Kertomuksia rohkeudesta: aseeton rauhanturvaaminen

”Kaunis ajatus, mutta faktaa on, että se voittaa jolla on isompi pyssy,” kuului ensimmäinen kommentti sosiaalisessa mediassa alettuani joitakin vuosia sitten markkinoida aseettoman rauhanturvaamisen mahdollisuuksia käsittelevää seminaaria.

Vastasin hänelle listaamalla kymmeniä esimerkkejä menestyksekkäistä väkivallattomista kampanjoista eri vuosikymmeniltä ja eri puolilta maailmaa. Niissä aseeton tai heikommin aseistautunut osapuoli on saanut tahtonsa läpi, tai vähintään löytänyt heitä tyydyttävän kompromissiratkaisun. Kerroin Erica Chenowethin ja Maria Stephanin uraauurtavasta, väkivaltaisia ja väkivallattomia kampanjoita vertailevasta tutkimuksesta Why Civil Resistance Works, ja yli tuhatta väkivallatonta kampanjaa analysoivasta Global Nonviolent Action Database -sivustosta.

Kyseisen somekommentoijan reaktio on tyypillinen, ja kertoo paljon yhteiskuntamme suhtautumisesta väkivaltaan, ja käsityksistämme väkivallan ja voiman suhteesta. Kyky ja häikäilemättömyys käyttää väkivaltaa yhdistetään voimaan ja valtaan, jonka vastakohtana nähdään passiivisuus ja pelko.

Sisällissotien tai muiden systemaattisten ja laajojen ihmisoikeusrikkomusten noustessa otsikoihin länsimaissa herää keskustelu siitä, pitäisikö alueelle iskeä sotilaallisesti vai ei. Sotilaallisen intervention kannattajien mielestä olisi moraalitonta olla puuttumatta tilanteeseen. Vastustajat puolestaan muistuttavat sotilasiskun kalleudesta, siviiliuhreista, koston kierteestä ja siitä, ettei pommittamalla ole ennenkään demokratiaa onnistuttu rakentamaan.

Keskustelua hallitsevat kaksi vaihtoehtoa: sotilaallinen voimankäyttö tai passiivisuus. Neuvotteluiden, diplomaattisten painostus- ja suostuttelukeinojen, YK:n rauhanturvaamisen ja EU:n siviilikriisinhallinnan kannattajien ääni on heikko. Usko siihen, että pahikset saadaan ruotuun vain käyttämällä heidän omia keinojaan, on vahva.

Mutta mistä voimassa ja vallassa pohjimmiltaan on kysymys, ja mikä on sen suhde väkivallan käyttöön ja sillä uhkaamiseen? Aristoteleen mukaan valta (power) on yksinkertaisesti ’kykyä saavuttaa haluttu päämäärä.’

Entä jos onkin niin, että sekä passiivisuuden että aggression kritisoijat ovat oikeassa? Että kansainvälisen yhteisön tulisi puuttua tilanteeseen, mutta väkivallattomasti? Olisiko YK:n rauhanturvaamisen mahdollista muuttaa aseettomaksi ja väkivallattomuuden periaatteiden mukaiseksi, tai olisiko mahdollista luoda uusi instituutio, jonka tehtävänä olisi väkivaltaisiin konflikteihin puuttuminen ja jonka toiminnan filosofis-eettisenä pohjana olisi väkivallattomuuden teoria?

Nonviolent Peaceforce

Ahvenanmaalla joitakin vuosia sitten tapaamani, Nonviolent Peaceforce (NP) -järjestön toiminnanjohtajana tuolloin toiminut Timmon Wallis suhtauti hänen kanssaan asiasta keskustellessani skeptisesti YK:n kykyyn ottaa vastaan uusia ideoita ja muuttaa toimintatapojaan väkivallattomuuden suuntaan. Onhan YK nimen omaan valtioiden yhteisö, ja ainakin weberiläisittäin tarkasteltuna valtioiden auktoriteetti pohjautuu väkivallan käytön oikeutukselle.

Wallis toivoo kansalaisjärjestöjen, jolla tämmöistä historiallista taakkaa ei ole, ottavan johtavan roolin aseettoman rauhanturvaamisen konseptin kehittämisessä ja levittämisessä. Näin on myös tapahtunut, Nonviolent Peaceforce yhtenä ensimmäisistä.

Sri Lankasta, Guatemalasta, Etelä-Kaukasukselta ja Ukrainasta saamiensa hyvien kokemusten rohkaisemana NP tällä hetkellä aseetonta rauhanturvaamista noin kolmensadan työtekijän voimin Burmassa, Etelä-Sudanissa, Filippiineillä ja Lähi-idässä.

Suurin osa NP:n rauhanturvaajista, noin parisataa, tekee työtä maailman nuorimmassa valtiossa Etelä-Sudanissa. Siellä NP:n toiminta on saanut kiitosta nopeutensa ja joustavuutensa ansiosta. YK:n raskas byrokratiakoneisto ei ehdi edes käynnistyä, kun ketterän, lahjoitusvaroilla pyöritettävän kansalaisjärjestön työntekijät ovat jo siirtyneet uudelle alueelle uuden tilanteen vaatimaan käytännön työhön.

Filippiineillä NP:n aseetonta rauhanturvaamista johtavan Alex Virtanen käyttää aseettomasta rauhanturvaamista englanninkielistä lyhennettä UCP, jolla aiemmin viitattiin sanoihin Unarmed Civilian Peacekeeping, nykyisin sanoihin Unarmed Civilian Protection. Toiminnan sisältö ei ole sananvaihdoksen myötä muuttunut, vaan protection eli suojelu-sanan käytöllä NP:ssä halutaan korostaa eroavaisuutta aseellisesta rauhanturvaamisesta, jollaisena rauhanturvaaminen perinteisesti nähdään.

Virtanen näkee UCP:n aseellisen rauhanturvaamisen vaihtoehtona ja uudempana lähestymistapana. ”Tämä on todistetusti toimiva, ja ehdottomasti aseellista rauhanturvaamista taloudellisempi vaihtoehto.” Virtanen ei silti lähtisi väittämään, että aseeton rauhanturvaaminen toimisi kaikkialla automaattisesti, vaan korostaa menetelmän paikkasidonnaisuutta. NP lähettää esimerkiksi joukkoja vain alueille, jonne heidät on kutsuttu kummankin tai kaikkien konfliktin osapuolten toimesta.

UCP voi toimia myös rinnakkain perinteisen rauhanturvaamisen kanssa. Näissä tilanteissa Virtanen uskoo, että aseeton rauhanturvaaminen lisää myös aseellisten rauhanturvaajien turvallisuutta. Työskentely kun tapahtuu usein alueilla, joissa aseellinen ryhmä toisensa jälkeen on aiheuttanut ongelmia siviiliväestölle, pahimmassa tapauksessa jo useiden vuosikymmenten ajan. Erityisesti näissä tilanteissa paikallisten luottamus on helpompi saavuttaa siviiliasuisena kuin sotilaana.

Kyse ei ole pelkästään konfliktin osapuolten pitämisessä erossa toisistaan, vaan UCP:tä voidaan käyttää kaikissa konfliktisyklin osissa. NP:n rauhanturvaajien arkeen kuuluu turvallisuustilanteen tarkkailua, keskustelua siviiliyhteisöjen, heidän auktoriteettiensa ja aseellisten toimijoiden kanssa, koulutuksen antamista esimerkiksi ihmisoikeuksista, humanitaarisesta oikeudesta ja siviilien suojelusta, ja yhteistyön tekemistä sekä paikallisten että kansainvälisten organisaatioiden kanssa.

Henkilökohtaiset siteet ja molemmpinpuolinen luottamus on keskeisintä. Virtanen kertoo saamistaan tekstiviesteistä ja puhelinsoitoista, joista osa on tullut keskellä yötäkin. Hänelle on esimerkiksi kerrottu, että siviiliväestön sekaan ammutaan. Tämmöisissä tilanteissa hän on soittanut komentajille, ja onnistunut saamaan tulitaistelun loppumaan. Onnistuminen on vaatinut sekä hyvät suhteet ja vaikutusvaltaa. Keskeinen luottamusta herättävä tekijä NP:llä on, että he eivät syyllistä eivätkä raportoi tapahtumista eteenpäin.

”Omalla kohdalla tämmöisiä muutamia tilanteita on ollut, että ihmiset ovat päässeet suojaan toimintamme ansioista. Tämmöiset hetket motivoivat jatkamaan.”

Onnistuneimpina tilanteina Alex Virtanen pitää niitä, joissa paikalliset siviilit ovat NP:lle kertomisen ja avun pyytämisen sijaan itse kutsuneet sotivat osapuolet kyläpäällikön taloon keskustelmemaan asiasta. Näin konflikti ei kärjistynyt, vaan alkanut laantua.

Virtanen kertoo toiminnan tavoitteena olevan ennen kaikkea vähentää konfliktin vaikutusta siviileihin. Samalla kuitenkin myös levitetään tietoutta väkivallattomuudesta.

”Väkivallattomuus on työssämme keskeisessä asemassa. Uskon, että moni on meillä juuri tämän takia töissä. Oma tieni oli pragmaattisempi, en ollut erityisen lukenut tässä asiassa, mutta kuultuani tästä toimintamallista, uskoin siihen heti. Tiedostin, että tällä on hyvät mahdollisuudet toimia ja vaikuttaa tilanteisiin.”

Rauhanarmeija

Mohandas Gandhi
kirjoitti aikoinaan aseettomista väkivallattomuusjoukoista. Hän käytti konseptista nimitystä Shanti Sena, rauhan armeija. Gandhi ehdotti kongressipuolueelle tällaisen yksikön perustamista rajoittamaan Intian sisäisiä väkivaltaisuuksia. Shanti Sena näki päivänvalon vasta Gandhin kuoleman jälkeen vuonna 1957. Suurimmillaan siihen kuului yli 6 000 jäsentä.

Gandhin ystävä, nykyisen Pakistanin ja Afghanistanin rajaseudun pataaniväestön uskonnollinen ja poliittinen johtaja Abdul Ghaffar Khan onnistui rauhanarmeijan kokoamisessa Gandhia paremmin. Hän kokosi 1930-luvulla lähes 100 000 hartaasta muslimista koostuvan, maailman ensimmäisen rauhanarmeijan, Khudai Khidmadgarin. Nimi tarkoittaa Jumalan palvelijoita. Armeijamaisen hierarkisesti organisoituneen joukon tehtävänä oli aluksi kansanvalistus ja koulujen perustaminen, mutta brittihallinnon painostuksen myötä siitä tuli yhä aktiivisempi ja poliittisempi toimija, joka taisteli kansalaistottelemattomuuden keinoin siirtomaaisäntäänsä vastaan.

Nonviolence Peaceforcen, Shanti Senan ja Khudai Khidmadgarin lisäksi Gandhin unelmaa rauhanarmeijasta ovat olleet toteuttamassa muun muassa Peace Brigades International, Witness for Peace, Christian Peacemaker Teams ja Volunteers for International Solidarity. Alex Virtasen mukaan vuosina 1990-2015 yhteensä 56 järjestöä on toteuttanut UCP:tä 37:ssä eri maassa. Näistä suurin osa on toteutettu Israelin ja Palestiinan alueilla. Myös Kolumbiassa ja Guatemalassa on ollut lukuisia kampanjoista.

Työkalupakkia tulee laajentaa

Suomen Rauhanliiton toiminnanjohtaja Laura Lodeniuksella on tapana sanoa, että sotilaallinen interventio on kuin kansainvälisen yhteisön työkalupakin moukari – sitäkin saatetaan joskus tarvita – mutta huomattavasti useammin tarvitaan työkalupakin muita työkaluja. Näistä yksi on aseeton rauhanturvaaminen.

Olisiko UCP:stä ratkaisuksi Syyrian kriisiin? Ei ainakaannykyisillä resursseilla, mutta on vaikea nähdä syytä, miksei tämän metodin tutkimiseen ja testaamiseen satsattaisi tosissaan, ja kehitettäisiin aseettomasta rauhanturvaamisesta varteenotettava vaihtoehto sotilaalliselle interventiolle.

Suurin pyssy ei ratkaise konfliktia, muttei myöskään suurin sydän. Toimiakseen tehokkaasti ja laajamittaisesti väkivallattomat metodit tarvitsevat tutkijoita, strategioiden suunnittelijoita, organisoijia, johtajia ja operaatioiden toteuttajia. Ne, joiden mielestä on vastuutonta olla puuttumatta laajamittaisiin rikoksiin ihmisyyttä vastaan, ovat oikeassa. Juuri siksi meidän tulee kehittää entistä monipuolisemmin kriisinhallintatyövälineitä, niin että kriisin syttyessä niitä on valittavina enemmän kuin yksi.

Tämä kirjoitus on julkaistu ensimmäisenä Rauhanpuolustajien Rauhan Puolesta -lehden numerossa 2-2017. Kirjoittaja on sosiologi ja sivarikouluttaja, joka kirjoittaa Kertomuksia rohkeudesta -nimistä kirjaa Like-kustantamolle. Kuvat: Nonviolent Peaceforce.

Kertomuksia rohkeudesta: Serbian puskutraktorivallankumous vuonna 2000

Tämä kirjoitus on julkaistu ensimmäisenä Rauhan Puolesta -lehden numerossa 1 / 2017. Kaikki Kertomuksia rohkeudesta -sarjan kirjoitukset tullaan julkaisemaan Like-kustantamon julkaisemassa samannimisessä kirjassa.

Kesällä 1999 Belgradin Tasavalta-aukiolle jätettiin vanha öljytynnyri ja sen viereen baseball-maila. Öljytynnyrin kylkeen oli maalattu presidentti Slobodan Miloševićin kasvot ja teksti, että tynnyriä saa lyödä yhden dinaarin maksua vastaan.

Ensimmäiset ohikulkijat vaikuttivat hämmentyneiltä. Jotkut hidastivat vauhtiaan, toiset pysähtyivät. Joku otti jopa mailan käteensä, piteli sitä hetken, mutta laski kuitenkin takaisin, ja jatkoi matkaansa. Lopulta paikalle osui nuori mies, joka tekstin luettuaan naurahti, pudotti kolikon tynnyriin, nosti mailan ja mäjäytti Miloševićin peltikasvoja niin, että pamaus kaikui keskustan korttelista toiseen.

Lyöjiä ilmaantui lisää, ja pauke kiinnitti huomiota yhä laajemmin. Kaukana ja lähellä ihmiset tuijottivat, osoittelivat ja nauroivat. Ei mennyt pitkään, kun tynnyrille oli jo muodostunut jono. Vanhemmat opastivat lapsiaan mailan käytössä, ja jos lapset olivat liian hentoja pitelemään mailaa, vanhemmat neuvoivat potkaisemaan.

Tynnyrin aukiolle tuoneet opiskelijat istuivat läheisessä kahvilassa ja seurasivat tapahtumien kulkua huvittuneina. He olivat tyytyväisiä näkemäänsä, mutta odottelivat jo huipennusta, eli poliisin saapumista. Koska poliisi ei voinut tietää kuka tynnyrin oli tuonut paikalle, nuorten arvioiden mukaan poliiseilla oli tilanteessa vain kaksi vaihtoehtoa: pidättää tynnyriä mäjäytteleviä kansalaisia, tai sitten pidättää itse tynnyri. Poliisi saapui paikalle, ja valitsi jälkimmäisen vaihtoehdon. Kuva kahdesta poliisista raahaamassa – ’pidättämässä’ – Miloševićin kasvoilla varustettua öljytynnyriä päätyi seuraavana päivänä kahden eri oppositiolehden etusivulle.

Pelko voitetaan huumorilla

Opiskelijaryhmä kutsui itseään nimellä ’Otpor!’ eli vastarinta. Heidän symbolinaan oli Sarumanin kädestä vaikutteita saanut nyrkkiin puristettu käsi, joka useimmiten maalattiin valkoisena mustalle pohjalle. Liikkeen perustajat olivat nuoria, joilla ei ollut aikaisempaa kokemusta poliittisesta toiminnasta. Kirjassaan Blueprint for Revolution yksi liikkeen perustajista Srdja Popovic kertoo noihin aikoihin olleensa kiinnostunut Taru Sormusten Herrasta -legendan lisäksi lähinnä Monty Pythonista, valvomisesta ja juhlimisesta, ei suinkaan aktivismista tai politiikasta.

Herätteen aktivismiin hän sai ulkoilmakonsertissa, jossa otettiin voimakkaasti kantaa sotaa vastaan. Punkrokkareiden saarnoja konsertin lomassa kuunnellessaan hän näki, että yhteiskunnallinen vaikuttaminen voi olla ’coolia’ ja hauskaa. Hän perusti Otpor-liikkeen ystäviensä kanssa lokakuussa 1998 ennen kaikkea vastustamaan lakeja, jotka rajoittivat tiedotusvälineiden ja yliopistojen toimintaa.

Palaverissa muutamia päiviä ennen öljytynnyritempausta tunnelma oli ollut apea. Eräässä puheenvuorossa oli listattu asioita, joita heillä ei ollut: kokemusta, armeijaa, rahaa eikä mahdollisuutta vaikuttaa mediaan. Heillä oli selkeä visio maan tulevaisuudesta, mutta ei keinoja sen toteuttamiseen. Presidentti Slobodan Miloševićilla sen sijaan oli käytössään valtion varat, armeija ja lähes koko mediakenttä, joiden avulla hän sai rauhassa jatkaa pelon lietsomista ja oman visionsa toteuttamista. Keskustelun kääntyessä yhä enemmän pelkoon joku totesi, että ainoa keino pelon voittamiseksi on nauru.

Tästä inspiroituneena he alkoivat kertoa toisilleen vitsejä. Tässä nauravaisessa tunnelmassa keksittiin öljytynnyritempaus. Popovic kutsuu toimintaa nimellä ’laughtivism,’ ja uskoo sen voimaan ei pelkästään siksi, että huumori on paras keino pelon hajottamiseksi, vaan myös siksi, että se vetää puoleensa lisää ihmisiä. ”Kuka on ystäväpiirisi vetovoimaisin tyyppi?” kysyy Popovic Ben Faman podcast-haatattelussa. ”Tietysti hän, joka saa ihmiset nauramaan. Poliitikot, varsinkin diktaattorit, sen sijaan ottavat itsensä aivan liian vakavasti, ja tekevät sen takia typeriä virheitä.”

Kolme ohjetta vallankumouksellisille

Ajatus siitä, että kaataisi diktaattorin väkivaltaisesti on Popvicin mielestä sama kuin haastaisi Mike Tysonin nyrkkitappeluun tai David Beckhamin jalkapallo-otteluun. Popvicin ensimmäinen kolmesta neuvosta vallankumousta suunnitteleville on, että kannattaa valita ne taistelut, jotka voi voittaa. Tysonia vastaan kannattaa pelata shakkia, ja diktatuureja vastaan kannattaa lähteä kokeilemaan, kummalla osapuolella on parempi huumorintaju, ja kumman brändi on vetävämpi.

Popvicin toinen neuvo on, että väkivallattomuudessa tulee pysyä, ja kolmas, että vallankumouksen tekemisen tulee olla hauskaa.

Otpor! -liikkeellä ei ollut yhtä karismaattista johtajaa, vaan maakuntien yksilöt saivat itse päättää omista tekemisistään. Vastuuta korostettiin: jos sinä et ota vastuuta käsiisi, jos sinä et taistele paremman yhteiskunnan puolesta, jos sinä et usko itseesi… niin kuka muu sen muka voisi tehdä? Kaikista koulutettiin johtajia, näin saatiin jäsenet tuntemaan vahvaa omistajuutta, ja tehtiin mahdottomaksi liikkeen pysäyttäminen muutamia avainhenkilöitä pidättämällä.

Liikkeen perustamisesta satojen tuhansien ihmisten mielenosoituksiin ja Slobodan Miloševićin hallinnon kaatamiseen kului kaksi vuotta. Yksi liikkeen hurjan kasvun salaisuuksista oli, että alkuaikoinaan he antoivat itsestään suuremman kuvan kuin mitä he todellisuudessa olivatkaan. Heittelemällä kymmeniä tuhansia lentolehtisiä kerrostalojen katoilta ja maalaamalla ahkerasti liikkeen logoja mitä mielikuvituksellisimpiin paikkoihin pieni porukka onnistui iskostamaan vastarinnan symbolin jokaisen kadunkulkijan mieleen.

Vuoden toimittuaan Otpor herätti huomiota myös ulkomailla. Liike alkoi saada rahallista tukea, Gene Sharpin kirjoja ja Sharpin läheisen ystävän, Yhdysvaltain armeijasta eläköityneen Robert Helveyn väkivallattomuuskoulutusta. Tuen takana oli yhdysvaltalaisia kansalaisjärjestöjä, joista ainakin yksi oli osittain valtiorahoitteinen. Päätäntävalta pysyi kuitenkin loppuun asti paikallistoimijoiden hallussa.

Mielikuvituksellisuutensa, tuoreutensa ja hauskuutensa takia Otporin kampanjat saivat medianäkyvyyttä. Medianäkyvyys toi puolestaan uusia jäseniä, ja jäsenmäärän nousu uusia uutisia. Kasvettuaan varteenotettavaksi poliittiseksi voimaksi Otpor onnistui kokoamaan taakseen paitsi politiikkaan tyytymättömät suuret massat, myös keskenään riitelevän Miloševićin vastaisen poliittisen opposition.

