Eheyttävä konfliktinratkaisu

Dia 1: Alustus

Kuvitelkaa lapsi, joka hyökkää kimppuunne. Sellainen neli-viisivuotias, joka täydellä raivolla juoksee teitä kohti, alkaa potkia nilkoille, ja lyö ja puree minkä ehtii. Kuinka tähän reagoisitte?

Teille tuskin nousisi tarvetta osoittaa fyysistä vahvemmuuttanne. Todennäköisesti pyrkisitte selvittämään mistä on kysymys: mitä hän haluaa, miksi hän on raivoissaan, miten hänet parhaiten saisi rauhoittumaan ja asia ratkeamaan.

Suhteessa lapseen suuremman, viisaamman ja kokeneemman aikuisen on helppo auttaa, antaa anteeksi ja etsiä tilanteeseen luova ratkaisu. Hänellä ei ole tarvetta pelätä, vihata eikä suuttua, joten hän näkee tilanteen selkeämpänä.

Väkivallattomassa eli eheyttävässä konfliktinratkaisussa on kyse tällaisesta asenteesta myös tilantessa, jossa vastustaja on fyysisesti vahvempi. Kyse on aikuismaisesta suhtautumisesta ongelmaan: viisaamman, henkisesti vahvemman ja moraalisesti oikeassa olevan suhtautumisesta väkivaltaa käyttävään, monessa mielessä heikompaan vastustajaansa.

Pyrkimyksenä ei ole vastustajan murskaaminen, vaan yhteisymmärryksen luominen. Pyritään saamaan toinen osapuoli tulemaan järkiinsä ja näkemään kaikkien osapuolten yhteinen etu.

Koska vastustaja usein kuitenkin on fyysisesti vahvempi, nousee rohkeus eheyttävässä konfliktinratkisussa avainasemaan. Äärimmäisessä tapauksessa täytyy olla valmis uhraamaan vapautensa, terveytensä, jopa henkensä totuuden ja oikeudenmukaisuuden puolesta.

Gandhi arvosti rohkeutta niin korkealle, että piti jopa väkivaltaa parempana vaihtoehtona kuin pelkuruutta. Väkivallattomuutta tulee hänen mukaansa pitää aina ensisijaisena ongelmaanpuuttumiskeinona, mutta jos rohkeus ei siihen riitä, on parempi käyttää väkivaltaa kuin alistua tai paeta.

Kyse ei kuitenkaan ole mistään kaukaisesta ja harvinaisesta ilmiöstä, vaan hyvinkin arkipäiväisestä. Suurin osa ihmisten ja ryhmien välisistä ristiriidoista ratkaistaan väkivallattomasti, vaikka median ja historiankirjoittajien huomio kiinnittyykin väkivaltaan.

Kuvitelkaa esimerkiksi veljeksiä, joille tulee erimielisyyttä perinnönjaosta. Jos he ratkaisevat riitansa puhumalla, kukaan tuskin saa tietää, että heillä mitään ristiriitaa on ollutkaan. Jos he päätyvät nyrkkitappeluun, saavat naapurit siitä syyn juoruilulle. Puukkotappelulla “ratkaistu” perintöriita sen sijaan päätyy helposti paikallislehteen, ja ampumavälikohtaus puolestaan valtakunnan mediaan. Jos perintöriita päättyy kirveellä suoritettuun palottelumurhaan, tulee siitä vuosikymmenen uutinen ja sukupolvelta toiselle kerrottu legenda.

Sama pätee maailmanhistoriaan. Japanin ja Venäjän välinen, 140 000 sotilaan hengen vaatinut sota vuonna 1905 saa historiankirjoissa enemmän tilaa kuin Ruotsin ja Norjan välinen, diplomaattiseen ratkaisuun päätynyt kiista samana vuonna. Historiankirjat keskittyvät kuvailemaan väkivaltaisia sotia, vaikka rauhanaika on normaalimpi olotila.

Huomion kiinnittyminen väkivaltaan on luonnollista, sillä epänormaali kiinnostaa enemmän kuin normaali. Tästä ei kuitenkaan saa vetää sitä johtopäätöstä, että ihmiskunnan historiassa väkivaltainen konfliktinratkaisu olisi yleisempää kuin väkivallaton.

Dia 2: Käsitteitä

Kysymys yleisölle: Mitä on pasifismi?

Suomen kielen perussanakirjan mukaan pasifismi eli rauhanaate tarkoittaa pyrkimystä sotien välttämiseen ja kansojen rauhanomaiseen kanssakäymiseen.

Lähes kaikki internetistä löytyvät englanninkieliset tietosanakirjat, Encyclopedia Britannica mukaanlukien, määrittelevät sanan pasifismi yläkäsitteeksi, joka pitää sisällään useita erilaisia sodanvastaisia aatesuuntauksia.

Yhtenä näistä suuntauksista nähdään absoluuttinen pasifismi, jolla tarkoitetaan kaikesta väkivallasta kieltäytymistä kaikissa olosuhteissa. MSN Encartan mukaan sen vastinpari on “releative pacifism” eli suhteellinen pasifismi, jonka kannattajat “ovat valikoivia sen suhteen, mitkä sodat ja mikä väkivalta on oikeutettua ja mikä ei.”

The New Penquin Encyclopeida määrittelee kaiken pasifismin absoluuttiseksi pasifismiksi. Pasifismi on sen mukaan yksiselitteisesti “kaikkien sotien vastustamista.” Myös Dictionary.com on samoilla linjoilla. Sen mukaan pasifismi on “kaikkien sotien ja kaiken väkivallan vastustamista.”

Kummatkin ääripäiden määritelmät, “pasifismi on pyrkimystä sotien välttämiseen” ja “pasifismi on kaiken mahdollisen väkivallan vastustamista,” ovat omalla tavallaan ongelmallisia. Ensimmäinen siksi, että sen mukaan lähes kaikki ovat pasifisteja ja jälkimmäinen siksi, ettei sen mukaan juuri kukaan ole pasifisti.

Armeijoita on perustettu ja asevarustelua lisätty sotien välttämiseen vetoamalla. Mikäli määrittelemme pasifiseiksi kaikki jotka pyrkivät sotien välttämiseen, joudumme laskemaan mukaan myös ne, jotka tänä päivänä pitävät itseään pasifismin vastustajina.

Jos taas määrittelemme pasifismiksi vain absoluuttisen pasifismin, joudumme rajaamaan käsitteen ulkopuolelle myös suuren osan niistä, jotka tänä päivänä pitävät itseään pasifisteina. Kumpikaan vaihtoehto ei kuulosta kovin tarkoituksenmukaiselta.

Pasifismi -sanan alkuperä on latinan kielen sanoissa paci- (pax) eli rauha ja -ficus eli tekeminen. Tästä näkökulmasta rauhantekijä olisi parempi suomenkielinen vastine pasifistille, kuin yleisesti käytetty rauhanaatteen kannattaja. Se korostaisi konkreettista tekemistä, eikä niinkään sodan vastustamisen kannattamista.

Painottamalla tekemistä vastustamisen kannattamisen sijaan ratkaisemme samalla myös kysymyksen, keitä meidän tulisi kutsua pasifisteiksi ja ketä ei. Pasifisti olisi silloin henkilö, joka toimii aktiivisesti rauhanasian edistämiseksi.

Näin määriteltynä pasifismi ei ole radikaali aate, eikä millään tapaa idealisinen eli todellisuudelle vieras maailmankatsomus. Työ väkivallan vähentämiseksi ja sotien ennaltaehkäisemiseksi, ei ole sen radikaalimpaa eikä idealistisempaa kuin lääketieteenkään työ tauteja vastaan.

Pasifismin kritiikki suuntautuu hyvin usein absoluuttista pasifismia vastaan, ja yhtä usein se jää käsitteenä avaamatta. Todistellaan vain, että väkivalta on joissain tilanteissa oikeutettua, jonka jälkeen hylätään kaikki pasifismin muodot toimimattomina ja idealistisina.

Väkivallattomista konfliktinratkaisumalleista käytetään hyvin usein termiä väkivallattomuus (non-violence). Termin ongelma kuitenkin on, että kyseessä on negaatio. Sanana se viittaa vain väkivallan puuttumiseen ja jättää aktiivisen toiminnan ja ongelman ratkaisemisen määrittelemättä.

Väkivallattomuuden kuuluisin puolestapuhuja Mohandas ”Mahatma” Gandhi käytti aluksi Henry Thoreun lanseeraamaa termiä kansalaistottelemattomuus (civil disobedience), mutta luopui siitä, koska hänen milestään kyse ei ollut tottelemattomuudesta. Hän tunsi olevansa oikeustaistelija. Hän ja hänen kannattajansa tottelivat omaatuntoaan ja totuuden ääntä, kun taas moraalittomien lakien toimeenpanijat olivat sitä tottelematta.

Gandhi siirtyi käyttämään Tolstoin käsitettä passiivinen vastarinta. Suomessa 1900 -luvun alussa toimineen gagaalin väkivallattomista tempauksista käytettiin ja yhä käytetään tätä samaa termiä. On kuitenkin syytä kysyä, mitä passiivista on kielletyn kirjallisuuden laatimisessa ja jakamisessa, kiellettyjen kokousten ja lakkojen järjestämisessä?

Gandhi luopui passiivinen vastarinta -termin käytöstä juuri tästä syystä. Kyse ei ole passiivisuudesta, vaan aktiivisesta puuttumisesta epäkohtiin.

Johannesburgissa, Etelä-Afrikassa syyskuun 11. päivänä vuonna 1906 hän ryhtyi käyttämään sanskriitinkielistä termiä satyagraha (satya ‘totuus’ + a-graha ‘pyrkimys’), josta on käytetty suomenkielistä vastinetta totuuden voima.

Videoklippi 1: Gandhin puhe Johannesburgissa

Oheinen videoklippi on vuonna 1982 valmistuneesta Richard Attenboroughin ohjaamasta Gandhi -elokuvasta. John Brileyn käsikirjoitus seuraa harvinaisen tarkasti Mahatma Gandhin todellisia elämänvaiheita. Pääosassa esiintyy Ben Kingsley.

