2003-03: Intia

Delhi 1.3.2003

file:///home/timo/Desktop/Net/mp/2003-03/Delhi_0023.jpg

Saunon fortumin äijien kanssa. On vihdat ja isot mahat. Keskellä Delhiä, lautahökkelissä toimistorakennuksen ylimmässä kerroksessa. Hikoillaan ja puhutaan, kuunnella ei kovin kauheasti. Joku kertoo ostaneensa intian krikettijoukkueen paidan, toinen sanoo hankkineensa riksan, ihan oikean ja keltavihreän. Kolmas innostuu, että ambasadorinhan sitä kannattaisi, se on hieno auto, jos verhoilu ei millä tahansa silkillä. – Niin, huonohan se on, kuuli joku väärin, ja liikennekin on kaaottista, kun eivät noudata liikennessääntöjä. – Mitä liikennessääntöjä, ei ole mitään liikennesääntöjä, täysi kaaos siellä on, käsi vaan pistetään ikkunasta ulos ja menoksi eikä osata muuta, saati sitten rakentaa, rakennukset vinossa ja maalipinta rapisee, pistokkeitakaan eivät ota pois kun maalaavat.

Mutta onko sillä väliä, jos maalausjälki vähän näkyy, mietin hyvin hiljaa ja heitän löylyä, niin että kaikki hiljennytään hikoilemaan, kunnes yhtäkkiä räjähtää, ihmetellään, sitten todetaan että ilotulitteita ampuvat, varmaan jossain häät, nyt keväällä, kun kesällä liian kuuma, hiostavan kuuma, on kyllä joo, eiköhän mennä vilvoittelemaan, vaaputaan puutarhatuoleille drinkkien ääreen, puutarhaa ei ole, eikä avantoa, ei ollut saudiarabiassakaan, siellä kerran asuin, minä egyptissä, minä taas olen asunut monessa paikassa, ja seitsemänkymmentä luvulla etiopiassa, ruoka oli huonoa.

Mikähän siellä on pelitilanne, meitä kiinnostaa, mutta eihän siitä pelistä ota kukaan selvää, parempi mennä vaan löylyihin, syödään sitten vasta, onko ne kuivattuna tuotu vai jäädytettyinä? Mitä tullimiehet siitä sanoivat kun oli laukku täynnä vastoja? Vaalitkin lähestyy, missä sitä ketä voi koska äänestää, kun taas räjähää, joka puolella paukkuu, kyllä ne juhlivat voittoa eikä häitä, jo nyt juhlivat, ennen pelin loppua, kummallisia ovat nuo intialaiset, pohtivat fortumin äijät pienessä lautahökkelissä alasti hikoillessaan.

Sitten taivas repeää, joka puolella räjähtelee ja paukkuu, peli oli päättynyt. Nousen katolle katsomaan, ja näen kuinka ihmisiä nousee katoilleen katsomaan. Kadulla ihmiset juhlivat, lehmät juoksivat vauhkoina laumoina pakoon, vaikka joka puolella on samanlaista, turhaan juoksevat. Etupihalla fortumin äijien autokuskit halailivat toisiaan, koska Pakistan on lyöty kriketissä, ja se on hyvin tärkeää, huomaan.

Delhi 3.3.2003

Delhi_0001.jpg
Tuiki tavallinen lounas.

Ruotsalaisen peurskoulun uskontonnonkirjassa esiteltiin hinduismi puolellatoista sivulla. Siihen mahtui vain yksi kuva, ja se esitti puussa joogaavaa, valkoiseksi itsensä värjännyttä miestä. Kuvan sanoman absurdisuus on kaiketi samaa luokkaa, kun jos intialaisessa uskontokirjassa kristinuskon yhteydessä olisi kuva kristitystä, joka on pääsiäisen kunniaksi ristiinnaulinnut itsensä Golgatalle. Näitäkin nimittäin riittää, joka vuosi.
Intia pääsee suomalaisiin lehtiin vaalien, kahinoiden ja maanjäristysten yhteydessä. Tämä on ymmärrettävää, sillä lehdessä tuskin myy juttu, että Intiassa ei ole tänään tapahtunut mitään erikoista, että miljardi ihmistä on elänyt normaalin arkipäivän.

Hiukan sama ilmiö on myös tässä matkapäiväkirjassa. Samankaltaisuudet Suomen kanssa jää helposti mainitsematta. Ymmärrän siis lehtimiesten ja koulukirjojen tekijöiden vaikeuden. Totuutta siitä, minkälaista täällä on, on hyvin vaikea välittää. Tänne kannattaa tulla käymään.

Delhi 6.3.2003


Delhinsuomalaiset ystäväni Tim ja Mari
Olen niin innoissani opiskeluistani ja kirjoituksistani, etten ole viime aikoina saanut nukutuksi. Kahdesti olen valvonut aamukuuteen, ja kun vihdoin eilen illalla nukahdin hyvissä ajoin illalla, heräsin tänä aamuna viideltä.

Innoissani olen tästä vapaudesta, kokopäiväisestä työskentelystäni kirjailijana, tutustumisesta intialaiseen kulttuuriin, filosofiaan ja uskontoihin, edessä olevasta muutosta (en vielä tiedä minne), sekä mahdollisesta päästä osallistumaan Dalai Laman vetämään koulutustilaisuuteen tämän kuun lopussa.

Intialaiseen kulttuurin tutustumisen suhteen minusta tuntuu kuin istuisin suuren teatterin katsomossa, suuren näytännön edellä. Esiriippu on yhä kiinni, mutta se on heilahtanut, ja olen nähnyt sen takana vilauksen kokonaisesta maailmasta, josta en vielä ymmärrä yhtään mitään, muuta kuin että se on suunnattoman suuri. Tällä hetkellä tuntuu erittäin oikealta että päätin lopulta tulla juuri tänne.

Tämä tunne ei tietenkään poista sitä mahdollisuutta, että Etelä-Amerikassa olisin saattanut tuntea hyvinkin samalla tavalla. Elämässä on toivottavasti useita oikeita ratkaisuja.

Aurinko nousi. Kävin kahdella parvekkeellani nähdäkseni auringonnousun, mutta kaupungin auringonnousuissa ei ole kauheasti nähtävää. Valkeni, siitä ei pääse mihinkään ja linnutkin lauloivat, mutta nuo rumat rakennukset, autot, rikkinäinen asfaltti, veden puutteesta tai ilmansaasteesta harmaantuneet puut eivät näyttäneet kovin romanttisilta.

Delhi 7.3.2003

Eilen kävin teatterinäytöksessä, joka lähti jokseenkin huonosti käyntiin. Kyseessä oli kolme tuntia kestävä yhden naisen esitys ”Ramayana”, sama joka kävi parikymmentä vuotta sitten maailmankiertueellaan muun muassa Lontoossa, New Yorkissa ja Helsingissä. Ramayana on yksi intian kansalliseeppoksista. Se on valtakunnastaan kahdeksitoista vuodeksi katalasti karkoitetun hyvän kruununprinssin rakkaustarina.

Ensin soi kännykkä. Sitten valot himmenivät, ja musiikki alkoi. Sitten soi taas kännykkä. Ylätasanteen ovi aukesi, ja teatterihenkilökuntaan kuuluva huomautti että kännykät on syytä sulkea. Samalla hetkellä kun hän sulki oven, aukesi alatasanteen ovi, ja toinen teatterihenkilökuntaan kuuluva huomautti saman asian, hiukan agressiivisempaan sävyyn ja muistuttaen, että kyseessä ei ollut elokuvateatteri, ja että näyttelijä saattaa unohtaa vuorosanansa, jos yleisö häiritsee hänen keskittymistään.

