksen, koska hän pyysi minua pöytäänsä istumaan. Kävi ilmi, että hän oli juuri tullut Makedoniasta, Serbiasta ja Kosovosta. Hän kertoi tilanteen Kosovossa olevan hyvin turvallinen, koska siellä on niin paljon YK –sotilaita. Optimistinen asenne, ajattelin, sillä voisihan samoista tosiasioista tehdä päinvastaisenkin tulkinnan, että tilanne Kosovossa on hyvin rauhaton, koska siellä tarvitaan niin paljon YK –sotilaita.

Hän on etunimensä veroinen mies, sillä jos laskee Kosovon, Serbian ja Montenegron eri maiksi, on Montenegro hänen 194 maansa, jossa hän on käynyt. Hän on kiertänyt kaikki maailman mantereet, nähnyt kymmenen korkeinta vuorta ja viisi suurinta vesiputousta. Hän sanoi rakastavansa junia, ja matkustamalla siksi useimmiten maitse. Hän muisteli muun muassa Hong Kongista Helsinkiin työkavereidensa kanssa tekemäänsä junamatkaa. Ilman pysähdyksiä matka olisi kestänyt yksitoista päivää.

Intia on hänen mielestään maailman ’goofein’ maa. Adjektiivi tulee sarjakuvahahmo Hessusta, jolla hän tarkoittanee samaa mitä minä tarkoitan kirjoittaessani intialaisten hourupäisestä käytöksestä. ’Goofy’ –sana on parempi, hourupäisyys on ehkä turhan negatiivinen. Hessuus viittaa outouteen, omanlaiseen logiikkaan, siihen, ettei asiat tapahdu siellä niin kuin voisi olettaa.

Hän sai minut lupaamaan lähettämään hänelle postikortin, vaikka olin päättänyt olla moista lupausta enää tekemättä. En ole lähettänyt vielä yhtäkään, joten nekin kolme – nyt siis jo neljä – jotka olen luvannut lähettää, on vielä lähettämättä.

Ei minulla mitään postikortteja vastaan ole, mutta se vain eivät ole minun juttuni, ja toivon, että tällä matkapäiväkirja korvaa kaikki lähettämättömät postikortit.

Kaikki paitsi nuo neljä. Yksi hotelli Hanheen, toinen Roomalaiseen pubiin, jonka omistajaan tutustuin tammikuussa, kolmas Aleksandralle, ja sen pitää esittää maailman suurinta kirkkoa, ja neljäs Miles Backille Tunisiasta, Jerusalemista tai Israelista, niin että hän saa tietää, mihin noista lopulta päädyin.

Miles lähettää keskimäärin kolme tai neljä postikorttia päivässä, joten esimerkiksi tänä vuonna hän on lähettänyt noin yhdeksänsataa postikorttia eri puolille maailmaa, pääasiassa Yhdysvaltoihin. Postikortit ovat hänen päiväkirjansa, ja tuo päiväkirja on levittäytyneenä ympäri maailmaa, kymmenissä eri kodeissa. Vieraillessaan ystäviensä luona hän lueskelee mielellään omia postikorttejaan ja muistelee satojen matkojensa tapahtumia ja tunnelmia.

Kelpaahan noita lueskella. Hän kirjoittaa aina tikkukirjaimin, koska on sitä mieltä, että käsialaa kuin käsialaa on epämiellyttävä ja vaikea lukea. Tylsän näköisiä ne kuitenkaan eivät suinkaan ole, vaan hän värittää ja koristaa ne värikynillä. Juuri ennen tapaamistaan hän viimeisteli kuusikymmentäkolmesivuista kirjettä siskontyttärelleen, jonka senkin hän oli kirjoittanut tikkukirjaimilla. Selitykseksi pitkälle kirjeelle hän sanoi, että hän kirjoittaa niin harvoin kirjeitä. Tähän kyseiseen kirjeeseen hän sisällytti koko vuoden tapahtumat.

Hän asuu Thaimaassa, mutta työskentelee Hong Kongissa. Työmatka hänellä kestää reilut kaksi ja puoli tuntia, mutta se ei haittaa, koska Hong Kongissa hän käy vain kahdesti kuussa. Käytännössä hän viettää työaikansa lentämällä USA:n ja Thaimaan väliä. Hänellä on naisystävä, joka asuu Amerikassa, ja joka on ammatiltaan lentoemäntä. Miles sanoi, ettei stuertit voi seurustella outojen työaikojensa takia kuin lentoemäntien kanssa.

Tirana, osa 1: Albania, Albania

file:///home/timo/Desktop/Net/mp/2003-11/hotel_illyria.jpgHotelli Ilyria Durrës’issä, Albanian rannikolla.

Ulkoilu teki hyvää, olin istunut koko päivän bussissa ja viimeisimmän osuuden Montenegrosta taksissa. Aurinko paistoi, tunsin oloni voimakkaaksi ja tuntui oikealta ratkaisulta juhlistaa tähän outoon maahan tulemistani pienellä kävelyretkellä.

Oikealla puolellani kimalsi suuri järvi, edessäni oli vuoria ja vasemmalla, pienen mäen takana, avautui karu tasanko. Parin kilometriä käveltyäni kohtasin kaksi vuohta, jolla oli kilisevät kellot kaulassaan. Muutama Mersu ajoi ohi, järvessä oli jonkin verran roskia, mutta muuten oli hyvin hiljaista ja kaunista.

Raja-aseman taksikuskit olivat pyytäneet minulta 25 euroa parinkymmenen kilometrin matkasta lähimpään kaupunkiin Shkodёriin, mikä oli mielestäni kohtuuton hinta Euroopan köyhimmässä valtiossa. Sen kummemmin seurauksia pohtimatta olin kieltäytynyt tarjotusta kyydistä ja lähtenyt kävelemään ainoata näkyvissä ollutta tietä pitkin.

Puolisen tuntia käveltyäni talot, joiden olin luullut muodostavan pienen kylän, paljastuivat huoltoaseman ja neljän talon lähes autioksi kokonaisuudeksi. Huoltoaseman pihalla seisoskeli yksinäinen mies, jota tervehdin kättäni heilauttamalla.

Väsähdin, pysähdyin, riisuin rinkkani ja löysin itseni tilanteesta, jollaisesta en olisi ikinä uskonut itseäni löytävän: liftaamassa Albaniassa. Ensimmäinen Mersu pysähtyi. Siitä innokkuudesta, jolla mies halusi minut heti istuvan kyytiinsä, arvasin kyseessä olevan taksi. Sovimme viiden euron hinnasta, jonka maksoin saman tien, niin ettei jäisi epäselvyyksiä.

Auto oli 70 -luvulta tai 80 -luvun alusta, ja sen sisäpäällysteet olivat ruman vaaleanvihreät. Kuski, viisikymppinen mies ja toinen asiakas, viisikymppinen mies hänkin, olivat pukeutuneet mielestäni liian lämpimästi. Kuskilla oli suuret mustat aurinkolasit, ja hän ei osannut sanaakaan englantia.

Tien varrella näin siellä täällä palaneita tai siinä paikassa viisikymmentä vuotta ruostuneita autonraatoja. Myös rikkoontunutta lasia oli pitkin tasankoja, niin että maasto näytti paikoin kuin kilometrien pituiselta kaatopaikalta.

file:///home/timo/Desktop/Net/mp/2003-11/tirana_1.jpg
Tiranan keskustori.

Kaikki taksit raja-asemalla olivat suuria Mersuja, kuten myös joka ikinen matkallamme Shkodrёёn vastaan tullut auto. Myцhemmin näin muitakin autoja, lähinnä Volkswageneita, Opeleita ja Toyotoja, mutta arvioisin, että Albanian liikenteessä olevista autoista neljä viidesosaa on Mersuja. Suurin osa vanhoja, mutta yllättävän paljon on joukossa myös aivan uusia malleja.

Kahdelle albanialaiselle ja yhdelle helsinkiläiselle sähköpostilistalle asiaa ihmeteltyäni sain vastaukseksi, kahdelta albanialaiselta, että Albanian tiet ovat niin kuoppaisia ja vuoristoisia, etteivät muut kuin Mersut moista kyytiä kestä. Sähköpostilistalla joku muisteli lukeneensa, että suurin osa Euroopasta varastetuista autoista päätyy tavalla tai toisella Albaniaan, ja epäili, että Mersujen suurella määrällä olisi tämän tilastotiedon kanssa jotain tekemistä.

Nähtyäni Shkodrёssa ensimmäiset ravintola –kyltit pyysin kuskia pysähtymään ja jättämään minut pois kyydistä. Kaksi ensimmäistä anniskelupaikkaa jonne kurkistin sisään olivat autioita ja pimeitä, eikä niissä englanninkielisestä ravintola –kyltistä huolimatta näyttänyt olevan tarjolla ruokaa.

Kolmas ravintola oli erilainen, koska siellä oli asiakkaita. Omistajan elkein ovensuussa seisonut mies toivotti minut tervetulleeksi ja ohjasi istumaan. Myös tämä paikka näytti ainoastaan kahvilalta, mutta mies lupasi järjestää minulle pasta-annoksen.

Epäilyttävän nopeasti, tuskin kahdenkaan minuutin päästä, toi hän minulle valmiin spagetti-juustoannoksen. Maku oli ällöttävä, ja kesti jonkin aikaa ennen kuin tunnistin mistä etovuus johtui: spagetit lilluivat sulassa voissa. Nälkäisenä ja kohteliaana miehenä söin kuitenkin koko annoksen.

Shkodrё oli rikkinдisine rakennuksineen, liikennekaaoksineen, hajuineen, roskineen, ja toimettomine, joka puolella istuvine, minua tuijottavine miehineen kuin harmaaksi maalattu Intia, josta joku pahansuopa on poistanut musiikin, eläimet, uskontojen sekamelskan ja kuumuuden.

Myös ihmisten iloisuus ja auttamishalukkuus oli intialaista luokkaa. Siinäkin oli jotain tuttua, että voispagettia tarjonneessa ravintolassa minun oli mahdotonta erottaa asiakkaita työntekijöistä. Viisi miestä ja yksi nainen hääräilivät ympärilläni, kuka mitäkin selittäen, kysymyksiini nyökkäillen, kahviansa välillä hörppien ja albaaniaantulomotiivejani kysellen.

Heistä nuorin, ainoa englanninkielentaitoinen, toimi tulkkina, kun taas omistajan oloinen oli porukan hiljaisin. Pian voispagetin minulle tuotuaan hän siirtyi takaisin paikalleen ovenpieleen nojaamaan ja uusia asiakkaita odottamaan.

Syötyäni ja maksettuani annoksesta euron yksi asiakkaista tai serkuista ilmoitti kyyditsevänsä minut minibussiasemalle.

– Ystävyyden osoituksena, korosti tulkkaaja.

Minulle tuntemattomasta syystä kolmaskin henkilö nousi Mersuun, ja ajoimme läpi kaupungin jota olisin katsellut hiukan eri tavalla, jos tuolloin olisin tiennyt sen olevan yksi Euroopan vanhimmista.

Bussiin päästyäni huokasin helpotuksesta kun sain olla taas yksin. Nostin hupun päähäni nukahdin melkein saman tien.

Minut herätti viereeni istunut albaanianitalialainen, jonka puheinto löi laudalta kaikki aiemmin tapaamani. Hän ei aloittanut keskustelua rykäisemällä tai hihastani vetämällä, kuten on mielestäni tapana, jos on asiaa nukkuvalle. Heräsin siihen, että tämä innokas mies nostaa huppuni helmaa ja kasvoni paljastettuaan nauraa. Sitten hän rupesi puhumaan, ensin toivottoman huonoa englantia, sitten jonkin aikaa albaniaa.

Ymmärrettyäni, että hän on joko italiasta kotoisin, italiassa asuva, italiaa äidinkielenään puhuva tai italialainen identiteetiltään, sanoi italiaksi haluavani opiskella italiaa.

Siitäkös hän innostui italiaa puhumaan, ja vaikka kutakuinkin jokaisen lauseen jälkeen kohotinkin italialaisittain harteitani, levitin italialaisittain käsiäni ja sanoin italialaisittain ’non capisco’, en ymmärrä, ei hänen puhetulvansa siitä ehtynyt. Sain rauhan vasta hänen poistuttua puolen tunnin kuluttua bussista.


Tirana.

Tiranassa oli pimeää, pölyistä, meluista ja ruuhkaista, ja minulla oli vaikeuksia löytää rahaa ja yösija. Sänkyyn päästyäni olin uupunut, yksinäinen ja allapäin. Kaipasin jotain, mutta en oikein tiennyt mitä.

Illalla kuulemani minareetin rukouskutsu oli kohdentanut kaipaukseni yhä etelämmäs. Yritin päättää, lähdenkö aamulla rannikolle ja sieltä laivalla Italian kautta Tunisiaan, vai bussilla Skopjen ja Sofian kautta Istanbuliin.

Toisaalta tiesin vallan hyvin, ettei ainainen paikan vaihtaminen poista kaipuuta, vaan antaa sille vain uusia kohdentumismahdollisuuksia. Siksi myös paluu laivalla Välimeren pohjoisosiin ja sieltä Ljubljanaan Anian luokse kävi mielessä.

Hyvin nukutun yön jälkeen kaikki oli toisin, ja entistä uteliaampana lähdin tutustumaan Albanian pääkaupunkiin. Löysin lisää vertailukohteita Intiaan: jatkuvat sähkökatkokset, kauppiaiden tavan kastella kauppojensa edusta, niin ettei sisälle tule pölyä, kaduilla kymmentä kelloa tai kahtakymmentä henkaria myyvät miniyrittäjät, ihmisten tapa nyökyttää päätään sivulle ’kyllä’ sanoessaan sekä niin täyteen ahdetut bussit, että jos kuljetettavina olisi eläimiä, kuljetus ei läpäisisi EU:n eläinkuljetusnormeja.

Tiranan keskustan autotiet ovat leveitä mutta kaistattomia. Leveimpiin mahtuisi ajamaan kymmenkuntakin autoa yhteen suuntaan, mutta niin täynnä ne eivät suinkaan olleet. Liikenne on kaoottista mutta sujuvaa. Oopperatalo, kansallismuseo maan yhä vain punainen lippu muistuttavat kommunistisista eristäytymisen ajoista.

Albanian eristäytymishistoria toisen maailmansodan jälkeen on nähdäkseni viisiportainen: lännen kanssa välit katkaistiin kommunistivallankumouksessa vuonna 1946. Kaksi vuotta myöhemmin seurasi välirikko naapurimaan Jugoslavian kanssa, koska Tito painosti Albaniaa liittymään sen yhdeksi osavaltioksi.

Myös Neuvostoliitolla oli intressejä puuttua Albanian politiikkaan, joten kolmas välirikko tapahtui vuonna 1961 Khrushchevin vaadittua saada perustaa Albaniaan sukellusvenetukikohta. Albania pysyi tässä vaiheessa vielä Varsovan liiton jäsenenä, mutta käänsi yhteistyöhaluisen katseensa Kiinaan.

Vuosina 1966-1967 koettiin albaniassa kiinalaistyylinen kulttuurivallankumous. Maan johtava virkamiehistö siirrettiin syrjäisille alueille töihin ja tilalle palkattiin nuoria innokkaita kommunisteja. Maanviljely kollektivisoitiin, uskonnot kiellettiin ja toisinajattelijat tapettiin.

Tšekkoslovakian miehitys sai Albanian eroamaan Varsovan liitosta 1968. Viimeiset suhteet ulkovaltoihin katkesivat kymmenen vuotta myöhemmin, Mao Zedongin kuoltua ja kiinalaisen kommunismin aloitettua pitkän ja hitaan inhimillistymisensä.

Tirana, osa 2: Iowa–Jim

file:///home/timo/Desktop/Net/mp/2003-11/jim.jpg
Iowa-Jim ja naapurin lapset.

Well, Tim, how many fish have you got? kysyi Jim istuessamme tiranalaisessa grillibaarissa nakkisämpylää syöden.

Kertoessaan työstään luonnonpuiston valvojana hän oli jo pitkään eläytynyt vuoroin oman itsensä, vuoroin minun – kuvitteellisen luonnonpuistossa vierailevan turistin – rooliin, joten tiesin ettei hän tälläkään kertaa olettanut minun vastaavan.

– Four! That’s good, Tim, very good. You got your dinner, yes, and you got a breakfast for the next morning. That’s ok, that’s fine for me.

Pääsin olemaan paitsi kuvitteellinen viaton kalastaja, myös salametsästäjä, vessaa etsivä turisti, huomista säätilaa kyselevä turisti, väärään paikkaan leiriytyvä turisti

(- You see, there is a sign over there, where it says its forbidden to make a fire here)

ja lopulta paras kaikista, olin metsänvalvojalle haistatteleva turisti.