Puheen pitää Intiassa syntynyt, Lontoossa lakimieskoulutuksen saanut Mohandas Gandhi, joka on muuttanut Etelä-Afrikkaan ajamaan siellä asuvien intialaistyöläisten etua. Maassa on juuri astunut voimaan laki, joka vei intialaistaustaisilta äänestys- ja maanomistusoikeuden, kielsi heitä ylittämästä valtionrajoja, määräsi kalliin rekisteröitymisen, loi heille omat asuinalueensa ja julisti kaikki muut paitsi kristilliset avioliitot laittomiksi.

Vaikka kyse onkin John Brileyn luomasta fiktiosta, on kyseinen filminpätkä erinomainen esittely satyagrahan ytimeen.

Paikalle kokoontuneet intialaiset ovat uudesta laista raivoissaan. Eräs yleisön joukosta vannoo olevansa valmis vaikka kuolemaan taistellessaan tätä lakia vastaan, toinen kehottaa ihmisiä tappamaan poliisit ennen kuin he loukkaavat intialaisten kotien rauhaa.

“Myös minä olen valmis kuolemaan tämän asian puolesta.”, vastaa elokuvan Gandhi. “Mutta ystävät: ei ole sellaista asiaa, jonka puolesta olen valmis tappamaan. Mitä tahansa he tekevätkään meille, me emme hyökkää kenenkään kimppuun, emme tapa ketään… mutta meistä kukaan ei anna sormenjälkiämme, ei kukaan. He tulevat vangitsemaan meidät, he tulevat sakottamaan meitä, he tulevat takavarikoimaan omaisuutemme, mutta he eivät voi viedä itsekunnioitustamme, jos me emme sitä anna.”

“Minä pyydän teitä taistelemaan. Taistelemaan heidän vihaansa vastaan, ei provosoimaan sitä. Me emme iske lyöntiäkään. Mutta me otamme niitä vastaan. Kipumme kautta autamme heitä ymmärtämään heidän epäoikeudenmukaisuuden. Ja tämä tulee sattumaan, aivan kuten kaikki taistelu sattuu. Mutta me emme voi hävitä. Emme voi. He voivat kiduttaa ruumistani, katkaista luuni, jopa tappaa minut. Silloin heillä on kuollut ruumiini. Ei tottelevaisuuttani.”

Itse käytän mieluiten käsitettä eheyttävä konfliktinratkaisu (integrative conflict resolution), joka korostaa menetelmän ongelmia ratkaisevaa ja uutta luovaa puolta.

Idean eheytys -termin käyttöön sain K. E. Bouldingin kirjasta Three Faces of Power. Boulding katsoo ihmisten välisissä suhteissa olevan kolmenlaista vallankäyttöä: Threat Power, Exchange power ja Integrative Power. Suomeksi asian voinee ilmasta niin, että on olemassa voimaan, vaihtoon ja eheytykseen perustuvaa valtaa. (Boulding pitänyt mitään edellämainitun vallankäytön muotoa itsessään pahana tai hyvänä, vaan katsoi eri vallan muotoja voitavan käyttää sekä hyvään että pahaan.)

Viimeksimainitussa vallan kohde saadaan vakuuttuneeksi, että valtaa käyttävän suosittelema toimintamuoto on hänelle itselleen eduksi.

“Vain ne voivat pakottaa minua, jotka noudattavat korkeampaa lakia kuin minä. He pakottavat minut itsensä kaltaisiksi.”, kirjoitta amerikkalainen kirjailija, kansalaistottelemattomuus -käsitteen kehittäjä Henry David Thoreau.

Ahimsa Sanskriitinkielinen termi väkivallattomuudelle (himsa = väkivalta)

Kansalaistottelemattomuus Sellaisten lakien, asetusten, sääntöjen, määräysten tai asevoimien tai poliisien käskyjen noudattamatta jättäminen, jotka koetaan perimmiltään moraalittomiksi

Moraalinen jiu-jitsu Amerikkalaisen kveekari Richard Gregg’in käyttämä termi väkivallattomasta kamppailusta.

Passiivinen vastarinta 1) Väkivallaton vastarinta, ulkoisen pakon vastustus ilman väkivaltaa siten, ettei noudata sitä eikä myötäavaikuta siihen. 2) Näennäistä mutta hidasta ja tehotonta auktoriteettien tottelemista sen sijaan, että turvauduttaisiin avoimeen vastarintaan tai tottelemattomuuteen.

Satyāgraha (sanskritiksi satya ‘totuus’ + a-graha ‘pyrkimys’) väkivallattoman vastarinnan filosofia.

Siviilivastarinta Muiden kuin sotilaiden tekemä vastarinta hyökkääjää tai miehittäjää vastaan.

Väkivallattomuus tai väkivallaton vastarinta Moraalifilosofia tai toimintastrategia, jonka periaatteena on kieltäytyä fyysisestä voimankäytöstä sosiaalisen, taloudellisen tai poliittisen muutoksen aikaansaamiseksi. Kyseessä on vaihtoehto alistumiselle ja aseelliselle voimankäytölle.

Dia 3: Esikuvia

Esimerkkeja_500px

Kysymys yleisölle: Ketä vaikuttajia tunnistat oheisesta kuvasta?

Yllä olevassa kuvassa on joukko vaikutusvaltaisia rauhantekijöitä ja väkivallattomien konfliktinratkaisumallien opettajia. Heidän esittelytä on hyvä lähtee liikkeelle kohti väkivallattoman konfliktinratkaisun käytännön esimerkkejä.

Vasemmalta ylhäältä: intialainen itsenäisyystaistelija Mohandas “Mahatma” Gandhi, amerikkalainen babtistipappi Martin Luther King Jr, Rooman stoalainen keisari Marcus Aurelius, venäläinen kirjailija Leo Tolstoi lapsenlapsensa kanssa, burmalaisen NLD -puolueen johtaja Daw Aung San Suu Kyi, Etelä-Afrikan entinen presidentti Nelson Mandela halaamassa Etelä-Afrikan anglikaanisen kirkon arkkipiispa Desmond Tutua, italialainen pyhimys ja fransiskaanivelejskunnan perustaja Fransiskus Assisilainen 1200-luvulta, Suomen tärkein aseistakieltäytyjä Arndt Pekurinen, saksalaissyntyinen fyysikko Albert Einstein, kristinuskon perustaja Jeesus Nasaretilainen, buddhalaisuuden perustaja Siddhārtha Gautama ja amerikkalainen ihmisoikeustaistelija Rosa Parks.

Vaikuttava lista jo pelkästään tämä, vaikka luetteloa voisi jatkaa huomattaavsti pitempäänkin. On syytä kysyä, mikä on mennyt rauhanjärjestöjen kommunikaatiossa pieleen, kun heidän puolellaan on ajattelijoita Jeesuksesta Einsteiniin, Gandhista John Lennoniin ja Buddhasta Charlie Chapliniin, mutta silti pasifistit ovat kummeksittu, toisinaan jopa pelätty marginaali-ilmiö.

Jos tästä joukosta haluaa poimia absoluuttipasifistit, jotka eivät hyväksyneet väkivaltaa missään oloissa, niin poimisin Buddhan, Jeesuksen, Fransiskus Assisilaisen, Leo Tolstoin ja Arndt Pekurisen. Suhteellisempaa pasifismia oheisessa kuvassa edusti sen sijaan Marcus Aurelius, joka oli keisariaikanaan lähes yhtämittaisesti sodassa naapurikansojensa kanssa ja Nelson Mandela, joka 60-luvulla toimi lyhyen ajan ANC:n aseellisen siiven johtajana. Samaan ryhmään kuuluu myös natsien lyömistä sotilaallisin keinoin kannattanut Albert Einstein, joka laati vuosina 1939 ja 1940 presidentti Rooseveltille kirjeet, jossa kehoitettiin Yhdysvaltoja kehittämään ydinpommi ennen kuin natsit sen tekevät.

Edellä mainitusta huolimatta, heidän elämäntöidensä ja kirjoituksensa ansiosta, heidät voi katsoa olleen esimerkillisiä pasifisteja ja soveltuvan erinomaisesti eheyttävän kolfilktinratkaisun inspiraation lähteeksi.

Dia 4: Esimerkkejä

Edellisessä diassa oli esikuvia enemmän kuin ehdimme tänään käsittelemään, ja oheisessa diassa on esimerkkejä – satunnaisesti valittuja viimeisen sadan vuoden ajalta – enemmän kuin ehdimme tänään käsittelemään.

Ne todistavat, kuinka eheyttävää konfliktinratkaisua on käytetty menestyksekkäästi hyvin erilaisissa olosuhteissa. Sillä on vaikutettu ratkaisevasti maailmanhistorian kulkuun, vaikka vastassa on ollut kovista otteistaan tunnettuja tahoja, kuten Tsaarin Venäjä, Natsi-Saksa, Brittiläinen imperiumi, neuvokommunismi, Marcosin dictatuuri ja serbinationalismi.

Vuonna 1905 Ruotsin ja Norjan armeijat olivat maiden rajoilla valmiina taisteluun, mutta erimielisyydet saatiin ratkaistua viime tingassa diplomatian ja kompromissien avulla.

Suomen itsenäistyttyä Venäjästä vuonna 1917 Ruotsin kanssa nousi kiista Ahvenanmaan omistajuudesta. Ahvenanmaalaiset itse olisivat halunneet kuulua Ruotsiin. Kulttuurin, kielen ja maantieteellisen sijainnin puolesta se olisi ollut perusteltua, mutta Suomi vetosi historiallisiin seikkoihin eli siihen että Ahvenanmaa kuului viimeiset sata vuotta Suomen autonomiseen suuriruhtinaskuntaan.

Sotimisen sijaan kysymys asetettiin Kansainliiton käsiteltäväksi, jotka päätyivät kompromissiin: Ahvenanmaa kuuluu Suomelle, mutta sille on taattava itsenäinen asema, kielen asema on turvattava kaikissa olosuhteissa ja kyseinen alue on demilitarisoitava, eli siellä ei saa olla linnoituksia, joukko-osastoja eikä ahvenanmaalaisten tarvitse suorittaa varusmiespalvelua. Kumpikin osapuoli hyväksyi annetut ehdot.

