2003-09: Viro, Latvia, Liettua ja Puola

Tartto, osa 1: Matkahawainnoita Wiron maalta

Vielä muutama vuosi sitten Tarttoon kulki myös ihmisiä kuljettavia junia. Kannattamattomana palvelu kuitenkin lopetettiin, ja ehdin käyttää sitä vain kerran. Muistan silloin naurattaneeni konduktööriä kysymällä, onko junassa ravintolavaunua. Ei ollut ravintolavaunua, kun ei ollut edes vessaa. Vastapäätä istui historioitsija, jolta kysyin, onko hänen täytynyt aloittaa historianopiskelunsa alusta kommunismin kaaduttua. Kaduin suustani päässeitä sanoja saman tien. Pelkäsin olevani antavani itsestäni kuvan nenäkkäänä lukiolaispojuna, joka naljailee yliopiston työntekijän kurjan kohtalon kustannuksella.

Ei hän kuitenkaan loukkaantunut, vaan vastasi olevansa muinaishistorian tutkija, ja siitä totuudesta oltiin rautaesiriipun kummallakin puolella samaa mieltä.

Suomessa ensimmäiseksi huomioni kiinnittyi tyhjyyteen, hiljaisuuteen ja kliinisyyteen. Pasilan asemalla ei ollut ihmisiä, ja se oli puhtaampi kuin Katmandun sairaalan vatsatautien poliklinikka. Tampereen-junan matkustajat olivat intialaisiin ja nepalilaisiin verrattuna kuin mykkäelokuvan hahmoja.

Maailman kilpailukykyisin Suomi, maa, jossa on maailman parhaat oppilaat ja jossa vesi on maailman puhtainta. Intialaisittain katsottuna Suomi vaikutti ei enempää eikä vähempää kuin saavuttaneen täydellisyyden, kunnes ratikka ajoi päin seinää, kylpylän katto romahti, Helsinki pimeni kahdeksikymmeneksi minuutiksi ja naapurissa murhattiin ministeri.

Täydellisyyteen tuli säröjä. Syyllisiä lähdettiin osoittelemaan ja epäkohtia vaadittiin korjattavaksi: jäähdyttimet ratikkaan, rakennuslainsäädäntöä tiukemmaksi, maailman modernein sähköverkosto vielä modernimmaksi ja ministereille henkivartioita vaikka väkisin. ’Ei tällaista voi tapahtua’, oli median antaman kuvan perusteella suomalaisten päällimmäinen reaktio.

Mutta kun tapahtuu. Onnettomuuksia, sairauksia ja kuolemaa on aina tapahtunut, ja tulee aina tapahtumaan. Tie syntymästä kuolemaan on täynnä keskeneräisyyttä, rikkinäisyyttä ja riskejä.

Vähemmän täydellisissä maissa kuin Suomessa sen näkee, kuulee, haistaa ja tuntee muutkin kuin ammattiauttajat ja omaishoitajat. En tietenkään ole sitä mieltä, että niin on parempi, että niin pitäisi olla Suomessakin, mutta toisinaan vaan tuntuu, että pohjoismaisessa kliinisessä pikajunayhteiskunnassa elämän todelliset, epätäydelliset kasvot jäävät piiloon instituutioiden ja pakonomaisen elämän käänteiden kontrolloimistarpeen naamion taakse.

Yritän vain sanoa, että ei se nyt niin kauheata ollut, tuo Helsingin sähkökatkos. Hyvinhän me siitä selvittiin.

Tarton ikiwanha kaupunki sijaitsee Liiwinmaalla, laaksossa kummallakin puolella Emäjokea. Se wiljawa paikka, johon se on rakennettu ja jota osittain ympäröitsee melkoiset mäet, pidetään yleiseen sangen kauniina. Myös kaupungilla itsellään on kauneuden maine. Pohjan Heidelberg’iksi sitä Saksalaiset sanovat. Sen somuuteen waikuttaa paljon se seikka, että sen sekä sisä- että ulko-puolella on paljon istutuksia, sekä yksityisten että yleisölle alttiita puutarhoja ja kävelypaikkoja. Näistä ovat mainittavat kuuluisat tuomiokirkon kävelypaikat kaupungin wanhoilla walleilla: käsityöläis-yhtiön puutarha, warustettu pienellä wesilammikolla sekä woimistelu-telineillä ulkona ilmassa; Wanemuine-yhtiön puutarha sekä ulkopuolella kaupunkia “Resource-puisto”.” (C. G. Swan: Matkahawainnoita Wiron ja Liiwin maalta. 1869)

Kaupungin kaunein paikka on epäilemättä Toomenmäki. Se on keskellä kaupunkia sijaitseva korkea puistoalue, jonka huipulla on puiden ja istutusten ohella vanhan tuomiokirkon rauniot, suurmiesten patsaita, kävelyteitä, puistonpenkkejä ja pieni tunnelmallinen kahvila. C. G. Swanin ja muiden suomalaisten kirjailijoiden havaintojen perusteella täällä kasvaa jalavia, saarnia, tammia, vaahteroita ja lehmuksia. Itse näen ympärilläni vain suuren määrän erilaisia lehtipuita.

Täällä on myös synnytyssairaala ja korkein oikeus. Kommunistiaikaan kouluissa opetettiin, että Toomenmäkeä hallitsevat rauniot olisivat jäänteitä jostain keskiaikaisesta linnasta. Eräskin taksikuski ei meinannut suostua viemään vanhempiani paikalle, kun väitti sen olevan entinen linna eikä entinen kirkko. Kirkonmiehenä isäni ei tietenkään suostunut ohittamaan moista periaateristiriitaa olankohautuksella, vaan intti tarttolaismiehen kanssa asiasta koko taksimatkan.

Erimielisinä he myös erosivat, kunnes kohtasivat sattumalta uudestaan parin päivän päästä. Taksikuski oli tarkistanut asian, ja myönsi nyt olleensa väärässä. Voin vain kuvitella taksikuskin nöyrän tuskan. Itse en helpolla nielisi uutta totuutta, en ainakaan jos se tulisi turistin suusta.

Patsaita Toomenmäellä on ainakin kolme. Yksi tähtitieteilijälle, toinen munasolun löytäjälle – kahden kruunun setelissäkin jurottavalle K. E. von Baerille, ja kolmas 21-vuotiaana kuolleelle runoilijalle Kristjan Jaak Petersonille. Viimeksi mainittu on nuorin suurmies josta olen kuullut. Hänen sanotaan olevan Viron ensimmäinen lyyrikko ja syntyneen Riikassa, mutta kävelleen sieltä Tarttoon ja kirjoittaneen vastoin ajan tapoja viroksi.

Toomenmäen romanttiset kaarisillat ovat nimeltään enkelinsilta ja pirunsilta. Enkelinsilta on saanut nimensä sen läheisyydessä olleesta englantilaisesta puutarhasta, kun sanat englanti ja enkeli menivät rahvaan suussa sekaisin. Pirunsilta nimettiin Toomenmäen hyvä-paha –tasapainon säilyttämiseksi.

Paikalliseen häätraditioon kuuluu paitsi häävieraskulkueen hillitön metelöinti, lähinnä äänimerkkiä antamalla, sen ajaessa kirkosta Toomenmäen kautta juhlapaikalle, myös tuoreen parin kapuaminen Toomenmäen korkeimpaan kohtaan, ja suuteleminen sen huipulla olevalla tasanteella. Häävieraat eli pulmrahvas katselevat kameroineen tapausta alempana villisti hurraten.

Itsekin olen pulmarahvaana Toomenmäellä tuoreelle avioparille hurrannut, kun siskoni meni täällä naimisiin kuutisen vuotta sitten. Muistan hääkulkueen, naurun, vihreyden, sähläykset ryhmäkuvaa otettaessa, tanssit, kauniin jazz -musiikin ja ennen kaikkea sen harvinaisen hetken, kun suku oli koolla ei vain pari tuntia, vaan kokonaiset pari päivää. Aurinkoiselta Toomenmäeltä muistan myös niiden hymyt, jotka silloin olivat läsnä, mutta eivät koskaan enää.

Elämä kuitenkin voittaa. Vain muutama tunti sitten tälle samaiselle avioparille syntyi jo kolmas lapsi, tällä kertaa pitkäsorminen poika. Kaksivuotias kummityttöni, tuore isosisko, oli kuulemma mennyt uutta tulokasta heti kättelemään, niin kuin on tietysti asiallista. Minä lähetän terveiseni täältä hänen isänsä kotikaupungista: tervetuloa maailmaan minunkin puolestani. Vähän outo paikka tämä on, mutta menettelee kyllä.

Kirjoitupöyää vielä eilen koristanut venäjän konsulilta saatu ruusu on kuukahtanut. Sisäpihalla oleva suuri lehmus on pudottanut ensimmäiset lehtensä, ja aloittanut siten risuharjalla työskentelevän mummon läpi koko syksyn kestävän työllistämisprojektinsa.

Omalla sarallaan työskentelee myös harmaapartainen roskisdyykkari, joka on pukeutunut tyylikkäästi ruskeaan pikkutakkiin. Päässään hänellä on lippalakki. Käytännössä hän toimii taloyhtiön pullonkierrätyksestä vastaavana henkilönä, sillä vaikka pulloista saa pantin, on pulloautomaatit niin harvassa ja kaukana, ettei niitä monikaan ainakaan tästä taloyhtiöstä käytä. Toivon että hänen kätensä eivät osu eilen roskikseen heittämääni homeiseen kesäkurpitsaan.

Vai onko tuo lippalakki sittenkään roskisdyykkarin päässä? Luin eilen Philippe Guicheteaun, Suomessa vuosia asuneen ranskalaisen, sunnuntaikirjeitä kotimaahansa. Hän huomautti, että on älytöntä ja vähintäänkin hengenvaarallista pitää lippalakkia tai pipoa suomalaisittain päässä, eikä pään päällä kuten ranskalaiset.

Täällä virossa ollaan yhtä hulluja kuin Suomessa, täälläkin pipo on päässä. Tai ehkä vielä hullumpia, syksyn kunniaksi manteli eli takki laitetaan nimittäin selkään.

Tarton tunnelma on täysin toinen kuin tammikuussa. Silloin, Frankfurtin lentokoneessa istuessani, lähestulkoon lupasin itselleni olla tulematta tänne enää ikinä. Kahdessa viikossa koin saaneeni yliannostuksen kolkkoutta, kylmyyttä ja harmautta. Aurinko oli jänistänyt jonnekin kauas vuorten ja merten taakse, niin että taivas kilpaili pakokaasun likaaman loskan kanssa siitä, kumpi keksii ankeamman värin. Koko kaupunki oli niin jäässä, että käveleminen kadulla oli paitsi masentavaa, myös hengenvaarallista. Ainoa lohdullinen paikka koko kaupungissa oli uimahalli-kylpylän höyrysauna, vain siellä lauloi satakieli.

Nyt, ruskan ollessa puhkeamaisillaan ja auringon suvaitessa lämmittää tarttolaisia, olen ties kuinka monetta kertaa ihastunut tähän ikiwanhaan ja wiljawaan yliopistokaupunkiin. Erinomainen emäntäni, kummityttöni kummitäti, vei minut kävelylle soppakaupunginosaan, jossa kadunniminä on tietysti peruna, herne, porkkana ja nauris, ja myöhemmin Tolstoi –kadulle, jossa savu kirveli silmiä, koirat haukkuivat ja omenapuut kutsuivat omenavarkaisiin.

Ristiin rastiin kävelimme, ja tuo kaunis alue sai minut haaveilemaan omasta puisesta omakotitalosta, samantyyppisestä jonka ohi kävelimme, kummallisesta, jossa olisi hassu uloke, torni, tornissa rikkinäinen ikkuna, rikkinäisen ikkunan takana työhuone, työhuoneen alla iso olohuone, siellä takka, jonka ääressä kissa, ulkona puutarha, omenapuita, mutta ei sentään hevosta eikä marakattia, mutta jotain sinne päin.

Tartto, osa 2: Historiallisia vierailuja, väkivaltaisia ja väkivallattomia

Viron historia jäi koulussa mielestäni aivan liian vähälle käsittelylle. Voi toki myös olla, että se kuului opetusohjelmaan, ja että se opetettiin, mutta että se jäi juuri minulta aivan liian vähälle käsittelylle.

Tanska oli valloittajista ensimmäinen, se rakennutti Tallinnaan linnan vuonna 1219. Siitä saikin koko kaupunki, Tanskalainen linna, nimensä. Seuraavan vuosisadan puolenvälin levottomuuksiin kyllästyneinä Tanska kuitenkin myi Tallinnan lähialueineen Teutonikin ritarikunnalle, jotka hallitsivat nykyisen Viron aluetta yhdessä Hansaliiton kanssa aina 1500 –luvulle asti.

Sitten tulivat Ruotsalaiset, vuonna 1561, ja uudistivat maata rajulla, rahvasta miellyttävällä ja aatelistoa katkeroittavalla tavalla. Perustettiin Tarton yliopisto vuonna 1632, vain puolitoista vuosisataa Uppsalan, Ruotsin ensimmäisen yliopiston jälkeen ja kymmenisen vuotta ennen Turun Yliopistoa.

Myös Puolalaiset kokeilivat onneaan 1600 –luvun alussa, eivätkä Tanskalaisetkaan olleet täysin luopuneet kiinnostuksestaan. Eräässä vaiheessa kaikki kolme kuningaskuntaa omistivat nykyisen Viron alueita samaan aikaan.

