Ma 2.8.

10.00 – 11.00 Lehdistötilaisuus sekä Toivon siemeniä, pelon siemeniä -valokuvanäyttelyn avajaiset

To 5.8.

10.15 – 11.45 Combatants for Peace -järjestö esittäytyy Lapinjärvien koulutuskeskuksessa
17.00 – 19.00 Shaka & Koivuniemen herrat konsertoi Lapinjärven koulutuskeskuksessa

Pe 6.8. Hiroshima -päivä

17.30 Bussikuljetus Helsingistä Loviisaan lähtee Kiasman edestä
19.00 – 21.00 Home -dokumenttielokuva ja keskustelutilaisuus Kino Marilynissä
21.30 – 22.00 Rauhanajatuksia eri uskontojen edustajilta Laivasillalla
22 – 22.30 Kynttiläpuhe ja kynttiläkulkue Laivasillalta
22.45 Bussikuljetus Loviisasta Helsinkiin lähtee uimarannalta

La 7.8.

9.30 Bussikuljetus Helsingistä Loviisaan lähtee Kiasman edestä
8.00 – 12.00 Toritapahtuma, mm. rauhanlettuja, musiikkia ja Länsi-Sahara -infoa Loviisan torilla. Mukana mm. kuoro Ghanasta.
10.30 – 12.00 Neuvottelukunta kokoontuu Palvelutalo Esplanadissa, Kuningattarenkatu 7.
12.30 – 13.30 Loviisan vuoden 2010 rauhanpalkinnon luovutus tohtori Arno Gruenille sekä palkintopuhe Kino Marilynissä.
13.30 – 14 Lehdistön ja yleisön kysymyksiä
14.00 – 16.00 Jerusalem – rauhan kaupunki? -seminaari, mukana mm. Munib Younan, Jordanian ja Pyhän maan ev.lut. kirkon piispa sekä Combatants for Peace -järjestön edustajia. Kino Marilyn.
16.00 – 17.30 Onko mediasta totuuden näyttäjäksi? Rauhankasvatusinstituutin ja Pandin järjestämä seminaari, mukana Journalistiliiton puheenjohtaja Arto Nieminen sekä toimittaja, Iran -asiantuntija Liisa Liimatainen, taiteilija ja vapaa toimittaja Lauri Kojo ja israelilainen toimittaja ja aseistakieltäytyjä Lior Volinz. Kino Marilyn.
18.00 – 19.30 Home -dokumenttielokuva Kino Marilynissä
20.00 – 21.00 Etnokonsertti Laivasillalla
21.30 Bussikuljetus Loviisasta Helsinkiin lähtee Laivasillalta

Su 8.8.

10.30 Bussikuljetus Helsingistä Loviisaan lähtee Kiasman edestä
12.00 – 13.30 Ekumeeninen Rauhanmessu Loviisan kirkossa
13.30 – 14.00 Kirkkokahvit
14.00 – 15.00 “Väkivallan kulttuurista rauhan kulttuuriin -näyttelyyn tutustumista
15.00 – 16.00 You’ll never walk alone -kirkkokonsertti Loviisan kirkossa
16.00 Bussikuljetus Helsinkiin lähtee Loviisan kirkon edestä
16.00 – 17.00 Yhteislaulua Palvelutalo Esplanadissa

Bussikuljetusten hinta on 5 e. Etukäteisilmoittautuminen sähköpostitse osoitteeseen teemu@kaapeli.fi.

Lisätietoja: Timo Virtala, 045 784 055 74, timo@virtala.com ja www.facebook.com/LovPeaceForum, www.twitter.com/LovPeaceForum, sekä tietysti:

Loviisan rauhanfoorumi on erilaisten ihmisten, ideoiden, kulttuurien ja uskontojen kohtauspaikka. Tavoitteena on kanssakäymisen, keskustelun ja taiteen keinoin lieventää ihmiskunnan pelkoja, kehitellä ratkaisuja ristiriitoihin ja tuoda iloa ihmisten elämään. Tapahtumia järjestetään vuosittain Hiroshima-päivän (6.8.) yhteydessä. Järjestäjänä toimii Suomen kristillinen rauhanliike ja suojelijana presidentti Tarja Halonen.

Jerusalem – rauhan kaupunki? –seminaarissa pohditaan Lähi-Idän tilannetta. Keskustelussa mukana mm. Jordanian ja Pyhän maan ev-lut kirkon piispa Munib Younan sekä entisten israelilaissotilaiden ja entisten palestiinalaistaistelijoiden yhdessä muodostaman Combatants for Peace -järjestön edustajia. Puheenjohtajana toimii suurlähettiläs Ilri Rantakari.

Loviisan vuoden 2010 rauhanpalkinto myönnetään sveitsiläis-amerikkalaiselle psykoanalyytikko Arno Gruenille. Elämäntyönään Gruen on tutkinut ihmisen väkivaltaisuuteen johtavia syitä ja haastanut siten Freudin käsityksen ihmisen luontaisesta väkivaltaisuudesta. Palkinnonluovutustilaisuudessa Gruen pitää puheen, joka tullaan tulkkaamaan suomeksi.

Onko mediasta totuuden näyttäjäksi? -keskustelutilaisuudessa median valtaa ruotivat mm. Journalistiliiton puheenjohtaja Arto Nieminen, Iran -asiantuntija Liisa Liimatainen, israelilainen toimittaja ja aseistakieltäytyjä Lior Volinz, Rauhankasvatusinstituutin puheenjohtaja Aarni Tuominen sekä tilaisuuden järjestäjä, taiteilija ja vapaa toimittaja Lauri Kojo. Puheenjohtajana toimii Rauhankasvatusinstituutin pääsihteeri Pirjo Härö

Musiikkia on tänä vuonna runsaasti. Lapinjärvellä esiintyy Shaka & Koivuniemen herrat, Loviisan torilla ghanalainen Voices of Praise -kuoro ja Nykyajan kansanlauluja laulava Marja-Leena Airaksinen, kirkkokonsertissa Laura Virtala ja Jukka Nykänen ja Palvelutalo Esplanadissa yhteislaulua vetää Rauno Kinnunen. Lauantai-iltana Laivasillalla yleisöä tanssittaa jo kolmantena vuonna peräkkäin gambialais-senegalilainen musiikki.

