Kertomuksia rohkeudesta: aseeton rauhanturvaaminen

”Kaunis ajatus, mutta faktaa on, että se voittaa jolla on isompi pyssy,” kuului ensimmäinen kommentti sosiaalisessa mediassa alettuani joitakin vuosia sitten markkinoida aseettoman rauhanturvaamisen mahdollisuuksia käsittelevää seminaaria.

Vastasin hänelle listaamalla kymmeniä esimerkkejä menestyksekkäistä väkivallattomista kampanjoista eri vuosikymmeniltä ja eri puolilta maailmaa. Niissä aseeton tai heikommin aseistautunut osapuoli on saanut tahtonsa läpi, tai vähintään löytänyt heitä tyydyttävän kompromissiratkaisun. Kerroin Erica Chenowethin ja Maria Stephanin uraauurtavasta, väkivaltaisia ja väkivallattomia kampanjoita vertailevasta tutkimuksesta Why Civil Resistance Works, ja yli tuhatta väkivallatonta kampanjaa analysoivasta Global Nonviolent Action Database -sivustosta.

Kyseisen somekommentoijan reaktio on tyypillinen, ja kertoo paljon yhteiskuntamme suhtautumisesta väkivaltaan, ja käsityksistämme väkivallan ja voiman suhteesta. Kyky ja häikäilemättömyys käyttää väkivaltaa yhdistetään voimaan ja valtaan, jonka vastakohtana nähdään passiivisuus ja pelko.

Sisällissotien tai muiden systemaattisten ja laajojen ihmisoikeusrikkomusten noustessa otsikoihin länsimaissa herää keskustelu siitä, pitäisikö alueelle iskeä sotilaallisesti vai ei. Sotilaallisen intervention kannattajien mielestä olisi moraalitonta olla puuttumatta tilanteeseen. Vastustajat puolestaan muistuttavat sotilasiskun kalleudesta, siviiliuhreista, koston kierteestä ja siitä, ettei pommittamalla ole ennenkään demokratiaa onnistuttu rakentamaan.

Keskustelua hallitsevat kaksi vaihtoehtoa: sotilaallinen voimankäyttö tai passiivisuus. Neuvotteluiden, diplomaattisten painostus- ja suostuttelukeinojen, YK:n rauhanturvaamisen ja EU:n siviilikriisinhallinnan kannattajien ääni on heikko. Usko siihen, että pahikset saadaan ruotuun vain käyttämällä heidän omia keinojaan, on vahva.

Mutta mistä voimassa ja vallassa pohjimmiltaan on kysymys, ja mikä on sen suhde väkivallan käyttöön ja sillä uhkaamiseen? Aristoteleen mukaan valta (power) on yksinkertaisesti ’kykyä saavuttaa haluttu päämäärä.’

Entä jos onkin niin, että sekä passiivisuuden että aggression kritisoijat ovat oikeassa? Että kansainvälisen yhteisön tulisi puuttua tilanteeseen, mutta väkivallattomasti? Olisiko YK:n rauhanturvaamisen mahdollista muuttaa aseettomaksi ja väkivallattomuuden periaatteiden mukaiseksi, tai olisiko mahdollista luoda uusi instituutio, jonka tehtävänä olisi väkivaltaisiin konflikteihin puuttuminen ja jonka toiminnan filosofis-eettisenä pohjana olisi väkivallattomuuden teoria?

Nonviolent Peaceforce

Ahvenanmaalla joitakin vuosia sitten tapaamani, Nonviolent Peaceforce (NP) -järjestön toiminnanjohtajana tuolloin toiminut Timmon Wallis suhtauti hänen kanssaan asiasta keskustellessani skeptisesti YK:n kykyyn ottaa vastaan uusia ideoita ja muuttaa toimintatapojaan väkivallattomuuden suuntaan. Onhan YK nimen omaan valtioiden yhteisö, ja ainakin weberiläisittäin tarkasteltuna valtioiden auktoriteetti pohjautuu väkivallan käytön oikeutukselle.

Wallis toivoo kansalaisjärjestöjen, jolla tämmöistä historiallista taakkaa ei ole, ottavan johtavan roolin aseettoman rauhanturvaamisen konseptin kehittämisessä ja levittämisessä. Näin on myös tapahtunut, Nonviolent Peaceforce yhtenä ensimmäisistä.

Sri Lankasta, Guatemalasta, Etelä-Kaukasukselta ja Ukrainasta saamiensa hyvien kokemusten rohkaisemana NP tällä hetkellä aseetonta rauhanturvaamista noin kolmensadan työtekijän voimin Burmassa, Etelä-Sudanissa, Filippiineillä ja Lähi-idässä.

Suurin osa NP:n rauhanturvaajista, noin parisataa, tekee työtä maailman nuorimmassa valtiossa Etelä-Sudanissa. Siellä NP:n toiminta on saanut kiitosta nopeutensa ja joustavuutensa ansiosta. YK:n raskas byrokratiakoneisto ei ehdi edes käynnistyä, kun ketterän, lahjoitusvaroilla pyöritettävän kansalaisjärjestön työntekijät ovat jo siirtyneet uudelle alueelle uuden tilanteen vaatimaan käytännön työhön.

Filippiineillä NP:n aseetonta rauhanturvaamista johtavan Alex Virtanen käyttää aseettomasta rauhanturvaamista englanninkielistä lyhennettä UCP, jolla aiemmin viitattiin sanoihin Unarmed Civilian Peacekeeping, nykyisin sanoihin Unarmed Civilian Protection. Toiminnan sisältö ei ole sananvaihdoksen myötä muuttunut, vaan protection eli suojelu-sanan käytöllä NP:ssä halutaan korostaa eroavaisuutta aseellisesta rauhanturvaamisesta, jollaisena rauhanturvaaminen perinteisesti nähdään.

Virtanen näkee UCP:n aseellisen rauhanturvaamisen vaihtoehtona ja uudempana lähestymistapana. ”Tämä on todistetusti toimiva, ja ehdottomasti aseellista rauhanturvaamista taloudellisempi vaihtoehto.” Virtanen ei silti lähtisi väittämään, että aseeton rauhanturvaaminen toimisi kaikkialla automaattisesti, vaan korostaa menetelmän paikkasidonnaisuutta. NP lähettää esimerkiksi joukkoja vain alueille, jonne heidät on kutsuttu kummankin tai kaikkien konfliktin osapuolten toimesta.

UCP voi toimia myös rinnakkain perinteisen rauhanturvaamisen kanssa. Näissä tilanteissa Virtanen uskoo, että aseeton rauhanturvaaminen lisää myös aseellisten rauhanturvaajien turvallisuutta. Työskentely kun tapahtuu usein alueilla, joissa aseellinen ryhmä toisensa jälkeen on aiheuttanut ongelmia siviiliväestölle, pahimmassa tapauksessa jo useiden vuosikymmenten ajan. Erityisesti näissä tilanteissa paikallisten luottamus on helpompi saavuttaa siviiliasuisena kuin sotilaana.

Kyse ei ole pelkästään konfliktin osapuolten pitämisessä erossa toisistaan, vaan UCP:tä voidaan käyttää kaikissa konfliktisyklin osissa. NP:n rauhanturvaajien arkeen kuuluu turvallisuustilanteen tarkkailua, keskustelua siviiliyhteisöjen, heidän auktoriteettiensa ja aseellisten toimijoiden kanssa, koulutuksen antamista esimerkiksi ihmisoikeuksista, humanitaarisesta oikeudesta ja siviilien suojelusta, ja yhteistyön tekemistä sekä paikallisten että kansainvälisten organisaatioiden kanssa.

Henkilökohtaiset siteet ja molemmpinpuolinen luottamus on keskeisintä. Virtanen kertoo saamistaan tekstiviesteistä ja puhelinsoitoista, joista osa on tullut keskellä yötäkin. Hänelle on esimerkiksi kerrottu, että siviiliväestön sekaan ammutaan. Tämmöisissä tilanteissa hän on soittanut komentajille, ja onnistunut saamaan tulitaistelun loppumaan. Onnistuminen on vaatinut sekä hyvät suhteet ja vaikutusvaltaa. Keskeinen luottamusta herättävä tekijä NP:llä on, että he eivät syyllistä eivätkä raportoi tapahtumista eteenpäin.

”Omalla kohdalla tämmöisiä muutamia tilanteita on ollut, että ihmiset ovat päässeet suojaan toimintamme ansioista. Tämmöiset hetket motivoivat jatkamaan.”

Onnistuneimpina tilanteina Alex Virtanen pitää niitä, joissa paikalliset siviilit ovat NP:lle kertomisen ja avun pyytämisen sijaan itse kutsuneet sotivat osapuolet kyläpäällikön taloon keskustelmemaan asiasta. Näin konflikti ei kärjistynyt, vaan alkanut laantua.

Virtanen kertoo toiminnan tavoitteena olevan ennen kaikkea vähentää konfliktin vaikutusta siviileihin. Samalla kuitenkin myös levitetään tietoutta väkivallattomuudesta.

”Väkivallattomuus on työssämme keskeisessä asemassa. Uskon, että moni on meillä juuri tämän takia töissä. Oma tieni oli pragmaattisempi, en ollut erityisen lukenut tässä asiassa, mutta kuultuani tästä toimintamallista, uskoin siihen heti. Tiedostin, että tällä on hyvät mahdollisuudet toimia ja vaikuttaa tilanteisiin.”

Rauhanarmeija

Mohandas Gandhi
kirjoitti aikoinaan aseettomista väkivallattomuusjoukoista. Hän käytti konseptista nimitystä Shanti Sena, rauhan armeija. Gandhi ehdotti kongressipuolueelle tällaisen yksikön perustamista rajoittamaan Intian sisäisiä väkivaltaisuuksia. Shanti Sena näki päivänvalon vasta Gandhin kuoleman jälkeen vuonna 1957. Suurimmillaan siihen kuului yli 6 000 jäsentä.

Gandhin ystävä, nykyisen Pakistanin ja Afghanistanin rajaseudun pataaniväestön uskonnollinen ja poliittinen johtaja Abdul Ghaffar Khan onnistui rauhanarmeijan kokoamisessa Gandhia paremmin. Hän kokosi 1930-luvulla lähes 100 000 hartaasta muslimista koostuvan, maailman ensimmäisen rauhanarmeijan, Khudai Khidmadgarin. Nimi tarkoittaa Jumalan palvelijoita. Armeijamaisen hierarkisesti organisoituneen joukon tehtävänä oli aluksi kansanvalistus ja koulujen perustaminen, mutta brittihallinnon painostuksen myötä siitä tuli yhä aktiivisempi ja poliittisempi toimija, joka taisteli kansalaistottelemattomuuden keinoin siirtomaaisäntäänsä vastaan.

Nonviolence Peaceforcen, Shanti Senan ja Khudai Khidmadgarin lisäksi Gandhin unelmaa rauhanarmeijasta ovat olleet toteuttamassa muun muassa Peace Brigades International, Witness for Peace, Christian Peacemaker Teams ja Volunteers for International Solidarity. Alex Virtasen mukaan vuosina 1990-2015 yhteensä 56 järjestöä on toteuttanut UCP:tä 37:ssä eri maassa. Näistä suurin osa on toteutettu Israelin ja Palestiinan alueilla. Myös Kolumbiassa ja Guatemalassa on ollut lukuisia kampanjoista.

Työkalupakkia tulee laajentaa

Suomen Rauhanliiton toiminnanjohtaja Laura Lodeniuksella on tapana sanoa, että sotilaallinen interventio on kuin kansainvälisen yhteisön työkalupakin moukari – sitäkin saatetaan joskus tarvita – mutta huomattavasti useammin tarvitaan työkalupakin muita työkaluja. Näistä yksi on aseeton rauhanturvaaminen.

Olisiko UCP:stä ratkaisuksi Syyrian kriisiin? Ei ainakaannykyisillä resursseilla, mutta on vaikea nähdä syytä, miksei tämän metodin tutkimiseen ja testaamiseen satsattaisi tosissaan, ja kehitettäisiin aseettomasta rauhanturvaamisesta varteenotettava vaihtoehto sotilaalliselle interventiolle.

Suurin pyssy ei ratkaise konfliktia, muttei myöskään suurin sydän. Toimiakseen tehokkaasti ja laajamittaisesti väkivallattomat metodit tarvitsevat tutkijoita, strategioiden suunnittelijoita, organisoijia, johtajia ja operaatioiden toteuttajia. Ne, joiden mielestä on vastuutonta olla puuttumatta laajamittaisiin rikoksiin ihmisyyttä vastaan, ovat oikeassa. Juuri siksi meidän tulee kehittää entistä monipuolisemmin kriisinhallintatyövälineitä, niin että kriisin syttyessä niitä on valittavina enemmän kuin yksi.

Tämä kirjoitus on julkaistu ensimmäisenä Rauhanpuolustajien Rauhan Puolesta -lehden numerossa 2-2017. Kirjoittaja on sosiologi ja sivarikouluttaja, joka kirjoittaa Kertomuksia rohkeudesta -nimistä kirjaa Like-kustantamolle. Kuvat: Nonviolent Peaceforce.

Baltian laulava vallankumous 1987-91, osa 1/2

Tämä kirjoitus on julkaistu ensimmäisenä Rauhan Puolesta -lehdessä 5/2016 ja tullaan julkaisemaan ensi vuonna ilmestyvässä, Liken kustantamassa Kertomuksia Rohkeudesta -kirjassa.

Mikäli haluamme laittaa viime vuosisadan väkivallattomat kampanjat tärkeysjärjestykseen, vuoden 1989 vallankumoukset, eli Itä-Euroopan siirtyminen monipuoluejärjestelmään vuosina 1989-1991 ja Neuvostoliiton hajoaminen jouluna 1991, ansaitsevat ehdottomasti paikkansa listan kärkipäässä. Näinä vuosina järjestettiin ensimmäistä kertaa vuosikymmeniin parlamenttivaalit paitsi kaikissa Itä-Euroopan itsenäisissä, myös Neuvostoliittoon tai Jugoslaviaan aiemmin kuuluneissa valtioissa. Gorbatšovin uudistuksilla, Tšernobylin ydinvoimalaonnettomuudella, kilpavarustelulla, neuvostojärjestelmän taloudellisella ja moraalisella konkurssilla, jopa Suomen televisiolla oli kaikilla roolinsa muutoksen aikaansaamisessa. Mutta aivan liian vähälle huomiolle ovat jääneet muutosta henkensä uhalla ja väkivallattomin keinoin vaatineet kansalaiset.

Tapahtumien kulku, demokratian toteutumisen ja väkivallattomuudessa pysymisen aste vaihtelivat maittain. Jugoslaviassa vanhojen valtarakenteiden hajoaminen johti nationalistis-ekspansiiviseen uhoon ja 140 000 ihmisuhria vaatineeseen hajoamissotaan. Romaniassa Ceaușescun diktatuuri kaadettiin aseellisesti, kun taas esimerkiksi Baltian ketju, Leipzigkin maanantaimielenosoitukset ja Tšekkoslovakian samettivallankumous olivat kouluesimerkkejä onnistuneista väkivallattomista kampanjoista. Nämä ihmiset osoittivat, kuinka pitkälle rohkeudella, aktiivisuudella, strategisella suunnittelulla ja periksi antamattomuudella voi päästä. Mielikuvitusta ja huumoria unohtamatta.

Viron lauluperinne

Viron ensimmäiset kansalliset laulujuhlat, üldlaulupidu, järjestettiin Tartossa vuonna 1869. Siitä lähtien tuhannet virolaiset ovat kokoontuneet laulamaan suunnilleen viiden vuoden välein niin Venäjän tsaarinvallan, itsenäisyyden alkuvuosien, neuvostomiehityksen kuin uudenkin itsenäisyyden aikana.

Yhtäältä voimaannuttavana, toisaalta osallistujia jakavana kysymyksenä on alusta asti ollut, millä kielellä ja kenen ideologian nimissä lauluja lauletaan. Ensimmäisen laulujuhlan kunniaksi kaupunki oli koristeltu Venäjän imperiumin lipuin, mutta iso osa lauluista – kuten myös tapahtuman pääjärjestäjä ja koko laulujuhlien konsepti – olivat tulleet Saksasta, kun taas osallistujat olivat pukeutuneet Viron kansallispukuihin ja tunsivat epäilemättä suurinta yhteenkuluvaisuuden tunnetta laulaessaan tapahtuman kahta vironkielistä laulua.

Tapahtuman suosio, virolaisten rooli järjestelyissä ja vironkielisen laulurepertuaarin määrä nousi tapahtuma tapahtumalta. Toisaalta lähes kaikki 1800-luvun laulujuhlat olivat omistettuja Venäjän tsaareille. Vuonna 1910 järjestetyissä seitsemänsissä laulujuhlissa poliisit seisoivat siviiliasuisena laulajien joukossa ja tervehtivät tsaarin hymniä äänekkäin hurraa-huudoin. Vuosien 1923, 1928, 1933 ja 1938 festivaaleja saatiin juhlia itsenäisenä kansakuntana, mutta vuonna 1947 maa oli sekä raunioina että miehitettynä. Järjestäjäorganisaationa toimi Kansankomissaarien neuvosto ja Viron kommunistipuolue, ja laulujen aiheina olivat Neuvostoliiton yhtenäisyys ja kommunismiin sitoutuminen. Gustav Ernesaksin säveltämä, Lydia Koidulan runo ”Mu isamaa on minu arm” lipsahti kuitenkin sensuurin läpi, niin että yllättäen 25 000 ihmistä lauloi ylistyslaulua isänmaalleen. Laulusta tuli hetkessä Viron epävirallinen itsenäisyyslaulu neuvostomiehityksen aikana. Sitä on laulettu laulujuhlilla joka kerta siitä lähtien. ”Laulujuhlissa kyse ei ole pelkästään siitä, että saadaan kuulla parhaat laulumme. Se oli, ja yhä on, ensisijaisesti mahdollisuus kokea olevamme virolaisia,” kertoo The Singing Revolution -dokumenttielokuvan haastattelema kapellimestari Venno Laul.

Vuonna 1969 juhlittiin laulujuhlien satavuotisjuhlaa. Viron kansallispukujen pitäminen oli kielletty, ja Mu isamaa -laulu loisti ohjelmistossa poissaolollaan. Kaksipäiväisen venäjänkielisen laulujuhlien lopussa esitettiin 3-4 vironkielistä laulua, jonka jälkeen kuorot kieltäytyivät poistumasta lavalta. Yleisö vaati Mu isamaa on minu arm -laulun laulamista. Järjestäjät käskivät torvisoittokunnan johdatella tunnelma muualle, mutta siinä ei onnistuttu, vaan yleisö alkoi laulamaan Mu isamaa on minu arm -laulua ilman kapellimestaria, uudestaan ja uudestaan. Lopulta järjestäjät katsoivat parhaaksi päästää Gustav Ernsaks lavalle johtamaan laulua. Laulavaan vallankumoukseen osallistuneen, nykyisin Viron parlamentin eli Riigikogun jäsen Artur Talvikin mukaan laulujuhlien päätarkoitukseksi muodostui ”kokoontua kansakuntana yhteen, ja laulaa tämä yksi, kielletty laulu.”

Uudelleenitsenäistymisen alkutahdit

Vuonna 1985 Neuvostoliiton pääsihteeriksi nousseen Mihail Gorbatšovin lanseeraamien glasnostin (avoimuus) ja perestroikan (uudistukset) rohkaisemina Viroon perustettiin historiaseuroja, joiden tehtävänä oli kansakunnan historiallisen tiedon palauttaminen. Keväällä 1987 uskaltauduttiin osoittaa mieltä Koillis-Viroon suunnitellun fosforiittikaivoksen perustamista vastaan. Ympäristökysymykset eivät olleet itä-länsi -vastakkainasettelun keskiössä, joten epäpoliittisuudessaan kaivos oli turvallinen vastustamisen kohde. Protestien järjestäjät laskelmoivat, että Glasnost-puheiden takia protestin väkivaltainen tukahduttaminen olisi ollut noloa. Taktiikka toimi, ja avolouhossuunnitelmat peruttiin.