Passiivisia ja syyttömiä valloitusretkiin eivät olleet virolaiset itsekään, vaan tuhosivat muun muassa yhden entisistä kotikaupungeistani, kuvankauniin Sigtunan, joka sijaitsee Tukholman pohjoispuolella. Siitä piti tulla pääkaupunki, se olisi ollut suojaisemmassa paikassa kuin Tukholma. Mutta ei tarpeeksi suojaisessa siis sekään, ei ainakaan virolaisilta.

Venäjä tuli ryminällä verileikkiin mukaan 1700 –luvun alussa, ja Uudenkaupungin rauhassa Viron julistettiin osaksi Pietari Suuren imperiumia. Hän palautti Ruotsin kertaalleen poistamat aateliston etuoikeudet. Seuraavan vuosisadan alussa Aleksanteri I myönsi Virolle itsehallinnan, ja kun kansallisuusaatteet nostivat päätään Euroopassa 1800 –luvun puolenvälin jälkeen, nähtiin se keisarikunnan näkökulmasta hyvänä asiana. Vähentäisihän se saksalaismielisyyttä, aivan kuten se vähentäisi ruotsalaismielisyyttä autonomisen Suomen alueella.

Keisarin näkökulmasta homma karkasi kuitenkin käsistä, eikä kansallisuusaatteen nousua voitu enää pysäyttää edes 1900 –luvun alun venäläistämistoimenpiteillä. Aivan kuten Suomikin, Viro itsenäistyi ensimmäisen maailmansodan jälkimainingeissa, muutamia kuukausia Venäjän vuoden 1917 kommunismivallankumousten jälkeen.

Toisin kuin Suomi, joka taisteli itsensä kanssa, joutui Viro itsenäisyysjulistuksensa jälkeen kahden vuoden kestäneeseen sotaan Bolshevikkeja vastaan. Sotaa kutsutaan nimellä Vapaussota ja siitä on juuri tehty elokuva, jota myös kutsutaan nimellä Vapaussota. Sekä Suomen että Viron itsenäistymistä auttoi se tosiasia, että Leninin halusi irtautua ensimmäisestä maailmansodasta mahdollisimman nopeasti, ja että hän odotti vallankumousten aaltoa Euroopassa.

Maailmansotien välisen ajan Viro sai olla itsenäisenä, kunnes Neuvostoliitto hyökkäsi Molotov-Ribbentrop –sopimuksen salaisen lisäpöytäkirjan mukaisesti kesällä 1940 valloittaen Natsien kanssa sovitut alueet.

Natsit pettivät kommunisteille antaman lupauksensa kuitenkin jo seuraavana vuonna, niin että vuoden 1941 – 1944 Viro ja muut Baltian maat olivat Natsisaksan hallussa. Ennen sodan loppua, juuri ennen neuvostojoukkojen paluuta, 60 000 virolaista ehti paeta Ruotsiin ja Saksaan.

Kansallisuusaatteen sitkeydestä on osoituksena seuraavat 45 vuotta, joiden aikana suoritetut massiiviset väestönsiirrot, murhat, kokoontumisen- ja mielipiteenvapauden rajoitukset sekä järjestelmällinen historian ja totuuden uudelleenkirjoittaminen eivät poistaneet tätä kipinää.

Uuteen itsenäistymiseen johtaneiden tapahtumien ketju lähti pyörimään vuonna 1987, jolloin virolaiset vastustivat avoimesti Koillis-Viroon suunnitellun, erittäin saastuttavaksi todetun fosforikaivoksen rakentamista. Neuvostoliitto taipui kansan tahtoon.

Seuraavana vuonna järjestettiin laulujuhlat, ja niin absurdilta kuin se näiden kaikkien aina väkivalloin toteutettujen käänteiden jälkeen tuntuukin, tällä kertaa muutos tapahtui laulaen ja lähes verettömästi, niin että NL tunnusti Viron uuden itsenäisyyden 6.9.1991.

Itsenäisen Suomen presidentti Tarja Halonen kävi täällä Tartossa alkuviikosta. Aivan kuten Kekkonen kolmekymmentä vuotta aikaisemmin, myös Halonen piti Tarton yliopistossa puheen alusta loppuun eestin kielellä. Halonen herätti positiivista vastakaikua paitsi kielivalinnallaan, myös kansanomaisella esiintymisellään kyselytunnin aikana. Ystäväni Halosen mukaan presidentti Halosen hallintaan tyytyväisten määrä lienee nykyään 130%, koska mukaan voi laskea myös iso joukko virolaisia.

Tyytyväisiä oltiin myös Kekkoseen, joka oli edellinen kaupungissa virallisesti vieraillut Suomen presidentti. Aikoinaan Kekkonen yllätti, ja jossain määrin myös pelästytti, kuulijakuntansa puhumalla avoimesti virolaisuudesta.

Kekkosen vierailusta on jäänyt kaupunkiin paljon legendoja. Hiihtoretkellään hän kuulemma kohtasi paikallisen miehen, ja pysähtyi kyselemään tältä kuulumisia. Hyvin menee, kertoi mies, mutta kirves on vähän tylsä. Kun Kekkosen vierailusta oli kulunut viikko, ehkä kaksi, posti toi ahkeralle metsurille uuden kirveen, kerrotaan.

Totena on kerrottu minulle yksityiskohta siitä, kuinka Kekkosen vierailuun valmistauduttiin maalaamalla Tarton yliopiston portaat, tosin vain siihen käänteeseen asti, jossa Kekkosen tiedettiin nousevan.

Taatusti totta on ainakin Kekkosen sauna. Kekkosen tiedettiin haluavan tehdä hiihtoretken, ja hiihtoretkellään tietysti saunovan. Pystytettiin siis sauna, viidentoista kilometrin päähän Tartosta keskelle metsää. Viimeisten neljän vuoden aikana sinne on järjestetty hiihtokilpailu, joka tunnetaan nimellä Kekkosen hiihto.

Tartto, osa 3: Ympyrä sulkeutuu

Istuuduttuani tähän samaiseen aamuseitsemältä Tartosta kohti Riikaa lähtevään bussiin, josta kerran aloitin tammikuun matkapäiväkirjan kirjoittamisen, tajusin, aavistuksen pettyneenä, eräänlaisen ympyrän nyt sulkeuduttua, että toisin kuin kirjoissa ja elokuvissa, oikea elämä, saati sitten vuoden kestävät matkat, eivät yleensä pääty kliimaksiin, jossa epäselviksi jääneet juonenpätkät paljastuvat uudessa valossa ja kaikki punoutuu yhteen selkeäksi kokonaisuudeksi, suuri rakkaus löytyy tai hyvä voittaa pahan.

Oikeassa elämässä moni asia jää ikuiseksi mysteeriksi, avoimeksi arvoitukseksi ja keskeneräiseksi projektiksi. Unohtuu valokuva-albumiin, jää sivuhuomautukseksi päiväkirjaan, toteuttamattomaksi haaveeksi loputtomien aiempien toteuttamattomien, mutta silti elintärkeiden, haaveiden joukkoon.

Tajusin, tulevana tammikuuna elämäni tulee hyvin suurella todennäköisyydellä jatkumaan kutakuinkin sellaisena, kuin sen jätin edellisenä tammikuuna. En koekaan vuosituhannen rakkaustarinaa, en löydä paratiisia enkä Totuutta, eikä sen enempää Tammen kuin WSOY:nkään kustantaja käy laivasatamassa kimppuni ja vaadi romaaniani julkaistavaksi. Romaaninpuolikastani, johon en ole käytännössä koskenutkaan kohta kahteen kuukauteen.

Olen paitsi samaisessa bussissa, myös kutakuinkin samanlaisessa avoimessa tilanteessa kuin kutakuinkin yhdeksän kuukautta sitten, mutta surullista kyllä, olen yhdeksän kuukautta realistisempi. Edessä oleva vuosi tuntui silloin loputtomalta seikkailulta, nyt edessä olevat kolme kuukautta tuntuvat kolmen kuukauden seikkailulta.

Luonto on kauniimpi kuin viimeksi, mutta myös tällä kertaa tämä moderni bussi rämisee tällä epämodernilla, möykkyisellä tiellä. Tarton linja-autoasema oli siirtynyt viitisenkymmentä metriä ja muuttunut länsimaiset standardit täyttäväksi.

Muutosvauhti täällä Virossa on hurjaa, jokaisella käynnilläni täällä on jotain uutta. Ikään kuin linja-autoaseman lipunmyyjäkin olisi käynyt kielikurssin tässä välissä. Yhdeksän kuukautta sitten hän vielä kysyi ikääni, mikä silloin ihmetytti minua. Tällä kertaa hän osasi kysyä sitä mitä silloinkin todennäköisesti tarkoitti, että olenko opiskelija. Tai sitten Intian-kokemukseni on vanhentanut minut näyttämään jo yli seitsemäntoistavuotiaalta.

Taas siis matkalla vailla matkasuunnitelmaa, suuntana etelä, mutta tällä kertaa passissani ei ole matkakohdepäätökseen ratkaisevasti vaikuttavaa Intian-viisumia. Viinissä käyn, mutta sen jälkeen menen juurikin sinne minne sattuma ja intuitio minut johdattaa.

Riika, osa 1: Lähiöhelvetti

Riikassa majoituin Placis –nimiseen nuorisohotelliin kymmenisen kilometriä kaupungin ydinkeskustasta. Peseydyttyäni, levättyäni ja soitettuani kolmeen numeroon siskoani tavoittamatta, luovuin onnitteluyrityksistä ja lähdin ulos katselemaan ympärilleni.

Tänään kotikatuni on leveä, hyväkuntoinen ja lehtipuiden reunustama. Sen reunoille parkkeeratut autot ovat aavistuksen vanhempia kuin Suomessa keskimäärin. Talot ovat suurehkoja kaksikerroksisia komplekseja, joissa ilmeisesti asuu enemmän kuin yksi perhe. Naapurissa haukkuu susikoira.

Katselukierroksen aluksi nousin ensimmäiseen vastaantulevaan ratikkaan. Kysyin rahastajalta, meneekö tämä keskustaan. Vastauksen sijaan hän osoitti minulle kuittia, jossa luki matkan hinta. Vieressäni seisova lapsi katsoi minua kummastellen ja kommentoi jotain äidilleen. Latviassa asuvista kolmisenkymmentä prosenttia puhuu äidinkielenään venäjää, mutta en pysty erottamaan, puhuiko hän venäjää vai latviaa.

Puoli tuntia ratikassa seistyäni olin päätynyt alueelle, jossa kymmenkerroksisien harmaiden ränsistyneiden kerrostalojen takana oli lisää kymmenkerroksisia harmaita ränsistyneitä kerrostaloja. Talojen puoli vuosisataa sitten maalatuissa seinissä oli lohkeamia, ja joiden pihanurmikko oli leikkaamaton ja roskainen. Minulle nousi vahva aavistus, että matkaan keskustasta poispäin.

Näin naisen, jonka kaksi isoa koiraa tappelivat keskenään, mutta sen sijaan että hän olisi ollut peloissani – kuten minä olisin hänen tilanteessaan – oli hän raivoissaan ja sätti kumpaakin minkä ehti.

Nousin vaunusta ja ylitin kadun. Kysyin nuorelta mieheltä, joka oli juuri nousemassa vastakkaiseen suuntaan menevään ratikkaan, meneekö se kenties keskustaan päin. ’Ei’, vastasi hän lyhyesti, ja nousi ratikkaan. Minulle jäi epäselväksi, ymmärsikö hän kysymykseni, vai tarkoittiko ’ei’ sitä että hän ei ymmärrä englantia. En yhtään ihmettelisi jos täällä ihmiset vastaisivat varmuuden vuoksi ’ei’ niihin kysymyksiin, joihin Intiassa vastataan varmuuden vuoksi ’kyllä’.

En voinut kuitenkaan muutakaan kuin luottaa miehen puheeseen. Lähdin siis kävelemään siihen suuntaan, mihin ensimmäinen ratikkani oli mennyt. Taivas oli tummanharmaa, kuin myrskyä enteillen. Vastaani käveli nuori nainen, jolla ei näyttänyt olevan housuja tai hametta lainkaan. Kysyin tältä nahkatakkiselta tytöltä, missä päin on keskusta, ja lähdin hänen pitkän punaisen kyntensä osoittamaan suuntaan.

Seuraavaan ratikkaan noustessani tönäisin vahingossa isoa miestä, ja tulin anteeksipyynnölläni paljastaneeksi ulkomaisen alkuperäni. Mies innostui, kertoi olevansa tällä alueella tähän aikaan ainoa joka puhuu englantia. Hän sanoi olevansa hyvin tyytyväinen, että saa puhua kanssani. Seisomme kiinni toisissamme ruuhkaisen ratikan takaoven ensimmäisellä askelmalla.

Hän esittäytyi kädenvääntövalmentajaksi, ikään kuin se olisi selittänyt hänen englanninkielentaitonsa. Lattian suuntaan sormellani osoittaen kysyn, meneekö tämä ratikka keskustaan. Hetken mietittyään hän vastaa ’Yes, I’m a local inhabitant, so to say’, ja naurahti. Sitten hän jäi pois, juuri ennen kuin rahastaja tuli kohdallemme. Rahastaja oli jo neljäs, joka ei ymmärtänyt kysymystäni.

Päätepysäkillä, joka ei todellakaan sijainnut keskustassa, olin hyvin nälkäinen ja väsynyt. Astuin sisään hypermarkettiin, joka näytti kutakuinkin samanlainen kuin marketit joka puolella maailmaa. Ruokaosaston lisäksi samassa kompleksissa oli kukkakauppa, pankki, korukauppa, musiikkipuoti, elektroniikkakauppa, videovuokraamo ja kahvila, jossa pääsin lopultakin tyydyttämään nälkäni kuivalla hotdogilla.

