Tämä kirjoitus on julkaistu ensimmäisenä Rauhan Puolesta -lehden numerossa 1 / 2017. Kaikki Kertomuksia rohkeudesta -sarjan kirjoitukset tullaan julkaisemaan Like-kustantamon julkaisemassa samannimisessä kirjassa.
Kesällä 1999 Belgradin Tasavalta-aukiolle jätettiin vanha öljytynnyri ja sen viereen baseball-maila. Öljytynnyrin kylkeen oli maalattu presidentti Slobodan Miloševićin kasvot ja teksti, että tynnyriä saa lyödä yhden dinaarin maksua vastaan.
Ensimmäiset ohikulkijat vaikuttivat hämmentyneiltä. Jotkut hidastivat vauhtiaan, toiset pysähtyivät. Joku otti jopa mailan käteensä, piteli sitä hetken, mutta laski kuitenkin takaisin, ja jatkoi matkaansa. Lopulta paikalle osui nuori mies, joka tekstin luettuaan naurahti, pudotti kolikon tynnyriin, nosti mailan ja mäjäytti Miloševićin peltikasvoja niin, että pamaus kaikui keskustan korttelista toiseen.
Lyöjiä ilmaantui lisää, ja pauke kiinnitti huomiota yhä laajemmin. Kaukana ja lähellä ihmiset tuijottivat, osoittelivat ja nauroivat. Ei mennyt pitkään, kun tynnyrille oli jo muodostunut jono. Vanhemmat opastivat lapsiaan mailan käytössä, ja jos lapset olivat liian hentoja pitelemään mailaa, vanhemmat neuvoivat potkaisemaan.
Tynnyrin aukiolle tuoneet opiskelijat istuivat läheisessä kahvilassa ja seurasivat tapahtumien kulkua huvittuneina. He olivat tyytyväisiä näkemäänsä, mutta odottelivat jo huipennusta, eli poliisin saapumista. Koska poliisi ei voinut tietää kuka tynnyrin oli tuonut paikalle, nuorten arvioiden mukaan poliiseilla oli tilanteessa vain kaksi vaihtoehtoa: pidättää tynnyriä mäjäytteleviä kansalaisia, tai sitten pidättää itse tynnyri. Poliisi saapui paikalle, ja valitsi jälkimmäisen vaihtoehdon. Kuva kahdesta poliisista raahaamassa – ’pidättämässä’ – Miloševićin kasvoilla varustettua öljytynnyriä päätyi seuraavana päivänä kahden eri oppositiolehden etusivulle.
Pelko voitetaan huumorilla
Opiskelijaryhmä kutsui itseään nimellä ’Otpor!’ eli vastarinta. Heidän symbolinaan oli Sarumanin kädestä vaikutteita saanut nyrkkiin puristettu käsi, joka useimmiten maalattiin valkoisena mustalle pohjalle. Liikkeen perustajat olivat nuoria, joilla ei ollut aikaisempaa kokemusta poliittisesta toiminnasta. Kirjassaan Blueprint for Revolution yksi liikkeen perustajista Srdja Popovic kertoo noihin aikoihin olleensa kiinnostunut Taru Sormusten Herrasta -legendan lisäksi lähinnä Monty Pythonista, valvomisesta ja juhlimisesta, ei suinkaan aktivismista tai politiikasta.
Herätteen aktivismiin hän sai ulkoilmakonsertissa, jossa otettiin voimakkaasti kantaa sotaa vastaan. Punkrokkareiden saarnoja konsertin lomassa kuunnellessaan hän näki, että yhteiskunnallinen vaikuttaminen voi olla ’coolia’ ja hauskaa. Hän perusti Otpor-liikkeen ystäviensä kanssa lokakuussa 1998 ennen kaikkea vastustamaan lakeja, jotka rajoittivat tiedotusvälineiden ja yliopistojen toimintaa.
Palaverissa muutamia päiviä ennen öljytynnyritempausta tunnelma oli ollut apea. Eräässä puheenvuorossa oli listattu asioita, joita heillä ei ollut: kokemusta, armeijaa, rahaa eikä mahdollisuutta vaikuttaa mediaan. Heillä oli selkeä visio maan tulevaisuudesta, mutta ei keinoja sen toteuttamiseen. Presidentti Slobodan Miloševićilla sen sijaan oli käytössään valtion varat, armeija ja lähes koko mediakenttä, joiden avulla hän sai rauhassa jatkaa pelon lietsomista ja oman visionsa toteuttamista. Keskustelun kääntyessä yhä enemmän pelkoon joku totesi, että ainoa keino pelon voittamiseksi on nauru.
