Arndt Pekurinen ja Suomen siviilipalveluslain synty 1931

Suomussalmen rintamalla teloitettiin 5.11.1941 autonkuljettaja Arndt Pekurinen, jonka mielestä ihmisen ampuminen oli aina ja kaikissa olosuhteissa väärin. Ennen teloitusta hänet oli tuomittu neljä kertaa vankilaan: ensin neljäksi, sitten kuudeksi, sitten yhdeksäksi ja lopulta, talvisodan sytyttyä kahdeksi vuodeksi. Syinä vankilatuomioihin oli, ettei hän ollut suostunut suorittamaan varusmiespalveluaan eikä osallistumaan sotaan.

“Olen kyllä valmis palvelemaan isänmaatani hyödyllisellä työllä,” Pekurinen kirjoitti puolustuspuheessaan kolmatta vankilatuomiota odotellessaan, “jos saan suorittaa sitä sotalaitoksesta erillään olevana siviilityönä. Olen valmis tällaista työtä suorittamaan paljon pitemmänkin ajan sotapalveluksen asemesta kuin mitä on palvelusaika sotaväessä.”

Pekurisein kieltäytymisen oli ennen kaikkea periaatteellista, mutta myös poliittista. Hän provosoi tietoisesti järjestelmää saadakseen aikaan lainmuutoksen. Jos hän olisi halunnut päästä vähemmällä, hän olisi voinut jättää julkiset esiintymisensä väliin ja vältellä siten poliisia. Pidätetyksi tultuaan hän olisi voinut vedota uskonnollisiin syihin ja välttyä siten rangaistukselta. Hän olisi voinut suorittaa palveluksensa aseettomana – toisen vankilatuomionsa jälkeen hänelle tarjottiin mahdollisuutta suorittaa palveluksensa myös siviilivaatteissa, joskin yhä armeijassa – mutta hän kieltäytyi myös tästä. Sodan aikana, henkensä säästääkseen, hän olisi voinut tarttua aseeseen edes muodon vuoksi. Mutta Pekurisen ja hänen taustajoukkojensa tavoitteena ei ollut päästä vähällä, vaan saattaa suomalaisia aseistakieltäytyjiä koskeva lainsäädäntö muiden pohjoismaiden tasolle.

”Aatteellinen vakaumukseni kieltää näin ollen minuakin missään muodossa palvelemasta sotalaitosta ja katson velvollisuudekseni täten toimia rauhanasian hyväksi. En näe toiminnassani mitään lainvastaista enkä rangaistusta ansaitsevaa. Suomenkin hallitus on kansainvälisellä sopimuksella julistanut sodan laittomuudeksi ja sitoutunut olemaan käyttämättä sitä kansallisen politiikan välikappaleena. Jos sota on julistettu laittomaksi, kuinka voitaisiin katsoa lainvastaiseksi toiminnaksi sitä, että kieltäytyy palvelemasta sotalaitosta.”

Artikkelissaan ‘Mies, armeija ja vastarinta’ Ville Kivimäki analysoi Pekurisen tapausta kriittisen mieshistorian valossa. Kivimäen mukaan Pekurinen oli kävelevä paradoksi, jollaista ei olisi pitänyt olla olemassakaan. ”Työteliäänä, raittiin ja tunnollisena perheenisänä, joka piti kiinni periaatteistaan horjumatta, hän oli itse asiassa aikansa ihannemies, jollaisia koululaitos ja isänmaalliset kansalaisjärjestöt halusivat kasvattaa.” Kuolemaa uhmaten hän asetti periaatteensa, ideologisen kamppailun ja julkisen toimintansa perheen edelle. ”Vain Pekurisen periaate oli väärä – häneltä puuttui valmius aseelliseen maanpuolustukseen, jonka olisi pitänyt itsestään selvästi kuulua tähän kokonaisuuteen.”

Kivimäki huomauttaa, että Pekurisen tapauksessa hämmennystä aiheutti myös hänen työläistaustansa ja muodollisen koulutuksensa puuttuminen. Aikansa pasifismin keulahahmojen, kirjailija Arvid Järnefeltin, matematiikan professori Felix Iversenin ja geodeetti Karl Nickulin akateemista pasifismia saatettiin kyllä ymmärtää – joskaan ei hyväksyä – ja luokitella se harmittomaksi oppineiden haihatteluksi. Mutta Pekurisen pasifismi oli proletaarista, ja siksi vaarallista.