Valtiovallan vastaus Otporin vaikutusvallan kasvulle olivat Belgradin yliopiston sulkeminen, Otpor-järjestön julistaminen laittomaksi, lehdistösensuurin kiristäminen ja pidätykset: arviolta 2 000 Otporin jäsentä pidätettiin, ja osaa heistä pahoinpideltiin vankilassa. Otpor teki vastoinkäymisistä osan kampanjaa luovuttamalla liikkeen logolla varustettuja mustia t-paitoja niille, jotka olivat tulleet pidätetyksi vähintään kerran, ja punaisia niille, jotka olivat tulleet pidätetyksi viisi kertaa tai useammin.

Kuka syöstiin vallasta ja miksi?

Slobodan Milošević toimi ensin Jugoslavian sosialistiseen liittotasavaltaan kuuluneen Serbian presidenttinä vuosina 1989-1992, sitten Jugoslavian hajoamissodan aikana ja sen jälkeen ’tynkä-Jugoslaviaan’ eli Jugoslavian liittotasavaltaan kuuluneen Serbian presidenttinä vuosina 1992-1997, ja lopulta koko Jugoslavian liittotasavallan presidenttinä vuosina 1997-2000.

Jugoslavian sosialistiseen liittotasavaltaan kuului aikoinaan kuusi osavaltiota: Serbia, Kroatia, Bosnia-Hertsegovina, Slovenia, Makedonia ja Montenegro. Näistä kaikki paitsi Miloševićin johtama Serbia kannatti Jugoslavian hajottamista kuudeksi itsenäiseksi valtioksi silloisten osavaltioiden rajojen mukaisesti. Tämä järjestely toteutuikin Kroatian ja Bosnian sotien päätyttyä vuonna 1995. Arviolta 140 000 ihmistä oli saanut surmansa, kymmeniä tuhansia naisia raiskattu ja kaikkien sotiin osallistuneiden maiden talous, infrastruktuuri, poliittinen ja moraalinen ilmapiiri olivat raunioina. Serbian työttömyysprosentin arvioidaan sodan päättyessä olleen viidenkymmenen prosentin tienoilla.

Marraskuussa 1996 järjestettiin Serbiassa paikallisvaalit, jonka oppositio voitti, mutta jonka vaalitulosta Milošević kieltäytyi hyväksymästä. Tästä seurasi seuraavan vuoden helmikuuhun kestäneitä opiskelijoiden ja opposition Zajedno-yhteenliittymän järjestämiä mielenosoituksia, joissa oli laajimmillaan mukana 200 000 osallistujaa. Lopulta Milošević taipui painostuksen alla ja hyväksyi vaalituloksen, vaikka jäikin valtaan. Opposition Zajedno-yhteenliittymä ei pysynyt koossa montaakaan viikkoa tämän jälkeen.

Vuosina 1996-1999 käytiin Kosovon sota. Miloševićin hallinto oli lakkauttanut sosialistisen Jugoslavian aikaisen Kosovon autonomian, mikä oli lisännyt kosovolaisten, joista 90% oli etniseltä taustaltaan albaaneja, itsenäistymishaluja. Kosovon Vapautusarmeijan toimet saivat Serbian tiukentamaan otettaan ja kuolonuhrien määrä nousi. Etnisen puhdistuksen pysäyttämisen nimissä Nato pommitti keväällä 1999 Serbian armeijan yksiköitä Belgradissa, Kosovossa ja Montenegrossa, jossain määrin myös siviili-infrastruktuuria, ja vahingossa myös Kiinan suurlähetystöä ja serbian viranomaisia pakenevia Kosovon albaaneja. Toisin kuin Clinton ja Blair toivoivat, ja juuri niin kuin Chirac oli varoittanut, pommitukset eivät suinkaan heikentäneet Miloševićia, vaan lisäsivät hänen kannatustaan ja voimaannuttivat nationalisteja. Pommitusten jatkuessa Serbia intensifioi albaanien karkotuksia. Arvioidaan että jopa miljoona Kosovon albaania joutui lähtemään kodeistaan. Lopulta Serbia veti joukkonsa Kosovosta, mutta Milošević jäi valtaan.

Miloševićin lähtölaskenta

Miloševićin kannatus oli vahvinta ennen kaikkea vanhemman väestön keskuudessa ja maaseudulla. Miloševićin kannattajien oli hyvin vaikea ymmärtää kaupunkien nuorisoa, joka haki uutisensa internetistä. Esimerkiksi Miloševićin vaimo, joka myös oli mukana politiikassa, oli vakuuttunut, että mielenosoitukset oli orkestroitu ulkomailta käsin, ja että mielenosoittajat oli houkuteltu paikalle jakamalla heille ”huumeita ja ulkomaan valuuttaa.”

Heinäkuussa 2000 Milošević onnistui vielä muuttamaan perustuslakia niin, että hän pystyisi toimimaan toiset kuusi vuotta presidenttinä, mutta tämä jäi hänen viimeiseksi voitokseen. Syyskuussa, presidentinvaalien ensimmäisellä kierroksella, hän jäi jälleen kiinni vaalivilpistä. Vaalituloksen oikaisemista vaativat mielenosoitukset keräsivät tälläkin kertaa satoja tuhansia osallistujia, mutta kuukausien sijaan mielenosoitukset kestivät tällä kertaa kymmenen päivää.

Miloševićia vastaan oli laaja rintama. Ortodoksinen kirkko kehotti poliiseja ja armeijaa kunnioittamaan opposition vaalivoittoa. Maan tärkeimmän hiilikaivoksen Kolubaran työntekijät menivät lakkoon. Valtion omistaman median työntekijät eivät totelleet enää hallitusta. Lokakuun viidentenä päivänä protestoijat siirsivät poliisien asettamat esteet puskutraktorilla.

Poliisit tottelivat saamaansa käskyä rakentaa barrikadeja estääkseen ihmisten pääsyn pääkaupunkiin, mutta nähtyään kuinka suurista ja päättäväisistä ihmismassoista oli kysymys, he eivät pysäyttäneet barrikadeja purkavia mielenosoittajia.

Pysyttiinkö väkivallattomuudessa?

Mediatalo paloi, joitakin ikkunoita hajosi ja parlamenttitalossa syttyi tulipalo, mutta kaikkiaan Otpor-liike onnistui pitämään suuret massat väkivallattomina muun muassa korostamalla, että myös poliisi ja sotilaat olivat Miloševićin hallinnon uhreja. Vallankumouksen melskeessä kaksi ihmistä sai surmansa – toinen kuoli sydänkohtaukseen, ja toinen auto-onnettomuudessa.

Mutta silti on syytä kysyä, missä määrin kampanja, jonka keskeisimpiä sloganeita oli ’gotov je’ eli ’hän on loppu’ ja jossa lyödään baseball-mailalla vastustajan kasvokuvaa, on väkivallattomuuden periaatteiden mukainen.

Yksi tulkinta on, että puskutraktorivallankumous edusti teknistä, mutta ei periaatteellista väkivallattomuutta. Jälkimmäisessä väkivallattomuudessa pysytään niin ajatuksissa, sanoissa kuin teoissakin. Otpor yhdisti kansan ennen kaikkea diktaattoria vastaan. Energiaa antavana voimana ei ollut uuden rakentaminen, vaan kyllästyminen, viha ja vastustus. Väkivallattomuustutkija Michael Naglerin mukaan juuri tämä on syynä siihen, että vaikka johtaja onnistuttiinkin vaihtamaan, näin jälkikäteen voidaan todeta, että mitään radikaalia muutosta maan poliittiseen kulttuuriin ja suuntaan se ei kuitenkaan aiheuttanut.

Vallankumouksen jälkeen Otpor! toimi pari vuotta demokratian toteutumista valvovana kansalaisjärjestönä, kunnes lyhyeksi jääneen poliittisen kauden jälkeen lakkautettiin.

TIMO VIRTALA

Yläkuva: AFP Photo / Djordje Kojadinovic.

Srdja Popovic johtaa nykyisin kansalaisjärjestöä nimeltä Centre for Applied Nonviolent Action and Strategies (CANVAS). CANVAS on auttanut väkivallatonta vastarintaa käyttäviä demokratia-aktivisteja jo yli viidessäkymmenessä maassa. CANVAS’in metodeja on otettu käyttöön muun muassa Georgiassa (’03), Ukrainassa (’04), Libanonissa (’05), Egyptissä (’11) ja Syyriassa (’11).

Baltian laulava vallankumous 1987-91, osa 2/2

Tämä kirjoitus on julkaistu ensimmäisenä Rauhan Puoelsta -lehden numerossa 6-2016.

Väkivallattomuuden voiman avulla on tehty vallankumouksia, itsenäistytty, puolustettu valtioita ja johdettu poliittisia yksiköitä. Sitä on käytetty menestyksekkäästi kansalaisaktivismissa, rauhanturvaamisessa ja oikeudenkäynneissä, ja sen avulla on löydetty ratkaisuja ristiriitatilanteisiin kansainvälisessä politiikassa ja arkipäiväisessä kanssakäymisessäkin. Kertomuksia rohkeudesta -kirjoitussarjassa kerrotaan historiallisten esimerkkien avulla, mistä väkivallattomuudessa on kysymys. Tämä on sarjan kahdeksas osa.

Latvian uudelleenitsenäis­tymisessä keskeistä roolia näytteli Helsinki-­86-­ryhmä, jonka kolme työläistä oli perustanut satamakaupunki Liepajassa heinäkuussa 1986. Ryhmä oli Latvian ensimmäinen avoimesti kommunismin vastainen organi­saatio ja ylipäätään ensimmäinen avoimesti organisoitu oppositio koko Neuvostoliitossa. Ryhmän nimi viittaa yhtäältä ryhmän perustamisvuoteen ja toisaalta Helsingin vuoden 1975 ETY-konferenssiin, jonka loppuasiakirjassa Neuvostoliitto oli sitoutunut sanan­vapauden toteuttamiseen.

Yhdessä ensimmäisistä kampan­joistaan ryhmä testasi Mihail Gorbatšovini sitoutumista glasnostiin ja Helsinki­-asiakirjan sopimukseen julistamalla aikovansa muistaa vuoden 1941 joukkokyyditysten uhreja julkisesti. Ryhmän johtajat pidätettiin ennen muistopäivää, mutta ryhmän seitsemän muuta jäsentä toteuttivat tilaisuuden pääkaupunki Riiassa sijaitsevan Vapauden muistomerkin luona. Tapahtumaa oli seuraamassa yli tuhat ihmistä, jotka osallistuivat kukkienlaskuun ja estivät tiiviissä ympyrässä seisten poliisin pääsyn keskeyttämään seremoniaa.

Baltian ketju

Helsinki-86-ryhmän suurin saavutus oli ympäri Baltiaa levinneiden ”kalenterimielenosoitusten” aloittaminen. Nämä protestit nostivat esille tärkeitä päivämääriä maiden historiasta. Kalenterimielenosoitukset huipentuivat 23. elokuuta vuonna 1989, kun kello seitsemältä iltapäivällä noin kaksi miljoonaa ihmistä otti toisiaan kädestä kiinni ja muodosti ihmiskunnan historian pisimmän, yli 600 kilometriä pitkän ihmisketjun Tallinnasta Riian kautta Vilnaan.

Tuona päivänä tuli kuluneeksi 50 vuotta siitä, kun Saksa ja Neuvostoliitto solmivat Molotov–Ribbentrop-sopimuksen ja sen salaisen lisäpöytäkirjan, jossa Eurooppa jaettiin kahtia natsi-Saksan ja Neuvostoliiton etupiireihin. Toiseen maailmansotaan johtaneen lisäpöytäkirjan olemassaolo oli yksi niistä lukuisista historiallisista tapahtumista, joista keskusteleminen oli ollut Neuvostoliiton miehittämässä Baltiassa vakava rikos jo viidenkymmenen vuoden ajan.

Baltian ketjun tarkoituksena oli muistuttaa tästä historiallisesta epäoikeudenmukaisuudesta, tuoda julki itsenäistymispyrkimys ja syventää Baltian maiden keskinäistä luottamusta ja solidaarisuutta. Ihmiset seisoivat paikallaan parikymmentä minuuttia. Samana päivänä julkistettiin maailmalle Viron, Latvian ja Liettuan yhteisvetoomus, jossa muistutettiin maiden halusta vapaasti päättää omista asioistaan.

Liettua julistautuu itsenäiseksi

Neuvostoliiton viranomaisten ensireaktio tapahtumiin oli siinä määrin tyly ja uhkaileva, että Baltian aktivistit lähettivät YK:n pääsihteerille kirjelmän, jossa he pyysivät kansainvälistä komissiota tarkkailemaan tilannetta. Yhdysvallat ja Länsi-Saksa vetosivat Neuvostoliittoon, että se ei käyttäisi väkivaltaa vaan antaisi reformien tapahtua rauhanomaisesti. NL:n sävy muuttuikin sovittelevammaksi, ja lopulta Neuvostoliitossakin myönnettiin lisäpöytäkirjan olemassaolo. Joulupäivänä 1989 se jo julistettiin juridisesti pätemättömäksi.

Edellä mainitusta huolimatta, ja vaikka Baltian ketju herättikin lännessä paljon huomiota ja sympatiaa, lännen tuki balteille oli tässä vaiheessa hyvin maltillista. Maailman huomio ja Yhdysvaltojen intressit olivat Saksojen yhdistymisessä, Neuvostoliiton joukkojen vetämisessä Visegrád-ryhmän maista eli Puolasta, Tšekkoslovakiasta ja Unkarista, ja Varsovan liiton hajoamisessa.

Kun Liettua uskaltautui 11.3.1990 julistautumaan ensimmäisenä Neuvostoliiton osavaltioista itsenäiseksi, Yhdysvaltain tuolloinen presidentti George H. W. Bush koki omien muistiinpanojensa mukaan, että ”Liettuan tilanne varjosti mitä hyvänsä ratkaisua Saksan kysymyksessä ja vaaransi kesäkuun huipputapaamisen”. Syyskuun 13. päivänä 1990 Neuvostoliitto ja Saksa allekirjoittivat sopimuksen hyvistä naapurisuhteista, kumppanuudesta ja yhteistyöstä. Sopimuksessa mainittiin, että Euroopan senhetkiset rajat ovat muuttumattomat.

Suomi tuki Viroa salaa

Virallinen Suomi oli samoilla linjoilla. Julkisuudessa Suomen valtio ei antanut Viron itsenäisyyspyrkimyksille poliittista tukea, vaan päinvastoin varoitti Viroa etenemästä liian nopeasti. Syy tälle linjaukselle oli ennen kaikkea Suomen turvallisuus, joka katsottiin turvattavan parhaiten pitämällä yllä hyviä suhteita Moskovaan. Toinen syy Suomen pidättyväiselle linjalle oli muuallakin lännessä tuttu ”gorbamania”. Gorbatšovista pidettiin, eikä hänen uudistuksiaan ja niiden jatkumista haluttu vaarantaa keikuttamalla venettä.

Samaan aikaan Suomen valtio tuki Viroa kulissien takana hyvinkin runsaskätisesti. Asiasta väitöskirjan tehneen historiantutkija Heikki Rausmaan mukaan Viro sai vuosina 1988–91 Suomelta apua oman valtionsa rakennustyöhön enemmän kuin mistään muualta. Suomesta annettiin koulutusta, asiantuntija-apua ja työharjoittelua hallintovirkamiehille, liike-elämän edustajille ja nuorille. Viroon lähetettiin materiaaliapua traktoreista konttorikoneisiin, matkustamista helpotettiin ja kulttuuriyhteistyötä tiivistettiin. Tuglas-seura Helsingissä toimi Viron epävirallisena edustustona. Seura avusti useita tuhansia virolaisia tarjoamalla ilmaista majoitusta sekä maksamalla matka-avustuksia ja päivärahoja, ja esimerkiksi Viron paikallishallinnon uudistusta tuettiin Suomen kunta- ja kaupunkiliiton kautta.

Rohkeat rekisteröityjät

Historiankirjoittajat toteavat usein ja aiheellisesti, että ongelmana historian tulkitsemisessa helposti on se, että tarkastelemme tapahtumia nykyhetken ahtaasta tarkasteluaukosta. Tietäessämme lopputuloksen – tässä tapauksessa Baltian maiden itsenäistymisen – meidän on helppo poimia historiasta ne askeleet, jotka johtivat kyseiseen lopputulokseen, ja nähdä tapahtumat pitkänä ja määrätietoisena prosessina. Meiltä jää helposti näkemättä, kuinka suuressa epävarmuudessa tuolloin valintoja tehneet ihmiset todella elivät.

Virolaisten alkaessa rekisteröidä ja rekisteröityä uuden hallintoelimen, kongressin, valintaa varten heidän käsityksensä siitä, mihin heidän aloittamansa prosessi tulee johtamaan, on täytynyt olla hyvin hämärä. Työ eteni aluksi hyvin hitaasti. Kansan suussa rekisteröintilippuja kutsuttiin menolipuiksi Siperiaan. Mutta mitä useampi rekisteröityi, sitä useampi tulkitsi tilanteen turvalliseksi, niin että vuoden 1990 alussa kutakuinkin jokainen Viron aikuisväestöstä oli rekisteröitynyt. Helmikuussa maalle äänestettiin kongressi, jolla oli kyllä arvovaltaa, mutta muun vallan kanssa oli vähän niin ja näin. Kongressilla ei ollut sen enempää rahaa, armeijaa, poliisia kuin Moskovan hyväksyntääkään.

Maaliskuussa oli vuorossa jo olemassa olevan hallintoelimen, korkeimman neuvoston, vaalit, jotka kansanrintama voitti. Se julisti Neuvostoliiton valtiovallan Virossa laittomaksi, otti käyttöön Viron tasavalta -nimityksen, vanhan valtionvaakunan, trikolorilipun ja kansallislaulun ja lopulta, nähdessään vanhoillisten vallankaappauksen tapahtuessa tilaisuutensa tulleen, julisti maansa itsenäiseksi 20.8.1991.

Neuvostoliiton hajoamisen syy vai seuraus?

Tapahtuiko tämä kaikki koska Neuvostoliitto hajosi, vai hajosiko Neuvostoliitto koska tämä kaikki tapahtui? Tuona aikana Suomen presidenttinä toiminut Mauno Koivisto vastaisi ensimmäiseen kysymykseen kyllä. Keväällä 2009 hän totesi Kouvola Sanomien haastattelussa, että ”Viro oli yksi niitä maita, jotka saivat itsenäisyytensä, kun Neuvostoliitto hajosi, eikä Virolla ollut siinä hajoamisessa mitään osuutta”.

Asiaa tutkinut Janis Kent Cakars on eri mieltä. Kirjoituksessaan ”Lessons from Latvia” hän huomauttaa, että Baltian maat saavuttivat itsenäistymisensä – mukaan lukien Neuvostoliiton tunnustamisen itsenäisyydelleen – kolmea kuukautta ennen Neuvostoliiton romahdusta. Kyse oli siis yhdestä Neuvostoliiton romahtamisen syistä eikä sen seurauksesta. Cakarsin mukaan Latvia – enkä näe mitään syytä miksi sama ei pätisi Viron kohdalla – saavutti vapautensa ”huomattavan sitkeällä ja taitavalla väkivallattomien taktiikoiden toimeenpanolla”.

Cakars ei kuitenkaan vedä mutkia suoriksi ja väitä, että baltit voittivat itsenäisyyden ja tuhosivat Neuvostoliiton vain lauluja laulamalla. Syyt näin massiiviseen poliittiseen järistykseen ovat paljon monimutkaisemmat. Mutta yhtä lailla yksinkertaistava on väite, että Neuvostoliitto vain hajosi omaan mahdottomuuteensa. Neuvostojärjestelmällä oli syviä poliittisia, sosiaalisia ja taloudellisia ongelmia, mutta siitä huolimatta: hallitukset eivät vain tuhoudu. ”Jokaisen hallituksen ensimmäinen tehtävä on pysyä vallassa, ja Neuvostoliiton johdolla oli yhä tähän huomattavat resurssit”, toteaa Cakars.

Baltit olivat aktiivisia ja rohkeita ja heillä riitti mielikuvitusta. Vuosina 1987–91 Baltiassa järjestettiin teatraalisia hautajaisia Leninille ja kommunismille, kieltäydyttiin asevelvollisuuden suorittamisesta, perustettiin historiaseuroja, järjestettiin salaisia keittiösessioita, kirjoitettiin ja julkaistiin neuvostojärjestelmää kritisoivia lehtikirjoituksia, lähetettiin kirjeitä Moskovan päättäjille, nostettiin kiellettyjä lippuja salkoihin, vietettiin kansallispäivää ja, ennen kaikkea, järjestettiin kymmenien, toisinaan satojen tuhansien ihmisten laulutapahtumia ja mielenosoituksia. Neuvostoliitto ei hajonnut omaan tehottomuuteensa, huomauttaa Cakars, vaan sen hajottivat ne ihmiset, jotka halusivat sen hajottaa.

Timo Virtala

Kuva: Kusurija / Wikipedia CC BY-SA 3.0

Lähteet:

Alenius, Kari
: Viron, Latvian ja Liettuan historia. Atena Kustannus Oy 2000.

Arujärv, Evi
: The Estonian Song Festival: A Chameleon Strategy.
http://www.estinst.ee/publications/estonianculture/I_MMIV/arujarv.html

Cakars, Janis Kent: Lessons from Latvia. Nonviolent Activist – The Magazine of the War Resisters League. March-April 2002.

Rausmaa, Heikki: Suomen tuki Viron itsenäistymiselle 1988–1991: ei sanoin, vaan teoin. Esitelmä.
http://lastukirjastot.fi/111720/fi/events/suomen-tuki-viron-itsenaistymiselle-1988-1991-ei-sanoin-vaan-teoin

Savisaar, Edgar: Viron vaaran vuodet. Tammi 2005.