Aivan kuten sodan seuraukset yltävät useiden sukopolvien päähän ja ovat paljon monitahoisempia kuin mitä sodan hintana yleensä käsitellään (suru, pelko, katkeruus ja viha, laajamittainen isättömyys, mielenterveysongelmat, alkoholismi, suhtautuminen väkivaltaan, yhteiskunnan militarisaatio jne.), myös rauhanomaisen konfliktinratkaisun positiiviset vaikutukset säteilevät laajalle.

Norjan ja Ahvenanmaan kysymysten väkivallattomilla ratkaisuilla on epäilemättä suuri, jos ei ratkaiseva merkitys siihen, että Pohjoismaissa on tänä päivänä niin vahva luottamus naapurikansojen kesken. Väkivalta vie helposti väkivallan kierteeseen, kun taas sopimuksen ja luottamuksen ilmapiiriin on helppo palauttaa osapuolten välille, jos siinä on onnistuttu aiemminkin.

Venäjän vuoden 1905 vallankumouksessa tsaari pakotettiin yleislakon avulla luopumaan itsevaltiudestaan. Tämän vallankumouksen seurauksena syntyi mm. Venäjän duuma ja Suomen eduskunta.

Rosenstrassella viitataan tapaukseen, jossa 1 800 juutalaista pelastettiin keskellä toista maailmansotaa Berliinin keskiosissa, aivan SS-päämajan läheisyydessä. Kyseiset juutalaiset oli päätetty siirtää keskitysleirille teloitettavaksi. Vangittujen arjalaistaustaiset vaimot kokoontuivat vankilan ulkopuolelle, kieltäytyivät poistumasta paikalta ja osoittivat mieltä useita päiviä, kunnes natsit päättivät vapauttaa koko porukan.

Rauhantutkija Michael N. Nagler Berkeleyn yliopistosta ilmaisee asian näin yksinkertaisesti: jos ongelma ratkaistaan tuomalla tilanteeseen positiivista energiaa, lopputuloskini on positiivinen. Jos ongelma yritetään ratkaista tuomalla tilanteeseen negatiivista energiaa, tilanne muuttuu huonommaksi.

“Kun katsot tätä mallia, ja kun katsot maailmaa, sinun tekee mieli kysyä maailmalta: mitä kohtaa tässä et ymmärrä? Tämähän on niin käsittämättömän yksinkeratista!”

Kysymys yleisölle: On selvää, että Rosenstrassen tapauksessa positiivista energiaa toi naisten valmius uhrata oma henkensä miestensä pelastamiseksi. Ahvenanmaan kysymyksessä positiivista energiaa toi kummankin osapuolen valmisu kompromissiin ja luottamus kansainvälisen yhteisön kykyyn löytää oikeudenmukainen ratkaisu kiistaan. Viha, katkeruus, itsekkyys ja epärehellisyys tuovat sen sijaan negatiivista energiaa ja vaikeuttavat ongelmanratkaisua, mutta entä kontrolli, valvonta ja rangaistukset? Voiko väitää, että ne aina tuovat negatiivista energiaa, ja että niistä siksi pitäisi päästä eroon kokonaan ja lopullisesti?

[Seuraavilla kalvoilla käydään läpi esikuvia ja esimerkkejä tarkemmin. Luennoitsijan ei välttämättä kannata käydä läpi kaikkia, vaan poimia joukosta tärkeimmät ja ennen kaikkea ne, joihin itse on parhaiten erikoistunut.]

Dia 5: Henry David Thoreau (1817 – 1862)

Henry Thoreau oli amerikkalainen filosofi, kirjailija ja yhteiskuntakriitikko. Kansalaistottelemattomuudesta -esseessään hän esitteli kansalaistottelemattomuuden käsitteen.

Kirjoituksissaan Thoreau korostaa, että ihminen on ensisijaisesti teoistaan vastuussa oleva moraalinen toimija, ja vasta toissijaisesti lakeja totteleva kansalainen. Lakeja ja säädöksiä tulee kyllä noudattaa yleensä, mutta mikäli lait ja asetukset ovat ristiriidassa yksilön moraalikäsityksen kanssa, yksilöllä on oikeus – toisinaan jopa velvollisuus – olla tottelematta niitä.

Lapinjärven kulttuuriyhdystys, Pihtiputaan kunnanvaltuusto, Suomen eduskunta, EU:n parlamentti ja YK:n turvallisuusneuvosto – kaikki nämä ovat ihmisten luomia instituutioita, joissa inhimilliset virheet ovat mahdollisia.

Meille on selvää, että Natsi-Saksan ja Punakhmerien hallinnon lait olivat moraalittomia, eikä niiden noudattamatta jättämisessä ollut mitään pahaa. Mutta miten kyseisten hallinnon alaiset ihmiset sen tiesivät? Sotilaat, poliisit ja virkamiehet vetosivat näissäkin yhteiskunnassa tiettyihin lainkohtiin ja uhkasivat tietyillä rangaistustoimentpiteillä, aivan kuten demokraattistenkin valtioiden edustajat.

“Pahojen” valtioiden sääntöjä ei tarvitse totella, se on selvää, mutta kuka määrittelee, milloin valtio on “paha”. Burman sotilasjuntta on epäilemättä paha, kuten myös Kiinan kommunistihallinto, mutta miten on tämän päivän Laosin tai Venäjän tilanne, kumpaan kategoriaan ne kuuluvat?

Kaikkien ei-länsimaisten maiden julistaminen pahoiksi tuskin olisi tarkoituksenmukaista, koska myös länsimaisilla valtioilla on omat puutteensa ihmisoikeuksien toteuttamisessa. Rajanveto hyviin ja pahoihin valtioihin on täysi mahdottomuus.

Thoreaun ratkaisu on, että yksilön ei pidä pitää minkään valtion lakeja suvereeneinä, vaan yksilöllä on aina velvollisuus kuunnella ja totella omaatuntoaan.

Thoreau eli aikana, jolloin orjuus oli hyväksyttyä ja Yhdysvallat kävi hyökkäyssotaa Meksikoa vastaan. Hän kieltäytyi maksamasta veroa näin moraalittomasti toimivalle valtiolleen, ja joutui siitä vankilaan. Legendan mukaan hänen filosofiystävänsä kulki vankilan ohi ja kysyi, miksi hän on vankilassa. Tähän Thoreau oli vastannut, että kysymys kuuluu, miksi sinä et ole vankilassa? Miten ihmeessä joku suostuu maksamaan veroja valtiolle, joka osallistuu näin moraalittomaan toimintaan?

Kysymys yleisölle: Meidän on helppo olla Thoreaun kanssa samaa mieltä: orjateollisuus ja hyökkäyssodat ovat moraalisesti väärin. Thoreaun suuruus on siinä, että hän näki sen jo 150 vuotta sitten, silloin kun häntä ympäröivä yhteiskunta ei sitä nähnyt. Tuleeko teille mieleen esimerkkejä, jossa meidän aikamme toimii mahdollisesti väärin? Onko jotain, josta ihmiset tulevat 150 vuoden kuluttua pitämään meitä moraalittomina? (Ilmastonmuutokseen johtava tarpeeton luonnonvarojen tuhlaaminen, eläinten kohtelu/lihansyönti, sotateollisuuteen pistettävät rahat (2 triljoonaa vuosittain), ydinaseiden valmistaminen, nälänhätä (26 000 ihmistä kuolee joka päivä nälkään ja siitä johtuviin tauteihin, vaikka maailmassa tuotetaan riittävästi ruokaa).)

Dia 6: Leo Tolstoi (1828 – 1910)

Leo Tolstoi oli venäläinen kirjailija ja yksi viime vuosisadan vaikutusvaltaisimpia pasifisteja.

Hän syntyi kreiviksi, eli yltäkylläisen lapsuuden, ryyppäsi ja rällästi nuoruutensa, pelasi uhkapeliä ja haki seikkailua osallistumalla upseerina Krimin sotaan.

Armeijasta erottuaan hän matkusteli Euroopassa ja paneutui kirjoittamiseen. Hän kirjoitti kymmeniä romaaneja, mm. maailmankirjallisuuden klassikoiksi jo hänen elinaikanaan nousseet Sota ja rauha ja Anna Karenina.

Maailmanmainseestaan huolimatta hän masentui, koki elämänsä tarkoituksenmukaisettomaksi ja löysi lopulta lohdutusta Raamatun Vuorisaarnasta. Hän otti sen pasifistis-anarkisen viestin kirjailmellisesti ja käytti lopun elämäänsä poliittis-uskonnollis-filosofisten pamflettien kirjoittamiseen.

Monet hänen romaaneistaan seuraavat hänen oman elämänsä (ja jossain määrin myös Kierkegaardin kolmen elämäntason) uraa: rikas nuorimies, joka ensin nauttii aistillisesta elämästään, sitten masentuu, ja tämän “pohjakosketuksen” kautta löytää elämälle tarkoituksen lähimmäisten auttamisesta, yksinkertaisesta elämästä ja fyysisestä työstä.

Tolstoin pasifismi oli absoluuttista, hän ei hyväksynyt väkivaltaa edes itsepuolustukseen. Hän kritisoi voimakkaasti vankeinhoitolaitosta, kirkkoa ja valtiota sinänsä. Hän ei nähnyt vuosisadan vaihteessa järjestetyissä ensimmäisissä valtioiden välisissä rauhankokouksissa toivon kipinää, vaan piti niitä jo lähtökohtaisesti toivottomina: miten valtiot, joiden olemassaolot perustuvat väkivallan oikeutukseen, voisi neuvotella rauhasta?

Mitä meidän pitäisi ajatella miehestä, joka osoittaa ystävällisyytensä naapuriaan kohtaan kutsumalla hänet keskustelemaan heidän erimielisyyksiään, mutta pitää ladattua revolveriä kädessään?

