2002-08: Sambia ja Zimbabwe

Lusaka, Sambia 9.8.2002


Ystäväni Chichi.

Palelen, täällä on takatalvi. On ilta, tarkempi kellonaika tai viikonpäivä tuntuvat afrikkalaiseen tapaan merkityksettömiltä. Istun pyöreän pöydän ääressä olohuoneessani joka on puitteiltaan ja tyyliltään hyvin suomalainen, mutta johon kalseisuus, töpselit ja seinien rikkoutumat ja repeytymät tuovat ripauksen brittiläistä tunnelmaa.

Keitän juomavettä, sain ohjeet, että viisi minuuttia riittää tappamaan tappavat bakteerit. Toinen vahtikoirista haukkuu, tuntematon auto tööttää, ja yhtäkkiä, yllättäen, vihdoinkin – ääni, jonka olen halunnut kuulla lapsuudesta lähtien: minareetin rukouskutsu.

Tämä koko kristillisen Sambian luterilaisen kirkon keskuspaikka (yksi kolmesta luterilaisesta kirkosta on takapihallani, piispan auto parkattuna oveni edessä) on keskellä pienehkön muslimivähemmistön asuinaluetta.

Rukous jatkuu, se tulee huoneeseeni joka puolelta, ilmeisen läheltä. En ole kairolaisen hotellin parvekkeella, jossa luulin kuulevani rukouskutsun ensimmäistä kertaa, eikä allani avaudu palaa Kairon tai Istanbulin silhuetista moskeijoineen. Suomalais-brittiläis-sambialaisesta ympäristöstä huolimatta aito rukouskutsu on juuri niin kaunis ja rauhoittava kuin etukäteen kuvittelinkin.

Matka kaukaa pohjoisesta oli raskas, en saanut lentokoneessa nukutuksi. Rauhoittava rukouskutsu rauhoittaa minut kohta uneen, mutta sitä ennen haluan kuitenkinkin vielä kirjoittaa, että aivan viimeisellä etapilla, automatkalla tänne, liikennevaloissa, kerääntyi lapsia automme ympärille kerjäämään. Näillä afrikkalaisilla kerjäläislapsilla – joiden kohtaamista olin jossain määrin pelännyt – oli apina. Lapset eivät näyttäneet nälkäisiltä eivätkä onnettomilta, vaan he näyttivät iloisilta ja olivat selvästikin ylpeiltä siitä, että heillä oli apina.

Lusaka 10.8.2002


Tienvarren kalanmyyjiä, jotka myivät meille evästä matkallamme Mansaan.

Tänään olen nähnyt kuun nousevan nauravana. Olen nähnyt orpokodin lapset, heidän välkkyvät silmät, kun he kurkkivat meitä arasti asuntojensa ovien raoista. Myös naisen, joka kantoi tavaroita päänsä päällä näin, ja lisää lapsia jotka kerjäsivät autoilijoilta rahaa.

Tänään olen kuullut sikojen huutavan muurin takana niin lujaa että mielessä kävi kuva hirvittävästä teurastuksesta joka tapahtuu vain muutaman metrin päässä minusta. Totuutta en kuitenkaan valitettavasti tiedä, koska siinä oli se muuri välissä. Olen myös kuullut katolisten juhlivan nuotion ympärillä rytmikkäästi, ja kaiken lisäksi olen tänään kuullut minareetin rukouskutsun saunaan.

Tänään olen tutustunut makkarapuuhun ja banaanipensaaseen. Banaanipensaaseen tutustumisen arvokkuutta vähensi tieto että banaanipensas on oikeastaan pelkkä ruoho, eikä tuota kuin yhden tertun elämänsä aikana. Tutustuin myös suomalais-brittiläiseen lääkäri-avustustyöntekijä pariskuntaan, joilla oli tanskalaisia koiria ja sekarotuisia lapsia (suomalais-brittiläiset geenit sambialaisella kasvuympäristöllä maustettuna).

Edelläkuvatusta huolimatta kahta ensimmäistä afrikanpäivää yhdistää lievä pettymys eksoottisuuden vähäisyydestä. Ensinnäkin tämä eksoottisuus on jo tuttua, televisiosta nähtyä, tarinoissa kuultua ja kirjoista luettua. Media toi Afrikan luokseni television luontodokumenttien muodossa jo ennen kuin osasin edes lukea. Myöhemmin minulla on ollut mahdollisuus seurata afrikan tapahtumia tiiviimmin kuin keskiverto afrikkalainen.

Media on etsimällä etsinyt, tuonut nähtäväkseni ja vieläpä analysoinut kaiken eksoottisen (rytmikkäät tanssit, ihmisten iloisuuden, asioiden kantamisen pään päällä ja hymyilevän, “väärinpän” olevan kuun) niin perusteellisesti, että olen tullut sinuiksi tämän Toiseuden kassa, ja lopulta afrikan eksoottisuus on menettänyt eksoottisuutensa.

Toisekseen edes tämä teeveestä tuttu eksoottisuuskin on kaksituhattaluvulla aika vähäistä. Länsimaalaiset tavat, tottumukset, arvot ja asenteet ovat tunkeutuneet kaikkialle niin hyvässä kuin pahassakin. Afrikkalaiset kulttuurit – aivan kuten gröönlantilainen ja savolainenkin – ovat saaneet väistyä cokakolonialismin tieltä.

Kun kävimme paikallisessa ostoskeskuksessa, oli siellä (kuten olen luennoillani paasannut jo vuosia, mutta – täytyy tunnustaa – se kuitenkin yllätti) tarjolla samat ruoka-, elektroniikka- ja keittiötavarat, samat hitit, samat leffat – koko elämäntapaketin sisältö oli sama kuin mitä minulle on tyrkytetty jo Suomessa, Ruotsissa, Englannissa, Virossa ja Kanadassa. Viimeistään nyt uskon – vaikken ole nähnyt – että sama tapahtuisi minulle myös Kuala Lumpurissa, Rio de Janeirossa tai Changhaissa.

Ikuisena optimistina en kuitenkaan pelkää että kyseessä olisi kulttuurihistorian loppu, vaan uskon että kulttuurit jatkavat ikuista elämäänsä, muuntuvat, sekoittuvat, mutta eivät kuole milloinkaan. Tällä kertaa amerikkalainen on niskan päällä, mutta jatkuvasti, vääjäämättä, siihen sekoittuu piirteitä muistakin kulttuureista ja – tämä on jo nähtävissä Keski-Euroopassa – myös sen sisältö ja etiikka muuntuu, mukaan tulee esimerkiksi kestävään kehitykseen tähtääviä piirteitä.

Sitä paitsi tuo nykyinen, amerikkalaiseksi sanottu, elämäntapapaketti on syntynyt nimenomaan kulttuureja sekoittamalla. On sekoitettu irlantilaista englantilaiseen, lisätty aimo annos italialaista ja turkkilaista, otettu mukaan laivalasteittain afrikkalaista, ja lopulta sekaan tungetaan vielä latinot ja aasialaiset, niin siitäkös…

Kun nyt globalisaatiosta kerran aloin kirjoittaa, niin vielä yksi juttu. Olennaisin ero Suomessa ja Sambiassa tarjotussa elämäntapakaketissa on siinä että sen hinnassa ei ole eroa. Juuri niin, ero on siinä että eroa ei ole. Ruokaosastolla en joutunut etsimään halvinta leipää tai juustoa, ostin vain mitä tarvitsin, mutta elektroniikkaosastolla jouduin pitkään miettimään ostanko pienen ja halvan radion tänne rauhaani häiritsemään vai 50€ maksavan cd –soittimen, jolloin saisin kuunnella myös klassista, koska sitä ei radiosta juuri tule. Paikallisen marketin hinnat ovat siis toisin sanoen mitotettu Lapinjärven kunnan toimihenkilöiden palkkatasoon! Keskivertosambialaisella taas ei ole varaa edes bussilippuun joka veisi hänet edellämainittuun ostoskeskukseen.

Lisää kokemuksia eksoottisista äänistä: ohi ajaa juna, ja koska tasoliittymiä ei ole juuri millään tavalla merkattu – minuutteja aikaisemmin sulkeutuvia puomia ei ainakaan pohjoismaiseen tapaan ole – tööttää juna käytännössä koko matkansa kaupungin halki. Vahtikoirat vastaavat ulvomalla.

Lusaka 11.8.2002


Äiti ja lapsi maatilalla, jossa vierailin Mansan lähellä.

Kolmantena päivänä olen saanut aimo annoksen kaipaamaani eksoottisuutta. Heti ensimmäisenä aamutoimenani, ennen aamukahviani, uskaltauduin muurin ja piikkilankojen toiselle puolelle ostamaan päivän lehden. Vartija lähti saattamaan. Tunnelma oli lähes juhlallinen, kyseessä oli ensimmäinen matkani muurin taakse Toiseen Todellisuuteen. Vartija, vanha äijä, on eloisa ja ystävällinen, kyseli olemisestani, kertoi että hän on Lusakassa vain tekemässä keikkatöitä ja aikoo palata ensikuun lopussa perheensä luokse maaseudulle.