Onnistuminen rohkaisi aktivisteja menemään pidemmälle. Elokuun 23. päivänä, natsi-Saksan ja Neuvostoliiton välisen Molotov-Ribbentrop sopimuksen vuosipäivänä, tuhansia ihmisiä kokoontui Tallinnan vanhankaupungin edustalla sijaitsevaan Hirve-puistoon. Poliisi sulki äänentoistojärjestelmät, mutta antoi tilaisuuden jatkua. Paperitötteröitä megafoneinaan käyttäen puhujat kritisoivat muun muassa sitä, että stalinismin vainojen toteuttajat olivat yhä tuomitsematta ja saivat nauttia valtion eläkettä. Hirve-puiston mielenosoitus oli ensimmäinen kerta lähes viiteenkymmeneen vuoteen, kun kukaan oli kritisoinut julkisesti neuvostomiehitystä joutumatta vastuuseen.

Syyskuussa laajempaa taloudellista itsehallintoa ehdotettiin jo sanomalehdessä, ja lokakuussa Võrussa järjestettiin mielenosoitus, jossa muisteltiin vuosien 1918-20 itsenäisyyssodassa kaatuneita. Yhteenotolta poliisin kanssa ei vältytty. Seuraavaan mielenosoitukseen – Tarton rauhansopimuksen 68-vuotisjuhliin seuraavan vuoden alussa – poliisi tulikin paikalle jo mellakkavarusteissa ja koirien kanssa. Tämä ei kuitenkaan estänyt tulevia mielenosoituksia eikä mediassa ilmaistuja, yhä radikaalimmat muodot saavia muutosvaatimuksia ja perestroikan tuki-ilmaisuja.

Huhtikuussa 1988 lähes kymmenentuhatta ihmistä kokoontui yliopistokaupunki Tarttoon juhlimaan Viron historiaa ja kulttuuria. Sini-musta-valko -trikolorin esittämiskielto kierrettiin laittamalla esille kolme erillistä lippua: sininen, musta ja valkoinen vierekkäin. Ihmiset kantoivat tulisoihtuja ja pitivät päässään ylioppilaslakkeja. Tapahtuma oli menestys. Seuraavien kuukausien aikana sana levisi, ja yhä useampi sai rohkeutta osallistua. Toukokuussa trikolori liehui Tartossa jo vapaana vielä edellistäkin suuremmassa musiikkitapahtumassa.

Keväällä 1988 kokoontui myös Baltian kansanrintamien kokous, jossa rauhanomainen, vuoropuheluun perustuva kehitys onnistuttiin kirjaamaan keskeiseksi periaatteeksi. Asiasta ei päätetty yksimielisesti, vaan toiset uskoivat, ettei itsenäistyminen olisi mahdollista ilman verenvuodatusta. Se, mikä oli yksille dialogia, oli toisille miehitysvallan kumartamista.

Laulun voima

Kesäkuussa 1988 Tallinnan Raatihuoneen tori oli täynnä konserttiin kerääntyneitä nuoria. Yön laskeuduttua ja konserttiajan päätyttyä joku esiintyjistä ehdotti, että koko porukka siirtyisi Tallinnan laulujuhlien pitopaikalle jatkamaan laulamista. Näin tehtiin. Kiellettyjen kansallislaulujen ja niiden rock-sovitusten jälkeen väkijoukko siirtyi laulamaan lastenlauluja, perinteisiä lauluja ja uusimpia hittejä. Useita bändejä esiintyi. Moottoripyöräilijä ajoi ympäri aluetta Viron lippu liehuen. Tämä rohkaisi muitakin, ja vuosikymmeniä piilossa olleita lippuja alkoi heilua eri puolilla yleisöä, ja sellainen vedettiin kaikkien hurratessa myös esiintymislavan salkoon. Tätä spontaania laulujuhlintaa jatkettiin seuraavana iltana, ja taas seuraavana, lähes viikon ajan.

Poliittinen paine kasvoi, ja Viron kommunistisen puolueen ensimmäinen sihteeri vaihdettiin maltillisempaan. Seuraavana päivänä Laulujuhlakentällä tätä käännettä oli juhlistamassa 150 000 ihmistä. Syyskuussa Laulujuhlakentällä järjestettiin Kansanrintaman kokous ja laulujuhla, joka keräsi arviolta 300 000 osallistujaa, eli lähes kolmasosan maan vironkielisestä väestöstä. Osa puheista oli radikaalimpia kuin järjestäjät olivat suunnitelleet, itsenäistymisvaatimus esitettiin nyt ensimmäisen kerran julkisesti. Mutta tärkeintä oli ihmispaljous, heidän päättäväisyytensä ja rohkeutensa. ”Tähän asti vallankumoukset ovat olleet hävittämistä, polttamista, tappamista ja vihaa, mutta me aloitimme vallankumouksemme hymyillä ja lauluilla,” summasi tunnelman paikalla ollut laulava vallankumous -termin keksijä, taiteilija Heinz Valk.

Itsenäisyyttä kannattavat jakautuivat kahteen leiriin. Yhtäältä itsenäisyyspuolueen kannattajiin, joiden mielestä kansainvälisen lain mukaan Viro on yhä itsenäinen ja neuvostomiehitys laiton, ja toisaalta kansanrintaman kannattajiin, joiden taktiikkana oli edetä silloisten struktuurien sisällä perestroikaa tukien. Kahden linjauksen välisistä erimielisyyksistä huolimatta virolaiset osallistuivat sankoin joukon kummankin järjestäjätahon tilaisuuksiin.

Osa kansasta vastusti itsenäistymissuunnitelmia. Neuvostoliiton venäläistämispolitiikan ansiosta 40% virossa asuvista oli venäjänkielisiä. Uudistuksia vastustavat perustivat Intern-liikkeen, joka keskeisimpinä huolena oli, että itsenäisyysliike tuo ristiriitoja ja ajaa neuvostoliittolaiset toisiaan vastaan. Tämä liike oli itsenäistymisliikettä yhtenäisempi.

Elokuun 16. päivä 1988 Neuvosto-Viron Korkein Neuvosto julistautui korkeimman lainsäädäntö-, toimeenpano- ja tuomiovallan haltijaksi alueellaan. Ajatus Neuvostotasavallan suvereeniudesta ei ollut tuulesta temmattu, vaan nojautui Neuvostoliiton perustuslakiin, jossa muotoiltiin kyseessä olevan ”suvereenien valtioiden liitto.” Nyt tätä suvereenisuutta vaadittiin – ensimmäistä kertaa Neuvostoliiton historiassa – toteutettavaksi käytännössä. Neuvostoliiton korkeimman neuvoston presidiumi mitätöi Viron julistuksen, ja virolainen delegaatio kutsuttiin Gorbatšovin puhutteluun. Viron Korkein Neuvosto jatkoi tästä huolimatta uudistuksiaan: Viron kieli julistettiin kansakunnan viralliseksi kieleksi ja Viron lippu Viron viralliseksi lipuksi.

Kirjassaan ”Viron vaaran vuodet” siirtymiskauden pääministeri Edgar Savisaar pitää elokuun suvereenisuusjulistusta jopa uudelleenitsenäistymispäivää (20.8.1991) merkittävimpänä, ainakin maailmanpoliittisesta näkökulmasta. Tuolloin yhtä kuudesosaa maapalloista hallinnut imperiumi alkoi murentua Viron johdolla, kun Neuvostoliiton liittotasavaltojen ja autonomisten alueiden suvereenisuusjulistusten paraati sai alkunsa.

TIMO VIRTALA

Yhdysvaltain kansalaisoikeusliike 1955-68

Tämä kirjoitus on julkaistu ensimmäisenä Rauhan Puolesta -lehdessä 1-2016.

Väkivallattomuuden voiman avulla on tehty vallankumouksia, saavutettu itsenäistymisiä, puolustettu valtioita ja johdettu niin pieniä kuin suuriakin poliittisia yksiköitä. Sitä on käytetty menestyksekkäästi kansalaisaktivismissa, rauhanturvaamisessa ja oikeudenkäynneissä, ja sen avulla on löydetty ratkaisuja ristiriitatilanteisiin niin kansainvälisessä politiikassa kuin arkipäiväisissä kanssakäymisessäkin. Kertomuksia rohkeudesta -kirjoitussarjassa kerrotaan historiallisten esimerkkien avulla, mistä väkivallattomuudessa on kysymys. Tämä on sarjan kolmas osa.

Vaikka Yhdysvaltojen itsenäisyysjulistuksessa julistettiin jo vuonna 1776, että jokaisella ihmisellä on luovuttamaton oikeus elämään, vapauteen ja onnen tavoitteluun, ja vaikka orjuus oli kielletty jo heti sisällissodan jälkeen vuonna 1865, silti Yhdysvaltojen etelävaltioissa elettiin vielä 1950- ja 60-luvuilla rotuerottelun aikakautta.

LaFayette
Bernard LaFayette toimistossaan tammikuussa 2016.

Suurimpaan osaan motelleista, hotelleista ja huvipuistoista oli afroamerikkalaisilta pääsy kielletty. Heillä oli eri koulut, sairaalat ja vessat. Heille oli erilliset osastot kirjastoissa, busseissa, elokuvateattereissa ja ravintoloissa. ‘Rotujen’ väliset sukupuolisuhteet ja avioliitot olivat lailla kiellettyjä, joissakin osavaltioissa myös lautapelien pelaaminen. Tummaihoisia miehiä kutsuttiin aina pojiksi, ja vaimoja ja äitejä ei koskaan rouviksi. Kaupungit olivat täynnä nöyryyttäviä “valkoisille” ja “värillisille” -kylttejä, esimerkiksi vettä ei saanut juoda samasta vesipisteestä. Afroamerikkalaisten äänestämistä hankaloitettiin – paikoin estettiin täysin – vain vähemmistöihin kohdistetuilla henkilöverolla, mahdottomilla lukutaitotesteillä ja erinäisillä viranomaisten toimeenpanemilla, mutta kuitenkin lain ulkopuolisilla pelottelu- ja painostuskeinoilla. Äärimmäisimmillään kyse oli valtiovallan hiljaisuudellaan hyväksymistä lynkkauksista.

Afroamerikkalaisten kanalaisoisoikeuksia oltiin yritetty, ja onnistuttukin parantamaan jo neljän vuosisadan ajan. Vuosina 1955-68 kehitys otti suuria askeleita ennen kaikkea Intian itsenäisyyskamppailusta inspiraatiota saaneen kansalaisoikeusliikkeen ansiosta. Tämän taistelun ikoniksi on tapana nostaa nuori atlantalaissyntyinen baptistipappi Martin Luther King Jr. Määrätietoisuutensa, älynsä ja ahkeruutensa takia hän ansaitsee paikkansa historiankirjoissa, vaikkei suinkaan yksin tätä vallankumousta saanutkaan aikaan.

King syntyi Atlantassa, Georgian osavaltion pääkaupungissa tammikuussa 1929. Hän eli onnellisen, keskiluokkaisen lapsuuden perheen ja ystävien ympäröimänä. Hän törmäsi rotuerottelun todellisuuteen vasta suhteellisen myöhäisessä lapsuudessa, ja tämän vääryyden korjaamisesta muodostui hänen elämäntehtävä. Hän opiskeli baptistipastoriksi ja filosofian tohtoriksi. Jeesuksen, Henry David Thoreaun ja Gandhin oppeja seuraten hän otti taktiikakseen väkivallattoman vastarinnan. Kingistä elämänkerran kirjoittaneen Marshall Fradyn mukaan Kingin älykkyys ei ilmentynyt niinkään hänen ajattelunsa omaperäisyytenä, vaan enemmänkin kykynä omaksua ja yhdistellä suurten ajattelijoiden filosofiaa, ja ennen kaikkea ilmiömäisenä kykynä soveltaa näitä teorioita oikeassa ajassa ja oikeassa paikassa yhteiskuntaa muuttavaksi käytännöksi.

taivas
Installaatio Center for Civil and Human Rights -museon edessä Atlantassa.

Montgomeryn bussiboikotti

King johti vuoden 1955 Montgomeryn bussiboikottia, joka sai alkunsa Rosa Parks kieltäydyttyä luovuttamasta bussissa istumapaikkaansa valkoihoiselle miehelle. Boikotti kesti yli vuoden, ja siihen osallistui arviolta 50 000 ihmistä. Kampanja päättyi Yhdysvaltain korkeimman oikeuden päätökseen, jonka mukaan rotuerottelu busseissa oli Yhdysvaltain perustuslain vastaista. Jo boikotin ensimmäisten viikkojen aikana King sai tappouhkauksen, ja syyskuussa heidän talonsa kuistilla räjäytettiinkin pommi. Martin Luther ei ollut kotona, mutta sen sijaan hänen vaimonsa ja tämän ystävä istuivat olohuoneessa, perheen kymmenviikkoisen tyttären nukkuessa makuuhuoneessa. Kaikki kolme selvisivät räjähdyksestä vahingoittumattomina. Kingin saavuttua paikalle häntä oli vastassa satoja aseistettuja ja vihaisia kannattajia. Hänellä oli täysi työ pitää väkijoukko rauhallisina ja vakuuttuneena siitä, että kampanjaa on syytä jatkaa väkivallattomasti. Väkivallattomuuden perusajatuksen mukaisesti hän korosti, että on väärin käyttää moraalittomia keinoja edes moraalisten päämäärien saavuttamiseksi.

Inspiraatiota Intiasta

Gandhin ajattelusta King oli innostunut opiskeluaikoinaan, matkustettuaan Philadelphiaan kuuntelemaan hiljattain Intiasta palannutta Howardin yliopiston presidenttiä, tohtori Mordecai Johnsonina. King osti heti luennon jälkeen puolisen tusinaa Gandhin kirjoittamaa ja Gandhista kertovaa kirjaa. Kirjassaan Stride Towars Freedom King kuvailee kuinka erityisen suuren vaikutuksen häneen teki suolamarssi ja Gandhin lukuisat paastot, ja kuinka hänen skeptisyytensä rakkauden voimaa kohtaan hälveni sivu sivulta. Gandhilaisuudesta hän löysi sen sosiaalisen reformin metodin, jota oli etsinyt. Kingin mukaan Gandhi oli todennäköisesti historian ensimmäinen ihminen, joka nosti Jeesuksen rakkausetiikan yksilöiden välisestä kanssakäymisestä laajamittaiseksi ja tehokkaaksi sosiaaliseksi muutosvoimaksi.1

Kingiäkin perusteellisemmin Gandhin filosofiaan oli tutustunut ohiolainen metodistipappi James Lawson, jonka King sai houkuteltua muuttamaan etelään vuonna 1958. Lawson oli kolmekymppinen ja asunut kolme vuotta Intiassa tutustuen Gandhin töihin. Kirjan A Force More Powerful haastattelussa Lawson korostaa strategian merkitystä ihmisoikeuskampailussa. Ihmisoikeuskamppailuja ei voiteta spontaanisti, vaan onnistunut kampanja vaatii systemaattisuutta. Toivottua tulosta ei saavuteta jos mielenosoituksessa kukin tekee mitä tahtoo. Yhteisistä pelisäännöistä on sovittava ja niistä pidettävä kiinni. Lawson korostaa kurinalaisuutta ja koulutuksen, strategian laatimisen, suunnittelun ja rekrytoinnin merkitystä.

Toinen Martin Luther King Jr:n työtoveri, silloinen opiskelija nykyinen tohtori Bernard LaFayette huomauttaa samaisessa kirjassa, että valitettavasti monet ymmärtävät väkivallattomuuden passiivisuudeksi, vaikka kyse on aktiivisesta vastarinnasta. Kyse on taistelemista, mutta tavoite ja välineet ovat erilaisia kuin väkivaltaisessa taistelussa. ”Tavoitteena on voittaa toinen osapuoli puolellesi. Tämä taistelu vaatii paljon enemmän kuin nyrkkitappelu.”

kansalaistottelemattomuus
Kansalaistottelemattomuuden takia pidätettyjä.

Nashvillen sit-in kampanja

Sekä Lawson että LaFayett olivat mukana Nashvillen kevään 1960 kampanjassa, jonka tavoitteena oli poistaa segregaatio keskustan tavaratalojen lounaskahviloista. Kyseisissä kahviloissa afroamerikkalaisille myytiin kyllä ruokaa, mutta eri tiskiltä kuin valkoihoisille, niin että heidän täytyi syödä ateriansa ulkona, käytännössä useimmiten katukivetyksellä istuen.

Kampanjaan osallistuvat olivat käyneet läpi väkivallattomuuskoulutuksen, he olivat harjoitelleet toimintaa sosiodraaman avulla, ja sitoutuneet käyttäytymään sekä väkivallattomasti että kohteliaasti. Aktivistit, jotka olivat pääasiassa opiskelijoita, jaettiin kolmeen, noin kymmenen hengen ryhmään, joista ensimmäinen meni sisään lounaskahvilaan. Aktivisteilla ei suostuttu tarjoilemaan, vaan ravintoloitsija soitti poliisin hakemaan heidät pois. Poliisien saavuttua paikalla heidät ohjattiin poliisiautoihin ja vietiin asemalle kuulusteltavaksi. Poliisiautojen takavalojen hävittyä näköpiiristä vuoroaan kulman takana odottanut ryhmä astui sisään ravintolaan, ja sama absurdi näytelmä toistui, vain tehdäkseen tilaa kolmannelle ryhmälle.

Näin toimimalla onnistuttiin tuomaan yhteiskunnan piilossa oleva, rakenteellinen väkivalta ja epätasa-arvo ravintoloitsijan, asiakkaiden ja lehdistön kautta suuren yleisön tietoisuuteen. Jättämällä noudattamatta moraalittomia lakeja ja käytäntöjä asetettiin koko järjestelmä naurunalaiseksi: poliisiasemasta tuli toimintakyvytön, koska putkat ja kuulustelutilat olivat täynnä siististi pukeutuneita ja kohteliaasti käyttäytyviä opiskelijanuoria, joiden ainoa rikos oli ollut lounaan tilaaminen. Nashvillessä voittoa ei saavutettu viikossa eikä kahdessa, vaan muutoksen aikaansaaminen vaati kolmen kuukauden sitkeän ja systemaattisen toiminnan, ja lopulta tuekseen myös kauppojen boikotoinnin.

Väkivallattomuutta ajatuksissa, sanoissa ja teoissa

Toisinaan kampanjointia vaikeutti se, että aina ei putkaan hakevia poliiseja ja asiasta suurelle yleisölle raportoivaa lehdistöä saapunutkaan paikalle. Kansalaisoikeusliikkeen historiaa muistellessaan Nonviolent Peaceforce -järjestön sittemmin perustanut David Hartsough kertoi joutuneensa ystäviensä kanssa istumaan virginialaisessa lounaskahvilassa kaksi päivää ilman ruokaa. Lopulta nälän ja väsymyksen koulimia aktivisteja ei tullut tapaamaan poliisi, vaan paikallisen natsipuolueen jäseniä. He hakkasivat, potkivat, nimittelivät heitä, ja heittelivät heidän päälleen palavia tupakantumppeja. Yksi hyökkääjistä oli uhannut Hartsoughia linkkuveitsellä ja sanonut: ”Jos et poistu täältä kahdessa sekunnissa, työnnän tämän sinun sydämeesi.” Hartsough kuvailee tapahtumaa: ”Minulla oli kaksi sekuntia aikaa päättää, uskonko todella väkivallattomuuteen. Katsoin häntä silmiin ja sanoin: Ystävä, tee niin kuin sinusta tuntuu oikealta, minä yritän silti rakastaa sinua.” Puukolla uhannut mies oli poistunut paikalta.

Ruby Bridges
Ruby Bridges, louisianalaisen koulun ensimmäinen tummaihoinen oppilas.