Tästä inspiroituneena he alkoivat kertoa toisilleen vitsejä. Tässä nauravaisessa tunnelmassa keksittiin öljytynnyritempaus. Popovic kutsuu toimintaa nimellä ’laughtivism,’ ja uskoo sen voimaan ei pelkästään siksi, että huumori on paras keino pelon hajottamiseksi, vaan myös siksi, että se vetää puoleensa lisää ihmisiä. ”Kuka on ystäväpiirisi vetovoimaisin tyyppi?” kysyy Popovic Ben Faman podcast-haatattelussa. ”Tietysti hän, joka saa ihmiset nauramaan. Poliitikot, varsinkin diktaattorit, sen sijaan ottavat itsensä aivan liian vakavasti, ja tekevät sen takia typeriä virheitä.”
Kolme ohjetta vallankumouksellisille
Ajatus siitä, että kaataisi diktaattorin väkivaltaisesti on Popvicin mielestä sama kuin haastaisi Mike Tysonin nyrkkitappeluun tai David Beckhamin jalkapallo-otteluun. Popvicin ensimmäinen kolmesta neuvosta vallankumousta suunnitteleville on, että kannattaa valita ne taistelut, jotka voi voittaa. Tysonia vastaan kannattaa pelata shakkia, ja diktatuureja vastaan kannattaa lähteä kokeilemaan, kummalla osapuolella on parempi huumorintaju, ja kumman brändi on vetävämpi.
Popvicin toinen neuvo on, että väkivallattomuudessa tulee pysyä, ja kolmas, että vallankumouksen tekemisen tulee olla hauskaa.
Otpor! -liikkeellä ei ollut yhtä karismaattista johtajaa, vaan maakuntien yksilöt saivat itse päättää omista tekemisistään. Vastuuta korostettiin: jos sinä et ota vastuuta käsiisi, jos sinä et taistele paremman yhteiskunnan puolesta, jos sinä et usko itseesi… niin kuka muu sen muka voisi tehdä? Kaikista koulutettiin johtajia, näin saatiin jäsenet tuntemaan vahvaa omistajuutta, ja tehtiin mahdottomaksi liikkeen pysäyttäminen muutamia avainhenkilöitä pidättämällä.
Liikkeen perustamisesta satojen tuhansien ihmisten mielenosoituksiin ja Slobodan Miloševićin hallinnon kaatamiseen kului kaksi vuotta. Yksi liikkeen hurjan kasvun salaisuuksista oli, että alkuaikoinaan he antoivat itsestään suuremman kuvan kuin mitä he todellisuudessa olivatkaan. Heittelemällä kymmeniä tuhansia lentolehtisiä kerrostalojen katoilta ja maalaamalla ahkerasti liikkeen logoja mitä mielikuvituksellisimpiin paikkoihin pieni porukka onnistui iskostamaan vastarinnan symbolin jokaisen kadunkulkijan mieleen.
Vuoden toimittuaan Otpor herätti huomiota myös ulkomailla. Liike alkoi saada rahallista tukea, Gene Sharpin kirjoja ja Sharpin läheisen ystävän, Yhdysvaltain armeijasta eläköityneen Robert Helveyn väkivallattomuuskoulutusta. Tuen takana oli yhdysvaltalaisia kansalaisjärjestöjä, joista ainakin yksi oli osittain valtiorahoitteinen. Päätäntävalta pysyi kuitenkin loppuun asti paikallistoimijoiden hallussa.
Mielikuvituksellisuutensa, tuoreutensa ja hauskuutensa takia Otporin kampanjat saivat medianäkyvyyttä. Medianäkyvyys toi puolestaan uusia jäseniä, ja jäsenmäärän nousu uusia uutisia. Kasvettuaan varteenotettavaksi poliittiseksi voimaksi Otpor onnistui kokoamaan taakseen paitsi politiikkaan tyytymättömät suuret massat, myös keskenään riitelevän Miloševićin vastaisen poliittisen opposition.