Seuraavaksi näyttelijän oli tarkoitus hiipiä näyttämölle pimeyden suojassa. Pahaksi onnekseen hän kuitenkin törmäsi näyttämöllä olevaan pöytään. Kuului kolahdus, kun pöydällä ollut kynttilänjalka putosi lattialle. Näyttelijä perääntyi takaisin. Pitkään oli täysin hiljaista, kunnes jollakin soi taas kännykkä. Tässä vaiheessa yleisöstä kuului myös naurahduksia, ja henkilökuntaan kuuluva kävi nostamassa kynttilänlajan ja suoristamassa pöydän.

Toisella yrityksellä sama toistui: näyttelijätär törmäsi samalla kohdalla samaan pöytään, ja joutui taas kääntymään takaisin. Yleisö yritti, mutta ei voinut olla nauramatta. Kolmas pöydänohitusyritys onnistui ongelmitta ja näytelmä pääsi alkuun. En kuitenkaan kuullut ensimmäisien minuuttien aikana juuri mitään, koska lampun ja mikrofonin sähköjännitteet saivat aikaan sietämättömän surinan. Kikattamisen sijaan minun teki mieli itkeä. Vauhtiin päästyään näytelmä oli kuitenkin fantastinen, ja naisen suoritus – erityisesti alkuvaikeuksien jälkeen – hatunnoston arvoinen.

Delhi 8.3.2003

file:///home/timo/Desktop/Net/mp/2003-03/Delhi_0025.jpg

Kahdesti olen nähnyt miehen selailevan kirjaa kuin ensimmäistä kertaa. Ensin Sambian Mansassa, kun naapurin äijä haki kotoansa – minun takiani – jonkun vuosikymmeniä vanhan British Encyclopedian. Hän esitteli sitä kuin se olisi ollut hänen kallein aarteensa, ja näytti siitä kuvia ympäri maailmaa: pingviinejä, Eifeltorni, Himalajan vuoristo ja Etelä-Amerikan intiaaneja.

Äsken saman tyyppinen tilanne toistui. Palvelijani – jonka käyttäytyminen on päivä päivältä yhä sponttaanimpaa – otti käteensä Intian matkaoppaani, ja rupesi selailemaan sitä silmin nähden ihmeissään. Kirjassa on paljon eri puolilta Intiaa otettuja värikuvia. Aikansa hiljaa kirjaa selailtuaan hän löysi siletä tutun jumalan, norsupäisen Ganesin. Myös lehmän hän tunnisti kuin pikkulapsi: gai.

Kun elän maailmassa, missä kirjat ovat yksi elämän tärkeimmistä asioista, tuntuu käsittämättömätlä ajatella, että ympärillä pyörii väkeä joka ei osaa lukea, ja joille kirjat ja lukeminen eivät siis merkitse mitään. Saati sitten sellaisen kirjoittaminen, hulluna varmaan pitävät.

Matkan alussa näkemäni uni ihmisistä, joihin olisin tutustunut, jos olisin tehnyt erilaisia ratkaisuja elämässäni, on jäänyt kaivelemaan mieltäni. Minkälaista elämän olisi, jos en olisi lähtenyt viisitoistavuotiaana Kanadaan, kahdeksantoistavuotiaana Ruotsiin enkä kaksikymmentäkaksivuotiaana Englantiin. Tuntisinko olevani oikeammassa paikassa kuin nyt, tuntisinko paremmin kuuluvani johonkin? Olisiko elämä helpompaa, tylsempää, vai kenties vielä jännittävämpää? Todennäköisesti asuisin nyt Suomessa ja olisin naimisissa. Tämä laulu Seurasaaresta, jota nyt kuuntelen, tällä olisi minulle varmasti täysin erilainen merkitys.

Mitenkäs se eräs nuori tohtorismies kertoikaan arabifilosofista, joka tuhannen vuotta sitten mietiskeli erilaisten vaihtoehtojen toteutumistodennäköisyyksiä. Mikäli käytettävissä on rajallinen määrä aikaa, ja rajallinen määrä tapahtumia, niin lyhyen ajan sisällä tapahtumista toteutuu todennäköisesti vain osa. Mutta mitä pitempi aika, sitä suuremmalla todennäköisyydellä kaikki mahdollisuudet toteutuvat.

Lähtökohtana arabifilosofilla oli, kuten on länsimaisilla tähtitieteilijöilläkin nykyään, että maailmankaikkeus on syklinen, eli että alkuräjähdyksiä ei ole tapahtunut vain yksi, vaan että maailmankaikkeus räjähtää, laajenee, lopettaa laajenemisen, alkaa supistua, kunnes kasautuu pieneen pisteeseen räjähtääkseen uudelleen.

Koska maailmankaikkeus on ikuinen, on aikaa rajattomasti. Rajattoman ajan puitteissa kaikki mahdollisuudet toteutuvat. Eli kaikki mikä on mahdollista, tapahtuu joskus.

En tiedä kuinka pitkälle minun pitäisi tästä enää jatkaa. Jokaisen lukijan mielikuvitus lentää tässä vaiheessa omaan suuntaansa, mutta en malta olla kertomatta omaa ajatuksenjuoksuani. Maailmankaikkeus toistuu siis loputtomia kertoja. Loputtomia kertoja maapallomme jää muodostumatta, mutta loputtomia kertoja se myös muodostuu. Loputtomia kertoja minä jään syntymättä, mutta loputtomia kertoja minä myös synnyn, niin että loputtomia kertoja voin tehdä kaikki ne valinnat, joita tällä kertaa jätän tekemättä.

Delhi 9.3.2003

file:///home/timo/Desktop/Net/mp/2003-03/Delhi_0015.jpg
Tältä näytin kauneushoidon jälkeen.

Yläkerran naapurini mielestä en ilmeisesti ollut tarpeeksi kaunis, koska hän vei minut kauneushoitolaan. Siellä yksi mies leikkasi varpaankynsiäni, toinen samanaikaisesti hiuksiani, kolmas toi teetä ja neljäs sähläsi ympärillä muuten vaan. Sain myös jalka, käsivarsi, hartia, yläselkä ja päähieronnan, kuten myös öljyhoidon sekä päähäni että jaloilleni. Kaunistumisesta en tiedä, mutta päähieronnan ansiosta pökkeryksissä olin anakin kun hoitolasta poistuin. Lyhyeksi hiukseni leikkasivat, tuntuu pitkästä aikaa ihan mukavalta.

Delhi 10.3.2003

Mukavuussyistä olen alkanut käyttämään enemmän ja enemmän intialaisia vaatteita. Pitkä kurta ja väljät housut ovat viileitä mutta suojaavat kuitenkin auringolta, joka paistaa päivä päivältä polttavammin.

Tänään kohtasin ensimmäistä kertaa elämässäni torakan. Tapoin sen.

Maanantaiseen tapaan kävin taas tänään Alliance de Francen luoennolla. Aiheena oli tänään naisten ristiriitainen asema intialaisessa kulttuurissa. Toisaalta naiseutta palvotaan monissa uskonnollisissa riiteissä, ja naispoliitikot – toisin kuin miespoliitikot – nousevat helposti jumalattaren asemaan. Toisaalta lapsiavioliittojen, monen vaimon ottamisen ja leskien huonon aseman takia naiset saattavat helposti lipsahtaa orjan asemaan. Esimerkit saivat minut voimaan pahoin.

Delhi 11.3.2003

New Delhin rautatieasemalla oli hirvittävä tungos. Tuhansia intialaisia lähtemässä, saapumassa tai odottamassa. Katkeamattomia ihmisvirtoja kävelemässä rautatiesiltojen yli, laitureiden päästä päähän ja odotussaleista sisään ja ulos. Lähdin ajelehtimaan virran mukana, sen näköisenä kuin tietäisin minne olin menossa. Aivan kuin joki, myös ihmisvirta on kaukaa katsottuna yksi, iso ja muuttumaton, mutta läheltä tarkasteltuna koko ajan muuttuva. Ajauduin rautatiesillalle, jonka toista päätä ei näkynyt.