– Fuck you, hän sanoi ääntään madaltaen, imitoidessaan roolipuheen puolestani. – I fish as many fishes I want.

Näin hän pääsi kertomaan, kuinka hän muuttuu tällaisissa tilanteissa ystävällisestä neuvonantaja –luonnonpuistonvalvojasta poliisi –luonnonpuistonvalvojaksi, ja sakottaa näin sanovia.

Kotonaan Iowassa Jim elää ilman sähköä, puhelinta ja televisiota. Hänen kämpässään on puulämmitys, jota hän tosin tarvitsee harvoin, koska hän työskentelee ja asuu asunnossaan vain kesäisin. Talvet hän matkustelee.

Hän toisti useaan kertaan lauseen ’My life is really all right’. Se on hyvä asia, ja olen siitä Jimin puolesta tyytyväinen. Mikäpä olisi sen tärkeämpää, kuin että kukin meistä olisi tyytyväisiä omaan elämäänsä juuri nimenomaan tässä ja nyt.

Hänen vanhempansa ovat kuolleet ja jättäneet hänelle ja hänen veljelleen keskisuuren farmin, joista saaduilla vuokratuloilla, yhdessä kesistä säästyneiden rahojen kanssa, hän rahoittaa talvensa.

Matkoille lähtiessään hän pakkaa laukkunsa, hyvästelee naapurinsa ja naulaa oven ja ikkunat laudoilla umpeen. Hänen suosikkimatkakohteensa on Koillis-Aasia, mutta hän on käynyt myös Väli-Amerikassa ja Euroopassa.

Kahden ja puolen viikon kuluttua hän aikoo mennä käymään kotonaan, mutta vain muutamaksi päiväksi.

– Siellä on kylmä, talvi kestää viisi kuukautta. Kolme niistä on ihan siedettäviä, mutta kaksi jälkimmäistä on kamalia.

Hän aikoo lukea postinsa, maksaa postilaatikkoon kertyneet laskut ja jutella naapureiden kanssa. Sitten hän suuntaa matkansa suosikkimaahansa Vietnamiin.

Koska minulle jäi epäselväksi, puhuiko hän ylikorostetun hitaasti ja selkeästi minun vai itsensä takia, en huomauttanut hänelle asiasta. Myös hänen jatkuvasti käyttämänsä yksinkertaistetut esimerkit ja hänen käsillään tekemät, tarinaa selventävät eleet tuntuivat minusta liioitelluilta. Itsestään puhuessaan hän osoitti aina itseään. Kaloista puhuessaan hän kuvitteli järven nakkikioskin lattialle, osoitti sitä ja näytti käsillään kalojen kiemurtelevaa uintityyliä. Olisin kyllä ymmärtänyt vähemmästäkin.

Puhuessaan sakkojen kirjoittamisesta haistattelevalle turistille hän käytti vasenta kättään paperina ja oikeaa etusormeaan kynänä. Sakkolappua kirjoittaessaan hän nosti kummatkin kätensä lähes silmiensä korkeudelle, unohtamatta katsoa kuvitteellista sakkolappua kuvitteellisten kaksiteholasien kuvitteellisen alemman osan lävitse.

Hän kuulosti amerikkalaiselta nationalistilta selittäessään, kuinka heidän maansa joutui syyskuun yhdestoista hyökkäyksen kohteeksi.

– Meidän maahan hyökättiin ensin, sanoi hän painokkaasti.

– Sitten me kysyimme muilta mailta, oletteko kanssamme vai ette, hän jatkoi, ja mietin, mahtoiko hän lainata sanatarkasti maansa presidentiltä.

– Kyllä me tiedämme, kuka sen teki, totta kai me tiedämme. Sitten me hyökkäsimme vihollisen kimppuun.

Hän käytti sanaa ’me’ myös puhuessaan näinä päivinä päivittäin Irakissa kuolevista amerikkalaisista sotilaista, mikä sai minut vakuuttuneeksi, että hän kannatti Afganistanin sodan lisäksi myös toista Persianlahden sotaa.

Olin kuitenkin väärässä. Hänen mielestään on kyseenalaista, pystyikö Irakiin hyökkäyksen perustella terrorismin vastaisilla toimilla.

– The popularity of George W. is going down.

Lauseen kahta viimeistä sanaa hän painotti juuri niin kuin vain amerikkalainen voi painottaa. Istuvan presidentin suosion lasku johtuu hänen mukaansa juuri tästä amerikkalaisille niin kalliiksi tulevasta sodasta.

Tästä huolimatta hän katsoo George W. Bushilla olevan hyvät mahdollisuudet päästä jatkoon myös ensi vuoden vaaleissa, sillä demokraateilla on tarjottavanaan vain iso liuta tasapaksuja vastaehdokkaita eikä yhtään valovoimaista kandidaattia ylitse muiden.

Itävaltalaissyntyisen kehonrakentajan ja näyttelijä Arnold Schwarzeneggerin valintaa Kalifornian kuvernööriksi hän ei tuntunut pitävän hyvänä eikä pahana asiana.

– It’s California, hän vain sanoi, ikään kuin se olisi selittänyt äänestäjien käyttäytymisen.

Mainitessani hänelle Aniasta hän muisti, mitä edellinen nuori suomalaismies, jonka kanssa hän oli jutellut, oli sanonut hänelle kerran Taiwanissa: – Jos haluat mennä naimisiin hyvän naisen kanssa, kannattaa valita puolalainen.

Itse hän nakkikioskin puista pöytää koputtaen sanoi, että jos hän joskus menee naimisiin, on tytön oltava Vietnamilainen.

Nuorempana hän ei halunnut mennä naimisiin ollenkaan. Nyt, 43–vuotiaana, hän ei pidä ajatusta enää mahdottomana. Mutta lapsia hän ei sentään halua. Niiden kasvatukseen hänellä ei ole riittävästi kärsivällisyyttä, hän sanoi, ja laittoi lippalakin melkein kaljun päänsä päälle, vaikka ruoka oli vielä kesken.

Durrës, osa 1: Iowa –Jim vaikeuksissa

file:///home/timo/Desktop/Net/mp/2003-11/hotel_illyria_2.jpg
Näkymä Hotelli Ilyriasta.

Päädyin Jimin kanssa Durrës –nimiseen rantakaupunkiin italialais-albaanialaisen pariskunnan majoitukseen. Rouva on ammatiltaan gynekologi ja herra agronomi. Heidän molemmat lapsensa asuvat Italiassa – tytär opiskelee taloustieteitä ja poika suorittaa firenzeläistä lukiota.

Huoneessani on kolmekymmentä neliötä ylellisyyttä. Puulattia, takka, huoneen keskellä suuri, vahvasta puusta veistetty pöytä, lasiovinen kirjahylly, astiakaappi, peilikaappi, näkymä puutarhaan ja aamiainen puoli yhdeksältä.

Kirjahyllyssä on yli sata vuotta vanhoja italian-, saksan-, ranskan- ja albaniankielisiä teoksia, muun muassa Kantia, Hamsunia ja kreikkalaisia eepoksia. Peilikaapissa on monimutkaisia kaiverruksia, astiakaapissa kymmeniä juomalaseja, kahvikuppeja ja –tasseja.

Seinällä roikkuu krusifiksi, albanialaistan naista esittävä maalaus, Jeesusta esittävä ikoni, vanhoja valokuvia vakavista ihmisistä, kuollut kettu ja mustavalkoinen valkokasvoinen klovni, jolla on päässään lieriönmuotoinen päähine.

Lasipintaisella työpöydälläni, seinillä ja takanreunustalla on lukuisia muistoesineitä Kreikasta, Saksasta, Venäjältä, Turkista, Kanadasta, Kiinasta, Egyptistä, eteläisemmästä Afrikasta sekä pieni norjalaiselta kalastajalta näyttävä patsas. Osa niistä näyttää halvalta turistirihkamalta, osa antiikkisilta.

Keskellä huonetta olevan pöydän ympärillä on neljä tuolia, ja hiukan taaempana jopa eräänlainen puistonpenkki, hiukan epämukava istua, sitä ostettaessa on ilmeisesti ajateltu enemmän esteettisyyttä kuin praktisuutta.

Heti saavuttuamme joutui Jim vaikeuksiin gynekologin kanssa. Emäntämme ei ymmärtänyt, että Jim halusi tietää hinnan joko dollareissa tai paikallisessa valuutassa. Jim puolestaan ei voinut ymmärtää, miksi emäntä jankutti hänelle jatkuvasti euroista, joten hän rupesi jankuttamaan emännälle lekëistä ja dollareista. Useita kertoja hän toisti kohteliaaseen muotoon piilotetun aggressiivisen lauseen ’anteeksi, mutta luulen että et ymmärrä mitä tarkoitan.’ Pahimmillaan hän sortui jopa lauseeseen ’Mielestäni ei pitäisi olla vaikeaa sanoa hinta lekëinä, onhan se maan virallinen valuutta, eikä suinkaan euro.’

Niin tuohduksissaan he kumpikin olivat, että oli ihme että sain Jimin yli päätään jäämään tänne. Vielä illallakin Jim purki perusteelliseen tapaansa tuon yhteenoton syitä ja seurauksia. Hän oli vakuuttunut, että ’nainen näytteli tyhmää’, koska olisi mieluimmin ottanut vastaan euroja tai dollareita, koska ne ovat vakaina valuuttoina parempia sijoituksia tulevaisuuteen.

Myöhemmin illalla yllätin Jimin huoneestaan, jossa hän oli tekemättä yhtään mitään. Oli sähkökatkos, ja hän istui suuren huoneensa toisella sohvalla, kynttilän valossa ja tuijotti seinään.

Ensin yllätyin hänen toimettomuuttaan, mutta myöhemmin yllätyin enemmänkin omaa yllättymistäni. Miksi koko ajan pitäisi tehdä jotain? Eikö kaiken tekemisen tavoitteena ole oleminen, se, että on saanut kaikki tarpeensa tyydytettyä, järjestettyä asiansa niin, että voi täysin tyytyväisenä ja yltäkylläisenä istua alas ja tuijottaa vain seinään?

Itse en voisi ikinä kuvitella istuvani huoneessa ja tuijottamasta seinään. Luen, kirjoitan, syön, joogaan, puhun tai kuuntelen taukoamatta. Meneillään oli sähkökatkos, ja juuri siksi koputinkin Jimin oveen, koska en voinut kirjoittaa enkä lukea.

file:///home/timo/Desktop/Net/mp/2003-11/tirana_3.jpg
Tiranasta.

Jopa silloinkin, kun haluan rauhoittua, olla tekemättä mitään, asettelen filtin lattialle, istun sen päälle risti-istuntaan, suljen silmäni, hengitän syvään ja teen kaikkeni ajatellakseni vain ja ainoastaan hengitystäni. Kyseessä ei ole kuitenkaan mitääntekemättömyys, oleminen sinällään, vaan meditaatio, joka on meditointia, eli tekemistä.

Tämä on jollakin tapaa surullista. En osaa olla, osaan vain tehdä. Edes vuoden mittainen pako länsimaisesta elämäntyylistä ei ole tässä asiassa minua parantanut. Voi jopa olla, että on käynyt päinvastoin. Tämän vuoden aikana olen pystynyt karsimaan elämästäni kaiken turhaksi katsomani tehokkaammin kuin koskaan aiemmin.

Mihin oikein kiirehdin? Haluan kirjoittaa kirjan, tehdä väitöskirjan, tulla rikkaaksi ja kuuluisaksi, mutta mitä merkitystä millään näillä on? Ei yhtään mitään, ei ainakaan kahden sadan vuoden päästä. Väitöskirjalla ei ole yhtään sen enempää merkitystä kuin peruskoulun päästötodistuksella. Kumpikin on merkki siitä, että yksilö on saanut tehtyä tietyn määrän opintoja, saanut suoritetuksi sen mitä yritti saada suoritetuksi.

Vaikka pääsisinkin yhdeksi niistä kolmesta kolmentuhannen ensikirjailijan joukosta, jonka kirja kustannetaan, ei menisi kuin muutama kuukausi, ja jo minulla olisi uusi tavoite, ja todennäköisesti se olisi kaikessa yksinkertaisuudessaan saada julkaistua toinen kirja.

Kirjanjulkaisemisella ei ole sen enempää merkitystä kuin jos lapsi kirjoittaa runon, ja isä, äiti, isosisko ja mummu sitä ihailevat. Kirjan julkaisemisessa perspektiivi on laajempi, mutta periaate on täsmälleen sama. Hetken sinut muistetaan pienessä porukassa, sitten sinut unohdetaan. Ennemmin tai myöhemmin.

Se, kuka tämän lyhyen elämän aikana on ollut viisain, julkaissut eniten kirjoja, ajanut lujimpaan autolla tai tunkenut eniten biljardipalloja suuhunsa on yhdentekevää. Ainoa, millä on merkitystä, on miltä meistä tuntuu juuri nyt. Olemmeko tyytyväisiä siihen mitä juuri nyt teemme.

Eli ehkä ero Jimin ja minun välillä ei olekaan niin hirveän suuri. Hän vain on tyytyväinen vähempään, minä tarvitsen tyytyväiseksi pääsemisekseen haasteen, kuten esimerkiksi kirjan kirjoittamisen tai pasianssin pelaamisen. Ja sitä paitsi: ei istuminen ja seinään tuijottaminenkaan ole olemista sinällään. Se on istumista ja seinään tuijottamista.

Mutta ennen tätä ajatusketjua, Jimin huoneeseen tultuani, tunsin suorastaan pelastavani Jimin tylsistymiseltä istumalla vapaana olevalle sohvalle ja rupeamalla juttelemaan hänen kanssaan.

file:///home/timo/Desktop/Net/mp/2003-11/laidun.jpgTiranasta etelään.

Seuraava aamu ei tuonut parannusta hänen ja gynekologin ongelmiin. Päinvastoin, aamiaispöydässä, naisen paistaessa meille munakkaita, jouduin tekemään kaikkeni pitääkseni atmosfäärin sellaisena kuin aurinkoinen sunnuntaiaamu Välimeren rannalla ansaitsee.

Minulla synkkasi naisen kanssa heti alusta alkaen oikein hyvin. Hän kehui Suomen gynekologian tasoa maailman parhaaksi, ja minusta tuntui, että jo pelkästään sen ansiosta hän piti minusta enemmän kuin amerikkalaisesta ystävästäni.

Jim halusi lisää kahvia jo juomiensa kolmen lisäksi. Emäntämme ei tätä ymmärtänyt vaan sanoi, että tuossa kolmessakin on jo aivan liikaa yhdelle miehellä. ’Totta kai se on mahdollista. Kaikki on mahdollista. Mutta haluan vain sanoa, että se on epäterveellistä. Tämä ei ole amerikkalaista kahvia vaan kyse on espressoista. Yleensä ihmiset juovat vain yhden.’

Mitä Jim tuohon voi sanoa? Hän toisti haluavansa lisää kahvia, mutta lisäsi taas kohteliaisuuttaan – käytännössä vain sekavuutta aikaansaaden – että mikäli se ei ole mahdollista, ei se haittaisi, ja sai aikaiseksi jälleen kohteliaisuuksiin piilotetun katkeransävyisen väärinymmärryksiä täynnä olevan jankuttavan riitelyn.

Durrës, osa 2: Huonomuistisuudesta

file:///home/timo/Desktop/Net/mp/2003-11/namik.jpg
Namik.

Aamiaisen jälkeen, Jimin lähdettyä takaisin Tiranaan, kirjoitin pari tuntia. Vaikka ulkona paistoi aurinko oli sisällä kylmä. Kiedoin afrikkalaisen shaalini hameeksi ja peiton yläruumistani lämmittämään. Tämä ei riittänyt, joten keitin itselleni vettä, jonka jälkeen nautin kamomillateen.

Tunnin kuluttua palelin taas. Keitin itselleni lisää teevettä. Kirjoitin vielä vähän. Kävin vessassa. Venyttelin. Vaihdoin vaatteet ja lähdin ulos syömään. Rannalla, ravintolaa etsiessäni, tapasin kroatialaissyntyisen, Kanadassa vuosikymmeniä asuneen Namik –nimisen miehen, joka antoi itsestään hyvin viisaan ja rauhallisen vaikutelman.

Lounastimme yhdessä. Syötyämme meillä riitti vieläkin juttua, sillä turisteilla, jotka tapaavat näin kummallisessa paikassa, on yleensä paljon yhteistä. Lähdimme kävelylle. Kävi ilmi, että hän oli käynyt paitsi Intiassa ja Nepalissa, myös Burmassa (nykyinen Myanmar), joten pistäydyimme vielä oluelle.

