2003-10: Puola, Itävalta ja Slovenia

Krakova, osa 1: Lee Min Ho

Krakovan rautatieaseman yleisessä miestenvessassa aikani istuskeltuani, siellä vessanrahastajan ammatista haaveiltuani, portaat ylös noustuani, kenetpä siinä näinkään turisti-infon tiskiin nojaamassa, kaupungin hostellitilannetta tiedustelemassa, kuin paatuneen maailmankiertäjä Leen Min Ho’n!

Jälleennäkeminen riemastutti kumpaakin, ei niinkään siksi että olisimme Riikassa muodostaneet erityisen voimakkaan ystävyyssuhteen, vaan tämän jälleenkohtaamisen epätodennäköisyyden vuoksi. Etelään olimme matkalla kumpikin, sen tiesimme, mutta minkäänlaista puhetta matkareitistä tai matka-aikataulusta ei meillä Placis’issa ollut. Krakovaan hän oli päätynyt eri reittiä kuin minä, viimeistä osuutta lukuun ottamatta, jonka olimme tietämättämme tulleet samaisella junalla Varsovasta.

Min Ho’n musta pitkä pukinparta saa kenet tahansa kateelliseksi. Tämän parran, vahvojen korealaisten kasvonpiirteiden ja harteille ulottuvien, vapaina roikkuvien hiusten takia hänestä saa hurjan ja täysin totuudenmukaisen vaikutelman: hän näyttää mieheltä, joka on kiertänyt puoli maailmaa. Pelkästään tällä nimenomaisella reissulla hän on käynyt 26 maassa. Voi olla, etten saanut niitä kaikkia syyskuun matkapäiväkirjaan lueteltua.

Hän on soulilaisen opettajapariskunnan ainut lapsi. Hänen isänsä opetti aikoinaan samassa koulussa englantia, jossa hänen äitinsä toimi historianopettajana. Nykyisin isä on koulun rehtori ja äiti on siirtynyt kotiäidiksi. Itsellään hänellä on insinöörin ylemmän asteen koulutus, mutta sen alan työt eivät häntä kiinnosta. Iältään Min Ho on kolmekymppinen ja siviilisäädyltään naimaton.

Tapa, jolla hän kritisoi japanilaisten suvaitsemattomuutta, lähenee itsessään suvaitsemattomuutta. Hän kertoo itänaapureidensa sulkeutuneesta island mind –elämänasenteesta, ja heidän yrityksistään kääntää historia ylösalaisin. Pääosa Japanin kulttuurivaikutteista on tullut mantereelta Korean niemimaan kautta, eikä suinkaan päinvastoin, hän naurahtaa.

Ensimmäinen illalliskeskustelumme ajautui kovin japanilaiskeskeiseksi siihen nähden, etten ole koskaan tuntenut tarvetta keskustella Japanista tai japanilaisista, vallankaan ei-japanilaisen kanssa. Täysin japanilaisvastainen Min Ho ei kuitenkaan ole, vaan kehui japanilaisia omenoita maailman parhaiksi.

Hän kertoo mielellään kotimaansa ylitsepursuavasta ystävällisyydestä – josta lisää tuonnempana – mutta myöntää korealaisenkin kulttuurin heikkoudet. Kuten nyt esimerkiksi suhtautuminen hiuksiin ja partaan. Vain sata vuotta sitten ajateltiin, että keho ei ole yksilön oma, vaan vanhempien lahja meille kullekin, eikä sitä saa siksi kohdella miten sattuu. Hiusten ja parran oli annettava kasvaa, koska ne tulkittiin erottamattomaksi osaksi kehoa.

Naimattomien miesten hiukset palmikoitiin, naimisissa olevien hiukset olivat ponihännällä pään päällä. Hatut olivat korkeita, niin että hiukset mahtuivat nätisti sinne sisälle.

Nykyään, yksisuuntaisten länsimaalaisten kulttuurituulten puhaltaessa, pitkähiuksisia ja –partaisia miehiä katsotaan kuin rikollisia. Lyhyt on kansakunnan muisti, Min Ho tuhahtaa.

Matkoillaan hän elää niukalla budjetilla, tavoitteenaan kuitenkin kiertää tunnollisesti kunkin kaupungin tärkeimmät turistikohteet. Minutkin hän sai houkutelluksi maan uumeniin, krakovalaiseen suolakaivokseen, jossa on kuuluisa suolasta tehty kirkko. Min Ho oli tästä monumentista hyvin vaikuttunut, minä taas palelin kaivoksen syvyyksissä ja harmittelin salamavalotonta kameraani, jota raahasin turhaan mukanani.

Selkeimmin eroavaisuutemme kävi ilmi kun hän majataloomme päästyämme kaivoi rinkastaan kolmisen kiloa kaupunkioppaita, karttoja ja erinäisten turistikohteiden esitteitä. Hän rupesi järjestelemään niitä suunnitelmanaan lähettää ne postitse kotimaahansa. Hänen ottaessaan esille myös eri maiden kolikoita, totesin hänen kuuluvan vaeltaja-keräilijä –ihmistyyppiin, joiden olin luullut kuolleen sukupuuttoon jo vuosituhansia sitten. Hän lajitteli kunkin maan kolikot omaan pieneen muovipussiinsa, joiden suut hän poltti kiinni sytkärillään.

Sitten hän vielä ihmettelee, kun hänen Pakistanista Koreaan lähettämänsä vastaavansisältöinen paketti ei ole neljässä kuukaudessa saapunut perille. Mielestäni siinä ei ole mitään ihmeellistä, että postitse lähetetyt rahapaketit päätyvät eri osoitteeseen kuin mitä paketin päällä lukee.

Niinhän kaikille keräilijöille lopulta käy, totean voitonriemuisena ja entistäkin postmaterialistisempana. Ennemmin tai myöhemmin tavarat päätyvät eri osoitteeseen.

Krakova, osa 2: Militaristi

Min Ho’n ja minun vielä päivitellessä kohtaamistamme puheillemme pyrki hostellinomistajaksi esittäytynyt mies, joka halusi meidät asiakkaikseen. Sen kummemmin asiaan paneutumatta otimme vastaan meille tarjotut esitteet ja lupasimme harkita asiaa.

Illallisen jälkeen raukeus valtasi lahjaksi saadut kehomme ja kaipasimme yösijaa. Suuntasimme kulkumme meille tyrkytettyyn hostelliin, jonka löysimmekin muutamien mutkien jälkeen. Siellä meille kuitenkin ilmoitettiin hostellin olevan täynnä.

Epäilin reseptionistin puheiden todenperäisyyttä, sillä hostellinomistaja oli paria tuntia aiemmin paljastanut, meitä imarrellakseen, hostellinsa valikoivan asiakaskuntansa. Mitä ilmeisemmin hostellin johto- ja työntekijäportaan käsitys asiallisesta asiakkaasta erosi juurikin meidän tapauksessa.

Syy kolkkoon tilanteeseemme oli osaltaan minun, kun en ollut tajunnut heti esittelyvaiheessa ilmoittaa että olimme täällä nimenomaan omistajan suosittelemana. Sen sijaan aloitin keskustelun vanhasta tottumuksesta kysymällä, olisiko heillä vapaita huoneita.

– Ei, ei ole, vastasi reseptionisti, ja näin selväsanaisen vastauksen – oli se totta tai ei – jälkeen ei selittelyt enää edistä asiaa.

Pettyneinä palasimme lähtöruutuun eli rautatieasemalle, jossa jätin arvotavarani tallelokeroon, koska olimme päättäneet etsiytyä kaupungin halvimpaan, kahdentoista hengen yhteismajoitukseen keskustan ulkopuolelle.

Asetellessani tavaroitani säilytyslokeroon minua puhutteli jämptisti pukeutunut lyhythiuksinen nuori mies. Hän kysyi, ensin puolaksi ja sitten englanniksi, luotinko todella näihin tallelokeroihin. Hiukan epävarmasti vastasin luottavani, ja kysyin, onko joku syy olla luottamatta.

– Yes, this is Poland, hän vastasi, vaikka itsekin oli parhaillaan laittamassa tavaroitaan lokeroihin.

Hän halusi tietää mistä olen kotoisin ja mitä teen työkseni. Väsymys painoi silmiäni, enkä ollut lainkaan juttutuulella, minullahan jo sitä paitsi oli seuraa. Vastasin lyhyesti olevani opettaja ja kotoisin Suomesta. Seuraavaan, tarkentavaan kysymykseen vastasin opettavani vähän sitä sun tätä, mutta tajusin pian olleeni hiukan liian epämääräinen.

– Pasifisteja, sanoin, opetan pasifisteja.

Mies innostui silmin nähden, joten arvasin hänen olevan joko pasifisti tai militaristi. Toisin kuin yleisesti luullaan, näitä ihmisryhmiä on toisinaan vaikea erottaa toisistaan. Militaristit harvemmin näyttävät pasifisteilta, mutta sen olen oppinut, että pasifisti voi olla ihan minkä näköinen tahansa, jopa militaristin.

– Pasifisteja! hän huudahti voitonriemuisena, ja kaivoi lompakostaan sotilaspassinsa.

Kuvassa näkyviä kauluslaattoja osoittaen hän kertoi olevansa ammattiupseeri.

No niin, pasifistien opettaja ja sotilaskouluttaja siis kohtasivat tallelokeroilla. Tosiasia ei hetkauttanut minua mihinkään suuntaan, enkä muuttunut aiempaa puheliaammaksi. Hän oli kuitenkin asiasta selvästi innoissaan, eikä halunnut jättää minua rauhaan. Hän kysyi, tarvitsisinko jotakin, voisiko hän kenties auttaa.

Kello oli kymmenen illalla ja olin ystäväni kanssa vailla majoitusta, joten enhän sitä voinut olla apua tarjoavalle mainitsematta.

Tämän kuultuaan upseeri otti ohjat käsiinsä. Seurasi selkeyden ja epämääräisyyden suuri kohtaaminen, stressin ja stressittömyyden yhteenotto, ihmettelyjen ihmettely, kontrollin ja kontrolloimattomuuden tango.

Lähes koko meneillään olevan vuoden olen elänyt huolettomien selkärepputuristien keskuudessa, joiden ainoa ja ikuinen stressi on, pääsevätkö he koskaan stressistä täysin eroon. Tällaisessa ympäristössä eläessäni olen itsekin muuttunut niin stressittömäksi, että puolalaisupseerin hätääntyminen minun ja Leen Min Ho’n tilanteen suhteen kauhistutti, ja sai minut melkeinpä stressaantumaan.

On kieltämättä totta, että meillä ei ollut varmuutta, oliko tässäkään hostellissa tilaa, ja vaikka tiesimmekin bussin numeron jolla sinne pääsee, emme tienneet missä on bussipysäkki, kumpaan suuntaan ajavaan bussiin pitäisi nousta, saati sitten millä pysäkillä tulisi jäädä pois. Emme myöskään osanneet maan kieltä, emme tienneet missä määrin kaupungin asukkaat puhuvat englantia tai saksaa ja minne ja miten bussimatkat maksetaan.

Mutta sen tiesimme, että taksi on kalliimpi kuin bussi, ja että halpa hostelli sopii matkabudjeteillemme huomattavasti paremmin kuin keskustan kalliit hotellit. Ennen kaikkea tiesimme että ei hätä ole tämän näköinen, asioilla on taipumus järjestyä ja että ei kysyvä tieltä eksy. Monia muitakin lohduttavia sananparsia tiesimme monella kielellä, ja niihin myöskin uskoimme pitkän matkustelukokemuksemme perusteella.

Puolalaisupseeria eivät sanonnat lohduttaneet. Ensinnäkin hän vaati, ettemme menisi niin epäilyttävän halpaan hostelliin, vaan valitsisimme yösijaksemme jonkun keskustan luotettavista hotelleista. Toisekseen hän halusi käydä neuvottelemassa meille taksin hiukan rautatieaseman ulkopuolelta, koska siellä ne ovat halvempia kuin rautatieaseman välittömässä läheisyydessä.

Kolmannekseen hän halusi, että jäisimme kuuntelemaan hänen luentoaan Puolan rikollisuudesta.

Äärimmäisen kohteliaina ja nöyrinä miehinä meillä oli vaikeuksia saada hänet uskomaan, että aioimme toimia tässä asiassa eri tavalla kuin hän neuvoi. Pitkiä hiljaisuuksia, maahankatsomisia ja toisiimme vilkuiluja tekniikkana käyttäen saimme hänet ymmärtämään, että aina asia minkä hän hyväksemme voi tehdä on ottaa selvää, kumpaan suuntaan ajavaan bussiin meidän tulisi nousta.

Sen hän ansiokkaasti tekikin, ja hänestä eroon päästyämme olimme niin huojentuneita ja rentoja, että ajoimme reippaasti hostellipysäkin ohi. Paikallisten ihmisten avuliaisuutta hyväksikäyttäen löysimme suuren hostellin jo hyvissä ajoin ennen keskiyötä, taas yhtä seikkailua rikkaampana.

Krakova, osa 3: Korealaisia kohteliaisuuksia

Seuraavana päivänä löysimme mukavan yksityisen majatalon aivan vanhankaupungin kupeesta. Min Ho istui omalla sängyllään ja kuori keskittyneen näköisenä omenaa. Aikansa aherrettuaan hän nosti voitonriemuisesti esille vieterimäisen omenankuoren, joka todisti hänen kurineen omenan yhdellä vedolla. Sitten hän paloitteli omenan neljään osaan, poisti huolellisesti karan ja siemenet, asetteli palaset lautaselle ja tarjosi koko komeuden juhlallisesti minulle.

Jo vuosia sitten olen oppinut, että korealaisten kohteliaisuuksien kyseessä ollessa kumpikin osapuoli pääsee huomattavasti pienemmällä vaivalla, kun näistä kohteliaisuuksista ei yritä kohteliaasti kieltäytyä vaan ottaa ne kohteliaasti vastaan. Rajansa kuitenkin kaikella.

Omenaa syödessäni hän rupesi nimittäin kuorimaan toista omenaa. Saatuaan sen, viimeisen omenansa, kuorituksi, ojensi hän myös sen minulle. Katsoin häntä kysyvästi, ja kun tajusin hänen olevan tosissaan, kieltäydyin vedoten siihen yksinkertaiseen tosiasiaan, että täytyyhän hänenkin syödä. Hän ei kuitenkaan hyväksynyt kieltäytymistäni. Kieltäydyin toistamiseen, jonka jälkeen päädyimme kompromissiin, niin että minä syön oman omenani lisäksi neljäsosan hänen omenastaan ja jätän hänelle kolme neljäsosaa.