Vain kuolleet kalat ajelehtivat virran mukana, ajattelin, tein täyskäännöksen ja lähdin etsimään paikkaa, josta saisin ostettua lipun Pathankottiin. Laitureiden reunoilla nukkui yksittäisiä matkustajia ja perheitä. Kalleimmilla matkustusluokilla oli omat odotussalinsa. Opasteita seuraamalla löysin turisteille tarkoitetun lipunostopisteen. Se oli kooltaan suurin piirtein Tampereen rautatieaseman lipunostopisteen kokoinen, mutta työntekijöitä oli paljon enemmän.

Jono oli silti pitkä. Tutustuin amerikkalaiseen selkärepputuristiin, joka oli kierrellyt Intiaa niin hirvittävällä vauhdilla, ettei ollut ehtinyt näkemään kustakin paikasta kuin nähtävyydet. Rauhoittumaanko noin kova kiire? Sain häneltä arvokasta käytännön tietoa matkustelemisesta Intiassa. Matkustelu alkoi kiehtoa, mutta olin kuitenkin yhä tyytyväinen, että olin saanut tutustua Delhiin ja sen ihmisiin kaikessa rauhassa.

Puolisen tuntia jonotettuani sain tietää, että lipun ostamiseen tarvitaan passi. Onneksi minulla ei ollut kiire mihinkään. Olinpahan tutustunut New Delhin rautatieasemaan ja saanut tietää että vaikka amerikkalainen puhuukin ja elehtiikin ärsyttävästi, saattaa hänellä silti olla ihan järkeviä mielipiteitä.

Delhi 12.3.2003

file:///home/timo/Desktop/Net/mp/2003-03/Delhi_0022.jpg

Tänään yritin saada junalippua Nizamudinin rautatieasemalta. Siellä turisteja ei karsinoida erikseen, joten seisoin täkäläisten jonossa täkäläisten tavan mukaan kiinni edelläolevassa miehessä. Täällä ei pohjoismaalaista jonottamista – jossa edelläolevaan jätetään puolen metri rako – tulkita jonottamiseksi ollenkaan, vaan niin ujon jonottajan ei katsota haluavan tuotetta ollekaan.

Lippuluukkuja oli kymmenkunta, ja yhdeksässä jonossa oli pelkästään miehiä. Viimeisin luukku oli varattu vanhuksille, vammaisille ja naisille, sen jono oli muita lyhyempi. Mikään jono ei liikkunut minnekkään. Kolme varttia jonotettuani luovutin.

Delhi 13.3.2003

Paikallinen lehdistö on hyvin selkeästi sotaa vastaan, kuten on maan pääministeri, hallitus ja suuri enemmistö kansalaisista. Erityisesti Indian Timesin pilapiirtäjä on innostunut Bush -aiheesta. Tänään hän laittoi Bushin näköisen hahmon päättelemään: Iraq says they don’t have the smoking gun. They are lying! In fackt they have one. Norh-Korea says they have the smoking gun. They are lying! In fackt they don’t have one… So lets attac Iraq! Intian pääministerin näköinen hahmo toteaa tähän: I wonder what gun has been smoking?

Sotaa kannattaviakin mielipiteitä toki tulee julki. Yksi sotaa kannattava kommentti oli huomautus, että rauhan voi määritellä myös sanomalla, että se on tila jossa ihmisoikeudet toteutuvat. Ne eivät toteudu tällä hetkellä Irakissa, jossa Hussein käy omaa sotaansa kurdeja ja muita kansalaisiaan vastaan. Tätä on jatkunut jo vuosikymmenien ajan. Miltä ulkomaailma voi tehdä lopettaakseen tämän sodan?

Husseinin sota voidaan lopettaa vain väkivalloin, tuntuu Bush ja Blair ajattelevan. On tietysti totta, että esimerkiksi Hitleriä olisi tuskin saatu diplomatialla aisoihin. Mutta varteenotettavalta kuulostaa Tolstoinkin vertaus: ”Niin kuin tuli ei sammuta tulta, niin ei pahuuskaan voi sammuttaa pahuutta.”

Tänään oli taas New Delhin rautatieaseman vuoro. Tällä kertaa ongelmana oli, etten pystynyt kirjallisesti todistamaan, mistä olin saanut rahani, joilla lippua halusin ostaa. Minua neuvottiin hakemaan erikoislupaa toimistossa numero yksitoista.

Toimiston numero yhdentoista virkailijalle selitin, ettei minulla voinut olla rahanvaihtopisteen kuittia, koska en ollut koskaan vaihtanut rahojani rahanvaihtopisteessä, vaan nostanut ne automaatista. Hän ymmärsi, kirjoitti minulle erikoisluvan, niin että sain ostaa junalippuni ilman rahanvaihtotoimiston kuittia. Jonotin uudelleen, ja sain lippuni.

Miten näin huolettoman tuntuiset ihmiset ovat onnistunteet luomaan näin hillittömän kankean byrokratiakoneiston?

Delhi 14.3.2003

file:///home/timo/Desktop/Net/mp/2003-03/Delhi_0024.jpg

Jätin Lapinjärvelle kaiken turhan, tänne otin vain olennaiset tavarat. Nyt olen karsinut näistä olennaisistakin kaksi kolmasosaa pois. Vieläkään tavaroista luopuminen ei tunnu pahalta, päin vastoin. Mitä vähemmän tavaraa, sen paremmin voin keskittyä olennaisimpaan. Mikä on olennaisinta? Se varmasti vaihtelee yksilöltä toiselle. Minulle olennaisinta on tällä hetkellä pohtia, mikä on olennaisinta.

Katolisen kirkon ulkopuolella markkinahumu yltyi toisinaan huudoksi. Mies saattaa myydä pelkästän sukkia, enkä voi ymmärtää mitä apua on siitä että hän huutaa tuotteensa nimeä tasaisin väliajoin. Toisaalta en ymmärrä televisiomainontaakaan, koska vaihdan niiden alkaessa aina kanavaa, enkä radiomainontaakaan, koska – jos en pysty vaihtamaan kanavaa tai sulkemaan radiota – saan mainostettavasta tuotteesta vain negatiivisia tunteita.

Tuotteittensa nimiä huutavat äijät ovat hupaisan näköisiä, kun heitä tarkkailee matkan päästä. He ovat kuin lintuja, jotka eivät pysty kontroloimaan ääntelyänsä. Huutojensa lomassa he saattavat puuhastella omiaan, järjestellä tavaroitaan tai tehdä tarjouksia, taitavimmat pystyvät jopa juttelemaan naapurikojun pitäjän kanssa. Kehitys on menossa huonoon suuntaan. Liikenteen metelin ja kilpailevien huutajien lisääntyesssä jotkut ovat ottaneet avukseen mikrofonin ja kovaäänisiä.

Yritän mennä kirkkoon rauhoittumaan, mutta koska ovi on auki, meteli kantautuu sisälle asti. Tunnelma on kotoisa, siitäkin huolimatta että Neitsyt Maria on saanut ympärilleen pieniä vilkkuvia lamppua. Punaista, vihreää ja keltaista, eri järjestyksessä ja eri tahdissa.

Ovi suljetaan ja messu alkaa. Taas – aivan kuten sambialaisessa pyhäkoulussakin – minut äimistyttää teinitytyön sujuva esiintymistaito. Kirkko oli tupaten täynnä – luulen että pari kolmesataa ihmistä – ja tekstinlukijana oli sellainen kaksitoista- kolmetoistavuotias tyttö. Kymmenisen minuuttia hän lukee, ilman että kertaakaan olisin huomannut pienintäkään hermostumisen tai ramppikuumeen oiretta. En voisi ikinä kuvitella suomalaisen teinin esiintyvän kolmellesadalle aikuiselle ujostelematta. Suomessa suurin osa puheen ammattilaisistakin, papeista, poliitikoista ja opettajista, änkyttävät tai muulla tavoin paljastavat hermostuneisuutensa.