Tolstoin mielestä kirkko on unohtanut kristinuskon ydinajatuksen eli lähimmäisenrakkauden, ja keskittyy merkityksettömiin ulkoisiin rituaaleihin, kuten mahtipontisten kirkkojen rakentamiseen ja järjenvastaisiin mystisiin menoihin. Tolstoin tulkinnan mukaan taivaasta puhuessaan Jeesus ei puhunut kuoleman jälkeisestä elämästä, vaan yhteiskunnasta tässä ja nyt: jos te teette kuten minä sanon, eli rakastatte lähimmäisiänne kuin itseänne, luotta taivaan teidän keskuuteenne.

Tolstoin seuraajia kutsutaan tolstoilaisiksi. Tolstoilaisuuteen kuuluu yksinkertainen ja luonnonläheinen elämä, vegetarismi, absolutismi, voimakas, avoin ja rehellinen yhteiskuntakritiikki ja ennen kaikkea köyhien auttaminen ja kaikesta väkivallasta pidättäytyminen.

Dia 7: Suomen kutsuntalakot (1902 – 1905)

Vuoden 1901 asevelvollisuuslaissa Suomen armeija, joka syntymästään asti (vuodesta 1878) oli ollut Venäjän tsaarin eli Suomen suuriruhtinaan alisteisuudesta toimiva kansallinen sotaväki, määrättiin sulautettavaksi venäläisiin joukko-osastoihin.

Uusi asevelvollisuuslaki oli monien mielestä perustuslain vastainen, ja sitä alettiin vastustamaan kansalaistottelemattomuuden keinoin. Papit kieltäytyivät lukemasta kutsuntalistoja kirkossa, lääkärit tarkastamasta miehiä ja miehet kieltäytyivät tulemasta kutsuntoihin.

Kerrotaan myös tapauksista, joissa papit kyllä lukivat kutsuntavelvollisten nimet, mutta seurakuntalaisten kanssa oltiin sovittu, että he veisaavat sinä aikana virsiä niin lujaa, ettei kukaan kuule papin puhetta. Erinäisistä syistä johtuen vuoden 1902 kutsunnoista jäi valtakunnallisesti pois lähes puolet kutsutuista.

Kutsuntalakkoja organisoi vastarintajärjestö Kagaali, joka vastusti venäläistämistoimia ja niitä toteuttanutta valtakoneistoa paitsi kutsuntalakoilla, myös jakamalla kiellettyä kirjallisuutta ja lentolehtisiä sekä kokouksia järjestämällä.
 Toiminnasta käytettiin Tolstoin kehittämää termiä passiivinen vastarinta, jota oltiin harrastettu jo helmikuun manifestin julistamisen yhteydessä. Manifestin pelättiin kaventavan Suomen autonomiaa, joten sen julistuspäivänä koko Helsinki oli hautajaistunnelmissa: naiset kulkivat surupuvuissa, ylioppilaiden käsissä oli suruharsot ja muotiliikkeiden ikkunoita koristivat surupuvut. Vajaata kuukautta myöhemmin Aleksanteri II:n kuolinpäivää juhlittiin mielenosoituksellisen voimakkaasti, kokoontumisilla, lauluilla ja kaikkien aikojen suurimmalla kukka- ja seppelpaljoudella.

Kutsuntalakot saivat suurta huomiota maailmalla. Kerrotaan jopa Mahatma Gandhin seuranneen suurella mielenkiinnolla suomalaisten kansalaistottelemattomuutta Etelä-Afrikasta käsin. Tsaari taipui suomalaiseen kansalaistottelemattomuuteen vuonna 1905. Yleinen asevelvollisuus lakkautettiin ja Suomi määrättiin maksamaan ns. sotilasmiljoonia.

Rauhantutkijat jakavat väkivallattoman toiminnan strategiseen ja periaatteelliseen väkivallattomuuteen. Strategista väkivallattomuutta käytetään hetkellisesti ja vain koska se on sillä hetkellä tehokkain vaikuttamiskeino.

Periaatteellisessa väkivallattomuudessa pysytään vaikka tilanteet vaihtelee. Tavoitteena on sovinto, ystävyyteen ja kaikkia osapuolia tyydyttävään ratkaisu.

Kagaalin toiminnassa oli epäilemättä kumpaakin väkivallattomuuden muotoa, toteuttajasta riippuen. Mutta koska kutsuntalakoissa tavoitteena oli nimen omaan oman armeijan säilyttämisestä, voitaneen sitä kutsua strategiseksi väkivallattomuudeksi.

Strateginen väkivallattomuus ei ole sinällään huono asia, vaan saattaa parhaimmillaan saada ihmiset vakuuttuneeksi väkivallattomien keinojen tehokkuudesta ja kiinnostumaan myös periaatteellisesta väkivallattomuudesta.

Dia 8: Mohandas Gandhi (1867 – 1948)

Mohandas “Mahatma” Gandhi syntyi Intiassa, opiskeli Lontoossa, asui 21 vuotta Etelä-Afrikassa, kunnes vuonna 1914 muutti takaisin kotimaahansa ja nousi – ilman muodollista asemaa – yhdeksi maailmanhistorian suurimmista kansanjohtajista. Hänen taktiikkansa oli rehellisyys, avoimuus, ehdoton väkivallattomuus, valistus, vapaaehtoinen köyhyys, median taitava hallinta ja ilmiömäinen kurinalaisuus.

Hän kasvoi täyteen mittaansa virheiden ja erehdysten kautta. Hän tavoitteli paitsi Intian itsenäisyyttä, myös Intialaisten työläisten ihmisoikeuksia Etelä-Afrikassa, eri uskontoryhmien välistä kunnioitusta ja kastittomien aseman parantamista. Hän eli tolstoilaisen ihanteen mukaan rakennetuissa yhteisöissä, jossa keskeisiä arvoja olivat lähimmäisenrakkaus, ehdoton pasifismi ja yksinkertainen elämäntapa, ja joissa tehtävät ja resurssit jaettiin tasaisesti kaikkien kesken.

Häin ei pitänyt termistä ”passiivinen vastarinta”, koska näki taistelevansa aktiivisesti pahuutta, epäoikeudenmukaisuutta ja väkivaltaa vastaan. Hän piti tärkeänä, ettei tässä taistelussa saanut käytetä niitä keinoja, joita vastustaa. Pelko oli hänen mielestään synneistä pahin.

Itsenäisyystaistelussa hänen aseenaan olivat ostoboikotit, epäoikeudenmukaisuuksien esillenostaminen ja yhteistyöstä kieltäytyminen. Vallankäyttöön liittyy aina vallan kohteiden jonkinasteinen hyväksyntä: 100 000 virkamiestä ja poliisia eivät voi hallita 350 miljoonaa intialaista muuta kuin intialaisten suostumuksella. Vankilaan he eivät mahtuisi.

Intian itsenäistyttyä hindujen ja muslimien väkivaltaisuudet kiihtyivät. Gandhi julisti olevansa syömättä, kunnes väkivaltaisuudet loppuisivat. Gandhi sai tahtonsa läpi ja lopetti nälkälakkonsa pyytämällä lasin appelsiinimehua.

Seuraavana vuonna Gandhi murhattiin, mutta hänen aatteensa elää. ”Vihaa syntiä, rakasta synnintekijää,” hän neuvoi.

Richard Gregg (1885 – 1984)

Väkivallatonta taktiikkaa – moraalista jiu-jitsua kuten Richard Gregg sitä kutsuu – käyttävän on oltava valmis ottamaan vastaan väkivaltaa fyysistä vastarintaa tekemättä.

Rohkeus tekee vastustajaan vaikutuksen, ja saattaa parhaassa tapauksessa vaikuttaa ratkaisevasti asioiden kulkuun. Kirjassaan The Power of Nonviolence Richard Gregg (1885-1974) analysoi tarkasti väkivallattoman taktiikan psykologisia vaikutuksia.

Gregg huomauttaa, että toteutuakseen tappelu vaatii vähintään kaksi osapuolta. Jos hyökkäyksen kohteeksi joutunut puolustautuu käyttäen väkivaltaa, hän viestittää vastustajalleen, että väkivalta on myös hänen arvomaailmassaan normaali tapa hoitaa asioita.

Myös pelon tai vihan näyttäminen riittää saamaan aikaan tämän vaikutelman. Mutta mikäli hyökkäyksen kohde pystyy nousemaan väkivallan, pelon ja vihan yläpuolelle, ja saa tämän viestitettyä vastustajalleen, hyökkääjä menettää sen moraalisen tuen, johon hän on tappelutilanteissa tottunut.

“Hän joutuu yhtäkkiä erilaiseen arvomaailmaan. Hän tuntee itsensä epävarmaksi, koska tilanne on hänelle uusi eikä hän tiedä, miten siihen suhtautua. […] Uhri vetoaa hyökkääjään ystävällisyydellään, avuliaisuudellaan ja vapaaehtoisella kärsimyksellään siten, että tämä menettää moraalisen tasapainonsa.”

“Väkivaltainen hyökkääjä tajuaa, että hän on tehnyt erehdyksen luullessaan aluksi, että vastustaja on pelkuri. Häntä vaivaa ajatus, että hän on tehnyt tai tulee tulevaisuudessa mahdollisesti tekemään toisenkin erehdyksen tämän epätavallisen vastustajansa suhteen ja että tuo toinen erehdys tulisi olemaan vieläkin nolostuttavampi. Tämän takia hänestä tulee varovaisempi.”

“Suhteessa katselijoihin väkivaltainen hyökkääjä alkaa ehkä tuntea olonsa hieman liioittelevaksi ja sivistymättömäksi – jopa hieman tehottomaksi – ja päinvastoin kuin uhri, vähemmän arvokkaaksi, itse asiassa brutaaliksi.”

On tärkeää tunnustaa, ettei moraalinen jiu-jitsu ja väkivallaton konfliktinratkaisu yli päätään, toimi automaattisesti aina ja kaikkialla. Mutta mitä paremmin siihen perehdymme, mitä paremmin suunnittelemme, harjoittelemme, laadimme strategioita ja tutkimme väkivallattomia konfliktinratkaisumalleja, sitä vähemmän maailmassa on väkivaltaa.