Lehdenmyyjä pyysi minulta K 1 500, mutta sekoitin viidensadan ja viidentuhannen setelit ja annoin hänelle vahingossa K 6 000. Hän minua sitten rahojen kanssa opastamaan ja neuvomaan. Jos kauppias ei olisi ollut rehellinen, olisin hävinnyt kaupassa suunnilleen euron.

Lehden etusivulla on juttu paikallisesta Leijonayhdistyksestä, Woodlands Lions club, joka on lahjoittanut K 500 000 Chilenje transit home -hankkeelle. Matkavarakassani, 200€ jotka otin käteistä siltä varalta että automaatit eivät parina päivänä toimi, on suunnilleen K 900 000. Cd –soitin, jonka ostamista eilen harkitsin, olisi maksanut K 200 000. Pienin seteli on K 10 000, joita minulla on matkavarakassassani jäljellä noin kolmen senttimetrin pino. Kirjoitan nyt ylös sen minkä matemaattisesti älykkäimmät teistä jo päässänsä päättelivät: matkabudgettini ei heilahtaisi juurikaan vaikka lahjottaisin Chilenje transit –kotihankkeelle saman summan kuin Leijonat, jotka lahjoituksellaan pääsisivät Sunday Mailin – Serving Zambia Without Fear or Favour – etusivulle.

Jumalanpalveluksessa pääsin vidoinkin taputtamaan käsiäni afrikkalaisten tahdissa. Puitteet kirkossa olivat tiukan luterilaiset, mitään ylimääräistä hienostelua ei ollut nähtävissä, ei edes ristiä katolla, saati sitten saarnastuolia tai seinämaalauksia. Alttaritaulun tilalla oli liitutaulu, johon oli liidulla kirjoitettu virsien numerot. Jumalanpalveluksen veti vuokraisäntäni, suomalainen lähetyspappi. Aika yllätyksetön tilaisuus, luterilainen kirkonmeno englanniksi, jonkin verran afrikkalaisella sponttaanilla lauluilla ja taputuksilla höystettynä.

Onneksi kesken jumalanpalveluksen sain tilaisuuden tutustua vielä afrikkalaisempaan menoon kun Emppi ei suostunut menemään pyhäkouluun ilman seuraa. Suostuin, edelisestä kerrasta olikin jo ehtinyt vierähtää aika monta vuotta. Astuimme rohkeasti sisään sisältä kuuluvasta metelistä huolimatta. Ja mikä fantastinen meno! Tämänpäiväisessä pyhäkoulussa oli sitä jotain jota kaipasin silloin omassa lapsuudessani: tanssia, huutoa (gimme J! gimme E!…), taputusta, leikkiä, rytmiä, hyppelyä ja elämäniloa!

Vetäjänä toimi nuori, kuusitoista- tai seitsemäntoistavuotias tyttö, jolla oli itsevarmuutta, esiintymistaitoa ja karismaa enemmän kuin pienellä suomalaisella kylällä yhteensä. Mooseksen tarinassa meni vähän puurot ja vellit sekaisin, mutta pienet yksityiskohtavirheet nuori julistaja korjasi lisäämällä vauhtia, volumea ja dramatisointia kerrontaan.

Kirkonmenojen jälkeen pelasin pikkupoikien kanssa takapihallani (eli kirkon etupihalla) futista. Ei juuri eronnut vastaavasta kokemukssta Liverpoolissa, taas kerran tuntui hienolta löytää kieli jota voi ymmärtää täysin riippumatta siitä mikä on uskonto, kieli, poliittinen vakaumus tai kulttuuritausta.

Iltapäivällä safarille. Totesin ääneen että afrikkalainen kuumuus on tainnut vihdoinkin, kahden päivän takatalven jälkeen, näyttää minulle kasvonsa. Jussi totesi että ei ole kuuma, koska taivaalla on pilviä ja lehdet liikkuvat. Safarinvetäjä totesi myöhemmin, että eläimet ovat hyvin esillä kun on niin kylmä. Täytynee siis uskoa että on kylmä, vaikka on kuuma.

Savannilla halusin ehdottomasti kävellä käsilläni, sillä sitä en ollut koskaan aikaisemmin savannilla tehnyt, kuten en ollut myöskään hypännyt puoltavolttia enkä kärrynpyörää. Tunsin oloni vapaaksi.

Savannilla näin hirvittävän määrän mitä kummallisimpia otuksia, kirahvit ja antiloopit (monenlaisia antilooppeja, ihan ystävällisiä kaikki) olivat niistä tutuimpia. Jussi ja Sirpa varoittelivat käärmeistä, kertoivat mitä kummallisimmista myrkkyä sylkevistä ja kohti hyppäävistä yksilöistä, kehoittivat väistämään jos tulee vastaan. Minä sanoin että ei tunnu missään, minä olen tottunut vaaroihin, Uusimaa –lehdessä on ollut sinilevävaroituksia pitkin kesää.

Päästyäni kotiin avaimeni olivat hävinneet. En ymmärrä miten se on mahdollista… Tänne vierasmajaan oli vara-avain, mutta hetken jo olin varma että minun täytyy jäädä tänne, koska passi ja lentoliput olivat kirjahyllyn kaapissa, jonka avain oli siellä savannilla, jossa on käärmeitä ja kirahveja.

Onneksi Suomesta tuli viesti että Kepalla on tiedottajan paikka auki täällä Lusakassa, eikä minun siis ehkä tarvikkaan palata Suomeen. Menen huomenna (vaikka rehellisyyden nimissä täytyy tunnustaa että kirjahyllyn kaapin jo auki sainkin) vähän kyselemään. Sanon että kun teillä oli tuo ilmoitus Hesarissa, niin päätin tulla käymään.

Lusaka 12.8.2002

Sambia_0026.jpg
Minä savannilla.

Kirjoitustani säestää iltapäivän rukouskutsu. Rukouskutsuja on päivässä yhteensä viisi, tarkka ajankohta määräytyy auringon aseman mukaan.

Päivällä kävin suurlähetystössä, jossa ei ole suurlähettilästä vain ainoastaan asiainhoitaja. Aavistuksen pettyneenä, edes asianhoitajaa tapaamatta, jatkoin Kepan toimistolle ja kerroin vierailuni syyn yllättyneelle virkailijalle.

Olin tavannut hänet, Sepon, jo aiemmin saunansuunnittelutalkoissa siellä suomalais-bittiläisen perheen luona. Kepan Lusakan toimistossa on töissä kaksi Suomalaista ja kahdeksan paikallista, kolmatta suomalaista haetaan.

Tiedottajan toimenkuvaan kuuluu paikallisten kansalaisjärjestöjen kehitystyöprojektien arviointi ja niistä tiedottaminen eteenpäin Suomeen, että mitä kannattaa rahoittaa ja mitä ei, eräänlaisten vastinparien löytäminen suomalaisten ja sambialaisten kansalaisjärjestöjen joukossa (Kepahan on siis suomalaisten kansalaisjärjestöjen kattojärjestö) ja paljon muuta. Lupasin pistää hakemuksen vetämään, täytän kaikki kriteerit ja uskon tehneeni Seppoon hyvän vaikutuksen. Seppo ei päätöstä tee vaan toimisto Sörnäisten rantatiellä.

Tänään olen tehnyt ainakin kolme ihmistä onnelliseksi jakamalla rahojani. Itse olen samasta syystä onneton, tai sanotaanko epämiellyttävällä tavalla hämmentynyt. Portinvahdin edessä, toivon todella että hän ei nähnyt, annoin taksikuskille, koska hän niin vaati, ja koska oman matkabudjettini kannalta sillä ei ole mitään merkitystä, ja koska ajattelin että jos vaikka vaatiikin liikaa niin tarpeeseen rahat kuitenkin menevät, ja että parempi antaa yrittäjälle kuin kerjäläiselle, K40 000, eli erään paperini mukaan – tarkistin tämän vasta takaisin tultuani – porttivahtien minimikuukausipalkan.

Coca-Colan -myyjälle annoin K 5 000, koska hänellä ei muka ollut antaa takaisin K 4 500. Takapihan pikkupojille annoin jalkapallon (K 1 500), koska vanha oli puhkäytetyin jalkapallo jonka olin koskaan nähnyt (ja puhkikäytettyjä jalkapalloja olen sentään kesäkodissa muutaman nähnyt).