Valtiovallan vastaus Otporin vaikutusvallan kasvulle olivat Belgradin yliopiston sulkeminen, Otpor-järjestön julistaminen laittomaksi, lehdistösensuurin kiristäminen ja pidätykset: arviolta 2 000 Otporin jäsentä pidätettiin, ja osaa heistä pahoinpideltiin vankilassa. Otpor teki vastoinkäymisistä osan kampanjaa luovuttamalla liikkeen logolla varustettuja mustia t-paitoja niille, jotka olivat tulleet pidätetyksi vähintään kerran, ja punaisia niille, jotka olivat tulleet pidätetyksi viisi kertaa tai useammin.
Kuka syöstiin vallasta ja miksi?
Slobodan Milošević toimi ensin Jugoslavian sosialistiseen liittotasavaltaan kuuluneen Serbian presidenttinä vuosina 1989-1992, sitten Jugoslavian hajoamissodan aikana ja sen jälkeen ’tynkä-Jugoslaviaan’ eli Jugoslavian liittotasavaltaan kuuluneen Serbian presidenttinä vuosina 1992-1997, ja lopulta koko Jugoslavian liittotasavallan presidenttinä vuosina 1997-2000.
Jugoslavian sosialistiseen liittotasavaltaan kuului aikoinaan kuusi osavaltiota: Serbia, Kroatia, Bosnia-Hertsegovina, Slovenia, Makedonia ja Montenegro. Näistä kaikki paitsi Miloševićin johtama Serbia kannatti Jugoslavian hajottamista kuudeksi itsenäiseksi valtioksi silloisten osavaltioiden rajojen mukaisesti. Tämä järjestely toteutuikin Kroatian ja Bosnian sotien päätyttyä vuonna 1995. Arviolta 140 000 ihmistä oli saanut surmansa, kymmeniä tuhansia naisia raiskattu ja kaikkien sotiin osallistuneiden maiden talous, infrastruktuuri, poliittinen ja moraalinen ilmapiiri olivat raunioina. Serbian työttömyysprosentin arvioidaan sodan päättyessä olleen viidenkymmenen prosentin tienoilla.
Marraskuussa 1996 järjestettiin Serbiassa paikallisvaalit, jonka oppositio voitti, mutta jonka vaalitulosta Milošević kieltäytyi hyväksymästä. Tästä seurasi seuraavan vuoden helmikuuhun kestäneitä opiskelijoiden ja opposition Zajedno-yhteenliittymän järjestämiä mielenosoituksia, joissa oli laajimmillaan mukana 200 000 osallistujaa. Lopulta Milošević taipui painostuksen alla ja hyväksyi vaalituloksen, vaikka jäikin valtaan. Opposition Zajedno-yhteenliittymä ei pysynyt koossa montaakaan viikkoa tämän jälkeen.
Vuosina 1996-1999 käytiin Kosovon sota. Miloševićin hallinto oli lakkauttanut sosialistisen Jugoslavian aikaisen Kosovon autonomian, mikä oli lisännyt kosovolaisten, joista 90% oli etniseltä taustaltaan albaaneja, itsenäistymishaluja. Kosovon Vapautusarmeijan toimet saivat Serbian tiukentamaan otettaan ja kuolonuhrien määrä nousi. Etnisen puhdistuksen pysäyttämisen nimissä Nato pommitti keväällä 1999 Serbian armeijan yksiköitä Belgradissa, Kosovossa ja Montenegrossa, jossain määrin myös siviili-infrastruktuuria, ja vahingossa myös Kiinan suurlähetystöä ja serbian viranomaisia pakenevia Kosovon albaaneja. Toisin kuin Clinton ja Blair toivoivat, ja juuri niin kuin Chirac oli varoittanut, pommitukset eivät suinkaan heikentäneet Miloševićia, vaan lisäsivät hänen kannatustaan ja voimaannuttivat nationalisteja. Pommitusten jatkuessa Serbia intensifioi albaanien karkotuksia. Arvioidaan että jopa miljoona Kosovon albaania joutui lähtemään kodeistaan. Lopulta Serbia veti joukkonsa Kosovosta, mutta Milošević jäi valtaan.