Smidchens, Guntis: The Power of Song: Nonviolent National Culture in the Baltic Singing Revolution. University of Washington Press 2014.

Zetterberg, Seppo
: Viron historia. SKS 2007.

Baltian laulava vallankumous 1987-91, osa 1/2

Tämä kirjoitus on julkaistu ensimmäisenä Rauhan Puolesta -lehdessä 5/2016 ja tullaan julkaisemaan ensi vuonna ilmestyvässä, Liken kustantamassa Kertomuksia Rohkeudesta -kirjassa.

Mikäli haluamme laittaa viime vuosisadan väkivallattomat kampanjat tärkeysjärjestykseen, vuoden 1989 vallankumoukset, eli Itä-Euroopan siirtyminen monipuoluejärjestelmään vuosina 1989-1991 ja Neuvostoliiton hajoaminen jouluna 1991, ansaitsevat ehdottomasti paikkansa listan kärkipäässä. Näinä vuosina järjestettiin ensimmäistä kertaa vuosikymmeniin parlamenttivaalit paitsi kaikissa Itä-Euroopan itsenäisissä, myös Neuvostoliittoon tai Jugoslaviaan aiemmin kuuluneissa valtioissa. Gorbatšovin uudistuksilla, Tšernobylin ydinvoimalaonnettomuudella, kilpavarustelulla, neuvostojärjestelmän taloudellisella ja moraalisella konkurssilla, jopa Suomen televisiolla oli kaikilla roolinsa muutoksen aikaansaamisessa. Mutta aivan liian vähälle huomiolle ovat jääneet muutosta henkensä uhalla ja väkivallattomin keinoin vaatineet kansalaiset.

Tapahtumien kulku, demokratian toteutumisen ja väkivallattomuudessa pysymisen aste vaihtelivat maittain. Jugoslaviassa vanhojen valtarakenteiden hajoaminen johti nationalistis-ekspansiiviseen uhoon ja 140 000 ihmisuhria vaatineeseen hajoamissotaan. Romaniassa Ceaușescun diktatuuri kaadettiin aseellisesti, kun taas esimerkiksi Baltian ketju, Leipzigkin maanantaimielenosoitukset ja Tšekkoslovakian samettivallankumous olivat kouluesimerkkejä onnistuneista väkivallattomista kampanjoista. Nämä ihmiset osoittivat, kuinka pitkälle rohkeudella, aktiivisuudella, strategisella suunnittelulla ja periksi antamattomuudella voi päästä. Mielikuvitusta ja huumoria unohtamatta.

Viron lauluperinne

Viron ensimmäiset kansalliset laulujuhlat, üldlaulupidu, järjestettiin Tartossa vuonna 1869. Siitä lähtien tuhannet virolaiset ovat kokoontuneet laulamaan suunnilleen viiden vuoden välein niin Venäjän tsaarinvallan, itsenäisyyden alkuvuosien, neuvostomiehityksen kuin uudenkin itsenäisyyden aikana.

Yhtäältä voimaannuttavana, toisaalta osallistujia jakavana kysymyksenä on alusta asti ollut, millä kielellä ja kenen ideologian nimissä lauluja lauletaan. Ensimmäisen laulujuhlan kunniaksi kaupunki oli koristeltu Venäjän imperiumin lipuin, mutta iso osa lauluista – kuten myös tapahtuman pääjärjestäjä ja koko laulujuhlien konsepti – olivat tulleet Saksasta, kun taas osallistujat olivat pukeutuneet Viron kansallispukuihin ja tunsivat epäilemättä suurinta yhteenkuluvaisuuden tunnetta laulaessaan tapahtuman kahta vironkielistä laulua.

Tapahtuman suosio, virolaisten rooli järjestelyissä ja vironkielisen laulurepertuaarin määrä nousi tapahtuma tapahtumalta. Toisaalta lähes kaikki 1800-luvun laulujuhlat olivat omistettuja Venäjän tsaareille. Vuonna 1910 järjestetyissä seitsemänsissä laulujuhlissa poliisit seisoivat siviiliasuisena laulajien joukossa ja tervehtivät tsaarin hymniä äänekkäin hurraa-huudoin. Vuosien 1923, 1928, 1933 ja 1938 festivaaleja saatiin juhlia itsenäisenä kansakuntana, mutta vuonna 1947 maa oli sekä raunioina että miehitettynä. Järjestäjäorganisaationa toimi Kansankomissaarien neuvosto ja Viron kommunistipuolue, ja laulujen aiheina olivat Neuvostoliiton yhtenäisyys ja kommunismiin sitoutuminen. Gustav Ernesaksin säveltämä, Lydia Koidulan runo ”Mu isamaa on minu arm” lipsahti kuitenkin sensuurin läpi, niin että yllättäen 25 000 ihmistä lauloi ylistyslaulua isänmaalleen. Laulusta tuli hetkessä Viron epävirallinen itsenäisyyslaulu neuvostomiehityksen aikana. Sitä on laulettu laulujuhlilla joka kerta siitä lähtien. ”Laulujuhlissa kyse ei ole pelkästään siitä, että saadaan kuulla parhaat laulumme. Se oli, ja yhä on, ensisijaisesti mahdollisuus kokea olevamme virolaisia,” kertoo The Singing Revolution -dokumenttielokuvan haastattelema kapellimestari Venno Laul.

Vuonna 1969 juhlittiin laulujuhlien satavuotisjuhlaa. Viron kansallispukujen pitäminen oli kielletty, ja Mu isamaa -laulu loisti ohjelmistossa poissaolollaan. Kaksipäiväisen venäjänkielisen laulujuhlien lopussa esitettiin 3-4 vironkielistä laulua, jonka jälkeen kuorot kieltäytyivät poistumasta lavalta. Yleisö vaati Mu isamaa on minu arm -laulun laulamista. Järjestäjät käskivät torvisoittokunnan johdatella tunnelma muualle, mutta siinä ei onnistuttu, vaan yleisö alkoi laulamaan Mu isamaa on minu arm -laulua ilman kapellimestaria, uudestaan ja uudestaan. Lopulta järjestäjät katsoivat parhaaksi päästää Gustav Ernsaks lavalle johtamaan laulua. Laulavaan vallankumoukseen osallistuneen, nykyisin Viron parlamentin eli Riigikogun jäsen Artur Talvikin mukaan laulujuhlien päätarkoitukseksi muodostui ”kokoontua kansakuntana yhteen, ja laulaa tämä yksi, kielletty laulu.”

Uudelleenitsenäistymisen alkutahdit

Vuonna 1985 Neuvostoliiton pääsihteeriksi nousseen Mihail Gorbatšovin lanseeraamien glasnostin (avoimuus) ja perestroikan (uudistukset) rohkaisemina Viroon perustettiin historiaseuroja, joiden tehtävänä oli kansakunnan historiallisen tiedon palauttaminen. Keväällä 1987 uskaltauduttiin osoittaa mieltä Koillis-Viroon suunnitellun fosforiittikaivoksen perustamista vastaan. Ympäristökysymykset eivät olleet itä-länsi -vastakkainasettelun keskiössä, joten epäpoliittisuudessaan kaivos oli turvallinen vastustamisen kohde. Protestien järjestäjät laskelmoivat, että Glasnost-puheiden takia protestin väkivaltainen tukahduttaminen olisi ollut noloa. Taktiikka toimi, ja avolouhossuunnitelmat peruttiin.

Onnistuminen rohkaisi aktivisteja menemään pidemmälle. Elokuun 23. päivänä, natsi-Saksan ja Neuvostoliiton välisen Molotov-Ribbentrop sopimuksen vuosipäivänä, tuhansia ihmisiä kokoontui Tallinnan vanhankaupungin edustalla sijaitsevaan Hirve-puistoon. Poliisi sulki äänentoistojärjestelmät, mutta antoi tilaisuuden jatkua. Paperitötteröitä megafoneinaan käyttäen puhujat kritisoivat muun muassa sitä, että stalinismin vainojen toteuttajat olivat yhä tuomitsematta ja saivat nauttia valtion eläkettä. Hirve-puiston mielenosoitus oli ensimmäinen kerta lähes viiteenkymmeneen vuoteen, kun kukaan oli kritisoinut julkisesti neuvostomiehitystä joutumatta vastuuseen.

Syyskuussa laajempaa taloudellista itsehallintoa ehdotettiin jo sanomalehdessä, ja lokakuussa Võrussa järjestettiin mielenosoitus, jossa muisteltiin vuosien 1918-20 itsenäisyyssodassa kaatuneita. Yhteenotolta poliisin kanssa ei vältytty. Seuraavaan mielenosoitukseen – Tarton rauhansopimuksen 68-vuotisjuhliin seuraavan vuoden alussa – poliisi tulikin paikalle jo mellakkavarusteissa ja koirien kanssa. Tämä ei kuitenkaan estänyt tulevia mielenosoituksia eikä mediassa ilmaistuja, yhä radikaalimmat muodot saavia muutosvaatimuksia ja perestroikan tuki-ilmaisuja.

Huhtikuussa 1988 lähes kymmenentuhatta ihmistä kokoontui yliopistokaupunki Tarttoon juhlimaan Viron historiaa ja kulttuuria. Sini-musta-valko -trikolorin esittämiskielto kierrettiin laittamalla esille kolme erillistä lippua: sininen, musta ja valkoinen vierekkäin. Ihmiset kantoivat tulisoihtuja ja pitivät päässään ylioppilaslakkeja. Tapahtuma oli menestys. Seuraavien kuukausien aikana sana levisi, ja yhä useampi sai rohkeutta osallistua. Toukokuussa trikolori liehui Tartossa jo vapaana vielä edellistäkin suuremmassa musiikkitapahtumassa.

Keväällä 1988 kokoontui myös Baltian kansanrintamien kokous, jossa rauhanomainen, vuoropuheluun perustuva kehitys onnistuttiin kirjaamaan keskeiseksi periaatteeksi. Asiasta ei päätetty yksimielisesti, vaan toiset uskoivat, ettei itsenäistyminen olisi mahdollista ilman verenvuodatusta. Se, mikä oli yksille dialogia, oli toisille miehitysvallan kumartamista.

Laulun voima

Kesäkuussa 1988 Tallinnan Raatihuoneen tori oli täynnä konserttiin kerääntyneitä nuoria. Yön laskeuduttua ja konserttiajan päätyttyä joku esiintyjistä ehdotti, että koko porukka siirtyisi Tallinnan laulujuhlien pitopaikalle jatkamaan laulamista. Näin tehtiin. Kiellettyjen kansallislaulujen ja niiden rock-sovitusten jälkeen väkijoukko siirtyi laulamaan lastenlauluja, perinteisiä lauluja ja uusimpia hittejä. Useita bändejä esiintyi. Moottoripyöräilijä ajoi ympäri aluetta Viron lippu liehuen. Tämä rohkaisi muitakin, ja vuosikymmeniä piilossa olleita lippuja alkoi heilua eri puolilla yleisöä, ja sellainen vedettiin kaikkien hurratessa myös esiintymislavan salkoon. Tätä spontaania laulujuhlintaa jatkettiin seuraavana iltana, ja taas seuraavana, lähes viikon ajan.

Poliittinen paine kasvoi, ja Viron kommunistisen puolueen ensimmäinen sihteeri vaihdettiin maltillisempaan. Seuraavana päivänä Laulujuhlakentällä tätä käännettä oli juhlistamassa 150 000 ihmistä. Syyskuussa Laulujuhlakentällä järjestettiin Kansanrintaman kokous ja laulujuhla, joka keräsi arviolta 300 000 osallistujaa, eli lähes kolmasosan maan vironkielisestä väestöstä. Osa puheista oli radikaalimpia kuin järjestäjät olivat suunnitelleet, itsenäistymisvaatimus esitettiin nyt ensimmäisen kerran julkisesti. Mutta tärkeintä oli ihmispaljous, heidän päättäväisyytensä ja rohkeutensa. ”Tähän asti vallankumoukset ovat olleet hävittämistä, polttamista, tappamista ja vihaa, mutta me aloitimme vallankumouksemme hymyillä ja lauluilla,” summasi tunnelman paikalla ollut laulava vallankumous -termin keksijä, taiteilija Heinz Valk.

Itsenäisyyttä kannattavat jakautuivat kahteen leiriin. Yhtäältä itsenäisyyspuolueen kannattajiin, joiden mielestä kansainvälisen lain mukaan Viro on yhä itsenäinen ja neuvostomiehitys laiton, ja toisaalta kansanrintaman kannattajiin, joiden taktiikkana oli edetä silloisten struktuurien sisällä perestroikaa tukien. Kahden linjauksen välisistä erimielisyyksistä huolimatta virolaiset osallistuivat sankoin joukon kummankin järjestäjätahon tilaisuuksiin.

Osa kansasta vastusti itsenäistymissuunnitelmia. Neuvostoliiton venäläistämispolitiikan ansiosta 40% virossa asuvista oli venäjänkielisiä. Uudistuksia vastustavat perustivat Intern-liikkeen, joka keskeisimpinä huolena oli, että itsenäisyysliike tuo ristiriitoja ja ajaa neuvostoliittolaiset toisiaan vastaan. Tämä liike oli itsenäistymisliikettä yhtenäisempi.

Elokuun 16. päivä 1988 Neuvosto-Viron Korkein Neuvosto julistautui korkeimman lainsäädäntö-, toimeenpano- ja tuomiovallan haltijaksi alueellaan. Ajatus Neuvostotasavallan suvereeniudesta ei ollut tuulesta temmattu, vaan nojautui Neuvostoliiton perustuslakiin, jossa muotoiltiin kyseessä olevan ”suvereenien valtioiden liitto.” Nyt tätä suvereenisuutta vaadittiin – ensimmäistä kertaa Neuvostoliiton historiassa – toteutettavaksi käytännössä. Neuvostoliiton korkeimman neuvoston presidiumi mitätöi Viron julistuksen, ja virolainen delegaatio kutsuttiin Gorbatšovin puhutteluun. Viron Korkein Neuvosto jatkoi tästä huolimatta uudistuksiaan: Viron kieli julistettiin kansakunnan viralliseksi kieleksi ja Viron lippu Viron viralliseksi lipuksi.

Kirjassaan ”Viron vaaran vuodet” siirtymiskauden pääministeri Edgar Savisaar pitää elokuun suvereenisuusjulistusta jopa uudelleenitsenäistymispäivää (20.8.1991) merkittävimpänä, ainakin maailmanpoliittisesta näkökulmasta. Tuolloin yhtä kuudesosaa maapalloista hallinnut imperiumi alkoi murentua Viron johdolla, kun Neuvostoliiton liittotasavaltojen ja autonomisten alueiden suvereenisuusjulistusten paraati sai alkunsa.

TIMO VIRTALA

Yhdysvaltain kansalaisoikeusliike 1955-68

Tämä kirjoitus on julkaistu ensimmäisenä Rauhan Puolesta -lehdessä 1-2016.

Väkivallattomuuden voiman avulla on tehty vallankumouksia, saavutettu itsenäistymisiä, puolustettu valtioita ja johdettu niin pieniä kuin suuriakin poliittisia yksiköitä. Sitä on käytetty menestyksekkäästi kansalaisaktivismissa, rauhanturvaamisessa ja oikeudenkäynneissä, ja sen avulla on löydetty ratkaisuja ristiriitatilanteisiin niin kansainvälisessä politiikassa kuin arkipäiväisissä kanssakäymisessäkin. Kertomuksia rohkeudesta -kirjoitussarjassa kerrotaan historiallisten esimerkkien avulla, mistä väkivallattomuudessa on kysymys. Tämä on sarjan kolmas osa.

Vaikka Yhdysvaltojen itsenäisyysjulistuksessa julistettiin jo vuonna 1776, että jokaisella ihmisellä on luovuttamaton oikeus elämään, vapauteen ja onnen tavoitteluun, ja vaikka orjuus oli kielletty jo heti sisällissodan jälkeen vuonna 1865, silti Yhdysvaltojen etelävaltioissa elettiin vielä 1950- ja 60-luvuilla rotuerottelun aikakautta.

LaFayette
Bernard LaFayette toimistossaan tammikuussa 2016.

Suurimpaan osaan motelleista, hotelleista ja huvipuistoista oli afroamerikkalaisilta pääsy kielletty. Heillä oli eri koulut, sairaalat ja vessat. Heille oli erilliset osastot kirjastoissa, busseissa, elokuvateattereissa ja ravintoloissa. ‘Rotujen’ väliset sukupuolisuhteet ja avioliitot olivat lailla kiellettyjä, joissakin osavaltioissa myös lautapelien pelaaminen. Tummaihoisia miehiä kutsuttiin aina pojiksi, ja vaimoja ja äitejä ei koskaan rouviksi. Kaupungit olivat täynnä nöyryyttäviä “valkoisille” ja “värillisille” -kylttejä, esimerkiksi vettä ei saanut juoda samasta vesipisteestä. Afroamerikkalaisten äänestämistä hankaloitettiin – paikoin estettiin täysin – vain vähemmistöihin kohdistetuilla henkilöverolla, mahdottomilla lukutaitotesteillä ja erinäisillä viranomaisten toimeenpanemilla, mutta kuitenkin lain ulkopuolisilla pelottelu- ja painostuskeinoilla. Äärimmäisimmillään kyse oli valtiovallan hiljaisuudellaan hyväksymistä lynkkauksista.

Afroamerikkalaisten kanalaisoisoikeuksia oltiin yritetty, ja onnistuttukin parantamaan jo neljän vuosisadan ajan. Vuosina 1955-68 kehitys otti suuria askeleita ennen kaikkea Intian itsenäisyyskamppailusta inspiraatiota saaneen kansalaisoikeusliikkeen ansiosta. Tämän taistelun ikoniksi on tapana nostaa nuori atlantalaissyntyinen baptistipappi Martin Luther King Jr. Määrätietoisuutensa, älynsä ja ahkeruutensa takia hän ansaitsee paikkansa historiankirjoissa, vaikkei suinkaan yksin tätä vallankumousta saanutkaan aikaan.

King syntyi Atlantassa, Georgian osavaltion pääkaupungissa tammikuussa 1929. Hän eli onnellisen, keskiluokkaisen lapsuuden perheen ja ystävien ympäröimänä. Hän törmäsi rotuerottelun todellisuuteen vasta suhteellisen myöhäisessä lapsuudessa, ja tämän vääryyden korjaamisesta muodostui hänen elämäntehtävä. Hän opiskeli baptistipastoriksi ja filosofian tohtoriksi. Jeesuksen, Henry David Thoreaun ja Gandhin oppeja seuraten hän otti taktiikakseen väkivallattoman vastarinnan. Kingistä elämänkerran kirjoittaneen Marshall Fradyn mukaan Kingin älykkyys ei ilmentynyt niinkään hänen ajattelunsa omaperäisyytenä, vaan enemmänkin kykynä omaksua ja yhdistellä suurten ajattelijoiden filosofiaa, ja ennen kaikkea ilmiömäisenä kykynä soveltaa näitä teorioita oikeassa ajassa ja oikeassa paikassa yhteiskuntaa muuttavaksi käytännöksi.

taivas
Installaatio Center for Civil and Human Rights -museon edessä Atlantassa.

Montgomeryn bussiboikotti

King johti vuoden 1955 Montgomeryn bussiboikottia, joka sai alkunsa Rosa Parks kieltäydyttyä luovuttamasta bussissa istumapaikkaansa valkoihoiselle miehelle. Boikotti kesti yli vuoden, ja siihen osallistui arviolta 50 000 ihmistä. Kampanja päättyi Yhdysvaltain korkeimman oikeuden päätökseen, jonka mukaan rotuerottelu busseissa oli Yhdysvaltain perustuslain vastaista. Jo boikotin ensimmäisten viikkojen aikana King sai tappouhkauksen, ja syyskuussa heidän talonsa kuistilla räjäytettiinkin pommi. Martin Luther ei ollut kotona, mutta sen sijaan hänen vaimonsa ja tämän ystävä istuivat olohuoneessa, perheen kymmenviikkoisen tyttären nukkuessa makuuhuoneessa. Kaikki kolme selvisivät räjähdyksestä vahingoittumattomina. Kingin saavuttua paikalle häntä oli vastassa satoja aseistettuja ja vihaisia kannattajia. Hänellä oli täysi työ pitää väkijoukko rauhallisina ja vakuuttuneena siitä, että kampanjaa on syytä jatkaa väkivallattomasti. Väkivallattomuuden perusajatuksen mukaisesti hän korosti, että on väärin käyttää moraalittomia keinoja edes moraalisten päämäärien saavuttamiseksi.

Inspiraatiota Intiasta

Gandhin ajattelusta King oli innostunut opiskeluaikoinaan, matkustettuaan Philadelphiaan kuuntelemaan hiljattain Intiasta palannutta Howardin yliopiston presidenttiä, tohtori Mordecai Johnsonina. King osti heti luennon jälkeen puolisen tusinaa Gandhin kirjoittamaa ja Gandhista kertovaa kirjaa. Kirjassaan Stride Towars Freedom King kuvailee kuinka erityisen suuren vaikutuksen häneen teki suolamarssi ja Gandhin lukuisat paastot, ja kuinka hänen skeptisyytensä rakkauden voimaa kohtaan hälveni sivu sivulta. Gandhilaisuudesta hän löysi sen sosiaalisen reformin metodin, jota oli etsinyt. Kingin mukaan Gandhi oli todennäköisesti historian ensimmäinen ihminen, joka nosti Jeesuksen rakkausetiikan yksilöiden välisestä kanssakäymisestä laajamittaiseksi ja tehokkaaksi sosiaaliseksi muutosvoimaksi.1

Kingiäkin perusteellisemmin Gandhin filosofiaan oli tutustunut ohiolainen metodistipappi James Lawson, jonka King sai houkuteltua muuttamaan etelään vuonna 1958. Lawson oli kolmekymppinen ja asunut kolme vuotta Intiassa tutustuen Gandhin töihin. Kirjan A Force More Powerful haastattelussa Lawson korostaa strategian merkitystä ihmisoikeuskampailussa. Ihmisoikeuskamppailuja ei voiteta spontaanisti, vaan onnistunut kampanja vaatii systemaattisuutta. Toivottua tulosta ei saavuteta jos mielenosoituksessa kukin tekee mitä tahtoo. Yhteisistä pelisäännöistä on sovittava ja niistä pidettävä kiinni. Lawson korostaa kurinalaisuutta ja koulutuksen, strategian laatimisen, suunnittelun ja rekrytoinnin merkitystä.