Vain viimeisin antoi minulle edes ripauksen sellaista tunnetta että olen tehnyt jotain hyvää. Kaksi ensimmäistä saivat minut huonolle tuulelle koska päässäni pyörii ajatus että teoillani vain todistin cocakolanmyyjälle ja harmaata taksia ajavalle että pienellä vilpillä tienaa rutosti enemmän kuin rehellisellä työllä.

Tämä pöyristyttävä kuilu kuilu rikkaiden ja köyhien välillä tekee ruohonjuuritason infrastruktuurin toimivuuden mahdottomaksi: miten jollakin terveydenhoitajalla tai muurarilla voi säilyä työmoraali – usko siihen että ahkeroimalla säännöllisesti ja rehellisesti ansaitsee pikku hiljaa paremman ja paremman elannon – kun osalle väestöstä heidän kuukausitulonsa ovat täysin mitättömän pieni summa, jonka epähuomiossaan ja hetken mielijohteesta saattaa antaa pois.

Kävin myös paikallisella torilla, jossa olin ainut valkoihoinen, ja josta en löytänyt muuta ostettavaa kuin sen jalkapallon, sekä koktailkutsuilla, jossa tapasin sen asiainhoitajan, joka viikon täälläolonsa kunniaksi haukkui kaupungin erittäin tylsäksi paikaksi.

Lusaka 13.8.2002

Teknisiä ongelmia. En ole pystynyt lähettämään lainkaan sähköpostia, mutta toisaalta mitäpä minä lähettäisin kun äsken kijoitin sivukaupalla mutta yhtäkkiä, mitän varoitusta antamatta kone sulki Wordin ja kaikki tämä tallentamaton katosi.

Kirjoitin siitä kuinka omaa sisintään ei pääse pakoon vaikka kuinka kauaksi matkustaisi, ja siitä millaista on lenkkeillä kahden vauhkon vahtikoiran ja yhden suhteellisen rauhallisen lähetyspapin kanssa Lusakan kuoppaisilla teillä. Nyt olen niin väsynyt etten jaksa toistaa itseäni, aika painua pehkuihin, malariahyttysverkon suojiin. Hyttysverkkoa tarvitaan, koska paikalliset hyttyset ovat huomattavasti viisaampia kuin serkkunsa Suomessa, nämä kun malttavat olla inisemättä.

Lusaka 14.8.2002

Surffasin CIA:n sivuille ja opin, että työttömyysprosentti Sambiassa on viitisenkymmentä, kymmenen prosenttia väestöstä on HI –viruksen tartuttamia (tämä luku vähän vaihtelee, erään lehtitiodon mukaan joka viides 15 – 49 vuotiaista) tai AIDS:iin sairastuneita ja että inflaatio on lähes kolmekymentä prosenttia.

Viidenkymmenen prosentin työttömyystilasto konkertisoitui iltapäivällä paikallisella torilla, kun vastaantuleva tuntematon mies tarjoutui minulle töihin. Tämä tori oli huomattavasti isompi kuin se missä olin toissapäivänä. Paitsi työvoimaa, siellä oli myös myynnissä Coca-Colaa, musiikkikasetteja, sukkia, cd –levyjä, elokuvia, banaania, appelsiinejä, hanoja, ruuveja, muttereita, vasaroita, kirveitä, kravatteja, lihaa, kalaa, kaunokirjallisuutta, tieteiskirjallisuutta, autonrenkaita, tupakkaa, kalsareita, paitoja, takkeja, lakkeja, ikkunoita, pähkinöitä, koreja, rautalankaa, kanamunia, viskiä, salaattia, karkkeja, aurinkolaseja, radiota, kelloja, koruja, vodkaa, lastenkenkiä… lähestulkoon kaikkea. Erityisen paljon oli työkaluja ja varaosia autoihin, polkupyöriin ja kodinkoneisiin.

Värien, hajujen, äänien ja ihmisten vilinä oli päätähuimaava. Oli täysin mahdoton aavistaa mihin nurkan takana törmäsi. Eräänkin kerran huomasin seisovani biljardipöydän vieressä, siellä oli pelit kesken, oluttarjoilua ja tietysti asiaankuuluvaa musiikkia. Lihakojut haistoi muutamia metrejä etukäteen. Ihmisiä oli kaikenkaikkiaan tuhansia, joista minä olin taas ainut vaaleaihoinen ja ainut jolla oli shortsit.

Miehillä ja pojilla oli järjestänsä päällään suorat housut, vain joitakin yksittäisiä farkkuja näkyi silloin tällöin. Ihmiset arvasivat aivan oikein että minulla oli mahdollisuuksia ostaa, tarjouspyyntöjä sateli tasaisesti. Ongelma oli siinä etten tarvitse mitään. Hellehatun olisin voinut ostaa, jos sopiva olisi osunut kohdalle, mutta kun ei osunut, ostin vain banaaneja ja appelsiineja. Muuten tyydyin nyökyttelemään päätäni ja toteamaan että on halpa on, hyvänlaatuinenkin on, kestävä ja kaunis, mutta kun ei ole käyttöä niin ei ole.

Niin paljon siellä oli “länsimaalaista” rihkamaa että tuli mieleen että meneillään on jonkinlainen Eurooppa –näyttely, samaan tapaan kuin Kaapelitehtaalla oli Afrikka –näyttely. Yhtään Kaapelitehtaan Afrikka –näyttelyssä esillä ollutta esinettä edes etäisesti muistuttavaa siellä ei ollut. Ei ensimmäistäkään rumpua, värikästä huivia tai norsuveistosta. Niitä näin ensimmäisen ja toistaiseksi viimeisen kerran Johannesburgin lentokentällä.

Paikalliselta torilta poistuessani huomasin että juuri äskettäin Suomesta kalliilla rahalla ostamani klipsut ovat tipotiessään. Mietin pääni puhki missä tilanteessa minut on ryövätty, ja keksinkin pari paikkaa, jossa selvästi minut oli harhautettu paljon-ihmisiä-ympärillä- hääräämässä-ja-puhumassa –taktiikalla.

Harmissani lähdin kävelemään kohti chicken –pikaruokalaa, jossa olin vajaa tunti sitten syönyt, koska olihan olemassa pikkuriikkisen pieni mahdollisuus että ne olivat unohtuneet sinne. Vielä ovella mietin kehtaisinko kysyä, pitävät vielä naiviuden huippuna kun kuvittelen – jos vaikka ne sinne olisivat jääneetkin – että he antaisivat ne takaisin. Sitten ajattelin että enhän mitään menetä, ja kävin kysymässä ovatko he sattumalta nähneet aurinkolasejani, ja siellä ne oli, tiskin takana tallessa, minua odottamassa.

Lusaka 15.8.2002


Sanni ja Elmeri.

Kerjäläisiä Lusakan keskustassa on länsimaalaiseen kaksimiljoonaiseen kaupunkiin verrattuna todella vähän. Eilisellä vierailullani kävelin torille mennessäni ydinkeskustan läpi, ja näin vain kaksi, joista toinen oli vammainen ja toinen pahasti sairas.

Myyjiä sen sijaan riitti, miehiä käveli kadulla myytävät mukanaan: jollakin oli kaksi takkia, toisella kymmenen kravaattia, kolmannellan muutama rannekello. Melkeinpä muuten veikkaan että nämä itsensä täystyöllistäneet ovat CIA:n tilastoissa työttömien joukossa. Jotkut myyjät olivat niin agressiivisia että poliisi tuli hätistelemään heitä pois kimpustani. Istuin silloin taksissa, joka oli ajanut bensa-asemalle tankkaamaan.

Aamun lehdestä saan lukea että poliisi oli valveilla myös yöllä: olivat ampuneet Etelä-Lusakassa kaksi autovarasta.

Lehdessä on uutisa myös autovarkauksia suuremman luokan ongelmista: Siavongan alueella on kriittinen nälkäongelma: “Tilanne kentällä on vakava. Ihmiset ovat niin nälkäisiä että syövät mitä vain löytävät. Viime viikolla kaksi ihmistä kuoli syötyään myrkyllisiä villijuuria.” USA on tarjoutunut auttamaan, heillä on 28 000 tonnia geenimanipuloitua (GMO) maissia lähtövalmiina.

Hallituksen ei ole vielä päättänyt ottaako avustusta vastaan. Hallituksen selvitykset GMO:n haitoista ja eduista on vielä kesken. “GMO on herättänyt kuumaa keskustelua tiedemiesten ilmaistessa asiasta vastakkaisia kantoja.” EU:n kantahan on kielteinen, se korostaa GMO:n pitkän tähtäimen haittoja ja ennustettavuuden vaikeutta, USA taas todistelee GMO:n riskittömyyttä sillä että itse ovat käyttäneet sitä jo pitkään.

Olen lopettanut veden viisiminuuttisen kiehuttamisen ja ottanut käyttöön hienon ja luotettavan vesifiltterisysteemin, josta saan kuulemma kiittää Hervannan teekkareita. Ovat pojat näköjään tehneet muutakin kuin vain ryypänneet pommisuojassa.