Mikä tähän mahtaa olla syynä? Kasvatus, itsetunto, kokemus vai kenties puhekulttuuri. Ehkäpä Suomen suurimmissa kaupungeissakin ihmiset kasvavat Delhiin verrattuna hyvin erillään toisista. Täällä yksityisen rauhan hakeminen on lähes mahdotonta, koska ihmisiä, ja sen myötä ihmisten välistä kanssakäymistä, on kaikkialla.

New Delhi rautatieasema 15.3.2003

Taas kerran ilman kotiavainta. Maallinen omaisuus mahtuu hienosti tähän junan sänkylaverille: Buddhism – an Introduction and Guide, Sanojen avaruus – virikkeitä luovaan kirjoittamiseen, India – The world’s leading guidebook to India, Gandhin omaellämänkerta, Kalevala, kameralaukku, afrikkalainen shaali ja rinkallinen vaatteita. Juna nykäisee liikkeelle. Junahytin neljä vuodepaikkaa ovat kaikki käytössä: minä, italialainen viisikymppinen hippinainen ja sikhipariskunta. Sikhimiehet tunnistaa turpaanista, jonka alle ne laittavat hiuksensa, joita eivät koskaan leikkaa.

Hippinaiset tunnistaa siitä että hän on menossa Dharamsalaan kuuntelemaan Dalai Laman opetuksia. Hän aloittaa kysymysten sarjan, joihin kaikkiin vastaan myöntävästi: – You also going to Dalai Lamas teaching? Heti perään bongaan toisenkin vanhemman ikäpolven hippinaisen, britin, joka on asunut Intiassa parikymmentä vuotta sitten. Naiset innostuvat muistelemaan aikaa, kun viimeksi kävivät Intiassa.

Minä innostun muistelemaan Ylöjärven riimittelijän tuotantoa: ”Ennen oli piiput puuta hipit rautaa, nyt ne kaiken kauniin hautaa. Kun aate valjuuntui, mieheni kaljuuntui. Nyt ei muuta tilalla, maailma on pilalla.” Uudemman ikäpolven hipit matkustanevat halvemmassa luokassa. En harmittele nuorison puuttumista, luulen että ehdin nähdän heitä vielä ihan riittävästi. Ensin Dharamsalassa, sitten Goalla ja lopulta Keralassa, jos sinne asti päädyn. Myönnän että minulla on ennakkoluuloja, ja jälleen kerran juuri sitä ryhmää kohtaan, jota itse edustan.

Yritän keskittyä kirjoittamiseen, mutta armeijanvihreään uniformuun pukeutunut junavirkamies keskeyttää:

– Panthankot? Sitten pari minuuttia kirjoitusrauhaa, ja seuraavat kysymykset esittää mies, joka voisi olla eksynyt jostain Suomen television sketsistä. Hänellä on vahvasti ulkonevat etuhampaat, pullonpohjalasit ja kalju päälaki, jonka keskeltä sojottaa yksittäisiä harmaita hiuksia pystyssä.

– Diner? hän sössöttä ja räpytellen silmiään.

Seuraavalla kysyjällä on nimilaatta, jossa lukee C. L. Sharman. Hän antaa itsestään muita tärkeämmän vaikutelman.

– 32? hän kysyy lyhyesti ja ytimekkäästi.

Sitten muutaman minuutin tauko, ja taas oravahammas:

– Ticet?

Bhagsu, Himachal Pradesh, Intia 16.3.2003

Bhagsu_15.jpg

Heräsin hyvissä ajoin ennen auringonnousua, junan jyskyttäessä yhä kohti pohjoista. Aamuteeni nautittuani rupesin opiskelemaan budhalaisuuden alkeita. Budha syntyi 2500 vuotta sitten prinssiksi hindulaisessa yhteisössä. Hänen isänsä tiesi että pojasta tulee jotan suurta, joten hän halusi suojella poikaansa näkemästä vanhuutta, sairautta tai kuolemaa. Tämä ei tietenkään ollut loputtomiin mahdollista, ja totuuden nähtyään Buddha karkasi kotoansa ja lähti tutustumaan todelliseen maailmaan. Kyltymättömästi hän etsi totuutta, kunnes sen lopulta löysi, valaistui, ja rupesi opettamaan totuutta muille.

Ei tiedetä mitä kieltä hän puhui, eikä millä nimellä hän opetuksiaan kutsui. Aivan kuten Jeesus ja Sokrates, hänkään ei kirjannut opetuksiaan ylös. Vasta neljäsataa vuotta hänen kuolemansa jälkeen hänen opetuksiaan ruvettiin laittamaan kirjalliseen muotoon. Yksittäistä pyhää kirjaa ei ole, mutta Palikaanon, Kiinankaanon ja Tiibetinkaanon tulkintoineen pitävät uskonnon kutakuinkin kasassa.

Vaikea tehtävä se tosin on: erilaisia selityksiä ja tulkintoja Buddhan opetukesta on kertynyt niin paljon, ettei asiantuntivammankaan asiantuntijan odoteta osaavan edes kaikkien nimiä ulkoa.

Kymmenen aikaan aamulla juna saapui Pathankottiin, Punjabin pohjoisosaan, vain muutaman kymmenen kilometrin päähän uutisista tutusta Jammun ja Casmirin maakunnasta. Brittihippi järjesteli meille kolmelle taksikyydin, samanaikaisesti kun uudemman sukupolven hipit etsivät bussipysäkkiä. Parrakkaan Jan-Erik Ensestamin näköinen kuski ajoi medät läpi maaseutu- ja vuoristomaisemien. Ensin kolme tuntia Dharamsalaan, ja siitä vielä parikymmentä minuuttia yhä syvemälle vuoristoon, MacLeod Ganjiin. Kylän edustalla oli tervetuloa –kyltin sijaan iso teksti: Boycott made in China.

Tämä budhalaismunkkien, tibetiläispakolaisten ja turistien täyttämä muutaman tuhannen asukkaan kylä sijaitsee Intian pohjoisosan kapeimmassa kohdassa. Täältä käsin toimii Tibetin pakolaishallitus, ja täällä asuu hänen pyhyytensä Dalai Lama. Huomenna on kulunut tasan 44 vuotta siitä, kun hän saapui tänne paetessaan Kiinan kommunistihallintoa, joka oli valloittanut Tiibetin jo kahdeksan vuotta aiemmin, vuonna 1951.

Brittihippi jatkoi organisointiaan perilläkin, päädyin vähän syrjäisempään majataloon, jossa kullakin vieraalla on oma, erillinen pieni mökkinsä. Täällä on suihku, wc, parisänky, tv, ympärivuorokautinen huonepalvelu, terassi ja puutarha jossa nyt istun. Vasemmalla, edessä ja oikealla näen vuoria. Hiukan viileää. Matkaoppaan mukaan kylän internetyhteydet ovat Himalajan parhaat.

Majatalon omistaja on seitsemissäkymmenissä, hän on hyväntuulinen, vähäsanainen ja kumarassa kulkeva ukko. Hänellä on päällään villapaita, kädessään kävelykeppi ja päässään smurffinsininen paksusta villalangasta kudottu lakki, joka on käännetty taakseppäin kuin nuorison lippalakki ikään. Brittihippi ja omistaja ovat vanhoja tuttuja, parhaillaan britti esittelee omistajalle kuvia lapsistaan.

file:///home/timo/Desktop/Net/mp/2003-03/Delhi_0014.jpg
Tämä kuva on Delhistä.