Rauhanajatuksia eri uskontojen edustajilta kuullaan Laivasilla ennen kynttiläkulkueen lähtoä. Järjestäjänä toimii Religions for Peace -järjestö. Tilaisuuden jälkeen, juuri ennen Hiroshima-päivän kynttiläkulkuetta, Outi Arajärvi pitää kynttilöpuheen.

Home -dokumenttielokuva on Yann Arthus-Bertrandin vuonna 2009 onhjaama ihmiskunnan historiasta ja luontosuhteesta kertova taideteos. Eri puolilla maailmaa kuvattu dokumentti tuo eteemme maailman henkeäsalpaavan monimuotoisuuden ennennäkemättömällä tavalla.

Näyttelyitä on kaksi: Toivon siemeniä, pelon siemeniä – 40 vuotta miehitystä palestiinalaisalueilla -valokuvanäyttely Loviisan kirjastossa on auki arkisin kirjaston aukioloaikoina. Väkivallan kulttuurista rauhankulttuuriin -näyttely Lovisa Gymnasiumissa on auki 6.-8.8. klo 12-17 sekä koulun aukioloaikoina elokuun ajan.

En kannata yleistä asevelvollisuutta. Lainkuuliaisten kansalaisten pakottaminen vankilan uhalla olemaan viranomaisten määräämässä paikassa tekemässä viranomaisten määräämää työtä ei kuulu sivistysvaltioon. Tiedän mistä puhun, olen työskennellyt yli seitsemän vuotta panemassa toimeen kyseistä pakkoa. Pakottamisen haitat ovat suuremmat kuin siitä saatava hyöty. Nuoret miehet asuvat ulkomailla, heillä on uraputkia urheilun, taiteen, tieteen tai bisneksen saralla, heillä on huumeriippuvuuksia, yksityisyrityksiä, lapsia, sosiaalisia kammoja, sairaanloista ujoutta, ylitsepursuavaa sosiaalisuutta ja vaikka mitä kummallisuuksia. Nykynuoret eivät ole tulleet yhdestä muotista, ja yhteen muottiin heitä on turha yrittää pakottaa.

Mikä vielä olennaisempaa, yhteiskuntaamme ei uhkaa mikään sellainen vaara, joka antaisi syytä määrätä kaikki nuoret miehet asekoulutukseen. Ja jos uhkaisikin, nykyisen suuruinen massa-armeija ei ole tehokkain tapa sen tuon vaaran torjumiseksi. Määrä ei korvaa laatua, se on todettu puolustusvoimienkin taholta: “Pelkään, että suuri (sodanajan joukkojen) lukumäärä alkaa pikemminkin heikentää kuin vahvistaa puolustuksemme uskottavuutta, kun verrataan meillä ja muualla joukkojen varustamiseen ja ylläpitoon käytettävissä olevia resursseja,” totesi puolustusvoimien silloinen komentaja Juhani Kaskeala tammikuussa 2008 maavoimien esikunnan avajaisjuhlassa.

Jos ja kun päättäjät edellämainitusta huolimatta haluavat pitää kiinni yleisestä (ase)palveluksesta, tulisi sen muuttaa kansalaispalvelukseksi. Lähtökohtana ei tulisi olla aseelliseen kriisiin valmistautuminen, vaan yhtäältä uudet turvallisuusuhat kuten suuronnettomuudet, pandemiat, tietoverkkouhat, globaali epätasa-arvo – ja toisaalta väkivallattomien konfliktinratkaisumallien opettaminen ja rauhanajan yhteiskunnan rakentaminen.

Järjestelmän tulisi olla siinämäärin valikoiva, ettei palveluksen välttämisestä tarvitsisi laittaa ketään vankilaan. Kaikki opiskelunsa päättäneet, 18 – 30 -vuotiaat Suomen kansalaiset, määrätään sakkorangaistuksen uhalla työvoimatoimiston ja puolustusvoimien yhdessä järjestämiin kutsuntoihin, joiden tarkoitus on palvelusvelvollisen elämäntilanteen ja palveluksen suorittamismotivaation kartoittaminen. Palvelukseen määrätään henkilökohtaisen haastattelun perusteella, muille annetaan lykkäystä määräämättömäksi ajaksi. He siis eivät saa vapautusta, vaan tarpeen tullen heidät voidaan määrätä uuteen haastatteluun.

Määräyspäätöstä mietittäessä tilannetta tarkastellaan kolmesta näkökulmasta: 1) yhteiskunnallinen hyöty laajassa mielessä, ei pelkästään kriisivalmiuksien, vaan myös rauhanajan yhteiskunnan rakentamisen kannalta, 2) valtion kriisivalmiuden ylläpitäminen ja 3) palvelusvelvollisen oma etu ja elämäntilanne.

Lykkäystä saa paitsi sairauden ja opiskelun, myös ulkomailla asumisen, lapsien kasvattamisen, yksityisyrittäjyyden tai muiden työesteiden, elämäntilanteen tai motivaation puuttumisen takia. Työttömät määrätään palveluksen herkemmin kuin työelämässä olevat. Suorittamisesta saa etuja ja arvostusta.

Palveluksen pituus on kaikille sama, 6 kuukautta. Palvelustaan suorittaville ei anneta asunto- ja ruokaetuja, vaan heille maksetaan palkkaa, josta maksetaan veroa ja josta kertyy eläkettä. Väärinkäytökset ja byrokratia vähenevät, ja yksilöä totutetaan työelämään.