Ulos tultuani musta yö oli laskeutunut lähiön ylle. Riga This Week –lehtisestä löydän vain käyttökelvottomia fraaseja, kuten prieks iepazīies (hauska tavata), kā tevi sauc (mikä sinun nimi on) ja kā tev iet (kuinka voit), mutta keskustaa en löydä mistään.

Jatkoin siis englanninkielisen kysymykseni toistamista, ja neuvojen mukaisesti jätin nousematta kahteen bussiin mutta nousin kolmanteen. Bussin ikkunasta näin laihan miehen, joka hattuineen ja pikkutakkeineen toi niin elävästi mieleeni viime vuosisadan tšekkiläisen virkamiehen, että päättelin hänen olevan matkalla virastolta yksiöönsä, rankan työpäivän jälkeen, muuttuakseen siellä aamuun mennessä kovakuoriaiseksi.

Helpotuksekseni huomasin keskustan pikku hiljaa lähestyvän. Jäin kuitenkin pois jo ennen sitä nähtyäni vilauksen internetkahvilasta. Luin sähköpostini ja tein osakekauppoja isoisän henkivakuutuksesta saamillani rahoilla. Itsenäisessä Latviassa, sotapelejä pelaavien pikkupoikien keskellä, päätin sijoittaa suomalaiseen terästeollisuuteen.

Ulkona oli alkanut sataa. Kävelin pari korttelia ja laskeuduin pieneen kellaribaariin, jossa oli kolme maksavaa asiakasta ja pieni valkoinen kulkukoira. Tapettikuvioina oli punakeltaisia kukkia, peliautomaatit vilkkuivat härskiksi ja tiskin takana oleva rouva saattoi toivottaa minulle vaikka hyvää joulua, mutta käyttäydyin ikään kuin hän olisi kysynyt ’mitä taisi olla’.

Yksinäisessä pöydässä istuva mies oli tuhannen tuiterissa. Käsi poskella hän kuunteli toisessa pöydässä istuvien juttuja. Välillä hän elehti ja ilmeili villisti puhujalle, mutta häpesi sitten innostumistaan ja silitti päätään, ikään kuin sillä olisi voinut tehdä äskeisen kummallisen elehtimiskohtauksen tekemättömäksi.

Tilattuani oluen ja munakkaan istuin pöydän ääreen. Avonaisesta ovesta katselin ulos sateeseen. Koiralla oli takkuja. Tunnelma oli niin ylitsevuotavan murheellinen, että koko touhu muuttui silmissäni hupaisaksi, ja vihdoinkin, lukemattomien epäonnistuneiden yritysten jälkeen, näin melankoliassa kauneutta. En väitä vieläkään ymmärtäväni suomalaista elokuvaa, mutta voi olla että otin askeleen siihen suuntaan.

Tarjoilija ajoi kulkukoiran ulos ja sulki oven. Vaatimattomaan tapaani en sanonut mitään, vaikka mielestäni juuri koira, avonainen ovi ja sade kuuluivat erottamattomana osana tunnelmaan.

Onneksi ehdin syödä ennen kuin juoppo äkkäsi minut. Annoin hänen sammaltaa muutaman lauseen venäjää tai liettuaa, ennen kuin kerroin etten ymmärtänyt sanaakaan. Hän oli pahemmassa humalassa kuin uskoinkaan, sillä englanninkielisestä vastauksestani inspiroituneena hän rupesi puhumaan kieltä, joka muistutti korvissani flaamia, mutta joka asiakkaiden ja tarjoilijattaren paheksuvista ilmeistä päätellen oli siansaksaa.

Hymähdettyäni huonolle vitsille kaivoin taskustani Riga This Week –lehtisen ja rupesin tavaamaan tervehdysfraaseja. Aivan kuten Jane Tarzanille, kosketin rintaani ja sanoin ’Mani sauc Timo’, ja katsoin miestä kysyvästi. Hän ei kiinnittänyt kieltenopiskeluuni mitään huomiota, vaan jatkoi toivottoman huonoa englanninimitointiaan.

Jätin viimeisen kulauksen juomatta ja kiitin lähtiessäni tarjoilijaa sanomalla ’paldies’. Hän oli kuitenkin liian kiireinen katsomaan paheksuvasti humalaista, joka oli karkottanut heidän todennäköisesti tämän vuoden ainoan turistiasiakkaansa. Ulkona sateessa minua odotti taksi kuin tilauksesta.

Kotona Placis’issa tutustuin eteläkorealaiseen naapuriini Lee Minhoon. Hän kertoi juuri tulleensa Japanista, Venäjältä, Mongoliasta, Kiinasta – josta hän oli tullut SARSin aikana saksalaisten ystäviensä kanssa laittomasti rajan yli Nepaliin, jossa puolestaan, Kiinanvierailunsa takia, oli joutunut odottamaan kaksi kuukautta viisumia Intiaan ja Pakistaniin, ja hommaamaan muun muassa erinäisiä lääkärintodistuksia, Pakistanista, josta rajan ylittäminen Iraniin oli vienyt hiekkamyrskyn takia viikkoja, Turkista, Bulgariasta, Serbiasta, Kroatiasta, Sloveniasta, Itävallasta, Sveitsistä, Saksasta, Hollannista – jossa hänen kaikki matkatavarat olivat varastettu – Tanskasta, Norjasta, Ruotsista, Suomesta – jossa oli hänen mielestään ollut hiljaista – ja Virosta, jossa hän oli ollut samaan aikaan kuin minä. Nepalissa hän oli ollut pari kuukautta ennen minua.

Seuraavaksi hän on suuntaamassa Pohjois-Afrikkaan. Pohdimme sen poliittista tilannetta ja saamaani kutsua Israeliin. Näytin hänelle Suomen Ulkoministeriön tiedotetta, jonka mukaan tarpeetonta matkustamista Algeriaan tulisi välttää. Israelista tiedote puolestaan toteaa, että on syytä harkita, onko sinne matkustaminen välttämätöntä.

Lee ohitti tiedotteet käden huitaisulla. Totesi vain, että hänellä on omat tiensä. Lupasin lähettää hänelle sähköpostia, mikäli satun olemaan UM:n tiedotteen mukaan turvallisuustilanteeltaan hyvässä Tunisiassa, niihin aikoihin kun hän saa sen vaarallisesta länsinaapurista Algeriasta tarpeekseen.

Riika, osa 2: Dzeltenais Tango

Vierailuni Riikassa oli tälläkin kertaa auttamattoman lyhyt. En ehtinyt käydä yhdessäkään kirkossa, linnassa tai edes museossa. Tarjolla niitä olisi kyllä ollut valtava määrä, esimerkkinä mainittakoon rautateiden, palolaitosten, juutalaisten, farmasian, navigaation, sotien, moottorien, urheilun ja lääketieteen historian museot.

Yritän olla harmittelematta sitä, mistä jäin paitsi. Turistin ei suinkaan ole mikään pakko kiertää tietty määrä nähtävyyksiä ja merkata ne kamerallaan, vakuuttelen itselleni. Koiralla on eri tilanne, koska sillä ei ole vapaata tahtoa. Sen on yksinkertaisesti pakko ravata ympäriinsä ja kusta jokaiseen vastaantulevaan tolppaan ja pensaaseen.

Tai mistä minä tiedän, kun en ole ollut koira. Voihan olla, että ne tekevät sitä vain koska se on niin tolkuttoman hauskaa.

Mitä rikkaampi turisti, sitä laajempi reviiri. “Minun oma,” viestittää sekä turisti että koira erinäköistä pylväistä ja torneista. Taidan tästä lähtien ruveta kuvaamaan nähtävyyksien sijaan näitä nähtävyyksiä kuvaavia turisteja. Jos joku tuntee jonkun huumorintajuisen galleristin, niin yhteystietoni saa kernaasti antaa eteenpäin. Vai muodostuisikohan tästä hauska seinäalmanakka?

Kuvateksteihin kirjoittaisin lyhyesti: Riikan tuomiokirkko, Eiffel-torni, Prahan vanhankaupungin tori, ja niin edelleen, ja päiväykset perään. Kuvassa japanilaisturistiryhmä digikameroineen, amerikkalaisia suurine vatsoineen, suomalaispariskunta, joista herra kuvaa ja rouva seisoo ties minkä kuuluisan rakennelman edessä.

Kokoelma voisi sisältää myös korealaisen selkärepputuristin, joka on pysäyttänyt länsimaisia nuoria, ja on parhaillaan ottamassa heistä kuvaa, tai ehkä jopa niin, että hän on pyytänyt yhtä hollantilaispoikaa ottamaan kuvan, jossa itse seisoo kuvattavien keskellä. Kaikki hymyilevät, ja yksi pojista näyttää peukaloaan ja hampaitaan tavalla, jonka koira tulkitsisi hyökkääväksi, mutta jolla hän haluaa sanoa, että outo kaveri tämä korealainen, ei taida oikein tuntea paikallisia tapoja kun tällä tavalla pysäyttelee paikallisia kuvattavaksi, mutta minäpä siitä viis veisaan, hymyilenpä tässä, kun on niin korni tilanne.

Oopperatalon balettiesityksessä sentään ehdin käydä, lähiönkierroksen vastapainoksi. Oopperatalo oli ainakin sisältä juuri niin mahtipontisen kaunis kuin vain oopperatalot Euroopassa ovat. Kullattuja ornamentteja, samettisia penkkejä, viininpunaista, vihreää ja keltaista; kokolattiamattoja, mahtipontisuutta ja juhlavuutta. Tämän prameuden äärelle oli kokoontuneena Latvian eliitti, parhaisiinsa pukeutuneena. Kuulin puhuttavan englantia enemmän kuin missään aikaisemmin tässä kaupungissa, näin nuoria naisia syömässä paikalliseen hintatasoon nähden tolkuttoman kalliita leivoksia ja bongasin Intian suurlähettiläältä näyttävän herran.

Itselläni oli päällä samat vaatteet, jotka ovat olleet päällä koko reissun ajan ja tulevat olemaan päälläni vielä pitkään, koska muita minulla ei ole. Ehkä Intiasta ostettuja lenkkareitani lukuun ottamatta en hävennyt niinkään vaatteitani kuin niiden likaisuutta ja silittämättömyyttä.

Piilottelin itseäni milloin minkäkin pylvään tai kaiteen taakse ja ikävöin mustia kenkiäni ja sitä vaatekertaa, jota kannoin turhaan mukanani Delhistä Bhagsuun, Bhagsusta Amritsariin, Amritsarista Chandigharin kautta Rishikeshiin, josta edelleen Haridwarin kautta takaisin Delhiin, jossa ne ovat vieläkin.

Riikan kansallisoopperan balettiesityksen alkua odottaessa huomasin siis post-materialistisen kokeiluni saavuttaneen taitekohdan. Ensimmäistä kertaa minusta nimittäin tuntui, että mukanani on liian vähän tavaraa. Pääosaa tässä matkan suuressa käännekohdassa esittää uudet valkoiset housuni, jotka likaantuvat harmittavan helposti ja tunnustettakoon, että jo Tartossa huomasin vaatteiden käsinpesutaitoni olevan huonompi kuin luulin.

Oopperatalo, sinne änkeytynyt Latvian eliitti ja minun likaiset valkoiset housuni unohtuivat kuitenkin nopeasti esityksen alettua. Kyseessä oli Latvian Kansallisoopperan balettiryhmän esitys Dzeltenais Tango – Keltainen Tango. Musiikki oli ei ollut enempää eikä vähempää kuin lempimusiikkiani, Azor Piazolaa riikalaissyntyisen viulistin Gidon Kremerin tulkitsemana.

Salin pimennyttyä ja keltaisen soiton ja liikkeen vallattua näyttämön syntyi soittajien, tanssijoiden ja katsojien välille silta, jota pitkin katosin toiseen maailmaan. Se oli täynnä intohimoa ja erotiikkaa, julmuutta ja kauneutta, ja sieltä löytyi myös niitä tunteita, joille ei ole keksitty nimiä, ja joille ei koskaan voidakaan keksiä nimiä. Nuo tunteet kuuluvat ihmisen elämään olennaisina ja välttämättöminä, mutta toiselle kerrottavissa ne ovat vain musiikin ja tanssin keinoin.

Keltaisen lisäksi lavalla oli oranssia, punaista ja varovaisen violettia, jotka tekivät kokonaisuudesta rauhallisen, vaikka musiikki ja tanssi olivatkin välillä rajuja. Silloin harvoin kun nousin pinnalle tuosta ihmeellisestä maailmasta, mielessäni kävi vain yksi ajatus: toivottavasti tämä ei vielä lopu.

Vuoden tai kaksi noita säveliä hyvin usein kuunneltuani minulle oli muodostunut niistä oma tulkintani, joka ei tietenkään osunut täysin yksiin koreografin tulkinnan kanssa. Toisinaan olimme musiikin sanomasta yhtä mieltä, välillä taas yllätin itseni tulkitsemasta tanssin liikkeitä hyvinkin kummallisella, minun musiikkitulkintani ohjaamalla tavalla. Toisinaan suostuin tyytymään koreografin tulkintaan, mikä myös kelpasi vallan hyvin, kokonaisuudessaan kyseessä oli yksi elämäni suurimmista taide-elämyksistä.

Vuosia sitten, odotellessani Viking Linen bussia Tukholman T-centralenilla, tuntematon vanha herra pyysi minulta apua. Hän halusi, että lukisin hänelle bussien lähtöaikoja seinältä olevasta taulusta. Monisanaisesti ja yksityiskohtaisesti hän selitti kuinka hänen näkönsä oli vuosien saatossa huonontunut tähän pisteeseen, että joutuu nykyisin pysäyttelemään tuntemattomia ihmisiä kaduilla ja asemilla ja pyytää heitä lukemaan erilaisia tekstejä.