Yhteiskunnallinen kehitys ei tapahdu itsestään

Muun maussa Montgomeryn ja Nashvillen menestyksekkäiden kampanjoiden ansiosta väkivallattomuuteen perustuvat metodit levisivät ympäri eteläisiä osavaltioita, ja levitessään niistä kehitettiin yhä tehokkaampia versioita. Seurasi laajan joukko mitä kekseliäimpiä yhteistyöstä kieltäytymisiä, boikotteja, marsseja ja mielenosoituksia. Tärkeimpinä mainittakoon osavaltioiden välisen julkiseen liikenteen laittoman segregaation lopettaneet Freedom Rides -bussikiertueet vuonna 1961, laajat kansanjoukot liikkeelle saanut Työn ja vapauden marssi Washingtoniin elokuussa 1963, Mississippin äänestysrekisteröintiä aktivoinut Freedom Summer 1964 ja kolme marssia Selmasta Mongomeryyn äänestysoikeuden puolesta maaliskuussa 1965.

Martin Luther King Jr:lle myönnettiin Nobelin rauhanpalkinto vuonna 1964. Lainsäädäntötasolla kansalaisoikeusliikkeen suurimmat saavutukset olivat rotusyrjinnän kieltävä vuoden 1964 kansalaisoikeuslaki (Civil Rights Act) sekä seuraavan vuoden äänioikeuslaki (Votin Right Act).

Martin Luther King Jr tiesi, että rotuerottelun poistaminen – ja ihmiskunnan kehitys yli päätään – vaati ennen kaikkea ihmisten herättämistä siitä harhakuvitelmasta, että ihmiskunnan kehitys parempaan tapahtuisi jotenkin itsestään ajan myötä. Muutos ei tapahdu, jos sitä ei kukaan tee. Kingin mukaan ”Hyvien ihmisten hiljaisuus on ihmiskunnan suurin tragedia.” Martin Luther King Jr murhattiin huhtikuussa 1968, hänen ollessa 39-vuotias.

Teksti ja kuvat: Timo Virtala

Suuri kiitos!

Eduskuntavaalit on nyt takana ja on tullut aika kiittää äänestäjiä, tukiryhmää ja muita avustajia. Olen erittäin otettu joka ikisestä äänestä jonka sain, ne ovat suuria luottamuksen osoituksia.

Kaikkiaan vihreillä vaalit menivät erinomaisesti, saimme eduskuntaan viisi kansanedustajapaikkaa lisää. Vihreiden tulos todistaa, että kampanjani keskeisimmät teemat – ympäristönsuojelu, globaali oikeudenmukaisuus ja ihmisarvon kunnioittaminen – ovat tärkeitä yhä kasvavalle joukolle suomalaisia.

Politiikasta, tiedottamisesta ja ihmisistä paljon oppineena jatkan aktiivisesti työskentelyä kampanjassani esille nostamieni teemojen puolesta. Kertomuksia rohkeudesta -podcast -lähetykset tulevat jatkumaan viikoittain. Tulevana viikonloppuna minut löytää Helsingistä Suomen Sosiaalifoorumista ja ensi kuussa Loviisan Rauhanfoorumin pöydän takaa Mahdollisuuksien torilta Porvoosta ja Maailma Kylässä -festivaali Helsingissä. Loviisan Rauhanfoorumi järjestetään tänä vuonna 6.-9.8.2015. Tapaamisiin!

Yläkuvassa jaetaan viimeinen Timo’s Time -vaalilehti vaaleja edeltäneenä lauantai-iltapäivänä. Lehden voi lukea sähköisenä täältä, aiheet ovat ajattomat. Lehdessä on juttuja mm. valtion roolista, yhteisötaloudesta, ympäristönsuojelusta, sähkölaitteiden suunnitellusta hajoamisesta ja väkivallattomuudesta.

Joulu 1914 juoksuhaudoissa

Tulevan torstain Kertomuksia rohkeudesta -radio-ohjelmassa aikomukseni on puhua mm. vuoden 1914 joulurauhasta, Arndt Pekurisesta ja Nonviolent Communication -järjestöstä.

Tässä yhdysvaltalaisen balladisti John McCutcheonin erinomainen tulkinta joulun 1914 tapahtumista brittien ja saksalaisten taistelukentillä Ranskasta. Kappale on McCutcheonin sanoittama ja säveltämä ja nimeltään Christmas in the Trenches, joulu juoksuhaudoissa. Ollessaan kiertueella Tanskassa McCutcheon tapasi saksalaissotilaita, jotka olivat olleet mukana kokemassa balladin tapahtumia.

Kertomuksia rohkeudesta

Kertomuksia rohkeudesta Radio Ravussa torstaiaamuisin klo 9 – 10.

Keskustelua väkivallattomuudesta, onnellisuudesta, oikeudenmukaisuudesta, ympäristöstä ja taloudesta. Jokaisessa ohjelmassa esitellään esimerkkejä väkivallattomuuden voimasta eli siitä, kuinka viisauden ja rohkeuden avulla on onnistuttu saamaan väkivaltaa käyttänyt tai sillä uhannut taho tulemaan järkiinsä. Isäntänä väkivallattomuusasiantuntija Timo Virtala – sosiologi, Loviisan Rauhanfoorumin pääsihteeri ja Vihreiden eduskuntavaaliehdokas Uudeltamaalta.

Radio Rapu kuuluu pääkaupunkiseudulla taajuudella 89,7MHz sekä osoitteessa radiorapu.com ja suurimmissa radiopalveluissa, kuten TuneIn ja Streema.

Opas parempaan maailmaan

Oheinen kirjoitus on julkaistu ensimmäisenä Ydin-lehden numerossa 4-14.

Toisinaan minusta tuntuu kuin Matrix-elokuvan Neo’sta. Minusta tuntuu, että maailmassa on jotain pahasti vialla. Tiedän ja tunnen sen, mutta en osaa selittää, mitä se on.

Jos nämä tuntemukset ovat yhtään tuttuja, suosittelen lukemaan Berkeleyn yliopiston emeritusprofessori Michael N. Naglerin uusimman teoksen The Nonviolence Handbook. Nagler on hiukan Morpheusta lyhyempi, huonoryhtisempi ja tuskin osaa edes Kung Fu’a, mutta jonkinlaista punaista totuuden pilleriä hänellä on silti tarjolla.

Nimensä mukaisesti The Nonviolence Handbook on opas, ei pelkästään väkivallattomuuden voiman käyttämiseen, vaan myös väkivallattomuuden kulttuuriin kasvamiseen.

Nagler on periaatteellisen väkivallattomuuden miehiä, aivan kuten Gandhikin aikoinaan, ja Martin Luther King Jr. Taktisessa väkivallattomuudessa väkivallattomuuden voimaa käytetään siksi, että se on tietyissä tilanteissa tehokkaampaa kuin väkivalta. Naglerin opettamassa periaatteellisessa väkivallattomuudessa väkivallattomuus yltää paitsi tekojen, myös sanojen, ajatusten ja motiivien tasolle.


Oheisella videolla Michael Naglerin Loviisan Rauhanfoorumille etänä pitämä puheenvuoro elokuussa 2012, jolloin teemana oli väkivallattomuus.

Väkivallattomat mielenosoitukset, lakot ja boikotit ovat hänen mukaansa vain pintaraapaisu väkivallattomuuden voiman todelliseen potentiaaliin. ”Paras tapa tuhota vihollisesi on tehdä hänestä ystäväsi,” siteeraa Nagler Abraham Lincolnia, ja juuri tästä periaatteellisessa väkivallattomuudessa on kysymys.

Kirjassa analysoidaan paitsi onnistuneita, myös epäonnistuneita väkivallattomia kampanjoita, ja pohditaan miten näistä kokemuksista voidaan ottaa opiksi tulevia haasteita silmällä pitäen.

Kirjan lopussa Naglerin antaa viiden kohdan ohjeen kohti väkivallattomuuden kulttuuria: 1) Vältä massamediaa, sillä niiden välittämä ihmiskäsitys on materialistinen ja väkivaltainen, netistä löytyy kyllä vaihtoehtoja. 2) Opiskele väkivallattomuutta. 3) Harjoitta hengellisyyttä, esimerkiksi meditaatio on hyväksi kaikille, ja sopii myös uskontoihin varauksella suhtautuville. 4) Ole henkilökohtainen: juttele tuntemattomille, tapaa ystäviäsi ja käytä teknologiaa yhdistämään ihmisiä eikä päinvastoin. 5) Ole aktiivinen. Löydä itsellesi sopiva projekti, ja pane hihat heilumaan.

The Nonviolence Handbook

Michael N. Nagler
The Nonviolence Handbook – A Guide for Practical Action
Berrett-Koehler Publishers 2014
71 s.

Miksi radikalisoitumiseen liittyy niin usein väkivalta?

Radikalisoituminen on kuuma puheenaihe Suomessa ja maailmalla. Nuoria miehiä ja naisia on lähtenyt länsimaista sotatantereille enenevissä määrin esimerkiksi Syyriaan, Irakiin, Ukrainaan ja Somaliaan. Hyvin usein näihin maihin lähdetään sotimaan. Vaikka lähtijöiden perimmäisenä tarkoituksena voikin olla oman vakaumuksensa näköisen rauhan saavuttaminen, muutokseen pyritään usein nimen omaan väkivallan kautta. Väkivalta radikaalin liikkeen toimintalogiikkana ei ole uusi, mutta viime aikojen esimerkit maailmalta tuntuvat korostavan väkivaltaa itse tarkoituksena, päämääränä.

Miksi väkivalta vaikuttaa niin monille ainoalta keinolta? Onko väkivallalle vaihtoehtoja? Mitä ovat väkivallattomat keinot yhteiskunnallisen muutoksen aikaansaamisessa ja miten näitä vaihtoehtoja voidaan tarjota? Mikä rooli medialla ja erityisesti sosiaalisella medialla on väkivaltaisen radikalisaation ruokkimisessa?

Tervetuloa kuuntelemaan asiantuntijoiden alustuksia sekä keskustelemaan aiheesta. Tilaisuudessa ovat puhumassa kansanedustaja ja ulkoasiainministerin erityisedustaja Pekka Haavisto, toimittaja Anu Nousiainen Helsingin Sanomista, monikulttuurijärjestöjen yhteistyöverkosto Monihelin hallituksen puheenjohtaja Abdirahim ”Husu” Hussein sekä Loviisan Rauhanfoorumin pääsihteeri, väkivallattomuusasiantuntija Timo Virtala.

Aika ja paikka:
tiistai 11.11 klo 16:30-18:00, Eduskunnan Kansalaisinfo, Arkadiankatu 3 (eduskunnan uusi puoli)

Tilaisuuden järjestää Suomen Kristillinen Rauhanliike.

Lisätiedot ja yhteydenotot:

Jussi Ojala, Suomen Kristillisen Rauhanliikkeen hallituksen puheenjohtaja, 050 352 6 536.

Kristityt rauhan rakentajina

Sunnuntaina 26.10.2014 Itä-Pasilan seurakuntakodissa osoitteessa Opastinsilta 6, Helsinki. Tilaisuus alkaa klo 13.00.

Ekumeenisen vastuuviikon tapahtumassa puhujina ovat Paavalin seurakuntaneuvoston jäsen Tarja Kantola, Loviisan Rauhanfoorumin pääsihteeri Timo Virtala Suomen Kristillisestä Rauhanliikkeestä, rauhantyön freelancer Laura Huovinen sekä Heidi Rautionma Helsingin seruakuntayhtymän oppilaitostyöstä.

Kaikilla puhujilla on vahva kokemus rauhantyöstä. Tule kuulemaan Kirkkojen maailmanneuvoston Eappi-ohjelmasta, Saint’Egidio yhteisön rauhantyöstä, ”Kertomuksia rohkeudesta”-kirjasta ja kuinka toimia ammatissaan rauhan puolesta. Rauhantyössä tavallinenkin ihminen voi vaikuttaa!

Tilaisuuden järjestää Suomen Kristillinen Rauhanliike, Helsingin seurakuntayhtymän oppilaitostyö ja Paavalin seurakunta.

Uusi uljas ulkoasu

Päivitän parhaillaan tämän blogin ulkoasua. Asiat vähän liikkuvat paikasta toiseen, lukukokemusta se ei toivottavasti haittaa.

Tämän blogin nimenä oli aiemmin Eksyneen Turistin Muistiinpanot. Päädyin nimenmuutokseen joitakin kuukausia sitten, kun painotus oli siirtynyt pikku hiljaa matkustelusta muihin teemoihin.

Yleensä vältän lainasanojen käyttöä, jos suomenkielinenkin on tarjolla. Mutta tässä tapauksessa Respekti sopii mielestäni hyvin etupäässä periaatteellista väkivallattomuutta käsittelevän blogin nimeksi.

Toteuttaessaan Filippiineillä väkivallattoman vallankumouksen vuonna 1986 paikalliset kutsuivat käyttämäänsä väkivallattomuuden voimaa nimellä ‘alay dangal‘. Englanniksi se on kutakuinkin ‘to offer dignity,’ eli suomeksi kyse on arvokkuuden antamisesta. Jotain tämän suuntaista lähdin etsimään. Respekti on minun korvaani jotekin maanläheisempi kuin kunnioitus, askeleen lähempänä arvostamista.

Kuvassa (cc) Corazon Aquino vannoo väkivallattoman vallankumouksen päätteeksi presidentin virkavalan Filippiineillä helmikuussa 1986. Malacañang Palace archives.

Richard Attenboroughin muistolle


Photo (cc by 2.0): gdcgraphics.

Gandhi-elokuvan ohjaaja, myös tuottajana ja näyttelijänä menestynyt sir Richard Attenborough menehtyi sunnuntaina. Hän oli kuollessaan 90-vuotias.

Gandhi-elokuva sai kaikkiaan kahdeksan Oscar-palkintoa, muun muassa parhaasta elokuvasta ja parhaasta ohjauksesta.

Mohandas Gandhin elämän ja filosofian tiivistäminen kolmeen tuntiin ei ollut mikään helppo tehtävä, mutta Attenborough onnistui siinä ilmiömäisen hyvin.

Elokuvasta on runsaasti klippejä YouTubessa, ja ne toimivat mitä parhainpana materiaalina väkivallattomuuden voiman opettamisessa.

Katsaus väkivallattomien vallankumousten dynamiikkaan

How to Start a Revolution on vajaan tunnin dokumenttielokuva Gene Sharpista ja hänen työstään. Gene Sharp on Albert Einstein instituutin perustaja ja yksi maailman johtavista väkivallattomuustutkijoista. Hänen näkökulmansa väkivallattomuuteen on taktinen: hänen mielestään väkivallattomuus on paras keino vaikuttaa asioihin siitä yksinkertaisesta syystä, että se on tehokkaampi keino kuin väkivalta. Sponttaanina, suunnittelemattomana voimana se ei kuitenkaan toimi sen enempää kuin sponttaani, suunnittelematon väkivaltakaan. Täytyy tietää mitä on tekemässä. Täytyy tuntea vastustajansa. Tarvitaan suunnittelua, harjoittelua, stretegian luomista ja tekniikan hiomista.

Viisi askelta kohti ubuntua

Ubuntu eli periaatteellinen väkivallattomuus on paitsi yhteiskunnallisen muutoksen mahdollistama voima, vaan myös elämäntapa, maailmankuva ja kulttuuri. Hiljattain julkaistussa kirjassaan The Nonviolence Handbook: A Guide for Practical Action emeritusprofessori Michael Nagler antaa lukijoilleen viisi vinkkiä, miten ottaa askeleita kohti tätä kulttuuria:

1) Vältä massamediaa. Valtamedian viihde, uutiset ja ennen kaikkea mainokset välittävät kuvaa ihmisestä muista erillisenä, alituiseen kilpailuun tuomittuna ja materiaalisista tavaroista onnellisuutta saavana olentona. Keskeisimpänä ongelmana on, että massamedia on väkivallan kyllästämää. “Lukemattomat tutkimukset ovat osoittaneet, että tämä väkivaltainen kuvasto siirtyy alitajuntaamme, vaikka olisimmekin tietoisella tasolla sen kanssa eri mieltä, ja tekee meistä selvästi väkivaltaisempia ja aggressiivisempia.”* Nagler huomauttaa, että kaupalliselle massamedialle on nykyisin onneksi runsaasti vaihtoehtoja.

2) Opiskele väkivallattomuutta. Opi tunnistamaan väkivallattomuuden voima siellä missä sitä käytetään. Tutustu väkivallattomuutta käsittelevään kirjallisuuteen, dokumenttielokuviin ja webbisivustoihin.

3) Harjoita hengellisyyttä. Meditaatio, jonka ei välttämättä tarvitse olla kytköksissä mihinkään uskontoon, on väkivallattomuuden harjoittajalle erittäin hyödyllinen (kuten kaikille muillekin). Se auttaa meitä ymmärtämään mitä syvimmiltään ihmisinä olemme. Väkivallattomuuden harjoittaminen vaatii itsekuria, ja hyvin monet väkivallattomuustoimijat ovat huomanneet meditaation, rukouksen tai jonkun muun hengellisen harjoituksen olleen suureksi hyödyksi.

4) Ole henkilökohtainen.
Juttele ihmisille joita kohtaat arjessasi, anna heille jakamattoman huomiosi. Soita tekstiviestin lähettämisen sijaan – tai mikä vielä parempaa – vieraile heidän luonaan. Käytä uutta teknologiaa yhdistämään ihmisiä eikä päinvastoin. Nämä äkkiseltään pieneltä tuntuvat tavat voivat muuttaa elämämme, kehittävät myötätuntoamme ja auttavat meitä näkemään kanssaihmistemme inhimillisyyden.

5) Löydä sinulle sopiva projekti ja aktivoidu. Miten sinä voisit toimia paremman maailman hyväksi? Missä maailma tarvitsee sinua eniten? Useat tutkimukset osoittavat, että aktiivinen toiminta lisää optimismia, kun taas passiivisuus lisää apatiaa ja pessimismiä.

* “Innumerable studies have shown that this violent imagery gets into our minds, even if we conciously disapprove, and makes as markedly more violent and aggressive.” (s. 19)

Käytän tässä jutussa ensimmäistä kertaa ubuntua synonyyminä periaatteelliselle väkivallattomuudelle. Katso myös kirjoitukseni “Ubuntusta synonyymi väkivallattomuudelle?

Kuva (cc): The Magic Touch by David Blackwell.

Ubuntusta synonyymi väkivallattomuudelle?

“Ensimmäinen vihje, oppitunti numero yksi väkivallattomuuden saralla on, että sille ei ole nimeä.”

Näillä sanoilla aloittaa Mark Kurlansky kirjansa Nonviolence – The History Of A Dangerous Idea. Valitettavasti hän on oikeassa. Jokainen väkivallattomuuteen erikoistunut tutkija ja jokainen väkivallattomuusaktivisti tuntuu olevan tästä asiasta samaa mieltä. Väkivallattomuus (ahmisa, nonviolence, ickevåld) -sanaan ollaan tyytymättömiä. Siitä ei pidetä, koska se on negaatio, sanatarkasti tarkasteltuna se kertoo vain mitä se ei ole.

Väkivallattomuus on käännös sanskriitin kielisestä sanasta ahimsa, jossa ‘a’-on negaatio ja himsa on ‘halu vahingoittaa’. Se on kuitenkin käännöksenä epätäydellinen, sillä sanskriitin kielessä jätetään kaikkein suurimmat ja tärkeimmät sanat määrittelemättä, ja ne ilmaistaan negaation kautta: sanskriitin kielessä ei esimerkiksi ole omia sanoja rakkaudelle tai rohkeudelle, vaan niihin viitatessa puhutaan ei-vihasta ja ei-pelosta. Ahimsa kuuluu tähän samaan ryhmään. Niiden sanojen joukkoon, joille halutaan antaa tilaa, niitä ei haluta rajata, niitä ei haluta tukahduttaa kuitenkin vajavaisiksi jäävillä määritelmillä. (Lähde)

Väkivallattomuus on paljon enemmän kuin väkivallan puuttumista. Se on rohkeutta, aktiivisuutta, empatiaa, rehellisyyttä ja rakkautta. Se on eheyttävää voimaa, arvokkuuden antamista, sielun voimaa ja rakkauden voimaa. Metta Center for Nonviolence pyysi eilen Facebook-sivullaan lukijoitaan listaamaan väkivallattomuudelle synonyymeja. Keskustelu on jatkunut vilkaan siitä asti. Oma ehdotukseni, joka on saanut ilahduttavan paljon kannatusta, on ubuntu.