Palveluspaikkana toimii armeija, valtion-, ja kunnan laitokset ja kansalaisjärjestöt Suomessa ja ulkomailla. Puolustusvoimille, väestönsuojeluun ja öljyntorjuntaan hakeutuvat saavat laajan koulutuksen, mutta muuten lähtökohtaisesti kyse on työvelvollisuudesta, ei oppivelvollisuudesta.

Puolustusvoimien taso nousee ja ammatillistuu, kun palveluksen suorittavat vain motivoituneimmat. Osa jää armeijaan töihin pitemmäksi ajaksi. Väestönsuojelu-, palokunta sekä öljyntorjunta yms. sektoreita on syytä kasvattaa sinne haluavien palvelusvelvollisten avulla. Kriisivalmiuksia ylläpitämään tarvitsemme ensisijaisesti rautaisia ammattilaisia ja toissijaisesti motivoituneita palvelusvelvollisia, mutta emme missään tapauksessa sinne pakotettuja jarruttajia.

Siviilipuolen töitä koordinoi kotikunnan työvoimatoimisto. Palvelusvelvollisia pyritään ohjaamaan erityisesti sellaisille sektoreille, jossa töitä riittää ja pula työn tekijöistä. Sairaalat, koulut, vanhainkodit, varhaiskasvatussektorit tarvitsevat kipeästi avustajia ja nuoria, uranvalintaa miettiviä kokeilijoita. Siviilipuolella työskentelevien tehokkuus, työmotivaatio ja arvostus nousevat, kun heidän työtään arvostetaan palkassa ja heti palvelusvelvollisuuslain ensimmäisistä lauseista lähtien.

Palveluksen voi suorittaa myös ulkomailla, esimerkiksi Suomen suurlähetystöissä tai valtion, suomalaisten tai ulkomaalaisten kansalaisjärjestöjen kehitysyhteistyöprojekteissa. Viimeksi mainittuun käytetyt rahat lasketaan kehitysyhteistyörahoiksi. Suomen kilpailukyvyn lisäämisen nimissä Suomen nuorisoa, erityisesti miehiä, pitäisi patistaa saamaan ulkomaankokemuksia ja tottumusta kansainvälisistä piireistä.

Otetaan lähtökohdaksi yhteiskunnan hyöty laajassa mielessä. Ajatellaan kriisiajan valmiuden lisäksi myös syrjäytymisen, alkoholismin, väkivallan ja työttömyyden ennaltaehkäisyä, nuorten saamista mukaan työelämään ja talkoohengen nostattamista. Luodaan järjestelmä, joka osoittaa käytännössä että valtio ei ole etäinen, epämääräinen ja pelottava, vaan valtio olemme me, ja valtiomme tarkoitus on toisistamme huolehtiminen.

Kirjoitukseni pointti oli aivan muualla, ja se oli mainittu otsikossa: missä välittäminen kasvaa? Miten saisimme luotua Suomeen ilmapiirin, että välittäisimme täällä asuvista lapsista, vanhuksista, sairaista ja köyhistä? Oma vastaukseni on, että kansallinen välittäminen ei lisäänny mummonkäännytyspäätösten kaltaisella politiikalla. Se ei lisäänny sulkemalla rajat ja olemalla itsekäs. Päin vastoin, silloin lisääntyy itsekkyys. Säästyneillä rahoilla ei auteta apua tarvitsevia, vaan se menee erinäisten ryhmien omien etujen ajamiseen.

Suomi oli 70-luvulla rutiköyhä valtio verrattuna nykypäivään. Kuinka suuressa määrin elintason kohoaminen on auttanut kaikkein köyhimpiä ja apua tarvitsevia? Vai onko käynyt kenties päin vastoin, että rikkauksien lisääntyessä myös itsekkyys on lisääntynyt?

Ajattelun “auttakaamme ensin oman maan apua tarvitsevia ja vasta sitten muita” -ongelma on, että en usko että koskaan tulee eteen sellaista tilannetta, että paikallinen turvattomuus ja hätä katsottaisiin poistuneeksi. Näistä asioista keskusteltiin epäilemättä jo vuonna 1975, jolloin Suomen bruttokansantuote per henkilö oli 20 000 Yhdysvaltain dollaria. Vuonna 1995 vastaava lukema oli 30 000 ja vuonna 1998 CIA:n tilaston mukaan 37 000 dollaria. Uskon että sama keskustelu (autammeko köyhiä maita nyt vai sitten kun omat asiamme on kunnossa) tulee jatkumaan myös sitten kun Suomen bkt ylittää 40 000 ja 50 000 rajan.

Valitettavan usein ihmiset tuntuvat ajattelevan, että on vain kaksi vaihtoehtoa siinä, miten Suomen valtion ja suomalaisten tulisi suhtautua maailman satoihin miljooniin köyhiin: auttaa kaikkia kaikilla rahoillamme tai ei auttaa ketään ollenkaan. Sekä nykytilanne että se tilanne minkä näkisin ideaaliksi, on kuitenkin jotain siltä väliltä.

Toivottomuuteen ei ole mitään syytä. Maailma on epätäydellinen ja sellaisena pysyy. Meidän tehtävämme on yrittää parhaamme. Tässä suhteessa en näe eroa oman yhteiskuntamme rakentamisen ja maailman satojen miljoonien köyhien auttamisen välillässa ja helsinkiläisten alkoholistien auttamisessa. Kumpikaan tehtävä tulee tuskin koskaan valmiiksi, mutta minulla ei ole pienintäkään epäilystä siitä, ettemmekö voisi parantaa tilannetta nykyisestä.