Lähden kävelemään rinnettä ylöspäin. Ohitan hotellityömaan, jossa vastaani tulee kymmenkunta hiekkaa päänsä päällä kantavaa, kuvankaunista naista. He hymyilevät minulle, joku peittää kasvonsa ohuella huivilla. Pikku hiljaa asutus harvee, ja lopulta loppuu kokonaan. Saavun Himalajan vuoriston metsään, jossa on suuria puita ja mustia korppeja. Tämä on vuoristo on liian suuri ihmisen hallittavaksi, hyväksikäytettäväksi tai edes opittavaksi. Nöyränä kapuan, ja hitaasti, ettei tule vuoristotautia. Alkaa sataa, ja taivas tekee sateenkaaren. Liian pitkään olen ollut kaupungissa. Nautin joka sekunnista, imen itseeni metsän vihreätä energiaa.

Saavun tielle, jonka yläpäästä minua lähestyy pullonmuotoinen hahmo. Kohtaamme ja huomaan että hän on neljässäkymmenissä oleva länsimaalainen mies. Kysyn onko ylhäällä vielä majataloja. Hän vastaa kieltävästi, mutta suosittelee sitä missä hän itse asuu, vähän alempana, mutta yhä metsän keskellä. Basics, hän korosti, ja lähden katsomaan. Mies osoittautuu Liverpoolilaiseksi englanninopettajaksi. Paikka on häkellyttävän primitiivinen, eräänlaisia lauta-aittoja, jossa sänkylaverilla makaa pölyinen patja. Seiniin on maalattu psykedelisiä kuvioita. Kaikissa huoneissa ei ole edes ikkunoita, tuolit ja pöydät ovat rikkinäsiä korihuonekaluja.

Paikka on omalla tavallaan hyvin viehettävä. Rupeaa satamaan rajummin, ja livepoolilainen tarjosi mustaa teetä. Juttelemme Liverpoolista, Lontoosta ja Delhistä. Majatalon pitäjä tulee kysymään, otanko huonepaikan vastaan. Sanon harkitsevani asiaa yön yli.

Bhagsu 17.3.2003

Bhagsu_001.jpg
Miehet, lapsi ja naiset asunnon katolla Bhagsun ja MacLeod Ganjin välissä.

Tänään minulla oli mitä ihmeellisin päivä. Heräsin aikaisin, puoli seitsemältä. Huoneessa oli jäätävän kylmä, tein pitkän aamujumpan lämmeäkseni. Lähdin kylälle syömään aamiaista. Sunrise Caféssa viereeni istui torontolainen arkkitehti, joka kertoi matkusteluistaan. Hän harrasti arkeologiaa ja oli käynyt seitsemän kertaa Egyptissä. Israelissa hän oli asunut vuosia, mutta kibbutsilla hän ei ollut viihtynyt. Hän kertoi, että vaikka hänessä olikin paljon kommunistia, hän halusi silti itse päättää omista asioistaan. Kibbutsilla olivat liian kommunisteja.

Kysyin mitä mieltä hän oli sambiassa saamastani suosituksesta mennä paikkoihin, joihin ei suositella menevän. Hänen silmänsä loistivat, se oli hänen mielestään hyvää suositus. Hän oli nauttinut afghaanien vieraanvaraisuudesta yhdeksänkymmentäluvulla, mutta kaikkein ystävällisimmän vastaanoton hän oli saanut sisällissodan runtelemassa Kolumbiassa.

Jätin hänet muistelemaan matkojaan pöytään istuneille australialaismiehelle ja hänen siskoltaan näyttävälle ruotsalaiselle, ja lähdin taas kapuamaan rinnettä ylöspäin. Tavoitteenani oli löytää rauhallinen vuoristomaja, jossa oli hyvä näköala, sähköt ja oma lämmin suihku.

Vuoristotien reunalla istui isä ja poika lepäämässä raskaan kapuamisen jälkeen. Poika opiskeli arkkitehtuuria Dharamsalassa. He olivat menossa rinteen toiselle puolelle meditoimaan budhalaismunkkien seuraan. Kun kysyin, olivatko he tibetiläisiä, hän näytti hiukan loukkaantuneelta. – Enkö muka näytä tibetiläiseltä?

Seuraavaksi vastaan tuli apinaperhe, joka pakeni minua aikansa tietä pitkin, aivan kuin jänis auton valojen edellä.

Parin kilometrin päässä oli taas kivelläistuja, mutta ei mikä tahansa kivelläistuja, vaan tämä mies istui omalla maallaan. Hän katseli kuvankaunista kylälle avautuvaa maisemaa, ja kertoi vielä jonakin päivänä rakentavansa tähän majatalon. Toistaiseksi hänen tontillaan oli jo kauppa, jota hän vuokrasi. Tänään hänellä oli paha päänsärky, joten hän oli tullut tänne metsään istumaan rauhassa ja miettimään.

Bhagsu_0009.jpg
MacLeod Ganj.

Pitkän matkaa yksin käveltyäni saavuin Dharamkottiin, jossa söin lounaan israelilaisen juristitytön kanssa. Hän oli tehnyt pari vuotta töitä suurelle mainostoimistolle, mutta oli ottanut vapaavuoden, koska ei nauttinut työstään. Hän olisi mieluimin työskennellyt yleishyödyllisesti, mutta julkisella sektorilla palkat olivat huonot. Nyt hän oli kierrellyt useita viikkoja Intiaa ja miettinyt mitä rupeaisi jatkossa tekemään. Hän seurusteli englantilaisen kanssa, ja oli asunut vuosia Englannin eteläosissa.

Iltapäivällä istahdin internetkahvilan eteen odottelemaan sähkökatkoksen loppumista. Omistaja, kolmissakymmenissä oleva intialainen, istui viereeni ja kertoi elämäntarinansa. Hän oli kotoisin täältä vuoristosta, mutta muuttanut jo nuorena useaksi vuosiksi Australiaan. Siellä hän oli tutustunut länsimaiseen filosofiaan ja uskontoihin. Hän ei kuitenkaan ollut tyytyväinen länsimaiseen elämään eikä elämänfilosofiaan.

Bhagsu_10.jpg
Internetkahvilan omistaja.

Länsimaalaisuus oli imaissut täysin hänen veljensä, josta oli tullut kristitty ja asui nykyisin Amerikassa. Itse hän oli sinnikkäästi jatkanut etsimistään, kunnes löytänyt budhismin ja palannut tänne kotiseudulleen. Nyt hänellä oli kahvila, jossa kaksi tietokonetta internetyhteyksineen. Toinen tietokoneista oli tosin rikki. Business ei oikein kannattanut, ja kalustokin pitäisi uusia. Se olisi kallis juttu, mutta jos aikoo menestyä, pitää pitää asiakkaat tyytyväisinä.

Hän oli jo pitkään halunnut kijoittaa kirjan, mutta ei ole osannut päättää kirjoittaisiko elämänkerran vai fiktiivisen romaanin. Ongelmaa pohtiessamme ohi kävelleet budhalaismunkit pysähtyivät kohdallemme, ja tervehtivät cyberkahvilanpitäjää lämpimästi. Halasivat, ja pitivät pitkään kädestä, kuten täällä on miehillä tapana. Menivät sitten kahvilaan sisälle, vaikka sähkökatkos ei mielestäni ollut vielä ohi.

Päivällisen söin lontoolaisen nuoren miehen kanssa joka aikoo yrittää syksyllä opiskelemaan filosofiaa. Myös hän etsi asuntoa, joten kerroimme etsintöjemme tuloksista toisillemme. Hän työskenteli Tibetian Buletin –lehdessä, hän on toimituksessa ainoa englantia äidinkielenään puhuva, ja siksi kovasti ylityöllistetty. Filosofeista hän suositteli minulle kovasti Schopenhaueria.