Lapsuus ja nuoruus

Pekurinen syntyi Juvan suurpitäjässä Etelä-Savossa 29.8.1905 seitsenlapsisen torppariperheen toiseksi vanhimmaksi pojaksi. Lapsena hänen kerrotaan olleen vilkas ja leikinhaluinen ja saaneen helposti kontakteja kaikenikäisiin ihmisiin. Seuranhakuisen isän, ja vilkkaitten lasten vuoksi hänen kotitalonsa oli kylän kohtauspaikkoja, jossa oli aina naapurin lapsia ja muita vierailta kyläilemässä.

Pasifistisen vakaumuksensa Pekurinen sai kirjoja, erityisesti Raamattua, Leo Tolstoita ja Arvid Järnefeltiä lukemalla. Hän oli paitsi pasifisti, myös vakaumuksellinen kristitty, harras tupakkamies ja alkoholin suhteen täysraitis. Lääkärintarkastuksessa hän kertoi olleensa nuoruudessaan usein kiivasluonteinen, mutta pyrkineensä voittamaan sen itsekasvatuksen avulla.

Kouluja hän ei kansakoulua enempää käynyt, vaikka sen päästötodistus olikin erinomainen. Lukemista hän harrasti läpi koko elämänsä, ja suoritti vapaa-ajallaan opintoja Helsingin Työväenopistossa. Hän liittyi Sosialidemoraattiseen puolueeseen, raittiusyhdistys Rientoon ja kuljetustyöläisten ammattiosastoon. Vuonna 1936 hän esiintyy Suomen Rauhanliiton hallituksen kokouskuvassa. Astetta radikaalimman Suomen Antimilitaristisen Liitoon johtokuntaan hänet valittiin 22-vuotiaana, ja puheenjohtajaksi kahta vuotta myöhemmin. Samoihin aikoihin hän erosi kirkosta, koska katsoi kirkon toimivan epäkristillisesti tukiessaan armeijaa.

Kahden vuoden vankeus ja Albert Einsteinin vetoomus Pekurisen puolesta

Poliisi toimitti Pekurisen Helsingin kutsuntatoimistolle 15.11.1929, jossa hän kieltäytyi asepalveluksesta ja myös lääkärintarkastuksesta. Seuraavien päivien sisällä hänet pakotettiin kolmesti lääkärintarkastukseen ja yhteen mielentilatutkimukseen, jonka jälkeen hänet määrättiin palvelukseen Helsingin Santahaminassa sijaitsevaan Kustaanmiekkaan työvelvollisten kurinpitokomppaniaan. Kustaanmiekassa hänelle yritettiin väkivalloin pukea sotilasvaatteita. Tarvittiin kolme kersanttia ja kaksi tuntia, ennen kuin hänelle saatiin sotilasvaatteet päälle. Tämän jälkeen Pekurinen käveli ulommaksi, ja riisui ne päältään. Samalla hän myös ryhtyvänsä nälkälakkoon, kunnes saisi oikeuden käyttää siviilivaatteita. Pekurinen suljettiin arestiin, jossa hän oli viikon ilman takkia, vain sotilashousut ja kengät jaloissaan.

Viiden vuorokauden kuluttua asia vuoti julkisuuteen, ja Suomen Sosiaalidemokraatti -lehden etusivulla oli seuraavanlainen kolmivaiheinen otsikko: ”Huomiotaherättävä asevelvollisuudesta kieltäytymistapaus. Rauhanaatteellisen vakaumuksen omaava henkilö jo viidettä vuorokautta nälkälakossa. Käytetty hullujenhuoneessa ja rangaistuskomppaniassa ja istuu nyt päävartiossa.” Jouluaattona hän sai lopulta luvan käyttää siviilivaatteita ja lopetti nälkälakkonsa. Aresti kuitenkin jatkui vuoden loppuun, jonka jälkeen hänet tuomittiin nejäksi kuukaudeksi vankilaan.

