Arndt Pekurinen ja Suomen siviilipalveluslain synty 1931

Suomussalmen rintamalla teloitettiin 5.11.1941 autonkuljettaja Arndt Pekurinen, jonka mielestä ihmisen ampuminen oli aina ja kaikissa olosuhteissa väärin. Ennen teloitusta hänet oli tuomittu neljä kertaa vankilaan: ensin neljäksi, sitten kuudeksi, sitten yhdeksäksi ja lopulta, talvisodan sytyttyä kahdeksi vuodeksi. Syinä vankilatuomioihin oli, ettei hän ollut suostunut suorittamaan varusmiespalveluaan eikä osallistumaan sotaan.

“Olen kyllä valmis palvelemaan isänmaatani hyödyllisellä työllä,” Pekurinen kirjoitti puolustuspuheessaan kolmatta vankilatuomiota odotellessaan, “jos saan suorittaa sitä sotalaitoksesta erillään olevana siviilityönä. Olen valmis tällaista työtä suorittamaan paljon pitemmänkin ajan sotapalveluksen asemesta kuin mitä on palvelusaika sotaväessä.”

Pekurisein kieltäytymisen oli ennen kaikkea periaatteellista, mutta myös poliittista. Hän provosoi tietoisesti järjestelmää saadakseen aikaan lainmuutoksen. Jos hän olisi halunnut päästä vähemmällä, hän olisi voinut jättää julkiset esiintymisensä väliin ja vältellä siten poliisia. Pidätetyksi tultuaan hän olisi voinut vedota uskonnollisiin syihin ja välttyä siten rangaistukselta. Hän olisi voinut suorittaa palveluksensa aseettomana – toisen vankilatuomionsa jälkeen hänelle tarjottiin mahdollisuutta suorittaa palveluksensa myös siviilivaatteissa, joskin yhä armeijassa – mutta hän kieltäytyi myös tästä. Sodan aikana, henkensä säästääkseen, hän olisi voinut tarttua aseeseen edes muodon vuoksi. Mutta Pekurisen ja hänen taustajoukkojensa tavoitteena ei ollut päästä vähällä, vaan saattaa suomalaisia aseistakieltäytyjiä koskeva lainsäädäntö muiden pohjoismaiden tasolle.

”Aatteellinen vakaumukseni kieltää näin ollen minuakin missään muodossa palvelemasta sotalaitosta ja katson velvollisuudekseni täten toimia rauhanasian hyväksi. En näe toiminnassani mitään lainvastaista enkä rangaistusta ansaitsevaa. Suomenkin hallitus on kansainvälisellä sopimuksella julistanut sodan laittomuudeksi ja sitoutunut olemaan käyttämättä sitä kansallisen politiikan välikappaleena. Jos sota on julistettu laittomaksi, kuinka voitaisiin katsoa lainvastaiseksi toiminnaksi sitä, että kieltäytyy palvelemasta sotalaitosta.”

Artikkelissaan ‘Mies, armeija ja vastarinta’ Ville Kivimäki analysoi Pekurisen tapausta kriittisen mieshistorian valossa. Kivimäen mukaan Pekurinen oli kävelevä paradoksi, jollaista ei olisi pitänyt olla olemassakaan. ”Työteliäänä, raittiin ja tunnollisena perheenisänä, joka piti kiinni periaatteistaan horjumatta, hän oli itse asiassa aikansa ihannemies, jollaisia koululaitos ja isänmaalliset kansalaisjärjestöt halusivat kasvattaa.” Kuolemaa uhmaten hän asetti periaatteensa, ideologisen kamppailun ja julkisen toimintansa perheen edelle. ”Vain Pekurisen periaate oli väärä – häneltä puuttui valmius aseelliseen maanpuolustukseen, jonka olisi pitänyt itsestään selvästi kuulua tähän kokonaisuuteen.”

Kivimäki huomauttaa, että Pekurisen tapauksessa hämmennystä aiheutti myös hänen työläistaustansa ja muodollisen koulutuksensa puuttuminen. Aikansa pasifismin keulahahmojen, kirjailija Arvid Järnefeltin, matematiikan professori Felix Iversenin ja geodeetti Karl Nickulin akateemista pasifismia saatettiin kyllä ymmärtää – joskaan ei hyväksyä – ja luokitella se harmittomaksi oppineiden haihatteluksi. Mutta Pekurisen pasifismi oli proletaarista, ja siksi vaarallista.