Korealaiseen kulttuuriin kuuluu äärimmäisyyksiin asti viety vanhemman kunnioittaminen. Vanhemmat puolestaan lahjoittavat nuoremmilleen lahjoja. Pääsin seuraamaan läheltä tätä kohteliaisuus-sirkusta kun tapasimme hostellissa, jonne saavuimme iltamyöhään, kaksi nuorta korealaistyttöä. Lee ehti tutustua heihin tuskin kahtakaan tuntia, koska tytöt jatkoivat nopeatahtista Euroopan-kiertomatkaansa heti aamulla. Eron hetken koitettua Min Ho kävi ostamassa heille suklaapatukoita hostellin karkkiautomaatista. Sillä välin toinen tytöistä ehti kirjoittaa hänelle sivun mittaisen kiitoskirjeen, jota Min Ho minulle myöhemmin ylpeänä esitteli.

Tässä ei kuitenkaan ollut riittävästi kohteliaisuuksia, vaan etukäteen tytöille ilmoittamatta Min Ho ilmestyi kolmen kahvin kanssa rautatieasemalle, tunti ennen nuorten naisten junan lähtöä. Olin epäillyt ääneen, ettei kai nyt kukaan tunti etuajassa asemalle ilmesty, mutta aliarvioin korealaisen huolellisuuden, sillä siellä he olivat todellakin tavanneet ja kuumat kahvit juoneet.

Jossain vaiheessa epäilin Min Ho’n olleen kiinnostunut jommastakummasta tytöstä, mutta hän kovasti vakuutteli, että kyse oli vain korealaisesta tavasta. Hän nimittäin toivoi, että tyttöjen vartuttua hekin auttavat nuorempiaan, ja näin maailman pikku hiljaa paranee.

Muutamia päiviä myöhemmin, vaihdettuamme kaupunkia, Oswiecimin hotellin reseptionisti kertoi, että naapurihuoneeseemme on majoittunut eteläkorealainen, joka halusi Min Ho’n ottavan häneen yhteyttä. Ystäväni kiitti tiedosta mutta sanoi, ettei tällä kertaa halunnut tavata ketään. Takanamme oli jokseenkin rankka turistikierros, ja Lee tiesi tasan tarkkaan minkälainen kohteliaisuuksien ja muodollisuuksien show tapaamisesta kehkeytyisi.

Lysähdimme Min Ho’n hotellihuoneeseen katselemaan televisiota, eikä mennyt aikaakaan kuin naapuri jo huitoi parvekkeellaan niin, etten voinut olla kiinnittämättä häneen huomiota. Katseidemme kohdattua hän viittoili minut parvekkeelle. Viattoman näköisen tervehdin, mutta en voinut ruveta Leetä sen enempää piilottelemaankaan naapurin kysyttyä olenko mahdollisesti eteläkorealainen.

On minua turkkilaiseksikin luultu, kuten myös filippiiniläiseksi, mutta kummallisille väärinarvailuille on aina syynsä. Liverpoolissa minua luultiin turkkilaiseksi koska päässäni oli turkkilainen päähine. Filippiiniläiseksi minua luuli huonokuuloinen ja ilmeisen aasialaiskeskeisen maailmankuvan omaava delhiläisnainen. Tällä kertaa reseptionistihan oli kertonut naapurille, että viereiseen huoneeseen on majoittautunut eteläkorealainen.

Viittoilin siis Min Ho’n parvekkeelle, ja kohteliaisuuksien ja muodollisuuksien show’han siitä syntyi, aivan kuten Min Ho oli pelännyt. Esittäytyessämme hän paljastui työmatkallaan olevaksi helikopteri-insinööriksi, meitä vanhemmaksi, mikä oli oleellinen yksityiskohta.

Korealaismiehet tyhjensivät ainokaisen pöydän ja nostivat sen pienen hotellihuoneen keskelle. Siihen aseteltiin tarkasti kolme muovista haarukkaa ja naapurin tuliaisiksi tuomat ruuat: leikkeleitä, kaksi tomaattia, valmissalaattipurkki ja pullo vodkaa.

Huolellisella asettelulla ja sillä, että aloimme syödä vasta kun kaikki oli valmista, näistä vaatimattomista eineistä muodostui juhlallinen ateria. Helikopteri-insinööri otti leikkeleitä aina neljäsosapala kerrallaan ja pureskeli sen huolellisesti. Vodkaa ei koskaan kaadettu itselleen, vaan aina toiselle. Toisen tarjotessa vastaanottaja kosketti, ikään kuin kannatteli, kohteliaisuutta osoittaakseen oikeaa kättään jossa muki oli. Ele oli hiukan samanlainen kuin Intiassa, jossa syvää kunnioitusta osoitetaan vastaavalla tavalla esimerkiksi kätellessä.

Tuossa kohteliaisuusruljanssissa vierähti kaksi tuntia, jonka jälkeen – jonkin kummallisen korealaisen logiikan mukaan – olikin aika siirtyä ravintolaan syömään. Naapuri ilmoitti vanhimpana haluavansa tarjota myös sen. Järkeilin, että vähintä mitä voin tilanteessa tehdä on, että hyväksyn tarjouksen mukisematta. Siirryimme alakerran korkeatasoiseen ravintolaan, jossa tilasin itselleni maukkaan kala-aterian.

Minusta tuntuu, että Leen maailmanmatkailulta saama kokemus oli opettanut hänelle tiettyä suhteellisuudentajua kohteliaisuutensa kanssa. On tietysti totta, että hänen kanssaan oli toisinaan vaikea ylittää katua, koska hän koko ajan pyrki päästämään autoja ohitseen, ja että hän tarjosi minulle ruokaa huomattavasti useammin kuin minä ehdin hänelle tarjota, mutta kiusallisiin tilanteisiin hänen kohteliaisuutensa ei kuitenkaan vienyt.

Toisin oli laita Liverpoolilaisen ystäväni Henryn kanssa, joka myös oli kotoisin Etelä-Koreasta, mutta joka vaihto-oppilasvuotensa kunniaksi oli ottanut käyttöönsä tuon länsimaalaisen nimen. Jo viikkoa ennen eroamistamme hän kertoi, että hänellä on huoneessaan jotain minulle varattuna.

Lähtöäni edeltävänä päivänä menin hänen opiskelijakämppäänsä. Yllätyksekseni hän ojensi siellä minulle suurikokoisen, painavalla puuraameilla varustetun diplomin. Kyse oli todiste hyvin korkeasta dan –arvosta Ju-Jitsu –itsepuolustuslajissa.

Merkillepantavaa tässä lahjassa oli, että kyseessä ei ollut Henrylle myönnetty diplomi, vaan hänen Etelä-Koreassa asuvalle ystävälleen, joka oli antanut sen lahjaksi Henrylle suoritettuaan vielä korkeamman arvon. Nyt Henry lahjoitti diplomin puolestaan minulle, kahdestakin syystä.

Ensinnäkin minä epäilemättä muistaisin hänet lopun ikäni, koska roikkuessaan seinälläni tuo suurikokoinen kummallisuus vetäisi katseeni puoleensa tuon tuostakin. Toisekseen Henry muistaa minut, koska häneltä puuttuu jokin konkreettinen, hänelle tärkeä esine.

Muistan kuinka pitelin lahjaani kaksi käsin ja mietin miten kiittäisin. Tarkemmin sanottuna mietin suostunko yli päätään ottamaan lahjaa vastaan. Tiesin heti ensi silmäyksellä, etten moista rumilusta tule koskaan seinälleni nostamaan, ja että kyseinen esine tulee olemaan suuri rasite seuraavan päivän muutto –operaatiota silmälläpitäen. Mielessäni kävi kuva isästäni, kuvittelin kuinka hän vastaavassa tilanteessa olisi käytännön hankaluuksiin vedoten kohteliaasti kieltäytynyt lahjasta.

Katsoin kuitenkin kasvaneeni astetta kansainvälisemmäksi ja oppineeni, että pieni totuuden kaunistelu kohteliaisuusmuodollisuuksissa on huomattavasti sharmikkaampaa kuin jääräpäinen rehellisyys, ja otin lahjan hymyillen vastaan.

Tuo kansainvälinen hymy vei kaikki rahani. Manchesterin lentokentällä minulta nimittäin vaadittiin matkatavaroideni ylikiloista summaa, joka ylitti reilusti oman lentolippuni hinnan.

En alkanut esitelmöimään lentokenttävirkailijalle korealaisen kohteliaisuusfilosofian kauneutta, enkä siten myöskään maininnut laukussani olevaa puuraamista ja lasipäällysteisistä tuntemattoman ihmisen Ju-Jitsu diplomia, vaan otin kasvoilleni surkeimman ilmeeni ja sanoin olevani köyhä opiskelija muuttamassa takaisin kotiskandinaviaani, ja että lompakossani ei suinkaan ollut kahtasataa puntaa vaan vain nämä kaksikymmentä. Niinpä hän kirjoitti minulle kahdenkymmenen punnan ylikilomaksulapun.

Oswiecim, osa 1: Onnesta ja ankeudesta

Vuosia sitten Tanskassa, CISV:n leirillä, leikimme vakavalla asialla. Huutokaupattavana oli autoja, veneitä, lapsia, rakkautta, musiikkikorvia, vapautta, onnea ja autuutta. Meillä kullakin oli kymmenentuhatta rahaa käytössämme ja oikeus sijoittaa sen parhaaksi katsomallamme tavalla. Huutokauppa alkoi tavaroista, joita kukaan ei tietenkään arvioinut kovin kalliiksi, kun jalompiakin asioita oli tarjolla.

Olin kuullut tästä leikistä jo aiemmin, joten tiesin miten pitää toimia: ei saa tuhlata penniä, senttiä eikä äyriäkään mihinkään muuhun kuin kaikkein tärkeimpään, ja heti kun se tulee kaupattavaksi, pitää tarjota siitä saman tien koko summa.

Sillä välin kun autoja, veneitä ja taloja myytiin pilkkahintaan, ja lapsiakin suhteellisen halvalla, mietiskelin mikä on kaikkein tärkeintä: vapaus, rakkaus, terveys vai onnellisuus.

Päädyin onnellisuuteen, koska katsoin että jos olen onnellinen, en tarvitse mitään muuta. Sitten toimin juuri niin kuin minua oli neuvottu, eli huusin onnellisuudesta heti sen tultua myyntiin täydet kymmenentuhatta rahaa, ja niin sain onnellisuuden itselleni.

Kun huutokauppa oli ohi, keskustelimme tapamme mukaan kiivaaseen sävyyn sen lopputuloksesta. Julistin itseni voittajaksi, mutta vapauden itselleen halvemmalla huutanut väitti kovasti vastaan. Vastasin, etten kaipaa vapautta enkä terveyttä, koska olen onnellinen, vaikka olisin sairas ja vangittu.

Näin jälkikäteen ajateltuna mietin, että esimerkiksi rakkauden ostanut olisi voinut väittää, että rakkaus –käsitteeseen sisältyy erottamattomasti onnellisuus, joten hän on onnellisempi kuin minä, koska hänellä on onnen lisäksi vielä seuraakin. Jaettu ilo kun on kaksinkertainen ilo.

Toisaalta rakkauteen sisältyy myös negatiivisia tunteita, väittävät monet runoilijat. Ehkäpä hiukan pelkoa ja mustasukkaisuutta, mutta ainakin nyt menettämisen tuskaa, ennemmin tai myöhemmin.

Kymmenisen vuotta myöhemmin, Puolalaisen Oswiecimin rautatieaseman internetkahvilassa, luin seuraavanlaisen asiaan liittyvän uutisen.

04.10.2003, klo 07.05

Nigerialaiset onnellisin kansa

Maailman onnellisimmat ihmiset asuvat Nigeriassa, onnettomimmat puolestaan Romaniassa, kertoo New Scientist –lehden julkaisema, 64 maan tilannetta selvittänyt tutkimus.

Nigerialaisten jälkeen elämäänsä tyytyväisimpiä olivat meksikolaiset, venezuelalaiset ja elsalvadorilaiset. Tyytymättömimpiä olivat romanialaisten ohella armenialaiset ja venäläiset.

Onnelliseksi tekevät asiat vaihtelivat maittain. Kun Yhdysvalloissa tärkeänä pidetään henkilökohtaista menestystä, Japanissa arvotetaan mm. perhettä ja itsekuria.

Tutkimus näyttäisi samalla vahvistavan sen sanonnan, ettei maallinen mammona välttämättä tee ketään onnelliseksi.

Teollisuusmaissa onnellisten ihmisten määrä on pysynyt kauan vakiona, vaikka tulot ovatkin nousseet huomattavasti. Poikkeuksena on Tanska, jossa ihmisten tyytyväisyys elämäänsä on lisääntynyt.

World Value Survey –projektin tutkimus tehtiin vuosina 1999 – 2001. Tätä ennen vastaava maailmanlaajuinen tutkimus on tehty 1990 –luvun alussa ja puolessavälissä.”

Reuters, BBC, YLE24

Länsimaalaisen on tätä vaikea uskoa, koska me tiedämme niin hyvin, ettemme olisi esimerkiksi köyhän nigerialaisen naisen asemassa kovin onnellisia.

Mutta tuskin olisi köyhä nigerialaisnainenkaan onnellinen, jos hänet tempaistaisiin Nigerian maaseudulta pimeään, kylmään, individualistiseen, teollistuneeseen, urbanisoituneeseen, infoähkyiseen, post-moderniin ja luonnosta vieraantuneeseen pohjolaan. Ei vaikka hänellä olisikin videot, pesukone ja täydet ihmisoikeudet. Ei ainakaan jos hänellä ei olisi mielekästä tekemistä, haaveilemista ja ympärillään rakastettavia sukulaisia ja tuttavia.

Mutta kyse ei olekaan siitä, olisimmeko me siellä onnellisia tai olisiko hän täällä onnellinen, vaan siitä, kuinka onnellinen hän on kotonaan ja kuinka onnellisia me olemme tahollamme.

Sen perusteella miten tutustuin ihmisiin Pohjois-Sambian maaseudulla voin helposti uskoa tuon tutkimuksen antavan oikeansuuntaisia viitteitä siitä, että nigerialaiset ja meksikolaiset ovat onnellisempia kuin suomalaiset.

Onnelliseksi tekevät asiat vaihtelevat maittain, sanottiin yllä olevassa uutisessa, mutta luulen että ne myös vaihtelevat sukupolvittain ja yksilöittäin. Nigeriassa on taatusti suuri määrä nuoria miehiä, jotka olisivat iki-onnellisia videoista ja Play-Stationista, ja pystyisivät luomaan onnellisen elämän länsimaisen materialismin keskellä, aivan samalla tavalla kuin minä voisin elää onnellisena Sambian maaseudulla.