Toinen Martin Luther King Jr:n työtoveri, silloinen opiskelija nykyinen tohtori Bernard LaFayette huomauttaa samaisessa kirjassa, että valitettavasti monet ymmärtävät väkivallattomuuden passiivisuudeksi, vaikka kyse on aktiivisesta vastarinnasta. Kyse on taistelemista, mutta tavoite ja välineet ovat erilaisia kuin väkivaltaisessa taistelussa. ”Tavoitteena on voittaa toinen osapuoli puolellesi. Tämä taistelu vaatii paljon enemmän kuin nyrkkitappelu.”

kansalaistottelemattomuus
Kansalaistottelemattomuuden takia pidätettyjä.

Nashvillen sit-in kampanja

Sekä Lawson että LaFayett olivat mukana Nashvillen kevään 1960 kampanjassa, jonka tavoitteena oli poistaa segregaatio keskustan tavaratalojen lounaskahviloista. Kyseisissä kahviloissa afroamerikkalaisille myytiin kyllä ruokaa, mutta eri tiskiltä kuin valkoihoisille, niin että heidän täytyi syödä ateriansa ulkona, käytännössä useimmiten katukivetyksellä istuen.

Kampanjaan osallistuvat olivat käyneet läpi väkivallattomuuskoulutuksen, he olivat harjoitelleet toimintaa sosiodraaman avulla, ja sitoutuneet käyttäytymään sekä väkivallattomasti että kohteliaasti. Aktivistit, jotka olivat pääasiassa opiskelijoita, jaettiin kolmeen, noin kymmenen hengen ryhmään, joista ensimmäinen meni sisään lounaskahvilaan. Aktivisteilla ei suostuttu tarjoilemaan, vaan ravintoloitsija soitti poliisin hakemaan heidät pois. Poliisien saavuttua paikalla heidät ohjattiin poliisiautoihin ja vietiin asemalle kuulusteltavaksi. Poliisiautojen takavalojen hävittyä näköpiiristä vuoroaan kulman takana odottanut ryhmä astui sisään ravintolaan, ja sama absurdi näytelmä toistui, vain tehdäkseen tilaa kolmannelle ryhmälle.

Näin toimimalla onnistuttiin tuomaan yhteiskunnan piilossa oleva, rakenteellinen väkivalta ja epätasa-arvo ravintoloitsijan, asiakkaiden ja lehdistön kautta suuren yleisön tietoisuuteen. Jättämällä noudattamatta moraalittomia lakeja ja käytäntöjä asetettiin koko järjestelmä naurunalaiseksi: poliisiasemasta tuli toimintakyvytön, koska putkat ja kuulustelutilat olivat täynnä siististi pukeutuneita ja kohteliaasti käyttäytyviä opiskelijanuoria, joiden ainoa rikos oli ollut lounaan tilaaminen. Nashvillessä voittoa ei saavutettu viikossa eikä kahdessa, vaan muutoksen aikaansaaminen vaati kolmen kuukauden sitkeän ja systemaattisen toiminnan, ja lopulta tuekseen myös kauppojen boikotoinnin.

Väkivallattomuutta ajatuksissa, sanoissa ja teoissa

Toisinaan kampanjointia vaikeutti se, että aina ei putkaan hakevia poliiseja ja asiasta suurelle yleisölle raportoivaa lehdistöä saapunutkaan paikalle. Kansalaisoikeusliikkeen historiaa muistellessaan Nonviolent Peaceforce -järjestön sittemmin perustanut David Hartsough kertoi joutuneensa ystäviensä kanssa istumaan virginialaisessa lounaskahvilassa kaksi päivää ilman ruokaa. Lopulta nälän ja väsymyksen koulimia aktivisteja ei tullut tapaamaan poliisi, vaan paikallisen natsipuolueen jäseniä. He hakkasivat, potkivat, nimittelivät heitä, ja heittelivät heidän päälleen palavia tupakantumppeja. Yksi hyökkääjistä oli uhannut Hartsoughia linkkuveitsellä ja sanonut: ”Jos et poistu täältä kahdessa sekunnissa, työnnän tämän sinun sydämeesi.” Hartsough kuvailee tapahtumaa: ”Minulla oli kaksi sekuntia aikaa päättää, uskonko todella väkivallattomuuteen. Katsoin häntä silmiin ja sanoin: Ystävä, tee niin kuin sinusta tuntuu oikealta, minä yritän silti rakastaa sinua.” Puukolla uhannut mies oli poistunut paikalta.

Ruby Bridges
Ruby Bridges, louisianalaisen koulun ensimmäinen tummaihoinen oppilas.

Yhteiskunnallinen kehitys ei tapahdu itsestään

Muun maussa Montgomeryn ja Nashvillen menestyksekkäiden kampanjoiden ansiosta väkivallattomuuteen perustuvat metodit levisivät ympäri eteläisiä osavaltioita, ja levitessään niistä kehitettiin yhä tehokkaampia versioita. Seurasi laajan joukko mitä kekseliäimpiä yhteistyöstä kieltäytymisiä, boikotteja, marsseja ja mielenosoituksia. Tärkeimpinä mainittakoon osavaltioiden välisen julkiseen liikenteen laittoman segregaation lopettaneet Freedom Rides -bussikiertueet vuonna 1961, laajat kansanjoukot liikkeelle saanut Työn ja vapauden marssi Washingtoniin elokuussa 1963, Mississippin äänestysrekisteröintiä aktivoinut Freedom Summer 1964 ja kolme marssia Selmasta Mongomeryyn äänestysoikeuden puolesta maaliskuussa 1965.

Martin Luther King Jr:lle myönnettiin Nobelin rauhanpalkinto vuonna 1964. Lainsäädäntötasolla kansalaisoikeusliikkeen suurimmat saavutukset olivat rotusyrjinnän kieltävä vuoden 1964 kansalaisoikeuslaki (Civil Rights Act) sekä seuraavan vuoden äänioikeuslaki (Votin Right Act).

Martin Luther King Jr tiesi, että rotuerottelun poistaminen – ja ihmiskunnan kehitys yli päätään – vaati ennen kaikkea ihmisten herättämistä siitä harhakuvitelmasta, että ihmiskunnan kehitys parempaan tapahtuisi jotenkin itsestään ajan myötä. Muutos ei tapahdu, jos sitä ei kukaan tee. Kingin mukaan ”Hyvien ihmisten hiljaisuus on ihmiskunnan suurin tragedia.” Martin Luther King Jr murhattiin huhtikuussa 1968, hänen ollessa 39-vuotias.

Teksti ja kuvat: Timo Virtala

Mahdoton ryöstettävä

Tämä kirjoitus on julkaistu ensimmäisenä Rauhan Puoelsta -lehdessä 6/2015.

Väkivallattomuuden voiman avulla on tehty vallankumouksia, saavutettu itsenäistymisiä, puolustettu valtioita ja johdettu niin pieniä kuin suuriakin poliittisia yksiköitä. Sitä on käytetty menestyksekkäästi kansalaisaktivismissa, rauhanturvaamisessa ja oikeudenkäynneissä, ja sen avulla on löydetty ratkaisuja ristiriitatilanteisiin niin kansainvälisessä politiikassa kuin arkipäiväisissä kanssakäymisessäkin.Kertomuksia rohkeudesta -kirjoitussarjassa kerrotaan historiallisten esimerkkien avulla, mistä väkivallattomuudessa on kysymys. Sarjassa käydään läpi esimerkkejä tapauksista, jossa epäkohtiin ollaan puututtu rohkeasti ja aktiivisesti, mutta ilman väkivaltaa ja toista osapuolta nöyryyttämättä.

Yksi parhaiten väkivallattomuuden voimaa kuvaavia tarinoita on kertomus iäkkäästä naisesta, joka osoittautui mahdottomaksi ryöstettäväksi. Michael N. Naglerilla, Berkeleyn yliopiston emeritusprofessori ja Metta Center for Nonviolence -järjestön perustajalla on tapana kertoa tämä tarina luennoillaan. Iäkäs nainen oli ajanut yksin autolla syrjäisellä seudulla Yhdysvalloissa. Nuori mies oli pysäyttänyt auton ja vaatinut naista luovuttamaan rahansa. Vanhus oli katsonut aseella uhannutta miestä silmiin ja sanonut: ”Jeesus on tässä autossa minun kanssani. Jos ammut minut, pääsen taivaaseen. Mutta sinä joudut helvettiin.” Ryöstäjä oli hämmentynyt, laskenut aseensa ja lähtenyt kävelemään poispäin. Vanhus ei ollut kuitenkaan luovuttanut, vaan pyysi vielä ryöstäjää tulemaan takaisin. Ryöstäjä oli totellut, ja aikansa juteltuaan ja mieheen tutustuttuaan vanhus oli antanut kaikki autosta löytämänsä rahat, joitakin kymmeniä dollareita, ryöstäjälle.

Mitä todennäköisimmin tarinan vanhus ei ollut tutustunut väkivallattomuuden teorioihin ja historiallisiin esimerkkeihin sen käytöstä, mutta onnistui silti toteuttamaan väkivallattomuuden perusperiaatteita kohta kohdalta. Ensinnäkin hän oli rohkea. Intialainen vapaustaistelija Mohandas Gandhi (1869-1948), joka paremmin Mahatma Gandhina tunnetaan, arvosti rohkeutta niin korkealle, että piti jopa väkivaltaa parempana ratkaisuna kuin pelkuruutta, antautumista ja periksi antamista.

Tämä kävi ilmi useista kohtaa hänen elämäänsä ja kirjoituksiaan. Kun Gandhia oli esimerkiksi yritetty puukottaa Etelä-Afrikassa vuonna 1908, hänen aikuinen poikansa oli jälkeenpäin kysynyt, miten hänen olisi pitänyt toimia, jos hän olisi ollut tilanteessa paikalla. Poika sanoi ymmärtävänsä isänsä teorian, ettei pidä lyödä takaisin eikä alistua väkivallalla uhkaavan tahtoon, mutta tunnusti samalla että hän tuskin pystyisi kävelemään puukottajan ja puukotettavan väliin tappelematta vastaan aktiivisesti. Gandhi vastaus oli yksiselitteinen: ”Jos et voisi suojella minua kohdistamalla vaaran itseesi, sinun olisi epäilemättä puolustettava minua hyökkäämällä miehen kimppuun. On aina parempi käyttää jalostamatonta voimaa, kuin osoittaa pelkuruutta.”

Toinen, omalla tavallaan vielä rajumpi esimerkki, liittyy nöyryyttämättömyyden periaatteeseen, ja on ajalta vuosikymmeniä kyseistä puukotustapausta myöhemmin. Tässä vaiheessa Gandhi oli jo maailmanlaajuisestikin tunnettu väkivallattomuuden puolestapuhuja. Eräs hänen toimittamansa lehden lukijoista kirjoitti hänelle kirjeen, jossa kuvaili tulleensa lyödyksi päin kasvoja julkisella paikalla. Kirjeessään mies kuvaili tunteneensa itsensä nöyryytetyksi, mutta pystyneensä hammasta purren olemaan lyömättä takaisin. Kirjeen sävystä päätellen hän odotti Gandhilta kehuja, mutta saikin kritiikkiä: Gandhi vastasi, että miehen olisi pitänyt lyödä takaisin.

Miten on mahdollista, että Gandhi, pasifismin ja väkivallattomuuden ikoni, kehottaa toisen posken kääntämisen sijaan lyömään takaisin? Syynä on kirjeen kohta, jossa mies kertoi tulleensa nöyryytetyksi. Gandhin mukaan nöyryyttämättömyyden prinsiippi – eli ei pidä nöyryyttää muita mutta ei myöskään tulla itse nöyryytetyksi – on väkivallattomuudessa erittäin keskeistä. Se, että kirjeen kirjoittaja kertoi tunteneensa itsensä nöyryytetyksi todistaa, ettei hän ollut ymmärtänyt väkivallattomuudesta edes alkeita. Kaiken lähtökohta on itsekunnioitus, se, että kunnioittaa, arvostaa ja rakastaa itseään. Vain sitä kautta oppii aidosti kunnioittamaan, arvostamaan ja rakastamaan muita – lähimmäisiä, tuntemattomia, ja lopulta jopa niin sanottuja vihollisia.

Tätä ei pidä ymmärtää väärin. Gandhi ei kehottanut lyömään takaisin noin yleensä, vaan hän halusi korostaa rohkeuden, aktiivisuuden ja itsekunnioituksen merkitystä. Hänen viestinsä oli, että meidän tulee opiskella, harjoitella, käyttää ja kehittää väkivallattomia metodeja aina kuin mahdollista, mutta jos emme osaa, pysty tai uskalla turvautua väkivallattomiin metodeihin, väkivaltakin on parempi ratkaisu kuin alistuminen, nöyrtyminen tai passiivisuus. Gandhin mukaan ”Vastustajamme on pelko. Me luulemme että se on viha, mutta se on pelko.”

Naglerin kertoman tarinan vanhus ei suostunut nöyryytetyksi, eikä myöskään pyrkinyt nöyryyttämään ryöstäjäänsä. Hän seisoi tukevasti omilla jaloillaan ja piti kiinni periaatteistaan, itsevarmana, aikuismaisena, viisaana. Hänellä ei ollut tarvetta halventaa toista osapuolta, vaan hän pyrki ajamaan myös hänen etuaan.

Väkivallattomuus on aktiivista puuttumista epäkohtiin

Toinen yksityiskohta, joka ryöstön kohteeksi joutuneen vanhuksen tarinassa osuu yksiin väkivallattomuuden perusperiaatteiden kanssa, on vanhuksen aktiivisuus. Vanhuksen tavoitteena ei ollut päästä tilanteesta mahdollisimman nopeasti pois, vaan hän näki nuoren miehen käytöksessä epäkohdan, johon oli syytä puuttua. Väkivallattomuudessa on kyse juuri tästä: aktiivisesta puuttumisesta kokemiimme tai ympärillämme näkemiimme epäkohtiin. Tässä suhteessa väkivallattomuus eroaa määritelmällisesti pasifismista, joka useimmiten ymmärretään kieltäytymisenä tai pidättäytymisenä jonkin asian tekemisestä. Väkivallattomuus sen sijaan on nimenomaan tekemistä ja asioihin puuttumista. Passiivisuus – aktiivisuus -akselilla tarkasteltuna väkivallattomuudesta käytetty synonyymi ‘passiivinen vastarinta’ on siten harhaanjohtava.

‘Passiivinen vastarinta’ -termiä käyttävät muun muassa suomalaiset historiankirjat kuvatessaan venäläistämistoimenpiteitä vastustaneen Kagaali-vastarintaliikkeen toimintaa. Voi kuitenkin hyvällä syyllä kysyä, mitä passiivista on lentolehtisten levittämisessä, maanalaisten lehtien toimittamisessa ja puolet kutsuntavelvollisista kotiin jättäneen vuoden 1902 kutsuntalakon toteuttamisessa.

Kolmannekseen vanhus teki eron tekijän ja teon välillä. Olemalla tottelematta ryöstäjää vanhus ilmaisi selkeästi, ettei hyväksynyt miehen tekoa, mutta toisaalta juttelemalla hänelle, katsomalla silmiin, hän antoi ymmärtää, että hyväksyi hänet ihmisenä. Näin toimimalla hän loi luottamuksen ilmapiirin, jonka turvin he päätyivät sovintoon. Väkivallattomassa toiminnassa tavoitteena ei ole murskata vastustajaa, vaan saada hänet tulemaan järkiinsä. Toinen osapuoli pyritään saamaan oivaltamaan jotain uutta, niin että hän onnistuu näkemään mikä tilanteessa on kummankin osapuolen etu.

Neljännekseen hän ei käyttänyt ongelmanratkaisussaan väkivaltaa. Väkivallan puuttuminen on väkivallattomuudessa, sanan etymologia huomioon ottaen, itsestäänselvyys, mutta väkivallattomuus tarkoittaa kuitenkin jotain paljon enemmän kuin vain väkivallan puuttumista. Se on aktiivista ja rohkeaa puuttumista epäkohtiin, rehellisyyttä, vilpittömyyttä ja useissa tapauksissa myös epäitsekästä uhrautumisvalmiutta.

Huomio väkivallattomuuteen

Väkivallattomuus tunnetaan parhaiten Intian itsenäisyystaistelusta 30- ja 40-luvuilta ja amerikkalaisten 50- ja 60-lukujen ihmisoikeustaistelusta – jotkut osaavat yhdistää sen myös Tšekkoslovakian siviilivastarintaan vuonna 1968, Puolan solidaarisuusliikkeeseen 1980-luvulla, kommunismijärjestelmän luhistumiseen Euroopassa vuosina 1989-91 tai apartheid-järjestelmän kaatumiseen vuonna 1994. Mutta vähemmän tunnettua on, että vastaavia kampanjoita löytyy satoja eri aikakausilta ja eri puolilta maailmaa.

Väkivallattomat kampanjat, olivatpa ne kuinka onnistuneita tahansa, jäävät mediassa ja historiankirjoituksissa jatkuvasti väkivaltaisten selkkausten varjoon. Kuvitellaan esimerkiksi kaksi veljestä, joille tulee erimielisyyttä perinnönjaosta. Jos he ratkaisevat riitansa väkivallattomasti puhumalla, kukaan tuskin saa tietää, että heillä mitään ristiriitaa on ollutkaan. Mutta mikäli he yrittävät ratkaista erimielisyytensä nyrkkitappelulla, saavat naapurit siitä hyvin helposti syyn juoruille. Puukkotappelulla ‘ratkaistu’ perintöriita sen sijaan päätyy helposti paikallislehteen, ja ampumavälikohtaus puolestaan valtakunnan mediaan.

Mitä enemmän ja mitä brutaalimpaa väkivaltaa, sitä enemmän se saa mediassa huomiota. Sama pätee historiankirjoituksissa. Japanin ja Venäjän välinen, 140 000 sotilaan hengen vaatinut sota vuonna 1905 saa historiankirjoissa enemmän tilaa kuin Ruotsin ja Norjan välinen, diplomaattiseen ratkaisuun päätynyt kiista samana vuonna. Historiankirjat keskittyvät kuvailemaan väkivaltaisia sotia, vaikka rauhanaika on normaalimpi olotila. Huomion kiinnittyminen väkivaltaan on luonnollista, sillä epänormaali kiinnostaa enemmän kuin normaali. Tästä ei kuitenkaan saa vetää sitä johtopäätöstä, että ihmiskunnan historiassa väkivaltainen konfliktinratkaisu olisi yleisempää kuin väkivallaton.

Väkivallattomuus ansaitsee ja tarvitsee huomiomme, sillä kyse ei ole taikatempusta, jonka avulla kuka tahansa voi selvitä voittajana mistä tahansa konfliktista, vaan voimasta, jonka käytössä yksilöt, ryhmät ja yhteiskunnat voivat olla tulla yhä paremmiksi. Kehittyäksemme yksilöinä ja yhteiskuntana väkivallattomuuden voiman käytössä – pystyäksemme vähentämään maailmasta väkivaltaa – meidän täytyy tuntea väkivallattomuuden historia, meidän täytyy analysoida sen onnistumisia ja epäonnistumisia, ja meidän tulee tutustua sen taustalla olevaan teoriaan.

Väkivallattomuuden perusteet

Tässä torstaiaamuisin Radio Ravussa esitettävän Kertomuksia rohkeudesta -ohjelmasarjan ensimmäinen jakso, jossa kerrotaan mistä väkivallattomuudessa on kysymys. Aika kului arvioitua nopeammin, joten samalla teemalla jatketaan myös ensi viikolla, torstaina 15.1.

Yläkuva (cc): The fall of the Berlin Wall – November 1989 by Gavin Stewart.

Opas parempaan maailmaan

Oheinen kirjoitus on julkaistu ensimmäisenä Ydin-lehden numerossa 4-14.

Toisinaan minusta tuntuu kuin Matrix-elokuvan Neo’sta. Minusta tuntuu, että maailmassa on jotain pahasti vialla. Tiedän ja tunnen sen, mutta en osaa selittää, mitä se on.

Jos nämä tuntemukset ovat yhtään tuttuja, suosittelen lukemaan Berkeleyn yliopiston emeritusprofessori Michael N. Naglerin uusimman teoksen The Nonviolence Handbook. Nagler on hiukan Morpheusta lyhyempi, huonoryhtisempi ja tuskin osaa edes Kung Fu’a, mutta jonkinlaista punaista totuuden pilleriä hänellä on silti tarjolla.

Nimensä mukaisesti The Nonviolence Handbook on opas, ei pelkästään väkivallattomuuden voiman käyttämiseen, vaan myös väkivallattomuuden kulttuuriin kasvamiseen.