Lapsuus ja nuoruus

Pekurinen syntyi Juvan suurpitäjässä Etelä-Savossa 29.8.1905 seitsenlapsisen torppariperheen toiseksi vanhimmaksi pojaksi. Lapsena hänen kerrotaan olleen vilkas ja leikinhaluinen ja saaneen helposti kontakteja kaikenikäisiin ihmisiin. Seuranhakuisen isän, ja vilkkaitten lasten vuoksi hänen kotitalonsa oli kylän kohtauspaikkoja, jossa oli aina naapurin lapsia ja muita vierailta kyläilemässä.

Pasifistisen vakaumuksensa Pekurinen sai kirjoja, erityisesti Raamattua, Leo Tolstoita ja Arvid Järnefeltiä lukemalla. Hän oli paitsi pasifisti, myös vakaumuksellinen kristitty, harras tupakkamies ja alkoholin suhteen täysraitis. Lääkärintarkastuksessa hän kertoi olleensa nuoruudessaan usein kiivasluonteinen, mutta pyrkineensä voittamaan sen itsekasvatuksen avulla.

Kouluja hän ei kansakoulua enempää käynyt, vaikka sen päästötodistus olikin erinomainen. Lukemista hän harrasti läpi koko elämänsä, ja suoritti vapaa-ajallaan opintoja Helsingin Työväenopistossa. Hän liittyi Sosialidemoraattiseen puolueeseen, raittiusyhdistys Rientoon ja kuljetustyöläisten ammattiosastoon. Vuonna 1936 hän esiintyy Suomen Rauhanliiton hallituksen kokouskuvassa. Astetta radikaalimman Suomen Antimilitaristisen Liitoon johtokuntaan hänet valittiin 22-vuotiaana, ja puheenjohtajaksi kahta vuotta myöhemmin. Samoihin aikoihin hän erosi kirkosta, koska katsoi kirkon toimivan epäkristillisesti tukiessaan armeijaa.

Kahden vuoden vankeus ja Albert Einsteinin vetoomus Pekurisen puolesta

Poliisi toimitti Pekurisen Helsingin kutsuntatoimistolle 15.11.1929, jossa hän kieltäytyi asepalveluksesta ja myös lääkärintarkastuksesta. Seuraavien päivien sisällä hänet pakotettiin kolmesti lääkärintarkastukseen ja yhteen mielentilatutkimukseen, jonka jälkeen hänet määrättiin palvelukseen Helsingin Santahaminassa sijaitsevaan Kustaanmiekkaan työvelvollisten kurinpitokomppaniaan. Kustaanmiekassa hänelle yritettiin väkivalloin pukea sotilasvaatteita. Tarvittiin kolme kersanttia ja kaksi tuntia, ennen kuin hänelle saatiin sotilasvaatteet päälle. Tämän jälkeen Pekurinen käveli ulommaksi, ja riisui ne päältään. Samalla hän myös ryhtyvänsä nälkälakkoon, kunnes saisi oikeuden käyttää siviilivaatteita. Pekurinen suljettiin arestiin, jossa hän oli viikon ilman takkia, vain sotilashousut ja kengät jaloissaan.

Viiden vuorokauden kuluttua asia vuoti julkisuuteen, ja Suomen Sosiaalidemokraatti -lehden etusivulla oli seuraavanlainen kolmivaiheinen otsikko: ”Huomiotaherättävä asevelvollisuudesta kieltäytymistapaus. Rauhanaatteellisen vakaumuksen omaava henkilö jo viidettä vuorokautta nälkälakossa. Käytetty hullujenhuoneessa ja rangaistuskomppaniassa ja istuu nyt päävartiossa.” Jouluaattona hän sai lopulta luvan käyttää siviilivaatteita ja lopetti nälkälakkonsa. Aresti kuitenkin jatkui vuoden loppuun, jonka jälkeen hänet tuomittiin nejäksi kuukaudeksi vankilaan.

Pekurisen tapauksestaan käytiin laajaa kirjeenvaihtoa. Suomen puolustusministeri sai professori Albert Einsteinin ja kirjailija H. G. Wellsin ja Henri Barbussen allekirjoittaman vetoomuksen, jossa huomautettiin muun muassa että ”Ottamalla huomioon, että sekä Teidän että meidän maamme ovat hyväksyneet Pariisin sopimuksen, me ajattelemme, että on oleva mieluisa tehtävä vapauttaa henkilö, jonka ainoa rikos on hänen uskollisuutensa rauhanperiaatteillensa.” Einsteininin allekirjoittamia kirjeitä tuli vielä kaksi lisää. Jäkimäisessä sanotaan muun muassa että ”moraalin ja kohtuuden kannalta on vaadittava, että sodankieltäjiä käytetään vain sellaiseen työhön, mikä ei ole missään tekemisissä sotalaitoksen kanssa.”