Chongwe 16.8.2002

Aurinko jo laski vuorten taakse, mutta yhä on kaunista, käsittämättömän kaunista. Vaikka jäisin tähän viikoksi kuvailemaan tätä maisemaa, pystyisin välittämään vain raapaisun tästä näköalasta ja tunnelmasta. Istun telttamajani terassilla ja näen edessäni Chongwejoen ensin kääntyvän, sitten kohtaavan Zambezi –joen. Kaukana näen vuoriston, jylhänä ja sumuisena.

Chongwe –joen toisella puolella on kakasikymmentä antilooppia ja kolme tappelevaa paviaania. Ympärilläni lentelee valkoisia lintuja ja perhosia. Joka puolella sirisee ja surisee. Kala pulpahtaa vedessä, heinäsirkat sirisevät, virtahepo röhnähtää jossain kaukana, linnut huutavat, joku puhuu jossain radiopuhelimeen, Jussi puhuu englantia vähän lähempänä, hyttynen inisee. Jos vaivautuisin seisomaan ja kurkottaisin oikealle, näkisin norsut. En vaivaudu kurkottamaan, tässä on aivan tarpeeksi nähtävää, tässä on jopa liikaa.

Aiemmin, auringon laskiessa, olimme kalareissulla. Kalaa emme saaneet, en ole tainnut saada kymmeneen vuoteen. Minusta tuntuu että selviydymme näistä leiriolosuhteista vaikkei tänään tärpännytkään. Meillä on täällä keskellä puskaa täyshoito: ruoka kaksi kertaa pävässä, suihku, wc, telttamaja jossa on sänky, pari hyllyä, yöpöytä ja joka siivotaan päivittäin.

Mutta siitä kalareissusta minun piti kirjoittaa. Tiukkapipoinen eräopas ei päästänyt minua uimaan, vaikka oli tukahduttavan kuuma. Pelkäsi krokotiilejä. Hän ei myöskään päästänyt minua särkälle jossa oli kaksikymmentä vesipuhvelia. Tällä kertaa hän ei pelännyt vesipuhveleita, vaan pelkäsi että vesipuhvelit olisivat pelänneet minua. Olivat kuulemma olleet särkällä jo kaksi viikkoa, eikä opas halunnut keskeyttää heidän olemistaan yhden suomalaisturistin takia.

Harmittaa, se olisi ollut hieno valokuva: Timo ja kaksikymmentä vesipuhvelia, särkällä Sambiassa. Takana olisi ziintänyt Zimbabwe.

Pimenee hyvin nopeasti. Puolikuu paistaa yläpuolellani erittäin kirkkaana. Puolikuusta hiukan oikealla olevassa puussa apina touhuaa jotain. Pähkinöitä putoilee siihen paikkaaan jossa vielä ennen veneretkeä seisoi norsu. Se oli iso otus se.

Chowgwe 17.8.2002

Vasta nyt todella ymmärrän, mitä se Mogadishusta Kiirunan vastaanottokeskukseen saapunut hemmo tarkoitti Jumalan luomistyöstä puhuessaan. Hän saapui Ruotsin Lappiin tammikuun kaamoksessa, lähes kolmenkymenen asteen pakkasessa, katseli aikansa ruotsalaisen pikkukaupungin “elämää” ja lausui sitten kuolemattoman lauseensa: -Jumalan on täytynyt unohtaa tämä paikka luodessaan maapalloa.

Voi tietysti olla että häntä ihmetytti ennen kaikkea ihmisten vähäisyys, tai niiden vähienkin ihmisten hiljaisuus, mutta tällä hetkellä, auringon juuri noustua, taas terassillani istuessani, Lapinjärven talvisia, liikuttavan kauniita auringonnousuja miettiessäni, luulen että häntä ihmetytti ylipäätään elävien otusten vähyys.

Täällä nimittäin on elämää. Läpi koko yön kuului ääniä, lähinnä sirinää, lintujen huutoa, hyeenojen ulvontaa ja virtahepoje karjuntaa. Kaikista näistä eksoottisista äänstä heräsin Sanni -vauvan itkuun naapuriteltassa. Oli vielä täysin pimeää, mutta jotenkin aavistin (kelloa en ole käyttänyt Afrikkaan saapumiseni jälkeen) aamun kohta alkavan. Nousin ylös odottamaan auringonnousua.

En voi olla uudestaan luettelematta näitä ympärilläni hääränneitä eläimiä, niin kummallista tämä on elää täällä puskassa, kuten paikalliset maaseutua nimittää. Sanni –herätyksen jälkeen aamuni eteni seuraavasti:

Ensin apina näki minut, sitten minä näin apinan, sitten krokotiilin, sitten virtahvon, sitten norsut jotka ylittivät joen, sitten paviaanin ja lopulta – aamukahvia hakiessani – minua tuli tervehtimään pieni kesy antilooppi. Se tuli niin lähelle että olisin voinut koskettaa sen turpaa, jos se ei olisi ujostellut.

Koko ajan ympärillä lenteli paitsi eksoottisia lintuja, myös tuttuja pääskysiä. Pääskyset asuivat telttamajani räystäällä, aivan kuten kesäkodissa. Yritin selvittää miksi nämä yksilöt eivät ole vaivautuneet muuttamaan talveksi, eli suomen kesäksi, Suomeen, mutta oppaatkaan eivät siihen osanneet vastata.

Norsujen joenylityksen ja antilooppien välissä nousi aurinko. Se oli punainen pallo, jota pystyi katsomaan suoraan kohti. Sen oikealla puolella, pystysuunassa keskellä, näkyi pieni musta piste. Sitä teki mieli katsoa suoraan, niin kaunis se oli, mutta kuin kunnioituksesta katse kääntyi vaistomaisesti pois. Eläinten äänet kiihtyivät, melkeimpä kiihottuivat, auringonnousun edetessä. Vasta näljän auringonmitan korkeudessa punainen pallo rupesi yhtäkkiä paistamaan sillä tavalla kuin olen tottunut näkemään sen paistavan. Ilmiö johtuu kuulemma ilmassa leijuvasta punaisesta pölystä.

Chowgwe 18.8.2002

Näin unta kaupungista, jossa oli muuri, joka jakoi kaupungin kahtia. Muuri oli väliaikaisesti ylhäällä, niin että siitä pääsi kulkemaan ainakin nyt ali. Ihmisiä ja elämää oli paljon joka puolella. Torilla oli taulu, jossa oli kuvattuna monenlaisia eläimiä. Taulua katseleva pikkupoika sanoi: “Tästä puuttuu tiikeri”. Kaikki pysähtyivät, kaikki hiljeni. Tiikerin puuttuminen oli kuin totuus jota ei oltu aiemmin sanottu ääneen. Voi olla että sitä ei olisi saanutkaan sanoa.

Heräsin, taas hyvissä ajoin ennen auringonnousua. Minut herätti norsu joka söi pähkinöitä ehkä viiden metrin päässä minusta. En voi muuta kuin tunnustaa että pelkäsin, enkä saanut enää nukutuksi. Suunnilleen tunnin ajan kuulin vain äänet, sitten sen suunnaton hahmo, hyvin hitaasti ja hiljaa, ilmestyi verkkoikkunani taakse. Yritin olla kääntyilemättä turhaan. Syötyään maassa olevat pähkinät se puski telttamajani takana olevaa puuta niin että siitä putosi pähkinöitä, hirvittävän paljon pähkinöitä. Katselin suurta norsua ja mietin pähkinöiden pienuutta. Minusta tuntui että se ei ikinä tule kylläiseksi, eikä ikinä mene nukkumaan.

Aamun kävelysafarilla sain kuulla oppaalta sen mitä jo yöllä epäilinkin: norsut syövät aina eivätkä ikinä nuku. Niillä on niin tehoton ruuansulatussysteemi, vain yksi maha, että käytännössä ne joutuvat syömään lähes koko elämänsä ajan. Tähän liittyen niiden uloste on yhä vielä niin ravintopitoista, että yhdessä ulostekasassa on hyvin pian kokonainen eliöyhteisö. Mieleeni tuli vertaus “elämää enemmän kuin pienessä suomalaisessa kylässä”, mutta en sanonut sitä ääneen. Vain hyvin nuoret ja hyvin vanhat elefantit ehtivät syömiseltään nukkua. Opas kertoi myös että minulla ei olisi ollut mitään pelättävää.

Kävelysafarin aikana näimme lintujen ja kasvien lisäksi vain yhden norsun, ja senkin hyvin kaukaa. Ei siis ihme että puheenaiheemme siirtyi linnuista, kasveista, norsuista ja termiiteistä Afrikan kehitykseen. Opas oli paikan omistaja, Sambian yläluokkaan kuuluva Chris.