Maahanmuuton rajoittamista perustellaan usein sillä, että se tulee yhteiskunnalle liian kalliiksi, ja että nuo rahat tulisi sen sijaan käyttää Suomessa jo asuvien köyhien, vanhusten ja sairaiden hoitoon. Valtion budjetti on kieltämättä rajallinen, eikä raha kasva puissa. Mutta missä kasvaa huolenpito, inhimillisyys ja välittäminen? Mitä sille käy, jos lainsäätäjät ja viranomaiset antavat mummojenkarkoituspäätöksillään signaalia, ettei meidän tule huolehtia kanssaihmisistämme? Auttavatko tuollaiset päätökset jakamaan täällä olevat rajalliset resurssit viisaammin täällä olevien kesken? Pelkään että siinä käy päin vastoin. Pelkään, että jos Suomi valtiona toimii itsekkäästi, myös täällä asuvat ryhmät alkavat toimia itsekkäästi. Rikkaat ajavat rikkaiden asiaa, köyhät köyhien, ahtaajat ahtaajien, pk-seutulaiset omaansa jne.

Sain Facebookissa kutsun liittyä ryhmään TÄYSIMITTAINEN KAPINA MEDIAMAKSUA VASTAAN. En liittynyt ensinnäkään siksi, että minulla ei ole liittyä ryhmiin joiden nimi on kirjoitettu kokonaan isoilla kirjaimilla. Sosiaalisissa medioissa pitäisi päteä sama kohteliaisuussääntö kuin kommunikaatiossa yleensä: ei saa huutaa. Toinen syy on se, että televisiottomuudestani huolimatta kuulun mediamaksun kannattajiin. Olen Ylen suurkuluttaja, kuuntelen Ylen radiokanavia ja selailen uutisia, arkistoja ja muuta materiaalia netistä päivittäin. Mielestäni on täysin välttämätöntä, että meillä on yksityisten mediatalojen lisäksi Yleisradio, jonka pääsääntöisenä tehtävänä ei ole voiton tuottaminen vaan kansan sivistäminen – niin vanhanaikaiselta kuin se kuulostaakin – ja kieli-, kulttuuri- yms. vähemmistöjen mediapalveluiden turvaaminen.

Nykyinen tv-lupamaksujärjestelmä on epäonnistunut, siitä lienemme kaikki samaa mieltä. Lainkuuliaiset maksavat, röyhkeät luistavat ja me televisiottomat joudumme vakuuttelemaan televisiottomuuttamme henkilölle, joka pitää meitä valehtelijana. Absurdi tilanne. Ylen rahoittaminen valtion budjetista on parempi malli kuin nykyinen televisiomaksu, mutta sen ongelma on, että silloin kulloinenkin hallitus voisi kiristää ja löysätä Ylen budjettilompakon nyörejä sen mukaan miellyttääkö Ylen anti heitä vai ei. Se olisi toisaalta äänestäjien tahdon toteuttamista, mutta toisaalta se veisi pois itsenäisyyttä, pitkäjännitteisyyttä ja pahimmillaan tekisi mediatalosta jotain mitä se ei missään tapauksessa saa olla: vallanpitäjien hännystelijän. Eikä tuollaista summaa – 400 miljoonaa – sitä paitsi valtion budjetista niin vain löydy.

Yleä siis tarvitaan, mutta jotain jättäisin Ylen annista pois, nimittäin nimittäin superkalliit urheilun kansainväliset suurtapahtumat. Ilokseni sain huomata että myös Yleisradion hallintoneuvoston puheenjohtaja, kansanedustaja Kimmo Sasi (kok.) on tällä kannalla. Urheilu on sotaa ilman aseita, kirjoitti Oscar Wilde aikoinaan. Omasta mielestäni kyse on aikuisten leikistä, joka parhaimmillaan on terveellistä, piristävää ja elämänlaatua parantavaa, mutta jonka yhteiskunnallinen asema on noussut sfääreihin, missä sen ei missään nimessä saisi olla. Asemaa voi mitata esimerkiksi rahalla: Tiger Woodsin vuosiansiot olivat viime vuonna 110 miljoonaa dollaria ja Kimi Räikkösen 45 miljoonaa dollaria. Baseballpelaaja Alex Rodriguez, joka on julkisesti tunnustanut käyttäneensä dopingia, on solminut kymmenen vuoden ja 252 miljoonan dollarin pelisopimuksen.

Mistä nämä rahat tulevat? Onneksi ei sentään teidän televisiolupamaksusta, sillä golfia, formuloita ja baseballia ei Ylen kanavilla näytetä. Mutta olympialaisia, jalkapallon ja yleisurheilun MM- ja EM-kisoja, jääkiekon ja hiihdon MM-kisoja näytetään. Nykypäivä -lehden artikkelin mukaan YLE maksaa kuluvana vuonna urheilun lähetysoikeuksista 20 miljoonaa euroa. Kyseessä ovat pelkät oikeudet lähettää kuvaa ja ääntä, päälle pitää laskea roppakaupalla tekniikan ja henkilöstön kuluja, lehti huomauttaa. Ylen televisomenoista urheilu vei viidenneksen, vaikka sen osuus lähetystunneista oli vain seitsemän prosenttia.

Sasin ehdotuksen toteuttaminen ei poistaisi kansalaisten tärkeimmäksi näkeviä kisoja “ilmaisilta” kanavilta. “Jos Sasin ajatus ottaisi tulta, näkyisivät isoimmat urheilutapahtumat siis edelleen ilmaisilla kanavilla, mutta mainoskatkojen kanssa. Kehitys olisi oikeastaan vain jatkoa jo aiemmin tapahtuneelle. MTV3 ja Nelonen näyttävät jo nyt esimerkiksi yleisurheilun Grand Prix -kisoja, mäkihyppyä Keski-Euroopan mäkiviikkoineen ja formuloita, jotka kaikki olivat aiemmin Ylellä.”, kirjoittaa Nykypäivä.