Toisen kirjelmän allekirjoittajina olivat muun muassa Saksan kamarioikeuden puheenjohtaja A. Freymuth, professori Theodor Lessing, kirkkoherra E. Thraswelt: ”Me näemme Arndt Pekurisessa uranuurtajan kansojenvälisen rauhan aikaansaamisessa ja me kunnioitamme hänen korkeaa siveellistä vakaumustansa. Pitäisimme toivottavana, että sellaisia miehiä ei tuomittaisi vankeuteen, jotka omantunnonsyistä eivät saata suorittaa sotapalvelusta, ja me uskomme, että Te, Herra Ministeri, teette palveluksen maallenne vapauttaessanne Arndt Pekurisen.”

Näinkin korkean tason kansainvälisestä sympatiasta ei kuitenkaan ollut välitöntä hyötyä Pekuriselle. Ilmajoella suorittamansa vankilatuomion jälkeen, syyskuussa 1930, hänet ryöstettiin vanginvartijaltaan, pahoinpideltiin yhdeksän miehen voimin, ja vietiin kädet sidottuna ja kaulasta roikkuvien kylttien kanssa Seinäjoen rautatieasemalle julkisesti nöyryytettäväksi.

Pekurista oli siis painostettu, solvattu, kuulusteltu ja käsitelty väkivaltaisesti. Hän oli ollut nälkälakossa, hänet oli pakotettu toistuviin lääkärintarkastuksiin, käytetty mielisairaalassa, suljettu kahdeksi viikoksi arestiin ja yli kahdeksi vuodeksi vankilaan. Tämän jälkeen hän oli vielä saanut tuta, mitä oli Lapuan laki.

Lex Pekurinen ja sota

Pekurisen kolme perättäistä vankilatuomiota, niiden synnyttämä keskustelu lehdistössä ja kansainvälinen painostus johtivat lopulta siihen, että 14.4.1931 eduskunnassa hyväksyttiin laki niille asevelvollisille, joita omantunnon syyt estävät suorittamasta sotapalvelusta. Käytännössä tämä tarkoitti Pekurisen vaatimusten hyväksymistä ja siviilipalveluksen syntyä.

Pekurinen vapautettiin vankilasta (täysin palvelleena II luokan työvelvollisena) kuitenkin vasta seuraavan vuoden tammikuussa. Tämän jälkeen hän sai elää kahdeksan vuotta rauhassa. Kesäisin hän työskenteli talonmiehenä ja talvisin autonkuljettajana. Hän tapasi Aleksandran, he menivät naimisiin ja saivat kaksi lasta, Säteen ja Juhanin.

Talvisota alkoi 31.11.1939. Koska Pekurisen aikaansaama laki ei ollut voimassa sodan aikansa, hänet määrättiin jälleen palvelukseen, ja hän kieltäytyi. Pekurinen tuomittiin nyt jo neljännen kerran vankilaan. Hänet vapautettiin hyvän käytöksen perusteella lokakuussa 1941, mutta koska jatkosota oli jo alkanut, vietiin hänet Helsingin suojeluskuntapiirin esikuntaan, ja sieltä edelleen rintamalle, jossa hänet teloitettiin.

Viimeiseksi jääneessään puolustuspuheessa Pekurinen kirjoitti seuraavasti: “Olen historian, yhteiskuntaopin ja kansantaloustieteellisten opintojen kautta havainnut sodan tarkoituksettomuuden, turmiollisuuden ja kulttuuria hävittävän luonteen. Olen tutustunut sodan sisäiseen luonteeseen huomaten sen eläimellisen raa’aksi ja korkeampia elämänarvoja loukkaavaksi. Olen tutustunut monien sotilasasiantuntijoiden esittämiin kuvauksiin tulevaisuuden sodankäynnistä lentohyökkäyksineen, myrkkykaasuineen sekä palo- ja räjähdyspommeineen, joilla sotilaiden on tuhottava ns. “vihollisen” kaupunkeja ja keskuksia, niiden siviiliväestö, suojattomat vanhukset, naiset, lapset ja sairaat. Tällaiseen sodankäyntiin ja sen tukemiseen muodossa taikka toisessa ei mielestäni ihminen voi osallistua.”