Illalla poikkesin rakennukseen, jonka edessä oli kyltti ”Spring Valley. Beer Bar Available”. Sisällä oli suuri aula, jossa ei ollut muuta kuin tuolia ja pöytiä. Tyhjän, ilmeisesti baaritiskin virkaa tekevän pöydän takana oli neljä työntekijää. Asiakkaita ei ollut yhtään. Ravintolan kolkkoudesta johtuen minulle ei tullut mieleenikään jäädä sinne oluelle, mutta paikalliseen tapaan menin kuitenkin jututtamaan miehiä, kun oven olin jo aukaissut.

Kieltämättä tunsin myös houkutusta naljailla, että kummallinen olutbaari teillä, kun ei olutta eikä asiakkaita näy missään. He eivät ymmärtäneet ironiaani, vaan kuultuaan sanan ’olut’, nuorin miehistä lähti kiirehtimään aulan toiseen päähän, kurkkasi jääkaappiin ja tuli takaisin käsiään levitellen. ’Olen pahoillani, mutta olut on loppunut’.

Iltapalalla tapasin rastatukkaisen miehen, jonka tunnistin aksentista heti italialaiseksi. Luettelin hänelle pitkän liudan italiaksi opettelemiani sanoja: ’Un soldato della marina amerikana’ (amerikkalainen merivoimien sotilas), ’scusa, dove pagno’ (anteeksi, missä on vessa), ’zuppa di pesce’ (kalakeitto), ’domani’ (eilen) ja ’e cosi via’ (ja niin edelleen) ja niin edelleen. Tämä oli hänen mielestään kovin hauskaa.

Hän oli kotoisin Floretsen läheltä, ja oli matkustellut kuukausia intiassa. Päätimme lähteä parin päivän päästä valloittamaan läheinen vuori. Viereisessä pöydässä istui itävaltalainen taidemaalari, joka harrasti huilunsoittoa. Kahvilanpitäjä soitti Mozartia ja Beethovenia, mikä oli hieno sattuma, koska kaikki kolme asiakasta paljastuimme klassisen musiikin ystäviksi.

Myöhään illalla, kun olin jo kylläinen elämäntarinoista, tuli naapurini brittihippi koputtamaan ovelleni. Hän kertoi vierailustaan erään munkkiystävänsä vanhempien luona. Munkin äidin tarina oli kieltämättä päivän värikkäin: hän oli syntynyt tibetiläiseen vaeltajaheimoon, ja oli elänyt liikkuvan ja onnellisen lapsuuden ja nuoruuden. Hän meni naimisiin, ja sai kuusi lasta. Kiinalaisten valloitettua Tibetin vanhin lapsista halusi jäädä, muu perhe pakeni Intiaan. Intiassa pakolaisleiri oli jostakin käsittämättömästä syystä sijoitettu alamaahan, jossa olosuhteet vuoristoissa elämään tottuneille olivat kohtalokkaan kuumat. Kaksi naisen lapsista kuoli. Mies oli aiemmin ollut vaeltajaheimossa korkeassa asemassa, nyt hänen täytyi yrittää elättää perhettään tietyömaalla.

Kaksi lapsista oli niiden kahden tuhannen joukossa, jotka saivat turvapaikan Yhdysvalloista. Lapset pärjäsivät siellä hyvin, ja heiltä saamiensa rahojen avulla perhe – josta siis oli jäljellä enää pariskunta ja yksi poika – muutti tänne MacLeod Ganjiin. Täällä poika ryhtyi budhalaismunkiksi. Nainen on nykyisin tyytyväinen elämäänsä, ja onnellinen siitä, että hänen poikansa oli ryhtynyt munkiksi.

Bhagsu 18.3.2003

Bhagsu_14.jpg

Tänään on Holi, hindulainen kevään juhla. Ihmiset pitävät meteliä ja heittelevät värejä ja vettä toistensa päälle. Kylällä käydessäni minulla oli päänsärky, joten yritin vältellä juhlintaa, mutta puhtaana en reissusta kuitenkaan selvinnyt.

Kylällä tapasin en enempää enkä vähempää kuin George Bushin. Hän jonotti edelläni henkilötodistusta, jota tarvitaan huomiseen Dalai Laman koulutustilaisuuteen. Hän oli kuusissakymmenissä oleva harmaahiuksinen britti, ja hänellä oli koko viisihenkisen perheensä passit mukanansa. Tilanne oli itsessään niin koominen, etten keksinyt siihen mitään lisättävää. Hymyilin vain George Bushille, joka halusi päästä kuuntelemaan Dalai Laman opetuksia.

Illalla poikkesin Snow Lions Band’in konserttiin, se oli osa tiibetiläisten uuden vuoden juhlintaa. Meitä oli siellä neljä länsimaalaista, joista kolme lähti kesken pois. Minä ja viitisensataa tibetiläsitä kuuntelimme hindin, englannin ja tibetinkielisen shown loppuun asti. Yksi vitseistä oli imitoida englantilaista lastenlorua englanniksi kiinalaisittain, eteläintialaisittain ja tibetiläisittäin.

Bhagsu 19.3.2003

Kuumeisena ja palelevana odotin kuinka aurinko nousi ensin ylhäällä vuorilla, josta sitten pikku hiljaa laskeutui paistamaan ja lämmittämään majatalomme aamiaisseuruetta. Meitä oli kolme, rajastanilainen suutari, hänen ystävänsä kultaseppä ja minä. Minulle jäi tunne, että he toistivat samaa kysymystä eri sanoin: oletko liikkeellä yksin vai jonkun kanssa? Oletko naimisissa vai naimaton? Tyttöystäväkö ei tullut mukaan?

Kyllästyin moiseen naljailuun ja muutin. Täällä on lämpimämmät huoneet, halvemmat hinnat ja paremmat maisemat. Yläkerroksessa meitä asuu neljä kolmenkympin kummallakin puolella olevaa miestä. Vasemmalla puolellani asuu uusseelantilainen, joka on ollut kaksitoista vuotta armeijassa töissä, kunnes kääntynyt budhalaiseksi ja harkitsee nyt munkiksi tai joogaopettajaksi ryhtymistä. Tavatessamme hän oli vaiti, hänellä oli meneillään aamupäivän kestävä puhumattomuusharjoitus.

Oikealla puolellani asuu lontoolainen muusikko, jonka joogakurssilla olevalla tyttöystävällä on intialainen tausta. Neljäs mies on myös britti, paljasjalkainen elämänfilosofi, joka noudattaa omaisuudettomuusperiaatetta, jota Gandhi kutsui aparigrahaksi. Hänen omaisuutensa mahtuu pieneen olkalaukkuun, ja hän on asunut intiassa jo vuosia.

Alakerrassa asuu israelilaispariskunta, sekä erän 05/00 siviilipalvelusmies tyttöystävänsä kanssa. Hän ei ollut varma oliko käynyt luennollani, mutta Kehitys- ja kehitysyhteistyö -luennon nimi oli kyllä tuttu.

Bhagsu 20.3.2003

Bhagsu_8.jpg
Näkymä ulkoterassilta.

Toisinaan todellisuus on niin kliseistä, ettei se kelpaisi kaunokirjallisen teoksen kuvaukseksi. Tällä hetkellä minulla on sellainen tilanne. Aurinko paistaa kirkaalta taivaalta, linnut laulavat ja perhoset lentävät. Edessä avautuu jylhä vuoristomaisema, jossain pauhaa vesiputous. Istun niityllä, jolla kasvaa tiheästi keltaisia kukkia, ja minulla ei ole mitään muuta kuin aikaa lukea kirjaani. Tämä on nyt etupihani. Majatalonisäntä kysyy, sopisiko minulle tuoda jälkiruokateeni. Kyllä, sopisihan se minulle.