Pekurisen tapauksestaan käytiin laajaa kirjeenvaihtoa. Suomen puolustusministeri sai professori Albert Einsteinin ja kirjailija H. G. Wellsin ja Henri Barbussen allekirjoittaman vetoomuksen, jossa huomautettiin muun muassa että ”Ottamalla huomioon, että sekä Teidän että meidän maamme ovat hyväksyneet Pariisin sopimuksen, me ajattelemme, että on oleva mieluisa tehtävä vapauttaa henkilö, jonka ainoa rikos on hänen uskollisuutensa rauhanperiaatteillensa.” Einsteininin allekirjoittamia kirjeitä tuli vielä kaksi lisää. Jäkimäisessä sanotaan muun muassa että ”moraalin ja kohtuuden kannalta on vaadittava, että sodankieltäjiä käytetään vain sellaiseen työhön, mikä ei ole missään tekemisissä sotalaitoksen kanssa.”

Toisen kirjelmän allekirjoittajina olivat muun muassa Saksan kamarioikeuden puheenjohtaja A. Freymuth, professori Theodor Lessing, kirkkoherra E. Thraswelt: ”Me näemme Arndt Pekurisessa uranuurtajan kansojenvälisen rauhan aikaansaamisessa ja me kunnioitamme hänen korkeaa siveellistä vakaumustansa. Pitäisimme toivottavana, että sellaisia miehiä ei tuomittaisi vankeuteen, jotka omantunnonsyistä eivät saata suorittaa sotapalvelusta, ja me uskomme, että Te, Herra Ministeri, teette palveluksen maallenne vapauttaessanne Arndt Pekurisen.”

Näinkin korkean tason kansainvälisestä sympatiasta ei kuitenkaan ollut välitöntä hyötyä Pekuriselle. Ilmajoella suorittamansa vankilatuomion jälkeen, syyskuussa 1930, hänet ryöstettiin vanginvartijaltaan, pahoinpideltiin yhdeksän miehen voimin, ja vietiin kädet sidottuna ja kaulasta roikkuvien kylttien kanssa Seinäjoen rautatieasemalle julkisesti nöyryytettäväksi.

Pekurista oli siis painostettu, solvattu, kuulusteltu ja käsitelty väkivaltaisesti. Hän oli ollut nälkälakossa, hänet oli pakotettu toistuviin lääkärintarkastuksiin, käytetty mielisairaalassa, suljettu kahdeksi viikoksi arestiin ja yli kahdeksi vuodeksi vankilaan. Tämän jälkeen hän oli vielä saanut tuta, mitä oli Lapuan laki.

Lex Pekurinen ja sota

Pekurisen kolme perättäistä vankilatuomiota, niiden synnyttämä keskustelu lehdistössä ja kansainvälinen painostus johtivat lopulta siihen, että 14.4.1931 eduskunnassa hyväksyttiin laki niille asevelvollisille, joita omantunnon syyt estävät suorittamasta sotapalvelusta. Käytännössä tämä tarkoitti Pekurisen vaatimusten hyväksymistä ja siviilipalveluksen syntyä.

Pekurinen vapautettiin vankilasta (täysin palvelleena II luokan työvelvollisena) kuitenkin vasta seuraavan vuoden tammikuussa. Tämän jälkeen hän sai elää kahdeksan vuotta rauhassa. Kesäisin hän työskenteli talonmiehenä ja talvisin autonkuljettajana. Hän tapasi Aleksandran, he menivät naimisiin ja saivat kaksi lasta, Säteen ja Juhanin.

Talvisota alkoi 31.11.1939. Koska Pekurisen aikaansaama laki ei ollut voimassa sodan aikansa, hänet määrättiin jälleen palvelukseen, ja hän kieltäytyi. Pekurinen tuomittiin nyt jo neljännen kerran vankilaan. Hänet vapautettiin hyvän käytöksen perusteella lokakuussa 1941, mutta koska jatkosota oli jo alkanut, vietiin hänet Helsingin suojeluskuntapiirin esikuntaan, ja sieltä edelleen rintamalle, jossa hänet teloitettiin.