Mutta keskivertoihmisestä puhuttaessa maan ja kulttuuriympäristön vaihtaminen ei näytä olevan kovin suosittu ratkaisu, ja hyvä niin, sillä onnellisuus ei ole ulkoisista tekijöistä riippuvainen kuin tiettyyn pisteeseen asti. Paljon ratkaisevampaa on elämänasenne.

Meksikolaiseen kulttuuriin kuuluu positiivisempi elämänasenne kuin suomalaiseen, ja siksi uskon heidän olevan keskimäärin meitä onnellisempia.

En usko enteisiin, mutta olen matkustanut silmät avoimena ja odottanut mitä sattuma eteen tuo. Nyt se toi eteeni ehdotuksen. Vapaalla tahdolla varustettuna tulkitsen sen ehdotuksia miten tykkään, enkä tulkitse sen nyt sanovat, että lähde Nigeriaan, vaan että lähde Meksikoon.

Meksikoon, jossa ihmiset ovat iloisia materialistisesta kurjuudestaan huolimatta. Siellä on kuuma, siellä on vuoristoa, rantaa – täytyy vain päättää kumman valtameren rannalle haluaa – aavikkoa ja sademetsää. Suurkaupunkejakin siellä on niin paljon että intohimoisinkin kaupunkifani saa siitä tarpeekseen, haluaa paeta maaseudulle, jota myös löytyy Meksikosta.

Rautatieaseman internetkahvilasta lähdettyäni rupesin näkemään ympärilläni sitä ankeutta, jota ennen tänne tuloani luulin Puolan olevan pullollaan. Näin kuinka ihmiset kulkivat päät painuksissa, tyytymättömän näköisinä, mieli harmaana. Nousimme pysäkillä seisoneeseen kuskittomaan linja-autoon, vain saadaksemme haukut kuskilta, joka lopulta vaivautui paikalle. Taivaalta satoi vettä, pitsa oli pahaa ja talot olivat ränsistyneitä ja likaisia.

Ankeuden kliimaksin saavutimme kun tämän pikkukaupungin rautatieaseman portailta teinipoika, Lee Min Ho’n nähtyään, ei pystynyt pidättelemään ties mistä sielun syövereistä esille tunkeutuvaa huutoa: ’White Power!’, hän huusi, ja sai sillä kaverinsa röhöttämään kuin parhaallekin vitsille. Näin siis Oswiecimissa, jossa sijaitsee maailman kuuluisin keskitysleiri Auschwitz-Birkenau. Ihmiset ovat sekopäitä. Ovat olleet jo kauan, ja yhä ovat.

Oswiecim, osa 2: Auschwitz-Birkenau

Se, että Natsit teurastivat keskitysleireillään puoli vuosisataa sitten kuusi miljoonaa ihmistä, on yksi niistä ratkaisevista asioista, jotka ovat tehneet minut suvaitsevaiseksi. Toisen maailmansodan tapahtumista lukemani kirjat, näkemäni dokumenttiohjelmat ja elokuvat ovat jokainen jättäneet minuun lähtemättömän vaikutuksen.

Natsien teurastus oli niin laajamittainen, että esimerkiksi Varsovassa ei enää juurikaan ollut jäljellä sitä vähemmistöä, joita kohtaan olisin voinut suvaitsevaisuuttani osoittaa. Kommunistit saattoivat kuusikymmentäluvulla loppuun natsien aloittamat etniset puhdistukset antamalla kaikille puolalaisille juutalaissyntyisille potkut. Käytännössä heille ei jäänyt muuta mahdollisuutta kuin laiton maastamuutto, sillä mitään työttömyyskorvausta ei täyden työllisyyden kommunistipuolassa tunnettu.

Jos suvaitsevaisuuden osoittaminen on liian myöhäistä, voisi nopea johtopäätös olla, että toisen maailmansodan myllerryksessä paha voitti ja hyvä jäi alakynteen. En tiedä kuinka tosissaan Veikko Huovinen oli Hitler –elämänkerrassaan väittäessään, että hirmuhallitsijan tavoite oli juuri se mikä toteutui, eli mahdollisimman suuri kaaos.

Niin tai näin, natsienkin kehittelemä totalitarismin muoto kuitenkin kaadettiin, eikä se siinä mielessä suinkaan voittanut. Se ei kaatunut, vaan se nimenomaan kaadettiin väkivaltaisesti. Tämä on suurin yksittäinen asia, jonka vuoksi olen yhä armeijan reservissä.

Kaatamattakin se olisi kaatunut, ennemmin tai myöhemmin. Pahoin kuitenkin pelkään, että se olisi tapahtunut paljon myöhemmin, ja että sen väkivaltaisella kaatamisella säästettiin ihmishenkiä ja kärsimystä. Varma en tietenkään voi olla.

Miksi natsisaksan nousu ja tuho tuntuu vaikuttavan minuun, ja yli päätään länsimaailmaan niin paljon enemmän ja eri tavalla kuin esimerkiksi Britti-imperiumin, Kolonialismi-ranskan tai Neuvostoliiton hirmuteot?

Neuvostoliiton harjoittamissa vainoissa kuoli enemmän ihmisiä kuin natsisaksan. Asioista vakavimmallakin saa pilailla, ajatteli ainakin eräs pilapiirtäjä, joka piirsi Hitlerin ja Stalinin hiekkalaatikolle. Leikki oli päättynyt Stalinin voittoon, johon Hitler totesi katkerana: “Mutta kun minä en tiennyt että omiakin saa tappaa!”

NL:n hirmutöistä huolimatta Krakovan kadulla näin useamman kuin yhden USSR –verkkareissa kulkevan nuoren. He tuskin kuuluivat kommunistiaikoja takaisin haikailevaan vähemmistöön, vaan kyseessä on ironia. Verkkarit viestittivät kommunismin niin suurta takapajuisuutta ja naurettavuutta, että sen logojen pitäminen on jopa trendikästä. Natsiverkkareissa Berliinissä kulkevalla voisi olla hiukan vaikeampaa vakuutella vitsikkyyttään.

En osaa sanoa miksi näin on. Jos Natsit olisivat voittaneet toisen maailmansodan ja kolmas valtakunta olisi kukoistanut neljäkymmentäviisi vuotta hajotakseen vasta vuonna 1989 omaan mahdottomuuteensa, symbolisoisiko hakaristi nyt takapajuisuutta ja naurettavuutta, vai olisiko se samanlainen tabu kun se on tänä päivänä?

Päivä, jona vierailimme Auschwitzissa oli harmaa ja sateinen. Olin huonolla tuulella, olisin mieluimmin kierrellyt alueella yksin, mutta en saanut sitä Min Ho’lle sanottua. Arbait macht frei –kyltti, parakit, jopa ilman harmaus, kaikki oli kuvista jo ennakkoon tuttua, mikä tuntui oudolta.

Vaiteliaina kävelimme parakkien välissä, välillä pistäytyen sisälle johonkin kymmenistä tarjoilla olleista museoista, joissa oli esillä eri maiden kokoamia esine-, valokuva- ja taidenäyttelyitä aiheesta.

Erään parakin käytävän seinällä oli satoja, ellei tuhansia valokuvia uhreista, jotka kaikki oli tapettu samana vuonna. Tuon parakin huoneet olivat muuten tyhjiä, mutta lattialla oli olkia. Erään huoneen, joka näytti viidenkymmenen neliön suuruiselta, ovessa oli kyltti, jossa mainittiin kyseisessä huoneessa nukkuneen pahimmillaan tuhat työvankia.

Ulkona pysähdyin kuuntelemaan saksankielistä opastusta, mutta en jaksanut keskittyä sen sisältöön. Sen sijaan rupesin tarkkailemaan kuulijoiden ilmeitä heidän kuunnellessa yksityiskohtia neljäkymmentäluvun alkupuoliskon tapahtumista. Eräs kuulijoista, vanhahko rouva, puhui taukoamatta itsekseen. Hiljaisella äänellä, päätään aina välillä pudistaen, oppaan puhetta kuitenkin jatkuvasti kuunnellen, ihmisen pahuuden järkyttämänä.

Wien, osa 1: Dialogi peilikuvan kanssa

Kaulassani Claudian monimetrinen kaulahuivi, päässäni villapipo ja kädessäni lapaset kysyin wieniläisen asianajajatoimiston seinällä roikkuvalta peilikuvaltani, mitä ihmettä me täällä oikein teemme.

– Sitä samaa, mitä olemme tehneet jokaisessa aikaisemmassakin paikassa, vastasi peilikuvani, jolla oli päässään samanlainen pipo kuin minulla. – Etsimme onnea.

– Voiko onni löytyä tällaisesta paikasta, jossa on niin kylmä että pitää pukeutua näihin naurettaviin vaatteisiin, ilman että siltikään millään muotoa tuntisi oloaan mukavaksi tuolla syyssateessa?

– Kyllä, vastasi hän, joka kuulosti kaikkitietävältä. – Onni voi löytyä mistä vaan.

– Mutta minä palelen, ja sitä paitsi kaamos masentaa minua. Joku voi löytää onnensa täältä, joku todella vahva saattaa löytää onnensa, aivan kuten sanoit, mistä vaan, mutta minä, nautinnonhaluisuuteni ja laiskuuteni kanssa, olen huomannut löytäväni onnen helpommin lämpimästä kuin kylmästä.

Tämän olen aina tiennyt, enkä ymmärrä, miksi olen niin paljon muilta kysellyt heidän mielipiteitään tässä asiassa ja vieläpä heitä kuunnellut, tajuamatta, ettei niillä leveysasteilla, joilla kysymykseni olen esittänyt, ole jäljellä niitä ihmisiä, jotka eivät halua asua niillä leveysasteilla.

Tästä johtuen, täytyy minun nauramiselle alttiiksi joutumisen uhallakin tunnustaa, aurinkoisin paikka, jossa olen syksyni viettänyt, on Liverpool.

Tänä vuonna mahdollisuuteni syksyn viettämiseksi etelässä pitivät olla paremmat kuin koskaan. Ensinnäkin taloudellinen tilanteeni on kunnossa, josta täten nöyrimmin kiitän Lipposen ensimmäistä hallitusta, joka keksi tämän mainion vuorotteluvapaajärjestelmän.

Toisekseen ulkomailla viettäneideni vuosien aikana olen karaissut itseni kestämään ulkomailla ulkomaalaisena olemista siinä määrin, että olen saattanut tulla siitä jopa riippuvaiseksi.

Ovela suunnitelmani edetä etelään ilman suunnitelmaa on toiminut siinä mielessä mainiosti, että jokaisella muuttokerralla olen todellakin edennyt kohti etelää, nyt jo puoleen Euroopan verran. Kylmä totuus kuitenkin on, että vauhtini on ollut auttamattoman hidas. Tuo kahdesti kaulamme ympärille kiedottu musta kaulaliina todistaa, että syksy on saavuttanut meidät. Jo useita päivä olemme palelleet ainokaisissa kesävaatteissamme, ja vettä on viime päivinä satanut useammin kuin ollut satamatta.’, sanoin peilikuvalleni.

Claudia hoputti lähtemään, olimme lähdössä baariin, jossa soi kuulemma funk. Mutta minulla oli vielä sanottavaa peilikuvalleni, mutta sanoin sen niin, ettei Claudia kuullut.

– Ilman naisia olisimme jo kaukana, ja romaanikin olisi jo aika päiviä sitten kirjoitettu, jos ei koko ajan tarvitsisi olla sosiaalinen.

– Sinä typerys, raameissa oleva vastasi. – Ilman naisia emme olisi tässä, se pitää paikkansa, mutta emme olisi missään muuallakaan. Mitä romaanin kirjoittamiseen tulee, niin se ei todellakaan olisi edennyt nopeammin, koska ei olisi mitään kirjoitettavaa.

Hänen näin – kieltämättä viisaasti – sanoessaan olin kauhukseni huomaavinani hänen kasvonpiirteissään jotain viitteitä vanhentumisesta, joita en itsessäni ole huomannut.

Wien, osa 2: Kielikysymyksiä

Onneksi opin koulun saksantunneilla jotain muutakin kuin kysymyksen, joka on kuulemma se vähimmäisvaatimus, jonka suomalaiset saksanopettajat vaativat oppilailtansa: “Warum haben sie Lappland gebrunnen?”

Tuotahan ei Itävallassa voi käyttää, joten oma saksanopettajani oli kaukonäköisempi, kun opetti meille lauseet “Der Abend is die Zeit fur Liebe” ja “Ich ruf dich an Abend an”, jotka ovat vanhojen saksalaisten kansanlaulujen nimiä, ja tarkoittavat suomeksi “ilta on rakkauden aikaa” ja “soitan sinulle illalla”. Nuo lauseet taululle kirjoitettuaan, yhdellä viimeisistä oppitunneistaan, hän sanoi, että jos teille ei jäänyt mitään muuta mieleen näiltä vuosilta, niin nämä lauseet ainakin opettelette ulkoa.

Nöyrästi nuo lauseet opettelin, koska todellakin pelkäsin unohtavani kaiken oppimani. Kumpaakin lausetta olen täällä käyttänyt, ja – ilmeisesti johtuen saksan- ja ruotsinkielen sukulaisuudesta – olen menestyksekkäästi puhunut monia muitakin lauseita ja tehnyt itseni ymmärrettäväksi.

Olen toivottoman huono oppimaan ulkoa asioita, jotka minua ei kiinnosta. Kielten käyttämisessä ulkomailla on onneksi kyse enimmäkseen aivan jostain muusta kuin ulkoa opittujen sanojen ja sääntöjen muistamisesta. Paljon tärkeämmässä asemassa on arvailu, elekielen tunnistaminen ja tilannetaju.

Muistan kuinka seurasin MacLeod Ganjissa Claudian ja Nicolin saksankielistä keskustelua reilu puoli tuntia ja ymmärsin kaiken.

Vakuuteltuani heille että näin kävi, he kehuivat kielitaitoani, mutta en kehdannut kertoa totuutta, että enemmän kuin saksankielentaidostani kyse oli heidän puheidensa sisällön helposta arvattavuudesta.

He olivat pohtineet, menisimmekö elokuviin, mitä menisimme katsomaan, kuka oli nähnyt minkäkin elokuvan, moneltako leffa alkaisi, paljonko liput maksavat, missä kenenkin rahat ovat ja voisiko joku lainata jollekin tietyn summan ja kuka käy ensin missäkin ja missä sitten tavataan ja monelta. Tuollaisen setviminen vie aikaa ja kyse on hyvin samanlaisesta keskustelusta oli puhekielenä mikä kieli hyvänsä. Kysyjä katsoo vierustoveriaan aivan toisella tavalla ja puhuu aivan toisella äänenpainolla kysyessään, oliko tämän viime viikolla näkemä elokuva hyvä, kuin pyytäessään rahaa lainaksi.