Kummeksuin tuota miestä ja hänen puheliaisuuttaan. Pidin äijää vähän hulluna tai yksinkertaisena. Sitä hän ei kuitenkaan ollut. Itse asiassa hän oli siinä määrin monimutkainen ja teräväjärkinen, että vielä nytkin, vuosia tapaamisemme jälkeen, mietiskelen hänen sanomisiaan ja sanomattomuuksiaan. Edellä kuvatulla tavalla alkaneessa ja pitkäksi venyneessä keskustelussamme olen jäänyt ihmettelemään ennen kaikkea kolmea asiaa.

Ensinnäkin, miksi tulkitsin hänen olevan ruotsalaisen, kun – saatuaan tietää että olen suomalainen – hän sanoi suomeksi olevansa myös suomalainen.

Yleensähän ihmiset tarkoittavat sitä mitä sanovat, ja jos eivät, silloin he yleensä puhuvat jollekin, joka tuntee tai tietää heidät, ja osaa varautua kielelliseen leikittelyyn.

Niin kuin esimerkiksi J. F. Kennedy. Hän sanoi Berliiniläisille olevansa myös berliiniläinen, vaikka kaikki tiesivät, ettei hän ollut berliiniläinen. Berliiniläiset osasivat tulkita hänen lauseensa “Ich bin aus ein Berliner” tarkoittavan että “Minulla on ollut ilo ja kunnia vierailla täällä teidän luonanne ja tietäkää että me amerikkalaiset välitämme teistä ja aiomme auttaa teitä parhaamme mukaan myös jatkossa.” Niinpä berliiniläiset taputtivat käsiään, hymyilivät ja nyökkäilivät toisilleen, vaikka heille puhuva mies oli juuri päästänyt suustaan täysin perättömän lauseen.

Syystä, jota siis en itsekään tiedä, tulkitsin vanhan herran lauseen “Myös minä olen suomalainen”, tarkoittavan “Minä osaan myös suomea”. Tulkintani johtunee osaksi hänen riikinruotsalaisesta aksentistaan, mutta jotain muutakin siinä täytyi olla, jotain hänen eleissään, ilmeissään ja olemuksessaan, joka sai minut varautuneeksi sen suhteen, että hän saattaa puhua jotain muuta kuin mitä tarkoittaa.

Toinen asia, mikä minua on jäänyt ihmetyttämään on, että jos kerran tulkitsin lauseen “Myös minä olen suomalainen” tarkoittavan “Minä osaan myös suomea”, niin miksi en sitten jatkanut keskustelua suomeksi.

En muista koskaan puhuneeni suomea ruotsalaisen kanssa, jolla ei olisi suomalaisia sukujuuria. Siis sellaisen, joka olisi aikuisiällään opiskellut suomen kielen. Ikään kuin en tuollakaan kerralla uskonut, että sellaisen olisin tavannut. Ikään kuin en uskonutkaan että hän pystyisi puhumaan suomea, enkä siksi halunnut loukata häntä sanomalla suomeksi lauseen, jota hän ei ymmärtäisi, juuri kun hän oli päässyt ilmaisemasta osaavansa suomea.

Hän kertoi harrastavansa kielten opiskelua, ja sanoi edenneensä kieltenopiskelussaan niin pitkälle, että osaa nyt seitsemää kieltä sujuvasti. Niin hän todellakin sanoi, sujuvasti, mutta vieläkään en lähtenyt häntä väitteen todenmukaisuudesta testaamaan, vanhaa miestä tenttaamaan, vieläkään en vaihtanut kommunikaatiokieltämme suomeksi.

Hän sanoi, että kieltenopiskelu on ollut mukavaa vaihtelua hänen aivoilleen, jotka ovat joutuneet hänen työssään kapellimestarina kovalle koetukselle. Hänen täytyi opetella ulkoa ei pelkästään yhden sinfoniaorkesterin soittimen nuotit, vaan koko sinfoniaorkesterin kaikkien soitinten nuotit.

Kuin lisätäkseen sanomansa uskottavuutta, ja ehkä myös siksi, että olin niin kiinnostuneen ja ehkäpä aavistukseen haltioituneen näköinen, hän kaivoi laukustaan kaksi mapillista nuotteja, ja sanoi niissä olevan yhden sinfonian, en enää muista kenen ja monesko, mutta sitä sinfoniaa me siinä selailimme, Tukholman T-centralenilla, minä ja ikivanha ruotsalainen kapellimestari, joka osasi sujuvasti seitsemää kieltä.

Paljon hän ehti kertoa elämästään tuon lyhyen tuttavuutemme aikana. Mieleeni jäi ennen kaikkea se, että hän oli tyytyväinen ja kiitollinen elämästänsä, että hän oli saanut nähdä niin paljon ja tehdä työkseen juuri sitä mitä oli aina halunnut. Kuten myös se jäi mieleeni, että hänen intonsa ei ollut laantunut, vaikka hän olikin eläkeiän jo saavuttanut, vaan puuhasteli yhä niin paljon kuin terveys antaa myöden. Iloinen hän oli.

Myös minun elämästäni hän kyseli, niin kuin asialliseen keskusteluun kuuluu, vaikkei toisella niin kauheasti olisikaan kerrottavaa. Kerroin opiskelustani ja seurustelustani, sekä siitä kuinka olin päätynyt ruotsiin opiskelemaan, minä, jonka ruotsinkielen numero oli viitonen lukion päästötodistuksessa.

Sen kerroin ylpeänä sujuvalla ruotsinkielellä ja mainitsin vielä siitäkin, kuinka olin lähettänyt lukion ruotsinopettajalleni kortin Sigtunasta, jossa oli lukenut “Livet är otroligare än saga: jag studerar här i Sverige”. Allekirjoituksena minulla oli Timo ’5’ Virtala.

Kun kävi ilmi, että seurustelen tanssijan kanssa, hän totesi arvoituksellisesti, ehkä myös hiukan huokaisten, että tanssijat ovat yksinäisiä ihmisiä. Lause jäi mietityttämään minua kovasti. Se onkin se kolmas asia, jota keskustelussamme olen jäänyt ihmettelemään: miksi en kysynyt mitä hän tarkoitti, miksi en pyytänyt häntä selittämään lausettaan tarkemmin.

Vasta paljon myöhemmin, kun olen asiasta lukenut, muiden kanssa jutellut ja itsekseni miettinyt, olen ruvennut tajuamaan mitä hän tarkoitti. Luulen, että se liittyy tuohon tanssijoiden kommunikointikieleen, josta kirjoitin ylempänä Yellow Tangon yhteydessä. Tanssin kieltä ei aina voi kääntää muille kielille, se on sanojen ulottumattomissa. Yritä siinä sitten seurustella.

Vilna, osa 1: Kohti katolisuutta

Yöjunan jättäessä taakseen luterilaisen Latvian ja jyskyttäessä kohti katolista liettuaa, harkitsen Ranskaan muuttoa ja katoliseksi munkiksi ryhtymistä. Hyttikaverina minulla on neljättä vuosikymmentään elävä mies, joka ei ole tanssija, mutta jonka kanssa minulla ei kuitenkaan ole yhteistä kommunikaatiokieltä, enkä siten pääse kyselemään, josko hän tietäisi jotain katolisesta luostarielämästä. Joudun siksi tyytymään mielikuvitukseeni.

Näen itseni kävelemässä rauhallisen näköisenä keskiajalla rakennetun luostarin käytävillä, harteillani kaapu, kaljuani peittämässä huppu ja jaloissani suihkusandaalit. Taustalla soisi Bachin Brandenburg Concertos (osat 1-3), Vivaldin Sabat Mater ja Handelin Messias, maailman kaunein musiikki, uudestaan ja uudestaan. Myös syvimmällä itsessäni olisin yhtä tyyni kuin mitä näyttäisin ulospäin. Myös hyvä, jalo ja nöyrä olisin.

Heräisin viideltä aamujumalanpalvelukseen, jonka jälkeen kirjoittaisin tunnin tai pari ennen aamiaista. Päivät kuluisivat lukiessa, kirjoitellessa, syödessä ja rukoillessa. Vaihtelua kaivatessani osallistuisin luostarin käytännön töihin, perunoidenkuorimiseen, puutarhanhoitoon ja siivoamiseen.

Ensi töikseni lukisin Dostojevskin koko tuotannon, sitten Tolstoin jonka jälkeen Lévinasin, sitten raamatun ja heti perään koraanin ja Mahabharatan. Kahteen kertaan.

Silloin tällöin, ei kuitenkaan useammin kuin kahdesti tai kolmesti kuukaudessa, naukkailisin luostarin johtavan munkin kanssa lasin Amarettoa hänen huoneessaan. Salaa, sillä sehän olisi luostarin sääntöjen vastaista, mutta se tekisi Amaretosta entistäkin parempaa. Ranskan kielen opittuani siirtyisin kreikan ja latinan kautta hepreaan ja sitten vaikka sanskritiin.

Netissä julkaisisin munkkipäiväkirjaa, jonka jutut muuttuisivat kuukausi kuukaudelta yhä korkealentoisemmaksi, erkanisivat yhä kauemmaksi porvarillisesta elämästä ja sitä vastaan suunnatusta kritiikistä. Nousisin korkeuksien sfääriin moisten pinnallisuuksien yläpuolelle, niin että pikku hiljaa kadottaisin kaikki lukijat, ja tekstini löydettäisiin uudestaan ja niistä innostuttaisiin vasta monen sadan vuoden kuluttua. Sitten minulle pystytettäisiin kivinen näköispatsas, jossa hymyilisin tai iskisin silmää Arkadianmäellä, Lipposen ja Ahtisaaren patsaiden välissä.

“Kas kun et jäänyt sinne MacLeod Ganjiin oranssikaapuisten seuraksi”, kysyi eräs ystävättäreni. Vastasin, että koska olen kristitty. Vaikka totuus olisi kuinka suhteellinen, vaikka buddhalainen filosofia olisi kuinka puoleensavetävää, ja vaikka buddhalaisten uskontoinstituutioiden historia kuinka verettömämpi kuin kristillisten vastaavien, olen kristityksi kasvanut enkä siitä pääse irti, vaikka haluaisinkin.

Enkä sitä paitsi halua. Oranssikaapujen seurassa jäisin auttamattomasti ulkopuoliseksi. Imitoimaan kyllä oppisin, niin hyvin että ulkopuolinen tarkkailija saattaisi pitää minua buddhalaisempana kuin buddhalaiseksi lapsesta asti kasvaneet veljeni, jotka laiskuuttaan tai välinpitämättömyyttään saattaisivat silloin tällöin joustaa asioissa, joita minä tunnollisesti suorittaisin.

Totuus kuitenkin on, etten ikinä pystyisi omaksumaan kaikkia buddhalaisuuteen ja tiibetiläiseen kulttuuriin liittyviä hienouksia, niitä jotka muut ovat imeneet jo äidinmaidossaan, ja joita he noudattavat vaistonvaraisesti.

“Mutta luterilainenhan sinä olet, etkä katolinen”, saattaa joku lukijoista tässä vaiheessa huudahtaa, jopa aavistuksen närkästyneenä. Luterilaisiakin luostarityyppisiä instituutioita on, jopa Suomessa, ja itse asiassa pyöreäsilmälasipäinen aina niin ystävällinen Loviisan kirkkoherra sellaista minulle kaukonäköisesti suosittelikin. Vastasin, että itäsuomessa on syksyisin liian pimeää.

Luterilainenpa hyvinkin, jopa niin luterilainen, että olen Lutherin kanssa samaa mieltä katolisen kirkon uudistumistarpeesta, mutta hänen seuraajiensa kanssa eri mieltä siitä, mihin toimenpiteisiin piti ryhtyä, kun uudistusteesit eivät menneet Roomassa läpi. Lutherin alkuperäisenä tarkoituksenahan oli uudistaa katolista kirkkoa, ei suinkaan perustaa erillistä kirkkokuntaa. Se muotoutui Lutherin näkökulmasta enemmän tai vähemmän vahingossa.

Tunnen usein sympatiaa ainaisen kritiikin kohteina olevia suuria instituutioita kohtaan. Niitä haukutaan jäykän dogmaattisiksi, vaikka todellisuudessa ne ovat täynnä yhteisen hyvän nimissä periaatteistansa ja monituisista päähänpistoistaan luopuneita yksilöitä. Sisältä järjestelmästä löytyy usein sitä joustoa, jota ulkopuolelle jättäytyneet kriitikot vaativat. Protestoijien ongelmana on usein, että he vaativat joustoa vain ja ainoastaan omien kantojensa läpiviemiseksi, mutta eivät ole valmiita antamaan sitä samaista joustoa muille.

Tässä on kyseessä minun luonteenlaatuani koskeva pohdinta, enkä missään nimessä yritä sanoa, etteikö epäkohtien esille tuojia, alleviivaajia ja ulkopuolelle jättäytyjiäkin tarvittaisi. Päinvastoin, he saattavat olla muutoksen aikaansaamisessa jopa tärkeämmässäkin asemassa kuin minä, sisältäkäsinuudistaja, mutta totean vain, että protestointi ei yleensä ole minun juttuni.

Protestanttien irtautuminen pääkirkosta teologisten erimielisyysperiaatteiden vuoksi oli siis jossain määrin luonteenlaatuni vastaista. Tunnen epämääräistä syyllisyyttä siitä, että olen ikään kuin jättänyt emäkirkon ja siirtynyt protestoijien puolelle, sen sijaan, että olisin urhoollisesti taistelemassa, tarvittaessa omista periaatteistani hetkellisesti joustaen, pääkirkon kehittämisestä parempaan suuntaan.