Ubuntu on klassinen afrikkalainen konsepti, joka tarkoittaa eettistä humaania filosofiaa uskollisuudesta ja suhteista toisiin ihmisiin. Etelä-Afrikkalainen arkkipiispa Desmont Tutu on määritellyt sen seuraavasti: Ubuntu-ihminen on avoin ja saatavilla toisille, toisten vahvistama, ei vaarannu toisten kyvyistä ja hyvyydestä, hänellä on kunnollinen itsetunto, joka tulee tiedosta, että hän kuuluu suurempaan kokonaisuuteen ja heikentyy kun toisia nöyryytetään tai halvennetaan ja kun toisia kidutetaan tai sorretaan. Jostain muistan lukeneeni myös määritelmän, joka kuului jotakuinkin näin: olen olemassa, koska me olemme olemassa.

Lähes täydellinen siis. Ubuntu on myös nimi ilmaiselle, viruksettomalle, suomalaislähtöiselle ja maailman parhaalle käyttöjärjestelmälle. Haitanneeko tuo? Ubuntu-käyttöjärjestelmä perustuu avoimeen lähdekoodiin, ja me ubuntulaiset tunnemme ubuntu-sanan taustan, ja kunnioitamme sitä. Emmekä panisi pahaksemme, jos sitä aletaan käyttämään väkivallattomuuden synonyyminä. Emmehän?

A Force More Powerful

A Force More Powerful on alunperin televisiolle tehty dokumenttielokuva, jonka jokaisen väkivallattomuuden voimasta kiinnostunut kannattaa ehdottomasti katsoa. Sitä ei ole kokonaisuudessaan netissä, mutta pätkiä löytyy esimerkiksi täältä. Dokumentissä käydään läpi kuusi tärkeää, mutta valitettavan huonosti ymmärrettyä historiallista tapausta: Yhdysvaltain ihmisoikeustaistelu 1960-luvuilla, Intian itsenäistymistaistelu 1930-luvulla, etelä-afrikkalaisten taistelu apartheidiä vastaan vuonna 1985, Tanskan siviilivastarinta natsimiehittäjiä vastaan toisen maailmansodan aikana, Puolan solidaarisuusliikkeen toiminta 1980-luvulla ja Chilen väkivallattomat protestit sotilasjunttaa vastaan vuonna 1983.

DVD:n takakannen mukaan “tässä dokumentissä kerrotaan tarina niistä miljoonista ihmisistä, jotka päättivät taistella brutaaleja vallankäyttäjä vastaan väkivallattomin keinoin – ja voittivat.” Dokumentin pohjalta on tehty myös saman niminen kirja, pelejä ja uusia dokumentteja. Kaikki löytyvät osoitteesta www.aforcemorepowerful.org.

Mielellään tämän näkisin myös Ylellä näytettävän. Keneenköhän siellä kannattaisi ottaa yhteyttä?

Toimiiko väkivallattomuus aina?

Edellisessä videopostauksessa kerroin ryöstön uhriksi joutuneesta vanhuksesta, jonka toiminta on erinomainen esimerkki väkivallattomuuden voiman käytöstä, koska hän ei suostunut tottelemaan, pelkäämään eikä vihaamaan ryöstäjäänsä.

Tänään haluan tuoda esille toisen, yhtä puhuttelevan esimerkin väkivallattomuudesta, tällä kertaa valokuvan muodossa. Tämä kuva on otettu Pekingissä kesäkuun 5. päivänä 1989. Edellisenä päivänä oli Taivaallisen rauhan aukiolla tapettu satoja, ehkä jopa tuhansia opiskelijoita, jotka olivat olleet siellä jo viikkoja vaatimassa lehdistönvapautta, parempaa hallintoa ja korruption vähentämistä. Panssarivaunukolonna oli poistumassa Taivaallisen rauhan aukiolta, kun tämä tuntemattomaksi jäänyt mies oli kävellyt vaunujen eteen ja sai ne pysähtymään. Ensimmäinen panssarivaunu yritti kiertää hänet hänen vasemmalta puoleltaan, mutta hän siirtyi siihen eteen. Sitten oikealta, ja hän siirtyi siihenkin. He jatkoivat tätä absurdia tanssia jonkun aikaa, kunnes pysähtyivät paikoilleen useiksi minuuteiksi. Tästä on olemassa video YouTubessa, se kannattaa katsoa. Siitä näkee kuinka mies lopulta nousee panssarivaunun päälle, hakkaa sen luukkuun, ja kuinka se avautuu, ja hän juttelee jonkun aikaa miehistölle. Sitten mies hyppää alas, panssarivaunu käynnistyy ja lähtee taas ajamaan, mutta mies estää sen etenemisen taas. Video loppuu siihen, että paikalle juoksee joukko siviiliasuisia miehiä kädet ylhäällä, jotka taluttavat tämän tuntemattomaksi jääneen kapinallisen syrjään.

Vastaavanlaisia tapauksia, mutta hiukan vähemmän huomiota saaneita, löytyy eri aikakausilta ja eri puolilta maailmaa. Syksyllä 1968, kun Neuvostoliitto oli miehittämässä Tsekkoslovakiaa, pienen kylän asukkaat Itä-Bohemiassa muodostivat sillan yli ihmisketjun, jolla estivät neuvostopanssareiden etenemisen. Panssarivaunukolonna odotti sillan edustalla kahdeksan ja puoli tuntia, kunnes kääntyivät takaisin. (Lähde: Civilian Resistance in Czechoslovakia).

Yhdenkin tämmöisen tapauksen olemassaolo todistaa, että väkivallattomuuden voima on olemassa. Global Nonviolent Action Database on listannut ja analysoinut niitä yli 800.

Se, että näitä esimerkkejä on paljon, ei kuitenkaan tarkoita, että väkivallattomuus toimisi aina, kaikkialla ja automaattisesti. Syksyllä 2013 katsoin BBC:n uutisia Kairosta, jossa meneillään oli mielenosoitus. Paikalla oli mielenosoittajia keppeineen ja kivineen, ja mellakkapoliiseja kilpineen ja pamppuineen. Tilanne oli kaoottinen; ihmisiä juoksenteli ristiin rastiin, maassa lojui romua ja kyynelkaasu savusi. Kuvan yläreunaan ilmestyi panssarivaunu, joka lähestyi mielenosoittajajoukkoa. Eräs mielenosoittajista lähti juoksemaan kohti panssarivaunua kädet ylhäällä, ja panssarivaunun saavutettuaan jäi sen eteen seisomaan. Panssarivaunu pysähtyi, ja lyhyen hetken Pekingin valokuvan asetelma toistui. Mutta sitten videokuva pysähtyi. Toimittajat kertoivat, että he eivät aio näyttää enempää, sillä kyseinen mielenosoittaja ammuttiin hetkeä myöhemmin.

Väkivallattomuus ei siis ole mikään jippo tai taikatemppu, jonka avulla kaikki sitä käyttävät selviävät mistä tahansa ristiriitatilanteesta voittajana. Kyse on voimasta, joka toisinaan toimii, ja toisinaan taas ei. Monessa suhteessa se on rinnastettavissa väkivallan voimaan. Aivan kuten on olemassa tehokkaita ja vähemmän tehokkaita taistelijoita ja armeijoita, aivan samalla väkivallattomuudenkin voiman käytössäkin voi olla menestyksekäs tai vähemmän menestyksekäs.

Tämä nostaa esille joukon kysymyksiä, joihin väkivallattomuustutkimus pyrkii vastaamaan:

Missä tilanteissa tätä voimaa on käytetty? Missä sen käyttö on onnistunut, ja missä tilanteissa epäonnistunut? Miksi? Miksi esimerkiksi Pekingin tuntematon kapinallinen onnistui pysäyttämään panssarivaunut tulematta ammutuksi, kun sama ei onnistunut Kairossa. Tai, jos katsotaan yksittäistapausten sijaan kokonaisia vallankumouksia, miksi filippiiniläiset onnistuivat väkivallattomassa hvallankumouksessaan vuonna 1986, mutta kolmea vuotta myöhemmin Pekingissä siinä epäonnistuttiin? Ja edelleen: miten voisimme – sekä yksilöinä että yhteiskuntana – kehittää tätä voimaa eteenpäin, tulla sen käytössä paremmaksi ja jalostaa sitä yhä suuremmassa määrin vaihtoehdoksi väkivallalle?

Mitä on väkivallattomuus?

Joitakin vuosia sitten vanha nainen ajoi yksin autolla syrjäisellä seudulla Yhdysvalloissa. Nuori mies pysäytti auton, ja vaati aseella uhaten naista antamaan rahansa. Mummo katsoi aseella uhannutta miestä silmiin ja sanoi, että ”Jeesus on tässä autossa minun kanssani. Jos ammut minut, pääsen taivaaseen. Mutta sinä joudut helvettiin.” Ryöstäjä hämmentyi, laski aseensa ja lähti kävelemään poispäin. Vanhus ei kuitenkaan luovuttanut, vaan pyysi ryöstäjää tulemaan takaisin. He juttelivat ja tutustuivat, ja tutustumisen jälkeen vanhus antoi kaikki autosta löytämät rahansa, 10 dollaria, ryöstäjälle.

Mitä todennäköisimmin vanhus ei ollut tutustunut väkivallattomuuden teorioihin ja historiallisiin esimerkkeihin sen käytöstä, mutta silti hän toteutti väkivallattomuuden perusperiaatteita kohta kohdalta.

Ensinnäkin hän oli rohkea. Mohandas Gandhi arvosti rohkeutta niin korkealle, että piti jopa väkivaltaa parempana ratkaisuna kuin pelkuruutta. Tämä kävi ilmi useista kohdista hänen kirjoituksiaan ja elämäänsä.

Toisekseen ryöstetyksi tullut vanhus oli aktiivinen. Hänen tavoitteenaan ei ollut päästä tilanteesta mahdollisimman nopeasti pois, vaan hän näki nuoren miehen käytöksessä epäkohdan, jota ryhtyi korjaamaan. Väkivallattomuudessa on kyse juuri tästä: aktiivisesta puuttumisesta kokemiimme tai ympärillämme näkemiimme epäkohtiin.

Kolmannekseen vanhus teki eron – uskonnollista terminologiaa käyttääkseni – synnin ja synnintekijän välillä. Olemalla tottelematta ryöstäjää vanhus ilmaisi ettei hyväksynyt miehen tekoa, mutta juttelemalla hänellä hän antoi ymmärtää, että hyväksyi hänet ihmisenä. Näin toimimalla hän loi luottamuksen ilmapiirin, jonka turvin he päätyivät sovintoon. Väkivallattomassa toiminnassa tavoitteena ei ole vastustajan murskaaminen, vaan hänen tuleminen järkiinsä.

Neljännekseen hän ei käyttänyt väkivaltaa, eikä edes pyrkinyt nöyryyttämään vastustajaansa. Kyse on jostain päinvastaisesta. Filippiiniläiset, jotka toteuttivat väkivallattoman vallankumouksen vuonna 1986, kutsuivat sitä nimellä alaha dengal, mikä englanniksi tarkoittaa ”To offer dignity”, suomeksi kyse on jotakuinkin arvokkuuden antamisesta.

Hyvin tärkeää on heti tässä aluksi tehdä selväksi, että kyse on jostain enemmästä kuin vain tekniikasta tai taktiikasta. Kyse on voimasta. Taloustieteilijä ja rauhantutkija Kenneth Bouldingin mukaan ihmistenvälisessä vuorovaikutuksessa on olemassa kolmenlaista vallankäyttöä: pakkovaltaa, vaihtovaltaa ja eheyttävää valtaa. Väkivallattomuudessa on kyse Bouldingin mainitsemasta kolmannesta vallankäytön muodosta, eheyttävästä vallasta, jota esimerkin vanhus käytti kohdattuaan pakkovaltaan luottaneen ryöstäjän.

Kyse on siitä, että tehdään toiseen vaikutus omalla esimerkillä, rehellisyydellä, vilpittömyydellä ja rohkeudella. Saadaan toinen oivaltamaan jotain uutta.

Kristillistä vastarintaa

Patrik

Ohessa Patrik Hagmanista tekemäni haastattelu, joka julkaistiin Helsingin seurakuntayhtymän yhteiskunnallisen työn Pyhä arki -julkaisussa viime kuussa.

Patrik Hagman kehottaa nousemaan vastarintaan maailman eriarvoistumista ja liikakulutusta vastaan. Aseistukseksi tähän vallankumoukseen hän kelpuuttaa vieraanvaraisuuden, kärsivällisyyden ja nöyryyden. Kiitollista kun on vaikeampi ohjailla, rohkeata ei voi pelotella eikä vieraan­varaiselta pysty varastamaan.

Kirjoittaessaan vuosituhannen vaihteessa väitöskirjaansa kristinuskon alkuaikojen askeetikoista Patrik Hagman oivalsi yhteyden tutkimuskohteensa ja tuolloin aktiivisimmillaan olleen globalisaatiokriittisen liikehdinnän välillä. Sekä antiikin askeetit että vuosituhannen vaihteen mielenosoittajat vastustivat vallitsevaa kulttuuria, ahneutta ja vastuutonta vallankäyttöä, ja vaativat tilalle uutta, reilumpaa maailmanjärjestystä ja välittämisen kulttuuria. Hagman jakoi mielenosoittajien poliittiset päämäärät, mutta innostumisen sijaan hän koki poliittista turhautuneisuutta.

– Seattlen mielenosoittajat eivät pystyneet muuttamaan kansainvälisen kaupan sääntöjä tai ihmisten kulutustottumuksia. Irakin sodan vastaiset mielenosoitukset, ennätyksellisestä osallistujajoukoista huolimatta, eivät onnistuneet estämään sotaa, Hagman perustelee turhautumistaan.

Rooman valtakunnan polvilleen saaneiden alkukristittyjen inspiroimana Hagman päätti kirjoittaa kirjan erilaisesta vastarinnasta. Sellaisesta, joka lähtee liikkeelle henkilökohtaisesta muutoksesta, leviää esimerkin voimalla ja jossa vältellään sekä ahdistavaa individualismia että orjuuttavaa kollektivismia. Kristillisessä vastarinnassa päämäärät eivät pyhitä keinoja, vaan keinot ovat päämääriäkin tärkeämpiä.

Kirjassaan ‘Om kristet motstånd‘ Hagman antaa lukijoilleen monipuolisia neuvoja, joilla vastustaa kilpailun, tehokkuuden ja ahneuden kulttuuria: anna lahjoja, auta kerjäläisiä, pidä pitkiä lounastaukoja ja kutsu ihmisiä päivälliselle. Ole kiitollinen ja rakastava, mutta kriittinen. Harjoittele kärsivällisyyttä elämällä sairaiden, lasten, vammaisten ja heikkojen kanssa. Kristillisen vastarinnan tavoitteena on luoda yksilöitä ja yhteisöjä, joita ei pystytä johdattelemaan kritiikittömiksi, riittämättömyyden riivaamiksi ja identiteettiään materialismista etsiviksi kuluttajiksi. Hagmanille kristittynä olemisessa kyse on ennen kaikkea teoista.

– Kristillisen historian suuri tragedia on, että kristinusko on redusoitu opiksi sielun pelastamisesta. Ikään kuin kyse olisi vain siitä, mitä yksilölle tapahtuu kuoleman jälkeen. Vähintään yhtä tärkeää on kuitenkin se, miten elämme tässä elämässä, miten huolehdimme toisistamme ja maapallostamme.

Perinteinen poliittinen vaikuttaminen saa kirjassa paljon kritiikkiä. Aivan kuten taloussektori kannustaa ahneuteen ja viihdeteollisuus omahyväisyyteen, Hagmanin mukaan poliittiseen järjestelmäämme suosii epärehellisyyttä ja oman edun tavoittelua. Totuutta tärkeämpää on saada äänensä kuuluville ja antaa itsestään ja ryhmästään positiivinen mielikuva. Tämä ongelma on läsnä ennen kaikkea puoluepolitiikassa, mutta jossain määrin myös kansalaisjärjestötoiminnassa.

Nelson Mandelan vapaus

NELSON-MANDELA

Sain kunnian olla mukana Loviisan Seurakuntien Kino Marilynissa järjestämässä Mandela – Pitkä tie vapauteen -elokuvaesityksessä ja sen jälkeisessä keskustelutilaisuudessa. Elokuva perustui vapaustaistelijan, Etelä-Afrikan presidentin ja Nobelin rauhanpalkinnon saaneen Nelson Mandelan (1918-1913) samannimiseen omaelämänkertaan. Kyseessä on kehityskertomus, jossa Mandela kasvaa pojasta mieheksi, väkivallattomuuteen luottavasta juristista muutoksen hitauteen turhautuvaksi sabotööriksi, ja edelleen 27-vuoden eli 10 000 vuorokauden vankeustuomion karaisemaksi, anteeksiannon ja sovinnon nimiin vannovaksi valtiojohtajaksi.

Kyseessä ei ole pyhimystarina, vaan Mandela esitetään virheineen ja puutteineen. Elokuvan uskottavuutta lisää, ettei muitakaan osapuolta – Winnie Mandelaa, tummaihoista enemmistöä ja valkoihoista eliittiä – kuvata täydellisen hyviksi tai pahoiksi. Vuosikymmenestä toiseen jatkuvaa koston, katkeruuden ja väkivallan kierrettä kuvataan ahdistavan realistisesti. Kansallisen ja kansainvälisen painostuksen seurauksena hallitus haki Mandelan lopulta 1980-luvulla vankilasta salaisiin neuvotteluihin.

Elokuvan tärkein sanoma tulee esille näissä neuvotteluissa: ”Miksi meidän pitäisi muka uskoa, ettet haluaisi kostoa?” Mandelalta kysyttiin. ”Kyllä minä haluan,” Mandela vastasi, ja jatkoi: ”Mutta haluan myös jotain enemmän. Haluan elää ilman pelkoa ja vihaa. […] Minulla ei ole valinnanvaraa. Olen nähnyt mitä pelko on tehnyt teille. Olette aina pelänneet meitä, ja se on tehnyt teistä epäoikeudenmukaisia ja raakoja. Ajatelkaa asiaa meidän kannaltamme. Tiedämme, että jonakin päivänä olevamme vapaita ja tämän maan johtajia. Mutta haluammeko elää siinä samassa helvetissä, jossa te nyt elätte? Silloin sulkisimme itsemme, lapsemme ja tulevat sukupolvet takaisin vankilaan. Kun me nousemme valtaan, kostoa ei tule.

Neuvottelut päättyivät Mandelan vapauttamisekseen ja Etelä-Afrikan ensimmäisiin vapaisiin vaaleihin, jotka järjestettiin tasan kaksikymmentä vuotta sitten, huhtikuun lopussa 1994. Presidenttikaudellaan jota elokuvassa ei enää kuvattu, hän teki kaikkensa koston kierteen katkaisemiseksi ja maansa yhtenäisyyden rakentamiseksi. Yksi hänen suurimmista saavutuksistaan oli totuuskomission perustaminen. Totuuskomission tavoitteena oli selvittää apartheidin aikaiset ihmisoikeusrikkomukset, tuoda rikolliset ja uhrit yhteen, antaa korvaus rikoksen uhreille, ja antaa rikoksen tekijöille mahdollisuuden anoa armahdusta täydellistä rehellistä tunnustusta vastaan.

Elokuvassa ei jäänyt epäselväksi, millaisesta voimasta on kyse, kun suuret massat saavat epäoikeudenmukaisuuksista tarpeekseen ja päättävät muuttua politiikan uhreista politiikan toimijoiksi. Juuri tästä oli kyse myös Ukrainan vallankumouksessa vuodenvaihteessa, ja juuri tätä – kuten tutkija Juhana Aunesluoma huomautti Ylen haastattelussa – Putin pelkää tapahtuvan myös Moskovassa.

Saadakseen kannattajansa luopumaan väkivallasta Mandela vetosi omiin vankilakokemuksiinsa: ”Kävellessäni ulos vankilan portista tiesin, että ellen jätä katkeruutta ja vihaa taakseni, olen yhä vankilassa.” Esimerkillään hän näytti, ettei väkivalta ole ainoa – eikä edes tehokkain – vallan muoto. Väkivallattomuustutkijat ovat sittemmin todistaneet saman tilastotieteellisesti: demokratiaan siirtymisen tiellä väkivallattomat vallankumoukset ovat viimeisen sadan vuoden aikana olleet lähes kaksi kertaa tehokkaampia kuin väkivaltaiset.