Saksaa olen, kuten sanottu, päntännyt koulussa, joten parempi esimerkki on ne kerrat, kun puhujilla ei ole minkäänlaista pohjaa toisen kieleen. Usein paikalliset, varsinkin Itä-Euroopassa, kieltäytyvät kommunikaatiosta kokonaan, kun huomaavat tilanteen. Turistit keskenään voivat sen sijaan puhua paljonkin. Krakovassa kävin seuraavanlaisen keskustelun erään miehen kanssa, vaikka emme ymmärtäneet toistemme kieltä:

– Iltaa, sanoi hän ukrainaksi, joka tuli kahdentoista hengen hostellihuoneeseen.

– Iltaa, vastasin englanniksi.

– Onko täällä vapaita sänkyjä? arvasin hänen kysyvän, koska oli nukkumaanmenoaika, eikä hänellä ollut vapaata sänkyä.

– Ei, ole, aika ihmeellistä, mutta ei tosiaan ole. Olet jo toinen jonka reseptionisti lähettää tänne, mutta valitettavasti täällä ei ole yhtään vapaata sänkyä, vastasin.

– Eikö tosiaan ole, hän ihmetteli.

– Ei ole, niin kuin näkyy. Mielestäni sinun pitää mennä takaisin vastaanottotiskille ja pyytää heiltä jokin toinen huone.

– Eipä kai tässä sitten muutakaan voi.

– Hyvää yötä, toivotin kun hän oli poistumassa.

– Hyvää yötä, hän vastasi.

Seuraavana päivänä tapasimme taas, ratikkapysäkillä hostellin ulkopuolella.

– Hei, tervehdin.

– Hei, hän vastasi aavistuksen yllättyneenä.

– Oletko sinä se sama mies, jonka kanssa puhuin eilen illalla, hän kysyi.

– Kyllä, minä se olen. Löysitkö lopulta vapaan sängyn?

– Kyllä, lopulta löysin, se ei tuottanut ongelmia.

– Hyvä.

– Mistä olet kotoisin? hän kysyi.

– Suomesta.

– Aha.

– Entä sinä?

– Ukrainasta, Kiovasta.

– Hmm, Ukrainasta, sanoin ja kaivoin esille päämäärättömällä matkalla tuiki tärkeän taskukokoisen maailmankarttani.

– Ukraina on iso maa, sanoin venyttäen sanaa iso, mutta hän ei tuntunut ymmärtävän. Toistin lauseen näyttäen käsilläni suurta haukea, ja hän ymmärsi heti.

– Kyllä, oikein iso, hän tuntui vastaavan.

– Tuossa rannikolla, hän sanoi osoittaen karttaa, meillä on hieno kaupunki, tuo tuossa.

– Vai niin, totesin.

– Ratikka saapui.

– Näkemiin, hän sanoi ukrainaksi.

– Näkemiin, vastasin minä puolestani englanniksi.

Wien, osa 3: Suurkaupunkitunnelmia

Kaunein kaikista tapahtui aurinkoisena päivänä ratikassa. Vanha, laihahko valkohiuksinen nainen istui ja luki vakava ilme kasvoillaan kirjaa nimeltä Die Zeit ist aine Illuzion, aika on illuusiota.

Istuin viistosti hänen edessään enkä hetkeäkään epäile, että jos minulla olisi ollut kamera mukanani, olisin napannut vuosisadan otokseni. Takana oli ensin puisto, sitten vanha kirkko, jonka jälkeen eurooppalaisia kaupunkirakennuksia. Minulla olisi ollut minuutti tolkulla aikaa rajata ja tarkentaa kuva haluamakseni. Jos olisin riittävän kauan odottanut, olisin saattanut saada taustanäkymäksi hautausmaan.

Maan alla Westbahnhofin maanalaisen asemanpenkille sammunut juoppo menettää kahden litran Sturm–pullonsa, kun ohi kävellyt pariskunta katsoo velvollisuudekseen keventää juoppoa piinaavaa alkoholilastia. Sturm on viinisadon ensimmäisistä rypäleistä puristettua, viiniksi aivan liian makeaa nestettä. Pariskunnalla ei ilmeisesti ollut varaa ostaa tätä Wienissä hyvin suosittua juomaa.

Ensin he kävelivät ohi, mutta otollisen tilanteen huomattuaan pysähtyivät. Nainen jäi paikoilleen katsomaan, kuinka mies palasi sammuneen luokse, siirsi pulloa ensin parikymmentä senttiä, kuin tarkistaakseen herääkö uhri, ja nosti sen lopulta mukaansa. Pariskunta jatkoi matkaansa sen näköisenä, kuin olisivat juuri tulleet vierailulta serkun viinitilalta.

Sisällä metrovaunussa mummon hameen alta kurkistaa pieni pörröinen koira. Se katsoo kysyvästi emäntäänsä, joka on ruvennut keräilemään tavaroitaan lähtöön valmistautuen. Epävarma koira reagoi mummon jokaiseen liikkeeseen, lopulta käytävälle siirtyen kiinnittämättä meihin muihin matkustajiin mitään huomiota. Se odottaa vinkkiä, kumpaan suuntaan lähdettäisiin. Vieritysten he poistuvat vaunusta, kumpikin yhtä epävarmoin askelein, toisiinsa tukeutuen. Toista jännittää ja toista väsyttää.

Huikean suurella kaljamahalla varustettu äijä, jolla on pitkät hiukset, avoin musta takki, farkut ja raskaat kengät, tuijottaa minua paheksuvasti. Hänen teepaitansa sanoma on kulunut lukukelvottomaksi, mutta arvelen kyseessä olevan kaljamainos. Yritän vältellä hänen katsettaan, mutta se on niin läpitunkeva, että mielessäni käy jo vastahyökkäys, eli julma “että mitä?” takaisintuijotus.

Claudia keskeyttää piinani kertomalla takanamme istuvasta kahdesta lapsesta, joista toinen käärii hasissätkää ja toinen hoilaa aivan jotain muuta kuin lastenlaulua. Olin koko ajan luullut laulajaa tytöksi, mutta kun käännyn katsomaan, tajuan hänen olevan sinihiuksinen poika, jolla ei ole vielä äänenmurrosta.

Tajuan, että isomahainen ei tuijota minua vaan lapsia, toivoen että he huomaisivat hänen tuijotuksensa sanoman, että edes hän, joka ei kuulu yhteiskuntamme nirppanokkiin, ei moista hyväksy.

Minusta tuntui kuin tunnelma olisi muuttunut kaikkia aikuisia painostavaksi. Sellaiseksi, joka vaatii tekemään jotain, rikkomaan tällä kertaa tämän muuten niin ihailemani anonyymisyden, sanomaan heille, että tuo ei käy, soittamaan poliisille, ottamaan sätkän pois, kysymään heidän nimiään, tivaamaan missä heidän vanhempansa ovat, tekemään jotain, ihan mitä vain, niin että olisimme edes tehneet jotain.

Mutta me emme tehneet mitään, sillä me kaikki olimme ulkomaalaisia, ujoja, heikkoja tai epävarmoja, meillä jokaisella oli joku syy olla ottamatta ohjaksia käsiinsä. Missä oli se koripallovalmentaja, joka olisi rikkonut hiljaisuuden pelkäämättä haistattelua tai puukkoa, olisi sanonut ääneen sen mitä kaikki ajattelivat.

Vapaimmassakaan yhteiskunnassa ei lapsilla saisi olla

samoja vapauksia kuin aikuisilla. Saati sitten niitä, joita aikuisillakaan ei ole.

Lapset poistuivat seuraavalla pysäkillä räkättäen, kikattaen, nauraen, laulaen, sini- ja punahiuksisina, kuin jossain b-luokan tieteiselokuvassa, jossa aikuiset ovat kuolleet pois, ja lapset tekevät mitä ikinä haluavat.

Wien, osa 4: Potkittavana, omasta tahdostani

Eilen illalla sanoi Claudialle, etten tunne kovin vahvasti. Hän ymmärsi, oli aistinut. Olimme pitkään hiljaa, halasimme. Päätimme ruveta ystäviksi, heti ensi viikolla. Rakastelimme. Nukuimme. Lähdimme töihin.

Kirjoitin kahvilassa, jossa puhelias serbialainen tarjoilijatar kysyi tekemisistäni. Myös iranilaiselta internetissä surffaavalta yksityisyrittäjältä hän kyseli tämän bisneksistä. Kertoi ettei viihdy Wienissä, täällä ihmiset ovat rumia ja tympeitä. Itse olin saanut hänestä tympeän kuvan kunnes tajusin antaa tippiä. Sanoi asuvansa yksin. Hän puhui liikaa, en saanut kirjoitetuksi.

Uin, siirryin kirjastoon, luin. Claudia tuli. Hymyilin, en muistanut olevani keskellä ihmissuhdekriisiä. Tuntui vain hyvältä kun läheinen ihminen tuli siihen viereen yllättäen,

keskellä päivää. Halasin.

Hän itki. Pelästyin. Tajusin satuttaneeni maailman kilteintä ihmistä ja syvältä. Minua kadutti. Häpesin. Liian kaukaa olen etsinyt pahuuden lähdettä ja kärsimysten syitä. Pahuus ei ole tietämättömyydessä, intressiristiriidoissa saatikka sitten pahoissa ihmisissä. Pahuus on minussa.

Menimme ulos portaille istumaan. Näimme yli Wienin. Minulla oli Gabin valkoinen villapaita, jossa oli porokuvioita. Claudialla oli omansa, sama joka hänellä oli Intiassa. Aurinko paistoi. Hän sanoi ettei pysty tätä viikkoa. Ei tietenkään pysty. Itkimme.

Lähdin.

Asemalla mietin minne lähtisin. Vasemmalla puolellani istui vanha mies olutpurkki kädessään, oikealla nuori nainen söi sämpylää ja ruokki sillä puluja. Edessä kuvattiin kolmen sekunnin filmipätkää: hyvin pukeutunut viisikymppinen mies kävelee kohti kameraa, pysähtyy, nostaa katseensa aikataulumonitoriin, ja poistuu vasemmalle. Kuvaaja ja näyttelijä olivat tyytyväisiä ensimmäiseen otokseen. Pakkasivat kameransa ja lähtivät.

Istuin samalla paikalla kaksi tuntia ja tuijotin taskukokoista maailmankarttani. Tunisia, Istanbul vai Meksiko, luettelin mielessäni, aina vaan uudestaan. Aikaa ei ole enää paljon, Meksikon matka ei kannattaisi taloudellisesti. Mutta jos en nyt lähde Meksikoon, on hyvin mahdollista etten päädy sinne koskaan. Päätin lähteä Meksikoon, jossa ihmiset ovat onnellisia.

Matkatoimistovirkailija oli tympeä, hän käyttäytyi kuin olisin juuri ryöstänyt pankin, kun pyysin menolippua Meksikoon täksi illaksi. Sanoi että Meksiko on iso maa, siellä on monta kaupunkia. Päätin ostaa lipun muualta.

Apteekin ohi kävellessäni muistin rokotukset ja pistäydyin sisälle tiedustelemaan asiaa. Rabies, kolera ja kolmen viikon odotus. Vitun rabies, vitun kolera. Päätin miettiä asiaa yön yli. Pois nyt ainakin kalliista lännestä ja kylmästä pohjoisesta. Ljubljanaan, Slovenian pääkaupunkiin. Se on etelässä, siellä on halpaa, siellä on ystävä. Juna lähtee tunnin päästä, sain tietää, mutta toiselta asemalta.

– Wo ist die Sudbahnhof, kysyin nuorelta mieheltä.

– Ratikka numero kuusi, hän vastasi.

Ajoin ohi, hautausmaalle asti.

– Endstatzion, alles austiegen, bitte.

Nousin vastakkaiseen suuntaan ajavaan ratikkaan ja kysyn neuvoa mieheltä, joka osoittautuu serbialaiseksi. Hän on avulias, mutta hänen saksankielentaitonsa on vielä huonompi kuin minun. Kiitin kuitenkin, ja suosittelin kahvila Veronikaa, Stadtbuheraihin vieressä, kerroin että siellä on mukava serbialainen tarjoilijatar. Hän ei tainnut ymmärtää. Jäin pois neuvotussa paikassa, mutta totesin jo myöhästyneeni junasta.

Pistäydyin lähiöbaariin syömään keittoa. Vastapäätä minua istui vajaamielisen oloinen suuri nainen, joka puhui tarjoilijattarelle kuin kanta-asiakas, joka haluaa näyttää muille olevansa kanta-asiakas. Hän yritti saada minuun silmäkontaktia mutta välttelin hänen katsettaan.

Maksoin ja lähdin. Kolmatta ratikkaa odotellessani palelin. Tajusin olleeni lähempänä unelmaani kuin koskaan, kirjailijana eurooppalaisessa suurkaupungissa. Minulla oli ihastuttava tyttöystävä, opiskelijakämppä ja kantakahvila, jossa kirjoitin niin kuin niin monet kirjailijat Wienissä ennen minua. Siellä ei soinut Sibelius vaan The Rasmus. Minulla oli uimahalli, jossa sauna ja viidenkymmenen metrin allas.

Kotona odotti lukemattomia George Orwellin esseitä.

Kävimme elokuvissa, kiinalaisessa ravintolassa, ruokaostoksilla, vietimme lauantai-iltaa opiskelijoiden kanssa, olimme sunnuntaikävelyllä Schönbrumin linnan puistossa. Aurinko paistoi, tietenkin, nurmikko oli vihreämpää kuin Suomessa, oravia, perheitä ja kaksi tšekkiläistä turistia, joiden maajoukkuepaidat saivat meidät hymyilemään.

Sunnuntain kunniaksi joimme kaakaota, jossa oli päällä kermavaahtoa ja alla konjakkia. Keskustelimme, nauroimme, halasimme, hyväilimme, suutelimme – teimme juuri sitä mitä ihminen kaipaa.

Mutta eipä kelvannut minulle. Tarvitsen hiukan pidemmän, laihemman ja viisaamman rakastuakseni kunnolla.

Elämänkumppanin etsintä on julmin leikki minkä tiedän. Se on säälimätöntä peliä, oman edun kylmäveristä ajamista, täynnä laskelmointeja ja toisen ihmisen julkeaa arviointia. Ensin sanattomia vihjailuja, sitten pieniä lupauksia suuresta tulevaisuudesta – jään koputtelemista kepillä – ja lopulta paniikinomaisia sanojen syömisiä ja takinkääntöjä, jos toinen ei kelpaakaan. Kärsimystä ja kyyneleitä.