Sitä paitsi Paavia parjataan aivan liikaa. Vanhaa miestä. Syytetään kondominvastaisten mielipiteidensä vuoksi kehitysmaiden aids –kuolemista. Jossain määrin ymmärrän suivaantumisen, tuleehan tämä yksi maailman vaikutusvaltaisin seksuaalimoraalinen kannanotto 83-vuotiaaksi poikuutensa säilyttäneen suusta.

Mutta hiukan suhteellisuudentajua peräänkuulutan ja kysyn, edellä mainitun syytöksen suoltajilta, mihin niitä kortsuja oikein tarvitaan. Pitäisikö Paavin ruveta vapaan seksin sanansaattajaksi, niin että se suuri enemmistö maailman ihmisistä, joille vapaa seksi on psyykkisesti erittäin epämiellyttävä ja turvattomuutta aiheuttava pelkkänä ajatuksena ja puheenaiheenakin, menettäisivät vahvimman tukensa ja turvansa.

Vai oletteko sitä mieltä että liioittelen, että eihän hänen tarvitse paasata vapaan seksin puolesta, mutta että hän voisi kuitenkin hyväksyä kondomit. Käytännössä se tarkoittaisi, että hän entiseen tapaansa kehottaisi ihmisiä harrastamaan seksiä vasta avioiduttuaan, silloinkin vain puolisonsa kanssa ja puolisonsakin kanssa vain halutessaan lapsia, niin haluatteko todellakin, että hän lisäisi tähän kohtaan puhettaan vielä jonkun maininnan kondomeista?

Olen samaa mieltä ateisti Umberto Econ kanssa, että meidän ei-katolisten ei tulisi puuttua katolisten moraalisäännöksiin. Katolisuus kun on loppujen lopuksi vapaaehtoinen instituutio, johon voi liittyä ja siitä voi vapaasti erota.

Tarkoituksenani ei ole olla julma köyhiä, kouluttamattomia ja lukutaidottomia eteläamerikkalaisia kohtaan, ja vaatia heitä noudattamaan Paavin tiukkoja moraalisääntöjä tai eroamaan katolisesta kirkosta, jos heitä sattuu kiehtomaan seksi lisääntymisaikeiden ulkopuolellakin.

Asemassani, ei-katolisena vapaana internetkirjailijana, minulla ei tietenkään ole oikeutta vaatia Paavilta sen enempää kuin hänen seuraajiltansakaan yhtään mitään. Pohjoiseurooppalaisiltakaan en mitään vaadi, kunhan vain vähän ihmettelen niitä protestanttisia ja ateistisia veljiäni ja siskojani, jotka kritisoivat Paavin seksuaalisuutta koskevia ohjeita.

Tulkitsen heidän olettavan katolisten – silloin kun ovat päättäneet rikkoa Paavin ohjetta vastaan – kääntyvän kysyvästi juuri Paavin puoleen pyytäen neuvoa, että mitenkä se noin niin kun tarkalleen ottaen pitäisi tehdä.

Mutta ottaisivatkohan he minut luostariinsa, ranskankieltä osaamattoman luterilaisen, joka ei usko ihmeisiin? “Mitä oikein kuvittelet, kun pyrit luostariin, jos et kerran usko Jeesuksen ylösnousemukseen”, ovenvartijamunkki saattaisi kysyä vihaisena. “Muukalaislegioonaan siitä!”

Mutta kun sotimisessa on jotain minulle niin vastenmielistä. Ehkäpä vastaisin hänelle pasifisti-anarkisti-kristitty Tolstoilta vaikutuksia saaneella argumentilla: kristinuskon perusta on Jeesuksen opetuksissa, eikä niillä tarvitse olla mitään tekemistä tuonpuoleisen tai yliluonnollisen kanssa. Kaikessa yksinkertaisuudessaan: jos jokainen rakastaisi kaikkia niin kuin itseään, loisimme paratiisin keskellemme. Sillä samaisella sekunnilla.

Vilna, osa 2: Ihmisketjuja ja pyöriviä naisia

Vilna näyttäytyi minulle pimeänä, sumuisena ja kylmänä. Kello oli vasta puoli kuusi aamulla, ja asemalaiturilla seistessäni hengitykseni höyrystyi. Rautatieaseman seteliautomaatista nostin ehdotetuista kolmanneksi suurimman summan paikallista valuuttaa. Vailla tietoa kaupungin koosta, valuutan kurssista tai yösijasta, lähdin etsimään kahvilaa, jonne voisin pistäytyä aamiaiselle.

Kaupunki oli vielä unessa. Jonkin aikaa harhailtuani kaupunginosassa, jossa ei ollut muita kuin kadunlakaisijamummoja risuharjoineen, yksi kullakin kadulla, löysin viimein aukinaisen oven, josta kajasti valo.

Kyseessä oli paheellisen näköinen yökerho, josta tuli ulos yksinäinen mies, juuri sen näköisenä kuin yksinäisen miehen kuuluukin tulla ulos paheellisen näköisestä yökerhosta hiukan ennen aamukuutta.

Minussa nousi halu tuoda aamu yöhön. Halusin olla se, joka tilaa baarin ensimmäisen kahvin ja teollaan ilmoittaa koko pienyhteisölle – viimeisiä väljähtyneitä oluitaan juoville asiakkaille ja kyllästyneille, verestäväsilmäisille tarjoilijoille – että on aamu, uusi lehti on kääntynyt, repikää siis päivyristä pois vanha päivä, kääntäkää sivuanne, katsahtakaa kelloonne, herättäkää sammuneet, suoristakaa selkänne, naurahtakaa toisillenne, kollektiivisen lipsahduksen merkiksi, pudistelkaa päitänne ja sanokaa, että kylläpäs tulikin valvottua, sillä, hyvät herrat, nyt on aamu, tässä minä olen, aamuntuoja, auringon sanansaattaja, minä, joka juuri tilasin päivän ensimmäisen kahvin.

Mutta portsari ei lämmennyt ajatukselleni. Hän näytti sitä samaa merkkiä, jota Suomen armeijassa näytetään peruuttavalle kuorma-autokuskille silloin kun hänen pitää pysähtyä, ja tarkalleen samaa tarkoitti hänkin, seistessään portaiden alapäässä ja minun ollessa sisään pyrkivän näköisenä samaisten portaiden yläpäässä. Hän halusi minun pysähtyvän, kääntyvän kannoillani ja poistuvan. He eivät halunneet minun tuovan heille aamua, he halusivat jäädä ikuiseen yöhön, vielä hetken he halusivat elää siinä illuusiossa, ettei aamua vielä ole.

Kadunlakaisijamummot tekivät vaiteliaana työtään, nostaen välillä jonkun suuremman roskan käsillään sankoonsa. Kuljin köyhän kaupunginosan läpi ja päädyin kaupungintalolle. Sen edessä luovuin hetkeksi kantamuksistani ja suoritin perusteellisen aamujumpan. Kaupungintalon vahtimestari tuli hakemaan lehden.

Seuraavaksi heräsivät lenkkeilijät, jotka kylmästä huolimatta juoksivat shortseilla. Käveltyäni läpi vanhankaupungin vastaani tuli joitakin virastotyöntekijöiden näköisiä, mutta yhä oli kaupunki hiljainen ja autio, ja tässä yksin ja rauhassa sain katsella vanhoja kirkkoja ja hallintorakennuksia.

Katedraalin kohdalla editseni käveli kaksi naista. Toinen heistä pysähtyi, teki sadankahdeksankymmenen asteen käännöksen, ja jatkoi matkaansa taakseen katsomatta. Luulin hänen pelleilleen, mutta yllätyksekseni hänen ystävättärensä jäi paikalleen seisomaan kuin epäröiden, siirtyi sitten samaiseen kohtaan ja pyörähti hänkin täyden ympyrän. Sitten hän kiirehti saavuttaakseen kaverinsa.

Outoja nuo liettualaiset, ajattelin, ja menin etsimään tuon mystisen pisteen. Siinä luki STEBUKLAS, mutta koska se oli kirjoitettu ympyrään, niin en tiennyt lukiko siinä kenties BUKLASSTE vai LASSTEBUK.

Kaupungin viimein herättyä ja annettuaan minulle viimein kaipaamani aamiaiseni ja saatuaan käsiini kaupunkioppaan, josta kävi ilmi että stebuklas tarkoittaa ihmettä. Tuo kohta jossa naiset pyörivät oli alku- tai loppupiste, katsontakannasta riippuen, vuoden 1989 ihmisketjulle, joka toinen päätepiste oli Tallinnassa.

Tuo ketju oli laulavan vallankumouksen tanssiosuus, jolla Baltit saivat koko maailman huomion osakseen. Kyseessä oli kuitenkin paljon enemmän kuin mediakikka. Jokainen ketjuun osallistunut oli siellä todistamassa itselleen, että yhä, yli neljänkymmenen vuoden aivopesun jälkeen, muistaa. Ennen kaikkea jokainen ketjuun osallistunut näki silmillään, kuuli korvillaan ja tunsi käsillään, että muutkin muistavat, että heillä on yhteinen totuus, jota järjestelmällisinkään propaganda ei ole pystynyt vuosikymmenten aikana muuksi muuttamaan.

Kyseessä oli Molotov-Ribbentrop –sopimuksen viisikymmentävuotispäivä. Sopimuksen, jossa kaksi totalitaarista valtiota jakoivat Itä-Euroopan keskenään, valloittivat, murhasivat ja hyväksikäyttivät, ja lopulta väittivät kaiken tapahtuneen paikallisten ihmisten omasta tahdosta.

Miten kaunis ele tuo oli, vetää pohjois-eteläsuuntainen ihmisketju muistuttamaan tuosta samansuuntaisesta viivasta kartalla viisikymmentä vuotta sitten. Juurikin niiden ihmisten ketju, joiden koko elämän tuo sopimus muokkasi aivan toiseksi, kuin mitä se olisi ollut ilman sitä.

Entä miksi naiset pyörivät? Tyhmyyttään pyörivät. Kyseessä ei ole enää kaunis symboliikka historian muistamiseksi, pyörimisellä ei ole mitään tekemistä ketjun kanssa. Joku vääräleuka on vain joskus mennyt heittämään, että kun siinä alkupisteellä pyörähtää, niin toiveet toteutuvat.

Selvästikin he siihen uskoivat, eivät kai he muuten olisi, töihin menossa olevat vakavan oloiset naiset, kirkon edessä aamuseitsemältä pyörähdelleet. Ihme saattaa tapahtua, enhän mitään menetä jos kokeilen, kun joku on niin kerran joskus sanonut, ja koska tuossa on kirkkorakennus ja tämä on historiallinen paikka, tuntuvat he ajattelevan.

En tiedä miksi en osaa suhtautua asiaan kevyesti, tai miksi en osaa jättää kokonaan suhtautumatta, vaikka kovasti haluaisinkin. En löydä siitä mitään kaunista symboliikkaa, en pysty tulkitsemaan heidän käyttäytymistään rukousriittinä tai meditaationa, enkä osaa ottaa sitä edes huonoa vitsiä. Näen tuon taikauskon vain ja ainoastaan ihmisen loputtoman typeryyden ja pelkuruuden osoituksena.

Ei uskalleta myöntää, että asiat eivät muutu kuin muuttamalla niitä. Jos ei itse edes yritä vaikuttaa asioiden kulkuun, niihin vaikuttaa joku toinen. Mutta ei taatusti kukaan eikä mikään, joka jostain salaisesta paikasta laskeskelee ihmisten pyrähtelyitä ja merkkaa toiveita ylös hyisenä syysaamuna Arkitedros aisten –kirkon edessä.

Vilna, osa 3: Kohtaamisia

Suomalaisia miehiä on sitten helppo miellyttää. Riittää kun on kuuntelevinaan heidän armeijajuttujaan. Muutaman ’niin’, ’joon’ ja ’ihankototan’ jälkeen hän pitää sinua mitä parhaimpana kaverina ja vanhana tuttuna.

Mutta rehellisyyden nimissä, ne jutut toistavat itseään ja ovat suoraan sanottuna aika tylsiä. Kiinnostavat korkeintaan siinä kohtaa, kun itsellä on samanlaisia muistoja. Karu totuus on, että itä- ja etelänaapurimme karjujen neuvostoaikaiset armeijajutut lyövät laudalta suomalaisten sotaleikit, simputukset, juopot upseerit ja läheltä piti -tilanteet mennen tullen.

En unohda ensimmäistä tällaista keskusteluani. Meneillään oli yhdeksänkymmentäluvun alku, saattoi hyvinkin olla vuosi 1994, jolloin itse olin armeijassa. Ainakin kerran muistan sieltä käsin käyneeni Tartossa, ja se saattoi olla juuri tämä kerta.

Aamuyö läheni, ja Tarton keskustan baarit olivat jo sulkeutuneet. Otimme, taisi olla Timo, Tomi ja minä, taksin syrjäiseen, vielä auki olevaan, vähintäänkin pahamaineiselta näyttävään baariluolaan. Ne oli niitä aikoja, kun vodkan tilattuaan sai sitä maitolasillisen, ja se oli halvempaa kuin kokis.

Jossain vaiheessa päädyin samaan pöytään Afganistanin sodan veteraanin kanssa. Mies tilitti, että pahinta siinä touhussa oli, ettei hänellä itsellään ollut mitään afgaaneja vastaan. Hänellä ei myöskään ollut mitään käsitystä, miksi Neuvostoliitto sinne hyökkäsi.

Muistan ihmetelleeni ääneen hänen sujuvaa englanninkielentaitoaan, jolloin hän kertoi oppineensa sen kuuntelemalla miliisiltä salaa Bruce Springsteenin levyjä.