Viimeiseksi jääneessään puolustuspuheessa Pekurinen kirjoitti seuraavasti: “Olen historian, yhteiskuntaopin ja kansantaloustieteellisten opintojen kautta havainnut sodan tarkoituksettomuuden, turmiollisuuden ja kulttuuria hävittävän luonteen. Olen tutustunut sodan sisäiseen luonteeseen huomaten sen eläimellisen raa’aksi ja korkeampia elämänarvoja loukkaavaksi. Olen tutustunut monien sotilasasiantuntijoiden esittämiin kuvauksiin tulevaisuuden sodankäynnistä lentohyökkäyksineen, myrkkykaasuineen sekä palo- ja räjähdyspommeineen, joilla sotilaiden on tuhottava ns. “vihollisen” kaupunkeja ja keskuksia, niiden siviiliväestö, suojattomat vanhukset, naiset, lapset ja sairaat. Tällaiseen sodankäyntiin ja sen tukemiseen muodossa taikka toisessa ei mielestäni ihminen voi osallistua.”

Pekurisen tapaus vaipui vuosikymmeniksi unohduksiin, kunnes Erno Paasilinna nosti sen esille kirjoittamalla hänestä 90-luvun lopussa kirjan nimeltä Rohkeus – Arndt Pekurisen elämä ja teloitus. Vuonna 2001 Seppo Parkkinen kirjoitti Pekurisesta näytelmän Sodankieltäjä, ja vuodesta 2005 lähtien Lapinjärvellä sijaitsevassa siviilipalveluskeskuksessa on säännöllisesti esitetty Pekurista käsittelevää luentonäytelmää. Vuonna 2005 Helsingin Pasilassa, Rauhanaseman vieressä sijaitseva puisto nimettiin Arndt Pekurisen puistoksi.

TIMO VIRTALA

Tämä kirjoitus on julkaistu ensimmäisenä Rauhan Puolesta -lehdessä ja tullaan julkaisemaan Like-kustantamolle tulevassa Kertomuksia Rohkeudesta -kirjassa. Yläkuva on Erno Paasilinnan kirjasta Rohkeus, ja siinä on Arndt Pekurisen perhekuva kesältä 1939.

Kertomuksia Rohkeudesta Facebookissa.
Arndt Pekurinen Facebookissa.

Uusi laki parantanut siviilipalvelusmiesten työnsaantia

052-09-09_500px
Siviilipalveluskeskuksen johtajana alkusyksystä aloittanut Mikko Reijonen.

[Kirjoitus julkaistaan seuraavassa Pax -verkkolehdessä]

Vuoden 2008 alussa voimaan astunut siviilipalveluslaki on vaikuttanut siviilipalvelusmiesten työpalveluspaikkatilanteeseen toivotulla tavalla. Ilman työpalveluspaikkaa Lapinjärven koulutuskeskukselle jäävien, niin sanottujen legioonalaisten osuus on ollut koko vuoden ennätyksellisen alhaalla.

– En muista, että legioona olisi ollut koskaan näin pieni, toteaa palveluspaikattomien asioista vastaava työpalveluohjaaja Marja-Liisa Sirén.

Koulutusjakson suorittaneita palveluspaikattomia alkusyksystä oli vain 28. Lukuun on laskettu mukaan henkilökohtaisella syylomalla olevat.

Uuden lain myötä valtio tukee palveluspaikkoja korvaamalla osan siviilipalvelusmiesten asumiskustannuksista. Tukea annetaan pääkaupunkiseudulla 250, ja muualla maassa 150 euroa kuukaudessa.

Legioonan pienuus on jopa aiheuttanut ongelmia koulutuskeskukselle, kun omissa työpisteissä – vastaanotossa, keittiöllä, siivouksessa sekä kiinteistö- ja atk -puolella – ei meinaa riittää työntekijöitä.

Siviilipalveluskeskuksen johtajana kolmatta viikkoa toimiva Mikko Reijonen sai siis tältä osin helpon alun. Suuri legioona oli hänen edeltäjiensä yksi suurimmista ongelmista alusta loppuun.