Miloševićin lähtölaskenta
Miloševićin kannatus oli vahvinta ennen kaikkea vanhemman väestön keskuudessa ja maaseudulla. Miloševićin kannattajien oli hyvin vaikea ymmärtää kaupunkien nuorisoa, joka haki uutisensa internetistä. Esimerkiksi Miloševićin vaimo, joka myös oli mukana politiikassa, oli vakuuttunut, että mielenosoitukset oli orkestroitu ulkomailta käsin, ja että mielenosoittajat oli houkuteltu paikalle jakamalla heille ”huumeita ja ulkomaan valuuttaa.”
Heinäkuussa 2000 Milošević onnistui vielä muuttamaan perustuslakia niin, että hän pystyisi toimimaan toiset kuusi vuotta presidenttinä, mutta tämä jäi hänen viimeiseksi voitokseen. Syyskuussa, presidentinvaalien ensimmäisellä kierroksella, hän jäi jälleen kiinni vaalivilpistä. Vaalituloksen oikaisemista vaativat mielenosoitukset keräsivät tälläkin kertaa satoja tuhansia osallistujia, mutta kuukausien sijaan mielenosoitukset kestivät tällä kertaa kymmenen päivää.
Miloševićia vastaan oli laaja rintama. Ortodoksinen kirkko kehotti poliiseja ja armeijaa kunnioittamaan opposition vaalivoittoa. Maan tärkeimmän hiilikaivoksen Kolubaran työntekijät menivät lakkoon. Valtion omistaman median työntekijät eivät totelleet enää hallitusta. Lokakuun viidentenä päivänä protestoijat siirsivät poliisien asettamat esteet puskutraktorilla.
Poliisit tottelivat saamaansa käskyä rakentaa barrikadeja estääkseen ihmisten pääsyn pääkaupunkiin, mutta nähtyään kuinka suurista ja päättäväisistä ihmismassoista oli kysymys, he eivät pysäyttäneet barrikadeja purkavia mielenosoittajia.
Pysyttiinkö väkivallattomuudessa?
Mediatalo paloi, joitakin ikkunoita hajosi ja parlamenttitalossa syttyi tulipalo, mutta kaikkiaan Otpor-liike onnistui pitämään suuret massat väkivallattomina muun muassa korostamalla, että myös poliisi ja sotilaat olivat Miloševićin hallinnon uhreja. Vallankumouksen melskeessä kaksi ihmistä sai surmansa – toinen kuoli sydänkohtaukseen, ja toinen auto-onnettomuudessa.
Mutta silti on syytä kysyä, missä määrin kampanja, jonka keskeisimpiä sloganeita oli ’gotov je’ eli ’hän on loppu’ ja jossa lyödään baseball-mailalla vastustajan kasvokuvaa, on väkivallattomuuden periaatteiden mukainen.
Yksi tulkinta on, että puskutraktorivallankumous edusti teknistä, mutta ei periaatteellista väkivallattomuutta. Jälkimmäisessä väkivallattomuudessa pysytään niin ajatuksissa, sanoissa kuin teoissakin. Otpor yhdisti kansan ennen kaikkea diktaattoria vastaan. Energiaa antavana voimana ei ollut uuden rakentaminen, vaan kyllästyminen, viha ja vastustus. Väkivallattomuustutkija Michael Naglerin mukaan juuri tämä on syynä siihen, että vaikka johtaja onnistuttiinkin vaihtamaan, näin jälkikäteen voidaan todeta, että mitään radikaalia muutosta maan poliittiseen kulttuuriin ja suuntaan se ei kuitenkaan aiheuttanut.
Vallankumouksen jälkeen Otpor! toimi pari vuotta demokratian toteutumista valvovana kansalaisjärjestönä, kunnes lyhyeksi jääneen poliittisen kauden jälkeen lakkautettiin.
TIMO VIRTALA
Yläkuva: AFP Photo / Djordje Kojadinovic.
Srdja Popovic johtaa nykyisin kansalaisjärjestöä nimeltä Centre for Applied Nonviolent Action and Strategies (CANVAS). CANVAS on auttanut väkivallatonta vastarintaa käyttäviä demokratia-aktivisteja jo yli viidessäkymmenessä maassa. CANVAS’in metodeja on otettu käyttöön muun muassa Georgiassa (’03), Ukrainassa (’04), Libanonissa (’05), Egyptissä (’11) ja Syyriassa (’11).