Urheilun lähetysoikeuksista ja muista kuluista säästyneet rahat voitaisiin käyttää joko uutis-, kulttuuri-, tiede- ja lastenohjelmiin, tai sitten pitämään kansalaisten vuosittain maksamaa mediamaksua kohtuullisella tasolla.

Moottoriurheilun olemassaoloa on puolusteltu sillä, että se auttaa autoteollisuutta kehittämään entistä kestävämpiä ja parempia tuotteita. Muistan joskus lukeneeni moottoriurheilun sisäpiiriläisenkin epäilleen tätä väitettä, sillä esimerkiksi Formula 1:ssä käytetty tekniikka on edennyt liian kauaksi arkiautoilusta. Taloussanomien sähköautojen kehitystä käsitellyt juttu antoi idean, ja tuskin olen ensimmäinen joka sen esittää: kielletään moottoriurheilulta polttomoottorit ja katsotaan, millaisella vauhdilla sähköautotekniilla lähtee kehittymään, kun sen edelläkävijänä toimii moottoriurheiluviihde.

Lisää aiheesta:
Taloussanomat: Kohta autosi kulkee tuulivoimalla
Yle: Moottoriurheilun ja ilmastonmuutoksen yhteys ei urheilutoimituksia juuri kiinnosta

Kauneus

Logiikka

Pelottelu

Viihde

Yllä esitetyistä omia suosikkejani on ehdottomasti kaksi ensimmäistä eli huumori ja kauneus. Home -dokumenttielokuva löytyy kokonaisuudessaan You Tubista. Logiikka -videonkin kannattaa kahlata läpi, vaikka se onkin lähes kymmenminuuttinen yksinpuhelu.

When there is no future -tyyppilillä järjettömillä sloganeilla pelottelu ei oikein sytytä ainakaan minua. Pelkäämme aina tulevaa ympäristökatastrofia, vaikka maailman nykyistä tilaa voisi hyvällä syyllä kutsua katastrofiksi. Ihminen on ennen kaikkea sopeutuja. Vaikka tilanne olisi kuin Terminaattor 2 -elokuvan alussa – kaupunki täynnä raunioita, pääkalloja ja ihmistä vastaan taistelevia koneita – uskon että jäljelle jääneet ihmiset yhä vain ajattelisivat tulevaa katastrofia, ei senhetkistä. “Jos tämä hyökkäys epäonnistuu, olemme pulassa…”

Vetoomus ympäristötietouden herättämiseksi löytyy myös uusimman Hesarin Kuukausiliitteen kannesta. Kuvassa on neandertalin ihminen ja teksti kuuluu: “Onneksi neandertalinihminen ei saanut päättää ydinvoiman rakentamisesta. Mutta Suomen eduskunta tekee pian päätöksen, joka vaikuttaa ihmisten elämään vielä 250 000 vuoden kuluttua”.

Yksi parhaista ympäristötietouden herättäjistä on tilastojen ja viimeisimpien tieteellisten tutkimustulosten asiallinen esilletuonti. “Yhden naudanlihakilon tuottaminen synnyttää yhtä paljon hiilidioksidipäästöjä kuin 250 kilometrin ajaminen tavanomaisella eurooppalaisella autolla,” kerrotaan uusimmassa Maailman tila -raportissa. Alla olevaa kansikuvaa klikkaamalla saa lisätietoja.

Kun aikaisemmin esittelemäni Zlatan päiväkirja oli lapsen, niin nyt vuorossa oleva Fools Rush In on nuoren näkökulma Sarajevon piiritykseen (1992 – 1996). Kumpikin on tosikertomus piiritetyn kaupungin sisältä, vaikkakin jälkimmäisen kirjoittaja on mitä suuremmassa määrin ulkopuolinen, amerikkalainen 27-vuotias kovia kokenut seikkailija. Kirja kuvailee Sarajevoa, sarajevolaisia ja koko Bosnian sotaa ainutlaatuisella ja yllättävällä tavalla. Suosittelen lukemaan, tosin kritiikkinä todettakoon, että kirjassa on niin paljon viinaa, valittamista ja jonkin verran myös varastamista, että mieleen nousi myös kysymys, onko Bill Carter sittenkään 11-vuotasta Zlataa aikuismaisempi.

Viinaa Bill juo etupäässä brittiläis-ranskalaisen klowneiksi pukeutuneiden ruoka-avustusta jakavan The Serious Road Trip -ryhmän jäsenten kanssa. Heidän kyydillään hän matkustaa kroaattiarmeijan tarkastuspisteiden, miinoitettujen alueiden ja osuutensa kuormasta vaativien serbiarmeijan tarkastuspisteiden kautta piiritettyyn kaupunkiin. Perillä sotaa käyvän kaupungin rauhallisuus on yllätys. Juoksuhautojen, viheltävien ohjusten ja napalmin tappamien lasten sijaan hän näkee aurinkoisen kaupungin, jonka kadulla kävelee rauhallisesti asiallisesti pukeutuneita lapsia, aikuisia ja vanhuksia. Vuosien reppumatkustelun kuluttama Bill huomaa olevansa kaupungin rähjäisimmästä ja likaisimmasta päästä.

The Serious Road Tripin idea on jakaa Britanniasta ostettuja ruoka-avustustarvikkeita suoraan niitä tarvitseville. Ruuan päätymistä pimeille markkinoille yritettiin välttää viimeiseen asti, joten viiden rekkakuormallisen jakamiseen kului aikaa viikkoja, toisinaan jopa kuukausia. Karkkien jakamisen sijaan ryhmä viihdytti paikallisia lapsia pienimuotoisilla sirkusesityksillä. Ryhmä asettui asumaan ja varastoi tarvikkeensa yhteen kaupungin vaarallisimmista rakennuksista, toiseen kahdesta UNIS -tornista, 300 metrin päässä lähimmästä rintamalinjasta. Rauhan aikana tornit olivat yritysten ja järjestöjen toimistorakennuksia, mutta Billin sinne saapuessa pommitettuja, palaneita ja hylättyjä. He ajoivat rekat kellariparkkiin ja nukkuivat, ryyppäsivät ja pelasivat pingistä kerroksessa, josta avautui näkymä yli rakennus rakennukselta tuhoutuvan kaupungin. Seinäjulisteista päätellen ryövätty ja tuhottu kerros oli alun perin kuulunut matkatoimistolle.