Pekurisen tapaus vaipui vuosikymmeniksi unohduksiin, kunnes Erno Paasilinna nosti sen esille kirjoittamalla hänestä 90-luvun lopussa kirjan nimeltä Rohkeus – Arndt Pekurisen elämä ja teloitus. Vuonna 2001 Seppo Parkkinen kirjoitti Pekurisesta näytelmän Sodankieltäjä, ja vuodesta 2005 lähtien Lapinjärvellä sijaitsevassa siviilipalveluskeskuksessa on säännöllisesti esitetty Pekurista käsittelevää luentonäytelmää. Vuonna 2005 Helsingin Pasilassa, Rauhanaseman vieressä sijaitseva puisto nimettiin Arndt Pekurisen puistoksi.

TIMO VIRTALA

Tämä kirjoitus on julkaistu ensimmäisenä Rauhan Puolesta -lehdessä ja tullaan julkaisemaan Like-kustantamolle tulevassa Kertomuksia Rohkeudesta -kirjassa. Yläkuva on Erno Paasilinnan kirjasta Rohkeus, ja siinä on Arndt Pekurisen perhekuva kesältä 1939.

Kertomuksia Rohkeudesta Facebookissa.
Arndt Pekurinen Facebookissa.

Asevelvollisuuskeskustelu Ylen Kioski -ohjelmassa

Tästä pääsee seuraamaan Yle TV2:ssa viime keskiviikkona esitettyä Kioski -ohjelmaa, jossa sain kunnian olla vieraana. Aiheena oli reservikirjeet, reservistä kieltäytyminen ja eroa-armeijasta.fi -sivusto. Toisena asiantuntijana paikalle oli kutsuttu kansanedustaja, Reserviläisliiton puheenjohtaja Mikko Savola. Ohjelma on nähtävillä noin kuukauden ajan.

Jatkoin keskustelua samasta aiheesta heti seuraavana aamuna Kertomuksia rohkeudesta -ohjelmassa, jonne vieraakseni tuli Aseistakieltäytyjäliiton järjestösihteeri Kaj Raninen.

Taustaksi mainittakoon, että suoritin varusmiespalvelukseni vuonna 1994. Kolme vuotta sitten jättäydyin pois puolustusvoimien reservistä allekirjoittamalla hakemuksen täydennyspalvelukseen. Päädyin ratkaisuun, koska koin ja yhä koen Suomen ja muun maailman sijoittavan liikaa resursseja asevarusteluun, kun turvallisuuden parantamiseksi varatut rahat tulisi nykyistä huomattavasti suuremmassa määrin sijoittaa kansainvälisen talousjärjestelmän parantamiseen, ilmastonmuutoksen torjuntaan, kansainvälisen oikeusjärjestelmän kehittämiseen ja väkivallattomien konfliktinratkaisukeinojen edistämiseen.

Koin esimerkiksi Suomen puolustusvoimien reservin olevan kohtuuttoman suuri. Suomen sodanajan reservi oli tuolloin Euroopan 48 maan joukosta viidenneksi suurin Venäjän, Ukrainan, Turkin ja Ranskan jälkeen. Sodanajan joukot täytyy pitää modernissa aseistuksessa, ja tunsin tämän olevan yhteiskunnan resurssien tuhlausta. (Sittemmin sodanajan joukkojen suuruutta onkin pienennetty 350 000:sta sotilaasta 230 000:een.)

Toinen syy oli jo kymmenen vuotta jatkunut rauhanaktivismini. Tuntui ristiriitaiselta olla mukana armeijan reservissä, kun sekä työssä että vapaa-ajallani pyrin nostamaan esille väkivallattomia konfliktinratkaisumalleja.

Kansalaispalveluksen puolestapuhuja

Siviilipalveluskeskuksella vieraili tänään yhdysvaltalaistutkija William J. Denn. Hän kiertää Eurooppaa tutustuen erilaisiian kansalaispalveluksen muotoihin. Yhdysvalloissa ei ole ollut yleisä aselvelvollisuutta sitten vuoden 1975, ja myös useimmat eurooppalaiset valtiot ovat luopuneet siitä viimeistään 2000-luvulla. Sen sijaan erilaisia vapaaehtoisuuteen perustuvia kansalaispalveluksen muotoja on sekä Yhdysvalloissa että eri puolilla Eurooppaa.