Kaikki tämä päästäksemme rakastamaan sitä oikeaa henkilöä pyyteettömästi, hyväksymään hänen virheineen ja puutteineen, kunnioittamaan hänen toiseuttaan, paljastamaan hänelle oma haavoittuvaisuutemme ja altistumaan siten itsekin haavoitettavaksi. Onko tämä yhtälö lainkaan mahdollinen?

Kun lopulta pääsin asemalle, ostin lipun yöjunaan. Vaihto olisi kolmelta aamulla, aavistin että yöstä ei tulisi kovin mielekäs. Palelin yhä enemmän. Pää kipeänä itkemisestä yritin nukkua rinkkani päälle käpertyneenä. Asemavahti tuli ja potkaisi kengänpohjiini. Sanoi että jalat pois penkiltä.

– Enschuldigum, sanoin ja vaihdoin asentoni huonompaan.

Olen matkani pohjalla, ei epäilystäkään, totesin itselleni.

En saanut nukutuksi, joten rupesin kävelemään asemaa ympäri kuin häkkiin suljettu eläin. Lopulta päädyin kirjakauppaan ja ostin J. R. R. Tolkienin kirjan, koska halusin pois tästä maailmasta. Siinä pieni nelivarpainen olento etsii tulivuorta pudottaakseen sinne sormuksen. Matka on pitkä ja täynnä erilaisia vaikeuksia.

Ljubljana, osa 1: Lu Jia Jia

Lu Jia Jia myy työkseen pesusieniä ja –harjoja. Torimyyjän luulisi olevan tyytyväinen, jos saisi myytyä kymmenen harjaa päivässä. Jia Jialle moinen päivittäismyyntimäärä olisi kuitenkin karvas tappio. Hän sanoi amerikkalaisten olevan parhaita ostajia ja eurooppalaisten toiseksi parhaita. Onnistunut päivä on silloin, kun hän saa myytyä kontillisen, ja yhteen konttiin mahtuu – tämän laskemiseen häneltä meni pitkä aika – noin satatuhatta pesuharjaa.

Heillä on tehdas Kiinassa, jonne hän soittaa ja antaa määräyksen valmistaa pyydetty määrä. Asiakkaiden kanssa hän kommunikoi lähinnä sähköpostitse. Hänen työkuvaansa kuuluu myös soittaa Kiinaan uudelleen ja varmistaa, että he ovat aikataulussaan, ja välittää tieto eteenpäin asiakkaalle, mikäli lähetys viivästyy. Myös konttipaikkojen varaaminen valtamerilaivoista kuuluu hänen tehtävänkuvaansa.

Hän moitti kiinalaisia työkavereitaan, sanoi, että vaikka he vakuuttelevat varmistussoiton aikana olevansa aikataulussa, he eivät ole sitä välttämättä enää deadlinen lähestyessä.

– Mutta tehtaan on oltava Kiinassa, hän sanoi painokkaasti, ikään kuin puolustaen firmansa linjauksia, koska työvoimakustannukset ovat siellä niin paljon halvemmat.

Kerrottuani oman työkuvani ja selitettyä hänelle täysin tuntemattoman termin ’siviilipalvelusmies’, hän kysyi ihmeissään, miksi he eivät halua mennä armeijaan. Jia Jia kuunteli vastaustani epäuskoisen näköisenä, ja rupesi lopulta kikattamaan pitäen toista kättään suunsa edessä, vaikka en mielestäni sanonut mitään hauskaa.

Taiwanilla on oma armeija, jossa taiwanilaiset miehet suorittavat kahden vuoden armeijapalveluksen, tarkistin myöhemmin sudenpentujen käsikirjastani, Microsoftin Encyclopediasta. Armeijan määrärahat kattavat hurjat 25 prosenttia valtion budjetista, mikä on maailman suurimpia osuuksia.

Jia Jia puhui Taiwanista kuin itsenäisenä valtiona, vaikka sen diplomaattisuhteet ovat kuihtuneet olemattomiin seitsemänkymmentäluvun jälkeen. Kiina ei hyväksy diplomaattisuhteita niiden maiden kanssa, jotka hyväksyvät diplomaattisuhteet Taiwanin kanssa.

Muodollisen itsenäisyyden puuttumisesta huolimatta Taiwan eroaa selkeästi Kiinan muista osavaltioista, ennen kaikkea ekonomisen rakenteensa, USA:n Korean sodan aikana alkaneiden huomattavien avustusten ja mannerkiinaan verrattuna hyvin toimivan demokratiansa ansiosta.

Lu Jia Jia asuu toisen veljensä kanssa Taiwanin pääkaupungissa Taipeissä. Hän on kaksikymmentäviisivuotias, eikä halua koskaan mennä naimisiin, koska niin monet hänen ystäviensä vanhemmista tappelevat niin paljon. Siitäkään huolimatta, että hänen isänsä, joka opettaa lukiossa teknisiä aineita, ja hänen äitinsä, entinen räätäli, nykyinen kotiäiti, eivät tappele juuri koskaan.

Hän on kahden kuukauden Euroopan-kiertomatkalla, ja aikoo Itävallan ja Slovenian lisäksi käydä vielä Kroatiassa ja Unkarissa. Hollannissa opiskelevalta ystävältään hän sai kutsun käydä sielläkin, mutta hän ei usko ehtivänsä sinne asti, ja pelkää sitä paitsi, että siellä on liian kylmä.

Jia Jiassa on jotain hyvin lapsellista. Ennen kaikkea se tapa, jolla hän innostuessaan nostaa kätensä koukussa kaulansa korkeudelle ja heiluttelee niitä villisti, ja se kuinka hän sanoo sen, että olen käynyt Afrikassa ja Intiassa, olevan ’so cool’, samoin kuin wieniläiset kahvilat ja eurooppalaisten kirkkojen seinämaalaukset. Jopa sekin, että veljeni on trumpetisti, on ’so cool’.

Samoin kuin Lee Min Ho’lla, myös Lu Jia Jialla on rinkka viitisen kiloa painavampi kuin minulla pelkkien turistiesitteiden, karttojen ja oppaiden ansiosta. Hän kirjaa ylös pilkuntarkasti jokaisen päivän kaikki tapahtumat kirjaimilla, joista jokainen on minun silmissäni kuin taideteos. Hän harmittelee kun aika ei meinaa riittää kirjoittamiseen.

En ihmettele ettei aika meinaa riittää, kirjoitettavaahan on loputtomasti, kirjoittaa millä välineellä tai kielellä tahansa. Pelkästään itse kirjoitusprosessistakin voisi kirjoittaa lakkaamatta. Siis siitä minkälaisessa asennossa istuu, mitä ääniä ympärillään kuulee, kuinka sormet puutuvat, kuinka koko touhu rupeaa pikku hiljaa kyllästyttämään ja lopulta, jos todellakin kävisi niin kummallisesti ettei keksisi mitään kirjoitettavaa, voisi siirtyä kirjoittamaan siitä, miltä tuntuu kun ei ole mitään kirjoitettavaa.

Hänen digikamerassaan on kolmisensataa kuvaa. Vain luoja tietää kuinka monta kolmensadan kuvan muistiläpyskää hänellä on rinkassaan, sillä hänellä oli toistakymmentä kuvaa pelkästään siitä, kuinka hän oli tapaamispäivänämme käynyt yksin Evropa –nimisessä kahvilassa.

Yksi kahvilan ulkoasusta, sisältä jokaisesta nurkkauksesta erikseen, tauluista, kahvikupista ja leivoksesta ja vielä muutamista sisutuksellisista yksityiskohdista. Ljubljanan nähtävyyksistä ja torielämästä kuvia oli niin paljon, etten hyvällä tahdollakaan jaksanut selata niitä viittä minuuttia pidempään. Siitäkin huolimatta, että yksityiskohtakuvien joukossa olikin loistaviakin oivalluksia.

En suostu uskomaan, että hänen lapsellisuutensa johtuisi hänen kulttuurinsa lapsellisuudesta, vaan uskon että tuon lapsellisen käyttäytymisen takana täytyy olla jokin syvällisempi ja viisaampi tarkoitus.

Se minkä näen lapsellisuutena saattaa liittyä jotenkin siihen, että toista ihmistä lähestytään aina niin sanotusti alhaalta päin, ei koskaan antamalla ymmärtää että on ’parempi’ kuin toinen. Ei koskaan ylimielisenä, kyllästyneinä tai vihaisena. Tästä peruslähtökohdasta kumpuaa uskomattomiin mittasuhteisiin vedetty nöyryys, kohteliaisuus, varovaisuus ja toisen ihmisen kunnioitus. Juuri siksi aasialaisten kanssaan niin hyvin viihdynkin, heidän ’lapsellisuudestaan’ huolimatta.

Hostellimme reseptionisti on aivan toista maata. Hän on nuori, kaunis, selvästi hyvin länsimaalaistunut nainen, ja perusluonteeltaan katkera. Hänen jokaisesta liikkeestään, ilmeestään ja teostaan paistaa läpi, ettei hän haluaisi olla siinä missä hän juuri nyt on, vaan aivan jossain muualla. Hän ylenkatsoo reppuselkäturisteja, tuhahtaa turhautuneesti jokaiselle pienelle vastoinkäymiselle ja ylimääräiselle työlle. Hänen elämänsä ei vaikuta kovinkaan onnelliselta.

Hänellä on vahva usko tasa-arvoon, ja sitä hän soveltaa periaatteella ’jos jollakin menee huonosti, niin muillakin pitää mennä huonosti’.

Nämä palvelualalla olevat ihmiset jotka eivät halua palvella, heihin törmään uudestaan ja uudestaan lähinnä Suomessa ja näissä entisissä itäblokin maissa. Jälkimmäisissä sen selittää osaksi kommunisminaikainen yleinen epäluuloisuus viranomaisten ja asiakkaiden välillä.

Kaipaan Englantiin, vaikka kohteliaisuus siellä on toisinaan yliampuvan teennäistä – etovan muovista, saattaisi joku suomalainen sanoa.

– Have a nice day. My name is Lucy and when ever you call us again you can ask me to serve you.

– Pardon? kysyin.

– Have a nice day. My name is Lucy and when ever you call us again you can ask me to serve you, Lucy toisti jokseenkin konemaisesti.

Olin soittanut puhelinfirmaan ja kysynyt jotain käytännön neuvoa koskien puhelinliittymääni, eikä minua todellakaan ollut minkäänlaista kiinnostusta solmia suhdetta minua palvelleeseen, vaikka hän olisi palvellut kuinka hyvin.

Mutta tuosta teennäisyydestään huolimatta se on kuitenkin ystävällistä. Köyhänä opiskelijanakin tunsin olevani arvostettu. Vain Suomessa olen törmännyt ilmiöön, jossa minua ammatikseen palveleva viranomainen käytännössä aukoo minulle päätään.

Tiedän vallan hyvin, ettei viranomaisena asiakkaiden palvelu ole mitenkään helppoa. Vuodesta toiseen he kyselevät samoja kysymyksiä, ja vaikka heille kuinka jankuttaa, he eivät opi.

Mutta toisinaan tuntuu, että suomalaiset asiakaspalvelijat pitävät asiakkaitaan ensisijaisesti esteinä työn tehokkaan hoitamisen kannalta. Tiedänhän minä että resurssit ovat monessa paikassa niukat, mikä käytännössä tarkoittaa, että työtä on enemmän kuin työntekijöitä.

Ymmärrän siis kiireen, niukkasanaisuuden ja asiakeskeisyyden, mutta tylyyttä ja tärkeilyä, sitä en ymmärrä, sillä se saa vain kaikki osapuolet huonolle tuulelle. Se kumpuaa jostain syvältä luterilaisesta työetiikasta, asenteesta, että ihmiset ovat työtä ja byrokratiaa varten, eikä toisin päin.

Viranomaisten tylyys ei kuitenkaan valitettavasti rajoitu itäiseen Eurooppaan, vaan sitä löytyi myös Intiasta. Mitä Sambian, Afrikan ja Nepalin ravintola- hotelli ja myyntipalveluihin tulee, niin siellä tunsi kieltämättä olevansa kuningas. Hyvin haluttu kuningas, toisinaan liiankin.

Hymyä, palvelualttiutta ja ’kyllä asiat saadaan järjestymään’ –asennetta riitti vaikka Euroopalle jakaa, vaikka asioita ei välttämättä saatukaan järjestymään. Sambiasta Charles de Gaullen lentokentälle saavuttuani ihmisten palveluhaluttomuus iskeytyi vasten kasvojani kuin märkä rätti.

Se mikä kehitysmaissa laimensi tunnelmaa oli aavistus, että palvelu ei ollut samanlaista kaikille. Palvelua oli parasta mahdollista vain minulle ja kaltaisilleni, ulkonäköni takia.

Mutta vielä Lu Jia Jiasta. Tapasin hänet ensimmäisen kerran Ljubljanalaisessa hostellissa, jonka edellä kuvattu tyly työntekijä laittoi meidät eriävästä sukupuolestamme huolimatta samaan kahden hengen huoneeseen. Yllätyin, mutta en pahastunut, nukunhan mieluimmin naisten kuin miesten kanssa. Naiset kuorsaavat harvemmin, ovat luotettavampia ja harvemmin hankalia.

Toisen kerran tapasin hänet sadan viidenkymmenen kilometrin päässä välimeren rannalla. Olimme hyvästelleet toisemme kaksi päivää aiemmin Ljubljanassa, jolloin minulla oli tarkoitus pysyä kaupungissa ainakin vielä viikko, kun Lu Jia Jia taas ei ollut vielä päättänyt seuraavaa matkakohdettaan.

Olin muuttanut suunnitelmiani ja vietin pitkää viikonloppua keskiaikaisen Piran –kaupungin ainoassa hostellissa. Olin hostellin aulassa kirjoittamassa sähköpostia, kun näin lasioven takana pienen ja tutun hahmon kaivamassa avaimia käsilaukustaan.

Minut nähtyään hän ikään kuin halvaantui hetkeksi, ennen kuin rupesi heiluttelemaan tapansa mukaan villisti käsiään kaulansa korkeudella. Halasimme, ja olimme kumpikin vilpittömästi iloisia jälleennäkemisestä. Hän sanoi, että koska kaikki länsimaalaiset näyttävät saman näköisiltä, häneltä meni pitkään ennen kuin uskoi todella näkevänsä minut.

Vietimme illan keittiössä istuen, töistämme, perheistämme, matkusteluistamme ja haaveistamme jutellen. Aamulla hän lähti Kroatiaan.

Piran, osa 1: Perillä

Välimeri, ihana välimeri! Sen tuuli on niin raikasta, että sitä hengittäessään tuntee parantuvansa, vaikkei olisi ollutkaan sairas. Se ei tule hyisenä Pohjanlahden perukoilta eikä jäätävänä Alpeilta, vaan suoraan Äiti Afrikasta, ja sen henkäyksessä on jäljellä Saharan lämpö.