Myös hotellissani asuva ekonomi, joka on täällä Vilnassa etsimässä töitä, suoritti palvelunsa neuvostoarmeijassa Afganistanin sodan aikana. Hän kuitenkin säästyi sotakomennukselta, ja sai suorittaa koko nelivuotisen palvelunsa Riikassa sijaitsevassa varuskunnassa autokuskina. Samana vuonna kun Neuvostoliitto vetäytyi Afganistanista räjähti Tšernobylissä ydinvoimala. Naapurini kertoi armeijakavereistaan, jotka olivat päässeet sinne sotkua siivoamaan.

Nimenomaan päässeet. Kaverit olivat tulleet sieltä yhtä iloisena kuin sinne olivat menneetkin, sillä Riikan varuskunnassa kuri oli epäinhimillisen kova ja arki tylsää, niin että jokainen komennus varuskunnan ulkopuolelle toi vaihtelua ja jossain määrin myös rentoutumista. Tšernobylissä ei kuulemma oltu oltu niin tarkkoja sotilashierarkian ja pukeutumissääntöjen suhteen, eikä pojille ollut tullut mieleenkään pelätä mitään muuta kuin omia upseerejaan.

Komennukseltaan he olivat tuoneet tuliaisina lihasäilykkeitä, ja niitä oltiin sitten varuskunnassa yhdessä syöty. Tätä yhteisessä keittiössämme selittäessään naapurini nosti vasemman kätensä vatsalleen ja irvisti, ikään kuin säteilevät säilykkeet yhä närästäisivät vatsaa.

Päinvastoin kuin intialaiset, liettualaiset usein pidättyvät puhumasta kokonaan kun huomaavat, etten puhu liettuaa. Jäätelönmyyjä esimerkiksi näytti minulle tötterön hinnan nostamalla etusormensa pystyyn. En päässyt kuulemaan kiitosta, en olehyvää enkä mitään muutakaan. Intialainen veli olisi tuossa ajassa ehtinyt jo kysellä kuulumiset, ja jos ei olisi saanut vastausta, niin olisi ainakin ehtinyt kertoa omansa, lastensa ja vanhempiensa, ja olisi viis veisannut ymmärsinkö sanaakaan vai en.

Linja-autoaseman sijaintia kysellessäni ehdin jo vaihtaa saksaksi, ja olin juuri kokeilemassa liettuan ja italian yhdistelmää (autobussistazioni), kun tajusin että torimyyjä oli ymmärtänyt kysymykseni jo englanninkielisenä. Kyseessä vain oli hyvin hidaseleinen ja rauhallinen torimyyjä.

Hitaasti hän suorastaan kaivoi käden taskustaan, nosti sen ja osoitti sormellaan oikean tien suuntaan. Sitten hän totesi turhia lisäilemättä: “this strait, then right”, pisti käden taas hitaasti takaisin taskuunsa ja käänsi katseensa. Ei hymyä, ei hyvästejä, eikä todellakaan hyvänpäiväntoivotuksia, ei sitten millään kielellä. Mitäpä turhia.

Onhan noita puheliaitakin. Samaisella reissulla, linja-autoasemalle päästyäni, eräs juopunut henkilö pysäytti minut ja kysyi, otanko valokuvia. Vastasin ottavani, olihan minulla kamera mukana.

Kamera, joka näin digikameroiden aikaan tuntuu toivottoman suurelta, painavalta, kömpelöltä ja huomiota herättävältä. Usein jätän sen hotellille, mutta tänään olin päättänyt lähteä kuvailemaan turisteja. Tästä juopuneesta liettualaisesta minulla ei sen sijaan ollut mitään intressiä ottaa kuvaa, ja vähän ihmettelin, mitä käyttöä hänelle sillä tiedolla oli, otanko kuvia vaiko en.

Kysymys paljastui kuitenkin vain keskustelunavaukseksi, aika kömpelöksi sellaiseksi, mutta annettakoon se hänelle anteeksi. Keskustelunavaukset ovat usein kömpelöitä, eräänlaista hakuammuntaa, ennen kuin päästään varsinaiseen asiaan.

Tämän miehen varsinaisesta asiasta ei jäänyt epäilyksiä, kyseessä oli intohimoinen penkkiurheilija. ’Ice hockey!’, hän huudahti kuullessaan olevani Suomesta, ja asetti kätensä maila-asentoon. ’Yes?’, hän vielä kysyi varmistaakseen, että ymmärsin, tai sitten varmistaakseen, että Suomessa varmasti pelataan jääkiekkoa. ’Yes’, vastasin kyllästyneenä, kunnes hän yllätti minut, tamperelaisen, sanomalla seuraavaksi “Tappara”.

Vielä yllättyneempi olin, kun hän vaihtoi saman tien lajia, ja heti Tahko Pihkalan jälkeen mainitsi minulle, lapinjärveläiselle, Lapinjärven naapurista kotoisin olevan europarlamentaarikko Lasse Virenin. ’Very good, very strong’ hän toisteli ja mainitsi jonkun vuoden jolloin en ollut vielä syntynytkään, olisiko ollut 1972 tai jotain.

Hämilläni rupesin änkyttämään, että olipas sattuma, että mainitsit heti ensimmäisenä Tapparan, joka on Tampereelta, josta minäkin olen kotoisin, ja sitten heti perään mainitsit… mutta ennen kuin pääsin edes loppuun tajusin itsekin, että kyseinen asia on aivan liian monimutkainen selitettäväksi tällä kaverille.

En ole ollut koskaan kovin suopea huippu-urheilulle suunnatuista valtion rahoista. En ole oikein ymmärtänyt, millä tavalla se suomalaisia auttaa, vaikka voittaisimme kuinka monta keihäsolympiakultaa tai vaikka tulisi tusina jääkiekon maailmanmestaruuksia. Hienoahan se olisi, mutta onko se niin tärkeää, että sitä tarvitsee välttämättä verovaroin tukea, kun tuota rahaa tuntuu esimerkiksi huippujääkiekkoilussa liikkuvan aika suuret summat jo muutenkin. Mielestäni niitä rahoja voisi pistää vaikka junioritasolle ja vammaisurheiluun, joiden seuraamisesta keskivertoperheet eivät ole valmiita maksamaan sataa euroa eivätkä televisioyhtiöt tarjoa miljoonia.

Tämä liettualaismies jossain määrin muutti käsitystäni. Uskon hyvinkin, että hän saattaa baarissa valita Koffia pelkästään sen takia, että Lasse Viren on, tai oli ainakin vuonna 1972, niin helvetin kova jätkä.

Myös niin sanotun korkeamman kulttuurin ihailijoihin törmäsin tänään. Baarissa, jossa olin juuri syönyt mitä merkillisintä latvialaista perusruokaa – kahta perunaa joiden sisälle oli täysin jälkiä jättämättä saatu lihapulla – luokseni tuli mies, joka kysyi ensin liettuaksi ja sitten englanniksi, luenko tosiaan Herman Hesseä.

Jälleen tönkkö keskustelunavaus, näitähän täytyy ruveta keräämään paperille, ajattelin ja vastasin, että taidanpa tosiaan, niin kuin näkyy, lukea. Hän kyseli minulta kaikenlaista, pöytäni vieressä seisoen. Kirjan nimen hän halusi tietää, kotimaani ja mielipiteeni liettualaisista naisista. Pyysin häntä istumaan, mutta hän kieltäytyi, hän oli englantia puhumattoman pariskunnan seurassa, ja hyvästeli minut melkein saman tien. Syyksi kyselyilleen hän sanoi, että tuossa vastakkaisessa pöydässä olivat oikein porukalla ihmetelleet, että lukeeko joku tosiaan Herman Hesseä tällaisessa paikassa.

Oh, tällaisessa paikassa, ja vielä tällaisena aikana, saattaisi joku Hessen ajatuksiin tutustunut pessimisti lisätä. Hesse uskoo vakaasti “ykseyteen, kuvitelmaan, että maailman kokonaisuus on jumalallinen ykseys ja että kaikki kärsimys, kaikki paha johtuu vain siitä, että me yksilöt emme enää koe itseämme kokonaisuuden irrottamattomiksi osiksi, että minä pitää itseään liian tärkeänä.”

Tuo ’emme enää’ viittaa mielestäni siihen, että joskus asiat olisivat olleet paremmin, että joskus kärsimystä ja pahuutta ei olisi ollut, ja että olisi mahdollista, että tulee vielä aika, jos tajuamme kuunnella riittävän tarkasti Hesseä – tai oikeastaan Buddhaltahan tuo taas kuulostaa – jolloin tuskaa ei enää ole.

En ole tuosta kohdasta Hessen kanssa aivan samaa mieltä. Omasta mielestäni tämä aika ei ole sen pahempi tai parempi kuin muutkaan, ja siksi en pidä tuosta sanaparista ’emme enää’. Toinen, sana, mitä haluan kritisoida, ja mikäs minun tässä kritisoidessa, internetaikana, kun itse saan julkaista mitä lystään, on Hessen käyttämä sana ’kaikki’, puhuessaan kärsimyksien syistä.

Ymmärrän kyllä pointin, että paljon kärsimystä johtuu omistamishaluista, mutta sitä en ymmärrä, millä tavalla esimerkiksi se kärsimys, joka aiheutuu ystävättäreni äidin syövästä, josta sain tänään kuulla, on aiheutunut Hessen mainitsemasta minästä, joka pitää itseään liian tärkeänä. Tai vaikka – anteeksi nyt paljon käytetty vähän naiivi vertaus – jäniksen kärsimys ketun kynsissä, tai miksei myös flunssaisen kärsimys flunssabakteerien kynsissä.

Oma vastaukseni kärsimyksen olemassaoloproblematiikkaan on jankuttavan yksinkertaisen maanläheinen: maailma on sellainen kun se on, koska se nyt vaan sattuu olemaan sellainen. Yhtä lailla maailma voisi olla olemattakin, mutta sen sijaan se on, ja se sattuu olemaan sellainen, että se perustuu muun muassa eliöiden kilpailulle, joka puolestaan tuottaa kärsimystä.

Pari sivua Hesseä selailtuani rupean taas nyökkäilemään päätäni, sillä hän sivuaa aihetta, josta kirjoitin vastatessani kuvitteellisesti minulle kuvitteellisesti suivaantuneelle kuvitteelliselle munkille – että rakastamalla toisiamme voisimme luoda paratiisin keskellemme. Tuossa paratiisissa, pitänee nyt lisätä, olisi hiukan kärsimystä.

Näen nimittäin kärsimystä olevan kahdenlaista. Sellaista, jolle emme voi mitään, ja sellaista, jolle voimme jotain. Jälkimmäisen voimme poistaa rakastamalla toisiamme. Hessen kiteytti asian miettiessään, miten pääsisi eroon metelöivästä ja häntä suunnattomasti ärsyttävästä hollantilaisnaapuristaan. Harkittuaan ensin naapurinsa kuristamista, sitten itsemurhaa, ja vielä suoritettuaan pitkän ja monimutkaisen ajatusleikin siitä, kuinka hollantilaisnaapuri matkustaa takaisin Hollantiin, ja todettuaan nämä kaikki keinot omalla tavallaan huonoiksi, päätyi hän seuraavanlaiseen ratkaisuun:

Minun piti ainoastaan toteuttaa tuo ihmeellinen kehotus: “Rakastakaa vihollisianne.” Olin jo kauan sitten totuttautunut siihen, etten pitänyt näitä niin merkillisesti pakottavia Uuden testamentin sanoja pelkästään moraalisena käskynä “sinun pitää”, vaan jonkun totisesti viisaan ystävällisenä vihjeenä: “Koeta kerrankin toteuttaa tämä kehotus kirjaimellisesti, niin ihmeeksesi näet, kuin hyvää se sinulle tekee.” Minä tiesin, ettei näihin kehotuksiin sisältynyt ainoastaan korkein moraalinen vaatimus, vaan myös korkein ja viisain sielullinen onnen oppi ja että koko tämä Uuden testamentin rakkaudenteoria merkitsi, kaikkien muiden merkityksiensä ohella, myös perinpohjaisesti harkittua sielullista tekniikkaa.

Jos ja kun uskon äskeiseen sitaattiin, paratiisin luomiseen keskellemme, enkö silloin sitten usko, että ajat voivat parantua? Kyllä, niin minä uskon: ajat voivat parantua, ja voivat myös huonontua, se on meistä itsestämme kiinni, ja vähän sattumastakin.

Menneet ajat ovat saattaneet olla vähän parempia tai huonompia kuin nykyinen, mutta mitään oleellista suuntaa huonompaa tai parempaan en näe. En usko, että asiat olisivat joskus olleet tolkuttoman hyvin, enkä todellakaan usko, että tässä nyt oltaisiin menossa täysin päin sähkötolppaa. (Mäntyä en voi tässä yhteydessä käyttää esimerkkinä, sitä päin menemisessä kun olisi Hessen ykseysajattelun mukaan liikaa jotain positiivista.)

Onhan meillä käytössä suuri osa tähänastisesta viisaudesta, hiirenheilautuksen ulottuvissa, tai jos hiirenheilauttelu väsyttää liikaa silmiä niin myös lähimmässä kirjastossa. Kieltämättä käytössämme on myös mitä hirvittävimmät keinot lisätä kärsimystä, mutta kukapa sitä nyt tieten tahtoen lisää haluaisi.

Joku skeptinen saattaa epäillä, sanoa, että nuo periaatteessa poistettavissa olevat kärsimyksetkin ovat käytännössä niin monimutkaisia, ettei niiden poistaminen käytännössä oli likimainkaan mahdollista. Mutta mitä mahtaisi tapahtua, kuinkahan pitkälle mahtaisimme päästä, jos kaikki edes yrittäisimme?