Chris haukkui kaiken kehitysyhteistyön tehottomaksi, rahaa tuhlailevaksi hienosteluksi, totuuden välttelyksi, itse ongelman kiertämiseksi ja paikallisten itsekkäiden johtajien paapomiseksi. Myös mukana ollut brittiläinen dipolomaattipariskunta oli hänen kanssaan samaa mieltä. Heidän mukaansa länsimaille on tärkeää vain kilpailla siitä, kenellä on suurin kehitysyhteistyöprosentti, jolla sitten voidaan ostaa hyvä omatunto. Kehitysyhteistyön tekijät taas rakastavat paitsi suuria prosentteja, myös suuria projekteja kaukana todellisista ongelmista, kaukana köyhien ihmisten arjesta. Monet ovat valmiita rakentamaan kouluja, harvat ovat valmiita menemään maaseudulle ja kohtaamaan köyhälistön.

Keskustelu vähän lipsahti epäonnistuneiden kehitysyhteistyösprojektien luettelemiseksi, mikä nyt ei ole kauhean rakentavaa. Minä olin pääasiassa hiljaa. Afrikasta, sen historiasta, nykytilasta ja kehityksestä on monta totuutta. Yritän pitää silmät ja korvat auki, ja se on helpointa suu kiinni.

Lusaka 21.8.2002

Kuten myös länsimaalaisesta lehdistä saitte lukea, presidentti Mwanawasa siis lopulta kieltäytyi ottamasta vastaan GM –maissia, josta kirjoitin seitsemäntenä päivänä. Syyksi hän sanoo tämän aamun The Post –lehdessä että “Meitä ei ole neuvottu että GM –maissi olisi vaarallista, eikä meitä ole neuvottu että se olisi vaaratonta, asiasta ei ole tieteellisiä todisteita ja siksi, hallituksena me tunsimme että oli oikein tehdä niin kuin teimme.” Samaan hengenvetoon hän vetosi vielä lahjoittajiin että he jatkaisivat humanitaarisen avun antamista nälästä kärsiville.

Safarioppaani taisi olla eri mieltä. Hänen mielestään länsimaiden apu Afrikalle vain pitkittää kärsimystä, sillä se pönkittää vallassa olevien valtaa. Äänestäjät eivät tajua suistaa esimerkiksi täysin vastuuttomasti toiminutta Zimbabwen presidenttiä vallasta ennen kunnon nälänhätää. Hän haukkui Afrikkalaiset johtajat järjestänsä omaneduntavoittelijoiksi, jotka eivät välitä ihmisten kärsimyksestä tai luonnosta pätkääkään.

Vihainen hän oli myös länsimaalaisten poliitikkojen ja kansainvälisten yhteisöjen diplomaattisiin lausuntoihin. Totuus kertakaikkisen surkeasta hallinnosta peitetään hienoilla korulauseilla, eikä todellisiin ongelmiin kuten korruptioon, hallinnon tehottomuuteen ja typerään rahankäyttöön puututa.

Hän myönsi että “koviin otteisiin”, eli jopa humanitaarisen avun lakkauttamiseen, ryhtyminen maksaisi kymmeniätuhansia ihmishenkiä, mutta hänen mielestään tämä uhraus olisi oikeutettu paremman tulevaisuuden nimissä.

Harmittaa kun en tullut kysyneeksi häneltä mitä mieltä hän olisi progressiivisesta verotuksesta, jonka laajempi käyttöönotto tekisi juuri hänenkaltaisistaan, Afrikan rikkaista, Afrikan kehityksen maksajan.

Kysin sen sijaan mihin länsimaalainen apu sitten olisi suunnattava, jos kerran hallituksille suunnattu apu ja jopa humanitaarinen apu on vahingollista. Alkuperäisen luonnon ja luonnonvarojen suojelemiseen. Afrikka on luonnonvaroiltaan erittäin rikas maanosa, Afrikan avustamisessa pitäisi keskittyä jäljellä olevien luonnonvarojen säilyttämiseen tulevaisuudelle, niin että jos joskus tulevaisuudessa Afrikkaan saadaan järkevää hallintoa, on ainakin jotain minkä varaan rakentaa uudenlaista yhteiskuntaa.

Hän tarkoitti paitsi kaivostoimintaa, viljelyä ja metsäteollisuutta, myös turismia. Tällä menolla, tuhoamalla metsät, viidakot, savannit ja tuhlaamalla metallit ja öljyt, tuhotaan tulevaisuus, oli täällä tulevaisuudessa sitten kuinka demokraattinen ja tehokas hallinto tahansa.

Ei siis mitään uutta auringon alla: safarinvetäjä haluaa säilyttää savannit, joten ei ole vaikeaa arvata että terveydenhoitaja haluaa lisää resursseja terveydenhoitoon, opettaja painottaa koulutuksen tärkeyttä ja ABB:n pojat sanovat että etteheän te voi edes aloittaa toimintaanne ennen kunnon sähköverkkoa. Ja kaikki ovat oikeassa. Sama vanha ja tuttu ongelma: miten jakaa rajalliset resurssit rajattomien tarpeiden kesken?


Minä ja Chichi.

Mutta jos katsotaan asiaa vielä laajemmin. Yllä pohdittiin miten kehitysmaat pääsisivät kehittymään, mutta ehkäpä ennen sitä pitäisi miettiä kysymystä minne niiden tulisi kehittyä. Länsimaisen järjestelmän ja kulttuurin kopioiminen sellaisenaan veisi kieltämättä pois nälänhätää ja osan korruptiosta, toisi tehokkuuta ja elintasoa, mutta toisaalta se yhtä lailla veisi pois terveemmän elämänasenteen (tähän täytyy vielä palata) ja toisi kulutushysterian ja luonnonvarojen järjettömän tuhlauksen.

On ehkä syytä määritellä mitä tarkoitan afrikkalaisten terveemmällä elämänasenteella. Tätä määrittelyä varten meidän täytyy mennä hetkeksi Hotelli Hanheen. Muistelen iltoja pari vuotta sitten erään afrikkalaisen Ilpon kanssa. Istuimme aikanaan aina silloin tällöin Hanhessa oluella, ja homma meni kutakuinkin niin että Ilpo nojasi tuolissaan taaksepäin ja huokaisi, että kyllä tämä on elämää, olo on kylläinen, maisemat kauniita, olut on hyvää – mikäs tässä istuessa.

Minä sanoin mietteliään “Niin”, ennen kuin aloitin sen tavanomaisen terapiaistunnon, joillaisiksi suomalaisten miesten baarikeskustelut aina silloin tällöin menevät. Ilpon vakiovastaus ongelmiini on syöpynyt kuolemattomana mieleeni, se oli “Mitä sitten?”.

Useita iltoja istuttiin, Ilpo naatiskeli ja minä stressasin. Mietiskelin että miten saisin asiani sillä tavalla että pääsisin nauttimaan elämästäni. Ilpon vastaus “ongelmiini” oli aina sama: – Mitä sitten? Mietin menneitä ja stressasin tulevaisuudella, Ilpo keskittyi nykyhetkeen.

Toinen esimerkki: autosafarioppaallani Sepolla, vaikka oli afrikassa vuosia asunutkin, taisi olla annos länsimaista asennetta matkassa. Saavuimme autosafarillamme joenrannalle, josta avautui sanoinkuvailemattoman kaunis maisema auringonpaisteineen, metsineen, krokotiilineen ja virtahepoineen. Minä tuijotin häkeltyneenä maisemaa ja olin kiitollinen siitä että sain elää tämän hetken. Seppo sen sijaan sanoi ensin että – Voi hitto kun olisi tullut kanootit mukaan, tuonne olisi ollut mukava päästä vähän kanootteilemaan. Tämän jälkeen hän rupesi suunnittelemaan mielessään ja ääneen paikalle lodgea, samanlaista leiripaikkaa kuin missä yövyimme.

Kärjistäen ilmaisten voisi sanoa että länsimaalainen on lapsi tullakseen hyväksi koululaiseksi, käy koulu päästäkseen opiskelemaan, opiskelee saadakseen hyvän työpaikan, käy töissä tullakseen rikkaaksi, tulee rikkaaksi ja kuolee pois.

On epäilemättä totta että afrikkalainen “nauti tästä hetkestä ja nyt” –asenne vaikeuttaa esimerkiksi afrikan nälkäongelmaa, mutta yhtä lailla kun Afrikassa ollaan menty liian pitkälle tässä asenteessa, myös länsimaissa ollaan menty liian pitkälle tulevaisuuteen keskittyvässä ajattelussa, ja ihmiset joutuvat siitäkin kärsimään, tosin vähän eri tavalla. Monet ihmiset taivaltavat läpi elämänsä stressaten olemattomia asioita, ahdistuneina ja ehtimättä nauttimaan elämän kauneuesta.