Denn tutkii ja työskentelee The Aspen Institutelle saadakseen yhdysvaltalaisen kansalaispalveluksen suositummaksi. Yhdysvalloissa on 45 miljoonaa 18-28 vuotiasta, joista noin 100 000 suorittaa vuosittain vapaaehtoisen kansallispalveluksen kansalaisjärjestössä. Palveluksen voi suorittaa esimerkiksi köhiä yhteisöjä auttamalla, ympäristön tilaa parantamalla, lapsia opettamalla tai vaikka lähtemällä kehitysyhteistyötehtäviin köyhiin maihin. William luetteli pitkän listan vapaaehtoisen kansalaispalveluksen suorittamisen hyötyjä: sen avulla pystyy antamaan työpanoksensa paremman maailman puolesta, saa työkokemusta, se avartaa maailmankuvaa, se antaa mahdollisuuden vaihtaa maisemaa, se näyttää hyvältä cv:ssä, se helpottaa työnhakua ja opiskelupaikan saantia tulevaisuudessa ja se lisää yhteisöllisyyttä.

Denn kertoi siviilipalveluksen olleen Saksassa ennen yleisen asevelvollisuuden lakkauttamista paitsi suositumpi kuin varusmiespalveluksen, myös erittäin arvostetun. Myöskään Yhdysvalloissa ei kansalaispalveluksen ja asepalveluksen välille ole syntynyt vastakkainasettelua, päin vastoin hyvin monet sotaveteraanit ovat rintamilta palattuaan jatkaneet palvelustaan siviilipuolella erinäisissä kansalaispavelusprojekteissa. Keskusteltuani luennon jälkeen asiasta siviilipalvelusmiesten kanssa tulimme siihen tulokseen, että ensimmäinen askel siviilipalveluksen profiilin nostamiseksi Suomessa olisi yleisen asevelvollisuuden muuttaminen yleiseksi kansalaisvelvollisuudeksi, jonka voisi suorittaa joko siviilipalveluksena tai varusmiespalveluksena.

Palvelusvelvollisuudesta


Kuva (cc): Marshal Astor

En kannata yleistä asevelvollisuutta. Lainkuuliaisten kansalaisten pakottaminen vankilan uhalla olemaan viranomaisten määräämässä paikassa tekemässä viranomaisten määräämää työtä ei kuulu sivistysvaltioon. Tiedän mistä puhun, olen työskennellyt yli seitsemän vuotta panemassa toimeen kyseistä pakkoa. Pakottamisen haitat ovat suuremmat kuin siitä saatava hyöty. Nuoret miehet asuvat ulkomailla, heillä on uraputkia urheilun, taiteen, tieteen tai bisneksen saralla, heillä on huumeriippuvuuksia, yksityisyrityksiä, lapsia, sosiaalisia kammoja, sairaanloista ujoutta, ylitsepursuavaa sosiaalisuutta ja vaikka mitä kummallisuuksia. Nykynuoret eivät ole tulleet yhdestä muotista, ja yhteen muottiin heitä on turha yrittää pakottaa.

Mikä vielä olennaisempaa, yhteiskuntaamme ei uhkaa mikään sellainen vaara, joka antaisi syytä määrätä kaikki nuoret miehet asekoulutukseen. Ja jos uhkaisikin, nykyisen suuruinen massa-armeija ei ole tehokkain tapa sen tuon vaaran torjumiseksi. Määrä ei korvaa laatua, se on todettu puolustusvoimienkin taholta: “Pelkään, että suuri (sodanajan joukkojen) lukumäärä alkaa pikemminkin heikentää kuin vahvistaa puolustuksemme uskottavuutta, kun verrataan meillä ja muualla joukkojen varustamiseen ja ylläpitoon käytettävissä olevia resursseja,” totesi puolustusvoimien silloinen komentaja Juhani Kaskeala tammikuussa 2008 maavoimien esikunnan avajaisjuhlassa.

Jos ja kun päättäjät edellämainitusta huolimatta haluavat pitää kiinni yleisestä (ase)palveluksesta, tulisi sen muuttaa kansalaispalvelukseksi. Lähtökohtana ei tulisi olla aseelliseen kriisiin valmistautuminen, vaan yhtäältä uudet turvallisuusuhat kuten suuronnettomuudet, pandemiat, tietoverkkouhat, globaali epätasa-arvo – ja toisaalta väkivallattomien konfliktinratkaisumallien opettaminen ja rauhanajan yhteiskunnan rakentaminen.