Varsova, osa 1: Viinatrokari

Saapuessani Liettuan ja Puolan raja-asemalle taskussani poltti kourallinen kolikoita. Myös Liettuan seteleitä minulla oli, kuten myös Latvian, mutta niiden kanssa minulla ei ole ongelmaa, koska veljeni sattuu harrastamaan niinkin kummallista asiaa kuin setelien keräilyä.

Rehellisesti sanottuna en tässä asiassa ymmärrä veljeäni, enkä myöskään postimerkkien- tai kuulakärkikynien keräilijöitä. Viimeksi mainitun esitellessä minulle kokoelmaansa, vuonna 1994 erään Vesilahtelaisen maatilan navettarakennuksen vintillä, oli minun vaikea sanoa ne pakolliset sanat, että ’onpa sinulla hieno ja laaja kokoelma’.

Olin vielä niin nuori, etten tiennyt että ironia ja huumori on se keino, jolla selviää kaikista maailman sosiaalisista tilanteista parhaiten – niin mukavista, pitkästyttävistä, epämiellyttävistä kuin noista niin sanotuista vaikeistakin. En siis osannut lisätä, että äijän lyijykynäkokoelma on kiistatta laajin ja komein koskaan näkemäni.

Muovipussienkaan keräilijää en ymmärrä, ja nyt en puhu keskivertosuomalaisista, jolla hyvinkin saattaa olla keittiönroskiksen vieressä useita kymmeniä eri logolla varustettuja muovipussia, vaan tarkoitan vannoutunutta, kymmenientuhansien muovipussikokoelman omaa henkilöä. Sellainen on jossakin päin Suomea, ja hänellä on muovipussimuseo, jonne pääsymaksuna on yksi muovipussi.

Keräilijöitä en ymmärrä, mutta jättäkäämme heidät nyt rauhaan, noista taskussani polttavista kolikoista minun piti puhua.

Euroissa summa ei ollut suuren suuri. Olin vahvasti siinä uskossa, että rahanvaihtopisteet eivät kolikoita ota, joten ostin itselleni kahvin, joka oli hyvä aloitus, automaattiin meni heti kaksi kolikkoa, ja sain aikaa miettiä asiaa.

Myymälässä myytiin kosmetiikkaa, tupakkaa ja alkoholia, joista en juuri sillä hetkellä kaivannut mitään, ja lisää kantamuksiahan en halunnut. Mielelläni olisin lahjoittanut rahat hyväntekeväisyyteen, mutta minkäänlaista keräyslipasta, eikä edes kerjäläistä, näkynyt mailla halmeilla.

Voisin tietysti ojentaa rahani jollekin köyhän näköiselle liettualaiselle, mutta luovuin ideasta, kun mietin sitä sosiaalista katastrofia, mikä seuraisi, jos sattuisinkin ojentamaan ne jollekin, joka ei pidä itseään köyhänä. Miettikää miltä teistä tuntuisi, jos joku tuntematon ulkomaalainen valitsisi kolmesta täydestä bussillisesta juuri sinut, ja ojentaisi sinulle, aavistuksen säälivä ilme kasvoillaan, kaikkien nähden kourallisen kolikoita. Ei, en usko että kovin moni siitä tykkäisi, ei vaikka ne olisivat euroja.

Sen sijaan voisin ilahduttaa seuraavan, neljännen bussilastillisen, joka ei ollut paikalle vielä tullut, mutta jonka matkustajat, aivan kuten kolmen ensimmäisenkin, todennäköisesti ryntäisivät ensimmäisenä kahviautomaatille. Voisin tunkea kolikkoni jo nyt, hyvissä ajoin ennen neljännen bussin tuloa, kahviautomaattiin, ja tarjota kahvit seuraavalle kahdellekymmenelle väsyneelle matkustajalle, ajattelin, ja hymyilin kuin Amélie Poulain.

Mutta asiaa ajateltuani Amélie -hymyni hyytyi – palatakseen takaisin vasta Varsovassa – koska mieleni valtasi epäluottamus kahviautomaattia kohtaan. Muodostin mielikuvitukseeni kuvan pirullista insinööriä, joka on asentamassa koneeseen sellaisen toiminnon, että se imaisee kitaansa sinne syötetyt rahat, jos joku valintaneuroottinen miettii yli viisi minuuttia, ottaako kahvinsa sokerilla vai ilman.

Siinä tapauksessa, sen sijaan että olisin tehnyt ketään iloiseksi, olisin tehnyt tyhjäksi kahdenkymmenen helsinkiläisen vasemmistovihreän Nestlé –boikotit ainakin viikon ajalta.

Niinpä löysin itseni sittenkin jonottamasta kosmetiikkaa, alkoholia ja tupakkaa. Jonottaessani silmiini osui viidentoista Litun arvoinen punaviinipullo, ja kuinka ollakaan, kourassani oli juurikin viisitoista litua ja kaksikymmentä sadasosaa, joten ostin sen.

Heti Puolan rajavartiolaitoksen edustajan lyötyä leiman passiini rupesin katumaan ostostani. Viedä nyt alkoholia Puolaan! Puolaan, joka on kuuluisa hullunhalvasta alkoholistaan, sieltähän sitä rahdataan ympäri maailmaa laillisesti ja laittomasti.

Eikö se ollut juuri Puolasta, josta aina niin kekseliäät viinatrokarit olivat vetäneet jopa putken Saksaan, ja tätä putkea pitkin viina sitten virtasi iloisesti, kunnes viranomaiset äkkäsivät tämän taatusti kannattavan liiketoiminnan.

Puolaan, josta minulla on oikeastaan vain kolme mielikuvaa, ja yksi niistä on hirvittävät määrät alkoholia kestävät maanviljelijät ja heidän promillemaailmanennätyksensä, joita saa lukea Suomalaisten lehtien “Maailman sivu”, ja “Kiikarit” –palstoilta.

Tuohon samaiseen Puolaan minä olin tullut Ranskassa valmistettu punaviinipullo laukussani, onko typerämpää kuultu. Eihän minulla ole edes viinipullon avaajaa, saati sitten viinilasia ja jääkaappia, missä avattua pulloa säilyttäisin. Juomaseuraakaan minulla ei ole, Itävaltaan on vielä tuhatkunta kilometriä ja Claudiakin on sitä paitsi absolutisti.

Viinin väriä katsellessani tulin myös kummallisen vakuuttuneeksi, että se ei olisi hyvää. Sen paino lisää merkittävästi rinkkani kokonaispainoa, ajattelin vielä katkerana, ennen kuin Puolan maaseudun pellot avautuivat minulle aurinkoisena, ja sai minut unohtamaan viinipulloni useaksi tunniksi.

Toinen Puolaa koskeva assosiaationi oli juuri nuo pellot. Ja kuinka oikeaan siinä assosiaatiossa osuikaan! Näin todellakin aivan hillittömän paljon peltoja, joiden takana oli lisää peltoja, ja niillä pelloilla oli kumpareita, lehmiä, lehmien keskellä silloin tällöin myös hevosia, ja talojen läheisyydessä, mutta kuitenkin pellolla nekin, kanoja. Maanviljelijöitäkin pelloilla käyskenteli, ja eräs meni siellä polkupyörällä.

Talot olivat romanttisen vanhanaikaisia, mieleeni tuli Veljeni Leijonamieli hyvine ja pahoine kylineen. Talojen pihassa oli kukkaistutuksia, hevoskärryjä, kanoja, ihmisiä. Kaikessa yksinkertaisuudessaan, se mikä teki tästä Puolan maaseudusta niin erikoisen muihin näkemiini eurooppalaisiin maaseutuihin nähden, oli että tämä maaseutu oli täynnä elämää.

Kolmas assosiaatio, minkä Puola tuo mieleeni, liittyy myös peltoihin. Mutta siinä assosiaatiossa pelloilla ei ole lehmiä eikä pyöräileviä maanviljelijöitä, vaan hevosia, hevosten selässä puolalaisia sotilaita keihäät tanassa, hyvin järjestäytyneinä, niin kuin sotilailla on tapana. Kumpareen takaa jyristävät saksalaiset panssarivaunut, ja valloittavat maan parissa päivässä.

Varsovaan päästyäni päätin ojentaa tuon minulle niin raskaaksi taakaksi muodostuneen ranskalaisen punaviinipullon ensimmäiselle minulta rahaa pyytävälle kerjäläiselle.

Myönnän, että moinen käytös on juuri sitä periaatetta vastaan mitä olen kolme vuotta toitottanut oppilailleni, siis sitä samaa, mitä kaikki muutkin opettajat ovat kaikkina aikoina oppilailleen toitottaneet, eli että edistymiseen tarvitaan kärsivällisyyttä, että ei aina saa mennä sieltä missä aita on matalin, että saavuttaakseen päämääränsä täytyy joskus tehdä jotain aavistuksen epämiellyttävää.

Tällaista voi tuskin opettaa antamalla alkoholia alkoholistille. Mutta tällä kertaa motiivini olivatkin toiset. En halunnut opettaa ketään, vaan päinvastoin päästää kerrankin lähimmäiseni oikein viimeisenpäälle helpolla, ilahduttaa jonkun ilman mitään sen kummempaa syytä. Miksi ilahtumisen täytyisi aina ansaita?

Olin juuri laittamassa järjestelemässä tavaroitani Varsovan rautatieaseman säilytyslokerohyllyjen välissä, kun vanhahko asiallinen, eli ei liian aggressiivinen, kerjäläisherra tuli esittämään minulle tuon millä tahansa kielellä niin helposti ymmärrettävän kysymyksen. Nostin katseeni rinkastani, katsoin häntä silmiin, pudistin päätäni ja vastasin valittelevan ein. Se tuli paljon ennen kuin ehdin ajatella yhtään mitään, täysin tiedostamattomasti, Intian-matkaajan rutiinilla.

Mies ehti kääntyä ja ottaa pari askelta poistuakseen, kun muistin päätökseni. Hey, huudahdin, ja kysyin, pitikö hän punaviinistä. Hän vastasi myöntävästi, voi olla että varmuuden vuoksi. Pulloa ojentaessani hän antoi minulle hymyn joka tarttui minuun, eikä lähtenyt pois pitkään aikaan. Käteltyämme hän poistui, ja minä jäin yhtä viinipulloa kevyemmäksi.

Varsova, osa 2: Hullu

On toki kyseenalaista, saako tänä poliittisesti korrektin kielenkäytön aikana kutsua ketään hulluksi. Ericissä on kuitenkin jotain niin klassisen hullua, sitä nerouden rajamailla tasapainottelevaa herttaista hulluutta, joka ei tuo mieleen psyykelääkkeitä, kariutuneita ihmissuhteita, loputtomia lääkeaddiktioita tai -fobioita, vuosikymmeniä kestäviä sairaalakierteitä, vaan vain hupaisia tilanteita, loistavia oivalluksia ja vallitsevan yhteiskuntajärjestyksen niin sanotun normaaliuden kyseenalaistamista, että en voi olla sanomatta suoraan, totuuden romantisoimisen ja sairaan miehen parjaamisen uhallakin, että ranskalainen ystäväni Eric on hullu.

Sattuma johdatti meidät yhteen, sain Ericin huonekaverikseni heti ensimmäisenä Varsovan yönäni. Yksi ensimmäisiä kysymyksiä, minkä hän minulle esitti koski mahdollista buddhalaisuuttani. Olin niin tavattoman erinomaisella tuulella, että en kerta kaikkiaan voinut kuvitella kysymyksen johtuneen vaatetuksestani, vaan ajattelin hänen saaneen aiheensa kysymykselleen mainitsemastani Intian-matkasta ja että hänellä vain on keskivertoa kirkkaampi mielikuvitus.

Nyt jälkeenpäin, oman mielentilani tasapainotuttua ja tietoni Ericistä lisäännyttyä voin todeta, että hänellä epäilemättä on keskivertoa kirkkaampi mielikuvitus, mutta että voi myös olla, että olen pukeutunut paikallisiin nähden hiukan kummallisesti. Kyseessä on kuitenkin enemmän huolimaton kuin tietoinen valinta. Tarkoitukseni ei ole ollut koskaan näyttää buddhalaiselta, eikä ylipäätään aivan hirveästä valtavirrasta poikkeavalta.

Ainoat vaatteeni ovat toki valittu huolella, mutta niiden tarkoitus on osoittaa enemmänkin neutraalia humanistisuutta – mikäli tällaista asiaa nyt pukeutumisella voi osoittaa – kun mitään tiettyä uskontokuntaa tai ainakaan –kauhistuttaa koko ajatus – poliittista mielipidettä.

Mutta nyt Ericiin. Tarkempi diagnoosini hänen ’hulluudelleen’, vain kahden kuukauden mittaisen mielenterveyshoitolaitostyökokemuksen ja hyvin pitkän asiakaslähtöisen dialogin perusteella on, että hän on masentunut, neuroottinen ja aavistuksen skitsofreeninen.

Näin ollen ei ole yllättävää, että Ericiinkin tutustuminen sai minut ennen kaikkea surulliseksi, koska kyseessä on käsitykseni mukaan nykypäivänä valitettavan yleinen ja vaikeasti hoidettava oireyhtymä. En voi silti olla kertomatta, kuinka saattoi näyttää hiukan hullulta, jopa hassulta, kun me kaksi kaverusta kävimme illallistamassa.

Ericillä oli meneillään pahahko varmistamis- ja valintaneuroosi, minulla puolestani oli lasissa sata kymmenen prosenttia energiaa, iloisuutta ja vilpitöntä optimismia.

Takanani minulla oli rasittava yhdeksän tunnin bussimatka Itä-Euroopan pääkaupungista toiseen, mutta väsymyksen sijaan olin ylihilpeä ja yli-iloinen, niin minulle joskus käy. Minua ei pysäyttänyt mikään, vaan kun kysyin tietä vastaan tulevalta puolalaistytöltä, ja sain siihen oivallisen vastauksen, en voinut olla pyytämättä häntä treffeille. Niin paljon positiivisuutta säteilin, tai rehellisesti sanottuna, en oikein ymmärrä, miten tässä näin pääsi käymään, mutta hän suostui.