Tästä syystä tarvitaan nimenomaan kehitysyhteistyötä, sellaista, jossa avustajat antavat omasta kulttuuristaan parhaat puolet mutta yhtä lailla oppivat avustettavien kulttuurista sen parhaista puolista. Tähän suuntaan ollaan onneksi jo menossa.

Luonnonsuojelussa Afrikka kaipaa ehdottomasti sitä tulevaisuuteen tähtäävää asennetta, jota yllä kutsun länsimaiseksi. Täällä suhde luonnonvarojen tuhalukseen on kaksijakoinen. Toisaalta paikallisten ympäristötietous on täysin nollassa, myrkkyjä ja pesuaineita käytetään surutta ja heitetään luontoon, ympäristöä ajattelematta. Toisaalta taas kulutus on ostovoimattomuuden takia hyvin pientä, ja sekin vähä materiaali joka käytetään käytetään äärimmäisen tehokkaasti. Tästä johtuen yksittäisen Afrikkalaisten luonnolle aiheuttama rasitus on vain noin puolet siitä mitä eurooppalainen saa aikaan, ja vain pieni osa siitä mitä amerikkalainen.


Chichi.

Kun siis mietitään kysymystä minne Afrikan pitäisi kehittyä, niin luonnon kestokyvyn kannalta on itsestään selvää että Afrikka ei ainakaan saa eikä voi kehittyä sinne missä länsimaat ovat nyt. Vertailemalla kiinalaisten ja suomalaisten paperinkulutusta saa jonkinlaisen kuvan tilanteesta: jos Kiinalaiset käyttäisivät yhtä paljon paperia kuin Suomalaiset, häviäisivät maailman metsät kahdessa vuodessa. Tällä hetkellä luonon pelastaa se, että yhteiskunnat eivät saavuta sitä mitä ainakin retorisella tasolla tavoittelevat, siis ikuista ostovoiman kasvua.

Länsimaisen materialismin toinen suuri ongelma on se mitä kirjailijat ovat meille toitottaneet jo tuhansia vuosia, mutta me vaan emme tunnu uskovan: raha ei tee onnelliseksi. Olen tainnut jostain joskus lukea että onnellisuus olisi kiinni paljon syvällisemmista asioista kuin materiasta. Tämä pätee ennen kaikkea sen jälkeen kun perustarpeet on tyydytetty.

Onko kehityksen tavoite sitten kansalaisten onnellisuus? Ihmiset täällä vaikuttavat onnellisemmilta kuin Suomessa, eli pitäisikö Sambian ruveta tekemään kehitysyhteistyötä Suomeen, niin että saataisiin itsemurhaluvut ja masentuneisuusluvut vähän alhaisemmalle tasolle (ai niin ja se sokeri, täytyy muistaa tuoda teille sokeria!).

Mutta jos yhteiskuntien tehtävä olisi ihmisten tekeminen onnelliseksi, kannattaisi vesijohtoveteen pistää onnellisuuspulveria. En epäile hetkeäkään etteikö sellaistakin olisi jo kehitetty. Kirjassa Uusi uljas maailma kuvattiin tällaista yhteiskuntaa. Ei, se ei vaikuttanut paikalta jossa minä haluaisin elää.

Entäpä jos yhteiskuntien kehityksen maalina on tyydyttää kansalaisten tarpeita, ensin perustarpeet – ruoka, juoma, suoja ja turvallisuus – sitten korkeammat tarpeet, kuten itsensä toteuttamisen ja esteettisyyden?

Ei, nyt olen hakoteillä. Yhteiskunnan tehtävänä ei ole keksiä ja sitten tyrkyttää ihmisille elämän tarkoitusta, vaan luoda ne puitteet joissa kukin yksilö voi itse parhaansa mukaan toteuttaa elämänsä tarkoitusta. Tätä tehtävää kukin yhteiskunta suorittaa eri tahoilla, tasoilla ja tavoilla, mutta suorittaa kuitenkin.

Nyt lähestytään tärkeätä pointtia: haluan pois siitä kyynisyydestä, pessimistisyydestä ja turhautumisesta, joka näissä kehityskysymyksissä on niin voimakkaasti vallalla. On totta että Sambian bkt, hiv, dept, yms. –luvut ovat äärimmäisen korkealla, ja että kyseessä on ongelmat jotka tuovat suunnatonta kärsimystä ihmisten elämään, mutta että tilanne olisi tästä syystä toivoton, että asialle ei enää kannattaisi tehdä mitään –sellaseen en usko.

Itseltänikin taisi kyllä tuossa aiemmin lipsahtaa että täällä ruohonjuuritason infrastruktuuri ei voi toimia, mutta voiko infrastruktuuri tai yhteiskunta olla toimimatta? Suomen näkökulmasta olisi katastrofi jos inflaatio nousisi yli kymmeneen, jos työttömyys yli kahdenkymmenen ja jos aidspotilaiden määrä satakertaistuisi nykyisestä. Täällä tuo kaikki on arkipäivää, mutta silti täällä eletään, ollaan, kuollaan, rakastutaan, syödään, juodaan, petytään, petetään, rukoillaan ja nautitaan elämästä. Niin kauan kuin on ihmisiä, on myös kanssakäymistä heidän välillään, on siis yhteiskunta. Se voi toimia paremmin tai huonommin, mutta koskaan se ei voi olla kokonaan toimimatta. Koskaan se ei myöskään voi toimia täydellisesti.

Lusaka 22.8.2002


Eilen sain tavalliselle turistille hyvin harvinaisen tilaisuuden vierailla tavallisen sambialaisen asuinmajassa. Eräs seurakunnan työntekijä oli matkoilla, ja menin vuokraemäntäni kanssa viemään hänen perheelleen ruokaa, koska vaimo oli yksin neljän lapsen kanssa joista nuorin oli vasta kaksi kuukautta.

Tämänkin olin nähnyt jo televisiosta: kymmenen neliön tiilimaja, jossa oli kaksi huonetta, yksi tuoli, sänky, pöytä, radio, sähkölamppu ja kuusi asukasta. Tavaramäärästä saa hyvän kuvan kun miettii mitä ottaisi mukaan pitkälle patikkaretkelle: teltan, patjan, makuupussin, ruokailuvälineet ja hygieniavälineet. Korvalappustereoista tai pienestä radiosta on jo paljon iloa, mutta jompikumpi riittäisi. Kaikki tavarat jotka majassa näin olivat elämisen kannalta erittäin tärkeitä.

Väistämättä mieleen nousi länsimaisen tavaranpaljouden dilemma: meillä on niin paljon ruokaa ja niin paljon liikkumista ja tekemistä helpottavia apuvälineitä, että ruuanpaljous ja liikkumattomuus aiheuttaa meille terveysriskin.

Täällä terveysriskinä on ruuan puute. Vierailun aikana yritin taas pitää silmät ja korvat auki ja suun kiinni, että saisin selville ovatko nämä ihmiset onnellisia vai onnettomia, mutta korvista ei ollut paljon hyötyä kun kommunikointikielenä oli suahili. Suu pysyi kyllä kiinni.

Lusaka 23.8.2002

Kepan Lusakan –tiedottajatoimen deadline taisi mennä jo umpeen. En hakenut. Pääsyy hekemattomuuteen ei ollut työpaikan sijainnissa vaan toimenkuvassa: pelkäsin homman byrokraattisuutta, en usko että saisin toteuttaa itseäni siinä hommassa yhtä vapaasti kuin nykyisessäni. Mutta Afrikka asuinpaikkana kyllä kiehtoo, hyvinkin paljon.

Lusaka 24.8.2002


Chichi ja Emppi.

Tänään kävin isomassa kirkossa kuin edellisellä kerralla. Menoa, meteliä, laulua ja rummutusta oli enemman kuin suomalaisessa jalkapallo-ottelussa. Jumalanpalveluksen piti alkaa kymmeneltä, heti pyhäkoulun jälkeen, mutta käytännössä pyhäkoulu alkoi kymmeneltä, jumalanpalvelus kahtakymmentä vaille yksitoista. Palveluksen alkaessa olin ainut paikalla ollut mies. Naisia ja lapsia oli paikalla aluksi kolmisenkymmentä. Naiset istuivat vasemmalla, lapset keskellä ja minä oikealla.

Pappi huusi aina välillä “Halleluja!”, johon seurakunta vastasi “Amen!”. Jos pappi oli tyytymätön seurakunnan äänenvoimakkuuteen, hän huudatti seurakuntaa uudestaan. Myös minut esiteltiin ja sain huudattaa seurakuntaa: Halleluja? –Amen!