Järjestelmän tulisi olla siinämäärin valikoiva, ettei palveluksen välttämisestä tarvitsisi laittaa ketään vankilaan. Kaikki opiskelunsa päättäneet, 18 – 30 -vuotiaat Suomen kansalaiset, määrätään sakkorangaistuksen uhalla työvoimatoimiston ja puolustusvoimien yhdessä järjestämiin kutsuntoihin, joiden tarkoitus on palvelusvelvollisen elämäntilanteen ja palveluksen suorittamismotivaation kartoittaminen. Palvelukseen määrätään henkilökohtaisen haastattelun perusteella, muille annetaan lykkäystä määräämättömäksi ajaksi. He siis eivät saa vapautusta, vaan tarpeen tullen heidät voidaan määrätä uuteen haastatteluun.

Määräyspäätöstä mietittäessä tilannetta tarkastellaan kolmesta näkökulmasta: 1) yhteiskunnallinen hyöty laajassa mielessä, ei pelkästään kriisivalmiuksien, vaan myös rauhanajan yhteiskunnan rakentamisen kannalta, 2) valtion kriisivalmiuden ylläpitäminen ja 3) palvelusvelvollisen oma etu ja elämäntilanne.

Lykkäystä saa paitsi sairauden ja opiskelun, myös ulkomailla asumisen, lapsien kasvattamisen, yksityisyrittäjyyden tai muiden työesteiden, elämäntilanteen tai motivaation puuttumisen takia. Työttömät määrätään palveluksen herkemmin kuin työelämässä olevat. Suorittamisesta saa etuja ja arvostusta.

Palveluksen pituus on kaikille sama, 6 kuukautta. Palvelustaan suorittaville ei anneta asunto- ja ruokaetuja, vaan heille maksetaan palkkaa, josta maksetaan veroa ja josta kertyy eläkettä. Väärinkäytökset ja byrokratia vähenevät, ja yksilöä totutetaan työelämään.

Palveluspaikkana toimii armeija, valtion-, ja kunnan laitokset ja kansalaisjärjestöt Suomessa ja ulkomailla. Puolustusvoimille, väestönsuojeluun ja öljyntorjuntaan hakeutuvat saavat laajan koulutuksen, mutta muuten lähtökohtaisesti kyse on työvelvollisuudesta, ei oppivelvollisuudesta.

Puolustusvoimien taso nousee ja ammatillistuu, kun palveluksen suorittavat vain motivoituneimmat. Osa jää armeijaan töihin pitemmäksi ajaksi. Väestönsuojelu-, palokunta sekä öljyntorjunta yms. sektoreita on syytä kasvattaa sinne haluavien palvelusvelvollisten avulla. Kriisivalmiuksia ylläpitämään tarvitsemme ensisijaisesti rautaisia ammattilaisia ja toissijaisesti motivoituneita palvelusvelvollisia, mutta emme missään tapauksessa sinne pakotettuja jarruttajia.

Siviilipuolen töitä koordinoi kotikunnan työvoimatoimisto. Palvelusvelvollisia pyritään ohjaamaan erityisesti sellaisille sektoreille, jossa töitä riittää ja pula työn tekijöistä. Sairaalat, koulut, vanhainkodit, varhaiskasvatussektorit tarvitsevat kipeästi avustajia ja nuoria, uranvalintaa miettiviä kokeilijoita. Siviilipuolella työskentelevien tehokkuus, työmotivaatio ja arvostus nousevat, kun heidän työtään arvostetaan palkassa ja heti palvelusvelvollisuuslain ensimmäisistä lauseista lähtien.

Palveluksen voi suorittaa myös ulkomailla, esimerkiksi Suomen suurlähetystöissä tai valtion, suomalaisten tai ulkomaalaisten kansalaisjärjestöjen kehitysyhteistyöprojekteissa. Viimeksi mainittuun käytetyt rahat lasketaan kehitysyhteistyörahoiksi. Suomen kilpailukyvyn lisäämisen nimissä Suomen nuorisoa, erityisesti miehiä, pitäisi patistaa saamaan ulkomaankokemuksia ja tottumusta kansainvälisistä piireistä.