Palaan häneen myöhemmin, ja sen sijaan jatkan nyt ensimmäisen Varsovaniltani hyväntuulisuuteni kuvaamista, kuinka sain huonolla tuulella olleen reseptionistin nauramaan, ja kuinka tervehdin suuren Youth Hostellin kaikkia vastaan tulleita uusia naapureitani pirteästi. Ruotsalaiselta pariskunnalta kilometrin päähän näyttävälle pariskunnalle en voinut olla huomauttamatta tätäkään seikkaa, vaikka tiesin, etten itse ottaisi moista huomautusta kohteliaisuutena.

Mutta niin positiivisella tuulella olin, että uskalsin toivoa ja laskea sen varaan, että he ottaisivat huomautuksen kohteliaisuutena. En tiedä miten siinä kävi, en ole nähnyt heitä sen koommin.

Jotenkin Ericin seura miellytti minua aluksi kovasti. Niin sanotut tavalliset ihmiset kun puhuvat niin paljon tyhjänpäiväisyyksiä, että välillä hirvittää. Semminkin kun tietää, että he oikeasti ovat vastuussa asioista, ja ihan oikeasti muokkaavat meitä ympäröivää todellisuutta hyvinkin konkreettisesti.

Hullun seurassa pälpättäminen sen sijaan tekee silloin tällöin oikein hyvää. Se aukaisee uusia ajatusratoja. Omalta kannaltani siinä siis ei ole mitään ongelmaa.

Ericin kannalta sen sijaan en ole aivan varma. Tiedän, ettei skitsofreenikon hullutuksiin saisi mennä mukaan, mutta tulkintani mukaan tässä ei ollut kyseessä niinkään se, vaan vain tiettyjen yksinkertaisten asioiden, siis kuitenkin tässä reaalitodellisuudessa olevien asioiden, sairaalloisen perusteellisesta läpikäymisestä.

Eric puhui sekaisin englantia, puolaa, saksaa ja ranskaa, mistä varsinkin jälkimmäisin sai minut oudolla tavalla ylpeäksi. Saattaa olla, että ranskalaisuus on se kulttuuri, jota kaikkein eniten ihailen, ja saattaa olla, syystä jota en tiedä, etten ole sitä itsellenikään täysin myöntänyt.

Annoin Ericin puhua sitä kieltä miltä hänestä kulloinkin tuntui parhaalta, ja koska ranskaan hänen kielensä lipsahti useimmiten juuri huudahduksissa, anteeksipyynnöissä, ihmettelyissä, kiitoksissa ja vastaavissa, ja toisaalta puolan käytön hän kutakuinkin pystyi rajoittamaan vain niihin hetkiin, kun olimme tekemisissä puolalaisten kanssa, joten pystyin kielisekamelskasta huolimatta joten kuten seuraamaan hänen hullua ajatuksenjuoksuaan.

Sen päättäminen, mihin ravintolaan menisi, sujui vielä kutakuinkin mallikkaasti, koska sen päättäminen on yleensä vaikeaa kenellä tahansa.

Ravintolapöytään istuttuani, tai jo oikeastaan ravintolapöytää valitessani, omaksuin saman tien sen minulle tyypillisen, aavistuksen tylsän ja epäromanttisen tavan tehdä ravintolavierailuun liittyvät muodolliset päätökset liioitellun jämäkästi ja päättäväisesti. Moisen käytöksen takana on filosofia, jonka mukaan ravintopäätökset, kutsuttakoon niitä jatkossa tällä nimellä, ovat ravintola-asiakkaan vihollisia, jotka vievät aikaa päätoiminnolta, joka ei minulle ole juominen tai edes syöminen, vaan keskustelulta tai lukeminen.

Teitä ehkä kummeksuttaa moiseen asiaan huomion kiinnittäminen, mutta kun rupeaa miettimään, näitä ravintolapäätöksiä on uskomaton määrä. Ensinnäkin pitää päättää, meneekö ylä- vai alakertaan, istuuko tupakoimattomien vai tupakoivien puolella, ottaako pöydän ikkunan vierestä vai keskemmältä, kumpi istuu kummalle puolelle, laittaako takin naulakkoon vai tuolinselkämykseen, tilaako liha-, kala- vai vegetaristiruuan, kuplivan vai kuplimattoman veden ja lopulta, kun ruokalajin maustepitoisuuskin on jo päätetty, pitää vielä päättää tilaako valko- vai punaviini, vai ehkäpä pohja- tai pintahiivaoluen.

Illallistaessani Ericin, valintaneurootikon, kanssa ravintolan ovesta astui sisään toisin sanoen kaksi ääripäätä. Siksi en yhtään ihmettele, että ravintolahenkilökuntaa hiukan nauratti. Uskomattomasta pontevuudestani huolimatta pääsimme hyvin hitaasti vauhtiin, ja kun viimein olin saanut ruuan eteeni, tunnustettakoon, olin jo huikan kyllästynyt koko mieheen. Tai en mieheen, mutta tuohon ainaiseen jahkailuun.

Illan eräänlainen kohokohta saavutettiin ensimmäistä laskua maksaessamme – ja tämä tuskin naurattaa hoitoalan asiantuntijoita, mutta kerrotaan nyt muillekin, silläkin riskillä että nauratte, ja miksei vakavillekin asioille saa joskus nauraa – kun näen toverini pitävän kiinni kahdenkymmenen Slotin setelin toisesta päästä ja tarjoilijattaren toisesta. Kumpikin vetää seteliä itseään kohti, vaikka pöydällä oleva kuitti osoittaa selvästi setelin kuuluvan ravintolalle.

Tilanne ratkesi parin sekunnin päästä oikean osapuolen voittoon, ja Erickin itsekin myönsi kyseessä olleen malliesimerkin hänen liiallisesta kontroloimistarpeestaan. Laskun maksettuamme hän perui päätöksemme lähteä ravintolasta, ja tilasimme vielä jälkiruoan. Tämä ei ollut enää hupaisaa, vaan olin todella alkanut sääliä kaveria.

Illallisen jälkeen hän tunnusti hiukan vääristäneensä totuutta kertoessaan olleensa matkustanut kolme kuukautta. Todellinen matkustusaika oli vuosi ja kolme kuukautta. Yöllä hän herätti minut, koska epäili kolmannen huonetoverimme, vanhahkon puolalaisherran, joka oli ystävällisesti antanut minulle omenan, olevan hullu. Aamulla Eric kertoi pyytäneensä herralta anteeksi epäilyksiään.

Varsova, osa 3: Anarkisti

Hän on lyhyehkö, hiukan huonoryhtinen ja pyöreähkö, mutta sitäkin kauniskasvoisempi. Olemusta hallitseva väri on musta: hiukset on värjätty mustiksi, päällään hänellä on musta takki ja jalassaan mustat farkut. Farkkujen päällä on punainen hame. Aate käy ilmi takin oikeanpuoleisessa hihasta olevasta punamustasta merkistä.

Hänen seksuaalisuutensa on ikään kuin piilossa liian lämpimän vaatetuksen, jyrkkien mielipiteiden ja poliittisten periaatteiden takana. Se hänen aatteensa kannalta hyvin epäkohtelias johtopäätös, jonka ulkopuolinen helposti tekee, on kaikessa porvarillisuudessaan seuraava: nuo feministiset hömpötykset kyllä katoavat, kun pojat rupeavat kunnolla kiinnostamaan.

Vai onko puheet biologisesta kellosta kenties porvareiden hömpötyksiä?

Ruokalan jonossa, kun tarjouduin maksamaan, hän vastasi toteamalla, että maksaa ruokansa aina itse. Se tuli niin jämäkästi, ettei minulle, jos minulla olisi ollut sekuntikin enemmän aikaa, olisi tullut mieleenikään sitä kyseenalaistaa. Päinvastoin, rupesin vähän häpeämään ehdotustani, että mitenkä tulikin esitettyä moinen herrasmiesehdotus nuorelle, joka esitteli itsensä feministiseksi anarkistiksi. Mutta niin kuin usein keskustelussa käy, suu toimi tälläkin kertaa aivoja nopeammin, ja päästi ulos sen perustelun, jonka olin muodostanut jo ennen hänen suorastaan vanhatestamentillista ilmoitustaan.

Sanoin, että tuo sinun äskeinen kaupunkiopastuksesi oli ainakin sadan euron arvoinen. Tämä sai hänet luopumaan periaatteestaan saman tien, eikä tällä kertaa maksanut ruokaansa itse.

Älkää hetkeäkään kuvitelko, että kyse olisi ollut rahasta. Olen täysin vakuuttunut että kyse oli joko orastavasta seksuaalisesta heräämisestä tai sitten sosiaalisesta kömpelyydestä. Jälkimmäisellä tarkoitan, että hän luuli minun loukkaantuvan, jos hän olisi loppuun asti kieltäytynyt tarjouksesta.

Mutta eipäs nyt olla enempää epäkohtelias. Noinkin naljaillen uskallan kirjoittaa feminismistä vain, koska lasken itsenikin feministiksi. Kulttuuri on ylikorostanut naisen ja miehen väliset erot vahvasti miehisyyden eduksi, niin että menoa hallitseva kulttuuri on myös kulttuureista feministisimmässä, pohjoismaissa, yhä liian maskuliininen. Maailma olisi parempi paikka, jos nämä kaksi voimaa saataisiin paremmin tasapainoon.

Hänen sydämensä on täynnä kultaa, ja hän on juurikin se tyttö, joka suostui treffiehdotukseeni osoitettuaan minulle sormellaan lähimmän Youth Hostellin. Ettette saisi minusta todellista tunkeilevampaa kuvaa, lisättäköön vielä, että nimenomaan hän tarjoutui ensin kaupunkioppaaksi. Yksissä tuumin totesimme seuraavan päivän olevan siihen parempi ajankohta.

Hän kuuluu niin sanottuihin poikkeustilan lapsiin eli niihin, jotka ovat alullepantuja vuoden 1983 poikkeustilan aikana. Tuolloin Puolassa rajoitettiin ulkonaliikkumista ja kokoontumisvapautta niin rajusti, että ihmiset tylsistyivät kotona. Mitäpä sitä muutakaan kotona tekisi, kuin lapsia, ajattelivat anarkistiystävättäreni vanhempien ohella monet muutkin Varsovalaispariskunnat. Televisiostakin tuli pelkkää neuvostopropagandaa.

Hän oli mitä mainioin kaupunkiopas. Vuosiluvut ja päivämäärät kalpenevat sen rinnalla, kun saa tutustua ihka aitoon paikalliseen asukkaaseen – kulttuuriantropologian opiskelijaan ja maalausmalliin tässä tapauksessa.

Kommunistiajoista hän tosin ei paljoa muista, hän oli tapahtumien vuonna 1989 vasta kuusivuotias. Vain sen hän muistaa, että televisiosta rupesi tulemaan päivittäin sitä herkkua, jota aiemmin tuli vain jouluna: Walt Disneyn piirettyjä.

Puolan entisestä presidentistä Lech Walesasta hän on samaa mieltä kuin useat puolalaiset, että äijä oli hyvä lakkojohtaja ja muutokseen sysääjä, mutta että miehen kouluttamattomuus kostautui pahan kerran hänen päästyään presidentinlinnan isännäksi.

Kysyttäessä, miksi hän on anarkisti, hän vastaa sen olevan sopivan monivivahteinen aate, sellainen, jossa ei ole ehdottomia totuuksia, vaan jota voi soveltaa kukin tarpeensa mukaan. Ensimmäinen ajatukseni tuon kuultuani oli, että tyypillistä postmodernia epämääräisyyttä, ei suostuta sitoutumaan mihinkään, kunnes tajusin, että hän sentään tunnustaa edes jonkun ismin, minä kun en mitään.

Se, että jyrkistä poliittisista mielipiteistään huolimatta hän ei tunnu vihaavan ketään, osoittaa mielestäni poikkeuksellista lahjakkuutta. Hän on juuri muuttanut ystävättärensä kanssa soluun, jossa seinätapetit pullottavat, jossa ainakin toistaiseksi kylpyhuone toimii myös keittiönä, jonka vessanpönttö vuotaa lattialle ja jossa stereoiden ja sohvakalusteiden lisäksi ei ole muita huonekaluja.

Hän kuuntelee pääasiassa punkkia mutta myös David Bowieta, Pink Floyd’ia, U2:sta ja Sonic Youthia. Hänellä on isoäiti, joka ei hyväksy hänen eettistä vegetarismiaan. Jouluisin isoäiti sanoo, että söisit nyt edes pikkuisen, ei kukaan näe.

Kuulostaako tutulta? Kyllä, hyvin saman moisia on paitsi oppilainani, heitä liikkuu myös Helsingin kaduilla, Viinissä, Intiassa, Etelä-Amerikassa, Lontoossa, Seatlessa, Göteborgissa ja Prahassa. Että mitäkö yritän todistaa? En enempää enkä vähempää kuin sen hullunkurisuuden, että harva asia on yhtä tehokkaasti globalisoitunut kuin se ihmisryhmä, joita Helsingin sanomat nimittää globalisaation vastustajiksi.

1 thought on “2003-09: Viro, Latvia, Liettua ja Puola”

  1. Hauskaa luettavaa. MUTTA: Riika taipuu suomen kielessä ihan kuin siika tai piika. Siis Riian, ei missään tapauksessa Riikan, joka olisi genetiivi nimestä Riikka.Kartassa on mm. Riianlahti.

Leave a Reply

Your email address will not be published.