Oluet nautittuamme pelästyin koska huomasin, että minulta oli loppunut paikallinen valuutta. Oli sunnuntai, ja tiesin ainakin pankkien olevan kiinni. Kaupunkia kierreltyäni löysin useiden kiinni olevien pankkien lisäksi muutamia kiinni olevia rahanvaihtopisteitä. Lopulta erään hotellin reseptionisti suostui vaihtamaan pienen summan euroja lekëiksi. Tyytyväisenä turvatusta illallisesta pistäydyin internetkahvilaan, jossa aikaa vierähti reilusti toista tuntia. Tässä vaiheessa teeveteni oli kiehunut kuusi tuntia.

Kotiin palattuani ajattelin, kuinka ollakaan, keittää itselleni teetä. Vuokraemäntäni halusi kuitenkin ensin välttämättä tietää, koska olin lähtenyt talosta. Kommunikaatio oli hankalaa, hän ei tuntunut hallitsevan verbien aikamuotoja. Lopulta tajusin kysymyksen, ja vastattuani hän kertoi kaasuhellan olleen päällä kuusi ja puoli tuntia.

Meinasin siis räjäyttää koko talon, sillä siihen aikaan, kun pariskunta oli tullut sunnuntaipäivälliseltä ja kävelyltään, oli kaupungissa taas kerran sähkökatkos. Aurinko oli jo laskenut, joten taloon sisälle tultuaan ensimmäinen asia minkä rouva oli tehnyt oli kynttilän sytyttäminen. Keittiöön mentyään hän oli nähnyt pienen metallisen vesipannun palavan.

Jos vesipannu olisi ollut täynnä vettä, se olisi todennäköisesti kiehunut ensimmäisen puolen tunnin aikana yli, ja yli kiehuva vesi olisi sammuttanut tulen. Kaasu olisi levinnyt taloon kuusi tuntia, joten pariskunnan saavuttua taloon, rouvan sytytettyä tulitikun pum.

Huonomuistisuus on tiettyyn pisteeseen asti jostain syystä hauskaa, mutta tuon pisteen olen ylittänyt jo aika päiviä sitten. Siinä vaiheessa kun tajusin ruvenneeni peittelemään huonomuistisuudestani johtuvia kommelluksia – sen sijaan että olisin supliikkina miehenä niitä suurennellut – rupesin huolestumaan, jossain määrin jopa pelkäämään itseäni.

Tänään tajusin, edellä mainitun tapahtuman johdosta, yhden suuren syyn siihen, miksi rakastan tällaista yksinkertaista, omaisuudetonta elämää vailla suunnitelmia, kaukana kaikista etukäteen sovituista tapaamisista ja erinäisistä velvollisuuksista. Syy on se, että täällä saan keskittyä kaikessa rauhassa yhteen ainoaan projektiin kerrallaan, ja unohduksien riski on hyvin pieni. Mutta valitettavasti se on kuitenkin aina olemassa.

file:///home/timo/Desktop/Net/mp/2003-11/nimik_2.jpg
Hotelli Ilyrian kierreportaat.

Mutta on minulla muutamia sellaisiakin muistoja huonomuistisuudestani, joita en yleensä malta olla kertomatta. Kuten esimerkiksi se, kun jouduin huonomuistisuuteni takia tekemisiin vahvasti aseistautuneen sambialaispoliisin kanssa. Tai se, kuinka unohdin kolmisenkymmentä siviilipalvelusmiestä luokkahuoneeseen kolmeksi vartiksi.

Ensin mainittu tapaus on kuvattuna Sambian-matkapäiväkirjani viimeisen päivän kohdalla. Jälkimmäinen tapahtui pari vuotta sitten, kun meneillään oli siviilipalvelusmiesten palvelukseenastumisviikon ensimmäinen päivä, eli työkiertoni kiireisimmän viikon kiireisin päivä. Kiireisyyttä lisäsi vielä se, että olin kyseisellä viikolla lähdössä työmatkalle Norjaan tutustumaan sikäläiseen Vokt –ohjelmaan, niin että minun täytyi hoitaa tämän kiireisimmän työviikon tehtävät puolessa viikossa.

Minun oli määrä pitää kolme peräkkäistä, puolen tunnin mittaista infotilaisuutta perä jälkeen, tasatunnein. Ensimmäinen sujui mallikkaasti vanhalla rutiinilla, ja vielä seuraavankin alku, kunnes minulta loppui kesken miesten täytettäväksi jakamani paperit. Pyysin huolimattomuuttani anteeksi ja poistuin alakerran toimistosiipeen kopioimaan lisää lomakkeita. Sanoin palaavani tuossa tuokiossa.

Alakerrassa jollakin oli minulle jotakin hyvin tärkeää asiaa. Kysymyksiin vastattuani otin pari askelta, vain törmätäkseni seuraavaan minulta jotain asiaa tai palvelusta kysyvään. Hoidin senkin asian saman tien, siinä käytävällä seisten, kuuloetäisyydellä toimistostani. Kuulin pöytäpuhelimeni soivan, joten vastasin siihen. Puhuessani istuin pöytäni ääreen, ja puhelun päätyttyä rupesin tekemään kaikessa rauhassa paperitöitä.

Reilu puoli tuntia töitä tehtyäni jostain alitajuntani syövereistä mieleeni iskeytyi painajaismainen kuva täydestä luokkahuoneesta siviilipalvelusmiehiä, jotka odottavat. Hetken asiaa epäuskoisena asiaa pohdittuani totesin sen täytyvän olla täyttä totta.

Ylös ylös kolmanteen kerokseen papereineni harpottuani olin niin nolona, etten kehdannut tunnustaa unohtaneeni heidät. Sanoin olleeni kovin kiireinen, mikä ei tarkkaan ottaen ollut vale. Onneksi terveydenhoitaja oli tullut pitämään oman osuutensa sovittuna aikana, joten miehet eivät olleet joutuneet odottamaan toimettomina kahtakymmentä minuuttia kauempaa.

Nyt jälkikäteen kun asiaa mietin, olisin ihan hyvin voinut tunnustaa mokani pojille edes koulutusjakson viimeisenä päivänä, mutta yhä vielä silloinkin häpeilin asiaa liikaa.

Durrës, osa 3: Hotelli Illyria

file:///home/timo/Desktop/Net/mp/2003-11/hotel_illyria_3.jpg
Hotelli Ilyrian katolla.

Namik suositteli minulle Ilyria –hotellia, jonka katolla olevasta nimikyltistä on pudonnut Hotel –sanan H sekä Ilyria -sanan Y. Hotellin edustalle on jäänyt suuri kivinen patsas, joka esittää lihaksikkaasta miehestä, jonka toinen käsi osoittaa yläviistoon ja toinen puristaa kivääriä.

Rappukäytävä on kutakuinkin sellainen, jollaiseksi suunnittelisin albanialaisen hotellin rappukäytävän, jos tekisin albaanialaisesta hotellista sketsiä. Mieleen tulee tieteiselokuvien ydin- tai kolmannen maailmansodan jälkeinen tilanne. Repaleiset verhot heiluvat rikkinäisten ikkunoiden edessä, marmoriportaat ovat lohjenneet ja halkeilleet ja seinät ovat likaiset. Silti ei jää epäselväksi, että kyseessä on kerran ollut loistohotelli.

Hotellikäytävä on puoliympyrän muotoinen. Huoneet ovat pieniä, kussakin kaksi sänkyä, vaatekaappi, käsienpesuallas ja parveke. Vessa on yhteinen, ja siellä asuu suuri viemärirotta. Taso on murto-osan edellisestä yöpaikastani, mutta niin on hintakin. Yöpyminen täällä maksaa viisi euroa.

Ensimmäisen kerran hotellissa käytyäni minut vastaanotti puhelias nuori nainen, joka ei taidokkaista pantomiimeistani huolimatta ymmärtänyt, että halusin tietää vain hinnan (hieroin oikean käden peukaloni saman käden keskisormella), ja että mikäli hinta olisi minulle sopiva, saattaisin tulla huomenna (nostin kummatkin etusormeni esille, vasemman oikean eteen, jonka jälkeen nostin oikean vasemman yli).

Seuraavana päivänä minut vastaanotti suuri ja vähäeleinen nainen, joka otti minulta rahat ja antoi avaimet, mutta unohti esitellä vessat, tai sitten hän ei halunnutkaan. Toinen vessoista on reikä lattiassa –tyylinen, jota päätin käyttää, koska länsimaalaisessa vessanpöntössä ei ollut istuinosaa. Juuri kun olin laskemassa housujani alas juoksi suuri rotta ovenraosta sisään ja katosi jonnekin viemärijärjestelmän taakse, ja sai minut paitsi haukkomaan henkeäni ja nostamaan housuni, myös valitsemaan sittenkin toisen vessan.

En koskaan ottanut selvää, olisiko suihkusta tullut lämmintä vettä, koska suihku oli vessahuoneessa, jonka katsoin kuuluvan tuolle rotalle.

Iltavahti on pirteä 75-vuotias entinen laivankorjausvarustamon päällysmies. Hänen alaisenaan oli aikanaan kaksikymmentä työntekijää. Suurimmat laivat ajoivat ohi, vapaasatamaan Triesteen korjattavaksi, koska Durrёsin satama oli niille liian ahdas. Sunnuntaisin hдn pelasi jalkapalloa, millä hän selittää nykyisen rautaisen kuntonsa.

Hän on paitsi terveen, myös erittäin iloisen näköinen kahdella ylähampaallaan hymyillessään. Hän ei loukkaantunut, kun Namik tarjosi hänelle maistettavaksi kovan näköistä yrttiä.

– No possible, hän sanoi suutaan osoittaen.

Hän puhuu Namikin kanssa italiaa. Pystyn jotenkuten seuraamaan heidän yksinkertaista ja huumoripitoista keskusteluaan, mutta joudun itse pysyttelemään hiljaa. Hän kutsuu minua nimellä Giovane, nuori.

Hotellin katolta takaapäin nähty hotellin nimikyltti toi mieleeni The Million Dollar Hotel –elokuvan alkukohtauksen, jossa päähenkilö katolta hypätessään tajuaa elämän kauneuden.

“Wow… after I jumped, it occurred to me: life is perfect, life is the best. Full of magic and beauty, opportunity and… television. And surprises, lots of surprises, yes. And then there is the best of all of course, better than anything anyone ever made up, because its real…”

file:///home/timo/Desktop/Net/mp/2003-11/namik_2.jpg
Namik kaiversi myös bunkkerin.

Onneksi minun ei tarvinnut hypätä katolta tajutakseni elämän kauneuden, vaan pystyin nauttimaan siitä tuon katon kamaralla tukevasti seisten. Näin jalkapalloa pelaavia lapsia, Mersuista ja hevosista muodostuvan hupaisan liikennekaaoksen, kaksi kommunisminaikaista patsasta, rakenteilla olevia rantahotelleja, auringossa kimaltavan meren ja 58 –vuotiaan kivestä miehen sukupuolielimiä kaivertavan miehen.

Namik selitti myyvänsä taideteoksensa ensi kesänä Kroatian Vis –saarelle tuleville turisteille.

– Naisille, hän sanoi, vaikken usko tuntevani ketään naista, joka haluaisi ostaa kivisen kyrvän huonettaan koristamaan, vaikka monta kummallista naista tunnenkin.

En voi kiistää, etteikö hän olisi taitava veistelijä. Yhden ison ja toisen hiukan pienemmän jorman veistettyään hän ryhtyi veistämään bunkkeria.

Yritin minäkin veistää jotain. Materiaalina Namik käyttää valkoista haurasta kiveä, jota on helppo muotoilla. Ensin ajattelin, että tekisin abstraktin, ylöspäin kapenevan, hiukan kääntyvä pystin. Veistellessäni sain idean jättää tietty osa siitä koskemattomaksi. Sitten huomasin, että se muistutti hyljettä, joten rupesin tekemään siitä hyljettä.

Tunnin veisteltyäni tajusin, että se ei muistuta sitä mitä ensin ajattelin, kuten ei myöskään sitä mitä olin ajatellut seuraavaksi, saati sitten hyljettä. Teki mieli heittä koko taideteos katolta, mutta alla oli liikaa Mersua.

Namik oli koko ystävyytemme ajan hyvin vaitelias taustoistaan ja mielipiteitään, joten en niitä ruvennut niitä sen koommin häneltä tivaamaan. Myöhemmin kävi ilmi, että hän oli yksinkertaisesti kyllästynyt vastailemaan aina samoihin, häntä itseään koskeviin kysymyksiin.

Matkustelu avartaa, sanotaan, ja se on aivan totta. Jokaiselta ihmiseltä, jonka olen matkallani kohdannut, olen oppinut jotain uutta. Jokaisesta kulttuurista, jonka olen matkallani kohdannut, olen saanut vinkkejä uusista mahdollisista näkökulmista elämään tällä pienellä maapallollamme.

Toisaalta matkustelu antaa myös mahdollisuuden täysin päinvastaiseen, pohdiskelimme veistellessämme. Matkustelemalla voi paeta todellisuutta vaihtamalla aina paikkaa, kun vanhassa paikassa oleva todellisuus – tai siellä olevat ihmiset – eivät enää viestitäkään siitä todellisuudesta, jollaiseksi matkaaja todellisuuden luulee olevan.

Paikkaa voi myös vaihtaa aina kuin jotain epämiellyttävää tapahtuu, ikään kuin ongelmat olisivat jotenkin paikkaan sidottuja, tai sitten voi ikuisesti juosta saavuttamattoman kaipuunsa perässä.

Vloresta Sarandaan: Halvin, hienoin ja hitain matkustusmuoto

file:///home/timo/Desktop/Net/mp/2003-11/namik_3.jpg
Namik matkustaa.

Kolmantena Hotelli Illyrian aamunani Namik herätti minut ja sanoi lähtevänsä kaupungista. ’Siellä sataa. On mitä mainioin päivä istua junassa.’

Namikilla on fantastinen tapa matkustaa matkustusmuodoista ekologisimmalla, ekonomisimmalla ja ergonomisimmalla, eli kävellen. Kyseisenä aamuna hän aikoi matkustaa junalla Vloreen, ja jatkaa sieltä seuraavana päivänä rannikkoa pitkin kävellen etelään. Muutama sekunti asiaa mietittyäni päätin lähteä hänen mukaansa.

Junia ei kulkenut, joten otimme bussin. Vloressa tunnin välein toistuvat sähkökatkokset saivat meidät muistelemaan Intiaa. Namik oli ollut siellä ensimmäisen kerran seitsemänkymmentäluvulla. Kerroin hänelle Simonesta, seitsemänkymppisestä pilveä polttelevasta hollantilaisesta, joka asui muutaman päivän naapurinani Willy’s dreamissa. Namik oli kovin samaa mieltä, että Intiassa ei todellakaan ollut siihen aikaan puhelimia eikä vessapaperia. ’Vessapaperia!’, Namik huudahti, ’eihän siellä ollut edes vessoja.’

Hän kertoi muun muassa kuinka hänet oli kavereineen pidätetty Kashmirissa vakoilusta epäiltynä. Vankilana oli toiminut suurehko linnoitus, jossa oli ollut aseistettu vartija heitä valvomassa.

Eräälle heistä tuli vessahätä, ja hän kysyi kavereiltaan, sattuuko kenelläkään olla paperia mukanaan. Yksi kavereista kaivoi taskustaan ravintolan servietin ja tarjosi sen sitä tarvitsevalle. Hädästä kärsivä ehti ottaa vain muutaman askeleen, kun vartija osoitti kiväärillään häntä. ’Anna se tänne’, vartija oli sanonut. Servietti sattui olemaan peräisin Ranskan Rivieran hotelleista, missä mies oli juuri käynyt, ja siihen oli painettuna Ranskan Rivieran kartta.

Intialaiselle poliiseille kyse oli todistusaineistosta, josta vakoojat yrittävät päästä ovelasti eroon. Myöhemmin oli vuorossa pitkä kuulustelu, jossa kartan todellisen käyttötarkoituksen lisäksi oli tivattu muun muassa kunkin vangin passin leimojen päivämääriä. Poliisit olivat antaneet ymmärtää, että passin leimojen päivämäärien tietäminen oli itsestäänselvyys, jonka jokaisen kunnon kansalaisen piti osata ulkoa. Kuulusteluiden ja säilössä vietetyn yön jälkeen heidät päästettiin vapaaksi yhtä mystisin perustein kun heidät oli pidätettykin.