Lapset käyttäytyivät uskomattoman hyvin, kukaan ei kiukutellut eikä itkenyt. Mikäli lapsijoukossa esiintyi jotain kiehnäämistä tai laulamattomuutta, otti lukkari lasta ronskisti, mutta kuitenkin ihmeellisen hellävaroen käsivarresta, ja siirsi itsevarmasti häirikön istumaan toiseen paikkaan. Pahimmat häiriköt siirrettiin aikuisten puolelle, eikä kenelläkään ollut tähän mitään vastaansanomista.

Aina silloin tällöin joitakin lapsia kuukahteli, nämä lukkari kävi kantamassa kirkkosalin takaosassa sijaitsevalle kaislamatolle nukkumaan. Välillä hän haki heränneitä takaisin kirkonpenkkiin. Ensin ihmettelin näitä kuukahteluita, mietin kauhistuneena mahtaako se johtua aliravitsemuksesta, mutta kun palvelus pitkittyi, kuumuus salissa kohosi ja ilma muuttui tunkkaiseksi, kuukahdin itsekin enkä enään lainkaan ihmetellyt enkä miettinyt. Lukkari antoi minun kuukahdella.

Minut herätti tulkattu saarna. Pohjoismaissa olen tottunut siihen että tulkkaaminen pitkittää ja tylsistyttää tilaisuutta kuin tilaisuutta, ja lähes poikkeuksetta kummatkin käytetyt kielet ovat tuttuja. Pääosan keskittymisestä vie sen jännittäminen, miten hermostunut ja huonon karisman omaava tulkki selviää tehtävästään. Täällä Afrikassa kaikki oli erittäin toisin. En ymmärtänyt kumpaakaan käytettyä kieltä, mutta silti seurasin saarnan tulkkausta mitä suuremmalla mielenkiinnolla: tulkki ja saarnaaja halailivat toisiaan, elehtivät, huudattivat yleisöä, puhuivat päällekkäin, nauroivat, puhuivat hiljaa, puhuivat lujaa, innostuivat ja huusivat.

Palveluksen päättyessä miehiä, jotka siis kaikki minua lukuun ottamatta olivat tulleet myöhässä, oli viisitoista. Miehet poistuivat ensimmäisenä, niin että ensimmäisenä poistunut jäi ovensuuhun kättelemään seuraavana poistuvia, seuraavana poistunut asettui hänen viereensä jne. Minä olin viimeinen poistuva mies, joten minun jälkeeni tulivat lapset, jotka, sen sijaan että olisivat asettuneet kiltisti miesjonon jatkoksi, jäivät ympärilleni ihmettelemään valkoihoisuuttani ja pilasivat koko hienon koreografian. Kello oli yksi.


Lusaka 25.8.2002

Huomenaamulla herään ennen viittä ja lähden Zimbabween. Tuntuu fantastisen vapaalta lähetä ilman matkaseuraa, matkasuunnitelmaa ja hotellivarausta.

Zimbabwen talous, erityisesti maatalous ja turismi, ovat romahtaneet sen jälkeen kuin presidentti Mugabe toteutti pitkään suunnittelemansa maareformin ja ajoi valkoihoiset maanviljeliät ulos maasta. Katsotaan miten minuun suhtautuvat.

Livingstone 26.8.2002


Vicktorian putoukset.

Vicktorian putoukset olivat huomattavasti jylhemmät kuin Niagaran. Niagaran käynnistä oppineena otin putouksista neljän rullan sijaan vain neljä kuvaa. Tunnelmaa – jylhyyttä, suuruutta, mahtavuutta, pauhetta, märkyyttä – on turha edes yrittää vangita filmille tai sanoille. Paikalliset ihmiset vähättelivät näkyä, sanoivat että Zambezi –joen pinta on nyt matalimmllaan, joten putous on vaatimattomimmillaan. Toisaalta nyt, pari kuukautta ennen sadekautta, näkee putouksen koko suuruuden, kun taas joen vedenpinnan ollessa korealla koko näky peittyy vesihöyryyn.

Zimbabwe: Victoria Falls 27.8.2002


Afrikkalaisista rajanylityksistä olen kuullut ja lukenut useita kauhukertomuksia, mutta minulla ei ollut mitään ongelmia. Viisumia maksaessa Euro kävi maksuvälineeksi. Lahjontaan en törmännyt nytkään, en ole törmännyt vielä kertaakaan.

Sambian ja Zimbabwen välisellä sillalla kysyivät haluaisinko maksaa 90€ ja hypätä alas maailman pisimmän bengi –hypyn. Olin vähän kuumeessa, pienikin tärähdys sattui päähän, joten lupasin harkita asiaa, mikäli he maksavat minulle 90€.

Zimbabwessa on erilaista, jotenkin siistimpää ja isompaa. Turistibusines on huomattavasti kehittyneempää: kauppiaat eivät olleet niin agressiivisia kuin Sambian puolella vaan antavat minun rauhassa katsella tuotteita. Tarjontaa – laillista ja laitonta – on enemmän, kadut ovat siistimmät ja MasterCard on käypä maksuväline. Täällä on enemmän turisteja kuin Sambian puolella, mutta Mugaben politiikan takia vähemmän kuin aikaisemmin. Erityisesti brittituristit välttelevät nykyisin tätä paikkaa.

Victoria Falls –kaupungissa tapasin rastaäijän, josta minulla on kolme tulkintaa, joista kaksi antaa oikeuden nimittää häntä epäonniseksi. Tämä on nyt ennen kaikkea ajatuksella leikkimistä, enhän tunteut herran kuin yhden oluen verran.

Olettakaamme ensin, ja tämä on se kolmesta todellisuudentulkinnasta, jonka minä uskon olevan lähempänä totuutta, että hän oli 1) hyväntahtoinen ja 2) länsimaalaisuutta ihaileva. Ironistahan tämä on, rastaäijä joka ihailee länsimaalaisuutta, mutta sellaisen kuvan hänestä sain.

(Uhrasin pitkän tovin ajatukselle, miten tämä on mahdollista. Onko länsimaalaisten rastakulttuuri länsimaisuuden vastakulttuuri, ikään kuin vaihtoehto, vai pitääkö länsimaalaisten rastakulttuurin nähdä osana länsimaalaista kulttuuria, ovathan sen edustajat länsimaalaisia? Mikä sitten on sitten tämän äijän asema, oliko hän “alkuperäisen” rastakulttuurin edustaja, sen josta länsimaalaiset rastakulttuurin edustajat ovat saaneet vaikutteensa, vai oliko hän rastakulttuurin edustaja koska hän ihailee länsimaalaisia rastakulttuurin edustajia, siis niitä jotka luulevat olevansa länsimaalaisuutta vastaan mutta ovatkin sen edustajia (nyt ja aina, mitä sitten ikinä tekevätkään)? Asian pohtiminen ei taida olla kovin järkevää touhua. Pistetään tämä sulkuihin.)

Länsimaalaisuuden kritiikitön ihaileminen on epäonnista, ja sitä on täällä paljon liikkeellä, kuten jo aiemmin mainitsin. Onhan epäonnista, että se, minkä hän luulee olevan hienoa ja tavoittelemisen arvoista, paljastuisikin, jos hän näkisi asian myös meidän näkökulmastamme, pinnalliseksi ja rappeutuneeksi. Mutta onko se epäonnista niin kauan jos hän ei tiedä?

Vielä epäonnisempi hän oli mikäli toinen vaihtoehto pitää paikkansa, ja tästä koko juttu lähti liikkeelle, tämän takia halusin zimbabwelaisesta rastaäijästä ylipäätään kertoa, sen tosiasian huvittamana että pummin rahaa zimbabwelaiselta, joka halusi pummia minulta rahaa, mutta sitten rupesin epäilemään tämän tulkinnan oikeellisuutta, ja syntyi tuo ensimmäinen tulkinta, johon kallistuin, ja vielä kolmaskin. Mutta tämä kakkostulkinta olettaa että hän 1) näki länsimaisen (ennen kaikkea turistivouhotuksen) pinnallisuuden eikä ihaillut sitä, mutta pyöri kuitenkin sen ympärillä ja osoitti siihen mielenkiintoa, koska 2) uskoi hyötyvänsä siitä taloudellisesti. Toisin sanoen rastaäijä, joka naureskeli turismin naurettavuuksille ja varoitteli sen lieveilmiöistä, olikin itse juuri osa tätä lieveilmiöitä.

Ehkäpä äijä näki tilanteen seuraavasti: nuorimies, vaalea, pohjoismaalainen, seikkailunhaluinen itsensäetsijä ilmestyy zimbabwelaiseen pikkukaupunkiin, yrittää olla erilainen turisti, hakea elämyksiä, ei pinnallisia kuten bengiihypyt, vaan todellisia kuten pilvenpolttelu aidon ei-länsimaalaisen rastaäijän kanssa. Rastaäijä vinkaa ottamaan oluen kanssaan, heittää läppää, pohjoismaalainen juopuu, rupeaa tarjoamaan, tarjoaa mielellään koko illan, rahasta kun ei ole pula, mennään kämpille, poltellaan pilveä, äijä, oikeata, raakaa ja julmaa elämää nähnyt ja kokenut, kertoo juttuja, pohjoismaalainen ihailee, kokee myös elävänsä rajua elämää.