Nagler on periaatteellisen väkivallattomuuden miehiä, aivan kuten Gandhikin aikoinaan, ja Martin Luther King Jr. Taktisessa väkivallattomuudessa väkivallattomuuden voimaa käytetään siksi, että se on tietyissä tilanteissa tehokkaampaa kuin väkivalta. Naglerin opettamassa periaatteellisessa väkivallattomuudessa väkivallattomuus yltää paitsi tekojen, myös sanojen, ajatusten ja motiivien tasolle.


Oheisella videolla Michael Naglerin Loviisan Rauhanfoorumille etänä pitämä puheenvuoro elokuussa 2012, jolloin teemana oli väkivallattomuus.

Väkivallattomat mielenosoitukset, lakot ja boikotit ovat hänen mukaansa vain pintaraapaisu väkivallattomuuden voiman todelliseen potentiaaliin. ”Paras tapa tuhota vihollisesi on tehdä hänestä ystäväsi,” siteeraa Nagler Abraham Lincolnia, ja juuri tästä periaatteellisessa väkivallattomuudessa on kysymys.

Kirjassa analysoidaan paitsi onnistuneita, myös epäonnistuneita väkivallattomia kampanjoita, ja pohditaan miten näistä kokemuksista voidaan ottaa opiksi tulevia haasteita silmällä pitäen.

Kirjan lopussa Naglerin antaa viiden kohdan ohjeen kohti väkivallattomuuden kulttuuria: 1) Vältä massamediaa, sillä niiden välittämä ihmiskäsitys on materialistinen ja väkivaltainen, netistä löytyy kyllä vaihtoehtoja. 2) Opiskele väkivallattomuutta. 3) Harjoitta hengellisyyttä, esimerkiksi meditaatio on hyväksi kaikille, ja sopii myös uskontoihin varauksella suhtautuville. 4) Ole henkilökohtainen: juttele tuntemattomille, tapaa ystäviäsi ja käytä teknologiaa yhdistämään ihmisiä eikä päinvastoin. 5) Ole aktiivinen. Löydä itsellesi sopiva projekti, ja pane hihat heilumaan.

The Nonviolence Handbook

Michael N. Nagler
The Nonviolence Handbook – A Guide for Practical Action
Berrett-Koehler Publishers 2014
71 s.

Viisi askelta kohti ubuntua

Ubuntu eli periaatteellinen väkivallattomuus on paitsi yhteiskunnallisen muutoksen mahdollistama voima, vaan myös elämäntapa, maailmankuva ja kulttuuri. Hiljattain julkaistussa kirjassaan The Nonviolence Handbook: A Guide for Practical Action emeritusprofessori Michael Nagler antaa lukijoilleen viisi vinkkiä, miten ottaa askeleita kohti tätä kulttuuria:

1) Vältä massamediaa. Valtamedian viihde, uutiset ja ennen kaikkea mainokset välittävät kuvaa ihmisestä muista erillisenä, alituiseen kilpailuun tuomittuna ja materiaalisista tavaroista onnellisuutta saavana olentona. Keskeisimpänä ongelmana on, että massamedia on väkivallan kyllästämää. “Lukemattomat tutkimukset ovat osoittaneet, että tämä väkivaltainen kuvasto siirtyy alitajuntaamme, vaikka olisimmekin tietoisella tasolla sen kanssa eri mieltä, ja tekee meistä selvästi väkivaltaisempia ja aggressiivisempia.”* Nagler huomauttaa, että kaupalliselle massamedialle on nykyisin onneksi runsaasti vaihtoehtoja.

2) Opiskele väkivallattomuutta. Opi tunnistamaan väkivallattomuuden voima siellä missä sitä käytetään. Tutustu väkivallattomuutta käsittelevään kirjallisuuteen, dokumenttielokuviin ja webbisivustoihin.

3) Harjoita hengellisyyttä. Meditaatio, jonka ei välttämättä tarvitse olla kytköksissä mihinkään uskontoon, on väkivallattomuuden harjoittajalle erittäin hyödyllinen (kuten kaikille muillekin). Se auttaa meitä ymmärtämään mitä syvimmiltään ihmisinä olemme. Väkivallattomuuden harjoittaminen vaatii itsekuria, ja hyvin monet väkivallattomuustoimijat ovat huomanneet meditaation, rukouksen tai jonkun muun hengellisen harjoituksen olleen suureksi hyödyksi.

4) Ole henkilökohtainen.
Juttele ihmisille joita kohtaat arjessasi, anna heille jakamattoman huomiosi. Soita tekstiviestin lähettämisen sijaan – tai mikä vielä parempaa – vieraile heidän luonaan. Käytä uutta teknologiaa yhdistämään ihmisiä eikä päinvastoin. Nämä äkkiseltään pieneltä tuntuvat tavat voivat muuttaa elämämme, kehittävät myötätuntoamme ja auttavat meitä näkemään kanssaihmistemme inhimillisyyden.

5) Löydä sinulle sopiva projekti ja aktivoidu. Miten sinä voisit toimia paremman maailman hyväksi? Missä maailma tarvitsee sinua eniten? Useat tutkimukset osoittavat, että aktiivinen toiminta lisää optimismia, kun taas passiivisuus lisää apatiaa ja pessimismiä.

* “Innumerable studies have shown that this violent imagery gets into our minds, even if we conciously disapprove, and makes as markedly more violent and aggressive.” (s. 19)

Käytän tässä jutussa ensimmäistä kertaa ubuntua synonyyminä periaatteelliselle väkivallattomuudelle. Katso myös kirjoitukseni “Ubuntusta synonyymi väkivallattomuudelle?

Kuva (cc): The Magic Touch by David Blackwell.

Ubuntusta synonyymi väkivallattomuudelle?

“Ensimmäinen vihje, oppitunti numero yksi väkivallattomuuden saralla on, että sille ei ole nimeä.”

Näillä sanoilla aloittaa Mark Kurlansky kirjansa Nonviolence – The History Of A Dangerous Idea. Valitettavasti hän on oikeassa. Jokainen väkivallattomuuteen erikoistunut tutkija ja jokainen väkivallattomuusaktivisti tuntuu olevan tästä asiasta samaa mieltä. Väkivallattomuus (ahmisa, nonviolence, ickevåld) -sanaan ollaan tyytymättömiä. Siitä ei pidetä, koska se on negaatio, sanatarkasti tarkasteltuna se kertoo vain mitä se ei ole.

Väkivallattomuus on käännös sanskriitin kielisestä sanasta ahimsa, jossa ‘a’-on negaatio ja himsa on ‘halu vahingoittaa’. Se on kuitenkin käännöksenä epätäydellinen, sillä sanskriitin kielessä jätetään kaikkein suurimmat ja tärkeimmät sanat määrittelemättä, ja ne ilmaistaan negaation kautta: sanskriitin kielessä ei esimerkiksi ole omia sanoja rakkaudelle tai rohkeudelle, vaan niihin viitatessa puhutaan ei-vihasta ja ei-pelosta. Ahimsa kuuluu tähän samaan ryhmään. Niiden sanojen joukkoon, joille halutaan antaa tilaa, niitä ei haluta rajata, niitä ei haluta tukahduttaa kuitenkin vajavaisiksi jäävillä määritelmillä. (Lähde)

Väkivallattomuus on paljon enemmän kuin väkivallan puuttumista. Se on rohkeutta, aktiivisuutta, empatiaa, rehellisyyttä ja rakkautta. Se on eheyttävää voimaa, arvokkuuden antamista, sielun voimaa ja rakkauden voimaa. Metta Center for Nonviolence pyysi eilen Facebook-sivullaan lukijoitaan listaamaan väkivallattomuudelle synonyymeja. Keskustelu on jatkunut vilkaan siitä asti. Oma ehdotukseni, joka on saanut ilahduttavan paljon kannatusta, on ubuntu.

Ubuntu on klassinen afrikkalainen konsepti, joka tarkoittaa eettistä humaania filosofiaa uskollisuudesta ja suhteista toisiin ihmisiin. Etelä-Afrikkalainen arkkipiispa Desmont Tutu on määritellyt sen seuraavasti: Ubuntu-ihminen on avoin ja saatavilla toisille, toisten vahvistama, ei vaarannu toisten kyvyistä ja hyvyydestä, hänellä on kunnollinen itsetunto, joka tulee tiedosta, että hän kuuluu suurempaan kokonaisuuteen ja heikentyy kun toisia nöyryytetään tai halvennetaan ja kun toisia kidutetaan tai sorretaan. Jostain muistan lukeneeni myös määritelmän, joka kuului jotakuinkin näin: olen olemassa, koska me olemme olemassa.

Lähes täydellinen siis. Ubuntu on myös nimi ilmaiselle, viruksettomalle, suomalaislähtöiselle ja maailman parhaalle käyttöjärjestelmälle. Haitanneeko tuo? Ubuntu-käyttöjärjestelmä perustuu avoimeen lähdekoodiin, ja me ubuntulaiset tunnemme ubuntu-sanan taustan, ja kunnioitamme sitä. Emmekä panisi pahaksemme, jos sitä aletaan käyttämään väkivallattomuuden synonyyminä. Emmehän?

Mitä on väkivallattomuus?

Joitakin vuosia sitten vanha nainen ajoi yksin autolla syrjäisellä seudulla Yhdysvalloissa. Nuori mies pysäytti auton, ja vaati aseella uhaten naista antamaan rahansa. Mummo katsoi aseella uhannutta miestä silmiin ja sanoi, että ”Jeesus on tässä autossa minun kanssani. Jos ammut minut, pääsen taivaaseen. Mutta sinä joudut helvettiin.” Ryöstäjä hämmentyi, laski aseensa ja lähti kävelemään poispäin. Vanhus ei kuitenkaan luovuttanut, vaan pyysi ryöstäjää tulemaan takaisin. He juttelivat ja tutustuivat, ja tutustumisen jälkeen vanhus antoi kaikki autosta löytämät rahansa, 10 dollaria, ryöstäjälle.

Mitä todennäköisimmin vanhus ei ollut tutustunut väkivallattomuuden teorioihin ja historiallisiin esimerkkeihin sen käytöstä, mutta silti hän toteutti väkivallattomuuden perusperiaatteita kohta kohdalta.

Ensinnäkin hän oli rohkea. Mohandas Gandhi arvosti rohkeutta niin korkealle, että piti jopa väkivaltaa parempana ratkaisuna kuin pelkuruutta. Tämä kävi ilmi useista kohdista hänen kirjoituksiaan ja elämäänsä.

Toisekseen ryöstetyksi tullut vanhus oli aktiivinen. Hänen tavoitteenaan ei ollut päästä tilanteesta mahdollisimman nopeasti pois, vaan hän näki nuoren miehen käytöksessä epäkohdan, jota ryhtyi korjaamaan. Väkivallattomuudessa on kyse juuri tästä: aktiivisesta puuttumisesta kokemiimme tai ympärillämme näkemiimme epäkohtiin.

Kolmannekseen vanhus teki eron – uskonnollista terminologiaa käyttääkseni – synnin ja synnintekijän välillä. Olemalla tottelematta ryöstäjää vanhus ilmaisi ettei hyväksynyt miehen tekoa, mutta juttelemalla hänellä hän antoi ymmärtää, että hyväksyi hänet ihmisenä. Näin toimimalla hän loi luottamuksen ilmapiirin, jonka turvin he päätyivät sovintoon. Väkivallattomassa toiminnassa tavoitteena ei ole vastustajan murskaaminen, vaan hänen tuleminen järkiinsä.

Neljännekseen hän ei käyttänyt väkivaltaa, eikä edes pyrkinyt nöyryyttämään vastustajaansa. Kyse on jostain päinvastaisesta. Filippiiniläiset, jotka toteuttivat väkivallattoman vallankumouksen vuonna 1986, kutsuivat sitä nimellä alaha dengal, mikä englanniksi tarkoittaa ”To offer dignity”, suomeksi kyse on jotakuinkin arvokkuuden antamisesta.

Hyvin tärkeää on heti tässä aluksi tehdä selväksi, että kyse on jostain enemmästä kuin vain tekniikasta tai taktiikasta. Kyse on voimasta. Taloustieteilijä ja rauhantutkija Kenneth Bouldingin mukaan ihmistenvälisessä vuorovaikutuksessa on olemassa kolmenlaista vallankäyttöä: pakkovaltaa, vaihtovaltaa ja eheyttävää valtaa. Väkivallattomuudessa on kyse Bouldingin mainitsemasta kolmannesta vallankäytön muodosta, eheyttävästä vallasta, jota esimerkin vanhus käytti kohdattuaan pakkovaltaan luottaneen ryöstäjän.

Kyse on siitä, että tehdään toiseen vaikutus omalla esimerkillä, rehellisyydellä, vilpittömyydellä ja rohkeudella. Saadaan toinen oivaltamaan jotain uutta.

Pasifismi ja väkivallattomuus yhteiskunnallisen muutoksen välineinä -luennot Porissa, Oulussa ja Tampereella

i-am-a-man-protest1

Kun sana pasifismi otettiin ensimmäisen kerran käyttöön Glasgow’n rauhankonferenssissa vuonna 1901, sitä käytettiin kuvaamaan nopeasti kasvavaa ja hyvin laajapohjaista kansainvälistä rauhanliikettä. Sillä viitattiin hyvin monenlaisten järjestöjen ja yksilöiden työhön rauhan säilymisen ja sotien ehkäisemisen puolesta. Pasifismilla ei tarkoitettu pelkästään filosofiaa, vaan kyse oli myös poliittisesta ohjelmasta, sitoutumisesta yhteiskunnalliseen muutokseen.

Ensimmäisen maailmansodan jälkeen pasifismi-sanan merkitys on useimmissa tieteellisissä ja arkipäiväisissä keskusteluissa kaventunut merkitsemään sen ehdottominta muotoa, kaikkien sotien ja kaiken väkivallan kieltämissä kaikissa sen muodoissaan. Tällainen määrittely on jättänyt suurimman osan rauhan hyväksi työskentelevistä määritteellisesti kodittomaksi. Yhtenä uutena käsitteenä tälle aihealueelle on tullut väkivallattomuus, joka tarkoittaa rauhanomaisten keinojen käyttöä poliittisen tai sosiaalisen muutoksen aikaansaamiseksi.

Millaisia yhteiskunnallisia muutoksia pasifismilla ja väkivallattomuudella on saavutettu? Mitkä ovat niiden vahvuudet? Missä, koska ja miksi niiden käytössä ollaan epäonnistuttu?

Tervetuloa kuuntelemaan aiheesta luentoa Poriin 16.1. klo 19.00, Ouluun 26.3. klo 19.00 (Snooker Timen alakerta, Asemakatu 28) tai Tampereelle 2.4. klo 19.00. Luennoitsijana Loviisan Rauhanfoorumin pääsihteeri Timo Virtala, järjestäjinä mm. Vihreä Puolue.

Kuva: The Inkwell

Vahvuus on vahvuutta


Nelson Mandela ja F. W. DeKlerk kättelevät World Economic Forumissa Davosissa vuonna 1992. Kuva (cc): www.weforum.org

Teksti: Michael N. Nagler
Suomennos: Timo Virtala

Tehdessään yhteenvetoa toisen kristillisen vuosituhannen tapahtumista, Time-aikakausilehti esitteli sadan sellaisen ihmisen henkilökuvan, joiden he katsoivat jättäneen suurimmat jäljet vuosituhannen viimeiselle, vaikeuksien vuosisadalle. Se ei ollut inspiroivaa luettavaa. Gandhia he käsittelivät järkyttävän huonosti, mutta Nelson Mandelasta he onnistuivat kertomaan silmiä avaavan tapauksen. Kun nuori Mandela astui vankeja kuljettaneesta laivasta laiturille pahamaineisella Robben-saarella, jossa hän tulisi viettämään seuraavat kaksikymmentä vuotta elämästään, vartijat karjuivat ”Huck! Huck!” yrittäessään laiduntaa uusia tulokkaita kuin karjaa, pakottaessaan heidät laukkaamaan ylös vankilaan, jossa heihin kohdistettaisiin lisää nöyryytystä; mutta Mandela ja hänen ystävänsä kieltäytyivät tottelemasta ja kävelivät rauhallisesti, vaikka vartijat uhkasivat tappaa heidät. Sisällä vankilassa päävartija, kapteeni Gericke, meni liian pitkälle kutsumalla Mandelaa ”pojaksi.” ”Katsohan,” oli Mandela vastannut rauhallisena vauhkoontuneelle Gerickelle, ”Minun täytyy varoittaa sinua. Aion viedä sinut korkeimman auktoriteetin eteen, ja tulet olemaan köyhä kuin kirkonrotta kun se prosessi on ohi.”

”Uskomatonta kyllä,” Time raportoi, ”Gericke perääntyi.”

Mutta onko tämä niin uskomatonta? Eivätkö kiusaajat, kohdatessaan yllättävää vastarintaa, yleensä luhistu? Olemme kaikki nähneet tästä esimerkkejä, ja seuraavien kappaleiden aikana emme pelkästään tarkastele muutamia lisää, vaan alamme myös etsimään ilmiölle tieteellistä selitystä.

Seuratkaamme johtolankaa, jonka Time-lehden kirjoittajat hukkasivat. Ensimmäinen yhteys: intuitio vie meidät kuuluisaan tapaukseen neljäsosavuosisataa myöhemmin, kun valta oli Mandelan käsissä, hänen ollessaan Etelä-Afrikan presidentti. Kuten useimmat meistä muistavat, hän pysähtyi kesken virkaanastujaispuheensa, kääntyi arkkivihollisensa, F. W. De Klerkin puoleen, tarttui häntä kädestä ja sanoi ”Olen ylpeä pitäessäni sinua kädestä – että saamme mennä yhdessä eteenpäin… Työskennelkäämme yhdessä lopettaaksemme tämä kahtiajakautuneisuus.”

Mikä on kytkös näiden kahden tapahtuman välillä? Tavalliseen tapaan ajateltuna, kytköstä ei ole. Tavalliseen tapaan ajateltuna jokaisessa konfliktissa, ellei jopa jokaisessa yksittäisessä kanssakäymisessä, tulee olla ”voittaja” ja ”häviäjä.” Voittiko vai hävisikö de Klerk, kun Mandela teki sovinnon eleen? Absurdi kysymys. Entä Mandela? Voi olla, että Nelson Mandela ei pitänyt F. W. De Klerkistä henkilökohtaisella tasolla, mutta luonteenlujuutensa avulla hän pääsi ennakkoluulojensa yli; ja tämän roolinvaihdoksen myötä pystymme helposti näkemään, mikä yhdistää hänen vahvuuttaan Robben-saarella ja hänen vahvuuttaan presidenttinä Johannesburgissa. Tätä kiehtovaa yhteyttä ei huomaa, jos konfliktia ja ihmissuhteita tarkastelee tavalliseen tapaan, mutta uudessa, yleistyvässä tavassa tarkastella konflikteja ja ihmissuhteita se näkyy selvästi: kyky vastustaa kiusaajaa ja kyky antaa kiusaajalle anteeksi – kyky nousta vihan yläpuolelle, vaikka viha olisi täysin oikeutettua – ovat läheisesti kytköksissä. Nämä luonteenpiirteet eivät vain elä rinnakkain, vaan ne myös selittävät toisensa: vahvuus on vahvuutta.

Emme pysty näkemään tätä mielenkiintoista yhteyttä jos ajattelemme, että voima ja vahvuus tarkoittavat vain kykyä voittaa ja hallita. Mandelan suurella roolimallilla, Gandhilla, oli tapana tunnustaa kömmähdyksensä julkisesti; työtovereiden hämmästykseksi hän vaikutti suorastaan nauttivan siitä. Kerran hänen siskonsa oli erityisen huolestunut tunnustuksesta, jonka hän katsoi olevan erityisen vahingollinen. Gandhi pyysi kertomaan siskolleen, että ”omien virheidensä tunnustaminen ei ole tappio. Tunnustus itsessään on voitto.”

Se, että todellinen voima on jotain paljon enemmän kuin toisen hallintaa, selittää ne kummalliset kääntymykset, kun rauhankirjoihin ilmaantuu aiemmin niin vihaisia ja väkivaltaisia yksilöitä. Kun rotuerottelun kannattaja George Wallacesta tuli Alabaman kuvernööri, hän piti kampanjalupauksensa ja kirjaimellisesti ”seisoi koulun ovella” estämässä tummaihoisia opiskelijoita astumasta sisään Alabaman yliopistoon kesäkuussa 1963, tehden itsestään kansallisen rotuerottelun sitkeyden symbolin. Mutta ajan myötä jotain ilmeisesti tapahtui, joka nosti vihan sumuverhon hänen silmiltään, ja maaliskuun 11. päivänä vuonna 1995 hän tuli pyörätuolillaan Selmasta Montgomeryyn suuntautuneen kansalaisoikeusmarssin vuosijuhlaan pyytämään anteeksi marssijoilta, niin tumma- kuin vaaleaihoisiltakin, joita hänen poliisinsa olivat pamputtaneet ja ampuneet vesitykeillä kolmekymmentä vuotta aiemmin. Se vaati rohkeutta – mutta niin vaati myös se, kun hän, eri tavalla ajatellessaan, uhmasi koko maata vuosikymmeniä aiemmin. Life-lehden kannessa olleesta rotuerottelun ikonista tuli sovinnon ikoni. Ei ihme, että Gandhi usein sanoi, että väkivaltaisesta henkilöstä voi tulla väkivallaton, mutta ei pelkurista. Väkivallattomuuden logiikalla tämä on loogista: näemme saman lujuuden ja rohkeuden, mutta paremmassa käytössä.