– Kiireistä on. Pehmeää laskua ei ole ollut, välittömästi olen päässyt oikeisiin töihin kiinni. Tosi hienoa on ollut tavata paljon ihmisiä, jotka ovat kytkeytyneet siviilipalveluksen ympärille. Hirveän monista näkyy, että minkä takia täällä ollaan töissä, se on ollut positiivinen havainto. Olen viihtynyt oikein hyvin.

Uudet tuulet puhaltavat Lapinjärvellä, sillä myös kunnanjohtaja vaihtui hiljattain.

– Tulen uuden kunnanjohtajan kanssa hyvin toimeen. Kunnanjohtaja aloitti viikkoa ennen minua, ja uusi sivistystoimenjohtaja samana päivänä. Se on tuonut sellaista ilmapiiriä, että muutoksia on tulossa. Mietitään miten asiat voisi tehdä eri tavalla.

Porvoon seudun työvoimapalvelukeskuksen johtajana aiemmin toiminut Reijonen sanoo olevansa johtajana enemmän liberaali kuin autoritaarinen.

– Lähtökohtaisesti yritän kuunnella kaikkia osapuolia. Kaikkien mieliksi ei voi toimia, mutta muita on tärkeää kuunnella, että omat päätökset olisivat perusteltuja. Palvelusvelvollisen näkökulmaa ajatellaan, eikä toimita suoraan niin kuin on totuttu.

Reijonen on itsekin suorittanut siviilipalveluksen, Kuopiossa ja Joensuussa vuonna 1993.

Koulutuskeskuksia oli siihen aikaan viisi eri puolilla Suomea, ja jokaisella oli itse räätälöity koulutussuunnitelma. Kuopiossa opetus oli Reijosen mielestä ”yleissivistävää, epämääräistä ja mielenkiintoista.”

– Me pääsimme itse aika paljon vaikuttamaan koulutuksen sisältöön, vetämällä luentoja ja kertomalla mitä osa-alueita haluamme suorittaa. Teimme muun muassa kolmen yön luontoreissun, useita kouluttajia oli siinä mukana. Kaiken kaikkiaan koulutus kesti yhtä kauan kuin nykyäänkin, neljä viikkoa.

Itse palveluksen Mikko Reijonen suoritti nuoriso- ja perheasema Vanamossa Joensuussa.

– Minuun suhtauduttiin vaihtelevasti. Toisaalta muiden asennoitumiseen pystyi vaikuttamaan omalla työllään ja omalla positiivisellä asenteellaan. Minulla oli todella hieno vuosi, ja uskon että palveluspaikka tunsi samoin.

Reijonen kannustaa nykyisiä siviilipalvelusmiehiäkin tekemään samoin, olemaan alusta asti aktiivisia, palveluspaikan hakemisesta lähtien.

– Siitä on hyötyä myös itselleen tulevaisuutta ajatellen, arvaamattomankin kovaa hyötyä.

Siviilipaleluslain uudistamisesta

koivukuja
Siviilipalveluskeskukselle vievä koivukuja syksyllä 2006.

Sivarikeskuksen sivulle on laitettu pdf -muodossa tiivistelmä työministeriön asettaman siviilipalveluslainsäädännön uudistamistyöryhmän mietinnöstä. Kyseessä on työryhmän puheenjohtajan työministeriön ylitarkastaja Heidin Nummelan PowerPoint -esitys, jonka hän näytti siviilipalveluspaikkojen neuvottelupäivillä Vantaalla 24.11 ja Oulussa 1.12.

Siviilipalvelusasioiden kiinnostavuudesta mediassa kertoo jotain se, että kyseisen raportin julkistamistilaisuudessa oli läsnä yli kahdenkymmenen eri tiedotusvälineiden edustajia, kun muutamaa kuukautta aiemmin julkistetun asevelvollisuuslain uudistamistyöryhmän raportin julkaisua oli seuraamassa vain kolme toimittajaa.