Ensi kertaa tuota virkistävää tuulta keuhkoihin imiessäni, auringon lämmittäessä kasvojani, en voinut muuta kuin ihmetellä, miksi olen täällä vasta nyt. Miksi en ole aiemmin tajunnut, kun olen miettinyt mikä minua vetää voimakkaimmin puoleensa – afrikkalainen elämänilo, arabialainen mystiikka vai eurooppalainen rationalismi – että oikea vastaus ei ole Espanja, Ranska, Italia eikä Turkki, eikä myöskään Tunisia tai Marokko, vaan ne kaikki yhdessä, se on Välimeri!

Rannalta löytämäni esineet – köydenpätkät, laudanpalaset ja pullot – eivät näyttäneet roskilta vaan muistoilta, aarteilta ja merkeiltä eletystä elämästä, viesteiltä jostain kaukaisesta tapahtumasta, miksei jopa sadusta.

Ja nuo rantakaupungit, niiden kapeat kadut, vuosisatojen kuluttamat kivetykset, talonmuurien päällä istuskelevat kissat, korttia pelaavat äijät, punaviini, valkoinen leipä, kirkonkellot jotka lyövät neljästi tunnissa, joka puolella roikkuvat krusifiksit, mustakaapuiset nunnat, niin oudot kala- ja äyriäisateriat, ettei niistä tiedä miten niitä pitäisi syödä, valkosipulin maku suussa vielä yölläkin, oliiviöljy, pasta, kulkukoirat, aurinko, epätasaiset kattomeret, pyykkiä ripustelevat kotiäidit, suolan tuoksu, kauniit naiset, sininen taivas, maailman kirkkain meri – mitäpä muutakaan voin sanoa, kuin että olen saapunut perille!

Piran, osa 2: Jonas

Eilen tapasin pohjoismaalaisen, ja heti on krapula. Mutta työni kannalta, kuinka antoisa ilta olikaan, sillä kyseessä oli Vokt –koulutuksen saanut norjalaissivari, minä kun olen se joka Voktia, siviilipalvelusmiesten kouluttamista väkivallattomien konfliktiratkaisumallien kouluttajiksi, Suomessa pääasiallisesti lanseeraa. Tai siis lanseerasin viime vuonna, ja tulen taas ensi vuonna lanseeraamaan.

Hän oli saamaansa koulutukseen hyvin tyytyväinen. Hänen puheistaan sai sen käsityksen, että kyseinen koulutus oli vaikuttanut hänen ideologiaansa ja tekemisiinsä vielä pitkään siviilipalveluksen suorittamisen jälkeenkin, vaikka hän ei varsinaisena Vokt –sivarina toiminutkaan. Hän oli paitsi istunut luennoilla antimilitarismin historiasta, väkivallattomista konfliktinratkaisumalleista ja psykologiasta, myös seissyt koulun pihalla tarkkailemassa koululaisten käyttäytymistä, kirjannut ylös kuka tekee mitäkin kenenkin kanssa ja myöhemmin havaintojensa perusteella analysoinut, miten koulukiusaaminen saa alkunsa.

Norjan siviilipalveluskeskus oli ratkaissut Suomenkin siviilipalveluskeskusta vaivaavan myöhästelyongelman sakottamalla myöhästelijöitä. Jonas piti järjestelmää erittäin tiukkana, mutta myönsi, vaikka hänelle olikin kertynyt iso liuta sakkoja, että järjestelmä toimi. Läsnäoloprosentti oppitunneilla oli suurempi kuin Suomessa.

Hänen vakaumuksensa oli tutkittu tarkoin hänen hakeutuessa siviilipalvelusmieheksi 90 -luvun lopulla. Päästäkseen siviilipalvelusmieheksi hän oli joutunut valehtelemaan vakaumuksentutkinnan suorittaneille poliisille pasifisminsa laatua. Itse asiassa hän ei pitänyt itseään pasifistina lainkaan. Hän olisi valmis suojelemaan lähipiiriään aseellisesti, tai jopa osallistumaan väkivaltaiseen vallankumoukseen.

Mutta Nato –armeijassa hän ei ollut valmis palvelemaan. Jos hän olisi ollut viranomaisille rehellinen, siis myöntänyt olevansa tietyissä olosuhteissa valmis tarttumaan aseeseen, olisi hänet määrätty armeijaan. Mikäli hän olisi tämän jälkeen olisi yhä ollut vakaumukselleen rehellinen, olisi hän kieltäytynyt armeijasta, jolloin hänet olisi passitettu yhdeksäksi kuukaudeksi vankilaan.

Tämän jälkeen hänet olisi määrätty armeijaan uudelleen, jolloin – jos hän olisi taaskin ollut sekä puheissaan että teoissaan rehellinen – olisi hänet passitettu taas vankilaan. Kierre olisi toistunut vielä kolmannen kerran, mutta ei enää neljännen.

Yhteensä siis kaksi vuotta ja kolme kuukautta vankeutta, vain koska ei halua palvella Nato –armeijassa, koska olisi tietyissä olosuhteissa valmis tarttumaan aseeseen, ja koska ei ole valmis valehtelemaan päästäkseen systeemistä helpommalla. Näin siis vuosituhannen lopun Norjassa, jossa sellaisen sodan uhka, jossa jouduttaisiin turvautumaan kansalaisarmeijaan, on äkkiseltään ajateltuna täysin olematon.

Norjan siviilipalvelusjärjestelmä on siis huomattavasti tiukempi kuin Suomen. Suomessa rauhan aikana kovin rangaistus kieltäytyjälle kuin kieltäytyjälle on kuusi ja puoli kuukautta vankeutta, ja se koskee vain siviilipalveluksesta kieltäytyneitä. Armeijaan ei Suomessa pakoteta ketään, eikä siviilipalvelukseen hakeutumista tarvitse perustella.

Ljubljana, osa 2: Ania Teresa

Jostakin syystä olen kirjoittanut hyvin vähän niistä matkallani kohdanneista ihmisistä, jotka ovat tulleet minulle kaikkein läheisimmäksi, eli Claudiasta, Idosta, Jeanista ja Aniasta. Korjaan tämän epäkohdan ainakin osittain kirjoittamalla joitakin rivejä viimeksi mainitusta, joka sai minut jättämään Välimeren vain neljän päivän jälkeen, vaikka iso osa minua olisi halunnut jäädä sen rannalla lopun elämäkseni.

Muutama viikko sitten nousin junan hyttiin, jossa istui kaksi ihmistä, mies ja nainen. Oletin heidän matkustavan yhdessä, joten en rikkonut heidän matkustushiljaisuuttaan, vaan istuin vaiteliaana miehen viereen jättäen naiselle vastakkaisen penkin. Oli keskiyö, ja olin juuri syönyt korealaisten ystävieni kanssa kaksi tuokaa peräkkäin, ensin hotellihuoneessa ja sitten ravintolassa.

Ravintolaillallisen jälkeen herra Lee ja helikopteri-insinööri menivät vielä oluelle, minä jäin Leen hotellihuoneeseen nukkumaan. Tunnin nukuttuani kaverukset saapuvat baarista juuri niin kuin baarista saavutaan. Ennen kuin olin edes kunnolla ehtinyt herätä, istui Lee päälleni pitäen sitä hyvänäkin vitsinä. Jonkun aikaa he juttelevat äänekkäästi, kunnes insinööri poistuu omaan huoneeseensa.

Junani lähtöön oli aikaa vielä tunti, joten makailin hetken sängyllä, jota Min Ho ei mistään hinnasta suostunut itselleen luovutettavan. Lattialle makaamaan asettuessaan hän sanoi, että “tässä on ihan hyvä nukkua”.

Kokemuksesta tiedän vallan hyvin, että lattialla ei ole hyvä nukkua.

En ymmärrä, miten korealaisten yltiökohteliaisuus tällaisissa tapauksissa toimii käytännössä. Eli kumpi on kohteliaampaa, vaatia oman kohteliaisuutensa hyväksymistä vai hyväksyä toisen kohteliaisuus? Päädyin taas kerran jälkimmäiseen, vaikka tiesin, että päinvastainen järjestely olisi ollut huomattavasti käytännöllisempi.

Kolme varttia kattoon tuijotettuani jouduin siis herättämään lattialla nukkuvan miehen. Hän oli niin sikeässä unessa, että jouduin melkeinpä nostamaan hänet sänkyynsä. Hyvästit jäivät vähäsanaisiksi, ja luojan kiitos hänellä ei ollut oven takana piilossa minulle puuraameissa olevaa diplomia eikä muutakaan läksiäislahjaa.

Tällaisissa tunnelmissa siis nousin junaan ja siellä hyttiin, jossa oli mies ja nainen. Riisuin kenkäni, asettelin rinkkani tyynyksi, nostin jalkani koukkuun penkille ja yritin nukahtaa. Juna puuskutti eteenpäin, tunnin ja kaksi, ja jossain vaiheessa vaiteliaana koko matkan pysynyt mies jäi pois. Seuraavassa vaiheessa vaunuun nousi passintarkastaja, joka sytytti valot ja sai minut katsomaan häntä mahdollisimman oman itseni näköisinä.

Myös Ania Teresa katsoi passintarkastajaa. Anialla on pitkät tummat hiukset, korkeat poskipäät, veikeä hymy ja terävä, viisas katse. Hänen passissaan hänellä on huomattavasti lyhyemmät hiukset kuin luonnossa, kun taas minun passikuvassani hiukseni ovat huomattavasti pidemmät. Slovakialainen passintarkastaja hyväksyi kuitenkin kumpaisetkin passit asiallisen tylysti päätään nyökäyttämällä.

Parin tunnin juttelemattomuutemme aikana olin muodostanut kanssamatkustajastani kuvan itsevarmana, positiivisessa mielessä suhteellisen tavallisesta nuoresta naisesta. Kyseessä ei ollut turisti eikä reilaaja, ei myöskään kaukaa tänne muuttava tai ensi kertaa junassa matkustava. Kyseessä oli aikuinen, joka on jälleen kerran matkalla kotipiirinsä lähettyvillä paikasta a paikkaan b, päättelin.

Tällainen ihminenhän on mitä mielenkiintoisin, semminkin kuin itse ei ole kotipiirinsä läheisyydessä. En kuitenkaan ollut juttutuulella. Jotain small –talkia kuitenkin heitimme, olihan minut herätetty, valot oli sytytetty ja juna seisoi paikallaan. Small talkista muodostui keskustelu, keskustelusta tutustuminen, ja yöuni jäi lopulta hyvin lyhyeksi.

Heräsin Wienin rautatieasemalla puutarhatonttu sylissäni. Toinen tonttu – tai se saattoi olla myös peikko, en tiedä kun en nähnyt siitä kuin käden – koputti junan ulkopuolelta vaunun ikkunaan ja sai minut lopullisesti hereille.

Herättyäni tällä tavalla jokseenkin omituisesti kahteen kertaan olin sekaisin todellisuuden ja unen rajoista, olinhan sekä unessa että todellisuudessa olin juuri saapunut junalla Keski-Eurooppaan. Niin haltioissani olin uneni haltioista, etten malttanut olla niistä kertomatta kanssamatkustajalleni, vaikka moinen unienkertominen ei parin tunnin tutustumisen jälkeen välttämättä olekaan asiallista.

Junasta noustuamme hyvästelimme, emmekä kuulleet toisistamme viikkoon. Ljubljanaan saavuttuani lähetin hänelle lyhyen mailin, jossa ilmoitin olevani kaupungissa. Ei vastausta. Seuraavana päivänä ilmoitin – taas sähköpostitse – meneväni Ljubljanan sinfoniaorkesterin konserttiin tiettynä kellonaikana. Ei vastausta tähänkään viestiin.

Illalla nousin väärään suuntaan ajavaan bussiin, joten vaikka olin varannut itselleni epätavallisen pitkän ajan ennen konserttia, saavuin paikalle neljätoista minuuttia Anialle ilmoittamastani ajasta myöhässä ja minuutin ennen konsertin alkua.

Se kannatti, sillä lippuluukku oli jo suljettu ja viehättävä nuori vahtimestari päästi minut sisään ilman lippua sillä ehdolla, etten kertoisi kenellekään. Onnekseni hän ei maininnut mitään kirjoittamisesta. Saapuessani parvelleni yleisö rupesi taputtamaan.

Ensimmäisellä puoliajalla kuulin Haydnin sadannenneljännen sinfonian ja olin siitä hyvin haltioissani. Haydnin jälkeen esitettiin kapellimestarin säveltämät kolme rakkauslaulua, ja heti perään kaksi muuta laulua, jotka saivat minut kaikessa moderniudessaan hiukan hämilläni. Itse asiassa en edes huomannut esitettävän kuin kaksi laulua, joten epäselväksi jäi, oliko kyseessä sittenkään viisi laulua vai oliko ensimmäisen laulun nimi kenties ’Kolme rakkauslaulua’ ja toisen ’Kaksi laulua’.

Kenties hyvin huumorintajuisen säveltäjäkapellimestarin nimi on Heinz Holliger, ja hän johti orkesteria hyvin lennokkaasti hyppien, huitoen, kyykistyen, kääntyen, siirtyen ja tanssien, niin että pelkäsin hänen kummallisten, kaljun päälle kammattujen tuuheiden hiustensa jotenkin valahtavan katastrofaalisin seurauksin alas.

Tauolla juhlistin illan yllättävää rahasäästöä tilaamalla

Jägermaisterin. Sitä lipitellessäni etsin katseellani ja huhuilin hiljaa mielessäni Aniaa. Ei vastausta. Luovuin toivosta ja rupesin suunnittelemaan jättäväni kaupungin seuraavana päivänä. Ennen Schubertin kahdeksatta sinfoniaa minua kuitenkin odotti penkilläni iloinen puolalaisyllätys.

Ania oli vastannut maileihini, ja ehdottanut tapaamispaikkaakin aivan toisaalle ja toisena aikana. Siellä hän oli ollut minua odottamassa, kunnes oli kyllästynyt ja mennyt lukemaan sähköpostinsa. Vasta silloin hän oli saanut konserttitiedotteeni, kiirehtinyt konserttiin, maksanut itsensä kipeäksi, ja maksaessaan epäilemättä paheksunut käytöstäni, kun en taaskaan ollut paikalla.

Alkusähläyksien jälkeen ystävyytemme lähti käyntiin oikein mallikkaasti. Olen tosin yhä vieläkin, viidennen tapaamiskerran jälkeen, aavistuksen hermostunut hänen läsnäollessaan, mikä on epätavallista, kuten myös hajamielinen, mikä ei ole lainkaan epätavallista.