Pikku hiljaa sotaa käyvän kaupungin todellisuus, sattumanvaraisen kuoleman raastava läsnäolo, nostaa päätään. Bill tutustuu paikallisiin, juhlii, pelaa heidän kanssaan jalkapalloa ja erkaantuu TSRT -ryhmästä. Kaupunkilaisten kanssa jutellessa hän ei aisti vihaa, vaan modernien ihmisten hämmennystä ja häpeää käsittämättömän ja yllättävän teurastuksen keskellä. Bill ei voi käsittää, miksi länsimedian Balkan -reportaaseissa haastatellaan aina hampaattomia, risuja kantavia mummoja, kun kaupunki on täynnä trendikkäitä ja englantia puhuvia nuoria. Myös avustusjärjestöjen byrokratia sekä YK:n, EU:n ja Naton saamattomuus saavat kritiikistä osansa.

Kadulla leikkivien lasten kautta Bill pääsee ystävystymään paikallisen perheen kanssa. Ulkona lapset leikkivät autonrötisköissä, laulavat Ace of Basea ja tupakoivat salaa vanhemmiltaan, mutta kotona jokainen ateriahetki on pyhä. Ruoka valmistetaan ja se syödään sellaisella kunnioituksella ja rauhallisuudella, että hetki kelpaisi vaikka viimeiseksi ateriaksi. Despoottisen isän varjossa kasvaneelle ja rakkaan tyttöystävänsä vuosia sitten auto-onnettomuudessa menettäneelle Billille tämä on uutta ja arvokasta.

Bill ei epäröi ottaa kantaa päivitellessään kaupunkia piirittävien serbien järjetöntä raakuutta ja kaupunkia puolustavien bosniakkien (länsimedia kutsui heitä muslimeiksi, vaikka osa Billinkin ystävistä oli niin maallistuneita, etteivät olleet käyneet moskeijassa kertaakaan koko elämänsä aikana), kroaattien ja Sarajevon serbien sisukkuutta. Teoria, jonka mukaan Bosnian sota olisi kommunismin aikana tukahdutettuina pidettyjen historiallis-etnisen vihanpidon seurausta, ei saa Billiltä ymmärrystä.

”Jos Navajo-intiaani kävelisi arizonalaisen hotellin aulaan ja tappaisi tusinan pukuihin pukeutuneita valkoihoisia miehiä, ja niin tehdessään vaatisi oikeutta esi-isilleen, miten yhteiskuntamme tähän reagoisi? Haastaisimme hänet oikeuteen murhasta ja panisimme vankilaan. Tehty. Kyse ei olisi ollut Navajojen historiallisista oikeuksista, vaan joukkomurhan tekemisestä.” Pitäisi olla itsestään selvää, ettei myöskään sarajevolaisia lapsia vuoriston suojasta ampuva serbi voi perustella tekoaan historiallisilla syillä.

Kuukaudet ja vuodet vierivät, ja lopulta Bill oivaltaa sen, minkä lukija saattoi huomata jo kirjan alussa: kritisoidessaan länsimediaa hän on ollut ylpeä, ennakkoluuloinen ja yleistävä. Lopultakin hän tarttuu itse kameraan ja ryhtyy tekemään kokemastaan ja näkemästään dokumenttielokuvaa. Sattuman, sinnikkyyden ja mitä monimutkaisempien järjestelyiden ansiosta kuvioon astuu eräs maailmanparantamisesta kiinnostunut irlantilaisbändi. Aloitetaan lähetykset, joissa Bill haastattelee sarajevolaisia ystäviään, ja kuulijoina ja katselijoina ovat kymmenien tuhansien suuruiset konserttiyleisöt eri puolilla Eurooppaa.

Lähetysten jälkeen Bill löytää itsensä dublinilaisen asunnon parvekkeelta Bonon vaimon tarjoilema viinilasi kädessään keskustelemassa Salman Rushdien kanssa projektistaan. Rushdien mielestä suorat videolähetykset sotaa käyvästä kaupungista konserttiyleisölle oli lähes groteski, mutta silti voimakas teko, ja ennen kaikkea niiden toteuttaminen oli parempi kuin että ei olisi tehnyt asialle mitään. Dokumentilla itsellään ei ollut vielä tässä vaiheessa nimeä. Bono ehdotti Miss Sarajevoa, joka viittaisi Sarajevossa sodan aikana järjestettyyn kauneuskilpailuun. Bill ei pidä siitä, koska se ei ole dokumentin pääaihe, mutta suostuu, kun Bono lupaa kirjoittaa aiheesta laulun.

Bill palaa takaisin Sarajevoon ja keskittyy dokumentin tekoon. Hänen ratkaisunsa sodan lopettamiseksi olisi, että Nato pommittaisi kaupunkia piirittävien serbien asemat. Tätä hän ja suurin osa kaupunkilaisista sai odottaa lähes neljä vuotta. Sinä aikana Serbit ehtivät ampua kaupunkiin 500 000 kranaattia, jotka haavoittivat 50 000 ihmistä ja tappoivat 10 000, ennen kuin länsimaat aktivoituivat asiassa. Naton pommituksien alettua piiritys oli ohi viikossa.

Fools Rush In – A True Story of Love, War, and Redemption
Bill Carter
Wenner Books
ISBN 1-932958-50-9

Crises, Conflicts and Development: Multifaceted Perspectives to Security 11. – 12.2.2010 Helsinki, Finland. Organizer: Finnish Society for Development Research. Website: http://www.kehitystutkimus.fi/conference.