Toinen yhteys: Yhdistäkäämme nyt aiemmin esitellyt Mandelan elämän tapahtumat, uhmakkuuden ja anteliaisuuden, hänen vaikuttaviin johtamiskykyihinsä – kykyyn luotsata uutta, mitä hirvittävimmistä olosuhteista ilmaantunutta valtiota, jolla oli yhä pelottavan mittaluokan ratkaisemattomia jännitteitä. Tämä on vähän hienosyisempää kuin rohkeus uhmata ja/tai antaa anteeksi: onko johtaja, joka antaa julkisesti anteeksi vihollisilleen, hyvä johtaja? Tietysti on. Se todistaa, että hänellä on valmiuksia ylläpitää järjestystä luovuuden avulla – ilmiö, jota pääsemme tarkastelemaan yksityiskohtaisemmin myöhemmin (erityisesti tämän kirjan kappaleissa viisi ja kuusi). Mutta käsitelkäämme nyt erästä väkivallatonta tapausta, joka ymmärrettiin väärin, ja tällä kertaa ei vain lehdistön toimesta.


Boris Jeltsin panssarivaunun päällä Moskovassa lokakuussa 1991. Kuva (cc): Wikipedia.

Lokakuussa 1991 vastavallankumouksellinen kaappaus, joka olisi työntänyt Venäjän takaisin stalinismiin, estettiin laajan kansannousun avulla. Eräs keskeinen aikakausilehti kuvaili tapahtunutta seuraavasti: ”Vallankaappaus epäonnistui. Hallitus kaatui. Maailma oli kerrankin onnekas.” Mutta elokuun onnistunut kansalaisten vastarinta ei johtunut onnesta; se oli rohkeiden väkivallattomuusaktivistien määrätietoisen toiminnan tulos. Kyseiset henkilöt olivat systemaattisesti opiskelleet väkivallattomia taktiikoita jo kuukausien ajan. Osa heistä oli saanut koulutuksensa workshoppien kautta, joita veti kokeneet amerikkalaiset kouluttajat (joista eräs, ystäväni, oli tehnyt eri puolilla Venäjää keskimäärin kaksi tällaista workshoppia päivässä koko kesän ajan). Kaikki tämä oli tyystin tuntematonta lehdistölle. ”Elokuun vallankaappaus ei tullut yllätyksenä,” kirjoitti aseistakieltäytyjä Alexander Pronozin pian tapahtumien jälkeen. ”Todellinen yllätys oli, kuinka nopeasti vallankumousyritys tukahdutettiin ja että ‘aseena’ tuona päivänä käytettiin väkivallatonta puolustusta.”

Käsittelen myöhemmin lisää tätä erinomaista puolustuskeinoa (kappaleissa 4 ja 8), ja kun sen teen, toivon tekeväni selväksi mitä se voisi tarkoittaa enemmistölle meistä, joille osallistuminen ”people power” -vastarintaan on epätodennäköistä. Tässä vaiheessa haluan korostaa, että vallankumouksen nopea kaataminen, joka vaikutti uutismedian mielestä niin selittämättömältä, niin ”onnekkaalta” – kuten myös, en epäile hetkeäkään, tuon ajan poliittiselle johdolle – ei ollut kumpaakaan. Se oli kovan työn ja uhrautumisen tulos; se noudatti pelin sääntöjä täydellisellä ennustettavuudella. Ei tarvitse olla väkivallattomuusasiantuntija ollakseen tietoinen näistä säännöistä; riittää jos aavistaa, että elämä ei ole niin sattumanvaraista kuin miltä se ensi alkuun näyttää, ja että jokainen ihminen reagoi heille tarjottuun rakkauteen tai vihaan.

Kollegani ja ystäväni Sergei Plekhanov, joka tuolloin työskenteli Neuvostoliiton Pohjois-Amerikan tutkimusinstituutin apulaisjohtajana, ei ollut Moskovassa tuona kriittisenä päivänä kun vallankumous estettiin. Vuotta myöhemmin kuulin hänen kertovan miltä hänestä oli tuntunut katsellessaan televisiokuvia yhtäältä harmaiden muurien ja aseistettujen ajoneuvojen ympäröimästä Kremlinistä, ja toisaalta Venäjän parlamentin valkoisesta marmorista ja lasista tehtyä rakennuksesta, jota vartioivat vain aseettomat ihmiset – mistä muodostui lähes myyttinen kuva siviiliauktoriteettiä vastaan tehtävästä väkivaltaisesta hyökkäyksestä. Muistan yhä hänen äänensä hiljaisen intohimon, joka tarttui hänen ympärillään olleeseen kansainväliseen tutkijaryhmään: ”Ja mitä varusteita heillä oli?” hän kysyi. Mitä heillä oli käytössään puolustautuessaan noita panssarivaunuja ja aseistettuja miehistönkuljetusajeneuvoja vastaan? ”Ei mitään. Ei mitään, paitsi kiihko, legitimiteetin tunne, ja joidenkin ihmisten valmius uhrata oma henkensä.” Toivon, ettei kollegoiltani jäänyt huomaamatta hänen käyttämä ironia, sillä tämä ”ei mitään” on menestyksekkään väkivallattomuuden klassinen resepti: oikea henki, tunne legitimiteetistä (tunne siitä, että tavoitteesi on oikeutettu), ja valmius uhrata – jos tarpeellista, oma henkensä. Nämä ovat juurikin ne kolme asiaa, joiden avulla vastarinta epäoikeudenmukaista hallintoa vastaan onnistuu. Väkivallattomuuden ABC. Ilman tämän ymmärtämistä on mahdotonta selittää mitkä voimat ottivat yhteen elokuussa 1991 – ja miksi ihmiset voittivat.

Jeesus, Gandhi ja väkivallattomuus

“Mutta minä sanon teille: älkää tehkö pahalle vastarintaa. Jos joku lyö sinua oikealle poskelle, käännä hänelle vasenkin. Jos joku yrittää oikeutta käymällä viedä sinulta paidan, anna hänelle viittasikin. Jos joku vaatii sinut mukaansa virstan matkalle, kulje hänen kanssaan kaksi.”

Miten tämä raamatunkohta tulisi ymmärtää? Miksi Jeesus kehottaa olemaan tekemättä pahalle vastarintaa, vaikka itse teki pahuudelle vastarintaa koko julkisen elämänsä ajan? Mitä tekemistä tällä on Mohandas Gandhin vuosisatoja myöhemmin lanseeraaman satyagraha -käsitteen kanssa?

Tervetuloa kuuntelemaan ja keskustelemaan aiheesta Lapinjärven Porlammin kylässä sijaitsevaan San Damianon osuuskunnan Hilda-iltaan torstaina 12.9.2013. Aloitamme 18.00 vesperillä kappelissa ja jatkamme 18.30 osuuskuntatalossa. Esittelijänä Loviisan Rauhanfoorumin pääsihteeri Timo Virtala otsikolla Jeesus, Gandhi ja väkivallattomuus. Lisätietoja aiheesta löytyy blogikirjoituksesta Kertomuksia rohkeudesta: Jeesus Nasaretilainen.

Ilmoittautuminen Eevalle viimeistään 11.9. soittamalla/tekstaamalla numeroon 044 560 0080. Illan osallistumismaksu on 15,00 €. Se sisältää iltapalan kahvi/tee sekä suolaista että makeaa syötävää.

San Damianon osuuskunta
Tuurintie 8
07820 Porlammi
www.sandamiano.fi

Arun Gandhi: passiivinen väkivalta jopa fyysistäkin tuhoisampaa


Arun Gandhi Washington D.C:ssä keväällä 2012. Kuva (cc): Jean Song/MEDILL.

Tässä alla Mohandas Gandhin pojanpojan, Arun Gandhin esipuhe Michael Naglerin kirjaan The Search for a Nonviolent Future. Suomennan kirjaa parhaillaan, ja julkaisen ainakin osia käännöksestä tällä sivustolla, niin että kirjan tärkeä sisältö saa mahdollisimman paljon lukijoita, ja että voitte halutessani kommentoida suomennosta ja parantaa siten tulevan julkaisun kieliasua.

Vaikkei kyseessä olekaan täydellinen rinnastus, minusta silti tuntuu, että nykymaailman tila muistuttaa kuolemansairaan potilaan tilaa. No, saatat ajatella, mitä uutta tässä muka on? Siis siinä, että maailma on sairastunut fataalisti väkivaltaan. Kyllähän me sen tiedämme. Mutta samankaltaisuuksien määrä on hullaannuttanut mieleni.

Tämä henkilö on harras polttaja. Hän on täysin tietoinen tupakoinnin vaaroista, mutta jatkaa silti siinä julkeassa uskossa, ettei mitään vakavaa tule tapahtumaan. Hänen on enemmän tai vähemmän pakko uskoa näin, sillä tapa ei ole enää hänen hallinnassaan. (Minulla oli kerran ystävä, joka – kuultuaan lääkäriltä että hänellä on vain muutama vuosi elettävänään, jollei hän lopeta tupakointia – pelästyi niin, että juoksi ulos tupakalle!) Joka tapauksessa, kun tämä ihminen saa keuhkosyövän, hän ryntää lääkärille ja anoo apua. Lääkäri kertoo, että täydellinen parantuminen on mahdollista vain, mikäli kyseinen henkilö muuttaa elintapojaan radikaalisti ja pysyvästi. Ensinnäkin tupakoinnin lopettaminen. Tämmöisenä hetkenä potilas lupaa tehdä kaiken mitä lääkäri pyytää. Aivan kuten mekin peräännymme kauhuissamme heti sodan tai erityisen hirvittävän väkivallanteon jälkeen – hetkellisesti.

Potilas palaa kotiinsa uuden elämänasenteen kanssa. Mutta parannuttuaan hän palaa vanhojen tapojensa pariin, ja löytää itsensä taas tupakoimassa. Kuten tiedämme, tämä tragedia voi päättyä kuolemaan.

Ymmärrättekö nyt, mitä yritän sanoa? Maailma on sairastunut fataalisti väkivaltaan, ja kun tauti saa äärimmäisen muodon, vannomme parannuskeinojen nimiin; mutta parannuttuamme alamme taas toistamaan tuhoisia tapojamme. Aivan kuten yksilötasolla, myös yhteiskunnan tasolla hoitokeinojen tehokkuus riippuu ennen kaikkea potilaan päättäväisyydestä muuttaa elintapojaan.

Vuosisatojen ajan maailma on ollut siinä määrin väkivaltakulttuurin kyllästämä, että se on tihkunut olemassaolomme ytimeen. Tai siltä ainakin vaikuttaa. Mutta väkivalta ei ole sen luonnollisempaa kuin se, että tuhoaa sisäelimensä jatkuvalla tupakoinnilla. Jos haluamme jatkaa elämistä, ajattelemista ja olemista väkivallan kulttuurissa, emme voi löytää siitä tietä ulos; tilkkutäkkiratkaisun löytäminen tähän ongelmaan on lähes yhtä vaikeaa kuin yrittäisi pysyä kuivana uima-altaassa.

Ymmärtääksemme väkivaltakulttuurin kavalan luonteen on tärkeää ymmärtää väkivallan moninaisuuden. Ei ole vain fyysistä väkivaltaa kuten sotia, tappeluita, mellakoita, hakkaamisia, raiskaamisia, murhia jne., mutta vielä näitäkin tuhoisampaa, ”passiivista” väkivaltaa, jolloin loukkaamme ihmisiä käyttämättä fyysistä voimaa. Tämä on tuhoisampaa, sillä se on näkymätöntä kuin syöpä. Passiivinen väkivalta tulee esille tuhansin eri tavoin, kuten resurssien tuhlaamisena, ylikulutuksena, vihana, ennakkoluulona, nimittelynä, ja sadoin äkkiseltään katsottuna viattomin teoin, jotka satuttavat ihmisiä jopa alitajuisesti. Passiivinen väkivalta antaa polttoainetta fyysisen väkivallan liekille, joten mikäli haluamme sammuttaa tämän liekin, meidän täytyy lopettaa sen ruokkiminen. Miten? ”Meidän on oltava se muutos, jonka toivomme maailmassa näkevämme,” isoisäni Gandhi sanoi.

Palatkaamme vielä analogiaani. Pelottelemalla tupakoitsijan voi saada lopettamaan väliaikaisesti. Nikotiinilaastareiden avulla hänet voi saada lopettamaan hiukan pidemmäksi aikaa, mutta tämäkään keino ei ota huomioon niitä syitä, jotka saivat hänet aloittamaan tupakoinnin. Lopulta, hänelle voi antaa jonkun syyn elää – jonkun korkeamman päämäärän – jonka avulla hän löytää riittävästi pysyvään paranemiseen tarvittavaa tahtoa.

Tämä kirja, jonka on kirjoittanut hyvä ystäväni tohtori Michael Nagler, toimii kaikilla yllä mainituilla tavoilla. Se saa meidät tuntemaan vastenmielisyyttä väkivaltaa kohtaan ja tajuamaan sen turhuuden. Siinä kerrotaan lukuisten esimerkkien avulla kuinka väkivallattomuus toimii, ja käydään läpi lukuisia organisaatioita ja projekteja, joissa on keksitty luovia ja rakentavia vaihtoehtoja erilaisille väkivallan ilmentymille – mukaan lukien niille, joita olemme ehkä tottuneet pitämään väistämättöminä tai ”oikeutettuina.” Ja se inspiroi meitä löytämään tien sellaiseen palkitsevaan elämään, joka pysyvästi suojaa meitä, perheitämme ja maailmaamme väkivallan syövältä. Toivon että tätä inspiroivaa kirjaa luetaan ja käytetään eri puolilla maailmaa.

Arun Gandhi

M. K. Gandhi Institutet for Nonviolence -järjestön perustaja ja presidentti

Väkivallattomuus

Tässä Arndt Pekurinen -luentonäytelmän alustus Jyväskylästä viime viikolta. Alustus käsittelee, Mahatma Gandhia lainatakseni, suurinta voimaa, mitä ihmiskunnalla on koskaan ollut käytössään, eli väkivallattomuutta. Kokonaisuudessaan kyseinen luentonäytelmä löytyy kirjoitettuna täältä, lisää YouTube -pätkiä Jyväskylän luennolta puolestaan löytyy täältä.

Hind Swaraj – vapaudesta


Gandhi vierailemassa pastori J. J. Doken luona Johannesburgissa helmikuussa 1908.

Kirjoitus on julkaistu ensimmäisenä Maan Ystävien lehdessä 1/2011.

Mohandas Karamchand Gandhi, paremmin Mahatma Gandhina tunnettu totuudenetsijä, kirjoitti Hind Swaraj -kirjasen yhdeksässä päivässä marraskuussa 1909 laivamatkallaan Lontoosta Etelä-Afrikkaan. Hän oli nelikymmenvuotias ja asui vaimonsa Kasturban, neljän poikansa ja aateystäviensä kanssa Durbanin lähelle perustamassaan Phoenix -yhteisössä. Hän oli juuri läpikäynyt perustavanlaatuisen elämäntapamuutoksen: entisestä yläluokkaisesta, uskontoihin varauksellisesti suhteutuneesta brittiläistä imperiumia ihailevasta gentlemannista oli tullut syvästi uskonnollista elämää viettävä askeetti, joka teki taukoamatta työtä yhteisönsä hyväksi ja oli valmis uhraamaan omaisuutensa, terveytensä, vapautensa ja jopa henkensä taistelussaan totuuden ja oikeudenmukaisuuden puolesta.

Kuvaavaa hänen työtahdilleen on, että tämän yli satasivuisen teoksen lisäksi hän ehti kyseisellä laivamatkalla myös kääntämään englannista gujaratin kielelle Leo Tolstoin Tarak Nath Das‘ille kirjoittaman, yli kaksikymmensivuisen kirjeen ”A Letter to a Hindu” ja laatia sen tulevaan julkaisuun esipuheet sekä englanniksi että gujaratiksi. Edes kirjoittamiskäden rasittuminen ei pysäyttänyt hänen työntekoaan, vaan hän jatkoi kirjoittamista vasemmalla kädellään.

Kyse oli tietysti intohimosta ja kurinalaisuudesta, mutta myös pitkälle harjaannutetusta keskittymiskyvystä. Eräs hänet Intiassa tavannut uskonnollinen johtaja sanoi Gandhi suuruuden näkyneen juuri siinä, että hän oli koko vierailunsa ajan sataprosenttisesti läsnä ja keskittyneenä juuri siihen ihmiseen tai siihen asiaan mitä hän kulloinkin teki, oli kyse sitten poliittisesta tai uskonnollisesta keskustelusta, syömisestä tai lasten kanssa leikkimisestä. Gandhi jatkoi samanlaisella työ- ja kirjoitustahdilla läpi koko elämänsä. Hänen kootut kirjoituksensa pitävät sisällään sata keskimäärin viidensadan sivun kirjaa, siis yhteensä yli 50 000 sivua julkaistua tekstiä.

Näistä kirjoituksista Hind Swaraj on yksi tärkeimmistä. Se julkaistiin samana vuonna Gandhin perustamassa ja toimittamassa Indian Opinion -lehdessä Etelä-Afrikassa ja seuraavana vuonna kirjana. Huolimatta kirjan radikaalista sisällöstä – Bombayn osavaltiossa se kiellettiin heti julkaisemisensa jälkeen – ja siitä, että hän oli koko ajan valmis hylkäämään vanhoja ajatuksia ja oppimaan uutta, hän ei vuosikymmenienkään jälkeen katsonut kokeneensa mitään, mikä olisi saanut hänet muuttamaan kirjassa ilmaisemiaan näkemyksiä.

Hind Swaraj -kirjoitus sain inspiraation Gandhin Lontoossa muun muassa intialaistaustaisen ekstremistien kanssa käymistään keskusteluista. Swaraj on hindiä ja tarkoittaa itsehallintoa. Kyseessä on intialaiselle väkivallan koulukunnalle ja sen eteläafrikkalaiselle versiolle suunnattu julistus siitä, miten ja millaisen itsenäisyyden Gandhi haluaa Intialle. Toisin kuin hänen keskustelukumppaninsa – kirja on kirjoitettu kysymys – vastaus -muotoon – Gandhi näkee itsehallinnon nimenomaan velvollisuuksien, ei niinkään oikeuksien näkökulmasta. Hänelle swaraj tarkoittaa moraalista kasvua ennemmin kuin materialistista yltäkylläisyyttä, ja kylien omavaraisuutta ennemmin kuin modernia kaupunkielämää ja kansainvälistä kauppaa.

Länsimainen käsitys kehityksestä joutuu kirjassa ankaran kritiikin kohteeksi. Kun Gandhilta kysyttiin, mitä mieltä hän on länsimaisesta sivistyksestä, hän vastasi kuolemattomasti: ”Se olisi hyvä idea.” Länsimaalaiset asuvat paremmin rakennetuissa taloissa kuin aikaisemmin, pystyvät matkustamaan paikasta toiseen nopeammin ja valmistamaan entistä tehokkaampia maanviljelyskoneita ja tappavampia aseita. Länsimaalaisilla on enemmän tietoa, ruokaa, vaatteita ja tavaraa kuin koskaan. Mutta orjuus ei ole kadonnut minnekään, kirjoittaa Gandhi, sillä modernin yhteiskunnan kansalaista orjuuttavat rahan ja sillä ostettavan luksuksen houkutukset.

”Jopa lapsi ymmärtää, että kaikki edellä kuvaamani ei mitenkään voi johtaa moraaliseen kehitykseen. Sivilisaatio pyrkii lisäämään vain ruumiillista mukavuutta ja epäonnistuu surkeasti jopa siinä.” Eräs Gandhin tuon ajan esikuvista, Edward Carpenter, tiivisti länsimaalaisen kulttuurin ydinongelman osuvasti: ”Mitä ikinä omistammekaan, haluamme lisää, ja missä ikinä olemmekaan, haluamme jonnekin muualle.”

Brittiläisten tapojen ja arvojen omaksumisen sijaan Intian tulisi kehittyä omista lähtökohdistaan käsin, ilman elämää syövyttävää kilpailujärjestelmää. Hindi tulisi nostaa maan yleiskieleksi. Taloudellisen järjestelmän tulisi rakentua vuosituhansia vanhan mallin, omavaraisten kyläyhteisöjen ympärille. Koulutuksessa eettisen kasvatuksen tulisi olla ensisijaista, ja sen tulisi pitää sisällään myös mielen, tahdon ja halujen koulutuksen. Eri uskontoja ja eri kasteja on kohdeltava tasa-arvoisesti: ”Yksi kansakunta ja yksi uskonto eivät ole synonyymejä missään maailman kolkassa, eikä niin ole koskaan ollut asianlaita myöskään Intiassa.”

Ensi lukemalla kirja saattaa tuntua liian radikaalilta, torjuuhan Gandhi kehitykselle vahingollisina niin rautatiet, länsimaisen oikeusjärjestelmän, lääketieteen kuin koulutusjärjestelmänkin. Radikaalina sitä pidettiin myös sen ilmestymisen aikoihin. Vaikka Gandhia kutsutaankin Intiassa kansakunnan isäksi, ei voi millään muotoa väittää, että hänen visionsa kehityksestä olisi toteutunut. Intia valitsi teollistumisen, modernisaation ja kaupungistumisen tien jo Gandhin elinaikana. Myös Gandhi myöntää, että Intia ei ole vielä kypsä kirjasessa kuvattuun itsehallintoon. Vuoden 1921 painoksen esipuheessa hän kiistää pyrkivänsä tuhoamaan rautateitä, sairaaloita, koneita ja tehtaita, sillä swaraj ”vaatii suurempaa yksinkertaisuutta ja kieltäytymistä kuin mihin kansa on tälle hetkellä valmis. Ohjelman ainoa kohta, jota nyt toteutetaan, on väkivallattomuus.”