Lopuksi on todennäköisintä että vaihdetaan osoitteita, ei koskaan oteta yhteyttä, mutta yhtä kaikki, rastaäijä on hyötynyt turistista, saanut ilmaisen illan, ehkä oluiden lisäksi ruokaakin, ehkä turisti myös unohti hänen luokseen jonkun lippiksen tai jopa kameran, rastaäijä on saanut osansa, miksei turistikin, elämyksen, vaikka rahaa menettikin, mikäs siinä, mutta on myös mahdollista, että rastaäijä kääntää turistin kokonaan esimerkiksi siinä vaiheessa kun tämä sammuu.

Mikäli tämä oli rastaäijän taka-ajatus, oli hän tällä kertaa todella epäonninen, sille en ottanut kuin yhden oluen, ja sitten kävi vielä niin että zimdollarini sattuivat loppumaan heti alussa, niin että maksatutin sen osaksi rastaäijällä.

On vielä kolmaskin vaihtoehto, kaikkein optimistisin. Ehkä hän sittenkin oli teeskentelemätön, oma itsensä, aidosti oman kulttuurinsa edustaja, joka halusi löytää minusta toisen kulttuurin edustajan jonka kanssa keskustella ihan puhtaasta mielenkiinnosta tai vaikka tietoisesti etsiäkseen itsestään niitä vaikeastitunnistettavia tabuja joista aiemmin kirjoitin. Sekoittaa kulttuureita ja poimia parhaat palat kummastakin. En tarkoita välttämättä mitään sosiologista analyyttistä keskustelua, vaan kanssakäymistä ylipäätään, se ajaa saman asian. Ehkä hän aidosti halusi tutustua minuun, ilman länsimaalaisuuden ihailua ja ilman taka-ajatuksia, juoda yksi tai kymmenen olutta, poltella pilveä tai olla polttelematta, tarjota tai ottaa vastaan, mikä nyt sitten tuntuukaan parhaimmalta.

Miksi tämä tulkinta tuli vasta kolmantena, miksi näppituntumani on eri? Hän ei tainnut antaa itsestään oikein aitoa kuvaa. Ehkä kyseessä oli jokin ilme tai ele, joka ei ikään kuin täsmännyt sanojen kanssa, ja jonka sitten tulkitsin alitajisesti teeskentelyksi tai valehtelemiseksi.

Tai sitten, ihan todennäköinen vaihtoehto tämäkin, tulkitsin kulttuurieroista johtuen hänen ilmeitään ja eleitään väärin, epärehellisiksi, vaikka ne olivatkin ihan rehellisiä, ilmaistuna rempseämmin kuin omassa kulttuurissamme on tapana. Taidanpa sittenkin pitää eniten tästä viimeisimmästä.

Lusaka 29.8.2002

Lukiessani joskus kauan sitten Kirkegaardin sydäntäriipaisevaa tilitystä hänen masturbaatiohaluistaan ja sen seurauksista, suhtautumiseni oli lähinnä säälivä. Ymmärsin, että hän kasvoi äärimmäisen puritaanisessa Tanskalaisen yläluokan ilmapiirissä, jossa puuttuva tieto korvattiin luuloilla ja uskomuksilla ja jossa raamatuntulkinnat olivat samaa luokkaa kuin telebanien koraanintulkinnat nykyisin.

Myös se, että hänelle tapahtui nuoruudessa jotain aivan kauheaa, saattoi vaikuttaa hänen seksuaalisuuteensa. Mitä hänelle tapahtui, sitä ei saa kukaan saa koskaan tietää, sillä hän poltti kyseistä asiaa käsittelevät sivut päiväkirjastaan. Vain se tiedetään, että tapahtumalla oli ratkaiseva vaikutus hänen seksuaaliseen, uskonnolliseen, sosiaaliseen elämäänsä, ja sitä kautta myös hänen ajatuksiinsa ja kirjalliseen tuotantoonsa.

Säälin ohella moisten tunnustusten lukemien oli myös kieltämättä huvittavaa, varsinkin se kohta josta Torsti Lehtinen kirjoitti: Kirkegaardilla oli pedanttina miehenä tapana merkata allakkaansa pienellä rastilla ne päivät, jolloin harjoitti itsetyydytystä. Eräänä päivänä, ilmeisissä omantunnontuskissaan, hän kirjoitti päiväkirjaansa pyhän lupauksen tappaa itsensä, mikäli vielä lankeaa tähän synneistä hirvittävimpään. Seuraavan päivän kohdalla allakassa oli kaksi rastia.

Kirkegaardille suotakoon tämä päähänpiintymä, mutta että myös Arvid Järnefelt! Voitte vain kuvitella turhautumiseni ja pettymykseni kun lukiessani hänen Heräämiseni –tunnustuskirjaa, jonka piti – ilmeisesti se on vielä tulossa – kertoa hänen heräämisestään tolstoilaisuuteen, ja jossa ihan hyvin olisi minun puolestani voinut mainita masturbaatio ohimennen, yhtenä osana 1800 –luvun lopulla nuoruutensa eläneen uskonnollisen ja herkän nuoren miehen omien syntien rehellisiä pohdintoja. Mutta että asian tilitys – aivan kuten Kirkegaardilla – jatkuu sivutolkulla ja on pelottavalla vauhdilla muodostumassa yhä selkeämmin koko tunnustuskirjan punaiseksi langaksi, tämä on jo liikaa.

Itsesaastutus! Että voi äijät olla taikauskoisia ja typeriä. Tolstoilainen rehellisyys, johon Järnefeltin kirjan luulisi perustuvan, pitäisi olla mielestäni juuri sitä että näkisi tällaisten, tässä tapauksessa kollektiivisten, itsehuijausten ylitse. Miksi he eivät nähneet asiaa kulttuuriantropologin näkökulmasta – että kussakin kulttuurissa on omat tabunsa, ja että heidän kulttuurissa se sattui olemaan itsetyydytys, miten he voivat olla niin soikeita etteivät tätä nähneet, vaan pitivät masturbaatiotaan henkilökohtaisista tragedioista hirvittävämpänä.

Pistää epäilemään heidän suuriakin ajatuksia, kun äijät käyttäytyvät yhdessä asiassa kuin mitkäkin taikauskoiset kouluttamattomat kakarat. Pelottavaahan tämä on! Jos kerran Kirkegaard ja Järnefelt satsasivat ajattelustaan (ja mielenterveydestään!) ison osan naurettavuudelle, kuka sanoo etteikö meillä olisi vastaavia, ehkä meidänkin kulttuurissa on joku vastaava tabu joka rajoittaa elämäämme ja aiheuttaa suunnatonta tuskaa, mutta jota emme pysty tunnistamaan.

Se voisi olla jotain yhtä pientä kuin edellämainittujen äijien ongelma, mutta yhtä lailla se voisi olla jotain suurempaakin, kuten uskonnot, tai yhtä lailla sen vastakohdaksi sanottu rationaalinen tiede, auttamishalukkuus tai yhtä lailla sen vastakohdaksi sanottu oman edun tavoittelu, sodat tai yhtä lailla sen vastakohdaksi sanottu rauhantavoittelu, luonnonsuojelu tai yhtä lailla sen vastakohdaksi sanottu materialismi. Puhumattakaan kansallisuusaatteesta tai universalismista.

Jospa se, mitä pidämme suurimpana ihanteenamme, onkin tulevien sukupolvien mielestä, laajemmassa mittakaavassa ja paremman taustatiedon omaavien nähden turhuutta, suurta turhuutta.

Tulevat sukupolvet saattavat nauraa sille kuinka hullunkurinen usko rajoitti elämäämme suunnattomasti. Näkevät asian yhtä itsestäänselvänä kuin me nyt, mutta päinvastoin.

Vieraan kulttuurin tabut näkee tietysti helpommin kuin omansa. Täällä esimerkiksi näen sukupuolten välisen sosiaalisen kanssakäymisen puuttumista, joka minun nähdäkseni rajoittaa paikallisten elämää, näen myös tietynlaista länsimaalasen menestyksen sairaanloista ihannointia (miesten lähes pakkomielteinen kiintymys pitkiin housuihin ja kauluspaitoihin on osa tätä, kuten myös se että on tärkeää että Nike- tai Adidas -merkit näkyvät, tai ylipäätään se että rikkauden täytyy näkyä).

Monisuuntainen sosiaalinen globalisaatio toimii epäilemättä tabujenrikkojana, kun maahanmuuttajat ja turistit kyseenalaisvat vanhoja tabuja.

Leave a reply