Tämä tapahtuu, tämä siis on mahdollista. Kuinka kauan tämä on mahdollista, mietin. Jos perustan perheen, näin pienillä menoilla eläminen tuskin on mahdollista. Mutta koska menneisyyttä ei (enää) ole, eikä tulevaisuuttakaan (vielä), on siis vain nyt, ja tällä hetkellä tämä on mahdollista, ja tällä hetkellä tästä nautin.

Iltapäivällä nautin neljännentoista Dalai Laman puhetilaisuudesta. Turvatarkastukset olivat samaa luokkaa kuin Paavinkin Johannes Paavali toisenkin. Hänen pyhyytensä oli saapunut paikalle ennen minua. Vaikka tulinkin viime tingassa, sain silti hyvän paikan, suoraan hänen edestään, parinsadan metrin päästä. Paikalla oli tuhansia ihmisiä. Englanninkielinen tulkkaus tuli radiosta fm –taajuudelta. Yleisössä oli munkkeja, paikallisia ja turisteja. Jotkut paikallisista pyörittelivät rukouslaitetta, joillakin oli rukousnauhoja.

Ennen varsinaisen luennon alkua turruttava rukoushyminä kuului joka puolelta. Mumisin muiden mukana, yhteinen sävel – kirjailmellisesti – luo yhteenkuuluvaisuudentunnetta. Vasemmalla minusta istui saksalainen nelikymppinen nainen, oikealla amerikkalainen hippipariskunta sylilapsensa kanssa. Tähän perheeseen olin tutustunut jo pullonmuotoisen liverpoolilaisopettajan luona. Edessä istui kaksi tibetiläisen näköistä naista, jolla myös oli pieni lapsi mukana.

dalai_lama_gross4.jpg
Dalai Lama. Kuva: www.buddhismus.at.

Dalai Lama rykäisi ja aloitti. Tässä otteita muistiinpanoistani:

· Dalai Lama korosti, että kaikki universumin olevat pyrkivät välttämään kipua ja hakevat nautintoa. Tämän tulisi tiedostaa ja asettaa kaiken kanssakäymisen lähtökohdaksi.

· Hän hyväksyi ja myönsi muidenkin kuin budhalaisen kaavan mukaan tehtyhen rukousten ja uskonnollisten harjoitusten voiman, mutta sanoi että budhalaiset ovat tehokkaimpia.

· Pitkään hän puhui vihasta, kuinka siitä saatu energia saattaa ensin tuntua hyödylliseltä, mutta pitkällä aikavälillä siitä on tietenkin suurta haittaa.

· Budhalaisuudessa on useita kylmiä ja kuumia helvettejä. Dalai Lama kuitenkin varoitti pelottelemasta ihmisiä näillä helveteillä.

· Seuraavaksi hän puhui opettajan roolista, hän korosti että opettajan tulisi olla ensi sijassa ohjaaja, joku joka auttaa oppilasta löytämään tien omaan viisauteensa. Ei riitä että kopioi opettajansa opetuksia ulkoa.

· Valehtelu on sallittua, jos sillä esimerkiksi pelastaa jonkun hengen.

· Turhuuksista hän varoitteli, ei saisi osallistua turhuuksiin.

· Hymystäkin hän puhui, se on asia joka erottaa ihmisen eläimestä. Jos et hymyile muille, on turha odottaa hymyä muilta. Jos hymyilet muille, mutta he eivät vieläkään hymyile sinulle, silloin sinullakin on oikeus murjottaa. Näin sanoi Dalai Lama joskus tekevänsä itsekin, ja nauroi perään makeasti.

Bhagsu 21.3.2003

Olin kerjäläislasten kanssa ruotsinlaivalla. Eräs heistä rupesi kerjäämään. Kielsin häntä tekemästä sitä. Yritin selittää, että hän saisi ruokaa niin paljon kuin haluaisi. ”Täällä ei kerjätä. Täällä vaan ei kerjätä”, sanoin hänelle entistä painokkaammin. Hän vain jatkoi, ojentaen oikeaa kättänsä ihmisiä kohti ja näyttäen vasemmalla suutansa. Menetin malttini ja löin häntä kämmenellä kasvoille. ”Täällä ei kerjätä”.

Bhagsu 22.3.2003

Bhagsu_51.jpg
Willy’s Dream -majatalon ulkoterassilla.

En muista milloin näin olisi käynyt viimeksi, muttä tänään minulla ei ollut minkäänlaista aavistusta mikä viikonpäivä on menossa. Tuntuu hienolta. Sillä ei siis taida olla mitään väliäkään.

Tämä paikka on täynnä minun laillani itseään etsiviä ja elämän suuria kysymyksiä pohtivia ihmisiä. Olemme kuin yhtä suurta perhettä. Ennakkoluuloni tätä porukkaa kohtaan olivat turhia. Suurin osa niistä, joiden kanssa olen jutellut, eivät ole ’haksahtaneet’ budhalaisuuteen tai mihinkään muuhunkaan, vaan ovat liikkeellä avoimin mielin, mutta kuitenkin varustettuna sopivalla annoksella kritiikkiä. Kritiikkiä sekä länsimaista, että intialaista elämäntapaa kohtaan.

Päiväkirjamerkintä viime vuoden huhtikuun lopulta: ”Jouduin ikuiseen kierteeseen jutellessani eilen Aleksandran kanssa. Sanoin joutuvani lähtemään kohta.

– Miksi?
– Koska minun täytyy mennä huomenna töihin.
– Miksi?
– Että tienaisin rahaa.
– Miksi sinun täytyy tienata rahaa?
– Että voisin ostaa ruokaa.
– Miksi?
– Että saisin syödä.
– Miksi sinun täytyy syödä?
– Että jaksaisin tehdä työtä!
– Miksi?
– Että tienaisin rahaa.
– jne.”

Bhagsu_002.jpg
Ian Englannista.

Pitäisi pitäisi poistaa kaikista kielistä, sanoi paljasjalkainen naapurini, ja otti paremman asennon puutarhatuolissaan. Kaveri ei ole tainnut vuosiin tehdä työtä. En ole kehdannut kysyä millä rahoilla hän elää, mutta hänen elämäntavastaan voin kyllä päätellä, että menot hänellä on suunnilleen neljä euroa päivässä. Majoutuksineen, ruokailuineen ja huvituksineen.

Lähes kaikki selkärepputuristit tulevat tänne useaksi kuukaudeksi. ’Pitäisi’ sana on monella muullakin mietinnässä. Monet ovat irtisanoutuneet työstään, ja ovat tulleet tänne miettimään mitä seuraavaksi pitäisi ruveta tekemään. Pitäisikö palata töihin, jatkaa materian keräämistä: talo, auto, koira, mökki, stereot, televisio… vai pitäisikö ollenkaan, kun olemme onnellisia näinkin?

Voisiko ottaa iisimmin, mennä hanttihommiin tai yrittää vaikka taiteilijanuraa. Vai pitäisikö seurata intuitiota… – Ja tehdä mitä? Niin, sitä täällä mietitään. Mietitään ja nautitaan hyvästä seurasta, teestä ja miettimisestä. Välillä pelataan shakkia tai opiskellaan Dalai Laman opetuksia.

Tai Erich Fromm’in. Hän kirjoitti että ihmiset pelkäävät vapautta. He valehtelevat itselleen, että heillä ei ole vapautta, asettavat itselleen tiukempia rajoitteita kuin yhteiskunta. He tuntevat olonsa turvallisemmaksi, kun toistavat itselleen, että heidän elämänsä ja valintansa eivät muka ole heidän omissa käsissään.