Given my background as a peace activist and peace educator – not as a scientist – this is not going to be a academic paper in the traditional sense. I’ll tell about my impressions from the field, how I see the aim of peace education, the problems of peace education in Finland today, and finally I’ll share some suggestions on how to make the situation better.

The Aim of Peace Education

In November 2009 I traveled around Sarajevo, the capital of Bosnia Herzegovina, interviewing people about their home town. I met artists, bureaucrats, activists, small-business owners and religious professionals, who were very eager to talk about the great spirit of Sarajevo, and also about the difficult times during the siege of 1992 – 1996. At the end of each interview I had some standard questions, and one of them was: What can we do in order to prevent future wars. Most of the people had great difficulties to answer this question. “Punish the real war criminals, the soldiers, not only the leaders,” answered one. “Make the media promote tolerance,” said another. “People should travel more,” answered the third, but these where exceptions. Almost everyone else didn’t answer the question at all.

As a peace activist and peace educator, I ask this question regularly, both to myself and my pupils, but also to people outside of the peace education field. Instead of an answer, very often I face skepticism. “Wars have always existed and will always exist. You can’t heal the world by hugging each others and avoiding military service,” as one person answered to my invitation to Loviisa Peace Forum. I had not asked him to hug anyone or avoid military service, but welcomed him to contemplate how are we to reduce violence in our society.

Apathy is the biggest obstacle engaging people in peace and human rights work. If people don’t believe it is possible to preempt wars and reduce violence, then the struggle is lost from the outset. From one perspective people who have fallen into apathy are right: in the colossal questions of humankind, the possibilities of one person alone to have effect on events is minimal. But also the opposite is truth: in order to make the changes in society, the work by an individual is crucial. The same paradox is perhaps easier to see in democratic elections. By looking back at the latest elections one can conclude that one’s vote didn’t matter at all based on the end result of the election. The result of the election would have been the same if one had voted differently. On the other hand, an equally undisputable fact is that individual votes, and nothing else, determined the election.

One truth, two perspectives. From the latter perspective, peace education is one of the most valuable things one can imagine. In the time of slavery there where many people who thought the slavery system pitiable, inhuman and morally wrong, but who didn’t believe it was realistic to change it. The same kind of attitude was common under feudalism, colonialism and public beheadings. The moral development of humankind has occurred thanks to those people who believed the possibilities for an individual to influence the surrounding world, even in global issues. One of the most important input peace educators are having to our society is keeping the hope alive and the apathy away.

A UNICEF working paper on Peace Education defines peace education as “the process of promoting the knowledge, skills, attitudes and values needed to bring about behaviour changes that will enable children, youth and adults to prevent conflict and violence, both overt and structural; to resolve conflict peacefully; and to create the conditions conducive to peace, whether at an intrapersonal, interpersonal, intergroup, national or international level” (Fountain, p. 9). Making it more simple, I see two questions at the core of peace research, peace activism and peace education: How can we reduce the amount of violence in our society? What can we do in order to prevent future wars?

The Challenges

Unfortunately peace work doesn’t enjoy a very high level of financial or moral support from our society. In fact, it is considered to be unrealistic, idealistic, old fashioned and even harmful. Considering the outright aim of the peace work described above, and the fact that we have on our side religious and cultural icons from Jesus to Einstein, Gandhi to John Lennon, and Buddha to Charlie Chaplin, it is quite an achievement that we have succeeded to marginalize ourselves.

What has gone wrong? Why is the message not reaching the audience? In Finland the problem is partly historical. During the Cold War, the biggest peace organization had a strong reputation of having close ties with the Soviet Union and even now, twenty years after the collapse of the communist block, that reputation is still alive (Metsämäki).

Another problem, linked to the first one, is that the key concepts of peace education – peace, pacifism and non-violence – are loaded with emotions and prejudices or are widely misunderstood.

According to the Finnish language dictionary, pacifism is the same as peace ideology, which in turn means “striving to avoid wars” and “striving towards a situation where nations are interacting peacefully.” Most of the English dictionaries in the Internet, including Encyclopedia Britannica, define pacifism as a generic term which includes a diverse set of beliefs. One of these beliefs is absolute pacifism, which rejects all violence and war of any kind. The other form of pacifism is conditional pacifism. Conditional pacifists are against war and violence in principle, but they accept that there may be circumstances when war will be less bad than the alternative. The New Penguin Encyclopedia defines all pacifism as absolute pacifism. According to it, pacifism is rejection of all wars. Dictionary.com is equally one-sided: pacifism is opposition to war or violence of any kind.

Both definitions at the opposite extremes – “pacifism is striving to avoid wars” and “pacifism is opposition to war or violence of any kind” – are problematic in their own ways. The first, because it makes almost everybody a pacifist and the latter, because according to it almost no one is a pacifist. Armies have been established and armaments intensified in the process of striving to avoid wars. If we define as pacifist everyone who strive to avoid wars, we also have to include those who would classify themselves as opponents of pacifism. If we, on the other hand, define only absolute pacifism as pacifism, we are forced to exclude most of those who characterize themselves as pacifist. Neither of these options are purposeful.

The origin of the word “pacifism” is from the Latin word paci- (from pax) meaning “peace” and -ficus meaning “making” (Stamford Dictionary of Philosophy). From this point of view “peacemaker” would be a better translation for pacifist than “a supporter of peace ideology.” Peacemaker would emphasize working toward something, rather than being against something. At the same time it would also solve the problem of who is defined as a pacifist and who is not; a pacifist would be a person who is doing deeds in order to strive towards peace.