Namik kertoi myös kafkamaisesta byrokratiapyörityksestä, johon oli joutunut pyydettyään junalipusta alennusta, terävästä ruuvista, joka oli törröttänyt hänen bussinistuimensa selkänojasta sekä kaaoksesta joka syntyi, kun New Delhin rautatieasemalla kuulutettiin junan lähtevän eri raiteelta kuin mistä ihmiset olivat olettaneet.

Minä puolestani kerroin lenkkeilykokemuksistani, paniikista Agrasta lähteneessä junassa, ystävästäni Ianista, joka ei omistanut kenkiä ja vierailustani pyhän miehen luolassa.

Intian-matkojen jutut ovat hippien vastine armeijatarinoille. Kaverin juttu muistuttaa aina jostain omasta kokemuksesta, ja hyvin nopeasti ilma on sakeana rikshakuskeja, ashrameita, joogaa, meditaatiota, gandheja, byrokratiaa, päiviä kestäneitä junamatkoja, kerjäläisiä, kummallista logiikkaa, hyvää ruokaa, halpoja hotelleja, likaisia katuja, paahtavaa aurinkoa, vaihtoehtoista lääketiedettä ja pyhiä miehiä.

Vlorёssa yövyttyämme lähdimme suunnitelmamme mukaisesti vaeltamaan kohti etelään. Vaikka kyseessä olikin mitä arkipäiväisin asia, jalan nostaminen toisen eteen, oli tunnelma juhlallinen, eräällä tavalla historiallinen. Käveleminen sai minut ajattelemaan Konfutsea, Sokratesta, Jeesusta ja Buddhaa, ja kaikkia niitä tuntemattomaksi jääneitä vaeltavia askeetikkoja, jotka tällä samalla tavalla ovat kukin tahoillaan etsineet onnea, viisautta ja mielenrauhaa jo kymmenientuhansien vuosien ajan.

file:///home/timo/Desktop/Net/mp/2003-11/rinne.jpg
Hotelleja oli vieri vieressä, mutta asiakkaita ei näkynyt missään.

Myös niitä tulevia sukupolvia ajattelin, jotka näin tulevat tekemään aina siihen päivään asti, kunnes ihmisen on aika jättää tämä maankamara, joko sukupuuttoon kuolemalla tai takaisin mereen degeneroitumalla.

Näimme bunkkereita, satoja bunkkereita, sillä bunkkerit olivat diktaattori Enver Hoxan puolustustaktiikka Albanian jätettyä Varsovan liiton. Yhteensä näitä iglunmuotoisia betonirumiluksia on pahimmillaan ollut 750 000 ripoteltuna ympäri maata. Ampuma-aukot ovat aina rannikkoa kohti.

Jossain määrin diktaattori Hoxan kuningasajatusten ansiota lienevät myös nuket, joita roikkui useiden rakennusten ikkunoista tai keskeneräisissä rakennelmissa. Kyse on taikakaluista, jotka suojelevat perhettä ja taloa huonoa onnea tuottavalta pahalta silmältä. Ateismiin pakotetut turvautuivat taikauskoon, joka ei ole poistunut uskonnonvapauden tultuakaan, tulkitsin näkemääni.

Kommunistiaikana Albania oli Euroopan ainoa virallisesti ateistinen valtio. Uskontokielto oli ehdoton: ’oh my God’ -tokaisusta sai usean vuoden vankeusrangaistuksen, kertoi minulle kreikkalainen televisiotoimittaja Himarassa. Hän kuvaili keskitysleirien keittoateriat niin yksityiskohtaisesti, että kuulosti kuin hän itse olisi ollut paikan päällä tuota keittoa lipittämässä. ’Keittoa lipitettiin kourusta kuin eläimet’, hän vakuutteli, ’sillä keskitysleirivankiloissa ei ollut lautasia’.

Myös keskeneräisiä rakennuksia näimme runsaasti, sillä albanialaisilla ei ole varaa saattaa loppuun kerran aloittamiaan rakennusprojekteja. Rahat saadaan Kreikassa talvisin töitä tekemällä, ja ne sijoitetaan näihin hitaasti eteneviin rakennusprojekteihin. Useat näyttävät jääneen lopullisesti keskeneräisiksi. Joissain keskeneräisissä taloissa asuttiin alemmassa kerroksessa, samaan aikaan kuin ylemmässä kerroksessa törrötti betonipylväät ja rautakepit.

Toisinaan tuntui kuin olisimme kävelleet kaatopaikalla. Palaneet tai ruostuneet autot, paikoillaan olevat tai kaadetut bunkkerit ja niiden osat, teollisuusjäte, ruostuneet metallipurkit, laudanpätkät, muovipussit, kengät, lasinsirut, olutpullot, lelut, sipsipussit, mehupurkit, keksipaketit, lääkepurkit, tupakka-askit, karkkipaperit, etiketit ja tuulessa heiluva epämääräinen muovijäte – kaikki nämä pitkin kuvankaunista maaseutua, rannikkoa ja vuoristoa levittäytyneenä.

Rannoilla tuo törky oli paikoin sekoittuneena merestä tulleeseen mustaan liejuun. Näky ei tällä kertaa saanut minua syyttämään tästä kaikesta kehitystä, materialismia ja länsimaistumista, vaan sen liian alhaista tasoa.

Kun kerran haluatte Mersunne, kolmikerroksiset talonne, televisionne, uudet vaatteenne ja ystävänpäivälahjanne, niin lajittelisitte, kierrättäisitte, polttaisitte – kaivaisitte edes kuopan ja kippaisitte jätteenne sinne – mutta ei kuorma-autolastillista lasinsiruja vuorenhuipulle, ei jätekasoja merenrantaan eikä epämääräisiä, rajaamattomia kaatopaikkoja jokaisen kaupungin ja kylän ympärille, kiitos.

Tapani mukaan en saanut tuotakaan ääneen sanottua, mikä jäi minua hiukan harmittamaan. Hedelmänmyyjille ja leipureille jäi ehkä ikuiseksi mysteeriksi, miksi en halunnut ostoksilleni muovipussia. Vuoristossa asuneelle, englantia Tiranan yliopistossa kaksi vuotta opiskelleelle, silmiinpistävän kauniille nuorelle miehellä jäi kuva, että kritiikittömästi pidän hänen maastaan ja hänen vuoristokaupungistaan, ja että ainoa syy maan vähäiseen turistimäärään on eurooppalaisten pelko, tietämättömyys ja ennakkoluuloisuus.

file:///home/timo/Desktop/Net/mp/2003-11/mandariinimies.jpg
Mandariinimies.

Toisaalta luonnonsuojelu ja ympäristön kauneuden vaaliminen lienevät perustarpeidensa tyydyttäneiden etuoikeus, joten ehkä oli parempikin, etten heitä tästäkään asiasta alkanut moralisoimaan.

Mutta aivan jotain muutakin näimme, jotain, joka sai meidät rakastumaan tähän köyhään maahan edellä kuvatuista asioista huolimatta. Vastaamme käveli leveästi hymyilevä vanhus, joka – pitkät toivotukset albaniaksi sanottuaan – ojensi meille kädessään olleet mandariinit.

Meressä kimaltelevat auringonsäteet, rannan valkoiset kalliot, horisontissa majesteetillisina liikkuvat laivat, oliivipuumetsät, lammaslaumat paimenineen, mandariinipuut, ujot vahtikoirat ja maatilojen pihalla jyviä etsivät kanat – mitä ihmettä olen oikein ajatellut, kun olen pyyhältänyt pääkaupungista toiseen Eurolines –bussilla? Suurimman osan matkusteluajastani olen viettänyt nukkuen tai lukien, niin että Euroopan kauneimmat alueet ovat jääneet minulta näkemättä.

Kylmyydestä se varmaan johtui. Mutta enää ei ollut kylmä, ja minä ja hippivanhus nautimme auringon lämmöstä, henkeäsalpaavista maisemista, vaeltajan elämästämme, vapaudestamme ja terveydestämme niin kuin vain elämän haurauden kanssa silmittäin olleet voivat nauttia.

Meitä ilahdutti myös hyvää englantia puhuva, hiipien liikkuva, ehkä neljätoistavuotias poika, joka tarjoili meille kreikkalaista salaattia ja ranskanperunoita tyhjässä merenrantaravintolassa, jossa oli syvän siniset verhot.

Tutustuimme asuntovaunusta hampurilaisia ja juomia myyvään pariskuntaan, jotka pitivät meitä ajan tasalla uutisten suhteen, huonoja uutisia tosin, ymmärsimme, että Irakissa on kuollut tuona päivänä kaksikymmentä italialaissotilasta.

file:///home/timo/Desktop/Net/mp/2003-11/helmenkalastaja.jpg

Toisinaan kävelimme tien viertä, jossa useat autot hidastivat kohdallamme ikään kuin valmiina pysähtymään ja ottamaan kyytiin, jos olisimme halunneet. Toisinaan taas taivalsimme jatkuvasti pauhaavan Välimeren rantakivikossa. Pienet sileäksi kuluneet kivet kilistelivät toisiaan vasten aaltojen noustessa ja vetäytyessä, meren hengittäessä.

Are you Experienced –kirjan päähenkilö heittää Lonely Planet –matkaoppaansa junan ikkunasta siinä vaiheessa, kun kaverukset saavat käyttöönsä suuren summan rahaa ja rupeavat majatalojen sijaan elämään luksushotelleissa. Enää he eivät tarvitse opasta, josta löytää halvimmat ruoka- ja nukkumispaikat.

Minulle kävi mielessä tehdä sama – heittää Lonely Planet Mediterrianean seuraavaan roskikseen – mutta päinvastaisesta syystä. Matkaoppaastani on tullut minulle liian elitistinen. Siitä saa sen käsityksen, ettei koko maassa ole kymmenen suurimman kaupungin lisäksi muuta nähtävää, ja että kussakin kaupungissa olisi vain yhden käden sormilla laskettava määrä majoituspaikkoja.

Kuinka väärässä opas voikaan olla! Todellinen Albaniahan on kaupunkien ulkopuolella, suurin osa albanialaisistahan asuu maaseudulla. Rannikko Vlorёsta etelддn on täynnä eri tasoisia hotelleja ja ravintoloita, jotka hiljaisen talvikauden ansiosta antavat asiakkaitten käytännössä päättää hinnat itse.

Reilut kaksikymmentä kilometriä patikoituamme jouduimme tekemään vaeltajan klassisen valinnan, kiertääkö vuori vai kavutako sen yli. Päätimme yrittää ylittää. Saavuimme törkyiseen pikkukaupunkiin, jonka asukkaiden kummastelevista katseista päätellen olimme ensimmäiset ulkomaalaiset kaupungissa sitten Italialaisten vetäytymisen toisessa maailmansodassa.

Bussilastillinen valkolakkisia upseereita tai poliiseja ajoi ohitsemme, ja kuin ennalta suunnitellut koreografian mukaisesti jokaisen pää kääntyi meitä kohti. Heilautin kättäni tervehdykseksi saamatta vastausta. Heidän katseensa oli ilmeisesti suunnattuna rakkoansa tyhjentävään matkakumppaniini.

Kaupungin jäädessä taakse totesin sinisen hetken tulleen. Alkoi hämärtää, autot sytyttivät valonsa ja tienoon ylle laskeutui pimeys. Saimme kuulla, että lähin hotelli on viidentoista kilometrin päässä. Vaiteliaina, ja jo aavistuksen väsyneinä, jatkoimme matkaa kumpikin kuitenkin tietäen, että ennemmin tai myöhemmin ratkaisu kuitenkin löytyy.

file:///home/timo/Desktop/Net/mp/2003-11/sea.jpg

Tällä kertaa ratkaisu löytyi myöhemmin. Ensin liftasimme pick up –Toyotan kyytiin, joka oli matkalla läheiselle tietyömaalle. Siitä jatkoimme taas viitisen kilometriä kävellen, kunnes Bemari pysähtyi ja pääsin aikamatkalle kymmenen vuotta sitten Tampereelle. Istuin Juicen valkoisessa Toyotassa, pojat polttivat tupakkaa, radiossa soi Kersantti Karoliina ja meillä oli hillittömästi vapautta, energiaa, rahaa ja bensaa, muttei juurikaan käsitystä, mihin niitä kannattaisi käyttää. Niinpä ajoimme huoltoasemalle, jossa joimme liikaa kahvia, ja sieltä edelleen Anssille, Jasulle ja Tomille kysymään, mahtaako jossain tapahtua joskus jotain.

Tarkoitan, että meidät otti kyytiin kolme nuorta miestä, joiden autossa oli juurikin samanlainen tunnelma. Musiikissa oli hiukan enemmän turkkilaisvaikutteita kuin Popedassa, mutta yhtä lujalla se soi, yhtä pimeä oli yö, yhtä päämäärätöntä oli heidän ajelemisensa ja yhtä suuri oli heidän verensä testosteronipitoisuus.

Viimeksi mainittua asia sai käteni hikoamaan. Kenties he pysähtyvät syrjäiseen paikkaan ja ryöstävät meidät. Kenties he jättävät meidät tien varteen ja ajavat pois ennen kuin ehdimme ottaa rinkkojamme takaluukusta. Kenties juuri pois jäänyt ei ottanutkaan takaluukusta omaa laukkuaan vaan minun läptoppini. Kenties kuskilla on tarve todistaa miehisyytensä ja lähteä ohittamaan tällä kapealla vuoristotiellä.

Tunnin vuoristoon noustuamme saavuimme vuoristokylään, jossa kuski halusi esitellä meille baarin, jossa työskentelee. Oluet tarjottuaan hän kertoi meille että kylässä on yksi ainut hotelli, jonka hinta on matkabudjettimme huomioon ottaen ruokoton.

Minulla on serkku, sanoi pelkääjän paikalla istunut italiaksi, jolla on muutamia mökkejä vuokrattavana. En tosin ole varma, onko siellä tilaa.

Päätimme ottaa asiasta selvää, emmehän muutakaan voineet. Minulla ei ollut edes mukanani niin paljoa rahaa kuin paikallinen hotelli poikien mukaan maksaisi.

Ajoimme siis serkulle, jonka tupa ja mökit olivat tyhjiä. Tilanne näytti huonolta, meitä väsytti ja rahattomuus harmitti, mutta onneksi pojat olivat auttavaisia. Matkalla hotellille pistäydyimme poikien ehdotuksesta vielä kahvilla. Sieltä löytyi sattumalta majatalonpitäjä, joka lupasi veloittaa meiltä juurikin niin paljon kuin minulla oli mukana.

Majatalonpitäjän ystävällisyys ja puhumisinnokkuus oli kuta kuinkin samaa luokkaa. Aivan kuten silloin kun intialaismies änkeytyi minun ja Claudian seuraan hiekkarannalla, majatalonpitäjänkin tunkeilevuus sai minut toimintakyvyttömäksi tekevän äimistyksen valtaan.

Olimme Namikin kanssa lopen uupuneita paitsi kävelemisestä ja teinien lässytyksistä, myös tunteja kestäneestä huonon englannin ja italian jankuttamisesta. Sängyt löydettyämme ja niistä maksettuamme meillä oli mielessä vain ja ainoastaan nukkuminen, ja tämän olimme mielestäni puheissamme ja teoissamme viestittäneet majatalonpitäjälle.

Mutta hotelliyrittäjä hääri ympärillämme kuin herhiläinen. Ensin hän tuli kysymään, aiommeko käydä suihkussa illalla vai aamulla. Seuraavaksi hän koputti ja toi huoneeseemme saippuanpalasen, kolmannella kerralla hän tarjosi meille televisiota kun taas neljännellä kerralla hänellä oli sylissään lisähuopia. Viidennen ja viimeisen kerran hän tuli sisään käsissään vain tupakka-aski. Hän otti itselleen tuolin ja ryhtyi sytyttämään tupakkaansa.

En voinut uskoa silmiäni, sillä minulla ja hänellähän ei ollut yhteistä puhekieltä, olin juuri riisuutumassa sänkyyn mennäkseni ja italiankielentaitoinen kaverini oli jo aika päiviä sitten kääriytynyt peittoihinsa selkä meihin päin.

Namik oli nopeampi, ja pyysi miestä olemaan sytyttämättä tupakkaansa. Miehen poistuttua tupakalle suljimme oven ja sammutimme valot toivoen, että siinä olisi ehkä vihje, jonka mies ymmärtäisi. Yö oli kylmä, joten hyvin pian annoin lisähuopia tuoneelle anteeksi, ja nukahdin.
file:///home/timo/Desktop/Net/mp/2003-11/vuoristotie.jpg

Aamu oli raikas niin kuin vain vuoristossa aamut ovat. Hengitys höyrysi, kahvilanpitäjä vei minulta viimeiset kolikkoni ja kylän koirat haukkuivat meitä kuin olisimme toiselta planeetalta. Yhä ylemmäksi kapuaminen lämmitti meidät hyvissä ajoin ennen kuin aurinko ehti nousta vuorenrinteen takaa. Näimme havumetsän, vuoristopuroja, kauriita ja korkeudesta kärsiviä puita.