Kirjoitus on julkaistu ensimmäisenä Loviisan Sanomissa ti 29.3.2014. Kuvalähde: plus.google.com.

Pasifismi ja väkivallattomuus yhteiskunnallisen muutoksen välineinä -luennot Porissa, Oulussa ja Tampereella

i-am-a-man-protest1

Kun sana pasifismi otettiin ensimmäisen kerran käyttöön Glasgow’n rauhankonferenssissa vuonna 1901, sitä käytettiin kuvaamaan nopeasti kasvavaa ja hyvin laajapohjaista kansainvälistä rauhanliikettä. Sillä viitattiin hyvin monenlaisten järjestöjen ja yksilöiden työhön rauhan säilymisen ja sotien ehkäisemisen puolesta. Pasifismilla ei tarkoitettu pelkästään filosofiaa, vaan kyse oli myös poliittisesta ohjelmasta, sitoutumisesta yhteiskunnalliseen muutokseen.

Ensimmäisen maailmansodan jälkeen pasifismi-sanan merkitys on useimmissa tieteellisissä ja arkipäiväisissä keskusteluissa kaventunut merkitsemään sen ehdottominta muotoa, kaikkien sotien ja kaiken väkivallan kieltämissä kaikissa sen muodoissaan. Tällainen määrittely on jättänyt suurimman osan rauhan hyväksi työskentelevistä määritteellisesti kodittomaksi. Yhtenä uutena käsitteenä tälle aihealueelle on tullut väkivallattomuus, joka tarkoittaa rauhanomaisten keinojen käyttöä poliittisen tai sosiaalisen muutoksen aikaansaamiseksi.

Millaisia yhteiskunnallisia muutoksia pasifismilla ja väkivallattomuudella on saavutettu? Mitkä ovat niiden vahvuudet? Missä, koska ja miksi niiden käytössä ollaan epäonnistuttu?

Tervetuloa kuuntelemaan aiheesta luentoa Poriin 16.1. klo 19.00, Ouluun 26.3. klo 19.00 (Snooker Timen alakerta, Asemakatu 28) tai Tampereelle 2.4. klo 19.00. Luennoitsijana Loviisan Rauhanfoorumin pääsihteeri Timo Virtala, järjestäjinä mm. Vihreä Puolue.

Kuva: The Inkwell

Kristillinen Rauhanliike ja sosiaalinen vastuu -keskustelutilaisuus ma 25.11. Vantaalla

DSC_0134

Vantaan Vapaaehtoiset Valvojat – Watchdogit ja Vantaan Rauhanklubi järjestävät yhdessä keskustelutilaisuuden otsikolla Kristillinen Rauhanliike ja sosiaalinen vastuu. Alustajana Loviisan Rauhanfoorumin pääsihteeri Timo Virtala.

Aika: maanantai 25.11.2013 klo 18-21

Paikka: Silkinportti, Tikkurilantien 44 F, toinen kerros (Tikkurilan Kelan vieressä)

Vapaa pääsy – kahvitarjoilu. Tervetuloa keskustelemaan!

Fb-tapahtumasivut.

Voimaa ja viisautta

NP cover

”Kaunis ajatus, mutta faktaa on, että se voittaa jolla on isompi pyssy,” oli ensimmäinen kommentti sosiaalisessa mediassa alettuani markkinoida aseettoman rauhanturvaamisen mahdollisuuksia käsittelevää YK-päivän seminaaria. Reaktio on tyypillinen, ja kertoo paljon suhtautumisestamme väkivaltaan ja käsityksistämme väkivallan ja voiman suhteesta.

Räikeiden ihmisoikeusrikkomusten noustessa otsikoihin alkaa länsimaissa keskustelu siitä, pitäisikö alueelle iskeä sotilaallisesti vai ei. Sotilaallisen intervention kannattajien mielestä olisi moraalitonta olla puuttumatta tilanteeseen. Vastustajat puolestaan muistuttavat sotilasiskun kalleudesta, siviiliuhreista, koston kierteestä ja siitä, ettei pommittamalla ole ennenkään demokratiaa onnistuttu rakentamaan.

Neuvotteluiden, diplomaattisten painostuskeinojen, YK:n rauhanturvaamisen ja EU:n siviilikriisinhallinnan kannattajien ääni on heikko. Usko siihen, että pahikset saadaan ruotuun vain käyttämällä heidän omia keinojaan, on vahva.

Ratkaisua etsittäessä aivan liian harvoin lähdetään miettimään, mitä oppimista meillä olisi tapauksista, joissa pyssytön on saavuttanut haluamansa. Väkivallattomuus voimana ja taktiikkana tunnetaan kyllä Intian itsenäisyystaistelusta 30- ja 40-luvuilta ja amerikkalaisten 50- ja 60-lukujen ihmisoikeustaistelusta – ja jotkut osaavat yhdistää sen myös Tšekkoslovakian siviilivastarintaan vuonna 1968, Puolan solidaarisuusliikkeeseen 1980-luvulla, kommunismijärjestelmän luhistumiseen Euroopassa vuosina 1989–91 tai apartheid-järjestelmän kaatumiseen vuonna 1994. Mutta harva tietää, että vastaavia esimerkkejä tapauksista, jossa yksittäiset ihmiset tai suuret massat ovat totuuden, sinnikkyyden, rohkeuden ja uhrautumisvalmiuden avulla lopulta saaneet – hetkellisesti tai kokonaan – voitettua väkivaltaa käyttäneen tai sillä uhanneen tahon sympatiat puolelleen, löytyy satoja ja kaikista maanosista. Portugalissa kaatui diktatuuri väkivallattomasti vuonna 1974, Filippiineillä vuonna 1986 ja Serbiassa vuonna 1999. Meneillään olevalla vuosisadalla menestyksellisiä väkivallattomia vallankumouksia on ollut muun muassa Georgiassa, Ukrainassa, Libanonissa ja Tunisiassa.

Myös epäonnistuneita väkivallattomia vallankumouksia ja kampanjoita on olemassa, mutta niiden olemassaolo ei ole todiste väkivallattomuutta vastaan sen enempää kuin huonosti suunniteltu ja toteutettu sotilaallinen operaatio olisi todiste sotilaallista voimankäyttöä vastaan. Sen sijaan yhdenkin onnistuneen väkivallattoman kampanjan olemassaolo – ja Global Nonviolent Action Database on listannut niitä satoja – on todiste väkivallattomuuden voiman olemassaolosta.

Sotilaallinen interventio on kuin työkalupakin moukari – sitäkin saatetaan joskus tarvita – mutta huomattavasti useammin tarvitaan työkalupakin muita työvälineitä. Näistä yksi on yllä mainituista väkivallattomista kampanjoista oppia ammentava aseeton rauhanturvaaminen. Olisiko siitä ratkaisuksi Syyrian kriisiin? Ei näillä resursseilla, mutta en näe mitään syytä, miksei väkivallattomuuden tutkimiseen ja testaamiseen kannattaisi satsata tosissaan, ja kehittää aseettomasta rauhanturvaamisesta varteenotettava vaihtoehto sotilaalliselle interventiolle.

Väkivaltaisten ja väkivallattomien kampanjoiden tieteellisellä vertailulla voi saada käsityksen, millaisesta potentiaalista on kysymys. Erica Chenoweth ja Maria Stephan ottivat vertailuun 323 väkivaltaista ja väkivallatonta kampanjaa reilun sadan vuoden ajanjaksolta. Tutkimuksen tulos oli heille itselleenkin yllätys: väkivallattomat kampanjat saavuttivat tavoitteensa yli kaksi kertaa useammin kuin väkivaltaiset. Väkivallattomissa kampanjoissa myös kuoli vähemmän ihmisiä ja tuloksena oli demokraattisempi ja rauhanomaisempi yhteiskunta.

Suurin pyssy ei ratkaise konfliktia, muttei myöskään suurin sydän. Toimiakseen tehokkaasti ja laajamittaisesti väkivallattomat metodit tarvitsevat tutkijoita, strategioiden suunnittelijoita, organisoijia, johtajia ja operaatioiden toteuttajia. Ne, joiden mielestä on vastuutonta olla puuttumatta laajamittaisiin rikoksiin ihmisyyttä vastaan, ovat oikeassa. Juuri siksi meidän tulee kehittää entistä monipuolisemmin kriisinhallintatyövälineitä, niin että kriisin syttyessä niitä on valittavina enemmän kuin yksi.

TIMO VIRTALA
Loviisan Rauhanfoorumin pääsihteeri

copyright_creative_commons Kirjoitus on lisensoitu Creative Commons Nimeä-Ei muutoksia-Epäkaupallinen -lisenssillä.

Lisätietoja torstain 24.10. tapahtumasta:

Paikka, aikataulu, puhujat: www.rauhanfoorumi.fi/archives/2618
NP-Suomi Facebook-sivut: www.facebook.com/nonviolentpeaceforcesuomi
Tapahtuman Fb-sivut: www.facebook.com/events/569962583041551

Aseettoman rauhanturvaamisen mahdollisuudet -seminaari Helsingissä 24.10. klo 17

NP9_500px

(For text in English, see below.)

Aseettoman rauhanturvaamisen mahdollisuudet -seminaari YK-päivänä kulttuurikeskus Caisassa

Mitä on aseeton rauhanturvaaminen? Miten toiminta sai alkunsa, miten meneillään olevat ja aiemmin päättyneet operaatiot ovat onnistuneet ja millaisia kehitysmahdollisuuksia konseptilla on tulevaisuudessa?

Tervetuloa kuulemaan ja keskustelemaan aiheesta kulttuurikeskus Caisaan (Mikonkatu 17 C, Hki) torstaina 24.10.2013 klo. 17.00 – 20.00. Tilaisuuteen on vapaa pääsy ja se on kaikille avoin.

Keskustelussa mukana kansalaisjärjestö Nonviolent Peaceforcen* (NP) johtaja, virolaissyntyinen amerikkalainen Doris Mariani, aseetonta rauhanturvaamista Filippiineillä tekevä Alex Virtanen, kansanedustaja Elisabeth Nauclér, ulkoministerin erityisedustaja Kimmo Kiljunen ja Syyriasta Libanoniin paennut Tarek Al-Khoury. Videon välityksellä keskusteluun osallistuu myös NP:n hallintoneuvoston jäsen, Saksassa asuva Outi Arajärvi. Keskustelua tullaan käymään sekä suomeksi että englanniksi.

* Nonviolent Peaceforcen tehtävänä on edistää, kehittää ja toteuttaa aseetonta rauhanturvaamista väkivallan vähentämisen ja siviilien suojelun keinona väkivaltaisissa konfliktitilanteissa. NP on kouluttanut, palkannut ja lähettänyt aseettomia siviilirauhanturvaajia Sri Lankaan, Filippiineille, Etelä-Sudaniin ja Burmaan.

Myös presidentti Tarja Halonen, Nonviolent Peaceforcen suojelija, kunnioittaa tilaisuutta läsnäolollaan.

Ohjelma:

17.00 Tervetulosanat, Timo Virtala
17.10 NP:n johtaja Doris Mariani esittelee NP:n työntekijät
17.15 Kansalaisjärjestöjen tekemän aseettoman rauhanturvaamisen taustaa, Outi Arajärvi
17.30 Nonviolent Peaceforce -järjestön toiminta, Neena Kaiser
17.40 Kenttätyöskentelystä E-Sudanista, Lisa Fuller
17.50 Kenttätyöskentelystä Filippiineillä, Alex Virtanen
18.00 Keskustelua aseettoman rauhanturvaamisen mahdollisuuksista, keskustelemassa Doris Mariani, Alex Virtanen, Elisabeth Nauclér, Kimmo Kiljunen and Tarek Al-Khoury
19.35 Miten voit tukea NP:n työtä, Neena Kaiser
19.40-20.00 Slideshow NP:n työstä, rauhanosakkeiden myyntiä, julisteisiin tutustumista ja vapaata yhdessäoloa

Olkaa ystävällisiä ja levittäkää tätä viestiä!

Lisätietoja:

Timo Virtala
Suomen Rauhanliiton NP-yhdyshenkilö
timo@virtala.com
045 784 05574

NP:n kotisivut: www.nonviolentpeaceforce.org
NP:n suomenkieliset sivut Facebookissa: www.facebook.com/nonviolentpeaceforcesuomi
Tapahtuman Facebook-sivut: www.facebook.com/events/569962583041551/

Järjestäjät:

Nonviolent Peaceforce
PAND – Taiteilijat rauhan puolesta
Rauhankasvatusinstituutti ry
Rauhanliitto – Fredsförbundet
Suomen Ekumeeninen Neuvosto
Suomen Kristillinen Rauhanliike
Suomen Rauhanpuolustajat ry
Suomen Sadankomitea

PS. Seminaaria edeltää taiteilijoiden rauhanjärjestö PANDin ja Rauhanpuolustajien järjestämät tapahtumat: Narinkkatorilla klo 12-15 rauhanteltta, musiikkia, origameja ja puheita; rauhankulkue Narinkkatorilta Rautatientorille, lähtö klo 15; Rautatientorilla klo 16-17 musiikki ja puheet jatkuvat, esiintymässä mm. folkrockin nouseva nimi, laulaja ja lauluntekijä Kanerva. Rauhanjärjestöjen YK-päivän päättää Rauhanaseman (Veturitori 3) klubi-ilta klo 19 alkaen, esiintyjänä Tuima-yhtye, joka soittaa anastettua kansanmusiikkia. Klubi-illan liput ennakkoon varattuna 8 e ja ovelta 10 e. Lippuja voi varata numerosta 040 5755 403 tai osoitteesta tuimayhtye@gmail.com.

Päivitetty 23.10.13.

NP7

The Future Potential of Unarmed Civilian Peacekeeping -seminar in Helsinki Oct 24th

What is Unarmed Civilian Peacekeeping (UCP)? How did it all begin? What kind of experience has an Non-governmental Organisation, Nonviolent Peaceforce* (NP) gained during the ten years it has been doing UCP? What are the possibilities for development of this concept in the future?

Welcome to this discussion at the International Cultural Center Caisa (Mikonkatu 17 C, Helsinki) on UN day, Thursday, 24/10/2013 at 17-20. The admission is free and the event is open to everyone.

The speakers: Nonviolent Peaceforce Executive Director, Estonian-born American Doris Mariani; Alex Virtanen, who is doing Unarmed Civilian Peacekeeping in the Philippines; Member of Finnish Parliament, Elisabeth Nauclér; the Foreign Minister’s Special Representative to regional peace-mediation tasks Kimmo Kiljunen; Recruitment Officer Tarek Al-Khoury from Syria; and, via Skype from Germany, a member of NP’s International Governance Council, Outi Arajärvi.

*The mission of Nonviolent Peaceforce is to promote, develop, and implement Unarmed Civilian Peacekeeping as a tool for reducing violence and protecting civilians in situations of violent conflict. NP has trained, recruited and sent unarmed peacekeepers to, for example, Sri Lanka, Philippines, South Sudan and Burma.

Also an endorser of NP, president Tarja Halonen, will participate to the event.

The program:

17.00 Welcoming words by Timo Virtala
17.10 NP’s Executive Director Doris Mariani introduces the guests from NP
17.15 The history and different concepts of Unarmed Civilian Peacekeeping by Outi Arajärvi
17.30 Presentation of Nonviolent Peaceforce by Neena Kaiser
17.40 Unarmed Civilian Peacekeeping in South-Sudan, Lisa Fuller
17.50 Unarmed Civilian Peacekeeping in Philippines Alex Virtanen
18.00 Discussion about the possibilities of Unarmed Civilian Peacekeeping by Doria Mariani, Alex Virtanen, Elisabeth Nauclér, Kimmo Kiljunen and Tarek Al-Khoury
19.35 How to support NP
19.40-20.00 Slideshow about NP’s activities in the field, selling Peace Bonds, free time together

Please spread this message!

For further information:

Timo Virtala
NP-contact person in Peace Union Finland
timo@virtala.com
+358 45 784 05574

NP’s website: www.nonviolentpeaceforce.org
NP’s Facebook page in English: www.facebook.com/pages/Nonviolent-Peaceforce/158354875457
NP’s Facebook page in Finnish: www.facebook.com/nonviolentpeaceforcesuomi
The event Facebook page: www.facebook.com/events/569962583041551/

Organizers:

Nonviolent Peaceforce
PAND – Artist for Peace
The Peace Education Institute
Peace Union Finalnd
Finnish Ecumenical Council
Finnish Christian Peace Association
Finnish Peace Committee
Finnish Committee of One Hundred

PS. The seminar is preceded by three events organised by PAND & Peace Committee: a peace tent, with music and origami at Narinkkatori at 12-15; a peace procession from Narinkkatori to Rautatientori at 15; music and the speeches continue, one of the musicians is an rising name in folk rock, singer and songwriter Kanerva. The UN-day celebration is ended by a club-evening at Peace Station (Veturitori 3) from 19 onwards, the band Tuima plays purloined folk music. Tickets to the club-evening costs 8 e when booked beforehand and 10 e at the door. You may book tickets by calling 040 5755 403 or e-mailing tuimayhtye@gmail.com.

Uptaded 23.10.2013.

Anastettu vastaus


Sarajevotunnelmia.

Alla oleva teksti on Berkeleyn yliopiston emeritusprofessorin ja rauhan- ja konfliktintutkimuslaitoksen perustajan Michael N. Naglerin American Book Award -palkinnon saaneesta kirjasta The Search for a Nonviolent Future. Kyseessä on suomennoprosessin ensimmäinen vedos, johon otan mielelläni vastaan kommentteja ja parannusehdotuksia. Aiemmat kappaleet löytyvät täältä.

Tällä puolen rautaesiriippua oli maa nimeltä Jugoslavia, jossa ihmiset eri kulttuureista ja eri etnisistä taustoista elivät rinnakkain. Ajoittaisista jännitteistä huolimatta jännitteistä he työskentelivät yhdessä. He menivät kouluihin yhdessä. He riitelivät – ja menivät naimisiin. Tätä jatkui vuosisatoja. Sitten eräänä päivänä, sosialistisen keskushallinnon korkin irrottua, kolme suurinta kulttuurista ryhmää (ne eivät ole etnisiä ryhmiä) lennähtivät erilleen. Tämän tuloksena oli Euroopan, ehkä koko maailman tyrmistyttävin väkivalta sitten toisen maailmansodan. Moni kysyi miksi. Miten on mahdollista että, jälleen kerran ihmisiä pistetään karjavaunuihin?

Kuten tavallista, tälläkin kertaa löytyi niitä, joiden mielestä ”vastauksia ei ole.” Toiset syyttivät ”historiaa,” aivan kuin vuoden 1389 tapahtumat pitäisi kostaa, vaikka tuosta taistelusta vastuulliset poliitikot ja tuossa taistelussa taistelleet sotilaat olivat olleet kuolleina jo 500 vuotta.

Mutta kaiken tämän keskellä yksi arkinen tekijä on jäänyt huomiotta: myrkyllinen voima nimeltä propaganda. Entisen kommunistisen Itä-Euroopan maista Jugoslavian pohjoispuolella elävät unkarilaiset ja romanialaiset suhtautuivat terveellä skeptisyydellä siihen, mitä näkivät valtio-omisteisesta televisiosta ja mitä lukivat hallituksen sanomalehdistä. Jostakin syystä tämän kaltainen varauksellisuus tukahtui Jugoslaviassa, jos sitä siellä oli koskaan ollutkaan. Ihmiset täällä ovat aina uskoneet, ja yhä uskovat, mitä näkevät ja kuulevat televisiossa.