Tiivistelmän tiivistäen siviilipalveluslain uudistamisessa kyse on tästä:

– Siviilipalvelus ulottuu jatkossa myös poikkeusoloihin

– Liikekannallepanon ajan sijoitukset – keskus määrää siviililuonteisiin kriisitehtäviin

– Koulutusjakson sisältö uudistuu

– Kertauskoulutus

– Ulkomaanpalvelus max. 2 kuukautta

– Huumetestaus

– Valtiolle vastuuta asumiskustannuksista

– Siviilipalveluskeskuksen rooli vahvistuu

Kokonaisuudessaan lakiehdotus löytyy täältä. Alla oma mielipiteeni lakiehdotuksen tärkeimmiksi katsomiini kohtiin. Vaikka siviilipalveluskeskuksella työskentelenkin, kyseessä ei ole keskuksen mielipide, vaan omani.

ASEISTAKIELTÄYTYMISOIKEUDEN ULOTTAMINEN KRIISINAIKAAN

Aseistakieltäytymisoikeuden ulottaminen kriisinaikaan on erinomainen uudistus ihmisoikeuksien toteutumisen kannalta. On ollut noloa nähdä Suomi toistuvasti sekä YK:n ihmisoikeuskomitean että Amnesty Internationalin raporttien kritiikin kohteena tässä asiassa.

Työryhmä ehdottaa, että siviilipalvelusvelvolliset määrätään pelastuslain mukaisten väestönsuojelusta tai pelastustoiminnasta vastaavien viranomaisten käyttöön. Näihin aseettomiin ja puolustuslaitoksen ulkopuolisiin tehtäviin määrättäisiin siviilipalveluksensa jo suorittaneet ja siviilipalvelukseen ennen kriisinaikaa hakeutuneet.

Siviilipalvelukseen kriisin puhjettua hakeutuville järjestettäisiin vakaumuksen tutkinta. Kokemukset 60- ja 70-luvuilta osoittivat, on vakaumuksen tutkinta erittäin kyseenalainen toimenpide ja sen eettiset kriteerit täyttävää toimivuutta käytännössä on aiheellista epäillä. Toisaalta sen käytöönoton mahdollistaminen kriisitilanteessa on ymmärrettävää.

KOULUTUSJAKSON UUDISTAMINEN

Yhteiskuntamme suurimmat ongelmat tänä päivänä ovat perheväkivalta, masentuneisuus, nuorten miesten elämän merkityksettömyys, itsemurhat ja suvaitsemattomuus. Juuri näihin ongelmiin nykyinen koulutusjakso pureutuu. Meillä on luentoja esimerkiksi suvaitsevaisuudesta (egyptistä kotoisin oleva arkeologi Saad Soliman tietää mistä puhuu), ihmisokeuksista (Kumppani -lehden päätoimittaja Ilkka Lehdonmäki), aseistakieltäytymisen historiasta, militarismista (Sampsa Oinaala) ja miehisyyden myyteistä. Itse keskustelutan miehiä Arndt Pekurisen lisäksi siitä kaikista tärkeimmästä, eli toisistamme välittämisestä, sekä yksikö- että valtiotasolla.

Edellä mainittujen lisäksi koulutusjaksolla on mm. liikunta, atk- ja ensiapukoulutusta, sekä joitakin oppitunteja palo- ja öljyntorjunnasta.

Koulutusjakson ajankäyttöä on mahdollista tehostaa, kuten työryhmä esittää, mutta en lähtisi muokkaamaan koulutusjaksoa yksipuolisesti siviilikriisinhallintaan keskittyväksi. Myös vapaapalokuntien ja WWF:n edustajat, joiden kanssa olen asiasta keskustellut, ovat sitä mieltä, etteivät he halua kouluttaa miehiä, jotka eivät halua kouluttautua. Jonkinasteinen vapaaehtoisuus olisi toivottavaa myös koulutuksen tehokkuuden ja hyödyllisyydenkin kannalta.

Siviilipalvelusjärjestelmää ja varusmiespalvelusta ei ole helppo verrata toisiinsa. Ensinmainitun tavoitteena on yhteiskunnalle hyödyllinen työ nimen omaan rauhan aikana, kun taas jälkimmäinen on olemassa kriiseihin varautumista varten. En sulje pois siviilikriisinhallintataitojen opetuksen lisäämistä siviilipalveluksessa, mutta tämä koulutus ei saa tapahtua nykyjärjestelmän hyötyjä karsimalla. Mielellään näkisin siviilipalvelusta kehitettävän myös esimerkiksi Norjassa toimivaksi osoittautuneen Vokt:in suuntaan.