Huipulle päästyämme jäimme pitkäksi aikaa ihailemaan maisemia, vaikka tyhjä rahapussi ja eväättömyys hiukan huolestuttikin. Aurinkoinen sää ja vuorenrinnettä ylös kapuava pilvi saivat aikaiseksi epätodellisen tunnelman. Näky oli kuin japanilaisesta maalauksesta.

Ohitimme kolme karusta maastosta ruokaa etsivää aasia niiltä apua pyytämättä ja lähdimme laskeutumaan itse tavaroitamme kantaen pitkin serpentiinitietä. Toisinaan oikaisimme, mutta pian opimme, että vuorenrinnettä jyrkästi laskeutuminen on yhtä raskasta ja aikaa vievää kuin tietä pitkin loivasti käveleminenkin. Autoja kulki harvassa, noin puolen tunnin välein.

Parin tunnin kuluttua olimme nälkäisiä ja uupuneita. Olimme kävelleet pilven läpi saaden niskaamme vain pari pisaraa, ja nyt paistoi taas aurinko. Laskeuduimme pitkäksemme tien viereen. Ylöspäin ajava poliisiauto pysähtyi ja kysyi, onko kaikki hyvin.

file:///home/timo/Desktop/Net/mp/2003-11/huipulla.jpg

– Kaikki on hyvin, oikein hyvin, valehtelimme, koska he olivat matkalla väärään suuntaan.

Lepotauon jälkeen tavaroita kootessamme kuulin takaa dieselmoottorin hurinan. Katsoin oikeaan suuntaan ajavaa Mersua nälkäisen näköisenä, ja sain sen pysähtymään.

Kuski oli koulutukseltaan historianopettaja, mutta koska opettajien kuukausipalkka Albaniassa on noin sata euroa, on hän siirtynyt aika päiviä sitten huonekaluyrittäjäksi. Hänellä on kolmikerroksinen talo, kaksi poikaa ja vaimo, ja hänen ilmeistään ja painotuksistaan päättelin että nimenomaan mainitussa järjestyksessä. Talon kellarikerroksessa on varasto, keskikerroksessa kauppa ja ylimmässä asuu hän perheensä ja vanhempiensa kanssa.

Nelisenkymmentä kilometriä ajettuamme auton pohjassa kolahti pahaenteisesti. Ajoimme seuraavaan kylään ja etsimme sieltä huoltamon ja kiireettömän huoltomiehen. Namik osti itselleen ja minulle valkoista leipää ja viinirypäleitä, joita ahmin vastaillessani historianopettajan yksityiskohtaisiin kysymyksiin, jotka koskivat perhettäni, palkkaani ja matkusteluitani.

Kahdenkymmenen minuutin ja yhtä monen euron jälkeen auto oli taas kuin uusi. Ajoimme merenrantakaupunkiin Himaraan, jossa pääsimme käyttämään rahanvaihtopisteen ja ravintolan palveluita. Kylläisinä ja tyytyväisinä päätimme jäädä kaupunkiin yöksi.

Ulkomaalaisten turistien määrästä kertoo jotain, että kreikkalaisen televisioyhtiön toimittaja tuli meidät nähtyään luoksemme ja pyysi saada haastatella meitä.

Haastattelu oli mediamaailman tapojen mukaisesti kiireinen, ympäripyöreä ja sen tavoitteena oli selvästikin täyttää katsojien ennakko-odotukset. Koska matkustusmuotomme oli kävely, olimme olleet matkalla useita kuukausia minimaalisella budjetilla, emmekä olleet kumpikaan ostaneet Euroopasta ensimmäistäkään muistoesinettä, oli katsojien ennakko-odotusten täyttäminen jokseenkin vaikeaa.

file:///home/timo/Desktop/Net/mp/2003-11/namik_4.jpg

Haastattelun jälkeen jäin juttelemaan toimittajan kanssa. Hän kertoi heidän olevan tekemässä juttua seuraavan päivän kunnallisvaalien uusintaäänestyksestä. Varsinaiset vaalit, kuukausi sitten, eivät olleet kaupungissa menneet demokratian sääntöjen mukaisesti.

Salainen poliisi oli räjäyttänyt äänestyspaikan läheisyydessä pommin, niin että ulkomaalaiset tarkkailijat olivat pelästyksissään paenneet hotellihuoneisiinsa ja paikalliset ja toimittajat olivat rynnänneet räjähdyspaikalle katselemaan ja kuvaamaan rikkinäisiä ikkunoita ja savuavia metallinpalasia.

Kukaan ei räjähdyksessä loukkaantunut, mutta salainen poliisi oli käynyt hakemassa ihmisten selän takaa, äänestyspaikalta, kaksi laatikollista täytettyjä äänestyslippuja.

Myös huomisiin uusintavaaleihin tulee paikalle kansainvälisiä tarkkailijoita EU:sta, YK:sta ja Kanadalaisesta demokratiajärjestöstä.

Toimittaja antoi minulle ’The Greek Identity of Northern Epirus’ –kirjasen, joka kertoo Etelä-Albanialaisten kansallisesta, uskonnollisesta ja etnisestä identiteetistä. Kirjasen mukaan Pohjois-Eprirus eli Etelä-Albaania on kiistatta kreikkalainen, koska “Jopa kivet puhuvat Epiruksen kreikkalaisesta ja ortodoksisesta luonteesta.” Kirjanen menee laajasti läpi historiaa aina vuodesta 2000 ennen ajanlaskumme alkua.

Kirjanen antaa ymmärtää, etteivät albaanit polveudukaan Illyyrialaisista, kuten he itse väittävät, vaan ovat barbaaristen vuoristovaeltajien jälkeläisiä. Albanialaista sivilisaatiota, sitä ei kirjasen mukaan ole koskaan ollutkaan.

En jaksanut lukea kirjasta tuon pidemmälle, vaikka mainitsemisen arvoisia latteuksia sieltä varmaan löytyisi lisääkin, joten en tiedä, mitä kirjanen asialle oikeastaan vaatii tehtävän. Toimittaja ei osannut sanoa, kuinka iso osa Etelä-Albanialaista on identiteetiltään kreikkalaisia tai edes että kuinka suuri prosentti alueen väistöstä on ortodokseja. Väestötutkimusta kun ei ole tehty.

Hän tunsi Ahvenanmaan historian, ja sanoi sen olevan hyvä esimerkki mallikkaasti hoidetusta vähemmistöpolitiikasta.

Korfu: Pieni maailma

file:///home/timo/Desktop/Net/mp/2003-11/himara.jpg
Himara.

Himarasta Namik lähti kävelemään sisämaahan kohti Gjirokastraa, koska kaupungilla oli hänen mielestään niin hauska nimi. Toivotin hänellä hyvää matkaa ja onnea, ja varoitin häntä odottamasta liikoja, sillä ainakin Miles Beck oli kovasti pettynyt vierailtuaan Montenegron Bar –nimisessä kaupungissa, vain todetakseen että keskustassa oli yksi ainoa huonotasoinen baari, ja sekin meni kiinni kuulemma aivan liian aikaisin.

Itse lähdin kävelemään kohti etelää, mutta jo hyvin pian Sarandaan ajava bussi kolisteli takanani. Päivä oli hyvin kuuma, enkä voinut vastustaa kiusausta heilauttaa kättäni ja nousta kyytiin.

Seuraavalla pysäkillä sisään nousi isä ja poika. Isä jäi istumaan bussin etuosaan, mutta poika kysyi ilmeisesti isältään lupaa, ja sen saatuaan siirtyi istumaan taaemmaksi paikkaan, josta hänellä oli hyvä näkymä tuijottaa minua ja auringon valkaisemia hiuksiani seuraavat kolme tuntia.

Sarandan linja-autoaukiolla oli useita rahanvaihtajia setelinippuineen, mutta karu totuus oli että tällä kertaa minulta oli loppunut eurotkin. Nopea kyselykierros kaupungin hienoimmissa hotelleissa ja rahanvaihtopisteissä paljasti, ettei koko kaupungissa saa Master Cardilla ostettua eikä nostettua ainuttakaan yötä tai euroa.

Onneksi löysin hotellin, joka suostui siihen, että maksan laskuni maanantaina Western Unionin rahanvälityspalvelun auettua. Näin vietin kaksi päivää tässä eteläisen Albanian tärkeimmässä satamakaupungissa hotelliyrittäjän vaimon minulle laittamia ruokia syöden, minareetin rukouskutsuja kuunnellen, auringosta ja merinäkymästä parvekkeellani nauttien, kirjoitellen, rannalla käveleskellen ja maanantaita odottaen.

Veljeni lähettämän satasen saatuani, hotellilaskua maksaessani, kiitin hotelliyrittäjää luottamuksesta. Hän otti pääni käsiensä väliin, suuteli otsaani kahdesti ja vakuutti minun olevan hänen ystävänsä.

file:///home/timo/Desktop/Net/mp/2003-11/saranda.jpg
Saranda.

Sarandasta otin katamaraanin Kreikan Korfu –saarelle, jossa vietin aikaa sen verran, että ehdin ihastella vanhakaupunkia, osallistua ortodoksijumalanpalveluksen viimeisiin viiteen sekuntiin, tutustua taas yhteen hauskaan, huonosti englantia puhuvaan, hyväsydämiseen vuokranantajamummoon seurata punamustien mielenosoitusta ja nähdä suomenkielisen kyltin ravintolan ovessa, jossa luki allekkain sanat kala, jauheliha, grillattu, ruokia ja kastikkeella.

Vaihtoehtonuorten mielen osoittamisen syytä kysyessäni sain käsiini monisteen, jonka otsikossa luki “ΛΕΥТΕΡΙΑ ΣΤΟΥΣ 7“ ja alaotsikossa “ΑΛΛНΛΕΓΓΥΗ ΣΤΟΥΣ ΑΠΕРΓΟΥΣ ΠΕΙΝΑΣ“ Esitteen minulle ojentanut, innostuksesta tδrisevδ punahiuksinen tyttö, selitti että kyseessä on mielenosoitus seitsemän edellisessä mielenosoituksessa vangitun, nyt nälkälakossa olevien, mielenosoittajien vapauttamisen puolesta.

Näin myös neljä kyllästyneen oloista koiraa, jotka odottelivat neljää kahvilassa istuvaa ja toisilleen innokkaasti juttelevaa isäntäänsä. Ihmettelin isäntien käyttäytymistä, kun eivät olleet sitoneet koiriaan minnekään kiinni. Myös korien käyttäytymistä ihmettelin, kun eivät karanneet läheiseen puistoon, haistelleet toisiaan, tapelleet, haukkuneet tai purreet ohikäveleviä, vaan vain makasivat kukin tahollaan jalkakäytävällä tylsistyneen näköisinä.

Neljässätoista maassa olen tänä vuonna kulttuurieroja ihmetellyt, mutta paljon on näillä mailla yhteistä. Turistit, internetkahvilassa sotapelejä pelaava lapset, hyeenat (Miles Beckin keksimä termi turisteilta rahaa huijaaville nuorille miehille), majatalojen vuokranantajamummot, vaihtoehtonuoret, selkäreppumatkaajat ja liikemiehet ovat vaatetukseltaan, käyttäytymisiltään ja mielipiteiltään hyvinkin identtisiä maasta tai maanosasta riippumatta.

Maailman pienuutta kuvaa jollakin tapaa myös sattumanvaraiset jälleenkohtaamiseni. Tapasin MacLeod Ganjissa tutustumani Idon Rishikeshissä, Riikassa tutustumani Lee Min Ho’n Krakovassa ja Ljubljanassa tutustumani Lu Jia Jian Piranissa.

Mutta eivät sattumanvaraiset jälleenkohtaamiset suinkaan tähän lopu. Hyvästelyjemme jälkeen olen ollut Jia Jiaan muutamia kertoja sähköpostiyhteydessä.

Ensin hän kiitti tapaamisestamme ja kirjoitti, että olen hänen ideaalinsa. Ensin hämmennyin, mutta lopulta otin viestin vastaan kohteliaisuutena. Tuosta sähköpostista inspiroituneena laitoin kohteliaisuuden edelleen kiertämään, ja lähetin anarkisti-Anialle viestin jossa kehotin häntä jatkamaan omana itsenään olemistaan, sillä maailma tarvitsee hänenlaisiaan viisaita ja hyviä ihmisiä.

Uskon että kehut lämmittävät erityisesti tällaisissa tapauksissa, kun tietää ettei kehujalla voi olla kehujensa takana mitään omia intressejä. Tuskin kun tulen näitä tyttöjä enää koskaan tapaamaan.

Lapsilta saadut kiitokset ovat aitoudessaan aivan omaa luokkaansa. Eräs tällainen kiitos, jota en tule koskaan unohtamaan, on liverpoolilaisen pikkupojan kommentti kuutisen vuotta sitten.

Hänellä ja hänen kavereillaan oli tapana pelata jalkapalloa opiskelijaboksini ikkunani alla. Toisinaan pallo lensi minun ja kommunististen kiinalaisten kämppiksieni tai naapureidemme parvekkeelle. Eräällä kerralla pallo lensi naapurin parvekkeelle, mutta poikien epäonneksi naapuri ei ollut kotonaan. Kotiin tullessani näin pikkupojat pulassa, ja tokihan minä heitä autoin. Ränniä pitkin kiipesin parvekkeelle ja hain pallon.

Ei mennyt aikaakaan, kun ovikello soi ja pojat selittivät pallon menneen taas naapurin parvekkeelle. Epäilin, että kyseessä oli tahallinen teko, joten sanoin hakevani sen vielä tämän kerran, mutten enää kolmatta kertaa. ’Minun täytyy opiskella’, sanoin lapsille.

Minulla ja kiinalaisilla oli tapana silloin tällöin pelata poikien kanssa, joten he kyllä tunsivat minut, ja uskoivat sanomisiani. He olivat aiemmin kyselleet kansalaisuuteni, perhetaustani ja nykyiset ja entiset urheiluharrastukseni.

Nyt eräs heistä kysyi, mitä kaikkia kieliä osaan puhua. Suomen, ruotsin, englannin ja saksan ohella sanoin myös ymmärtäväni jossain määrin norjaa ja viroa. Lista teki poikaan syvän vaikutuksen, kuten myös se, että olin harrastanut Aikidoa ja Taidoa, ja ehkä myös se, että pystyin kiipeämään ränniä pitkin naapurini parvekkeelle.

Pallon heille taas kerran palautettuani, ennen kirjojeni ääreen palaamistani, hän päästi suustaan vahvalla liverpoolinaksentilla lauseen, jota en tule koskaan unohtamaan:

– When I grow up I’ll be just like you.
file:///home/timo/Desktop/Net/mp/2003-11/puu.jpg

Mutta takaisin Jia Jian sähköposteihin. Viikkoa myöhemmin hän kirjoitti kroatialaiselta Hvarin –saarelta, ja kehui paikkaa fantastiseksi. Muutama päivä sen jälkeen Roomasta, kertoi pudottaneensa ja hajottaneensa kameransa sekä nähneensä, kuinka nuoret taskuvarkaat vievät turistin rahat.

Neljännessä sähköpostissaan hän kommentoi albaniassaolemistani hyvin jiajiamaiseen tapaan: “WOW…albania!…cool!!”

Sitten hän kirjoitti tavanneensa kahteen otteeseen uskomattoman kohteliaan, kiltin ja mukavan eteläkorealaisen miehen nimeltä Lee Min Ho, ja että he suunnittelevat nyt menevänsä yhdessä Marokkoon! Jia Jia kuulosti suorastaan rakastuneelta, ja mikäs sen mukavampaa.

Kerrottuani näistä uskomattomista sattumista Iowa –Jimille, pyysi hän minua kuvailemaan Leetä tarkemmin. Kerroin pukinparrasta, pitkistä hiuksista, korealaisista kasvoista ja kuinka ollakaan, Jim lisäsi kuvaukseen Leen ainaisen tavan pyyhkäistä hiuksensa kasvojensa edestä, enkä tiennyt mitä sanoa, sillä myös Jim oli törmännyt Lee Min Ho’hon kahteen kertaan.

Aivan kuten vuoristonäkymä, linnut, vesiputous, aurinko, niitty, halpuus ja ihana elämäni Bhagsun Willy’s Dream –majatalossa, myös nämä minun, Jia Jian, Leen ja Jimin ristiinkohtaamiset ovat yksityiskohtia, jotka olisivat fiktiivisessä romaanissa mielestäni liioittelua.