Länsimaisen elämäntyylin taakseen jättäminen on siinä mielessä helppo valinta, että se ei ole lopullinen. Harvat länsimaiset täällä yli viittä vuotta ovat eläneet, mutta on niitäkin. Sitten on niitä jotka työskentelevät länsimaissa puoli vuotta, ja tulevat tänne takaisin talvikaudeksi. Perheen perustaminen on yleensä se suuri syy palata sorvin ääreen.

Onneksi tällaisen viiden euron elämän ja kulutushysterian välillä on kultainen keskitiekin.

Bhagsu 23.3.2003

Bhagsu_4.jpg
Majatalonisäntä Bhola vaimonsa ja vanhimman tyttärensä kanssa.

Pariskunnalla on kolme tytärtä, nelivuotias, kahdeksanvuotias ja kolmetoistavuotias. Nelistään he pyörittävät tätä majataloa, jossa on huoneet kymmenelle matkailijalle. Siivoavat, laittavat ruokaa, tiskaavat, pesevät pyykkiä ja tarjoilevat. Myös vapaa-aikansa he viettävät paljolti yhdessä, tällä hetkellä isä ja keskimmäinen pelaavat sulkkista, muut katselevat. Tästä perheestä ainakin vanhin tytär käy tämän työnsä ohella koulussa.

Lapsityövoimaa täällä käytetään surutta, enkä sitä ole boikotoinut. Ulkoisesti vaikuttaa siltä, että lapset viihtyvät työssänsä tarjoilijoina, myyjinä ja tälläisten majatalojen apureina. Luulen että kyseessä on aina perheyritykset, ja vanhemmat tai muut sukulaiset ovat aina jollakin tavalla läsnä.

En tiedä pitäisikö boikotoida. Silloin ilmaisisin tietäväni että he tekevät väärin. Mutta mikä minä olen sellaista heille sanomaan? Miten voisin tietää kumpi on heille loppujen lopuksi parempaa, perheen hajoittaminen niin, että kukin menee suurimmaksi osaksi valveillaoloaikaa omaan instituutioonsa, kouluun, töihin ja vanhainkotiin, vai heidän kasvaminen, oppiminen ja eläminen tällä tavalla yhdessä.

Lukutaito on tietysti… tekisi mieli sanoa välttämätön, mutta olenhan nähnyt että on elämää ilman lukutaitoakin, joten… erittäin tärkeä, teki sitä elämässään mitä tahansa. On tietysti surullista jos jotkut eivät pääse työnsä takia kouluun. Mutta jos perheellä ei ole varaa laittaa heitä kouluun nykyisessä tilanteessaan, sillä tuskin on varaa laittaa heitä kouluun, jos perheyritys joutuu boikotin kohteeksi.

Tässä törmää – aivan kuten rahojen antamisessa kerjäläissillekkin – lyhytaikanen hyväntekeväisyys suurten periaatteiden, ja pitkän tähtäimen hyväntekeväisyyden kanssa. Mitätöntä summaa minulta pyytävä kerjäläinen saattaa olla hyvin konkreettisen tilanteen edessä: jos annan hänelle rahaa, saa hän tänään syödä, jos en anna, niin hän ei saa. Toisaalta antamalla rahaa kerjäläisille olen yksi niistä, jotka tekevät kerjäämisen kannattavaksi. Jos kerjääminen on kannattavaa, saattaa äiti opettaa lastansa kerjäämään, sen sijaan että laittaisi hänet kouluun.

Mutta jos kerjääminen ei olisi kannattavaa, mitä lapselle silloin tapahtuisi? Pääsisikö hän kouluun, vai kuolisiko hän nälkään? Vai löytäisikö hän paremman rahanansaitsemiskeinon? Vai kenties jonkun vielä huonomman?

Gandhi muuten kirjoitti, että hän on aina ollut sitä vastaan, että annetaan almuja terveille (sturdy) kerjäläisille. Suurin osa paikallisista kerjäläisistä ei ole terveitä, vaan pitkälle edenneen lepran kourissa.

Bhagsu 24.3.2003

Jostain käsittämättömästä syystä olen ruvennut heräämään hyvissä ajoin ennen auringonnousua, ja elämään muutenkin yliampuvan terveellistä ja säännöllistä elämää: ei alkoholia, ei kahvia, ei lihaa, ei valvomista eikä stressiä. Yhtenä syynä on alkoholikulttuurin totaalinen olemattomuus: olutta ei yksinkertaisesti ole saatavilla. Vegetaristikaan minusta ei ole tullut, täällä vaan on kasvisruuissa huomattavasti laajempi tarjonta kuin liharuuissa.

Aamupäivät käytän kirjoittamiseen. Puolenpäivän aikaan joku perheenjäsenistä laittaa minulle intialaisen ateria. Iltapäivällä olen yleensä mennyt joko Dalai Laman luennoille, tai sitten opiskellut itsekseni. Nyt on meneillään tälläinen iltapäivä. Istun terassillani, mistä minulle aukeaa vuoristomaisema. Linnut laulavat ja aurinko paistaa, kuinkas muutenkaan. Näen vastakkaisella rinteellä paimenen ja yhdeksän vuohta.

Myös naapuritalon vintille näen, siellä nainen kutoo kangaspuilla, aivan kuten Gandhi opetti. Yksi suurimmista Gandhin aikaansaamista muutoksista oli Intian maaseudun pelastaminen suurella boikotilla, joka oli suunnattu Englannin tehdaskutomoissa valmistettuja vaatteita vastaan. Se todella toimi. Intian käsityöläiset saivat elantonsa takaisin, kun keskiluokka ryhtyi suosimaan kotimaisia vaatteita. Monet ryhtyivät kutomaan vaatteitaan itse.

Päivällisen syön ulkona viikonvanhojen ystävieni kanssa, tai sitten tutustun uusiin. Iltaisin käyn yleensä elokuvissa. Laittomia kopioita, ja uusia turisteja aina naurattaa kun kuvaruudun yläreunaan ilmestyy teksti, että tämä elokuva ei ole tarkoitettu esitettäväksi julkisesti. Eilen kulkukoira oli livahtanut kanssamme katsomaan elokuvaa, elokuvan päätyttyä se nukkui salin käytävällä.

Bhagsu 25.3.2003

Bhagsu_13.jpg
Tirund -vuoren huipulla.

Uusseelantilaisnaapurini oli kokenut ihmeen, ja se ihmetyttää minua. Miksi ihmeitä tapahtuu aina muille, eikä koskaan minulle? Ihmeitä nähneet sanovat usein syyksi, että en koe niitä, koska olen niin skeptinen. Miten voisin olla muuta kuin skeptinen, kun niitä ei koskaan tapahdu?

En usko, koska en näe. En näe, koska en usko. Jos näkisin, en silloinkaan uskoisi, vaan tietäsin.

Bhagsu 31.3.2003

On aamu, ja itkunsekainen kovaääninen laulu pelästyttää minut ja keskeyttää kirjoittamiseni. Se tulee hyvin läheltä, kun kurkkaan terassin yli huomaan naapurin pihalla itkevän naisen ja hänen lohduttajansa.

Vuokraisäntäni hakee astioita pois ja kertoo, että naapuriperheen emännän, siis todennäköisesti kangaspuita päivittäin käyttävän naisen, isä kuoli eilen. Naapuritaloista on kerääntynyt naisia häntä lohduttamaan ja auttamaan käytännön askareissa.

Laulu alkaa taas. Hän laulaa ja itkee samanaikaisesti, samaa rimpsua, uudestaan ja uudestaan. Itkuvirsi, siksi sitä kai itäsuomessa kutsutaan, kaikuu kauas kukkuloille. Laulu on erittäin kaunista ja surullista, koska tunnelataus on täydellisen aitoa.

Leave a reply