Ljubljana, osa 3: Kommunismista

Aivan kuten anarkistinen kaimansa Varsovasta, myös Krakovassa opiskeleva, Ljubljanassa vaihto-oppilaana oleva Ania kertoi minulle vuoden 1982 poikkeuslaista ja ulkonaliikkumiskiellosta. Tuo kielto toimi todennäköisesti päinvastaisella tavalla kuin kommunistit olisivat suunnitelleet. Sen sijaan, että ihmiset olisivat lopettaneet illanistujaiset ja politiikanpuhumiset ystäviensä luona, he jäivätkin ystäviensä luokse koko yöksi, puhumaan muun muassa politiikkaa.

Mikäli eivät siis jääneet kotiin tekemään anarkisteja. Anarkisteja, jotka Jonaksen mukaan olivat kommunistiaikana kristittyjäkin vainotumpia.

Tunnelma ei Puolassa kuitenkaan ollut yhtä pelokas kuin Itä-Saksassa, jossa ihmiset eivät uskaltaneet puhua Stasin pelossa edes lähimmille ystävilleen mitään, mikä vähääkään olisi viitannut politiikkaan. Mutta kyllä pelättävää Puolassakin riitti. Anian kansallisuusaate esimerkiksi koko eräänlaisen kolauksen kun hänen isänsä varoitti häntä, että jos et pysähdy kadulla osoittamaan kunnioitusta, kun kuulet kansallislaulun, sinut ammutaan.

Ania Teresan vanhemmat eivät olleet mukana kommunistipuolueessa, mutta eivät toimineet maanalaisessa vastarintaliikkeessäkään. Anian ystävättären vanhemmat sen sijaan olivat vastarintaliikkeen aktiivisia toimijoita. Poliisi epäili heitä ja yritti öisillä huonetarkastuksilla löytää todisteita perhettä vastaan. Poliisi ei kuitenkaan koskaan löytänyt etsimiään lentolehtisiä, koska ne olivat piilotettuina Anian ystävättären, silloin nelivuotiaan tytön, yöpuvun alle.

Anian äiti oli kommunistiaikana töissä Fiatilla, jossa hän on yhä vieläkin. Kommunistiaikojen jälkeen yhtiön toimintaa on kuitenkin jossain määrin tehostettu, sillä kylmän sodan aikaiset tilastot 99% työllisyydestä eivät kuulemma sittenkään olleet bluffausta, vaan täyttä totta. Kaikilla työkykyisillä oli työpaikka minne mennä aamuisin, joten mitään työttömyyskorvausta ei tarvittu.

Tämä ei kuitenkaan tarkoittanut sitä, että heillä olisi ollut työpaikoillaan jotain tekemistä, vaan jokaisen työpaikan kahvihuoneessa istui iso joukko ihmisiä päivät pitkät tekemättä yhtikäs mitään, mikä saattoi hiukan heikentää työtä tekevien työmoraalia.

Bled: Turisteilua

Wienissä rokokootyylistä keisarin kesäpalatsia Schönbrunn’ia, goottilaistyylistä pyhän Stephen’in katedraalia, Tonavaa, 1800 –luvulla rakennettua parlamenttia ja yli päätänsä koko mahtipontista ja vanhaa suurkaupunkikeskustaa äimisteltyäni en voi muuta kuin vetää hiukan sanojan takaisin. Tietyt asiat todella ovat näkemisen ja jopa kuvaamisenkin arvoisia. Tarkoitan, että kyllä minä turisteja ymmärrän, ja sellainen kai itsekin olen, vaikken haluaisi.

Bled, jonne Ania sai minut turisteilemaan, on pieni Slovakialainen kaupunki, jossa on järvi, järvessä saari, saaressa kirkko ja kirkossa kirkonkello, jota soittamalla toiveet toteutuvat. Enhän minä nyt kirkonkelloa voi olla soittamatta, kun sellaiseen tilaisuus tulee. Mutta toivomatta pystyin olemaan, joka kilahduksesta kuitenkin nauttien.

Järven rannalla, korkean jyrkänteen reunalla, on linna. Linnassa on museo, museossa taulu, taulussa linna, linnassa kaksi ikkunaa, josta toisesta kurkistaa kuningas, toisesta kuningatar. Ihana yksinkertaisuus!

Bledistä löytyi myös luonnonpuisto, joka oli suljettu puomilla. Puomin vieressä oli vielä kieltomerkki, mutta siitä viis veisasimme, ja menimme ihmettelemään luonnon kauneutta. Rikos kannatti, sillä puomin takana oli polku, joka vei meidät ruskaisen metsän läpi mutkittelevan kosken partaalle, ja se koski oli yhdessä paikassa valkoinen, toisessa sininen ja kolmannessa vihreä. Aurinko paistoi, koski jylisi ja tuulen tuivertaessa puissa oleva loska tippui kimaltelevina pisaroina metsään, koskeen ja niskaamme.

Kalliosta roikkui jääpuikkoja, ja jäätynyt oli myös eräs kummallisen näköinen vihreä mätäs, jota italialaisvalokuvaajapariskunta kuvasi ainakin viisitoista minuuttia, miehen pidellessä sateenvarjoa, naisen tarkentaessa, rajatessa, tsuumatessa ja valottaessa, aina vaan uudestaan.

Mutta en heitä ihmettele, sillä tuo mätäs oli satumaisen kaunis, ja niin oli koko paikkakin, kuin Ronja Ryövärintyttärestä, tai jostain sadusta jota ei ole vielä kirjoitettu, jossa on vihreä koski, märkä loska, kaunis ruska, syysaurinko ja paljon rikollisia turisteja kameroineen.

Ymmärrän väitteen, että kaikki taide on luonnon jäljittelemistä. Saahan tuota yrittää, mutta noin kaunista paikkaa ei kukaan ihminen ei pysty koskaan keksimään.

Zagreb, osa 1: Puuseppä –Anton

Parhaastakin seurasta huolimatta kesävaatteinen joutuu, myöhäissyksyisessä euroopassa vieraillessaan, tunnustamaan talvisen rajan jossain vaiheessa tulleen vastaan. Minulle se raja oli ensilumi, joka laskeutui kauniina Ljubljanan ylle palatessani Anian kanssa teatterista. Oli myöhäinen ilta, ja kaupunki nukkui. Lumi oli painavaa, se kasautui sateenvarjon päälle, niin että varjoa täytyi ravistella tasasin väliajoin.

Jos puiston puilla olisi ollut kyky nähdä, olisivat ne nähneet kaksi hahmoa kävelemässä kohti keskustaa, lumisen sateenvarjon alla toisiinsa kietoutuneina, toistensa lämmöstä nauttien. Jos niillä olisi ollut kyky lukea ajatuksia, olisivat ne kohottaneet tummanvihreitä kulmakarvojaan, sillä nuo kaksi hahmoa ajattelivat samaa ajatusta, ensisuudelman mahdollisuutta.

Aamulla pakkasin vähät tavarani, hyvästelin yhden töykeän ja kaksi mukavaa hostellityöntekijää ja ajoin paikallisbussilla rautatieasemalle. Oli lokakuun viimeinen viikko, en tiedä mikä viikonpäivä, mutta aamu ei ollut lähtöni kannalta tarpeeksi aikainen.

– Any trains to Sarajevo? kysyin.

– Not today, vastasi virkailija.

– Split?

– Tomorrow morning.

– Dubrovnik? kysyin toiveikkaana.

– No train –connection there.

– Hmm, jouduin lunttaamaan juuri ostamastani välimerenmaiden Lonly Planetista, what about Rijeka?

Rijeka onnisti, mutta koska juna lähti vasta usean tunnin päästä, onnistuin myöhästymään siitä. Sain vaihdettua lipun Zagrebiin, Kroatian pääkaupunkiin menevään junaan, ja niinpä vihdoinkin iltapäivällä puuskutin kohti etelää.

Junassa mietin paitsi vanhaa tuttua ’minne olen menossa’ -kysymystä, myös yhtä uutta: ’miksi olen menossa?’. Paluun mahdollisuus lohdutti kuitenkin mieltäni.

Kroatiaan saavuttuani yllätyin sen periferiarisuudesta. Matkaoppaani korosti sekä Slovenian, entisen Jugoslavian rikkaimman osavaltion, että Kroatian länsimaisuutta. Slovenian kohdalla se pitikin paikkansa, ihmiset käyttäytyivät kuin lännessä, hinnat olivat kuin lännessä ja julkiset tilat olivat tip top siistejä, aivan kuten lännessä.

Slovenialla on suunnilleen yhtä pitkä rajalinja EU:n kuin Unkarin ja Kroatian kanssa, ja Italian ja Itävallan historialliset ja kulttuuriset vaikutteet näkyvät selvästi katukuvassa ja ihmisten käyttäytymisessä.

Kroatian itärajalla kulkee kaksi oleellista rajaa, jotka rajaavat myös sen Länsi-Eurooppaan mieluimmin kuin itään. Kroatialaiset ovat katolisia, kun heidän itänaapurinsa Bosnia-Hertsegovinan serbienemmistö ovat ortodokseja. Näissä valtioissa puhutaan samaa serbo-koatian kieltä, mutta Bosnia-Hertsegovinan serbit käyttävä kirjoittaessaan kyrillisiä, kroaatit puolestaan meille tuttuja roomalaisia aakkosia.

Zagreb oli aavemaisen sumun peitossa. Hotellissa, jossa kävin kysymässä hintaa, minua kohdeltiin kuin ilmaa.

Pikaruokapaikassa pihvienkääntäjä katsoi minua kuin olisin juuri astellut koputtamatta hänen makuuhuoneeseensa, ja aivan kuten hotellin virkailijatkaan, hänkään ei vastannut tervehdykseeni millään kielellä.

Päätin opiskella saman tien muutaman sanan serbo-kroatiaa, koska muuten tästä vierailusta näytti tulevan yksinäinen. Seuraava kontakti oli puheliaampi, Splitistä kotoisin oleva kravattikaulainen mies, joka osasi muutaman sanan saksaa. Kuulumiset vaihdettuni totesin muistavani serbo-kroatiasta enää yhden sanan, eli hvala, kiitos.

Zagrebin linja-autoaseman vessanrahastajan työkuvaan kuuluu kysyä jokaiselta miesasiakkaalta, käyttikö tämä pisulaaria vai kabinettia. Ymmärsin sanan kabinetti, joten toistin sen sanan jota en ymmärtänyt, ’dva kuna’ vastasi nuori rahastaja, ja arvasin sen tarkoittavan kahta tämän maan valuutan perusyksikköä, ja kun lopuksi pääsin sanomaan hvalan, tajusin käyneeni kokonaisen keskustelun serbo-kroatiaksi, ja olo muuttui kumman kotoisaksi.

Ensivaikutelmani Kroatiaan oli siis yllättyneisyys ja lievä ärtyisyys sen takapajuisuudesta, lähinnä nyt likaisuudesta ja ihmisten tahdittomuudesta. Nopeasti olin takapajuisuuden negatiiviset realiteetit näköjään unohtanut, ja ilmeisesti odotin kohtaavani vain positiivisia yllätyksiä ja inspiroivaa kaaosta.

Mutta onneksi sellaiseenkin törmäsin, niin ettei tästäkään matkustuspäivästä tullut seikkailutonta. Ensin hevonen tuli sisään linja-autoasemalle, sitten kroatialainen puuseppä hakeutui puheilleni ja lopuksi pääsin illallistamaan yhtä aikaa sekä aristokraattisten taiteenystävien että kodittomien kanssa.

Hevosen taluttaminen linja-autoasemalle oli hevosia maalaavan kuvataiteilija Morena Brnčičin idea. Hänellä oli taidenäyttelynsä avajaiset Zagrebin linja-autoaseman aulassa samana päivänä kun minä ostin sieltä menolipun Dubrovnikiin.

Hänen maalaamansa hevoset olivat mielestäni surullisen näköisiä, ja olisin halunnut tietää, oliko se ollut taiteilijan tarkoitus. Jos minulla olisi koti, en ostaisi sen seinälle taulua surullisen näköisestä hevosesta. Mutta taiteilija, jolla oli avajaisissa työhaalari päällään, oli koko ajan niin intensiivisesti taiteenystävien piiritettävänä, etten päässyt hänen puheilleen. Paremman tekemisen puutteessa, bussinlähtöä odotellessani, vetäydyin ylätasanteelle katselemaan taidenäyttelyavajaisten yleisön liikehdintää.

Vieressäni seisova mies osoitti pääoven suuntaan ja sanoi jotain käsittämätöntä serbo-kroatiaksi. Käsittämätöntä se olisi ollut todennäköisesti millä kielellä tahansa, sillä pääovella seisoi hevonen, iso ja kiiltäväkarvainen, musta muistaakseni, ja sillä oli kummallinen silkkinen päähine, joka peitti kauniisti sen korvat. Se nosteli jalkojaan hermostuneesti, todennäköisesti se ei ollut aikaisemmin ollut linja-autoasemalla.

Nostelemalla koipiaan se sai aikaiseksi pamauksia, jotka kiinnittivät avajaisiin osallistuneiden huomion. Kuului hämmästyneitä ja ihailevia huokauksia, ja taiteilija kiirehti ylpeänä vastaanottamaan kunniavierastaan, joka taatusti olisi ollut mieluimmin jossain muualla.

Kaivoin laukustani kamerani ja otin muutamia otoksia. Outoja nuo kroatialaiset, ajattelin. Vieressäni seisova mies oli vaihtanut kielensä englanniksi ja selitti tapahtumaa kuin jääkiekko-ottelua, ikään kuin minä en silmilläni näkisi mitä oli tapahtumassa.

Hän esitteli itsensä Antoniksi, sanoi olevansa koulutukseltaan puuseppä ja matkalla kahden päivän kuluttua Intiaan. Sodan puhjettua 1991 hän oli muuttanut Saksaan töihin, josta palannut seitsemän vuoden kuluttua tilanteen rauhoituttua. Nyt hän oli ahertanut kasaan puolen vuoden Intian-matkaan vaadittavat puolitoistatuhatta euroa, joista puolet meni lentolippuihin ja puolet elämiseen, hän oli laskeskellut.

Sanoin, että itse olin kuluttanut Intiassa tuplasti enemmän, mutta toisaalta olin syönyt vain ulkona, pesettänyt pyykkini ja siivotuttanut huoneeni. Sadan euron kuukausibudjetti ei ollut siis täysin epärealistinen mahdollisuus.