Jim kertoi tavanneensa Leen toiseen kertaan Bukarestilaisen hotellin aulassa, jonne tämä oli ystävättärensä, joka ei kuitenkaan ollut Jia Jia, kanssa tullut kaikessa rauhassa. Tämä korealaistyttö, jonka Jim kuvaili hyvin kauniiksi, oli maininnut aikovansa lähteä seitsemän junalla Istanbuliin. Kello oli varttia vaille seitsemän, joten tytön rauhallisuus ihmetytti Jimiä ja paikalla ollutta hotellinomistajaa. Hotellinomistaja oli ensimmäisenä tajunnut, että tyttö ja Lee olivat juuri tulleet Sofiasta, missä aika on tuntia Bukarestin aikaa jäljessä.

Hotellinomistaja oli lähtenyt kyyditsemään tyttöä ja taas saattajaksi tarjoutunutta aina niin kohteliasta Leetä asemalle, jonne he olivat saapuneet juuri ajoissa.

Lee Min Ho oli hotellinomistajan aikailemattomasta ja tehokkaasta auttamishalukkuudesta niin otettu, että kävi ostamassa kaksi muovipussillista olutta hotellikäytävän selkärepputuristeille. Tällä tavalla he olivat tutustuneet paremmin, Jimin halutessa järjestelmälliseen tapaansa tietää, miksi Lee hänelle olutta tarjoaa.

Voin hyvin kuvitella tämän kohtaamisen. Iowa -Jimin hämmentyneen ilmeen, kohteliaan nyökkäyksen, sitten tarpeettoman monimutkaisen selittämisen siitä, kuinka hän mielellään oluen ottaa vastaan, mutta että häntä kuitenkin kiinnostaa, miksi hänelle olutta tarjotaan, että jos vaikka tarjoaja olettaakin hänen maksavan tarjotusta oluesta jotain, niin hän mielelläni sen tekee, mutta että voi myös mielellään ottaa lahjan vastaan maksamatta, jos tämä oli tarjoajan tarkoitus.

Jimillä oli ainutlaatuinen taito tehdä yksinkertaisista asioista monimutkaisia samalla tarpeettoman hitaasti ja selkeästi puhuen, elekieltä ja esimerkkejä liioitellusti käyttäen, niin että tarkkaamaton kuulija putoaa asian yksinkertaisuudesta huolimatta kärryiltä. Ja mikä onkaan sen turhauttavampaa kuin huomata, ettei ymmärrä vähäpätöistä asiaa, ja turhautuneisuus lisää edelleen väärinymmärtämisen riskiä, niin että kärpäsestä kasvaa helposti härkänen, niin kuin Jimin ja gynekologin ensimmäisen päivän valuuttaa ja toisen päivän kahvia koskeneissa keskusteluissa kävi.

Ateena: Mellakoita ja poliiseja

file:///home/timo/Desktop/Net/mp/2003-11/ateena.jpg
Ateena.

Ateenassa tapasin lisää mielenosoittajia. Yksi heistä oli Antti, joka silmät punottaen, ääni käheänä ja väsyneen oloisena sanoi olevansa menossa ostamaan aamiaista, vaikka kello oli jo yli puolenpäivän. ’Jotenkin se vuoden 1973 tapahtumiin liittyi’, vastasi hän kysymykseeni, mitä edellisen päivän mielenosoitus oli koskenut.

Hän myönsi sen mitä olin jo aiemmin uumoillut: hän ja suuri osa mielenosoittajista eivät olleet kokoontuneet paikalle minkään erityisen asian edistämiseksi, vaan lähinnä odottamassa, että jotain jännittävää tapahtuisi.

Antti sai mitä kaipasikin. Hyvin pian oli sekä mellakkapoliisien että mielenosoittajien välillä vallinnut kireä tunnelma lauennut kahinaksi, ja kivet ja kyynelkaasupullot olivat lennelleet. Antti sai otettua kuvia mielenosoittajia hakkaavista poliisista, mutta sai myöhemmin illalla kyynelkaasua silmilleen ja joutui pidätetyksi. Neljän tunnin öisen pidätyksen aikana poliisit olivat poistaneet hänen kamerastaan filmin.

En olisi ikinä uskonut, että tällaista voi tapahtua Euroopan Unionissa. Ne on ihan hulluja. Hakkasivat mielenosoittajia ja pidättivät syyttömiä siviilejä, jotka vain sattuivat kävelemään ohi’, selitti Antti, kun olimme matkalla ostamaan hänelle aamiaista ja minulle lounasta.

Ei tällaista Suomessa tapahtuisi, hän sanoi.

– Täällä olen todellakin oppinut arvostamaan suomalaisten poliisien toimintaa. Ei siellä ole näin suuria mielenosoituksiakaan, mutta niissä pienissäkin mitä meillä on, Suomen poliisi osaa toimia paljon fiksummin.

Hän valaisi asiaansa esimerkilläkin.

– Kun Helsingissä vallattiin tänä kesänä ratikkahalli, muutama, ehkä viisi, poliisia tuli kyllä paikalle, mutta ne vaan kävi katsomassa, ettei siellä hajoteta mitään. Sitten ne vaan sano, että tulevat huomenna paikalle neuvottelemaan. Ne toimi ihan rauhallisesti, niin ettei valtaajatkaan saanu mitään motiivia ruveta riehumaan.

Juuri nuo riehumisen motiivit ovat jo pitkään kiinnostaneet minua. Kerran sain kunnian tavata Malmössä miehen, joka tunnusti olevansa jalkapallohuligaani. Hän oli syntyisin Israelista, mutta oli kasvanut lapsuutensa ja nuoruutensa Englannissa, lukuun ottamatta neljää vuotta, jona aikana hän kävi Israelissa suorittamassa varusmiespalveluksen. Hän sanoi halunneensa ottaa selvää, oliko Israelin asevelvollisuuden suorittamien niin vaativaa kuin sen maine maailmalla oli.

Tavatessani hänet hän opiskeli Malmössä. Tai oli opiskelevinaan, niin kuin suurin osa Euroopan vaihto-oppilaista. Hänen rahankäyttönsä oli lievästi sanottuna yltiöpäistä. Hän käytti opintolainansa yleensä kuukauden kahden ensimmäisen viikon aikana, eläen loput kolme kuivalla myslillä.

Onnekseni tapasin hänet hänen monetaarisen kuukausikiertonsa siinä vaiheessa, kun hänen tililleen oli juuri tullut rahaa. Hän meni kavereineen lähimarkettiin, lastasi ostoskärryn kirjaimellisesti täyteen lihaa ja olutta, ja tuli kärryineen päivineen opiskelija-asuntolaksi muutettuun entiseen hotelliin, ja järjesti sen sisäpihalla grillijuhlat kaikille halukkaille.

Juhlien tuoksinassa hän päästi suustaan monta kuolematonta lausetta. Oikeaan hauikseensa tatuoidun, alastonta seinään kahlittua naista esittävän kuvan olemassaoloa hän selitti esimerkiksi sillä, että sen avulla hän pääsee helposti juttuun tuntemattomien kanssa.

– Ihmiset tulevat aina kysymään, miksi olen tatuoituttanut tällaisen kuvan hauikseeni.

Mielessäni kävi kyllä toisenkinlainenkin seuraus. Sellainen, joka tekee keskustelusta kokonaisuudessaan kutakuinkin seuraavanlaisen:

– Anteeksi, mutta miksi olet tatuoituttanut tuollaisen kuvan hauikseesi?

– Että ihmiset tulisivat kysymään tuota, että saisin siihen kysymykseen vastata ja että niin syntyisi helposti mielenkiintoisia keskusteluita.

– Vai niin.

Mutta toisaalta, eipä minulla ole häntä mitään syytä olla uskomattakaan. Olettakaamme siis että keskusteluita syntyy, ja syntyihän niitä silläkin kerralla kun minä hänet tapasin.

Sen jälkeen kun hän oli tunnustanut olevansa jalkapallohuligaani, en voinut olla kysymättä syytä tähän. Olin juuri lukenut artikkelin, jossa sosiologi, psykologi ja sosiaalityöntekijä pohtivat syitä nuorison joukkoväkivaltakäyttäytymiseen.

Asiantuntijoilla oli mitä monimutkaisimpia selitysmalleja, mutta itse huligaanin vastaus oli kaikessa lyhyydessään häkellyttävän tyhjentävä:

– Because it’s so fucking fun!

Hän sanoi suoraan, että ei riehunnalle tarvitse välttämättä olla mitään syytä. Kerran hän oli kavereineen yrittänyt Ruotsissakin saada aikaiseksi kunnon kahakkaa edes yrittämättä laittaa jalkapalloa, tyytymättömyyttä tai jotain tiettyä ismiä tekosyyksi. He olivat kasanneet autonrenkaita Malmön öiselle kadulle ja sytyttäneet ne palamaan. Sitten he olivat etsineet jotain kättä pidempää ja seisoneet kokkonsa ääressä odottelemassa mellakkapoliisin.

Jo tuolloin – lähes vuosikymmen ennen Göteborgin mellakoita ja Lindhin murhaa – paljon parjattu Ruotsin poliisi tuli paikalle raskaasti varustautuneena. Tällä kertaa se kuitenkin osasi toimia hyvin kaukonäköisesti ja viisaasti. He sulkivat tien ja jäivät kulman taakse asemiinsa odottamaan ratkaisevaa käännettä: laskuhumalaa. Se tuli, niin kuin se aina tulee, ja pojat kyllästyivät koko leikkiin ja lähtivät kukin tahoilleen.

On minulla omakohtaisiakin kokemuksia asiasta. Oli syksyinen sunnuntai-iltapäivä ja minä, Markus ja Jouni, silloin kolme poikamiestä, istuimme Helsingin Mikonkadun kahvilassa ja olimme hiljaa. Viikonloppu läheni loppuaan, juhlat oli juhlittu, leffat katsottu, kebabit syöty, kahvit juotu ja kuulumiset vaihdettu. Seuraavan puolen tunnin kohokohta oli kun heitin Jounia pähkinällä. Sitten istuimme taas pitkään hiljaa.

file:///home/timo/Desktop/Net/mp/2003-11/remuta.jpg
Tästä on jo tosi kauan. Kuvan on ottanut portsari.

Näin syntyy nuorisorikollisuus, tajusin lopulta.

Toimintaa, ihan mitä vaan, jännitystä, vaihtelua arkeen, fyysisyyttä, haastetta ja tekemistä, kukapa energinen ihminen ei sitä kaipaisi.

Oivalsin tuolloin yhden ratkaisevista tekijöistä, tylsistymisen, mutta en kuitenkaan sitä ratkaisevaa: miksi tuo tylsistyminen toisinaan kulminoituu väkivaltaisuuksiin, toisinaan taas ei.

Onko syytä kohottaa syyttävä sormi jälleen kerran vanhempiin: kypsymätöntä kasvattamista, rakkaudettomuutta, turvattomuutta ja rajattomuutta, joka aiheuttaa lapsissa piittaamattomuutta, vastuuntunnottomuutta, itsekeskeisyyttä, kunnioituksen puutetta, vihaa ja katkeruutta?

Tästäkö myös Seatlen, Genovan ja Göteborgin mellakoissa oli kysymys, huonon kasvatuksen saaneista toimettomista nuorista?

Vai onko noilla mellakoitsijoilla tällä kertaa oikeutettu syy väkivaltaisuuksiinsa? Ovatko he kenties oikeassa, ja me, keskivertoeläjät, väärässä?

Onhan näin tapahtunut monta kertaa aiemminkin. Suuret hyvinvoivat massat ovat hyväksyneet noitavainot, alkuperäiskansojen murhaamisen, työläisten epäinhimilliset työolosuhteet, maaorjuuden, rasismin, toisinajattelijoiden surmaamisen, naisten alistamisen ja keskitysleirien liukuhihnateurastukset.

Hyväksynnällä tarkoitan sitä, että mikään mainituista sorron muodoista ei olisi toiminut, jos suuret massat olisivat kieltäytyneet toimimasta vallanpitäjien hullujen ideoiden toteuttamiseksi.

Muutosten aikaansaamiseksi tarvittiin pieni tottelematon vähemmistö, joka sai suuret massat havahtumaan. Monet tämän pienen vähemmistön edustajista menettivät henkensä asiaa ajaessaan.

Onko mahdollista, että nyky-yhteiskunnassamme tapahtuu jokin edellä listattujen julmuuksien veroinen vääryys, jonka takia ihmiset viidensadan vuoden kuluttua tulevat pitämään meitä barbaarisina. Voiko tämä vääryys olla pohjois-eteläsuuntainen elintasokuilu, luonnonvarojen tuhlaaminen, kasvihuonekaasupäästöt, eläinten kohtelu vai kenties koko kapitalistinen, liberaalidemokraattinen järjestelmämme, kuten anarkistit väittävät?

Kenties demokratia ei olekaan niin hyvä idea kuin olemme lähes neljä sataa vuotta lujasti uskoneet? Kenties suuret massat eivät olekaan oikeassa, valitsivathan he itse Hitlerinkin valtaan, sitten nuoremman Bushin ja nyt vielä Schwarzeneggerinkin Kalifornian kuvernööriksi. Luontoa tuhoavasta kulutushysteriasta, yksityisautoilusta ja massaturismista puhumattakaan.

Kenties vähemmistö sittenkin tietää paremmin, mikä on parasta. Parasta kenelle, on hyvä kysymys. Kenen parhaaksi meidän on syytä yrittää toimia: ihmisten vai luonnon? Suomalaisten vai koko maapallon? Vasemmistovihreiden, vai kenties myös konservatiivien? Anarkistien vai poliisien?

Jos oletamme, että he tietävät senkin – eli sekä keiden ja minkä puolesta meidän on syytä parantaa olosuhteita ja millä tavalla – onko heillä oikeus, vai kenties jopa velvollisuus, herättää suuret massat unestaan jopa väkivaltaa käyttämällä?

Ei, mielestäni heillä ei ole tähän oikeutta. Kieltämättä väkivallaton asioihinpuuttumisprosessi on toisinaan tuskastuttavan hidas, kuten on asian laita esimerkiksi luonnonsuojeluaatteiden leviämisessä, mutta sen hitauden aiheuttama kärsimys jää kuitenkin pienemmäksi kuin kärsimys, jonka väkivaltainen toiminta kostonkierteineen, vihantunteineen ja katkeroitumisineen aiheuttaa.

Jos joku toinen systeemi osoittautuu paremmaksi nykyistä, mikä ei ole ollenkaan mahdotonta, uskon että voimme siirtyä siihen väkivallattomasti. Jopa anarkismiin, tai sanoisinko, että ennen kaikkea anarkismiin. Vaatiihan anarkismi toimiakseen vain ja ainoastaan yhden asian: sen, että kukin yksilö kunnioittaa toista niin paljon, ettei valtion väkivaltakoneistoa tarvita meitä kaitsemaan.

Väkivaltainen siirtyminen tähän rakkauden valtakuntaan kuulostaa yhtä paradoksaaliselta kuin kroatialaismummon lonkkavika, joka johtui leikkauksesta, jolla tuota lonkkavikaa yritettiin poistaa.

file:///home/timo/Desktop/Net/mp/2003-11/kreikkalaismummo.jpg
Kreikkalanen.

Johtopäätökseni siis on sama kuin minkä Antti ja Malmön jalkapallohuligaani huomattavasti lyhyemmin sanoivat: nuorisomellakat johtuvat tiettyjen vastuuttomien nuorten tylsistymisestä ja seikkailunhalusta. (Poliisien mahdollista provokaatiota käsittelen tuonnempana).

Tällaisilla motiiveilla oli siis liikenteessä suuri osa Seatlen, Genovan ja Göteborgin ’veteraaneista’. Mieleenpainuvin todiste tästä on kuva Seatlen nuoresta huligaanista, joka raivokkaasti heiluttaa suurta Nike –kylttiä Seatlelaisen rakennuksen katolla yrittäen saada mainosta kaatumaan. Heti mellakoiden jälkeen kuva hänestä kiersi internetissä valoa nopeammin, pienestä surkuhupaisasta yksityiskohdasta johtuen: pojalla oli jalassaan Nike –lenkkarit.

Mutta suurin osa ei tällaisilla motiiveilla ole kuitenkaan missään tapauksessa liikkeellä. Suurin osa on anarkisti-Anian ja Claudian kaltaisia maailman tilasta aidosti huolestuneita nuoria, jotka näkevät mielen osoittamisen olevan yksi keino yrittää tehdä tästä maailmasta parempi paikka meille kaikille.