Dia 9: Arndt Pekurinen (1905 – 1941)

Suomussalmen rintamalla ammuttiin 5.11.1941 autonkuljettaja Arndt Pekurinen, jonka mielestä ihmisen ampuminen oli aina ja kaikissa olosuhteissa väärin.

Ennen teloitusta hänet oli tuomittu neljä kertaa vankilaan: ensin neljäksi, sitten kuudeksi, sitten yhdeksäksi ja lopulta kolmeksi vuodeksi. Syy vankilatuomioihin oli, ettei hän ollut suostunut suorittamaan varusmiespalveluaan eikä osallistumaan sotaan.

“Olen kyllä valmis palvelemaan isänmaatani hyödyllisellä työllä…”, Pekurinen kirjoitti puolustuspuheessaan kolmatta vankilatuomiota odotellessaan, “…jos saan suorittaa sitä sotalaitoksesta erillään olevana siviilityönä. Olen valmis tällaista työtä suorittamaan paljon pitemmänkin ajan sotapalveluksen asemesta kuin mitä on palvelusaika sotaväessä.”

Pekurinen syntyi Juvan suurpitäjässä Etelä-Savossa seitsenlapsisen torppariperheen toiseksi vanhimmaksi pojaksi. Pasifistisen vakaumuksensa hän sai kirjoja, erityisesti Raamattua, Tolstoita ja Arvid Järnefeltiä lukemalla.

“Kun ihmisiä ei syödä, on niitä turha teurastaakkaan”, hänellä oli tapana sanoa irlantilaista valistusajan kirjailijaa Jonathan Swiftiä mukaellen. Pekurinen oli paitsi pasifisti, myös vakaumuksellinen kristitty, harras tupakkamies ja alkoholin suhteen ehdoton absolutisti.

Poliisin haettua Pekurisen Helsingin kutsuntatoimistolle 15.11.1929 Pekurinen kieltäytyi asepalveluksesta ja myös lääkärintarkastuksesta. Hänelle suoritettiin kuitenkin muutaman päivän sisällä neljä lääkärintarkastusta, jonka jälkeen hänet määrättiin palvelukseen Kustaanmiekkaan työvelvollisten kurinpitokompanjaan.

Kustaanmiekassa hänet puettiin väkisin sotilasvaatteisiin : tarvittiin kolme kersanttia jotka kamppailivat Pekurisen kanssa kaksi tuntia. Kun he viimein onnistuivat taltuttamaan hänet, Pekurinen käveli ulommaksi ja riisui vaatteet päältään. Hän myös ilmoitti ryhtyvänsä nälkälakkoon kunnes saisi oikeuden käyttää siviilivaatteita.

Pekurinen suljettiin arestiin, jossa hän oli viikon ilman takkia, vain sotilashousut ja kengät jaloissaan. Jouluaattona hän sai lopulta luvan käyttää siviilivaatteita ja lopetti nälkälakkonsa.

Tästä alkoi kolmen vankilatuomion sarja, jonka aikana hänen tapauksestaan käytiin kirjeenvaihtoa muun muassa Albert Einsteinin ja Suomen puolustusministerin välillä. Einsteinin vetoomuksen Pekurisen vapauttamiseksi oli allekirjoittanut myös kuusikymmentä Iso-Britanian parlamentin jäsentä sekä kirjailijat H. G. Wells ja Henri Barbusse.

Vankilatuomiot toistuivat, koska vankilaoloaikaa ei siihen aikaan laskettu palveluksen suorittamiseksi. Aseeton palvelus oli kyllä mahdollista, mutta Pekurinen ei halunnut tehdä minkäänlaista työtä armeijaorganisaation hyväksi. Täysin siviililuontoinen palvelus oli jo 20-luvulla tullut mahdolliseksi suurimmassa osassa eurooppaa.

Lopulta kansainvälinen painostus ja Pekurisen jatkuvien vankilatuomioiden tuoma pattitilanne aiheutti sen, että 14.4.1931 eduskunnassa hyväksyttiin laki niille asevelvollisille, joita omantunnon syyt estävät suorittamasta sotapalvelusta. Käytännössä tämä tarkoitti Pekurisen vaatimusten hyväksymistä ja siviilipalveluksen syntyä.

Pekurinen vapautettiin vankilasta ja hän sai elää kahdeksan vuotta normaalia siviilielämää. Hän tapasi Aleksandran, he menivät naimisiin ja saivat kaksi lasta, Säteen ja Juhanin. Arndt toimi aktiivisesti paitsi Antimilitaristisessa liitossa, myös raittiusyhdistyksessä. Kesäisin hän toimi raittiusyhdistyksen kesähuvilan isännöitsijänä, talvisin hän työskenteli autonkuljettajana Helsingissä.

Talvisota alkoi 31.11.1939, ja Pekurisen aikaansaama laki ei ollut voimassa sodan aikana. Pekurinen joutui jälleen kerran ilmoittamaan olevansa valmis siviilityöhön, mutta koska tätä ei hyväksytty, hänet tuomittiin jälleen vankilaan. Pelson varavankilasta hänet vapautettiin hyvän käytöksen perusteella lokakuussa 1941. Koska jatkosota oli jo alkanut, vietiin hänet Helsingin suojeluskuntapiirin esikuntaan, ja sieltä edelleen rintamalle, jossa hänet teloitettiin.

“Olen historian, yhteiskuntaopin ja kansantaloustieteellisten opintojen kautta havainnut sodan tarkoituksettomuuden, turmiollisuuden ja kulttuuria hävittävän luonteen. Olen tutustunut sodan sisäiseen luonteeseen huomaten sen eläimellisen raa’aksi ja korkeampia elämänarvoja loukkaavaksi.
Olen tutustunut monien sotilasasiantuntijoiden esittämiin kuvauksiin tulevaisuuden sodankäynnistä lentohyökkäyksineen, myrkkykaasuineen sekä palo- ja räjähdyspommeineen, joilla sotilaiden on tuhottava ns. “vihollisen” kaupunkeja ja keskuksia, niiden siviiliväestö, suojattomat vanhukset, naiset, lapset ja sairaat. Tällaiseen sodankäyntiin ja sen tukemiseen muodossa taikka toisessa ei mielestäni ihminen voi osallistua.

Aatteellinen vakaumukseni kieltää näin ollen minuakin missään muodossa palvelemasta sotalaitosta ja katson velvollisuudekseni täten toimia rauhanasian hyväksi. En näe toiminnassani mitään lainvastaista enkä rangaistusta ansaitsevaa. Suomenkin hallitus on kansainvälisellä sopimuksella julistanut sodan laittomuudeksi ja sitoutunut olemaan käyttämättä sitä kansallisen politiikan välikappaleena. Jos sota on julistettu laittomaksi, kuinka voitaisiin katsoa lainvastaiseksi toiminnaksi sitä, että kieltäytyy palvelemasta sotalaitosta.”

Dia 10: Martin Luther King Jr (1929 – 1968)

Vaikka Yhdysvaltojen itsenäisyysjulistuksessa julistettiin jo vuonna 1776, että jokainen on syntynyt vapaaksi ja tasa-arvoiseksi, ja vaikka orjuus oli kielletty jo heti sisällissodan jälkeen 1865, silti eräät Yhdysvaltojen etelävaltioissa olettiin 1950 -luvulla yhä rotuerottelun aikakautta.

Tummaihoisilla ei ollut äänestysoikeutta eikä pääsyä motelleihin eikä huvipuistoihin. Heillä oli eri koulut, ravintolat, kahvilat ja vessat kuin valkoisilla. He istuivat eri paikoissa busseissa, ja tummaihoisia miehiä kutsuttiin aina pojiksi, mutta vaimoja ja äitejä ei koskaan rouviksi. Kaupungit olivat täynnä nöyryyttäviä “valkoisille” ja “värillisille” -kylttejä.

King vuonna 1929 Atlantassa, Georgian osavaltiossa ja eli onnellisen lapsuuden perheen ja ystävien ympäröimänä. Hän törmäsi rotuerottelun tedellisuuteen vasta suhteellisen myöhäisessä lapsuudessa, ja tämän vääryyden korjaamisesta muodostui hänelle elämäntehtävä. Hän opiskeli babtistipastoriksi ja filosofian tohtoriksi. Jeesuksen, Thoreaun ja Gandhin oppeja seuraten hän otti taktiikakseen väkivallattoman vastarinnan.

King johti vuoden 1955 Montgomeryn bussiboikottia, joka sai alkunsa kun Rosa Parks kieltäytyi luovuttamasta paikkaansa valkoihoiselle miehelle. Yli vuoden kestänyt bussiboikotti päättyi Yhdysvaltain korkeimman oikeuden päätökseen, jonka mukaan rotuerottelu busseissa oli Yhdysvaltain perustuslain vastaista.

Kampanjan aikana Kingin asunnon kuistilla räjäytettiin pommi. Kukaan ei loukkaantunut, mutta Kingillä oli täysi työ pitää kannattajansa rauhallisina ja vakuuttuneena siitä, että rotuerottelun vastaista ihmisoikeustaistelua täytyy jatkaa väkivallattomasti. Väkivallattoman kamppailun perusajatustuksen mukaisesti hän korosti, että on väärin käyttää epämoraalisia keinoja moraalisten päämäärien saavuttamiseksi.

Toisin kuin Gandhi, Martin Luther King Jr edusti koko ihmisoikeustaistelunsa ajan vähemmistöä, joten näkökulmasta katsottuna hänen tehtävänsä oli vielä vaikeampi kuin Gandhilla. King piti erityisen tärkeänä väkivallattomuuskampanjoiden tarkkaa suunnittelua, osanottajien valmentautumista ja harjoittelua ja hyvin organisoitua, kurinalaista toteutusta.

Eräässä hänen lukuisista kampanjoissaan hän organisoi opiskelijajoukon, jolta hän vaati ehtottoman kohteliasta käytöstä ja moitteetonta pukeutumista. Opiskelijat jaettiin kolmeen noin kymmenen hengen ryhmään, joista ensimmäinen meni sisään kahvilaan, jonne tummaihoisilta oli pääsy kielletty.