Tietyllä tapaa tässä ei ole mitään uutta; me kaikki tiedämme kuinka ‘keltainen lehdistö’ aiheutti sodan Yhdyslvaltojen ja Espanjan välille vuonna 1898. Silloin kyse oli pääasiassa painetusta uutisista; nyt se on televisio (tai, kuten Ruandan tapauksessa, radio). Mutta ero nykyisyyden ja menneisyyden välillä ei ole vain teknologiassa, tai edes politiikassa: erona on puoli vuosisataa vyörytystä erillisyydestä ja väkivallasta, kasautuvaa henkistä myrkkyä, joka tekee meidät yhä ärtyisämmiksi, apeammiksi ja alttiimmiksi reagoimaan mihin tahansa eteemme tulevaan ongelmaan väkivallalla, oli kyse sitten kulttuuriryhmien välisestä kohtaamisesta aiemmin elinvoimaisessa yhteisössä tai kahden auton kohtaamisesta ruuhkaisella moottoritiellä. Lontoon tutkimus, johon aiemmin viittasin, osoittaa tähän suuntaan; niin osoittavat myös Daniel Schorrin viisaat sanat; ja niin osoittavat myös tämän 12-vuotiaan koulutytön sanat Santa Rosasta, Kaliforniasta.

Jos televisiosta ei näytettäisi väkivaltaa, kaduilla olisi vähemmän väkivaltaa. Uskon myös, että yhä harvempi ihminen ampuisi, murhaisi, kidnappaisi tai muuta sellaista.

Juuri näin. Väkivaltaa sisään, väkivaltaa ulos. Tämä lopputulema on itsestäänselvyys niin tieteelle, terveelle järjelle kuin henkilökohtaiselle kokemuksellemmekin, ja kuitenkin me joissain piireissä katsomme sen olevan kiistanalainen. Sitä se ei ole. Jos korostamme väkivaltaa, meillä on enemmän väkivaltaa; jos korostamme rahaa ja ahneutta, meillä on enemmän ryöstöjä; ja kuten eräs toinen viisas kaksitoistavuotias sanoi: ”Ihmiset saavat paljon ideoita seksistä [televisiossa] ja kuvittelevat, että on ok raiskata ihmisiä.” Useammat kirjoittavat ovat viime aikoina huomauttaneet, että nuorisomme – mukaan lukien ne, jotka jättivät meille yhden Yhdysvaltojen kipeimmän muiston eli Columbinen kouluampujat – pelaavat samoja tietokonepelejä, joita armeija käyttää valmentaakseen sotilaita taistelutilanteisiin.

Tämä, mitä teemme itsellemme, vaikuttaa niin – sanotaanko nyt suoraan – typerältä, että meidän on helppo ymmärtää sen katkeruuden, joka on näiden Wendell Berryn sanojen takana:

Yhä uudestaan oletamme, että voimme päästää demonit vapaaksi ja sitten, jollakin ihmeellisellä tavalla, tulla riittävän fiksuiksi kontrolloidaksemme niitä. Tämä ei ole lapsellisuutta. Tämä ei ole edes ”ihmiskunnan heikkoutta.” Tämä on sen luokan idiotismia, että voi olla, ettemme ehdi pelastaa itseämme ja selvitä tästä sotkusta, ennen kuin tajuamme kutsua sitä pahuudeksi.

Jos siitä on apua, voimme kutsua sitä pahuudeksi. Mutta tässä kohtaa on syytä olla varovainen: on eri asia kutsua jotakin asiaa pahuudeksi, kuin kutsua jotakuta henkilöä pahaksi. Ensimmäinen strategia mobilisoi resursseja ongelmaa vastaan, jälkimmäinen laittaa ongelman todellisen syyn kiertämään, eli levittää ympärilleen pahantahtoisuutta, katkeruutta, empatian puutetta ja ennen kaikkea vihaa.

Kun Jugoslavian raunioille ommeltiin ‘rauha’ vuonna 1998, ulkopuolisten avainvaltioiden edustajat eivät asettaneet mitään ehtoja koulutuksen uudistamisesta; ja uskomatonta kyllä, kukaan ei kiinnittänyt mitään huomiota valtio-omisteisiin televisiokanaviin, jotka jatkoivat sen saman vihan lietsomista, joka oli aloittanut väkivallan, erityisesti Serbiassa. Kuten eräs kollegani kertoi minulle apeana: ”Useimmille ihmisille ruokitaan tulevaisuudessakin sama päivittäis-annos nationalismia ja propagandaa, vihaa, puolitotuuksia ja ennakkoluuloja.” Pian tämän jälkeen alkoi Kosovon sota.

Kun näemme jonkun levittävän vihaa tällä tavalla, meidän tulee tuntea niin suurta kipua, ettemme voi levätä tekemättä asialle jotain – mutta sen kutsumisella ”pahuudeksi” on tiettyjä ongelmia. Siellä missä on pahuutta, täytyy olla myös pahantekijä – eli joku muu kuin me. Hyvin paljon joku muu. Mutta tosiasia on, että media on meidän mediamme; me ohjaamme ja tuemme heitä. Tämä prosessi on toki molemminpuolinen: he ruokkivat meitä väkivallalla ja karkeuksilla, joita maistettuamme vaadimme niitä lisää, jota he tunnollisesti tuottavat – todellinen noidankehä, mutta kehen syyttävän sormin tulisi osua?

Kokonaisuutta ajatellen näkemykseni on, että päästämme nämä demonit vapaaksi traagisesti vaurioituneen näkökykymme takia (jota Berry kutsuu ”idiotismiksi”). Tämäkään ei ole kovin mairitteleva, mutta kuitenkin astetta käytännöllisempi lähestymistapa, kuten tulemme näkemään tämän kirjan toisessa kappaleessa.

Vahvuus on vahvuutta


Nelson Mandela ja F. W. DeKlerk kättelevät World Economic Forumissa Davosissa vuonna 1992. Kuva (cc): www.weforum.org

Teksti: Michael N. Nagler
Suomennos: Timo Virtala

Tehdessään yhteenvetoa toisen kristillisen vuosituhannen tapahtumista, Time-aikakausilehti esitteli sadan sellaisen ihmisen henkilökuvan, joiden he katsoivat jättäneen suurimmat jäljet vuosituhannen viimeiselle, vaikeuksien vuosisadalle. Se ei ollut inspiroivaa luettavaa. Gandhia he käsittelivät järkyttävän huonosti, mutta Nelson Mandelasta he onnistuivat kertomaan silmiä avaavan tapauksen. Kun nuori Mandela astui vankeja kuljettaneesta laivasta laiturille pahamaineisella Robben-saarella, jossa hän tulisi viettämään seuraavat kaksikymmentä vuotta elämästään, vartijat karjuivat ”Huck! Huck!” yrittäessään laiduntaa uusia tulokkaita kuin karjaa, pakottaessaan heidät laukkaamaan ylös vankilaan, jossa heihin kohdistettaisiin lisää nöyryytystä; mutta Mandela ja hänen ystävänsä kieltäytyivät tottelemasta ja kävelivät rauhallisesti, vaikka vartijat uhkasivat tappaa heidät. Sisällä vankilassa päävartija, kapteeni Gericke, meni liian pitkälle kutsumalla Mandelaa ”pojaksi.” ”Katsohan,” oli Mandela vastannut rauhallisena vauhkoontuneelle Gerickelle, ”Minun täytyy varoittaa sinua. Aion viedä sinut korkeimman auktoriteetin eteen, ja tulet olemaan köyhä kuin kirkonrotta kun se prosessi on ohi.”

”Uskomatonta kyllä,” Time raportoi, ”Gericke perääntyi.”

Mutta onko tämä niin uskomatonta? Eivätkö kiusaajat, kohdatessaan yllättävää vastarintaa, yleensä luhistu? Olemme kaikki nähneet tästä esimerkkejä, ja seuraavien kappaleiden aikana emme pelkästään tarkastele muutamia lisää, vaan alamme myös etsimään ilmiölle tieteellistä selitystä.

Seuratkaamme johtolankaa, jonka Time-lehden kirjoittajat hukkasivat. Ensimmäinen yhteys: intuitio vie meidät kuuluisaan tapaukseen neljäsosavuosisataa myöhemmin, kun valta oli Mandelan käsissä, hänen ollessaan Etelä-Afrikan presidentti. Kuten useimmat meistä muistavat, hän pysähtyi kesken virkaanastujaispuheensa, kääntyi arkkivihollisensa, F. W. De Klerkin puoleen, tarttui häntä kädestä ja sanoi ”Olen ylpeä pitäessäni sinua kädestä – että saamme mennä yhdessä eteenpäin… Työskennelkäämme yhdessä lopettaaksemme tämä kahtiajakautuneisuus.”

Mikä on kytkös näiden kahden tapahtuman välillä? Tavalliseen tapaan ajateltuna, kytköstä ei ole. Tavalliseen tapaan ajateltuna jokaisessa konfliktissa, ellei jopa jokaisessa yksittäisessä kanssakäymisessä, tulee olla ”voittaja” ja ”häviäjä.” Voittiko vai hävisikö de Klerk, kun Mandela teki sovinnon eleen? Absurdi kysymys. Entä Mandela? Voi olla, että Nelson Mandela ei pitänyt F. W. De Klerkistä henkilökohtaisella tasolla, mutta luonteenlujuutensa avulla hän pääsi ennakkoluulojensa yli; ja tämän roolinvaihdoksen myötä pystymme helposti näkemään, mikä yhdistää hänen vahvuuttaan Robben-saarella ja hänen vahvuuttaan presidenttinä Johannesburgissa. Tätä kiehtovaa yhteyttä ei huomaa, jos konfliktia ja ihmissuhteita tarkastelee tavalliseen tapaan, mutta uudessa, yleistyvässä tavassa tarkastella konflikteja ja ihmissuhteita se näkyy selvästi: kyky vastustaa kiusaajaa ja kyky antaa kiusaajalle anteeksi – kyky nousta vihan yläpuolelle, vaikka viha olisi täysin oikeutettua – ovat läheisesti kytköksissä. Nämä luonteenpiirteet eivät vain elä rinnakkain, vaan ne myös selittävät toisensa: vahvuus on vahvuutta.

Emme pysty näkemään tätä mielenkiintoista yhteyttä jos ajattelemme, että voima ja vahvuus tarkoittavat vain kykyä voittaa ja hallita. Mandelan suurella roolimallilla, Gandhilla, oli tapana tunnustaa kömmähdyksensä julkisesti; työtovereiden hämmästykseksi hän vaikutti suorastaan nauttivan siitä. Kerran hänen siskonsa oli erityisen huolestunut tunnustuksesta, jonka hän katsoi olevan erityisen vahingollinen. Gandhi pyysi kertomaan siskolleen, että ”omien virheidensä tunnustaminen ei ole tappio. Tunnustus itsessään on voitto.”

Se, että todellinen voima on jotain paljon enemmän kuin toisen hallintaa, selittää ne kummalliset kääntymykset, kun rauhankirjoihin ilmaantuu aiemmin niin vihaisia ja väkivaltaisia yksilöitä. Kun rotuerottelun kannattaja George Wallacesta tuli Alabaman kuvernööri, hän piti kampanjalupauksensa ja kirjaimellisesti ”seisoi koulun ovella” estämässä tummaihoisia opiskelijoita astumasta sisään Alabaman yliopistoon kesäkuussa 1963, tehden itsestään kansallisen rotuerottelun sitkeyden symbolin. Mutta ajan myötä jotain ilmeisesti tapahtui, joka nosti vihan sumuverhon hänen silmiltään, ja maaliskuun 11. päivänä vuonna 1995 hän tuli pyörätuolillaan Selmasta Montgomeryyn suuntautuneen kansalaisoikeusmarssin vuosijuhlaan pyytämään anteeksi marssijoilta, niin tumma- kuin vaaleaihoisiltakin, joita hänen poliisinsa olivat pamputtaneet ja ampuneet vesitykeillä kolmekymmentä vuotta aiemmin. Se vaati rohkeutta – mutta niin vaati myös se, kun hän, eri tavalla ajatellessaan, uhmasi koko maata vuosikymmeniä aiemmin. Life-lehden kannessa olleesta rotuerottelun ikonista tuli sovinnon ikoni. Ei ihme, että Gandhi usein sanoi, että väkivaltaisesta henkilöstä voi tulla väkivallaton, mutta ei pelkurista. Väkivallattomuuden logiikalla tämä on loogista: näemme saman lujuuden ja rohkeuden, mutta paremmassa käytössä.

Toinen yhteys: Yhdistäkäämme nyt aiemmin esitellyt Mandelan elämän tapahtumat, uhmakkuuden ja anteliaisuuden, hänen vaikuttaviin johtamiskykyihinsä – kykyyn luotsata uutta, mitä hirvittävimmistä olosuhteista ilmaantunutta valtiota, jolla oli yhä pelottavan mittaluokan ratkaisemattomia jännitteitä. Tämä on vähän hienosyisempää kuin rohkeus uhmata ja/tai antaa anteeksi: onko johtaja, joka antaa julkisesti anteeksi vihollisilleen, hyvä johtaja? Tietysti on. Se todistaa, että hänellä on valmiuksia ylläpitää järjestystä luovuuden avulla – ilmiö, jota pääsemme tarkastelemaan yksityiskohtaisemmin myöhemmin (erityisesti tämän kirjan kappaleissa viisi ja kuusi). Mutta käsitelkäämme nyt erästä väkivallatonta tapausta, joka ymmärrettiin väärin, ja tällä kertaa ei vain lehdistön toimesta.


Boris Jeltsin panssarivaunun päällä Moskovassa lokakuussa 1991. Kuva (cc): Wikipedia.

Lokakuussa 1991 vastavallankumouksellinen kaappaus, joka olisi työntänyt Venäjän takaisin stalinismiin, estettiin laajan kansannousun avulla. Eräs keskeinen aikakausilehti kuvaili tapahtunutta seuraavasti: ”Vallankaappaus epäonnistui. Hallitus kaatui. Maailma oli kerrankin onnekas.” Mutta elokuun onnistunut kansalaisten vastarinta ei johtunut onnesta; se oli rohkeiden väkivallattomuusaktivistien määrätietoisen toiminnan tulos. Kyseiset henkilöt olivat systemaattisesti opiskelleet väkivallattomia taktiikoita jo kuukausien ajan. Osa heistä oli saanut koulutuksensa workshoppien kautta, joita veti kokeneet amerikkalaiset kouluttajat (joista eräs, ystäväni, oli tehnyt eri puolilla Venäjää keskimäärin kaksi tällaista workshoppia päivässä koko kesän ajan). Kaikki tämä oli tyystin tuntematonta lehdistölle. ”Elokuun vallankaappaus ei tullut yllätyksenä,” kirjoitti aseistakieltäytyjä Alexander Pronozin pian tapahtumien jälkeen. ”Todellinen yllätys oli, kuinka nopeasti vallankumousyritys tukahdutettiin ja että ‘aseena’ tuona päivänä käytettiin väkivallatonta puolustusta.”

Käsittelen myöhemmin lisää tätä erinomaista puolustuskeinoa (kappaleissa 4 ja 8), ja kun sen teen, toivon tekeväni selväksi mitä se voisi tarkoittaa enemmistölle meistä, joille osallistuminen ”people power” -vastarintaan on epätodennäköistä. Tässä vaiheessa haluan korostaa, että vallankumouksen nopea kaataminen, joka vaikutti uutismedian mielestä niin selittämättömältä, niin ”onnekkaalta” – kuten myös, en epäile hetkeäkään, tuon ajan poliittiselle johdolle – ei ollut kumpaakaan. Se oli kovan työn ja uhrautumisen tulos; se noudatti pelin sääntöjä täydellisellä ennustettavuudella. Ei tarvitse olla väkivallattomuusasiantuntija ollakseen tietoinen näistä säännöistä; riittää jos aavistaa, että elämä ei ole niin sattumanvaraista kuin miltä se ensi alkuun näyttää, ja että jokainen ihminen reagoi heille tarjottuun rakkauteen tai vihaan.

Kollegani ja ystäväni Sergei Plekhanov, joka tuolloin työskenteli Neuvostoliiton Pohjois-Amerikan tutkimusinstituutin apulaisjohtajana, ei ollut Moskovassa tuona kriittisenä päivänä kun vallankumous estettiin. Vuotta myöhemmin kuulin hänen kertovan miltä hänestä oli tuntunut katsellessaan televisiokuvia yhtäältä harmaiden muurien ja aseistettujen ajoneuvojen ympäröimästä Kremlinistä, ja toisaalta Venäjän parlamentin valkoisesta marmorista ja lasista tehtyä rakennuksesta, jota vartioivat vain aseettomat ihmiset – mistä muodostui lähes myyttinen kuva siviiliauktoriteettiä vastaan tehtävästä väkivaltaisesta hyökkäyksestä. Muistan yhä hänen äänensä hiljaisen intohimon, joka tarttui hänen ympärillään olleeseen kansainväliseen tutkijaryhmään: ”Ja mitä varusteita heillä oli?” hän kysyi. Mitä heillä oli käytössään puolustautuessaan noita panssarivaunuja ja aseistettuja miehistönkuljetusajeneuvoja vastaan? ”Ei mitään. Ei mitään, paitsi kiihko, legitimiteetin tunne, ja joidenkin ihmisten valmius uhrata oma henkensä.” Toivon, ettei kollegoiltani jäänyt huomaamatta hänen käyttämä ironia, sillä tämä ”ei mitään” on menestyksekkään väkivallattomuuden klassinen resepti: oikea henki, tunne legitimiteetistä (tunne siitä, että tavoitteesi on oikeutettu), ja valmius uhrata – jos tarpeellista, oma henkensä. Nämä ovat juurikin ne kolme asiaa, joiden avulla vastarinta epäoikeudenmukaista hallintoa vastaan onnistuu. Väkivallattomuuden ABC. Ilman tämän ymmärtämistä on mahdotonta selittää mitkä voimat ottivat yhteen elokuussa 1991 – ja miksi ihmiset voittivat.

Pelosta päättäväisyyteen

IMG_20130401_150100b

Teksti: Michael N. Nagler
Suomennos ja kuva: Timo Virtala

Kuten sanottu, Berkeleyn opiskelijat – joiden joukossa olen opiskellut ja opettanut yli kolmekymmentä vuotta, ja joilla tulee aina olemaan erityinen paikka sydämessäni – eivät ole ainoita, joiden toiminta osoittaa, kuinka tärkeää tämä kausaalisuuden ketjussa taaksepäin siirtyminen on. Jos todella haluat ryhmällesi oikeutta, tai mille tahansa ryhmälle johon identifioidut, sinun täytyy ottaa välittömiin tunteisiisi etäisyyttä, ei siksi että välittäisit asiasta vähemmän, vaan antaaksesi tilaa paremmin suuntautuneelle intohimolle. Jos ikinä haluamme nähdä tällä maapallolla elämää ilman väkivaltaa, meidän kaikkien, myös enemmistöön kuuluvien Etelä-Bostonin kaltaisissa mukavissa yhteisöissä elävien, pitää tehdä tämä. Olemmepa sitten jonkin epäoikeudenmukaisuuden suututtamia aktivisteja tai vain kansalaisia, jotka haluamme nousta autostamme rauhassa tulematta ryöstetyksi, meidän on muutettava tapaamme ajatella. Meidän täytyy hidastaa ensireaktioitamme – ei missään tapauksessa niin, että menetämme ongelmaa kohtaan tuntemiemme tunteiden intensiivisyyden, vaan päinvastoin pystyäksemme muuntamaan nuo arvokkaat tunteet pelosta, paniikista tai mielipahasta päättäväisyyteen. Mitä selkeämmin näemme ongelman perimmäiset syyt, sitä paremmin pystymme tunnistamaan pitkäkestoisen ja ainoan todellisen ratkaisun.

On olemassa tärkeä näkökulma, johon olen vasta tulossa: miksi odottaa, että tulemme ryöstetyksi tai että kyseenalaisilla asenteilla varustetut ihmiset alkavat loukata yhteisöjämme? Itsestään selvästi on tuhansia kertoja tehokkaampaa ei pelkästään työskennellä ongelman juuressa mieluummin kuin lehdissä, vaan myös tasaisesti sen sijaan että yllättyisimme joka kerta, kun eteemme tulee väkivaltaa. Miten onnistumme tässä? Olemme jo saaneet yhden vihjeen: alamme toimia näin sillä minuutilla, kun pääsemme irti niiden yksityiskohtien tulvasta, joihin media katsoo parhaaksi meidät hukuttaa, ja lähdemme analysoimaan mikä on mennyt pieleen; sillä minuutilla kun otamme askeleen taaksepäin meihin henkilökohtaisesti kohdistuneen vääryyden aiheuttamasta loukkaantumisen ja raivon tunteesta, ja alamme ajatella epäinhimillisyyttä itseään.