ASUMISKUSTANNUSTEN KORVAAMINEN

Se, että palveluspaikkojen ohella valtio osallistuisi siviilipalvelusmiesten asumiskustannusten maksamiseen, on kauan odotettu ja täysin välttämätön uudistus ja toivon, että se menee eduskunnassa läpi. Läpimeno ei kuitenkaan ole itsestäänselvyys, tarkoittaisihan tämä uudistus valtiolle siviilipalveluksesta koituvien kustannusten tuntuvaa nousua.

Nykyinen tilanne on kuitenkin täysin kestämätön. Vanhempiensa luona asuvat spm:t maksavat palveluspaikoille halvimmillaan vain noin 5000 euroa vuodessa. Vuokralla asuva, 500 euron kuukausivuokraa maksava maksaa palveluspaikalle tuplasti enemmän. Tästä johtuen palveluspaikat suosivat vanhempiensa luona asuvia. Tiedän useita tapauksia, joissa spm:t olisivat olleet valmiita itse maksamaan vuokransa päästäkseen hyvää työpalveluspaikkaan. En ole tähän antanut lupaa, mutta käytännössä asian tarkka valvominen on mahdotonta.

Usein toistettu mantra on, että yleinen asevelvollisuus on halvin tapa hoitaa maan puolustus. Edellämainittu on vain yksi esimerkki siitä, kuinka maanpuolustuksen kustannukset käytännössä kaadetaan asevelvollisten, heidän vanhempiensa ja tyttöystävien maksettavaksi. (Päivärahahan on ensimmäisen puolen vuoden ajalta vain 3,60 euroa per päivä. Viikonloppuruokarahaa ei varuskunnissa eikä meillä koulutusjakson aikana makseta, koska miehille annetaan mahdollisuus jäädä varuskuntiin tai sivarikeskukselle viikonlopuksi. Näin ei tietenkään juuri koskaan tapahdu, vaan pojat syövät vanhempiensa laskuun, vaikka tekevät valtiolle palkatonta työtä.)

JEHOVAN TODISTAJIEN ASEMA

Lakiuudistusehdotus olisi mielestäni voinut puuttua jehovan todistajien tasa-arvon kannalta epäreiluun asemaan. Heidän vakaumustaanhan kohdellaan lakisääteisesti eri tavalla kuin muiden.

Käsittääkseni jehovan todistajain vanhimpain neuvosto ei välttämättä enää olisi vaatimassa näin selkeää erityisasemaa, johtuen vanhimpain neuvoston kokoonpanon muutoksista. (Valitettavasti en muista mistä tämän olen lukenut.)

SIVIILIPALVELUSMIESTEN KERTAUSKOULUTUS

Kertausharjoitukset siviilipalvelusmiehille on erittäin huono idea. Kokemuksemme täydennyspalveluksen järjestämisestä ovat masentavia. Täydennyspalvelukseen tulevat siis armeijan reservistä pois halunneet, eli joko armeijan kertausharjoituksista kieltäytyneet tai pasifistiseen
vakaumuksen aikuisiällään löytäneet varusmiespalveluksen jo suorittaneet miehet. Heidän kanssaan asiasta keskusteltuani olen siinä vahvassa käsityksessä, että aikuiset miehet ovat Suomessa keskimäärin erittäin vastahakoisia osallistumaan minkään sortin kesäleirille, oli kyseessä sitten armeijan kertausharjoitus, kriisi- tai yleissivistävä koulutus sivarikeskuksella. Ehdotetusta mallista on enemmän haittaa kuin hyötyä. Valtio lyö päätään seinään.

Mainitsemistani epäkohdista huolimatta ehdotus on kokonaisuutena askel oikeaan suuntaan. Lakiehdotus antaa läpimennessäänkin suhteellisen laajat mahdollisuudet yhä muotoilla koulutusjakson sisällön yksityiskohtia. Lakiehdotus ei ota kantaa siviilipalveluksen pituuteen, mutta tämä tuskin estää eduskuntaa keskustelemasta asiasta.