Ryhmälle ei suostuttu tarjoilemaan, vaan ravintoloitsija soitti poliisin hakemaan heidät pois. Poliisien saavuttua paikalla lainrikkojat ohjattiin poliisiautoihin ja vietiin asemalle kuulusteltavaksi. Poliisiautojan takavalojen hävittyä näköpiiristä Kingin ryhmä numero kaksi astui kahvilaan sisään, jolloin sama absurdi näytelmä toistui, vain tehdäkseen tilaa kolmannelle ryhmälle.

Kingin tavoitteena oli tuoda epäatasa-arvoinen laki kahvilanpitäjien, kahvilan asiakkaiden ja lehdistön kautta suuren yleisön tietoisuuteen. Kyse oli piilossa olevasta väkivallasta, sillä kahtia jaettu yhteiskunta toimi päällisin puolin rauhallisesti ja ongelmattomasti, niin kauan kuin kaikki osapuolet toimivat lakeja noudattaen.

Moraalittomien lakien noudattamatta jättäminen sen sijaan asettaa parhaimmillaan koko järjestelmän naurunalaiseksi: poliisiasema on toimintakyvytön, koska putkat ja kuulustelutilat ovat täynnä pukuihin sonnistautuneita, kohteliaasti käyttäytyviä opiskelijanuorukaisia, joiden ainoa rikos oli kahvin tilaaminen.

Martin Luther King Jr tiesi että rotuerottelun poistaminen – ja ihmiskunnan kehitys yli päätään – vaati ennen kaikkea “hyvien” ihmisten herättämistä siitä erheellisestä tulkinnasta, että aika väistämättä parantaa kaikki haavat. Muutos ei tapahdu jos sitä ei kukaan tee. “Hyvien ihmisten hiljaisuus on ihmiskunnan suurin tragedia.”

Ohessa videoklippi Martin Luther King Jr’n viimeiseksi jääneen puheen profetaalisista sanoista. Seuraavana päivänä King ammuttiin hostellinsa edustalla, vain 39-vuotiaana.

Videoklippi 2: Kingin viimeinen puhe

Dia 11: Albert Einstein (1879 – 1955)

Albert Einstein suhtautui jo lapsena vastenmielisesti kaikkea pakkoa vastaan. Kuusitoistavuotiaana hän luopui Wurttembergin kansalaisuudesta välttääkseen asepalveluksen suorittamisen ja protestoidakseen saksalaisen kulttuurin kasvavaa militarisaatiota.

Ensimmäinen maailmansota oli hänelle katkera pettymys ja todistus ihmisen typeryydestä. Romain Rollandille kirjoittamassa kirjeessään hän kertoi pelkäävänsä, että Euroopan “kolmensadan vuoden uuttera kulttuurityö on johtanut ainoastaan uskonnollisesta hulluudesta kansalliseen hulluuteen.”

Einstein ei inhonnut pelkästään aseita ja tappamista, vaan kaikkea muutakin mihin liittyi valtakamppailua ja kilpailua, kuten urheilua ja shakkia. Vuonna 1915 kirjoittamassaan artikkelissa hän hylkäsi johdonmukaisesti kaikki sodan muodot ja vaati uutta poliittista järjestystä.

Erityisesti 1930 -luvun alku oli Einsteinille intensiivistä omistautumista pasifismille. Noilta ajoilta on peräisin hänen kuuluisa “kahden prosentin puheensa”, jossa hän laskelmoi, että jos kaksikin prosenttia asevelvollisista kieltäytyisivät palveluksesta, järjestelmä kaatuisi, koska valtiot eivät voi laittaa niin isoa joukkoa vankilaan.

Natsien valtaannousu ja Hitlerin häikäilemättömyys saivat Einsteinin muuttamaan jossain määrin mielipidettään. Kun kolmea vuotta aiemmin hän olisi “mieluummin antanut hakata itsensä palasiksi” kuin suorittanut asepalveluksen, nyt sävy oli toinen, kun belgialaiset aseistakieltäytyjät pyysivät häneltä moraalista tukea. “Belgialaisena minä en kieltäytyisi nykyolosuhteissa asepalveluksesta, vaan suostuisin siihen mielelläni uskoen niin auttavani eurooppalaisen kulttuurin pelastumista.”

Einsteinin itsensä mieleästä hän ei ollut kääntänyt takkiaan, vaan perusteli puheitaan poliittisen tilanteen muuttumisella. “Olen nykyisin sama tulisieluinen pasifisti kuin aikaisemminkin”, hän puolustautui. “Uskon kuitenkin, että aseistakieltäytymistä voi suositella taistelukeinoiksi Euroopassa vasta sitten, kun aggressioon taipuvaisten diktatuurien demokraattisiin maihin kohdistama uhka on kadonnut.”

Elokuussa 1939 Einstein laati Yhdysvaltojen presidentti Rooseveltille kirjeen, jossa kerrottiin ydinpommin valmistamisen olevan mahdollista ja että Yhdysvaltain kannattaisi valmistaa sellainen ennen kuin natsit sen tekevät.

Einsteinin suhde Manhattan -projektiin jäi käytännössä vähäiseksi, mutta hän osallistui sotaponnisteluihin auttamalla laivaston torpedo -tutkimuksia ja tarjoamalla käsikirjoituksen huutokaupattavaksi sotaoblikaatioiden hyväksi.

Syynä sotaponniteluiden tukemiseen Einstein huomautti, että saksalaiset olivat tietoisesti käyttäneet hyväkseen muiden inhimillisyyttä valmistellakseen viimeisintä ja raskainta rikostaan ihmiskuntaa vastaan. Hän ei katunut tukeaan vaikka toistikin useassa yhteydessä, ettei olisi “osallistunut Pandoran lippaan avaamiseen” jos olisi tiennyt, etteivät saksalaset ehdi valmistamaan ydinpommia.

Sodan jälkeen hän julisti tavoitteenaan olevan sotien täydellinen lopettaminen. The New York Timesin haastattelussa 15.9.1945 hän totesi, että “kulttuuri ja ihmisrotu voidaan pelastaa ainoastaan luomalla maailmanhallitus, jonka lait takaavat kansakuntien turvallisuuden. Uudet sodat ovat väistämättömäiä niin kauan kuin itsenäiset valtiota jatkavat varusteluaan ja pitävät varustelun salassa.”

Einsteinin julisti, että vain maailmanhallituksella tulisi olla oikeus aseiden käyttöön, ydinaseet mukaan luken.

Kun Yhdysvaltain presidentti ilmoitti vetypommin kehittelyn onnistumisesta, Einstein kritisoi projektia vahvoin sanakääntein ensimmäisessä televisioesiintymisessään. The New York Post julkaisi seuraavana päivänä koko sivun laajuisen otsikon: “Einstein varoittaa maailmaa: kieltäkää vetypommi tai tuhoudutte!”

Maailmanlaajuinen lehdistö seurasi esimerkkiä, mutta sillä ei ollut vaikutusta. Kilpavarustelu jatku “ilmeisen pakonomaiseen” tapaan, kuten Einstein oli vakuuttunut. Einstein jatkoi ydinvarustelun vastaista taisteluaan kuolemaansa asti, Fölsingin mukaan yhtä sitkeästi kuin tieteellisiä ponnistelujaan.

Bertrand Russell pyysi häntä helmikuussa 1955 tekemään selväksi suurelle yleisölle ja maailman hallituksille, ettei ydinsodassa olisi enää voittajia ja voitettuja, vaan seurauksena olisi täydellinen katastrofi. Miehet päättivät laatia vetoomuksen, joka tunnetaan nykyisin nimellä Russell-Einstein manifesti. Einstein allekirjoitti vetoomuksen 11.4.1955 ja lähetti sen Russelille. Se oli hänen viimeinen kirjeensä. Russellin saadessa kirjeen Einstein oli jo kuollut.

Dia 12: Kylmän sodan päättyminen (1989 – 1990)

Kuvassa kaatuu Albamian diktaattori Envier Hoxan patsas 20.2.1991 Albanian pääkaupunki Tiranassa.

Kylmän sodan päättyminen suhteellisen väkivallattomasti oli suuri voitto koko ihmiskunnalle. Lähes viidenkymmenen vuoden ajan maailma oli jakautunut kahteen poliittisesti erimieliseen ja kilpavarustelua harjoittavaan blokkiin. Kolmannen maailmansodan syttymistä pelättiin, ja tuo pelko oli realistinen.

Neuvostoliitto (1922 – 1991) oli 1980 -luvun lopussa maailman kaikkien aikojen suurin ydinasevalta, ja kommunistisen järjestelmän natistessa liitoksissaan iso osa sen ydinaseista oli sijoitettuna itsenäisyyttä havitteleviin osavaltioihin. Neuvotteluratkaisuun päätymisen tärkeyttä ei siis voine aliarvioida.

Miten tässä näin kävi? Oliko syynä asevarustelumenojen kasvamisen myötä konkurriin ajatunut NL, urheat ja uhmakkaat länsipoliitikot, kaukaa viisaat itäblokin johtajat vai kenties sadat tuhannet valehteluun ja sortoon kyllästyneet itäblokin asukkaat, joka mielikuvitusta ja rohkeutta käyttäen levittivät oikeaa tietoa virallisen propagandan sijaan, kokoontuivat henkensä uhalla osoittamaan mieltään ja pyrkimään länteen.

Epäilemättä kaikilla näillä oli oma vaikutuksensa, mutta kuten alla olevat esimerkit näyttävät, suuria massoja ei pidättele julminkaan järjestelmä, jos ihmiset ovat vakuuttuneita asiansa oikeudenmukaisuudesta.

Dia 13: Prahan kevät ja miehityksen vastustaminen 1968 – 1969

Noustuaan Tsekoslovakian johtoon uudistusmielinen Alexander Dubček (kuvassa) aloitti toimenpiteet poliittisten uudistusten tekemiseksi. Hänellä oli tavoitteenaan rakentaa inhimillisempää ja modernimpaa sosialismia lisäämällä sananvapautta, desentralisoimalla taloutta ja rehabilitoimalla stalinismin aikaisten poliittisten voinojen uhreja. Neuvostoliitto vaan vaati uudistusten keskeyttämistä, ja kun sitä ei tapahtunut, hyökkäsi liittolaisineen maahan 21.8.1968.