Joitakin vuosia sitten työlleen omistautunut opettaja ja koulun rehtori Etelä-Afrikassa, sisar Theodelind Schreck, ammuttiin ja tapettiin ryöstön yhteydessä hänen ollessa noutamassa autolla siskontytärtään. Vaikka kyseisessä KwaZuluNatal -provinssissa olikin pitkä historia poliittisessa väkivallassa, tämä surma järkytti koko yhteisöä. ”Sisar Theodelind Schreck oli omistautunut opettamiselle ja uskonnollisille velvollisuuksille,” sanoi Ben Ngubane, provinssin pääministeri. Sitten hän teki huomion, joka nousi ”miksi juuri hän” ja miten ”tämä murha on sietämätön” -hälyn yläpuolelle, ja tarjosi meille kaikille hyödyllisen oivalluksen. ”Väkivalta pysyy väkivaltana, motivaatiosta riippumatta.”

Juuri näin meidän tulee ajatella väkivallasta pystyäksemme pääsemään siitä eroon. Tähän näkökulmaan sisältyy toiveikas puoli: koska väkivalta on väkivaltaa, jokainen teko väkivallan vähentämiseksi jossain tietyssä paikassa vähentää väkivaltaa kaikkialla.

Tieteellinen tutkimus tukee pääministeri Ngubanen oivallusta. Yksi tutkimuksista, joka luettiin ääneen British Psychological Societyn tilaisuudessa, käsitteli televisiouutisten negatiivista vaikutusta. Mediassa näkemiemme huonojen uutisten masentava vaikutus oli yhteiskuntatieteilijöiden keskuudessa jo ennen tätä tutkimusta yleisesti tunnettu tosiasia. Yllättävää sen sijaan oli (mutta täysin loogista, kun sitä ajattelee), että uutisten – ja eri ”viihdyttämisen” muotojen, jotka maalaavat samanlaisen synkän kuvan ihmisluonnosta – aiheuttamalla masennuksella ja hermostuneisuudella on hyvin laajat vaikutukset: alamme nähdä kaiken negatiivisessa valossa. Tutkimuksen mukaan mediasta imemämme negatiivisuus – ja toiset tutkimukset osoittavat, ettei juurikaan ole eroa sillä, uskommeko katsovamme faktaa vai fiktiota – ”luo negatiivisen mielentilan, jossa negatiivisia tapahtumia, ajatuksia ja muistoja vatvotaan ja positiivisia suodatetaan pois ja jätetään huomioimatta.”

On selvää, että tämä voi johtaa noidankehään – tai itse asiassa on selvää, että se on jo johtanut. Maailmassa tapahtuu paljon huonoja asioita; näkemällä ne läheltä ja asiayhteyksistään irrotettuna alamme olettaa, että tällaista elämä on, jolloin meille muodostuu negatiivisia odotuksia, jotka elämä avuliaasti meille toteuttaa. Tämä kohta kierteestä on helppo ymmärtää: negatiiviset odotukset estävät meitä näkemästä asioiden positiivista potentiaalia, mikä on keskeistä pystyäksemme välttämään ja ratkaisemaan väkivallan kaltaisen ongelman.

On tärkeää panna merkille, että Lontoon psykologit vertasivat huonoja uutisia niin sanottuihin ”neutraaleihin” uutisiin – ei hyviin uutisiin. Ehkä hyviä uutisia ei ollut riittävästi tarjolla, että niitä olisi voitu tieteellisesti vertailla. Mutta asian ydin on tämä: se periaate, jota he käsittelivät – eli periaate, jonka mukaan median kautta näkemämme ja kuulemamme negatiivisuus laajenee ja leviää katsojan mielessä – on yksi tärkeimmistä asioista, mitä väkivallasta voimme tietää. Ajatelkaa kuinka eri tavalla muodostaisimme politiikkamme ja säätelisimme katsomistottumuksiamme, jos tulisimme tietoiseksi siitä, mitä väkivaltaisten ja masentavien kuvien ja tarinoiden itseemme imeminen tekee elämänkatsomukseemme, ja millainen hinta siitä muodostuu henkiselle hyvinvoinnillemme.

Käytännössä suurimman hyödyn Lontoon tutkimuksesta saamme kuitenkin siten, että käännämme sen tulokset päälaelleen. Innostavien kuvien ja tarinoiden katsomisella täytyy olla päinvastainen vaikutus. Loogisesti ajatellen, sen tulisi tehdä asiat paremmiksi yhtä varmasti kuin väkivallan näkeminen tekee ne huonommaksi. Mutta jostakin syystä meille ei tule koskaan mieleen tutkia periaatteen valoisaa puolta. Hiljattain ”emotionaalisesta lukutaidosta” (nykytermi Davitzin viisikymmentä vuotta sitten toteuttamasta yhteistyökoulutuksista) kertova artikkeli oli esimerkiksi otsikoitu: ”Tämän päivän opetus: lasten väkivaltaisten tunteiden hillitseminen.” Näinkin asian voi ilmaista. Mutta entä jos, ihan vain kokeillaksemme, otsikoisimme sen näin: ”Tämän päivän opetus: miten vapauttaa lasten myötätunto”? Mahdotonta, mutta oikeastaan enemmän oikein. Uskoakseni se on parempi kuvaus siitä, mitä nuorille tapahtuu kun heidät koulutetaan yhteisöllisyyteen. Heidän luontainen taipumuksensa yhteistyöhön, kun se suunnataan positiivisiin emootioihin kuten myötätuntoon, vie pois sitä energiaa, joka muuten suuntautuisi aggressioon. Tämän yksinkertaisen prosessin tulos yllätti Davitzin kokeilijat – kuten myös gaviotialaiset, kun he loivat olosuhteet sademetsälle, jonka he eivät tienneet olevan siellä.

Vieraillessani hiljattain tyttäreni luona näin PBS-kanavan tuottaman televisiodokumentin, joka käsitteli kolonialismin jälkimaininkeja 1900-luvun jälkimmäisellä puoliskolla. Filmissä tuotiin selvästi esille, miten kolonialismin jälkivaikutukset erosivat Intiassa verrattuna muihin kolonialisoituihin alueisiin, ennen kaikkea Afrikkaan. Mielestäni siinä osoitettiin harvinaisen selvänäköisesti, että huolimatta Intian monista ongelmista se kuitenkin pysyy maailman suurimpana demokratiana, jonka vankat instituutiot tulevat myös varmistamaan demokratiakehityksen jatkuvuuden, ja joka nauttii palkitsevista suhteesta entiseen siirtomaahansa – toisin kuin sellaiset maat, joiden nimien mainitseminenkin saa meidät tänä päivänä säpsähtämään, kuten Somalia, Ruanda, Liberia, Kongo, Ghana ja Algeria. Dokumentti, kuten sanottu, toi tämän hyvin esille. Se, mitä siinä ei mainittu, oli miksi. Aivan kuten filmin tekijät eivät olisi uskaltaneet tehdä johtopäätöstä että väkivallattomuus (joka oli, muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta, Intian valitsema tie vapauteen) johti yhdenlaiseen tulokseen, kunta taas väkivalta (jonka avulla suurin osa Afrikkalaisista maista, muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta, itsenäistyi) johti toisenlaisiin tuloksiin. Päästyänne tämän kirjan loppuun huomaatte, miksi uskallan sanoa juuri näin.

Sallikaa minun painottaa yksinkertaista mutta tärkeää askelta, jonka olemme jo ottaneet tähän suuntaan. Kuten toimittaja Daniel Schorr kirjoitti hiljattain, ”Televisio, mässäillessään väkivallalla, edistää väkivaltaa… Se hautaa suuret kysymykset trivialisoimalla ne. Se syrjäyttää todellisuuden hämärtämällä faktan ja fiktion välisen rajan.” Mutta vaikka televisio ja muu media mässäilee väkivallalla ja edistää ja trivialisoi sitä, se ei kuitenkaan tarkoita, että meidän täytyisi tehdä niin. Toiveenani on, että luettuasi tämän kirjan et enää koskaan kuule uutispätkää tai näe väkivallan täytteistä elokuvaa samalla tavalla kuin ennen. Kun rikosreportaasin yksityiskohdat pyörähtävät esille – minkä kaliberinen ase oli kyseessä, mistä se löytyi, mikä oli murhan motiivi vai oliko sitä – jokin sinussa tulee huutamaan, ”Tämä on väkivaltaa. Unohtakaa kaikki muu ja selvittäkää, mikä on menossa pieleen!” Tämä muistutus peittäköön alleen kaikki järjettömät yksityiskohdat ja koko negatiivisuuden kulttuurin.

Otettuamme ensimmäisen askeleen, ottakaamme seuraava: tavoitteenamme on nähdä tapahtumien takana oleva tarina, joka pitää sisällään häivähdyksen toivoa. Seuraavassa joitakin esimerkkejä.

Jeesus, Gandhi ja väkivallattomuus

“Mutta minä sanon teille: älkää tehkö pahalle vastarintaa. Jos joku lyö sinua oikealle poskelle, käännä hänelle vasenkin. Jos joku yrittää oikeutta käymällä viedä sinulta paidan, anna hänelle viittasikin. Jos joku vaatii sinut mukaansa virstan matkalle, kulje hänen kanssaan kaksi.”

Miten tämä raamatunkohta tulisi ymmärtää? Miksi Jeesus kehottaa olemaan tekemättä pahalle vastarintaa, vaikka itse teki pahuudelle vastarintaa koko julkisen elämänsä ajan? Mitä tekemistä tällä on Mohandas Gandhin vuosisatoja myöhemmin lanseeraaman satyagraha -käsitteen kanssa?

Tervetuloa kuuntelemaan ja keskustelemaan aiheesta Lapinjärven Porlammin kylässä sijaitsevaan San Damianon osuuskunnan Hilda-iltaan torstaina 12.9.2013. Aloitamme 18.00 vesperillä kappelissa ja jatkamme 18.30 osuuskuntatalossa. Esittelijänä Loviisan Rauhanfoorumin pääsihteeri Timo Virtala otsikolla Jeesus, Gandhi ja väkivallattomuus. Lisätietoja aiheesta löytyy blogikirjoituksesta Kertomuksia rohkeudesta: Jeesus Nasaretilainen.

Ilmoittautuminen Eevalle viimeistään 11.9. soittamalla/tekstaamalla numeroon 044 560 0080. Illan osallistumismaksu on 15,00 €. Se sisältää iltapalan kahvi/tee sekä suolaista että makeaa syötävää.

San Damianon osuuskunta
Tuurintie 8
07820 Porlammi
www.sandamiano.fi

Askeleita kohti totuutta


Kuva (cc): AlicePopcorn
Teksti: Michael N. Nagler
Suomennos: Timo Virtala

Olen nimennyt ongelman yhdeksi keskeisimmistä lähteistä valtamedian, ja aion jatkaa samalla linjalla siitä yksinkertaisesta syystä, että juuri sen avulla muutoksen aikaansaaminen olisi kaikkein tehokkainta. Mutta rehellisyyden nimissä on todettava, ettei kyseessä ole ainoa syyllinen. Kun Hannah Arendt kirjoitti, että on ”jokseenkin yllättävää” ettei väkivallalle ole annettu erityistä huomiota jo aiemmin, hän antoi meille opillisen vihjeen siitä, että meillä on luontaisia taipumuksia vältellä väkivallan ajattelemista suoraan, mikä on ymmärrettävää: kysehän on ihmisluonnon kaikkein kielteisimmän puolen ajattelusta, keskittymistä kaikkein kielteisimpään ominaisuuteemme. Minä en pidä tästä yhtään sen enempää kuin tekään. Mutta vaikka se täytyy tehdä, sitä ei tarvitse tehdä tuhoisasti. Tarkoitan, että voimme tähyillä ihmisluonnon syvyyksiin – itseemme – tasapainoisesti, katsoen mikä siellä on hyvää, ja mikä lannistavaa. Nykyisin, ihmiskunnan varjopuolta korostamalla – ja ”korostamalla” lienee liian hillitty termi kuvailemaan aikakautemme pakkomieltä mässäillä rumuudella ja väkivallalla – kulttuurimme tuntuu tekevän meistä yhä tietämättömämpiä ihmisluonnon todellisesta arvosta. Sallikaa minun valottaa tätä ajatusta lainaamalla lyhyen osion aikakaudelta, jolloin tämä ei vielä pitänyt paikkansa, nimittäin 1500-luvulta:

Alapuolellasi ja ulkopuolellasi sijaitsee koko luotu universumi. Kyllä, jopa aurinko, kuu ja tähdet. Ne ovat kiinnitettynä yläpuolellesi, uljaasti taivaankannelle, mutta silti ne eivät ole verrattavissa sinun ylhäiseen arvokkuuteesi ihmisenä.

Meistä tuntuu mielikuvitukselliselta, että kirjoittaja määrittelee ihmisen näin uljain termein; mutta hänen mielestään olisi ollut aivan yhtä mielikuvituksellista, että me määrittelemme itsemme ”luontaisiksi tappajiksi” (natural born killers) – aivan yhtä mielikuvituksellista, ja paljon vaarallisempaa.

Itsestäänselvyytenä pitämämme pakkomielteenomainen suhtautumisemme kielteisiin ominaisuuksiimme on, paradoksaalista kyllä, tehnyt kielteisten ominaisuuksiemme ymmärtämisen lähes mahdottomaksi; se on estänyt meitä ottamasta sisällämme piileviä väkivallan syitä tarkasteluun luomalla käsityksen, että sisällämme piilee vain väkivallan syitä. Siksi on ensiarvoisen tärkeää, suunnatessamme nyt valomme tähän pimeyteen, etsiä muutoksen siemeniä ja uudistumisen potentiaalia, joita siellä epäilemättä piilottelee meidät väkivaltaisiksi tekevien viettien, impulssien ja harhakäsitysten seassa. Kummallista kyllä, jotkut väkivallan vietit voivat paljastua muutoksen siemeniksi.

Eräänä päivänä kävelin Sproul Plazaa, joka tuli 60-luvulla kuuluisaksi free speech -liikkeen näyttämönä, näin joukon opiskelijoita jakamassa lentolehtisiä nopeasti kyhätyn kioskin ympärillä. Ei mitenkään epätavallinen näky Berkeleyssä. He olivat selvästi kuohuksissa (mikä sekään ei ole epätavallista), ja menin lukemaan heidän suuren, käsinkirjoitetun kyltin: ”Aasialaisvastaiset viharikokset nousussa.” Olin järkyttynyt ja loukkaantunut. Berkeleyssä niin monet oppilaistani, ystävistäni ja kollegoistani ovat aasialaistaustaisia, että asia loukkasi minua henkilökohtaisesti ja syvästi, puhumattakaan siitä, että tällaista ei tulisi tapahtua Berkeleyssä sen enempää kuin missään muuallakaan enää tällä vuosisadalla. Mutta vuosien varrella olen oppinut, että jos haluan tehdä asialle jotain, jotain tehokasta ja jotain pysyvää, minun täytyy pitää ensireaktioni kontrollissa; minun täytyy ottaa askel taaksepäin ja yrittää nähdä asia kokonaisuutena.

Tarkemmin sanottuna, tässä tapauksessa, minun tulee astua kolme askelta taaksepäin. Tummiin vesiin laskeutuakseni, askel askeleelta, minun täytyisi palata ajatuksissani:
aasialaisvastaisista viharikoksista
viharikoksiin
vihaan.

Viha on se todellinen ongelma. Mitä enemmän vihaa on olemassa, sitä enemmän sitä ilmenee erilaisissa muodoissa. Jotkut näistä muodoista tulevat olemaan laittomia – rikoksia, toisin sanoen – ja jotkut näistä rikoksista tulevat suuntautumaan aasialaisia vastaan. Mutta ensisijainen syy siihen, miksi aasialaistaustaisia henkilöitä vastaan tehdyt viharikokset ovat nousussa – Berkeleyssä ja muualla – ei johdu aasialaisista, tai edes rasismista, vaan siitä, että viha on lisääntymässä. Tänään sen kohteena voivat olla aasialaiset; huomenna juutalaiset, tummaihoiset, kodittomat, homot ja lesbot; eilen sen kohteena olivat kommunistit – mutta koska nämä ovat vain kohteita joidenkin ihmisten vihalle, vain vihan erilaisia ilmenemismuotoja, yksittäisen uhriryhmän ongelmien selvittäminen on kuin yrittäisimme korjata läpensä ruosteisen vesijohtoverkon yksittäistä vuotokohtaa. Eikö olisi tehokkaampaan katkaista veden tulo? Tai, vertauskuvaa edelleen kehittääksemme, viha on kuin nousuvesi, joka nostaa kaikkia veneitä: ongelmaa ei voi ratkaista nostamalla vedestä yksittäisiä veneitä tai edes veneryhmiä.

Nämä opiskelijat eivät olleet suinkaan ainoa ryhmä joka yrittää tahollaan selvitä yhdestä uhriongelmasta. Me kaikki teemme tätä, koska tästä on muodostunut tapa meidän kulttuurissamme. Kuten John Burton, entinen Australian ulkoministeriön sihteeri ja sittemmin tunnettu konfliktintutkija, kirjoitti: ”Niin kauan kuin yksittäisiä ongelmia ratkaistaan ikään kuin ne olisivat erillisiä ongelmia, yhtään pysyvää ratkaisua ei tulla löytämään yhteenkään niistä.” Hänen mukaansa meneillään on törmäys yhtäältä ihmisten tarpeiden ja toisaalta ihmisten tarpeita tyydyttämään rakennettujen systeemien välillä. Toisin sanoen, kyseessä ei ole kahden ryhmän ristiriitojen välinen törmäys.

Jos yritämme korjata yhden vuotokohdan kerrallaan, ongelmamme on ensinnäkin siinä, ettei työllämme ole vaikutusta muihin vuotokohtiin. Järjestä opintopiiri, lisää tietoisuutta, tai, jos todella haluat olla mielikuvitukseton, järjestä aasialaistaustaisille paremmat turvatoimet. Tästä saattaa olla seurauksena aasialaistaustaisiin kohdistuvien viharikosten väheneminen (myöhemmin tulen osoittamaan, ettei edes tämä oli varmaa), mutta entä tummaihoisia, lesboja tai valkoihoisia vastaan tehdyt viharikokset? Entä raivonpuuskat liikenteessä? Entä sodat?

Toisaalta, jos voisimme jotenkin kontrolloida vihaa, kaikki sen ilmenemismuodot vähenisivät. Sen vaikutus yksittäisiin viharikoksiin saattaisi ensin olla vähemmän itsestään selvä, koska vaikutus olisi epäsuora, mutta pitkällä aikavälillä sen vaikutukset olisivat paljon, paljon varmemmat. Ilman vihaa ei ole aasialaistaustaisia vastaan tehtyjä viharikoksia. Kokonaisuuden kannalta tämä on itsestään selvää, mutta se on silti tärkeää artikuloida, sillä eteemme osuvalla väkivallalla on taipumus – tästä olkoon todisteena ensireaktioni kioskilla – vetää kaiken huomiomme yksityiskohtiin. Hätätila motivoi toimimaan, mutta todelliselle ongelmanratkaisulle se luo surkean ilmapiirin. Ongelmien ratkaiseminen vaatii hiukan itsekontrollia, hiukan etäisyyttä ja paljon kärsivällisyyttä. Täytyy esimerkiksi kyetä näkemään, että ongelmana ei ole viha ryhmää A:ta tai B:tä vastaan, vaan viha.