Valitettavasti jalkapallohuligaani –tyyppiset vievät radikaaleimmilla teoillaan paitsi enemmistön mielipiteiden ansaitseman palstatilan, myös enemmistön maineen. Toimittajat ovat ilmeisesti liian kiireisiä paneutuakseen tapahtumien yksityiskohtiin. Toinen syy lienee, että toiminta ja väkivalta myyvät mediassa paremmin kuin filosofia ja pasifismi.

Antti kertoi media –esimerkin myös Helsingin ratikkahallin valtauksesta. Sisään päästäkseen valtaajien täytyi hajottaa yksi ikkuna, josta joku meni sisään ja aukaisi muille ovat.

– Heti sisälle päästyään he pistivät kolehdin kiertämään ja soittivat ikkuna –firmalle, jonka miehet tulivat asentamaan uuden ikkunan saman tien.

Seuraavan päivän Hesarissa olleen jutun mukaan “valtaajat hajottivat useita ikkunoita,” kertoi Antti.

file:///home/timo/Desktop/Net/mp/2003-11/ateena_2.jpg
Ateena. Ainakin kuvan ottohetkellä suurin osa kaupunkia oli yhä demokraattien hallussa.

Jo kolmen päivän ajan ovat anarkistit valloittaneet Ateenan yliopiston hallintorakennusta. Syy on sama kuin Korfun, ja luultavimmin Antinkin, mielenosoituksessa, eli Salonican mielenosoituksessa kuusi kuukautta sitten vangittujen mielenosoittajien vapauttaminen.

Vallattu rakennus on lähellä hotelliani, päivittäisen kävelyreittini varrella. Ensimmäinen asia mihin kiinnitin huomioni oli töhrijä, joka suihkutti punaista viivaa viereisen rakennuksen kiviseen seinään. Oli meneillään keskipäivä kauniissa, vanhassa, puhtaassa ja marmoritäytteisessä keskustamiljöössä, joten ihmettelin hänen julkeuttaan, enkä ollut ainut kävelyvauhtiaan hidastanut.

Ennen kuin ehdin nähdä mitä kuviota hän piirsi, vei takaani kuuluva kovaääninen musiikki huomioni. Käännyin ja näin yliopiston jykevän päärakennuksen ja sen eteen kokoontuneet nuoret sekä tuulessa heiluvat plakaatit, joissa oli taas noita kummallisia kreikkalaisia kirjaimia sekä luku seitsemän. Rakennuksen seinässä oli yksittäisiä piirustuksia, ja sinne johtavat portaat oli täynnä tekstiä.

Katolla heilui musta lippu, ja mustia olivat myös kankaat, jolla sen juhlavat ikkunat olivat peitetyt, kuten myös valtaajien enemmistön vaatteet, niin että lähitienoon ihmisistä tuolle synkkyydelle veti vertoja vain kadun toisella puolella päivystävien mellakkapoliisien mustat kypärät, hartia- ja säärisuojat sekä luotiliivit.

Kolmena päivänä tuon sirkuksen ohi siis kävelin, mietteliäänä katolla heiluvaa lippua katsellen. Pariin kertaa pysähdyin kyselemään lentolehtisiä jakavilta lisää yksityiskohtia kampanjan motiiveista, edistymisestä ja vankien terveydentilasta, mutta olemattoman kreikankielentaitoni ja heidän huonon englanninkielentaitojensa takia en saanut heiltä juurikaan uusia yksityiskohtia.

Tänään tapahtui jotain, mikä sai minut pysähtymään rakennusta jälleen kerran ohittaessani. Lippu heilui entiseen malliinsa, plakaatit olivat paikoillaan, musiikki soi lujalla niin kuin ennenkin, ja parikymmentä tien toisella puolella olevaa mellakkapoliisia olivat yhtä passiivisen oloisia kuin aikaisempinakin päivinä, kypärät ja kilvet seinän vierustalle laskettuna.

Minua ei saanut pysähtymään mikään ulkoinen tapahtuma, vaan omat ajatukseni.

Totuutta en tule koskaan tästäkään asiasta saamaan selville, se on aivan liian monimutkainen ihmisaivojen käsitettäväksi. Mutta totuutta voin joko lähestyä tai voin sitä paeta. Kun aloitin kirjoittamaan tästä kyseisestä anarkistien ja poliisien välisestä konfliktista, motiivini kirjoittamiselle olivat, että halusin lähestyä totuutta.

Tänään rakennuksen ohi kävellessäni tajusin, että jos en mene tuohon rakennukseen sisälle, jää totuudenetsintäni auttamattoman pintapuoliseksi, hyvin kirjaimellisesti.

Näin mustien verhojen takaa vain ja ainoastaan sisältä kajastavan valon, mutta kuinka monta ihmistä siellä sisällä on? Kaksi, kaksikymmentä vai kaksisataa? Kenties tuhat? Soittaako siellä bändi? Onko siellä menossa teknobileet? Poliittinen debatti, jossa todellisuuden eri puolia väännellään ja käännellään, ja yritetään päästä yksimielisyyteen siitä, mitä pitäisi tehdä seuraavaksi? Ovatko valtaajat avanneet sinne salakapakan? Piraattiradioaseman? Välitetäänkö siellä huumeita? Suunnitellaanko siellä terroritekoja? Vallankumousta? Vain nauretaanko siellä vain koko touhulle. Orgiat?

Ulkona soiva musiikki peitti taakseen mahdollisesti sisältä tulevan musiikin. Näin mielessäni satojen nuorten… kokoontumisen, mutta en todellakaan tiennyt, minkälaisen kokoontumisen, joten tajusin että ennemmin tai myöhemmin tulen vielä menemään sinne sisälle.

Mutta epäröin. Ehkä minua pelotti. Mitä pelkäsin? Mellakkapoliisin pamputusta, ajattelin ensin, ja mietin Antin kertomia yksityiskohtia maanatain mielenosoituksesta. Mutta sitten hylkäsin tuon naurettavan ajatuksen. Jos käyn kääntymässä tuossa rakennuksessa, minulla täytyy olla todella huono tuuri, jos poliisi päättää kolmen päivän odottelun jälkeen tulla sisään juuri silloin. Mitkään merkit eivät siihen viitanneet, poliisien ohi juuri aikaisemmin käveltyäni.

Ja vaikka niin tapahtuisikin, en millään usko, ettenkö pystyisi ilmaisemaan, että en halua olla missään mellakassa osallisena. Kyllä minä aina karkuun pääsen. Olisi se nyt kumma jos minä joutuisin kahakkaan. Minä, joka ensi vuonna opetan väkivallattomia konfliktinratkaisumalleja.

Pelkään siis jotain muuta, päättelin virheellisesti. Pelkään tuota yhteisöä tuolla sisällä. Pelkään, että tunnen oloni ulkopuoliseksi, etten osaa käyttäytyä, että nuo sadat mustapukuiset anarkistit tuolla sisällä nauravat minulle!

Tuohon johtopäätökseen tultuani otin sisälle menemisen haasteena, ja lähdin ylittämään katua, sen sijaan että olisin mennyt läpi lisää vaihtoehtoja, mistä epäröintini mahdollisesti johtui.

Kadun ylitettyäni kohtasin lentolehtisten jakajan, ja tällä kertaa päivystämässä oli henkilö, joka osasi englantia.

– Onko tapahtunut edistystä? kysyin.

– Ei, ei sitten minkäänlaista, hän vastasi.

Yhä siis ovat vangittuina, ja yhä nälkäisinä.

Mitä vastaan tuo mielenosoitus, jossa heidät vangittiin, oikein oli? oli seuraava kysymykseni.

Hän vastasi, että kyseessä oli mielenosoitus globalisaatiota vastaan.

Globalisaatiota! Kas kun ei kapitalisaatiota, urbanisaatiota, saasteita, tai miksei saman tien maailman pahuutta, pahoja henkiä tai itse pirua vastaan? Entä miten olisi mielenosoitus huonoja päätöksiä vastaan?

No mutta pojat, ei sotaa tällä tavalla voiteta, sanoi kapteeni Kaarna miehilleen Tuntemattomassa sotilaassa, ja niin teki minunkin mieli sanoa näille nuorille.

Tarvitaan joku konkreettisempi kohde. Globalisaatio on liian epämääräinen termi jopa tutkijoille, kolumnisteille, yhteiskuntakriitikoille tai kirjailijoille, saati sitten mielenosoittajille, eli poliittisille toimijoille.

Globalisaatiossa on hyviä ja huonoja puolia, ja vaikka nämä mielenosoittajat määrittelisivätkin tuon termin eri tavalla kuin minä – tarkoittaisivat vain noita huonoja puolia, ja sen hyvistä puolista puhuessaan käyttäisivät vaikka termiä ’kansainvälistyminen’ tai ’mondilisaatio’, niin kuin ranskalaiset tekevät – siltikin nuo huonot puolet ovat aivan liian irrallisia, niissä on aivan liian monta itsenäistä instituutiota toimimassa että sitä vastaan olisi jotain järkeä osoittaa mieltä.

Tuossa pelissä on mukana kansallisia ja kansainvälisiä yrityksiä, yksityisiä miljardöörejä, valtioita, kansainvälisiä järjestöjä, valtioiden ja kansainvälisten järjestöjen välisiä epämääräisiä, vaikeasti määriteltävissä olevia toimijoita kuten EU, valtioiden välisten sopimusten väsääjiä, kansainvälisiä tuomioistuimia, valtioliittoja, ammattiyhdistyksiä, tuottajia, kuluttajia, trendinluojia ja vaikka mitä.

file:///home/timo/Desktop/Net/mp/2003-11/poliisi.jpg
Tämä hädin tuskin autoonsa mahtuva poliisi on itse asiassa Sofiasta.

Harva peli on yhtä anarkistinen kuin tuo mitä vastaan anarkistit osoittavat mieltä. Globalisaatiota vastaan taistelu on kuin Don Quixoten taistelu tuulimyllyjä vastaan, vanhinta mahdollista romaanivertausta käyttääkseni. Eräässä mielenosoituksessa lontoolaisella mielenosoittajalla luki kyltissään “Alas kapitalismi, tilalle jotain kivempaa,” missä oli mielestäni loistavan ironisesti kiteytettynä vuosituhannen vaihteen protestoijien ongelma numero yksi: epämääräisyys.

He ovat laittomasti säilössä, sanoi tuo nuori tyttö, joka jakoi lentolehtisiä vallatun talon edessä. – Lain mukaan ilman oikeudenkäyntiä saa pidättää vain kolmeksi kuukaudeksi, mutta heitä pidetään poliisin huostassa nyt jo kuudetta kuukautta.

Eli tässä talonvaltauksessa on kyse jostain konkreettisesta. Hyvä. Mutta vieläkään en ole täysin tyytyväinen. Eikö tässä maailmassa muka ole meneillään mitään tärkeämpää, kuin nämä seitsemän kreikkalaista globalisaatio-tuulimyllyä vastaan taistellutta, joiden motiivit taistelulle olivat kaikella todennäköisyydellä lähempänä Artun ja malmöläisen, kuin anarkisti-Anian tai Claudian.

Ei sillä etteikö tätäkin vääryyttä vastaan pitäisi taistella, mutta eikö nälkälakko, kolmannen osapuolen talon valtaaminen ja sen yhteydessä lain rikkominen ole turhan aggressiivista taistelua. Valittu taktiikka johtaa helposti uusiin pidätyksiin, syytöksiin, mellakoihin, mielenosoituksiin, vihanpurkauksiin, katkeruuksiin ja väkivaltaisuuksiin, ja kohta ollaan ikuisessa mielenosoitusten kierteessä, jossa aina osoitetaan mieltä edellisen mielenosoitusten tapahtumien seurauksista, niin että kohta ei kumpikaan osapuoli enää muista ensimmäisen mielenosoituksen syytä, ja jäljellä on vain kummallakin osapuolella itseään ruokkiva viha ja katkeruus.

Kyse on pelistä, ja sekä mielenosoittajat että poliisit tietävät sen, sanoi Antti. Kumpikin on paikalla vain odottamassa, että jotain tapahtuisi.

Tämän pelin keskellä ihmettelen, minne kolmannen maailman nälkäkatastrofit ovat unohdettu? Eikö San Suu Kyin pidätys muka ole suuremman mielenosoituksen arvoinen, eihän hän ole heittänyt yhtäkään kiveä, eikä tahallaan provosoinut, paremman tekemisen puutteessa töhrinyt seiniä, vaan yritti johtaa Burmaa sen demokraattisesti valittuna vallanpitäjänä. Miksei kukaan huuda iskulauseita Pohjois-Korean totalitarismin alla elävän kansan vapauttamiseksi, tai Kiinan ja Yhdysvaltojen kuolemantuomioiden poistamiseksi?

Eikö EY:n tuomioistuin ole oikea paikka näiden seitsemän mielenosoittajan asian ajamiseksi, eikä suinkaan Ateenan yliopiston hallintorakennus?

Näin miettiessäni kävelin ylös töhrittyjä portaita, ohi banderollien, jo kuolleen tiedemiehen patsaan, jonka kiviseen kainaloon oli tökätty häneltä mielipidettä kysymättä anarkistien punamusta lippu, ohi teknoa suoltavien kaiuttimien ja lopulta ohi ovensuussa tupakkaa polttavien talonvaltaajien.

Sisällä aulassa seisoskeli kymmenkunta nuorta, kolmen- neljän hengen ryhmissä toisilleen jutellen. Oven vieressä oli muutamia paketillisia elintarvikkeita, mutta muuten aula oli tyhjä. Infotiskin takana löhösi toimistotuolissa nuori mies, joka heilutteli jaloillaan tuoliaan edes takaisin. Hänellä oli pitkät mustat hiukset, finninen iho ja silmälasit.

Koska kukaan ei kiinnittänyt sisään tulemiseeni mitään huomiota, jatkoin matkaani ja portaita ylös. Portailla istui lisää nuoria, ja myös heidän kanssakäymisensä oli kreikkalaisella mittakaavalla katsottuna hyvin rauhallista.

Yläkerran käytävillä oli kymmenittäin makuupussiin kääriytyneitä nukkuvia, vaikka kello oli kahdeksan illalla. Mielessäni kävi, että tämähän olisi ollut minulle halpa majoitustila, mutta luovuin pian ajatuksesta kun tajusin, ettei minulla kuitenkaan olisi pokkaa vallata rehtorin eikä kenenkään muunkaan toimistoa työhuoneekseni.

Aikani rakennuksen sokkeloisilla käytävillä kierreltyäni jouduin pettymyksekseni toteamaan, ettei siellä tapahtunut kerta kaikkiaan mitään erityistä, tärkeää tai jännittävää. Nukkuvia nuoria, toisilleen juttelevia nuoria, muovimukeista vettä juovia nuoria ja ennen kaikkea, huonosti englantia puhuvia nuoria.

Lopulta löysin käsiini tytön, jonka kanssa kykenin kommunikoimaan. Ihmettelin miksi he valtasivat juuri yliopiston rakennuksen ja estävät siten yliopiston työntekijöiden työskentelyn. Hän ei ymmärtänyt kysymystäni, vaan rupesi selittämään jo tietämiäni yksityiskohtia Salonican mielenosoituksesta ja siellä vangituista seitsemästä mielenosoittajasta.

Yritin uudelleen:

– Ymmärrän että olette tuon johdosta vihaisia poliisille ja valtiolle, mutta mitä pahaa yliopisto on teille tehnyt? Kyseessähän on kaksi erillistä instituutiota.

file:///home/timo/Desktop/Net/mp/2003-11/ateena_3.jpg

Ei välttämättä minulle, vastasi hän arvoituksellisesti. Sitten hän kertoi, että kyseessä oli käytännön sanelema valinta.

– Mellakkapoliisit tarvitsevat luvan yliopistolta talon tyhjentämiseksi. Yleensä yliopisto ei tuota lupaa anna, ja jos antavatkin, siihen menee pitkä aika. Olisimme tietysti voineet vallata jonkun ministeriön, mutta sieltä meidät olisi heitetty pihalle viidessä minuutissa.

Rupesin ymmärtämään heitä. Poliisi rikkoo lakia, ja mikäs sen ärsyttävämpää, vaikka kyseessä olisikin ärsyttävästi käyttäytyneiden nuorten säilössäpito. Infoähkyisessä yhteiskunnassa asian julkisen keskustelun alaiseksi saattaminen vaatii radikaaleja toimia, ja he päätyivät toimia tässä asiassa ikään kuin yliopiston suojeluksen alaisena.

Mutta tarvitseeko siitä kiitokseksi sen seiniä välttämättä töhriä, mietin, mutta en sanonut kysymystä kuitenkaan ääneen. Keskustelukumppanini kun ei ollut täällä herättääkseen huomiota nykysysteemin puutteisiin saadakseen aikaan paranemista, vaan hän oli paikalla osoittaakseen tyytymättömyytensä nykysysteemiä kohtaan yli päätään.