Dubčekin kehoituksessa Tšekkoslovakialaiset eivät nousseet aseelliseen vastarintaan, ja Unkarin vuoden 1956 kansannousun kaltaiselta, tuhansien ihmishenkiä vaatineelta konfliktilta vältyttiin. Aseellisen vastarinnan sijaan he harjoittivat aseetonta vastarintaa, kuten piraattiradioasemia, ihmismuureja, vesihanojen katkaisua, kylännimien vaihtamisia, kadonneita junia, yleislakkoja, metelöintiä, alastonkuvia, graffiteja ja ennen kaikkea yhteistyöstä kieltäytymistä.

Kahdeksan kuukauden ajan tsekoslovakialaiset kieltäytyivät yhteistyöstä miehittäjien kanssa, kunnes vallan otti Neuvostoliitolle mieluisa ehdokas.

KOR ja Solidaarisuus -liike Puolassa 1976 – 1989

KOR oli puolalainen ryhmittymä, joka auttoi vuoden 1976 -lakossa vangittuja poliittisia vankeja ja heidän omaisiaan. Se toimi inspiraationa ja tukijana Lech Wałęsan johdolla vuonna 1980 -virallistetulle Solidaarisuus -ammattiliittofeneraatiolle, joka onnistui painostamaan kommunistista hallintoa lakkojen, mielenosoitusten ja kiellettyjen painotuotteiden jakamisen avulla.

Poikkeustilan julistaminen (1981), Solidaarisuusliikkeen kieltäminen (1982) ja sen johtajien vangitsemiset eivät tehonneet, vaan maanalaisenakin toimintana Solidaarisuusliike kasvoi niin vahvaksi, että valtionjohdon oli pakko avata sen kanssa keskustelut 1980 -luvun lopussa. Huhtikuussa 1989 liike laillistettiin ja sen annettiin osallistua vaaleihin. Unionin ehdokkaat voittivat selvästi ja omalta osaltaan laukaisivat rauhanomaisten, antikommunististen vastavallankumouksien aallon Itä-Euroopassa.

Laulava vallankumous 1987 – 1990

Kansan yhdisti yhtenäisiin vaatimuksiin kesällä 1987 Tallinnan raatitorilta alkanut Laulava vallankumous. Lopuksi noin 300 000 virolaista kokoontui Tallinnan laululavan patsaalle laulamaan kansallislauluja, jotka olivat tuolloin kiellettyjä. Niistä tehtiin myös rock-sovituksia.

Laulava vallankumous kesti yli neljä vuotta, ja sen aikana tapahtui useita protesteja ja kansalaistottelemattomuutta. Kun Neuvostoliiton panssarivaunut vyöryivät maaseudulle vuonna 1991 tavoitteenaan kukistaa vallankumous, Viron korkein neuvosto ja Riigikogu julistivat Viron taas itsenäiseksi. Virolaiset toimivat ihmiskilpinä suojatakseen radio- ja tv-asemia neuvostopanssareilta. Laulava vallankumous johti siihen, että Viro sai itsenäisyytensä ilman verilöylyä.

Dia 14: Baltian ketju 23.8.1989

Noin kaksi miljoonaa toisiaan kädestä kiinni pitävää ihmistä muodosti 600 kilometriä pitkän ihmisketjun Tallinnasta Riian kautta Vilnaan. Kyseisenä päivänä tuli kuluneeksi 50 vuotta siitä, kun Saksa ja Neuvostoliitto solmivat Molotovin–Ribbentropin sopimuksen salaisen lisäpöytäkirjan, jossa Eurooppa jaettiin kahtia natsisaksan ja Neuvostoliiton etupiireihin. Neuvostoliitossa oltiin kyseisen lisäpöytäkirjan olemassaolo kiistetty.

Tapahtuman tarkoituksena oli väkivallattomasti muistuttaa historian epäoikeudenmukasiuudesta, Baltian maiden olemassaolosta ja keskinäisestä solidaarisuudesta. Kello seitsemän illalla ihmiset tarttuivat toisiaan kädestä ja seisoivat paikallaan parikymmentä minuuttia. Samana päivänä julkistettiin yhteisvetoomus maailmalle, jossa muistutettiin maiden halusta vapaasti päättää omista asioistaan.

Rauhanomainen, vuoropuheluun perustuva kehitys oli kirjattu keskeiseksi periaatteeksi Baltian kansanrintamien kokouksessa keväällä 1989. Myös toisenlaisen linjan kannattajia oli, toiset uskoivat, ettei itsenäistyminen olisi mahdollista ilman verenvuodatusta. Se, mikä oli yksille dialogia, oli toisille miehitysvallan kumartamista.

Onnistuttuaan Baltian ketjun ja koko Laulavan vallankumouksen rauhanomainen ja väkivallaton taktiikka sai vastakaikuja myös muissa maissa.

Paneurooppalainen piknik 19.8.1989

Unkarin ja Itävallan vastaisella rajalla oli jo pitkin kesää 1989 tingitty tiukoista matkustusrajoituksista. Maiden ulkoministerit olivat jopa katkaisseet symbolisesti aidan maiden rajalta. Käytännössä rajalla oli kuitenkin yhä kiinni.

Elokuun 19. päivänä Sopronpusztan raja-asemalla oli määrä järjestää Paneurooppalainen -piknik -rauhantapahtuma, jossa raja aukastaisiin kolmen tunin ajaksi ja unkarilaiset ja itävaltalaiset saisivat tavata toisiaan. Rajavartijat olivat saaneet ohjeet olla päästämättä mahdollisia rajan yli pyrkiviä muiden maiden kansalaisia.

Sadat Unkarissa lomaansa viettäneet itä-saksalaiset olivat kuulleet tapahtumasta ja lähestyivät rajaa aikomuksenaan loikata länteen. Ryhmässä oli eri-ikäisiä miehiä ja naisia, mukana myös lapsia ja lastenvaunuja työntäviä aikuisia.

Rajavartijoilla oli vaihtoehtona joko estää heidän pääry rajan yli väkivalloin tai päästää heidät ylittämään raja. Ratkaisu piti tehdä nopesasti. Ampuminen tuntui epäinhimilliseltä, mutta annettujen ohjeiden noudattamatta jättäminen johtaisi todennäköisesti vuosien vankilatuomioon.

Helsingin sanomien haastattelema silloinen unkarilainen rajaupseeri Arpad Bella kertoo: “Ei sellaisessa tilanteessa voinut olla epäinhimillinen. Eivät he olleet vihollisia vaan perheitä, ihmisiä, jotka halusivat päästä uuteen kotimaahan. Se ei ollut asia, johon olisi pitänyt puuttua sotilaallisesti. Se oli poliittinen asia.” Hän päätti päästää joukon rajan yli. “Muistan ihmisten kasvot, erityisesti silmät. Niistä kuvastui rauha ja onni siitä huolimatta, että osa itki, osa huusi ilosta.”

Leibzigin maanantaimielenosoitukset 4.9.1989 –

Leibzigin väkivallattomiin maanantaimielenosoituksiin oltiin alettu kokoontua 4.9.1989 lähtien vaatimaan matkustusoikeutta ja demokraattisia vaaleja. 9.10.1989 kaduille oli kertynyt 75 000 ihmistä. Viidessä kirkossa papit – erityisesti Nikolaikirchessä – muistuttivat suuttuneiden mieliin Mahatma Gandhin ja Martin Luther Kingin, kehottivat ihmisiä voittamaan ahdistuksensa, luopumaan väkivallasta, olemaan ystävällisiä jopa Stasin väelle.

Berliinin muurin murtaminen 9.11.1989

Saksan demokraattisessa tasavallassa (DDR) ei Gorbatšovin rohkaisemiin uudistuksiin nähty tarvetta, ja maan lehdistöstä sensuroitiin Perestroikaa kannattavat kirjoitukset. Maan johtaja Erich Honecker julisti vielä tammikuussa, että Berliinin muuri seisoo paikoillaan seuraavat sata vuotta. Lokakuussa Saksan demokraattisen tasavalta vietti 40-vuotisjuhliaan, joissa vieraillut Gorbatšov arvosteli maan pysähtyneisyyttä.

Unkarin avatessa syyskuussa Itävallan vastaisen rajansa, tuhannet itäsaksalaiset siirtyivät Unkarin kautta länteen. DDR:ssa pidettiin yhä laajamittaisempia mielenosoituksia rajan avaamisen puolesta, ja 9. marraskuuta maa avasi Saksan liittotasavallan vastaisen rajansa. Berliinin muuri kaadettiin ja yli miljoona saksalaista kävi viikonlopun aikana Saksan liittotasavallan puolella.

Kommunistinen puolue luhistui ja DDR:ssa järjesttettiin vapaat vaalit, jotka kristillinen puolue voitti. Uusi hallitus alkoi ajamaan Saksojen yhdistymistä, ja Saksan liittotasavallan markka otettiin käyttöön DDR:ssa seuraavana kesänä. Saksat yhdistyivät 3. lokakuuta 1990. Neuvostoliitto alkuun vastusti Saksojen yhdistymistä, mutta pyörsi kantansa Saksan liittotasavallan luvatessa Neuvostoliitolle taloudellista apua puna-armeijan poistamiseen maasta.

Samettivallankumous 17.11.1989

Samettivallankumous alkoii kun rauhallinen opiskelijamielenosoitus hajotettiin rajusti Prahassa 17.11.1989. Seuraavina päivinä 200 000 – 500 000 ihmistä kokoontui kaduille vaatimaan yksipuoluejärjestelmän kaatamista.. Marraskuun lopussa järjestettiin kahden tunnin koko maan kattava yleislakko.

Tšekkoslovakian kommunistinen puolue taipui painostuksen edessä ja maahan valittiin joulukuun alussa ei-kommunistinen hallitus. Joulukuun lopussa Alexander Dubček oli nimetty parlamentin puhemieheksi ja Václav Havel presidentiksi.