Suunnatessani kulkuni takaisin toimistolleni törmäsin sattumalta erääseen Berkeleyssä tunnettuun hahmoon, joka oli paasaamassa ohikulkijoille äänellä, jonka on liiankin helppo tunnistaa. Se on ääni, joka saa ihmiset säpsähtämään ennen kuin he ovat edes kuulleet, mitä hän on sanomassa. En tiedä mikä hänen ongelmansa on, tai miksi hän on päättänyt tuoda sen kampukselle, mutta hän on äärimmäisen vihainen ja viettää tuntikausia hyökkäilemällä karhealla ja katkeralla äänellään ihmisten kimppuun. Hänet tunnetaan yleisesti nimellä Hate Man, vihan mies. Kumma kyllä minusta tuntui, että olin kampuksella ainoa, joka huomasi yhteyden.

Vaikeita kysymyksiä, vaikeita vastauksia


Kuva (cc): L.J.M.

Teksti: Michael N. Nagler
Suomennos: Timo Virtala

Kaikki suuret luonto- ja ihmisjärjestelmät ovat joko kriisissä tai muutosten kourissa. Muutoksen merkit vaihtelevat globaalista kalakantojen romahtamisesta, sademetsien tuhoutumisesta, hallitusten uskottavuuden laskusta, rikkaiden ja köyhien välisen eriarvoisuuden kasvamisesta aina materialistisen kulutuksen ylipainottamisesta johtuvaan elämän tarkoituksen kriisiin ja tyhjyyden tunteeseen.

– Positive Futures Network Newsletter

Onnettomuus ei idä mullassa, eivätkä vastoinkäymiset verso maan tomusta. Ihminen itse on murheen synnyttäjä, yhtä varmasti kuin kipinät kohoavat korkeuksiin.

– Jobin kirja 5: 6-7

Elokuun 17. päivänä 1997 New York Timesin sunnuntainumeron etusivulla oli kuva surevasta naisesta, Linda Reidista, laskemassa kukkia poikansa haudalle, joka oli hirttänyt itsensä seitsemäntoistavuotiaana. Hän oli jo kuudes teini samasta yhteisössä, joka oli hirttäytynyt kyseisenä vuonna. Miksi? Tämä eteläisen Bostonin itsemurhia perusteellisesti käsitellyt artikkeli käsitteli lähiöylpeyden nuorisoon kohdistuvaa liiallista painetta, etnisiä jännitteitä, taloudellisten mahdollisuuksien puuttumista – kaikki asioita, joista olemme hyvin tietoisia, mutta jotka tuskin selittävät miksi nuori ihminen riistää itseltään hengen.

Todellisen selityksen täytyy olla syvemmällä kuin lähiöylpeydessä tai taloudellisten mahdollisuuksien puuttumisessa. Vuonna 1998 Yhdysvaltain johtava terveydenhuollon auktoriteetti raportoi, että 10–14 -vuotiaiden lasten todennäköisyys tehdä itsemurha on viidessätoista vuodessa kaksinkertaistunut. Mikä tälle on selityksenä? Kuin aavistaen, että puheet lähiöylpeydestä ja vastaavista syistä ovat harhaa, kirjoittaja lainasi lopulta paikallista pappia: ”Vastauksia ei oikeastaan ole olemassakaan.”

Kieltäydyn hyväksymästä tätä. Kieltäydyn uskomasta journalistiseen kliseeseen ”järjettömästä väkivallasta.” Kieltäydyn uskomasta, että elämä arvon alenemiseen ja väkivallan lisääntymiseen ei ole vastauksia. Kaksi nuorta miestä murhasivat omat vanhempansa saadakseen heidän rahat; mies murhaa vuosia onnellisena yhdessä eläneen julkkispariskunnan heidän luksusasunnossaan – ja tekee sen jälkeen itsemurhan; teini ammutaan kadulla kuoliaaksi ilmeisesti hänen juoksukenkiensä takia – miksi? On ehkä helppo sanoa, ettei vastauksia ole, mutta se ei ole hyväksyttävää. Jos meillä ei ole vastauksia sellaisiin peruskysymyksiin, kuten että miksi emme pysty elämään rauhassa keskenämme, tai elämään keskenämme yli päätään, voi olla että kysymme vääriä kysymyksiä.

Yhdessä suhteessa on selvää, että teemme juuri näin. On myös selvää miksi: valtamedia ”raportoi” meille väkivallasta, päivittäin ja höystettynä järjettömillä yksityiskohdilla. ”Kaksikymmentäkuusivuotiasta miestä ammuttiin kolmesti 9-millimetrin käsiaseella, joka oli hankittu edellisenä torstaina 23 dollarin hintaan.” Tai: ”Tässä kuussa Daytonin kaupungissa tehtiin 1,8 prosenttia vähemmän murhia kuin viime kuussa.” Meille kerrotaan säännöllisesti väkivallasta selviytyneiden – jotka hädin tuskin ovat ehtineet ymmärtämään, mitä heille tapahtuu – juhlavia, hätäisesti sepittämiä ja triviaaleja ”syitä,” ja on pöyristyttävää huomata kuinka absurdeja ja suorastaan ihmisyyttä loukkaavia nämä selitykset voivat olla. Näin jälkikäteen tarkasteltuna idioottimaisessa oikeudenkäynnissä, jossa James Oliver Huberty todettiin syylliseksi kahdenkymmenenyhden ihmisen murhaan San Ysidron McDonald’sissa vuonna 1984, hänen puolisonsa esitti, että syynä hänen miehensä tappavaan raivokohtaukseen oli kyseisen pikaruokaravintolan hampurilaisissa käytetyn MSG:n eli natriumglutamaatti-lisäaineen suuri määrä. Väkivaltaiset tapaukset raportoidaan (ja tämä pitää sisällään suuren osan siitä mitä nykyisin luemme ja ajattelemme) lähes poikkeuksetta triviaalisti. Se tulee meille sattumanvaraisten yksityiskohtien tulvana, usein kylmien tilastojen muodossa. Kun kaikki huomio kiinnitetään tähän tai tuohon sensaatiomaiseen yksityiskohtaan, tai tähän tai tuohon erityisen väkivaltaiseen välikohtaukseen, emme tule koskaan ajatelleeksi itse väkivaltaa.

Meidän ei siis kannata kysyä, miksi nuoret muuttavat koulunsa taistelukentiksi, miksi Floridan homoseksuaaleihin kohdistuvat viharikokset lisääntyvät tai miksi New Englandin seksuaalirikokset ovat kasvussa, vaan keskittyä miettimään seuraavia kysymyksiä: Mitä on väkivalta? Miksi se raaistuu? Kuinka voimme pysäyttää sen?

Uudistumisia


Kuva (cc): sa_ku_ra


Teksti:
Michael N. Nagler (johdanto kirjaan The Search for a Nonviolent Future)
Suomennos: Timo Virtala

Paolo Lugari Castrillón istutti unelmansa epätodennäköiseen paikkaan: puuttomalle savannille, kilometrien päähän yhtään mistään. Oli vuosi 1971. Kolumbian itäiseen Ilanosiin, kuudentoista tunnin ajomatkan päästä lähimmästä kaupungista, Castrilló ja hänen idealistiset seuraajansa perustivat Gaviotaksen; kukoistavan, omavaraisen, kestävän ja monella tapaa – sosiaalisesti, ekologisesti ja taloudellisesti – esimerkillisen yhteisön, joka sai kolumbialaisen kirjailija Gabriel García Márquezin nimittämään Lugarin ”maailman keksijäksi.” lapset mekastavat keinuessaan kylän keinulaudoilla, mutta Gaviotaksella he saavat siitä irti tavallistakin enemmän iloa, sillä keinuessaan he myös pumppaavat vettä kylän kastelujärjestelmään. Musiikkitalon kaareva, ruostumattomasta teräksestä valmistettu katto toimii myös tehokkaana vedenlämmitysjärjestelmänä, kuten myös Gaviotaksella suunnitellut aurinkoenergian kerääjät, jotka antavat lämpöä kymmenille tuhansille taloille eri puolilla Bogotáa ja koko Kolumbiaa.

Perusteellisen tutkimuksen, ahkeruuden ja oivallusten kautta gaviotasilaiset havaitsivat, että eräs karibialainen mäntylaji, jota kasvoi viereisessä Ecuadorissa, menestyy myös karussa Ilanossa. Kärsivällisesti he kylvivät siemenet ja hoivasivat taimia, niin että nykyään miljoonat männyt koristavat – ja muuttavat – paikallista ekosysteemiä. Kaikkien yllätykseksi näiden istutusten myötä maan alta on noussut mitä monimuotoisin sademetsä, joka ilmeisesti sai alkunsa siemenistä, jotka olivat piilotelleet karussa maassa, odotelleet kuka tietää kuinka monta ikuisuutta oikeita olosuhteita päästäkseen taas kukoistamaan.

Tämä kirja käsittelee uudistumista, joka onnistuessaan tulee muistuttamaan Gaviotaksen mäntyjen ihmettä, sillä myös tämä uudistuminen herättää voimia, jotka piilevät ohuessa maaperässä – persoonattomassa, tuloskeskeisessä ja väkivaltaan taipuvaisessa sivilisaatiossamme, jossa elämän tarkoitus on hämärtynynyt ja ihmisten väliset siteet yleensä haurastuneita. Aivan kuten Gaviotaksenkin yllättäen heränneessä sademetsässä, tämänkään uudistumisen siemeniä ei tarvitse luoda, vaan ne odottavat olemassaolomme maaperässämme jo valmiina – ne odottavat että loisimme sellaiset olosuhteet, jossa ne heräävät. Aivan kuten Gaviotaksen uuteen kukoistukseen herättäneen siemenet, väittäisin että myös nämä ovat alkuperäisiä: ihmisluonnolle paljon alkuperäisempiä kuin ne raastavat ihmissuhteet, joilla olemme teollistuneella aikakaudella itsemme ympäröineet. Ja – jälleen kuten Gaviotaksen yllättävässä sademetsässä – meidänkään ei tarvitse tietää etukäteen miltä toivomme uudistus näyttää. Ei ainakaan yksityiskohtaisesti. Mutta meidän on oltava hyvin tarkkoja siitä, että luomme oikeat olosuhteet; sen jälkeen voimme antaa luonnon – tässä tapauksessa ihmisluonnon – tehdä loput.

Oma uudistumiseni alkoi syksyllä 1966 paikassa, jossa tuohon aikaan yritettiin monenlaisia uudistumisia, Kalifornian Berkeleyssa. Tuolloin tapasin hengellisen opettajani, Sri Eknath Easwaranin, joka opetti kampuksellani itse kehittämäänsä meditaatiotekniikkaa, tiistaisin puolilta päivin huoneessa, jota tuolloin kutsuttiin opiskelijayhdistyksen meditaatiohuoneeksi. Ystäväni Javier Castillo – joka tiesi että etsin jotain, jonkinlaista vastausta siihen tyhjyyteen, joka jäi moniin meistä suurin odotuksin alkaneen, mutta pettymykseen päättyneen free speech -liikkeen jäljiltä – ehdotti, että kävisimme katsomassa mistä oli kyse. Tarvitsin uudistumista. Javier oli aistunut sisäisen tyhjyyteni ehkä paremmin kuin minä itse. Minut oli juuri ylennetty virkaatekevästä avustavasta professorista tositoimiin, viimeistelemään väitöskirjaani, kutsuttu akatemian eteisestä sisälle saleihin; joten siellä olin, opettamassa Berkeleyssä klassista ja yleistä kirjallisuustiedettä – ura, jonka puolesta moni olisi valmis antamaan kaikkensa. Minulla oli perhe, jossa kaksi enkelimäistä lasta pienessä, kotoisassa talossamme, joka sijaitsi vastapäätä eukalyptuspuita täynnä olevaa paikallista puistoa, jonka lukuisista kiemurtelevista poluista yksi vei alas kuvankauniille järvelle, johon oli hyvä pulahtaa ennen päivällistä, kuuman kalifornialaisen kampuspäivän jälkeen. Kuvittelin olevani maailman huipulla, mutta minne tuo maailma minua oli viemässä?

Joitakin vuosia aiemmin olin seissyt Berkeleyn asuntoni olohuoneessa ihailemassa vastasyntynyttä tytärtäni, kun radiouutisissa kerrottiin atomipommin koeräjäytyksessä ilmakehään päässeen strontium 90:n myrkyttäneen kevätsateen ja lisänneen myös maidontuotantoon tätä huonosti tunnettua, näkymätöntä ja kavalaa myrkkyä. Tuona hetkenä tiesin syvällä sisimmässäni, että meidän on ”pysäytettävä koneisto” (kuten Mario Savio myöhemmin sanoisi), mutta miten? Monet ikäluokkani edustajista, jotka olivat kokeneet saman pettymyksen, olivat hypänneet oravanpyörästä ja lähteneet kiertämään Intiaa (tai vähintään New Mexicoa) löytääkseen ulospääsyn painostavasta, ikävystyttävästä ja merkillisellä tavalla elämälle haitallisesta materialismista. Jostain onnekkaasta syystä minun ei tarvinnut tehdä muuta kuin kävellä toimistostani opiskelijayhdistyksen rakennukseen.


Kuva (cc): mardi grass 2011

Jonakin päivänä tulen vielä kirjoittamaan siitä, kuinka tapasin Sri Easwaranin ja mitä se tarkoitti minulle ja niin monille muille; mutta nyt olennaista on se, kuinka tämä tapaaminen muutti tietyn elämäni osa-alueen ahdistavasta turhautumisesta luovaan toimintaan. Olin vihannut väkivaltaa jo kauan ennen tätä kohtalokasta tapaamista, lähes yhtä kauan kuin pystyn muistamaan yhtään mitään itsestäni. Muuttaessani Berkeleyyn – jo valmiiksi rauhanaktivistina, ihmisoikeusliikkeen retoriikka kaikuessa korvissani – olin tietysti kuullut Gandhista, mutta kuten useimmilla amerikkalaisilla, minunkin tietoni hänestä olivat erittäin vähäiset. Joitakin päiviä yhdennentoista syntymäpäiväni jälkeen näin Life-aikakausilehden kannessa kuvan Mahatman krematoinnista ja villisti surevasta saattoväestä, mikä jätti minuun toiseuden, jopa vierauden sävyttämän vaikutelman tästä miehestä ja hänen kulttuuristaan, ja se vähä mitä myöhemmin kuulin – hänen paastoistaan ja asketismistaan – ei juurikaan muuttanut tätä ensivaikutelmaa. Ihailin hänen saavutuksiaan, mutta ne vaikuttivat lähes yli-inhimillisiltä. Ajattelin, että hän oli todennäköisesti mahtava mies, kun taas minä en ollut, joten se siitä.

Mutta kun Sri Easwaran alkoi tuoda inspiroiviin puheisiinsa mukaan omia muistikuviaan Gandhista, paljastaen pikku hiljaa ja monista näkökulmista mitä Gandhi todella oli, kokonaan uusi kuva alkoi ilmaantua. Aloin ymmärtämään, että Gandhi oli samaan aikaan sekä paljon suurempi, mutta myös olennaisempi – jopa omalle pikku elämälleni – kuin olin kuvitellut.

Tämä oli tietenkin vain yksi monista muutoksista, eikä edes syvällisin, joita nuo ensimmäiset puheet saivat aikaan. Sri Easwaran teki minulle pikku hiljaa selväksi, että minua vaivannut henkinen ahdistus ei koskenut vain minua, ja mikä tärkeintä, se voitiin hoitaa, että minun poliittinen tyytymättömyyteni – kaikessa intohimoisessa intensiivisyydessään – oli oikeastaan laadultaan hengellistä, ja että sille oli mahdollista antaa merkityksellisempi suunta. Hänen kokemuksensa, kärsivällisyytensä ja rajaton sitoutuneisuutensa (hän joskus sutkautti, että hänen etukirjaimensa tulevat sanoista ”Endless Enthusiasm,” rajaton innostus) inspiroi minua ottamaan meditaation elämäni tukipilariksi. Arvojensa, myötätuntonsa ja visionsa kautta – yhdistettynä hänen henkilökohtaiseen kokemukseensa kasvamisesta Gandhin Intiassa – hän auttoi minua ymmärtämään kuka Mahatma oli, ja aistimaan hänen perintönsä käytännöllisen merkityksen.

Ei siis aikaakaan, kun olin saanut jalkani ”tikapuille” (mikä on akateemista jargonia ja tarkoittaa opettajanvirkaa), kun aloin asetella niitä uudelleen – mikä on aika vaikeaa, jos seisot jo ensimmäisellä askelmalla! Järjestin uuden opettajani kokeellisen kurssin ”Meditaation teoria ja käytäntö” -vetäjäksi. Kyseessä oli suuren luokan kokeilu, joka veti yli tuhat opiskelijaa, mutta jolle ei siitä huolimatta löytynyt pysyvää kotia yliopiston muodollisessa struktuurissa, ja se lopetettiin kahden lukukauden jälkeen. Kokeilin olla uskontotieteellisen tiedekunnan hallituksen puheenjohtajana jonkun aikaa, mutta se oli tuhoon tuomittu yritys – akateeminen lähestymistapa uskontoon oli aivan toiselta planeetalta kuin omani. Ja lopulta aloitin opettamaan kurssiani väkivallattomuudesta ja Gandhista. Se toimi. Sen johdosta syntyi lukuisia artikkeleita, Berkeleyn rauhantutkimulaitos, ja tämä kirja – kokonainen ura. Ennen kaikkea siitä alkoi elinikäinen ystävyyteni erinomaisten nuorten ihmisten kanssa, jotka ovat osallistuneet tälle kurssille lähes neljännesvuosisadan ajan. Voi olla, että vain opettajana toimineet saattavat ymmärtää, kuinka paljon nämä oppilaat ovat minua innostaneet, haastaneet intellektuaalisesti ja ennen kaikkea, inspiroineet minua vaatiessaan parempaa maailmaa.

Edellä esitetty on se tausta, ja tämä on se vakaumus, joka johti minut tämän kirjan kirjoittamiseen: vuosikymmenten väkivallattomuuskokeilujen jälkeen minulla ei ole epäilystäkään, ettemmekö pystyisi synnyttämään rakastavaa yhteisöä tästä maailmanlaajuisesta kriisistä, jota parhaillaan käymme läpi. Toistaiseksi on vaikeaa määritellä, millaiselta se tulevaisuus tarkalleen ottaen näyttäisi, eikä meidän ehkä tarvitsekaan sitä vielä sanoa, mutta kaksi asiaa on varmaa. Ensinnäkin, kuten Gaviotaksen ”ihme,” tämäkin tulee vaatimaan todella paljon työtä. Useimmat ihmeet vaativat. Miljoonan puun istuttaminen saattaa näyttää helpolta tähän verrattuna.

Toisekseen, gaviotasilaiset näyttivät meille esimerkkiä muutenkin kuin vain vertauskuvallisesti. Vaikka toimiemme tulokset siintävätkin vain tulevaisuuden usvan takana, tiedämme, että saavuttaaksemme tavoitteemme meidän tulee tehdä hyvin samanlainen päätös kuin se, jonka gaviotasilaiset tekivät: valita rakentava toiminta hallitsevan negatiivisuuden sijaan (ja sen keskellä). Paolo Lugari valitsi yhteisönsä paikaksi jumalan selän takana sijaitsevan Ilanoksen, sillä hän ajatteli, että ”jos pystymme tekemään tämän Kolumbiassa… ihmiset voivat tehdä tämän missä vaan.” Tällä samalla asenteella voimme luoda turvallisuuteen ja elinvoimaisuuteen perustuvan kulttuurin jopa sellaisiin paikkoihin, ja ehkä nimenomaan sellaisiin paikkoihin, joissa väkivallan kulttuuri näyttää hallitsevan. Tämä ei ole taistelua tuulimyllyjä vastaan. Yllättävän moni näillä sivuilla esitetyistä projekteista on johtanut tuloksiin – hyviin tuloksiin – parempiin, kuin mitä toimijat saattoivat odottaa. Usein heidän parhaat välittömät tuloksensa eivät olleet juuri sitä mitä he tarkoittivat; toisinaan he epäonnistuivat siinä mihin he pyrkivät. Mutta jokaisessa tapauksessa he tekivät yhden oikean ratkaisun: he valitsivat suostuttelun ja vastapuolen mukaan ottamisen pakkovallan, vihan ja hallitsemisen sijaan. He valitsivat väkivallattomuuden.