Annoin Antonille lukuisia neuvoja muun muassa rikshahinnoista, mukaan otettavasta varustuksesta, matkakohteista ja hotelleista. Tuntui käsittämättömältä, että mies jonka kanssa juuri juttelin tulee mahdollisesti olemaan samaisessa Parah Ganjin Main Bazarin Rak International –hotellissa, jossa vain muutama kuukausi sitten ahmin mangoja Claudian kanssa, ja jonka liepeillä ihmettelin kadulla tepastelevaa suunnattoman suurata elefanttia, juutuin kävelytieruuhkaan, kieltäydyin kymmeniä kertoja päivässä ostamasta vaatteita, hedelmiä, koruja, huumeita, rikshakyytiä ja jumaltenkuvia ja jonka kahviloissa väittelin silmät kiiluen todellisuuden olemuksesta Nicolin kanssa.

Koko Intian-matka on muuttunut mielessäni kuin uneksi, niin etäinen ja erilainen se maailma on tähän eurooppalaiseen verrattuna. Minusta tuntuu että se on lokeroituneena aivoissani samanlaiseen paikkaan missä on kaikki ne tuhannet elämäni varrella kuulemani sadut, näkemäni elokuvat, lukemani kirjat ja kokemani unet.

Pikkuleipiä ja pasteijoita takanamme olevaan pöytään kantava tarjoilija keskeytti Intian-muisteluni. Anton innostui, sanoi että seuraavaksi saisimme syödä. Hän kertoi, että joka päivä on jossain päin kaupunkia taidenäyttelyn avajaiset, ja niissä on aina tarjolla ilmaista ruokaa. ’Näin on mahdollista saada lämmin ateria joka päivä, ja jotkut tekevätkin niin.’ Sitten hän lisäsi painokkaasti: ’En tosin minä, mutta jotkut.’

Heti kattauksen valmistuttua pöydän ympärys oli täynnä ihmisiä. Ainutlaatuista tässä joukossa oli keskiluokan puuttuminen: joukossa oli hyvin pukeutuneita taiteenystäviä ja kodittomia alkoholisteja, mutta tavallisia pulliaisia ei näkynyt ollenkaan. Lähes sulassa sovussa he täyttivät lautasiaan, välillä toisiaan hiukan tönien, kädet hiukan vapisten, toisilla vanhuudesta, toisilla nälästä.

Antonin käyttäytymisessä ruuhkaisessa seisovassa pöydässä oli jotain hienotunteista jääräpäisyyttä, ja koska minä olin enemmän huolissani nurkkaan jättämistäni matkatavaroistani – joita en halunnut päästää silmistäni – kuin ruuan saamisestani, piti hän seisovassa pöydässä myös minun puolia.

Takaani kinkesi suurikokoinen nainen ja kurottautui kohti pasteijoita niin että suolatikkupurkki kaatui. Mielestäni koko touhu, aikuisten ihmisten änkeily ja toistensa töniminen, oli kovin hupaisaa, mutta nainen ei hymyyni vastannut, katosi vain pitsanpalansa kanssa onnettomia hevosia esittävien maalausten sekaan.

Se rutinoitunut tapa, jolla Anton piti puoliamme tässä ihmispaljoudessa antoi minulle vahvan aavistuksen siitä, että juuri hän kuuluu niihin, jotka syövät tällä tavalla vatsansa täyteen joka päivä. Tuskin puusepän palkalla kovin helposti Intian-matkarahoja saa kokoon.

Zagreb, osa 2: Nörtti -Mario

’Ovatko monet naiset Suomessa blondeja?’, kysyi Mario, jota luulin ensin koripalloilijaksi, mutta joka paljastui myöhemmin suoranaiseksi urheilun vihaajaksi. Monet hänen kavereistaan urheilevat ja vieläpä pelaavat samoja pelejä Play Stationilla, mutta Mario ei moisista ajanvietteistä pitänyt lainkaan. Hän sanoi, ettei yksinkertaisesti ole sitä tyyppiä.

Monta muutakin asiaa hänellä oli sydämellään, josta hän ei lainkaan pitänyt. Hän ei pitänyt turkkilaisista eikä intialaista, kuten ei myöskään maansa lainsäädännöstä, korruptiosta, Michael Schumacherin ajotavasta eikä armeijan ruuasta.

’Onko heillä isot tissit?’, kysyi hän kerrottuani suomalaisten naisten enemmistön olevan kansainvälisten standardinen mukaisesti blondeja. Kysymys sai minut hämilleni vain pariksi sekunniksi, kunnes kokosin itseni, pinnistin sosiaalisen älykkyyskapasiteettini äärimmilleen ja ryhdyin vastaamaan tähän kysymyksistä oudoimpaan säilyttäen taidokkaasti välillemme muodostuneen hyvä veli –akselin, mutta kuitenkaan sieluani myymättä, eli päästämättä suustani mitään sovinistista.

Tisseistä asiallisesti keskustellessamme edellisessä penkissä istunut mies sai tarpeekseen ja vaihtoi paikkaa bussin etuosaan. Ymmärsin miestä, olihan edessämme hurja yhdentoista tunnin bussimatka, ja minun on vaikea kuvitella mitään piinaavampaa kuin kuunnella huonolla englannilla käytävää edellä kuvatun tasoista keskustelua saamatta itse edes vaikuttaa sen kulkuun.

Marionin suunnattoman pitkien jalkojen takia yritin ensin välttää istumasta hänen viereensä, vaikka minulla siihen paikkalippu olikin. Eräs kroatialaisrouva kuitenkin tuli ja vaati minua siirtymään hänen paikaltaan, aivan samoilla eleillä ja ilmeillä kuin kaikki nirppanokat ympäri maailmaa tämän vaatimuksen esittävät.

Mielestäni hän olisi ihan yhtä hyvin voinut istua minun paikallani koripalloilijan vieressä ja keskustella tämän kanssa suomalaisten naisten tisseistä ja Schumacherin ajotavasta.
Mutta ei Mario aivan täysin negatiivisella asenteella ollut liikkeellä, vaan oli olemassa sellaisiakin asioita, joista hän piti. Aivan kuten ljubljanalainen taksikuskikin, myös Mario piti Kim Räikkösen ajotyylistä.

Ljubljanalaisessa taksissa en voinut pidätellä syvältä vatsanpohjasta alkanutta nauruani, kun taksikuski siirtyi Schumacherin ja Räikkösen ajotyylien analyysin jälkeen ylistämään Räikkösen tyyneyttä myös ajoradan ulkopuolella. Hänen puheistaan ymmärsin, että hän piti Räikkösen suhtautumista maailmaan ja elämään erityisen maskuliinisena, ihailtavana ja tavoittelemisen arvoisena.

En ole koskaan nähnyt Räikkösen haastatteluita puolta sekuntia pidempään, mutta minua nauratti se, että niin hyvin pystyn kuvittelemaan suomalaisen nuoren miehen ujouden, jonka taksikuski tulkitsee tyyneydeksi. Myös innostumattomuuden, vihastumattomuuden, epäromanttisuuden, sharmittomuuden ja yllätyksettömyyden pystyn hyvin kuvittelemaan, koska näitä ominaisuuksia on myös minussa. Olen kuitenkin määrätietoisesti, heti synnyttyäni, pyrkinyt pääsemään näistä ominaisuuksista eroon.

Se elämänasenne, jonka ljubljanalainen taksikuski näki olevan pitkän kehityksen ja harjoittelun tulos, on todennäköisesti se sama, jonka minä näen värittömyyden huippuna, elämän pelkäämisenä ja pääsyynä siihen, että suomalaiset miehet ovat paitsi maailman parhaita autonajajia, myös itsemurhatilastojen maailmankärjessä.

Mutta takaisin Marioon. Hän piti myös Japanista ja japanilaisista. ’Ne ovat aina kaksi kuukautta eurooppalaisia ja amerikkalaisia edellä’, hän sanoi, mutta minulla ei ole mitään käsitystä mitä hän tällä mahtoi tarkoittaa. ’Ja shushi on hyvää’. Myös Nokian puhelimista hän piti, ne ovat hänen mielestään markkinoiden parhaita. Vielä joskus hän halusi käydä Ruotsissa ja Japanissa.

Hän opiskelee toista vuotta tietotekniikkaa Zagrebin yliopistossa. Ensimmäisen vuoden hän asui pääkaupungissa, mutta totesi tänä vuonna vuokran olevan liian korkea ja muutti takaisin vanhempiensa luokse Jastrebarskoon, jonne luojan kiitos saapuisimme tuota pikaa. Hän ei vielä tiennyt mitä ja missä hän aikoo valmistuttuaan työskennellä, viime vuoden läpipääsemättömät tentit vievät tässä vaiheessa ajatukset.

Se tekniikka, jolla saan tuntemattomilta ihmisiltä lypsettyä yksityiskohtia heidän elämästään, on hyvin yksinkertainen: annan heidän ymmärtää olevani mahdollisimman pitkälle heidän kaltaisensa. Tähän pääseminen ei ole vaikeaa, eikä minun tarvitse valehdella, koska ihmiset ovat loppupeleissä kaikki hyvin samanlaisia. Riittää kun kerron taustoistani ja näkemyksistäni sellaisia valittuja paloja, jotka uskon kunkin kuulijan haluavan kuulla.

Kerrottuani esimerkiksi Marionille työkuvastani siviilipalvelusmiesten kouluttajana, olin juuri aloittamassa sivulausetta, jossa olisin painottanut kuitenkin itse käyneeni armeijan, koska oletin hänen olevan armeijatyyppiä. Onneksi hän kuitenkin ehti ensin, ja kertoi ettei aikonut mennä armeijaan. Niinpä en kertonut käyneeni armeijan.

Armeijapalvelus Kroatiassa kestää kuusi kuukautta, siviilipalvelus kahdeksan. Armeijan tuvissa on ikkunat rikki, joutuu nukkumaan monen miehen kanssa samassa huoneessa eikä pääse viikonlopuiksi kotiin. ’Ja ruoka on pahaa’, hän sanoi nenäänsä nyrpistäen, ’todella pahaa’.

Marionilla vaikutti oleva jyrkät mielipiteet asioihin, joista hänellä ei tuntunut olevan minkäänlaista suoran käden tietoa, kuten turkkilaisista, intialaista ja armeijan ruuasta.

Siviilipalvelukseen Kroatiassa pääsee ennen kaikkea uskonnollisista syistä, mutta toinen vaihtoehto on ilmoittaa pelkäävänsä aseita. Jos vakaumuksentutkintalautakunta ei hyväksy hakemusta siviilipalvelukseen, voi siviilipalvelukseen hakea aina vain uudestaan, kunnes hakemus menee lopulta läpi. Lahjomalla prosessia voi nopeuttaa.

Marion valitteli Kroatian lahjonnan laajuutta. Hän kertoi esimerkin tyttärensä raiskanneesta miehestä, joka sai vain vuoden ehdonalaista. Lait ovat hänen mielestään huonoja, ’murhasta saa vain neljän vuoden rangaistuksen, se ei ole mitään.’

Kroatiassa on kolmen viikon kuluttua vaalit. Keskustahallitus saa silloin lähtöpassit, ennusti Marion. Lonely Planetin mukaan keskivertokroatialainen on kokenut itsenäistymisen jälkeen lievää laskua elintasossaan. Tätä mainitsematta kysyin, mihin suuntaan elintaso Kroatiassa on itsenäistymisen jälkeen hänen mielestään edennyt, johon hän vastasi että nousua on ollut, mutta se on ollut hyvin hidasta.

Dubrovnik: Dubrovnik

Dubrovnikiin saavuin siis yhdentoista tunnin bussimatkan jälkeen, ja toden totta se kannatti, sillä vaikka päivä oli sateinen, tunsin taas Välimeren läheisyyden, enkä enää palellut niin kuin sisämaassa.

Dubrovnik on 1300 –vuotta vanha rantakaupunki aivan Kroatian eteläkärjessä. Täällä on kirkkoja, luostareita, marmorikatuja, palatseja, suihkulähteitä, jykevä 25-metriä korkea, kaksi kilometriä pitkä vanhankaupungin muuri, museoita ja turisteja, niin paljon turisteja etten voi nimetä tätä maanpäälliseksi paratiisiksi, vaikka muuten haluaisinkin, sillä minun paratiisissani ei olisi näin paljon turisteja.

Asun lyhyen kroatialaismummon luona, jonka kanssa kommunikoin saksan ja englannin sujuvalla sekoituksella.

Hän tervehtii minua useita kertoja päivässä leveästi hymyillen, päätään nostaen, vahvojen lasiensa takaa katsoen ja oikean kätensä kämmentä minulle näyttäen.

Päivisin hän puuhastelee keittiössä, kutoo, pesee pyykkiä ja katselee televisiosta amerikkalaisia saippuasarjoja.

Meillä synkkaa oikein hyvin, viihdyn. Ainoa mikä ärsyttää on hänen huono kuulonsa, ei niinkään hänen kanssaan puhuessa, vaan ennen kaikkea hänen katsoessa televisiota.

Kerran pelkäsin hänen jaksavan katsella ja kuunnella läpi kokonaisen Tina Turnerin konsertin, mutta onneksi hänelle riitti kaksi ja puoli laulua sitä viihdykettä.

Tämä talo on vanhan kaupungin sisällä, lähellä muuria.

Huoneisto on talon neljännessä kerroksessa, ja se yltää talon päädystä päätyyn. Kapealla käytävällä on ruokapöytä, sen päässä televisio, jonka jälkeen astia- ja palkintokaappi. Käytävältä aukeaa, tai on kiinni, ovet viiteen huoneeseen, joista ensimmäisessä on keittiö, seuraavassa mummon kammari, sitten kuusitoistavuotiaan pojantyttären Marionen, huone. Minun ja Marionen huoneiden välissä on tyhjä huone, jossa saattaa olla vaikka aikaisempien selkärepputuristien luurankoja, en tiedä kun sen ovi on aina kiinni.

Minun huoneeni on viimeisenä. Minulla on kirjoituspöytä, parisänky, ikkuna kahteen suuntaan, kolme yöpöytää, tuplaikkunat ja puiset, vihreät, raskaat ulkoikkunat. Tässä huoneessa on asunut, ei niin kauan sitten, nuori mies, koska vaatekaapin ovien sisäpuolelta löytyy kuvia puolialastomista naisista, kahden käsiaseen mainos sekä useita vuoden 1994 lehtileikkeitä Ubien Juka Prazina –nimisestä sotilaasta.

Musiikkiopisto on jossain hyvin lähellä, kuulen päivittäin trumpetin-, viulun- ja pianonsoittoa sekä laulua. Kirkonkellot lyövät tasatunnein, kissat maukuvat hiukan epäsäännöllisemmin ja muurin takana pauhaa Välimeri. Sitä en kuule, mutta haistan sen joka aamu ikkunani avatessani.

Leave a reply