Another basic concept of peace education, non-violence, is also causing confusion. Linguistically speaking, “non-violence” is a negation and referring only to the absence of violence, rather than describing the action of problem-solving in a positive way. The most famous advocate of non-violence, Mohandas Gandhi, started by using the term civil disobedience, which he had adopted from an American author Henry David Thoreau. Gandhi later rejected this term, because he felt that his fight was not disobedient, since he was fighting for a just cause. He was obeying his conscience, whereas his opponents who were putting immoral laws into action were disobedient toward their conscience. Gandhi moved to use Leo Tolstoy’s term passive resistance. This term is still widely used in Finland, especially when referring to the non-violent resistance against the Russification of Finland in the beginning of 20th Century. But there is reason to ask how distributing forbidden leaflets and literature, and organizing forbidden meetings and strikes can be considered passive.

Gandhi stopped using the term passive resistance, because it was inadequate to express the real meaning of the method and it was being looked upon as a “weapon of the weak.” The method is not about passivity, and it’s not a method for the weak. It is active intervention against injustice with potentially dangerous consequences, and only the morally and emotionally strong can use it. One more reason to give up both “passive resistance” and “non-violence” was that Gandhi wanted an Indian name for the movement that was primarily Indian (Chadha, p. 125). In Johannesburg, South Africa, on September 11th 1906, Gandhi launched the first satyagraha -campaign. The term satyagraha is a synthesis of the Sanskrit words satya (meaning “truth”) and agraha (”insistence”, or “holding firmly to”). He stuck to this term for the rest of his life.

This movement is no longer only an Indian movement. There is much to learn from the effectiveness, wiseness, firmness and honesty of this method. But since satyagraha is a Sanskrit term that only a handful of people would understand without explanation, there is still a need for a understandable, proactive term. According to Michel N. Nagler, professor at University of California, Berkeley, there have been suggestions to use “integrative power” (from K. E. Bouldings book, Three Faces of Power) instead of non-violence. Integrative power – or why not integrative conflict resolution – would highlight the problem solving and creative side of the method.

Suggestions

It is possible to change the language and start talking about “global(ization) education” instead of “peace education”, “work against violence” instead of “pacifism”, and “integrative conflict resolution” instead of “non-violence”, but that would not solve the core problem, which is that the peace education message is not accepted or understood by the general populace.

From my ten years of experience in the field, I would say that we peace educators need to be less withdrawn. We need to be more active communicating outside our own seminars and our own magazines. We need to stop talking about world peace, and concentrate on aiming to reduce violence instead. We need to keep in mind the effects our language have on the listeners.

In one of his last lectures, historian Howard Zinn (1922 – 2010) talks about the Holy Wars of the Unites States, meaning three wars that are barely ever criticized: the American Revolution, the Civil War and World War II. Zinn points out that even though these wars accomplished something good, they where extremely disastrous and that unbearable wrongdoings happened on both sides of the battlefield. Zinn’s point is that these wars also need to be examined carefully and critically, because the existence of the concept of a “good war” that has been created around these violent conflicts makes it possible for some to justify wars that are obviously bad, like Vietnam (1959 – 1975), Grenada (1983) and Iraq (2003 -).

Very often I have faced situations where this same phenomena has happened in people’s minds when they think about pacifism. They think about an extreme case where violence is justified, and thereafter they draw conclusions that violence is acceptable and unavoidable elsewhere also. This is why it is so important for peace educators to make clear that even though some violence in rare situations might be justified, it doesn’t lessen the importance of work that strives to reduce violence in the world.

In his autobiography Johan Galtung, the founder of peace and conflict studies, describes the difficulties peace studies faces today and compares them with the difficulties that medical science had for hundreds of years with the monopoly of church and religion (Galtung, p. 131). This comparison is worth developing further. According to the Royal Pharmaceutical Society of Great Britain the purpose of medical science is to “diagnose, treat and prevent illness and disability” (PhP). With this in mind, why wouldn’t we announce that the purpose of peace studies and peace work is to diagnose, treat and prevent violence and war. Medicine fights against diseases, while peace work fights against violence. Every time a disease is cured, or a violent act is prevented, we have gained a significant win for humankind.

This is a very important argument against the most common form of skepticism peace work faces. The work of reducing violence and preventing wars is not more radical or idealistic than the medical profession’s work to cure diseases. Diseases are always going to exist, as well as violence between some people and groups. This is not an argument against peace work, but quite the opposite. This is the reason to do peace work.

Chadha, Yogesh: Gandhi, A Life (In UK: Rediscovering Gandhi). John Wiley & Sons, Inc., New York, 1998.
Fountain, Susan: Peace Education in Unicef. Unicef, New York 1999.
Galtung, Johan: Rauhan tiellä. Tammi, Helsinki 2003.
Metsämäki, Mikko: Taistelu rauhasta – Sadankomitea ja Rauhanpuolustajat 1960-luvun Suomessa. Pro gradu. University of Helsinki 2001.
Nagler, Michel N.: Lecture at the University of Berceley 2006: http://xrl.us/bf2qph
Royal Pharmaceutical Press (Pharmaceutical Society of Great Britain): Home / Online Resources / Healthcare Communication: Model Answers. www.pharmpress.com
Suomen kielen perussanakirja. Edita, Helsinki 2001.
Stanford Encyclopedia of Philosophy: http://plato.stanford.edu/entries/pacifism/
Zinn, Howard: “Three Holy Wars”, lecture at the University of Boston Nov 11th, 2009: http://www.democracynow.org/

Oheisessa luennossa eilen kuollut amerikkalainen historoitsija Howard Zinn käsittelee kolmea amerikkalaisesta sotaa, joita ei ole tapana kritisoida: vapaussotaa (1775 – 1777), sisällissotaa (1861 – 1865) ja toista maailmansotaa. Puhe on selkeää, rehellistä ja uusia ajatuksia herättävää. Suosittelen lämpimästi tunnin viettämistä häntä kuunnellen.