Juuri väkivallattomuuden eli satyagrahan näkökulmasta kirjan kieltäminen oli absurdia, olihan kirjan tarkoitus nimenomaan ohjata väkivaltaan uskovien suuttumus rakentavampaan voimankäyttöön. Satyagraha on voima, jossa viha korvataan rakkaudella, väkivalta itsensä uhraamisella ja kosto anteeksiannolla. Gandhi asetti jo Etelä-Afrikassa asuessaan elämäntavoitteekseen antaa Intian itsenäistymisen kautta maailmalle esimerkin siitä, kuinka mahtavasta voimasta on kysymys. Tässä hän myös onnistui.

Sanoilla miekkaa vastaan


Tukimielenosoitus egyptiläisille Melbournessa, Australiassa 4.2.2011. Kuva (cc): Takver.

Blogosfäärissä eli internetin blogimaailmassa osui silmiin kirjoitus, jossa kerrottiin italialaisesta nuoresta naisesta, performanssitaiteilijasta ja ihmisoikeusaktivistista, joka vuonna 2008 lähti ystävänsä kanssa liftaamaan Milanosta Jerusalemiin. Taiteilijaystävykset olivat pukeutuneet morsiusasuun ja halusivat antaa maailmalle viestin uskosta, luottamuksesta ja rauhasta, ”liitoista ihmisten ja kansakuntien välillä”, kuten he itse asian ilmaisivat. Matka päättyi kuitenkin jo kolmen viikon jälkeen pahimmalla mahdollisella tavalla. Toinen taiteilijoista menetti henkensä julman ja järjettömän väkivallanteon seurauksena. Kirjoittajan johtopäätös on, että väkivalta on osa ihmisen biologista luontoa ja että edellä kerrottu osoittaa, ettei väkivaltaa vastaan ole mahdollista taistella pelkästään sanallisesti.

Ensimmäisestä väittämästä olen samaa mieltä. Väkivalta on osa ihmisen biologista luontoa, ja juuri siksi työtä rauhan eteen täytyy tehdä kaikilla elämän osa-alueilla lakkaamatta. Kuten vietnamilainen buddhalaismunkki, rauhanaktivisti ja kirjailija Thich Nhat Hanh asian ilmaisi, meissä jokaisessa asuu väkivallan siemen. Joka hetki olemme valinnan edessä: voimme joko vaalia, ravita ja kastella tätä siementä, tai kitkeä väkivallan potentiaalia pois. Tämä pätee myös yhteiskuntaan laajemmin. Valintamme poliittisessa keskustelussa, kasvatuksessa, koulutuksessa ja mediassa ratkaisevat, rehottaako keskuudessamme riitojen ja väkivallan ilmapiiri, vai viljelemmekö sovinnon siemeniä.

Sen sijaan jälkimmäisestä väittämästä, siis siitä ettei väkivaltaa vastaan voi taistella sanallisesti, olen täysin eri mieltä. Pelkään pahoin, ettei kyse ole yksittäisen kirjoittajan huolimattomuudesta, vaan laajemmasta väärinymmärryksestä. Etteikö muka olisi olemassa äitiä, joka olisi saanut lastensa riitelyn loppumaan käskemällä, pyytämällä tai vetoamalla? Etteikö olisi portsaria, joka olisi saanut baarissa riehujan rauhoittumaan puhumalla tai poliisia, joka olisi saanut panttivankitilanteen raukeamaan valitsemalla sanansa oikein? Etteikö sotia olisi saatu loppumaan onnistuneiden neuvotteluiden ja taitavien rauhanvälittäjien ansiosta?

Koska näitä tapauksia tapahtuu maailman jokaisessa kylässä joka ikisenä päivänä, voimme paitsi todeta väitteen vääräksi, myös että sen puhdas vastakohta pitää paikkansa: väkivaltaa vastaan on mahdollista taistella sanallisesti. Tätä sanan voimaa voidaan kutsua väkivallattomuudeksi, ja on erinomaisen tärkeää tutkia tarkemmin, miten se toimii. Missä ja koska se on toiminut, ja missä ei? Miksi se toisinaan toimii ja toisinaan ei?

Parhaillaan meneillään olevaa arabimaailman demokraattista liikehdintää voi hyvällä syyllä verrata maailman menestyksekkäimpiin väkivallattomiin vallankumouksiin, joissa miekan voima on kohdattu ja voitettu rohkeudella, rehellisyydellä ja mielikuvituksella: Intian itsenäistymisen 40-luvulla, Amerikan ihmisoikeustaistelu -50 ja -60 -luvuilla, Tšekkoslovakian miehityksen vastustamisen vuonna 1968, Filippiinien kansannousu vuonna 1986, vuoden 1989 vallankumoukset ja apartheidin päättyminen Etelä-Afrikassa 90 -luvulla. Toivoa herättävää arabimaiden kansannousuissa on se, että taustalla näyttää olevan valtava määrä vilpitöntä halua demokraattisempaan ja oikeudenmukaisempaan järjestelmään.

On hyvin valitettavaa, että väkivallattomuudesta voimana puhutaan ja kirjoitetaan niin vähän. Osa edellä mainituista kansannousuista tapahtui spontaanisti, ilman että mielenosoittajilla oli sen enempää käsitteistöä kuin perustietoakaan väkivallattomasta toiminnasta. Toisissa oli taustalla järjestelmällisempää suunnittelua ja koulutusta. Teoreettinen tieto ei tässäkään asiassa, eikä edes käytännön kokemus, takaa onnistumista, mutta parantaa kyllä onnistumisen edellytyksiä.

Tämä kirjoitus on julkaistu ensimmäisenä Loviisan Sanomien Vieraskynä -palstalla 22.3.2011.

Näkökulmia väkivallattomuuteen II

Alla keskiosa Status -lehdelle antamastani haastattelusta. Yllä oleva sarjakuva julkaistiin 1900-luvun alussa Etelä-Afrikassa ja kuvaa satyagrahaa parhaimmillaan: vahva ja hyväntahtoinen.

K: Gene Sharp erottaa toisistaan ideologiaan perustuvan väkivallattomuuden ja ilman ideologista pohjaa tehtävän väkivallattoman toiminnan. Väkivallattomuuden ei siis tarvitse kummuta yksilön eettisestä tai uskonnollisesta ideologiasta, vaan se voi toimia myös yksinkertaisesti parhaana välineenä halutun tavoitteen saavuttamiseksi. Mitä väkivallattomuus merkitsee sinulle?

V: Terminä väkivallattomuus on ongelmallinen, sillä sanana se ei viittaa muuhun kuin väkivallan puuttumiseen. Väkivallattomuudella kuitenkin tarkoitetaan jotain paljon enemmän. Gene Sharpin tekemä jaottelu on yksi tapa lähestyä asiaa. Ilman ideologista pohjaa tehtävä väkivallaton toiminta – jota myös pragmaattiseksi väkivallattomuudeksi kutsutaan – on kaikkea vaikuttamista, jossa ei fyysisesti vahingoiteta toista osapuolta. Ideologinen eli periaatteellinen väkivallattomuus sen sijaan perustuu vilpittömälle pyrkimykselle löytää totuus, yhteisymmärrys ja konfliktin eri osapuolten yhteinen etu. Tavoitteena ei ole vastustajan murskaaminen, vaan niin sanotun vastustajan saaminen tulemaan järkiinsä.

Pragmaattisen väkivallattomuuden – vaihtelevilla motiiveilla tehtävien lakkojen, boikottien, mielenosoitusten ynnä muiden sellaisten – yleisyys on erinomainen asia ja niiden menestyminen todistaa kuinka paljon rohkeudella ja mielikuvituksella voi saada aikaiseksi ilman väkivaltaa. Mutta väkivallattomuuden puhtaamman muodon, jota isä Kolbe toteutti, ja jota Mohandas Gandhi kutsui satyagrahaksi, voima perustuu nimenomaan rehellisyyteen ja pyyteettömyyteen, ja se voima ei tule käyttöön, jos väkivallattomia keinoja käyttää vain saavuttaakseen yksittäisen voiton lukuisten väkivaltaisesti ja väkivallattomasti käytävien eturistiriitataisteluiden tiellä.

Näen väkivallattomuuden ennen kaikkea valtavana potentiaalina koko ihmiskunnalle. Viime vuosina on ollut ilo seurata valtioiden ja kansainvälisten yhteisöjen siviilikriisinhallinnan yleistymistä. Siviilien suorittamaa kriisinhallintaa on esimerkiksi YK:n piirissä tehty jo vuosikymmeniä, mutta siviilikriisinhallinnan uudenlainen järjestäytyminen, erityisesti EU:ssa, on antanut poliitikoille ikään kuin uuden työkalun: enää ei tarvitse valita passiivisuuden ja sotilaallisen väliintulon välillä, vaan kriisialueille voi lähettää myös hyvin koulutettuja ja varustettuja, nopeasti lähtövalmiina olevia siviiliasiantuntijoita turvaamaan, rakentamaan ja välittämään rauhaa.

Myös kansalaisjärjestötaholla tehdään siviilikriisinhallintaa, ja nimenomaan periaatteellisen väkivallattomuuden lähtökohdista käsin. Parhaimpana esimerkkinä lienee järjestö nimeltä Nonviolent Peaceforce, joilla on erittäin rohkaisevia kokemuksia väkivallattoman vaikuttamisen mahdollisuuksista nykyisillä kriisialueilla. Väkivallattomuutta – sekä periaatteellista että pragmaattista – on syytä tutkia, testata ja panna käytäntöön niin valtioiden kuin kansalaisjärjestöjenkin piirissä aivan toisessa mittaluokassa kuin nyt tehdään.

Esimerkit maailmanhistoriasta osoittavat, kuinka valtavan suuria asioita pienillä, spontaaneilla ja heikostikin organisoiduilla väkivallattomilla toiminnalla on saatu aikaan. Jos maailman terävimmät ajattelijat saataisiin ydinpommien ja sotilasstrategioiden suunnittelun sijan pohtimaan väkivallattomien vaikuttamiskeinojen mahdollisuuksia, en usko että esimerkiksi Persianlahden sotaa edeltäneessä tilanteessa väkivallattoman ratkaisun löytäminen olisi ollut lainkaan vaikeaa.

K: Milgramin tottelevaisuuskokeet (sosiaalipsykologian klassikko koesarja 1960-luvulta) puhuvat lohdutonta kieltä ihmisten voimasta toimia omien eettisten periaatteidensa mukaisesta auktoriteettien käskiessä toisin. Koesarjassa koehenkilöt kuvittelivat osallistuvansa muistia koskevaan oppimiskokeeseen. Todellisuudessa kokeessa testattiin kuitenkin sitä, kuinka pitkälle henkilö on valmis menemään totellessaan auktoriteettien käskyjä. Koehenkilö asetettiin sähköiskuja välittävän iskugeneaattorin” eteen ja pyydettiin tätä antamaan jokaisen väärän vastauksen kohdalla asteittain koveneva sähköisku ns. sähkötuoliin sidotulle oppijalle (valekoehenkilö). Perusasetelmassa yli 60% koehenkilöistä totteli – vaikkakin hyvin vastentahtoisesti – loppuun asti, ja antoi iskugeneraattorin voimakkaimman iskun oppijalle. Erilaisin vihjein oli tehty selväksi, että isku tulisi olemaan hengenvaarallinen. (Milgramin koesarja lyhyesti: http://fi.wikipedia.org/wiki/Milgramin_tottelevaisuuskoe) Mitä ajatuksia Milgramin kokeiden tulokset herättävät? Mitä auktoriteettien ns. sokean tottelemisen vähentämiseksi voisi tehdä?

V: Kyseinen tutkimustulos antaa aihetta huolestuttaviin kysymyksiin: Vaivaako ihmisiä moraalinen laiskuus ja selkärangattomuus? Onko enemmistö ihmisistä, kuten tutkimustulos antaa ymmärtää, kykenemättömiä itsenäiseen päätöksentekoon ja täysin auktoriteettien johdateltavissa?

Kyseisen testin alkuperäisiä videotallenteita on nähtävillä YouTubessa. On tuskallista katsella shokkeja aiheuttavien koehenkilöiden tuskaa, kun he luulevat aiheuttavansa tuskaa toiselle koehenkilölle. Vaikka kyseinen koe nähdäänkin yleisesti nykyisen tutkimusetiikan vastaisena, siitä on viime vuosina tehty yllättävänkin tarkkoja toisintoja. Tulokset näistä kokeista on vielä alkuperäistäkin surullisempia.

Auktoriteettien sokean tottelemisen vähentämisessä lasten kasvatus on tietysti avainasemassa. Kyse on kuitenkin paljon moniulotteisemmasta ilmiöstä kuin vain valinnasta autoritatiivisen ja vapaan kasvatuksen välillä. Lapsi tarvitsee holhousta, sääntöjä ja rajoja, mutta on myös erinomaisen tärkeää antaa lapsen tehdä valintoja ja antaa hänen nähdä, millainen vaikutus niillä on ympäristöön. Eettisyyden voi katsoa olevan älykkyyden muoto siinä missä matemaattisuudenkin, ja aivan kuten matemaattista älykkyyttä, myös eettistä älykkyyttä voi opettaa ja oppia.

Niin kyseenalainen kuin Milgramin testi monelta kannalta onkin, sen herättämät kysymykset ovat erinomaisen tärkeitä ja niistä pitäisi keskustella enemmän. Kuvaavaa on, että vaikka kokeeseen osallistuminen oli koehenkilöille silmin nähden tuskallista, ylivoimainen enemmistö heistä oli vuosien jälkeen tyytyväisiä, että osallistui kokeeseen. Kirjallisen palautteen perusteella koe oli ollut heille silmiä avaava.

Epäilemättä myös kokeeseen tutustuminen ja Henry David Thoreaun, Mohandas Gandhin ja Leo Tolstoin kaltaisten ajattelijoiden kirjoituksiin lukeminen voi olla silmiä avartavaa ja saa ihmiset tosissaan pohtimaan, onko kiltteys sitä että tottelee sääntöjä vai sitä että osaa teoissaan ottaa kanssaihmiset huomioon.

Totuuden voima


Tilataideteos yhdysvaltalaisessa puistossa Reedin kaupungissa maaliskuussa 2007. Jokainen valkoinen lippu symboloi Irakissa kuollutta amerikkalaissotilasta. Jokainen punainen lippu symboloi kuutta kuollutta irakilaista. Kuvat: Sarako.

Edellinen kirjoitus herätti kesukstelua Uuden Suomen blogipalstalla. Tässä poimintoja keskustelusta:

K (nimimerkki Vieras mies): Kuinkahan olisi väkivallattomasti voitu estää suomalaisten vienti Siperiaan -39? Tai -44 kesällä? Eihän USA:n olisi WTC-iskujen takia pitänyt aloittaa sotia Irakissa eikä Afganistanissa… Murto-osalla sotien viemistä rahasummista – panostamalla tiedusteluun ja rajojen vartiointiin – olisi tullut parempaa tulosta. Nämä sodathan vain lisäävät terroristien motivaatiota. Koomista,että vihreät hallituspuolueena ja “rauhaa rakastava” TP kannattavat sotimista Afganistanissa vieäpä lähettämällä sinne suomal. joukkoja. Kustannukset maksetaan velkarahalla… Onhan USA saanut joskus paljon hyvääkin aikaisesksi sotimalla. Kuka sen Hitlerinkään olisi pystynyt rauhaan pakottamaan, tai militaristisen Japanin. Korean sodan takiakin vain pohj.korealaiset syövät juuria ja muuta terveellistä ja marssivat polvet jäykkinä kommunistisen diktaattorin komennossa.

V: Olet täsmälleen oikeassa kun kirjoitat, että WTC-iskujen jälkisodat ovat lisänneet terroristien motivaatiota. On käsittämätöntä kuinka vähän tähän motivaatiopuoleen kiinnitetään huomiota. Tiedusteluun ja rajojen vartiointiin panostaminen olisi ollut, kuten kirjoitat, tehokkaampi vaihtoehto terrorismin estämisessä kuin sodat.

Aloittamassasi pohdiskelussa on syytä mennä vielä pidemmälle: mitä jos nuo rahat olisikin laitettu diplomatiaan, kehitysyhteistyöhön, oikeudenmukaisempaan kansainväliseen kauppajärjestelmään? Entä jos pienellä osalla näistä rahoista olisi haalittu yhteen maailman etevimmät tiedemiehet ja -naiset miettimään, miten länsimaat pystyisivät parantamaan Irakin ja Afganistanin nuorisotyöttömyyttä ja perusterveydenhuoltoa? Sen jälkeen heidän suosituksensa olisi toteutettu rahoista tinkimättä.

Minkälainen vaikutus tällaisella projektilla olisi mahtanut olla terrorismia ruokkivaan vihaan ja katkeruuteen?

Olen taipuvainen sille kannalle, että väkivalta aina ja kaikissa olosuhteissa lisää väkivaltaa ja kärsimystä, ja että pitkällä aikavälillä, koko ihmiskunnan henkisen ja moraalisen kehityksen näkökulmasta katsottuna, uhrautuminen ja epäitsekkyys on aina väkivaltaa parempi vaihtoehto.

Toisaalta Baltian maiden historiaan tutustumalla on helppo nähdä, mihin tilanne Suomessa olisi ilman talvisodan sitkeätä ja itsepuolustusta johtanut. Tästä on helppo vetää se johtopäätös, että itsepuolustus väkivaltaa käyttäen (ja siihen varautuminen) oli siinä tilanteessa oikein.

Kysymys siitä, toimiko Suomi (tai liittoutuneet hyökätessään Natsi-Saksan ja Japanin kimppuun) toisessa maailmansodassa oikein ei kuitenkaan millään muotoa ole keskeinen kysymys yllä olevassa kirjoituksessani tai rauhantyössäni yleensä.

Väkivaltaisia ja väkivallattomia keinoja tulisi punnita keskenään tasavertaisesti. Se, että itsenäisen Suomen neljästä sodasta yhdessä oli hyvin selkeä hyvä/paha vastakkainasettelu ei todista väkivallan käytön järkevyyttä nykyisissä ja tulevissa konflikteissa eri puolilla maailmaa yhtään sen enempää, kuin se, että väkivallaton taktiikka osoittautui tehokkaaksi Tsekkoslovakiassa vuonna 1989 todistaisi yksittäisenä tapauksena että väkivallattomuus toimisi automaattisesti aina ja kaikkialla.

Väkivallattomuutta voimana on syytä tutkia ja kokeilla aivan eri mittaluokassa kuin nyt tapahtuu. Väkivallattomuudella en tarkoita pelkästään väkivallan puuttumista, vaan vilpitöntä niin sanotun vihollisen etujen huomioon ottamista, yhteisen edun etsimistä, avoimuutta, rehellisyyttä, uhrautuvaisuutta ja epäitsekkyyttä.

Ihmisiin voi vaikuttaa pelolla, vaihtokaupoilla tai tekemällä hyvällä esimerkillä vaikutuksen, avaamalla uusia näkökulmia, olemalla vilpitön, luottamalla toiseen ja saamalla siten toisen näkemään asiat uudella tavalla. Millaiset pitkäaikaisvaikutukset näillä kolmella hyvin erilaisella voimankäytön muodolla on lasten kasvatuksessa, parisuhteessa, rikollisuuden vähentämisessä ja valtioiden välisissä suhteissa? Voisiko olla niin, että luotamme liikaa ensin mainittuun vaikuttamiskeinoon ja että viimeksi mainittu on jäänyt turhan vähälle huomiolle?

K (nimimerkki Vieras): Näkökulmiahan nuo, joskin yksipuolisia. Mielelläni pohtisin väkivallattomuuden seurannaisvaikutuksia tarkemminkin. Millaisessa maailmassa eläisimme jos väkivaltaisilla öykkäreillä ei olisi mitään uhkaa joutua kohtaamaan voimankäyttöä sen jälkeen kun ovat tehneet etupiirijakonsa keskenään?

V: Kiitos kommentistasi. Ymmärrän pointtisi. Väkivaltaset öykkärit kieltämättä tekisivät etupiirijakoja, jos voimankäytöllä uhkailusta ja sen käytöstä yhtäkkiä luovuttaisiin. Meillä ei kuitenkaan ole mitään syytä lähteä spekuloimaan niin epärealistisilla visioilla. Pysytään tässä maailmassa ja mietitään, millaisia pieniä askeleita tässä tilanteessa voisimme ottaa väkivallattomuuden suuntaan. Lisää tutkimusta, koulutusta ja kokelua: mitä on satyagraha (suomeksi totuuden / sielun voima), missä se on toiminut ja miksi. Pienempiä sotilasmenoja? Pakollinen väkivallattomuuskoulutus yleisen asekoulutuksen sijaan? Lisää varoja kehitysyhteistyöhön (ja turkimusresursseja, sillä kehytyökään ei aina toimi). Aitoa vuoropuhelua Burman, P-Korean ja Zimbabwen “hirmuhallitsijoiden” kanssa. Terrorisminvastaisen taistelun nimissä mittavaa panostusta Lähi-idän nuorisotyöttömyyteen.

Näkökulmia väkivallattomuuteen I

Ohessa alku haastattelusta, jonka annoin Helsingin yliopiston sosiaalipsykologian opiskelijoiden Status -lehdelle 2/10. Haastattelijana toimi Otto Halmesvaara. Kysymyksiä oli yhteensä kuusi, tässä kaksi ensimmäistä, loput julkaisen lähipäivinä.