Edellä on mainittu vain muutamia esimerkkejä siitä tapahtumien ketjusta, joka johti kommunistidiktatuurin kaatumiseen itäisessä euroopassa. (Esim. Bulgaria 1989, Romania 1990 ja Vanhoillisten vallankaappausten estäminen Neuvostoliitossa 1991 jäivät tällä kertaa käsittelemättä).

Tapahtumien kulku osoittaa hienosti, kuinka rehellisyydellä, rohkeudella, uhrautuvaisuudella, oikeudenmukaisuudella ja anteeksiannolla on mahdollista taistella kylmäveristä ja väkivallalla uhkaavaa vastustajaa vastaan.

Dia 15: Kanlalaistottelemattomuuden ehdot

Suomalainen filosofi, teologi ja poliitikko Terho Pursiainen (s. 1945) kirjoittaa kirjassaan Vihreä oikeudenmukaisuus, että “Laki ei ole moraalisesti täydellinen. Se kieltää tekoja, jotka ovat moraalisia, ja sallii toisia tekoja, jotka ovat moraalittomia.”

Pursiaisen määritelmän mukaan kansalaistottelemattomuudessa on kyse teoista, jotka laki kieltää, vaikka omatunto vaatii niitä.

On kuitenkin erinomaisen tärkeää huomata, että moraali ei valtuuta rikkomaan mitä tahansa epämiellyttävää lakia millä tahansa tavoin. “On olemassa joukko tiukkoja reunaehtoja, joiden on oltava täytettynä, jotta laiton toiminta olisi moraalista. Julkisuudessa esillä olleissa suomalaisissa kansalaistottelemattomuuden tapauksissa ehdot eivät yleensä ole olleet täytettyinä, joten nämä laittomat teot eivät ole kansalaistottelemattomuutta vaan yksinkertaisesti vain rikollisuutta ja moraalittomuutta.”

Täyttääkö graffitin tekeminen tämän ehdon? Entiä talonvaltaus? Entä kettutarhaan murtautuminen ja kettujen vapauttaminen?

Viimeksimainitusta esimerkkinä kerrottakoon Pohjois-Ruotsissa tapahtuneesta murtautumisesta kettutarhalle, jossa murtautujat päästivät isolta kettutarhalta vapaaksi symbolisesti vain kaksi kettua, vaikka heillä olisi ollut mahdollisuus tehdä suurempikin vapautusoperaatio. Kettutarhaaja tuli paikalle, vei murtautujat väkivaltaisesti kotiinsa, sulki kellariin ja soitti poliiseille.

Asian tultua julkisuuteen suuren yleisön sympatiat kääntyivät kettuvapauttajien puolelle, koska he esiintyivät omilla nimillään, suostuivat ilomielin helle langetettuun tuomioon ja pyrkivät tekoa tehdessään minimoimaan laittomuuden. Sen sijaan kettutarhaajan väkivaltainen käytös auttoi heitä saamaan tapaukselle maksimaalisen julkisuuden.

Jos kerran Thoreau täytti nämä ehdot kieltäytyessään maksamasta veroja Yhdysvaltain hallitukselle koska Yhdysvallat oli hyökkäyssodassa Meksikoa vastaan, onko tämän päivän amerikkalaisillakin oikeus tai velvollisuus olla maksamatta veroa nykyiselle Yhdysvaltain hallitukselle, kun se käy hyökkäyssotaa Irakissa?

Dia 16: Johan Galtung (s. 1930)

Norjalainen sosiologi ja rauhantutkimuksen kehittäjä Johan Galtung on asunut eri puolilla maapalloa, mm. Yhdysvalloissa ja Japanissa. Ratkaisevan oivalluksen rauhantutkimuksesta ja päätöksen ryhtyä rauhantutkijaksi hän sai syksyllä 1951 ollessaan opiskeluaikanaan Suomessa kuukauden stipendimatkalla.

“Entä, jos ratkaisisikin ristiriidat sen sijaan, että ryhtyisi sotimaan sen vuoksi?” Galtung kysyi itseltää Helsingin Leppäsuonkadulla Domus Academicassa. Tästä näkökulmasta katsottuna sota ei ole ensisijassa epämoraalista, rikollista, hän päätteli, vaan yksinketaisesti tyhmää ja typerää.

“Käänsin ajatuksen tyhmyydestä tietämättömyyteen, omani mukaan lukien. Entä mitä tietämättömyydelle voi tehdä? Pitää hankkia tietämystä. Miten? Sitä sanotaan tutkimiseksi. Juuri sitä minä tarvitsen, ajattelin, sen täytyy olla rauhantutkimusta. Se on hieno asia, sitä minun täytyy alkaa lukea.”

Parhaimmillaan rauhantutkimus murtaa yleisesti hyväksyttyä ajatusta sotien välttämättömyydestä. Orjakauppiaita, kidutusvälineiden valmistajia ja sotien hyväksyjiä yhdistää “jos me emme myy, joku toinen myy, joten meidän tuotannon lopettaminen ei muuttaisi mitään” -ajattelu, mikä on Galtungin mukaan täydellisen looginen, mutta omaa häntäänsä syövä ajatteluketju, kehää kiertävä tunneli.

Galtungin mukaan ratkaisevaa ristiriitojen sovittelussa on heittää “joko tai” -ajattelu romukoppaan ja ottaa tilalle “sekä että” -ajattelu. Vähän sama kuin jin-jang -filosofia: kahden totuuden välistä ristiriitaa ei ratkaista erottamalla oikea ja väärä, vaan yhdistämällä oikea ja oikea.

Galtung vertaa rauhantutkimusta lääketieteeseen. Lääketiede tutkii keinoja parantaa sairauksia. Rauhantutkimus tutkii keinoja ennaltaehkäistä sotia ja vähentää väkivaltaa. Argumentti “sotia on aina ollut ja tulee aina olemaan” antaa yhtä on yhtä hyvän syyn olla tekemättä rauhantyötä kuin argumentti “tauteja on aina ollut ja tulee aina olemaan” antaa syyn olla tekemättä lääketiedettä.

Galtung oli yksi niitä harvoja, joka ennusti Neuvostoliiton romahtamisen 10 vuotta etukäteen. Kylmän sodan aikana hän harmitteli, että suurvaltojen suhteista kyllä puhutaan, mutta kaikki ovat vain kiinnostuneita siitä, kummalla puolella olet eivätkä siitä, miten konflikti saadaan ratkaistua.

Singing House Productions tarjoaa tätä luentoa oppilaitosten ja tapahtumien kuultavaksi hintaan 0 – 500 euroa tilaajan maksukyvystä riippuen. Standardihinta alle tunnin luennosta on 145 euroa + verot ja matkat.

Timo Virtala 5.11.2009
timo@virtala.com
045 784 055 74

Lähteitä:

Aurelius, Marcus: Itselleni – Keisarin mietteitä elämästä. Basam Books 2004.
Chadha, Yogesh: Gandhi, A Life (In UK: Rediscovering Gandhi). John Wiley & Sons, Inc., New York, 1998.
Eriksson, Johansson & Sundback: Rauhan saaret – Ahvenanmaan itsehallinto, demilitarisointi ja puolueeettomuus. Ålands Fredsinstitut 2007.
Frady, Marshall: Martin Luther King, Jr – A Life. Penguing Book 002.
Gandhi, M.K.: An Autobiography or The story of my experiments with truth. Jilendra T. Desai, Ahmedabad, India 2002.
Galtung, Johan: Rauhan tiellä. Tammi 2003.
Kallio, Kalle ja Metsämäki, Mikko (toim.): Pasifistin taskukirja. Suomen Sadankomitealiitto 2003.
Korhonen, Mikael ja Kuvaja, Christer: Lapinjärven historia – Kaksi kieltä, yksi kunta. Gummerus Kirjapaino Oy 1995.
Lindstedt, Jukka: Valtio näyttää voimansa – Arndt Pekurisen viimeiset päivät syksyllä 1941, Lakimies 6 / 1995.
Mikkelin kaupungin kotisivut 16.9.2009: Sortovuodet Mikkelin kaupungissa ja maalaiskunnassa http://xrl.us/bfk7yj
Nagler, Michel N.: Luento Berceleyn ylistossa: http://xrl.us/bf2qph
Paasilinna, Erno: Rohkeus – Arndt Pekurisen elämä ja teloitus. Otava 1998
Pursiainen, Terho: http://terhopursiainen.blogspot.com/2006/08/kansalaistottelemattomuus.html
Pursiainen, Terho: Vihreä oikeudenmukaisuus 1999.
Tolstoy, Leo: The Kingdom of God Is within You – Christianity Not as a Mystic Religion but as a New Theory of Life. University of Nebraska Press, Lincoln and London, 1984.
Tolstoy, Leo: Confession. W. W. Norton & Company, New York, London 1996.
Sharp, Gene: Väkivallattomuus – realistinen vaihtoehto
Sihvola, Juha: Maailmankansalaisen etiikka. Otava 2005.
Sivistyssanat. Otava 2001.
Suomen kielen perussanakirja
Väänänen, Jouko: Rauhaa, peace – pasifismin klassikoita. Like 2009.

4 comments on “Eheyttävä konfliktinratkaisu

  1. ahti

    Ennen luentoa olin sivari. Luennon jäleen rauhanmies. Kiitos!

  2. Timo Virtala

    Kiitos palautteesta, todella mukava kuulla!

  3. Pirta

    Upea sivu, paljon asiaa! :)

  4. kake

    Galtungin ajatus (joka tuskin on hänen keksimänsä) ei “joko tai” vaan “sekä että” on sisäisesti ristiriitainen.

    Galtung väittää, että pitää ottaa “sekä että” malli.

    Näin hän ehkä tietämättään väittää, että on olemassa “joko tai” -valintatilanne, jossa valitaan “joko tai” TAI “sekä että” valintatilanteen välillä.

    Hän ei tule huomanneeksi, että jos hänen ajatuksensa olisi totta, pitäisi olla mahdollista valita “joko tai” sekä “sekä että” mallit yhtä aikaa. Se on kuitenkin looginen mahdottomuus.

    Mistä näitä idiootteja sikiää?

Leave a reply