Otetaan lähtökohdaksi yhteiskunnan hyöty laajassa mielessä. Ajatellaan kriisiajan valmiuden lisäksi myös syrjäytymisen, alkoholismin, väkivallan ja työttömyyden ennaltaehkäisyä, nuorten saamista mukaan työelämään ja talkoohengen nostattamista. Luodaan järjestelmä, joka osoittaa käytännössä että valtio ei ole etäinen, epämääräinen ja pelottava, vaan valtio olemme me, ja valtiomme tarkoitus on toisistamme huolehtiminen.

Uusi laki parantanut siviilipalvelusmiesten työnsaantia

052-09-09_500px
Siviilipalveluskeskuksen johtajana alkusyksystä aloittanut Mikko Reijonen.

[Kirjoitus julkaistaan seuraavassa Pax -verkkolehdessä]

Vuoden 2008 alussa voimaan astunut siviilipalveluslaki on vaikuttanut siviilipalvelusmiesten työpalveluspaikkatilanteeseen toivotulla tavalla. Ilman työpalveluspaikkaa Lapinjärven koulutuskeskukselle jäävien, niin sanottujen legioonalaisten osuus on ollut koko vuoden ennätyksellisen alhaalla.

– En muista, että legioona olisi ollut koskaan näin pieni, toteaa palveluspaikattomien asioista vastaava työpalveluohjaaja Marja-Liisa Sirén.

Koulutusjakson suorittaneita palveluspaikattomia alkusyksystä oli vain 28. Lukuun on laskettu mukaan henkilökohtaisella syylomalla olevat.

Uuden lain myötä valtio tukee palveluspaikkoja korvaamalla osan siviilipalvelusmiesten asumiskustannuksista. Tukea annetaan pääkaupunkiseudulla 250, ja muualla maassa 150 euroa kuukaudessa.

Legioonan pienuus on jopa aiheuttanut ongelmia koulutuskeskukselle, kun omissa työpisteissä – vastaanotossa, keittiöllä, siivouksessa sekä kiinteistö- ja atk -puolella – ei meinaa riittää työntekijöitä.

Siviilipalveluskeskuksen johtajana kolmatta viikkoa toimiva Mikko Reijonen sai siis tältä osin helpon alun. Suuri legioona oli hänen edeltäjiensä yksi suurimmista ongelmista alusta loppuun.

– Kiireistä on. Pehmeää laskua ei ole ollut, välittömästi olen päässyt oikeisiin töihin kiinni. Tosi hienoa on ollut tavata paljon ihmisiä, jotka ovat kytkeytyneet siviilipalveluksen ympärille. Hirveän monista näkyy, että minkä takia täällä ollaan töissä, se on ollut positiivinen havainto. Olen viihtynyt oikein hyvin.

Uudet tuulet puhaltavat Lapinjärvellä, sillä myös kunnanjohtaja vaihtui hiljattain.

– Tulen uuden kunnanjohtajan kanssa hyvin toimeen. Kunnanjohtaja aloitti viikkoa ennen minua, ja uusi sivistystoimenjohtaja samana päivänä. Se on tuonut sellaista ilmapiiriä, että muutoksia on tulossa. Mietitään miten asiat voisi tehdä eri tavalla.

Porvoon seudun työvoimapalvelukeskuksen johtajana aiemmin toiminut Reijonen sanoo olevansa johtajana enemmän liberaali kuin autoritaarinen.

– Lähtökohtaisesti yritän kuunnella kaikkia osapuolia. Kaikkien mieliksi ei voi toimia, mutta muita on tärkeää kuunnella, että omat päätökset olisivat perusteltuja. Palvelusvelvollisen näkökulmaa ajatellaan, eikä toimita suoraan niin kuin on totuttu.

Reijonen on itsekin suorittanut siviilipalveluksen, Kuopiossa ja Joensuussa vuonna 1993.

Koulutuskeskuksia oli siihen aikaan viisi eri puolilla Suomea, ja jokaisella oli itse räätälöity koulutussuunnitelma. Kuopiossa opetus oli Reijosen mielestä ”yleissivistävää, epämääräistä ja mielenkiintoista.”

– Me pääsimme itse aika paljon vaikuttamaan koulutuksen sisältöön, vetämällä luentoja ja kertomalla mitä osa-alueita haluamme suorittaa. Teimme muun muassa kolmen yön luontoreissun, useita kouluttajia oli siinä mukana. Kaiken kaikkiaan koulutus kesti yhtä kauan kuin nykyäänkin, neljä viikkoa.

Itse palveluksen Mikko Reijonen suoritti nuoriso- ja perheasema Vanamossa Joensuussa.