Systeemihän tulee kaatumaan joka tapauksessa, hän sanoi, mikä sai minut kohottamaan kulmakarvojani, ei mielipiteen radikaalisuuden, vaan sen epärealistisuuden ansiosta.

Osa minusta olisi halunnut jäädä aina niin opettavaiseen yhteiskuntafilosofiseen keskusteluun, mutta toinen osa minua aisti ilmassa sitä kädet tärisemään, suun puhumaan ja korvat kuuroutumaan aiheuttamaa itsetietoista vihaa, jota niin usein on ilmassa poliittisten keskusteluiden aikana, että päätin erota ja poistua rakennuksesta vielä kun olimme ystäviä. Tuota omiin argumentteihin uppoutumista kun ei valitettavasti tapahdu pelkästään keskustelukumppaneilleni, vaan toisinaan myös itselleni.

Kaksi korttelia käveltyäni hengitin jo vapautuneemmin. Olin tyytyväinen, ettei minun tarvinnut olla sisällä vallatussa rakennuksessa vaatimassa systeemiä toimimaan paremmin tai systeemiä kaatumaan, eikä rakennuksen ulkopuolella puolustamassa systeemiä ja yliopiston rehtorin ja muiden työntekijöiden oikeutta palata työpaikalleen.

Olin myös tyytyväinen siihen, että minulla on oikeus ja mahdollisuus spekuloida vapaasti tämänkin konfliktin syitä ja seurauksia, sen eri osapuolten tekemisiä ja motiiveja, ilman että minun tarvitsee olla asiasta välttämättä yhtään mitään mieltä, ja että siitä huolimatta saatan edistää ongelmanratkaisua.

Näin pohtiessani minut tempaistiin tästä teoriamaailmasta takaisin keskelle käytännön toimintaa mitä yllättävämmällä ja melkeinpä väkivaltaisella tavalla.

Kaksi mellakkapukuista poliisia, kypärät ja pamput käsissään, käveli minua vastaan. Tottumattomana suurkaupunkikulkijana katsoin nuorempaa heistä silmiin. Hänellä oli lyhyt pystytukka ja kasvoillaan tiukka ja kylmä katse, ikään kuin hän olisi jännittänyt jotain. En olisi kiinnittänyt häneen sen kummempaa huomiota, jollei hän olisi kävellyt suoraa minua kohti silmäkontaktia irrottamatta.

Kohdalleni päästyään he pysähtyivät ja tivasivat mistä maasta olin kotoisin.

– Finland, vastasin jo tuhannen kerran tänä vuonna, ehtimättä arvioida kysymyksensä syitä tai vastaukseni seurauksia.

– Bye, sanoi nuorempi konstaapeli seuraavaksi, ja kosketti minua reiden sivulle tavalla, joka oli läpsäytyksen ja työnnön välistä viestittäen, että minun olisi syytä jatkaa kävelyäni.

Äänensävyltään tuo ’bye’ oli huomattavasti lähempänä suomalaisupseerien käyttämää ’voitte poistua’ –kehotusta kuin siviilien ’näkemiin’ -toivotusta.

Poliisit katosivat vallatun talon suuntaan, minä jäin Omonia –aukiolle ihmettelemään, näinkö helposti sitä saa kuvansa Supon listoille.

Se ainakin on varmaa, että he eivät tulleet puheilleni sattumalta. He eivät olleet small talk –tyyppisiä liikenne- tai partiopoliiseja, vaan kiireisen ja tiukan oloisia mellakkapoliiseja. Heidän ilmeissään, eleissään, kävelytyylissään ja puheidensa sävyllä he viestittivät päättäväisyyttä ja juurikin sitä samaa oikeassa olemisen vihaa, jota olin aistinut myös anarkistien keskuudessa.

Kaikesta päätellen he olivat tulleet puheilleni, koska olivat nähneet minun poistuvan vallatusta talosta. On tietysti mahdollista, että he etsivät jotakuta, joka ei ollut suomalainen. Tai että heillä on sopimus esimerkiksi englannin ja saksan kanssa, että lähettävät toistensa suojelupoliiseille kuvia ongelmalapsistaan. Mutta ei mahdotonta ole sekään, että heillä on tällainen sopimus suomalaisen suojeluspoliisin eli Supon kanssa.

Intuitio on alitajunnan tapa viestittää tajunnalle järkeilynsä tulokset, muistan joskus päätelleeni. Jos se pitää paikkansa, oli epävarma tunteeni ennen vallattuun taloon menemistäni alitajuntani viesti tajunnalleni. ’Joudut vielä hankaluuksiin’, se yritti sanoa. Mutta minä en häntä tälläkään kertaa kuunnellut, vaan luotin tietoiseen päättelyyni.

En minä siellä mitään taloa ollut valtaamassa’, selitän Suojeluspoliisin ylitarkastaja Naulapäälle virkamiesurakehitykseni katkettua selittämättömään lasikattoon ensi vuosikymmenen alussa. ’Yritin vain löytää selitystä heidän käyttäytymiselleen. Yritin päästä askeleen lähemmäksi totuutta.’ ’Niin, niin varmaan.’, vastaa Naulapää, nostaa vasemman jalkansa oikean päälle ja hieroo tupakkakädellä ohimoaan. ’Kinkkinen juttu’, hän ajattelee.

file:///home/timo/Desktop/Net/mp/2003-11/trust.jpg
Kukkaruukku Wienissä

Entä poliisin provokaatio, vielä yhden teorian Seatlen, Genovan ja Göteborgin mellakoiden syntymiselle käsitelläkseni. Pisimmälle mennyt syytös, jonka Göteborgin tapahtumista olen kuullut, oli että poliisi oli sujuttanut anarkistipukuisia miehiään mellakoitsijoiden joukkoon heittämään ensimmäiset kivet, joista mellakka alkoi.

Kyseessä on loistava esimerkki siitä, kuin etäällä toisistaan ihmisten todellisuuskäsitykset tämän maailman tapahtumista saattavat olla. Luulen, että suurimmalle osalle lukijoista ajatus on jokseenkin vieras: Ruotsin poliisi pukeutuneena anarkisteiksi heittelemässä kivillä kollegojaan, koska Ruotsin poliisilla ei ole parempaa tekemistä kuin saada aikaiseksi kunnon mellakka neljäntoista Eurooppalaisen valtonpäämiehen ja nuoremman Bushin vieraillessa kaupungissa.

En enää muista kuka tuon väitteen minulle esitti, mutta muistan, että tosissaan hän oli, ja siksi minulla on velvollisuus tuo väite loogisesti kumota. Tuon väitteen esittäjä tuskin tarkoitti, kuten tuossa yllä ehkä hiukan karrikoiden asian ilmaisin, että Ruotsin poliisi olisi halunnut mellakkaa mellakan itsensä takia. Todennäköisesti hän tarkoitti, että Ruotsin poliisi halusi – syystä tai toisesta – mielenosoittajat putkaan, ja asiaa nopeuttaakseen teki tämän soluttautumisoperaation.

Varma en voi olla tämänkään väitteen todenperäisyydestä, vaikka sitä suuresti epäilenkin. Varma ei toisaalta voi olla tuon väitteen esittäjäkään. Itse asiassa juuri se, että hän esitti tiedon varmana, vie uskottavuutta entisestään, sillä miten ihmeessä tämä hurja konspiraatio olisi voinut tulla ilmi?

Miten mielenosoittajat tunnistivat soluttautujan? Putosiko häneltä kenties peruukki? Vai olivatko mielenosoittajat saaneet käsiinsä valokuva-albumin poliiseista, josta he systemaattisesti etsivät joukostaan pettäjää. Vai oliko kyse sattumasta: joku vangittu näki seuraavana päivänä, putkasta päästyään, poliisiasemalla miehen, joka kovasti muistutti sitä kaikkein aktiivisinta kivenheittelijää?

Tai ehkä joku heidän joukossaan käyttäytyi turhan militaristisesti, ja mielenosoittajat päättivät ottaa asiasta selvää kiduttamalla epäiltyä: ’Olet poliisi, olet kuitenkin poliisi’ ’Ei, en ole poliisi, naurettava väite, olen fennovegaanifeministianarkisti!’ ’Etpäs ole vaan poliisi!’ ’Ai ai ai, okei okei, olen poliisi, mutta älkää enää kiusatko!’

Anteeksi jos menin ajatusleikeissäni liian pitkälle, mutta niin meni mielestäni tuon soluttautuja -väitteen esittäjäkin.

Toisaalta en epäile hetkeäkään, etteikö poliisienkin joukossa olisi hiukan samalla tavalla toimintaa kaipaavia tylsistyneitä nuoria miehiä kuin mielenosoittajienkin joukossa. Jopa johtoportaassa saattaa olla väkivaltaan mieltyneitä ihmisiä.

Vihan olemassaolon olen havainnut hyvin selvästi kummallakin puolella mellakka-aitaa, toisinaan aistin jopa jossain määrin joutuneeni tuon vihan kohteeksi, tänään ensimmäistä kertaa myös poliisien osalta.

Mutta poliisin ylimitoitetut turvatoimet, eikä edes viha tai väkivaltainen toiminta oikeuta vastaväkivaltaan. Ei ole pienintäkään epäselvyyttä, etteikö tilanteesta moraalisena ja todellisena voittajan selviäisi se, joka pystyy olla turvautumatta väkivaltaan.

Sofia: Ville Vickholm

file:///home/timo/Desktop/Net/mp/2003-11/Syksy06_157.JPG

Kolmen ja puolen vuoden ajan Ville oli ystäväni ja naapurini. Muistan hänen 30-vuotisjuhlat rantamökissä jossa ei ollut laituria. Myös seuraavat syntymäpäiväjuhlat muistan, istuimme hänen olohuoneessaan, tuolloin paikalla oli ystävien ja sukulaisten lisäksi myös hänen silloin uusi tyttöystävänsä. Söimme, juttelimme, nauroimme ja löimme afrikkalaista rumpua. Eilen kuulin Villen kuolleen auto-onnettomuudessa.

Suru-uutisen bulgarialaisessa internetkahvilassa luettuani minut valtasi epäusko. Siitä lähtien kun muutin Lapinjärvelle, on Ville ollut minulle itsestäänselvyys. Mies jolle on helppo ja miellyttävä jutella, naapuri joka on paikalla kun naapuria tarvitaan. Hänen kuolemansa tuntui täysin mahdottomalta ajatukselta.

Jätin muut sähköpostit lukematta. Maksoin ja poistuin ulos kadun vilinään. Itkin elämän julmuutta. Jaoin kolikkoni ja hedelmäni kerjäläisille, koska halusin lievittää tuota julmuutta edes jossain. Hotellissa kerroin amerikkalaiselle Sallylle Villen elämäntarinan sellaisena kuin minä sen tiesin.

Tiedän etten tälläkään hetkellä mieti Villeä yksin. Se surun määrä, jonka Lapinjärvi tuntee, on pelottavan suuri. Tyttöystävä, perhe, suku, oppilaat, ihailijat ja ystävät, jokainen suree, yhdessä ja erikseen.

Meillä kullakin on omat asiamme, jotka antavat meille lohtua ja toivoa. Minua lohduttaa varmuus siitä, että Ville eli hyvän ja onnellisen elämän. Hän ei ollut valtavirran kulkija, mikä on yksi todiste tästä. En väitä, etteivätkö valtavirran kulkijat välttämättä nauttisi elämästään, sillä enhän voi tietää, kulkevatko he valtavirtaa sinne ajauduttuaan vai kyseisen elämäntavan tietoisesti valittuaan.

Mutta Villen kaltaiset, valtavirrasta poikenneet ihmiset, ovat tiensä valinneet. Ei ole epäilystäkään että hän eli niin kuin eli – ahkerasti harjoitellen, kilpaillen, peruskoulussa opettaen ja toisinaan YUP:n konserteissa käyden – koska nautti juurikin siitä tavasta elää. Hän uskalsi olla oma itsensä.

Talo, jossa asuimme, on keskustan korkein kerrostalo. Kun tuota taloa katsoo ulkoapäin, kerroksia näyttää olevan kolme. Mutta kun sinne menee sisälle ja nousee portaat ylös, huomaa kerroksia olevankin viisi: ensimmäisessä kerroksessa on hieroja ja parturi, toisessa kunnantalon toimistot, kolmannessa sosiaalivirasto, neljännessä asuin minä ja viidennessä Ville.

Kerrosten lukumäärä on mysteeri, jota kolmen ja puolen vuoden aikana en koskaan saanut selvitettyä. Osaksi se johtuu laiskuudestani. Niin syvä on epäuskoni ihmeisiin, etten edes vaivautunut selvittämään, asuinko ihmeessä sisällä vai oliko kyseessä optinen harha.

Yhdestä ikkunastani näkyi järvi, toisesta kirkko. Villen yhdestä ikkunasta näkyi kirkko ja toisesta puisto. Takapihalla, talon nurkkauksessa, kasvaa iso koivu, josta seurasimme vuodenaikojen vaihtelua.

Lähes koko vuoden maailmaa kierrettyäni olen yhä vankemmin sitä mieltä, että järvemme on ympäristöineen harvinaisen kaunis. Työpaikkani oli tuon järven toisella puolella, joten talvisin kävelen tai luistelen usein töihin. Talvi iltapäivisin töistä kotiin tullessani näin usein Villen järvellä harjoittelemassa.

Kesäisin olen haaveillut töihin soutamisesta, ja muistan kuinka tuosta haaveesta mainitsin myös Villelle. Hän ei voinut olla kertomatta uineensa kerran tuon kahden kilometrin matkan koulutuskeskukselle. Hän oli ollut eräänä kesänä, ennen minun Lapinjärvelle muuttamistani, keskuksessamme töissä, ja yhdistänyt hyödyn ja liikunnan uimalla töihin.

Ei hänen olisi sitä minulle tarvinnut kertoa. Olin kuullut tapauksesta jo moneen kertaan monesta eri suusta. Itsekin minulla oli ollut tapana se mainita uusille oppilailleni. Naapurini Ville, joka ui töihin. Aina sen kertoessani olin ylpeä ystävästäni. Olin, olen ja tulen aina olemaan.

file:///home/timo/Desktop/Net/mp/2003-11/helmenkalastaja_2.jpg

Talvisin meidät herätti lumiaura. Viikonloppuisin kuulimme kirkonkellot. Maanantai-iltaisin kellarista kantautui tasainen pauke kun naiset kutoivat mattoja, mikä toisinaan nauratti meitä. Arkiaamuisin pärisivät kunnantalon toimiston puhelimet. Myös siivoojan kovaääninen puhe ja nauru kantautui säännöllisesti asuntoihimme.

Emme mekään hiljaa aina olleet. Toisinaan kuulin seinien läpi Villen kuuntelevan YUP:tä, joten yhtä lailla uskon hänen kuulleen minun huudattaneen Ismo Alankoa. Mutta koska kumpikin pidimme kummastakin artistista, ei meillä ollut koskaan mitään syytä valittamiseen.

Aamuisin toin Villelle Hesarin, iltapäivisin hän toi minulle kirjepostin. Matkoilla ollessani hän kasteli kukkani, ja puolin ja toisin lainailimme mitä nyt satuimme tarvitsemaankaan.

Tapasimme päivittäin, niin että naapuruussuhteesta kehittyi nopeasti ystävyyssuhde. Juttelimme ja saunoimme yhdessä. Toisinaan saunoimme myös erikseen, jos Ville sattui tulemaan saunasta silloin kun minä tulin kotiin. Tai jos minä satuin tulemaan saunasta silloin kun Ville tuli kotiin.

Mutta jos kumpikin olimme kotona, saunoimme yhdessä. Keskustelimme monista asioista, mutta ennen kaikkea niistä jotka yhdisti meitä: maratonista, triathlonista, opettamisesta, sinkkuudesta, matkustelusta, Martikaisen sanoituksista, Lapinjärvestä ja elämästä yli päätään.

Ajattelen usein kuolemaa. Kirjoitan siitä, pohdin sitä ja näen siitä unia. Mielestäni harva asia elämässä on yhtä tärkeää kuin oman ajallisen rajallisuutensa tietäminen ja tunnustamien. Mutta Villeen en kuolemaa koskaan yhdistänyt, sillä hän oli yksi terveimmistä ja elinvoimaisimmista ihmisistä jonka tunsin.

Yllätyksiä on elämä täynnä. Hyviä ja huonoja. Hyvä yllätys minun elämässäni oli, että sain tuntea Villen kolmen ja puolen vuoden ajan.

Leave a reply