– Minuun suhtauduttiin vaihtelevasti. Toisaalta muiden asennoitumiseen pystyi vaikuttamaan omalla työllään ja omalla positiivisellä asenteellaan. Minulla oli todella hieno vuosi, ja uskon että palveluspaikka tunsi samoin.

Reijonen kannustaa nykyisiä siviilipalvelusmiehiäkin tekemään samoin, olemaan alusta asti aktiivisia, palveluspaikan hakemisesta lähtien.

– Siitä on hyötyä myös itselleen tulevaisuutta ajatellen, arvaamattomankin kovaa hyötyä.

Jehovan todistajien asevelvollisuus

Pekurinen_005.JPG

Arndt Pekurinen kieltäytyi 30-luvulla suorittamasta minkäänlaista palvelusta armeijaorganisaation sisällä, mutta oli valmis suorittamaan siviililuontoista palvelua armeijapalvelusta pidemmän ajan. Hän kieltäytyi viidesti, kunnes hänet teloitettiin vuonna 1941. Kuva on käsikirjoittamastani Arndt Pekurinen -luentonäytelmästä syksyltä 2006.

Ilkka -lehden (11.7.2008) mukaan eduskunnan puolustusvaliokunnan puheenjohtaja Juha Korkeaoja (kesk.) kumoaisi Jehovan todistajia koskevan erityislain ja määräisi heidät siviilipalvelukseen.

Korkeaojan mielestään yhden uskontokunnan erityisvapaus on epäoikeudenmukainen muita kohtaan. Jehovan todistajat vapautettiin asevelvollisuudesta vuonna 1987.

Korkeaoja otti esille asian, josta myös YK:n ihmisoikeuskomitea huomauttaa Suomea joka toinen vuosi.

Olen samaa mieltä Korkeaojan kanssa siitä, että ongelmallista, että Jehovan todistajien asepalveluksesta on säädetty oma laki. Toisaalta valtion ei kuitenkaan kannata myöskään löydä päätään seinään pitämällä jääräpäisesti kiinni periaatteista, että jok’ikisen on suoritettava yhtä raskas palvelus.

Lakiin tulisi kirjata kohta, jonka perusteella viranomaiset voisivat tarpeen vaatiessa päästää ns. höyryjä pihalle. Kohta, joka antaisi mahdollisuuden vapauttaa henkilö sekä varusmies- että siviilipalveluksesta, niin rauhan kuin sodankin aikana.

Kyse olisi erittäin poikkeuksellisista olosuhteista äärimmäisen vahvan vakaumuksen omaavien henkilöiden kohdalla. Tämän kirjaaminen juridisella kielellä on kieltämättä haastavaa.

Haastavaa on myös vakaumuksen mittaaminen ja eri vakaumusten käsitteleminen tasapuolisesti. Mutta jos kerran yleisestä asevelvollisuudesta halutaan pitää kiinni, näen muut vaihtoehdot (että yksittäiselle nimetylle ryhmälle annetaan vapautus, tai että kieltäytyjät pistetään rauhanaikana vankilaan) vielä huonompana.

Mikä muuten on se vakaumus, jonka perusteella Jehovan todistajat kieltäytyvät suorttamasta siviilipalvelusta? Muistan jostain lukeneeni, että heidän asioista päättävä vanhempain neuvosto olisi luonnollisen poistuman ansiosta siirtynyt siinä määrin liberaalimpaan suuntaan, että mikäli siellä nyt asiasta äänestettäisiin, he eivät suosittelisi siviilipalveluksesta kieltäytymistä, vaan jättäisivät asian kunkin yksilön itsensä päätettäväksi.

Mikäli kyse on valtionvastaisesta ideologista, joustavathan he siitä myös maksamalla veroja.

Pasifistisin perustein siviilipalveluksesta ei nykyisissä olosuhteissa voi mielestäni kieltäytyä.

Mutta aseistakieltäytymisen historia Suomessa on osoittanut, että tiukka periaatteellisuus tässä asiassa vie viranomaisilta sekä aikaa että rahaa, ja valtiolta mainetta.

Järjestelmän tulisi olla sellainen, ettei vankilassa istu rauhanaikana vankilassa ensimmäistäkään kieltäytyjää, ja sodan aikana siellä istuisi äärimmäisen harva.

Tällaisen lainsäädännön luominen on niin haastavaa, että se käy vakavasti otettavaksi argumentiksi yleistä asevelvollisuutta vastaan.