K: Olet toiminut useissa rauhan asiaa ajavissa järjestöissä (mm. Suomen Rauhanliitto, Suomen Kristillinen Rauhanliike, Loviisan Rauhanfoorumi) ja olet hoitanut useamman vuoden siviilipalveluskeskuksen koulutusvastaavan virkaa. Milloin ja miten kiinnostuksesi väkivallatonta toimintaa kohtaan heräsi?

V: Yksittäisistä tapahtumista ehkä tärkein oli Rauhaa, Peace – pasifismin klassikoita -kirjan lukeminen kymmenisen vuotta sitten (tuolloin kirja oli nimellä Pasifistinen vakaumus). Toivon tämän kirjan saavan mahdollisimman paljon lukijoita, ennen kaikkea sellaisia jotka väkivallattomuudesta eivät ehkä vielä ole innostuneet, sillä kirjan sisältö on silkkaa dynamiittia. Siihen on koottu väkivallattomuutta käsitteleviä esseitä kahden ja puolen vuosituhannen ajalta, muinaisista kiinalaisista ajattelijoista Jeesuksen, Henry David Thoreaun, Bertrand Russellin ja Martin Luther King Jr:n kautta aina Kurt Vonnegutiin saakka. Erityisesti kirjassa olleet Mohandas Gandhin ja Leo Tolstoin tekstit tekivät rehellisyydellään minuun lähtemättömän vaikutuksen ja antoivat sykäyksen tutustua heidän ajatteluunsa tarkemmin.

K: Väkivallatonta toimintaa saatetaan monesti pitää riittämättömänä ja tehottomana keinona konfliktejen ratkaisemiseksi. Politiikan tutkija ja Albet Einstein -instituutin perustaja Gene Sharp kuitenkin toteaa, että hyvin suunniteltu väkivallaton vastarinta voi olla vähintäänkin yhtä tehokas kamppailunmuoto kuin väkivallan käyttäminen. Tälle havainnolle voidaan myös osoittaa historiallista tukea: mm. Venäjän vuoden 1905 vallankumous, Norjan, Tanskan ja Alankomaiden väkivallattoman vastarinnan kampanjat toisen maailmansodan aikana, Mahatma Gandhin johtama väkivallaton Iso-Britannian vastainen toiminta Intiassa 1920- ja 30-luvuilla ja Martin Luther King Jr:n johtama kansalaisoikeustaistelu rotusyrjintää vastaan Yhdysvalloissa 1950- ja 60-luvuilla. (kts. lisää: Gene Sharp – väkivallattomuus realistinen vaihtoehto). 2. Mitä vastaisit väkivallattoman toiminnan tehokkuuteen skeptisesti suhtautuvalle?

V: Lähtisin liikkeelle siitä, mitä meitä yhdistää. Jos väkivallaton toiminta on jonkun mielestä riittämätön ja tehoton keino konfliktien ratkaisemiseksi, yhdistää meitä kuitenkin se, että meidän kummankin mielestä epäkohtiin tulee puuttua ja ne pitää pyrkiä poistamaan. Me emme siis usko että maailman tapahtumat olisivat ennalta määrättyjä, liian monimutkaisia tai salaliiton käsissä, etteikö niihin voisi ja tulisi pyrkiä vaikuttamaan.

Jos epäkohtia kerran on mahdollista poistaa, on selvää että eri toimintamalleja on syytä punnita ja vertailla keskenään. Toimiiko väkivallattomuus -kysymyksen rinnalla on syytä tarkastella myös kysymystä, toimiiko väkivalta. Vastaus riippuu muun muassa tarkasteluperspektiivistä: puhutaanko yksittäisen tilanteen ratkaisusta vai myös kyseisen ratkaisun heijastusvaikutuksista. Esimerkiksi tilanne, jossa kotiin tunkeutunut ryöstäjä karkotetaan talosta aseella uhaten, on yhdestä näkökulmasta katsoen riittävä ja tehokas ongelmanratkaisukeino: ryöstö estettiin ja kukaan ei loukkaantunut. Toisaalta tällainen onnistunut väkivaltainen ratkaisu luo helposti lähiympäristössä uskoa aseiden suojelevaan voimaan ja innostaa ihmisiä ostamaan aseita. Tilastojen mukaan ne tapaukset, joissa talossa olevaa käsiasetta on käytetty oman perheenjäsenten toimesta omaa perheenjäsentä vastaan, eli vahingonlaukaukset, itsemurhat ja perheväkivalta, ovat lähes 40 kertaa yleisempiä kuin ne, joissa aseen avulla on pystytty suojelemaan kodin asukkaita ja omaisuutta (lähde). Toisin sanoen kyseinen ”onnistuminen” todennäköisesti lisää väkivaltaa, mitä voitaneen pitää myös epäonnistuneen ongelmanratkaisun merkkinä.

Ja edelleen: puolalainen pappi Maximilian Kolbe, joka Auschwitzissa 14.8.1941 ilmoittautui vapaaehtoisesti kuolemaan, sen sijaan että erään vangin onnistuneesta paosta seuranneessa syyttömien rangaistuksessa kuolemaantuomitut olisivat valittu sattumanvaraisesti, kuoli, mutta hänen epäitsekkään uhrautumisensa vaikutus jäi elämään. Erään silminnäkijän arvion mukaan Kolben uhrautuminen palautti keskitysleirivankien uskon ihmiskuntaan ja toivon tulevaisuuteen, ja pelasti siten tuhansia. Oliko Kolben väkivallattomuus ”riittävää ja tehokasta” riippuu tarkasteluperspektiivistä.

Sama pätee valtioiden välisiin konflikteihin. Yhdestä näkökulmasta Persianlahden sota vuonna 1991 oli menestys, sillä liittoutuneiden väkivaltaisen painostuksen ansiosta Irakin joukot vetäytyivät vääryydellä valloittamastaan Kuwaitista puolessa vuodessa. Toisaalta tuona aikana yhteensä yli 100 000 ihmisen arvellaan kuolleen taisteluiden ja niiden seurannaisvaikutusten takia. Sodan ja sitä seuranneen kahdeksan kuukauden aikana Irakin imeväiskuolleisuus nousi yli 300 prosentilla, eli välittömien kuolonuhrien lisäksi sodan voi hyvällä syyllä sanoa aiheuttaneen myös yli 200 000 imeväisikäisen lapsen ennenaikaisen kuoleman (lähde). Kyseiseen sotaan liittyi myös maailman kaikkien aikojen suurin öljykatastrofi, jossa yli miljoona tonnia raakaöljyä päästettiin mereen. Se on noin kaksi kertaa enemmän kuin tänä vuonna Meksikonlahdella. Voiko tätä kutsua onnistuneeksi ongelmanratkaisuksi?

En väitä tietäväni miten Saddam Husseinin joukot olisi saatu vetäytymään Kuwaitista väkivallattomasti, enkä myöskään etteikö väkivalta koskaan eikä missään olosuhteissa voisi olla toimiva ongelmanratkaisukeino. Mutta tarkasteltaessa menneitä konfliktinratkaisuyrityksiä ja yritettäessä löytää ratkaisua meneillään oleviin konflikteihin olisi tärkeää tarkastella valittujen ja valittavien keinojen vaikutuksia useasta perspektiivistä. Sekä väkivaltaisilla että väkivallatomilla keinoilla on välittömien vaikutustensa lisäksi heijastusvaikutuksensa.

Yksi heijastusvaikutus on esimerkin voima: millaisen signaalin hyväksyttävistä ongelmanratkaisukeinoista esimerkiksi Persianlahden sota lähetti ja nykyinen Irakin sota lähettää ns. hauraille valtioille ja terroristeille? Jos ja kun lännen ”sivistysvaltiot” kerran käyttävät väkivaltaa ongelmanratkaisukeinonaan, miten ne voivat vaatia, etteivät muut toimijat saisi käyttää sitä?

Mainitsemasi esimerkit – joihin ja lukuisiin muihin voi Sharpin kirjaa perusteellisemmin tutustua Tv -sarjassa ja kirjassa nimeltä ”A Force More Powerful” – osoittavat, kuinka fantastisen suuria muutoksia rohkeutta, mielikuvitusta ja itsensä alttiiksi laittamisella on maailmanhistoriassa saatu aikaan. Väkivallattoman vaikuttamisen historiaan tutustuminen saa väkivallan näyttämään paitsi barbaariselta, ennen kaikkea mielikuvituksettomalta.

Tietystä näkökulmasta katsottuna periaatteellisen väkivallattomuuden harjoittaja ei voi epäonnistua, sillä vaikka hänen ajamansa asia ei toteutuisi, ja vaikka hän menettäisi vapautensa, terveytensä tai jopa henkensä, hän teki kuitenkin kaikkensa oikeudenmukaisuuden toteutumisen puolesta. Jos hän olisi toiminut toisin, eli omaatuntoaan vastaan, hän olisi epäonnistunut.

Kuva: Maximilian Kolbea esittävä ikkunamaalaus Fransiskaanikirkossa Szombathely’ssä, Unkarissa. Kuvan käyttöoikeudet (pd): Primaryspace.)

Re(de)fining Work Against Violence

Crises, Conflicts and Development: Multifaceted Perspectives to Security 11. – 12.2.2010 Helsinki, Finland. Organizer: Finnish Society for Development Research. Website: http://www.kehitystutkimus.fi/conference.

Given my background as a peace activist and peace educator – not as a scientist – this is not going to be a academic paper in the traditional sense. I’ll tell about my impressions from the field, how I see the aim of peace education, the problems of peace education in Finland today, and finally I’ll share some suggestions on how to make the situation better.

The Aim of Peace Education

In November 2009 I traveled around Sarajevo, the capital of Bosnia Herzegovina, interviewing people about their home town. I met artists, bureaucrats, activists, small-business owners and religious professionals, who were very eager to talk about the great spirit of Sarajevo, and also about the difficult times during the siege of 1992 – 1996. At the end of each interview I had some standard questions, and one of them was: What can we do in order to prevent future wars. Most of the people had great difficulties to answer this question. “Punish the real war criminals, the soldiers, not only the leaders,” answered one. “Make the media promote tolerance,” said another. “People should travel more,” answered the third, but these where exceptions. Almost everyone else didn’t answer the question at all.

As a peace activist and peace educator, I ask this question regularly, both to myself and my pupils, but also to people outside of the peace education field. Instead of an answer, very often I face skepticism. “Wars have always existed and will always exist. You can’t heal the world by hugging each others and avoiding military service,” as one person answered to my invitation to Loviisa Peace Forum. I had not asked him to hug anyone or avoid military service, but welcomed him to contemplate how are we to reduce violence in our society.

Apathy is the biggest obstacle engaging people in peace and human rights work. If people don’t believe it is possible to preempt wars and reduce violence, then the struggle is lost from the outset. From one perspective people who have fallen into apathy are right: in the colossal questions of humankind, the possibilities of one person alone to have effect on events is minimal. But also the opposite is truth: in order to make the changes in society, the work by an individual is crucial. The same paradox is perhaps easier to see in democratic elections. By looking back at the latest elections one can conclude that one’s vote didn’t matter at all based on the end result of the election. The result of the election would have been the same if one had voted differently. On the other hand, an equally undisputable fact is that individual votes, and nothing else, determined the election.

One truth, two perspectives. From the latter perspective, peace education is one of the most valuable things one can imagine. In the time of slavery there where many people who thought the slavery system pitiable, inhuman and morally wrong, but who didn’t believe it was realistic to change it. The same kind of attitude was common under feudalism, colonialism and public beheadings. The moral development of humankind has occurred thanks to those people who believed the possibilities for an individual to influence the surrounding world, even in global issues. One of the most important input peace educators are having to our society is keeping the hope alive and the apathy away.

A UNICEF working paper on Peace Education defines peace education as “the process of promoting the knowledge, skills, attitudes and values needed to bring about behaviour changes that will enable children, youth and adults to prevent conflict and violence, both overt and structural; to resolve conflict peacefully; and to create the conditions conducive to peace, whether at an intrapersonal, interpersonal, intergroup, national or international level” (Fountain, p. 9). Making it more simple, I see two questions at the core of peace research, peace activism and peace education: How can we reduce the amount of violence in our society? What can we do in order to prevent future wars?

The Challenges

Unfortunately peace work doesn’t enjoy a very high level of financial or moral support from our society. In fact, it is considered to be unrealistic, idealistic, old fashioned and even harmful. Considering the outright aim of the peace work described above, and the fact that we have on our side religious and cultural icons from Jesus to Einstein, Gandhi to John Lennon, and Buddha to Charlie Chaplin, it is quite an achievement that we have succeeded to marginalize ourselves.

What has gone wrong? Why is the message not reaching the audience? In Finland the problem is partly historical. During the Cold War, the biggest peace organization had a strong reputation of having close ties with the Soviet Union and even now, twenty years after the collapse of the communist block, that reputation is still alive (Metsämäki).

Another problem, linked to the first one, is that the key concepts of peace education – peace, pacifism and non-violence – are loaded with emotions and prejudices or are widely misunderstood.

According to the Finnish language dictionary, pacifism is the same as peace ideology, which in turn means “striving to avoid wars” and “striving towards a situation where nations are interacting peacefully.” Most of the English dictionaries in the Internet, including Encyclopedia Britannica, define pacifism as a generic term which includes a diverse set of beliefs. One of these beliefs is absolute pacifism, which rejects all violence and war of any kind. The other form of pacifism is conditional pacifism. Conditional pacifists are against war and violence in principle, but they accept that there may be circumstances when war will be less bad than the alternative. The New Penguin Encyclopedia defines all pacifism as absolute pacifism. According to it, pacifism is rejection of all wars. Dictionary.com is equally one-sided: pacifism is opposition to war or violence of any kind.

Both definitions at the opposite extremes – “pacifism is striving to avoid wars” and “pacifism is opposition to war or violence of any kind” – are problematic in their own ways. The first, because it makes almost everybody a pacifist and the latter, because according to it almost no one is a pacifist. Armies have been established and armaments intensified in the process of striving to avoid wars. If we define as pacifist everyone who strive to avoid wars, we also have to include those who would classify themselves as opponents of pacifism. If we, on the other hand, define only absolute pacifism as pacifism, we are forced to exclude most of those who characterize themselves as pacifist. Neither of these options are purposeful.

The origin of the word “pacifism” is from the Latin word paci- (from pax) meaning “peace” and -ficus meaning “making” (Stamford Dictionary of Philosophy). From this point of view “peacemaker” would be a better translation for pacifist than “a supporter of peace ideology.” Peacemaker would emphasize working toward something, rather than being against something. At the same time it would also solve the problem of who is defined as a pacifist and who is not; a pacifist would be a person who is doing deeds in order to strive towards peace.

Another basic concept of peace education, non-violence, is also causing confusion. Linguistically speaking, “non-violence” is a negation and referring only to the absence of violence, rather than describing the action of problem-solving in a positive way. The most famous advocate of non-violence, Mohandas Gandhi, started by using the term civil disobedience, which he had adopted from an American author Henry David Thoreau. Gandhi later rejected this term, because he felt that his fight was not disobedient, since he was fighting for a just cause. He was obeying his conscience, whereas his opponents who were putting immoral laws into action were disobedient toward their conscience. Gandhi moved to use Leo Tolstoy’s term passive resistance. This term is still widely used in Finland, especially when referring to the non-violent resistance against the Russification of Finland in the beginning of 20th Century. But there is reason to ask how distributing forbidden leaflets and literature, and organizing forbidden meetings and strikes can be considered passive.

Gandhi stopped using the term passive resistance, because it was inadequate to express the real meaning of the method and it was being looked upon as a “weapon of the weak.” The method is not about passivity, and it’s not a method for the weak. It is active intervention against injustice with potentially dangerous consequences, and only the morally and emotionally strong can use it. One more reason to give up both “passive resistance” and “non-violence” was that Gandhi wanted an Indian name for the movement that was primarily Indian (Chadha, p. 125). In Johannesburg, South Africa, on September 11th 1906, Gandhi launched the first satyagraha -campaign. The term satyagraha is a synthesis of the Sanskrit words satya (meaning “truth”) and agraha (”insistence”, or “holding firmly to”). He stuck to this term for the rest of his life.

This movement is no longer only an Indian movement. There is much to learn from the effectiveness, wiseness, firmness and honesty of this method. But since satyagraha is a Sanskrit term that only a handful of people would understand without explanation, there is still a need for a understandable, proactive term. According to Michel N. Nagler, professor at University of California, Berkeley, there have been suggestions to use “integrative power” (from K. E. Bouldings book, Three Faces of Power) instead of non-violence. Integrative power – or why not integrative conflict resolution – would highlight the problem solving and creative side of the method.

Suggestions

It is possible to change the language and start talking about “global(ization) education” instead of “peace education”, “work against violence” instead of “pacifism”, and “integrative conflict resolution” instead of “non-violence”, but that would not solve the core problem, which is that the peace education message is not accepted or understood by the general populace.

From my ten years of experience in the field, I would say that we peace educators need to be less withdrawn. We need to be more active communicating outside our own seminars and our own magazines. We need to stop talking about world peace, and concentrate on aiming to reduce violence instead. We need to keep in mind the effects our language have on the listeners.

In one of his last lectures, historian Howard Zinn (1922 – 2010) talks about the Holy Wars of the Unites States, meaning three wars that are barely ever criticized: the American Revolution, the Civil War and World War II. Zinn points out that even though these wars accomplished something good, they where extremely disastrous and that unbearable wrongdoings happened on both sides of the battlefield. Zinn’s point is that these wars also need to be examined carefully and critically, because the existence of the concept of a “good war” that has been created around these violent conflicts makes it possible for some to justify wars that are obviously bad, like Vietnam (1959 – 1975), Grenada (1983) and Iraq (2003 -).

Very often I have faced situations where this same phenomena has happened in people’s minds when they think about pacifism. They think about an extreme case where violence is justified, and thereafter they draw conclusions that violence is acceptable and unavoidable elsewhere also. This is why it is so important for peace educators to make clear that even though some violence in rare situations might be justified, it doesn’t lessen the importance of work that strives to reduce violence in the world.

In his autobiography Johan Galtung, the founder of peace and conflict studies, describes the difficulties peace studies faces today and compares them with the difficulties that medical science had for hundreds of years with the monopoly of church and religion (Galtung, p. 131). This comparison is worth developing further. According to the Royal Pharmaceutical Society of Great Britain the purpose of medical science is to “diagnose, treat and prevent illness and disability” (PhP). With this in mind, why wouldn’t we announce that the purpose of peace studies and peace work is to diagnose, treat and prevent violence and war. Medicine fights against diseases, while peace work fights against violence. Every time a disease is cured, or a violent act is prevented, we have gained a significant win for humankind.

This is a very important argument against the most common form of skepticism peace work faces. The work of reducing violence and preventing wars is not more radical or idealistic than the medical profession’s work to cure diseases. Diseases are always going to exist, as well as violence between some people and groups. This is not an argument against peace work, but quite the opposite. This is the reason to do peace work.

Chadha, Yogesh: Gandhi, A Life (In UK: Rediscovering Gandhi). John Wiley & Sons, Inc., New York, 1998.
Fountain, Susan: Peace Education in Unicef. Unicef, New York 1999.
Galtung, Johan: Rauhan tiellä. Tammi, Helsinki 2003.
Metsämäki, Mikko: Taistelu rauhasta – Sadankomitea ja Rauhanpuolustajat 1960-luvun Suomessa. Pro gradu. University of Helsinki 2001.
Nagler, Michel N.: Lecture at the University of Berceley 2006: http://xrl.us/bf2qph
Royal Pharmaceutical Press (Pharmaceutical Society of Great Britain): Home / Online Resources / Healthcare Communication: Model Answers. www.pharmpress.com
Suomen kielen perussanakirja. Edita, Helsinki 2001.
Stanford Encyclopedia of Philosophy: http://plato.stanford.edu/entries/pacifism/
Zinn, Howard: “Three Holy Wars”, lecture at the University of Boston Nov 11th, 2009: http://www.democracynow.org/

Mohandas Gandhi (1869-1948)

Gandhi_500px
Madras, Intia, vuonna 1946. Kuva skannattu Peter Ruhen kijasta Gandhi.

Mohandas “Mahatma” Gandhi syntyi Intiassa, opiskeli Lontoossa, asui 21 vuotta Etelä-Afrikassa, kunnes vuonna 1914 muutti takaisin synnyinmaahansa ja nousi – ilman muodollista asemaa – yhdeksi maailmanhistorian suurimmista kansanjohtajista. Hänen taktiikkansa oli rehellisyys, avoimuus, ehdoton väkivallattomuus, valistus, vapaaehtoinen köyhyys, median taitava hallinta ja ilmiömäinen kurinalaisuus.

Hän kasvoi täyteen mittaansa virheiden ja erehdysten kautta. Hän tavoitteli paitsi Intian itsenäisyyttä, myös intialaisten työläisten ihmisoikeuksia Etelä-Afrikassa, eri uskontoryhmien välistä kunnioitusta ja kastittomien aseman parantamista. Hän eli tolstoilaisen ihanteen mukaan rakennetuissa yhteisöissä, jossa keskeisiä arvoja olivat lähimmäisenrakkaus, ehdoton pasifismi ja yksinkertainen elämäntapa, ja joissa tehtävät ja resurssit jaettiin tasaisesti kaikkien kesken.

Häin luopui termistä ”passiivinen vastarinta”, koska näki taistelevansa aktiivisesti pahuutta, epäoikeudenmukaisuutta ja väkivaltaa vastaan, ja käytti sen sijaan termiä satyagraha, totuuden voima. Keskeistä totuuden voiman käytössä on, ettei itse sorru käyttämään niitä keinoja, joita vastaan taistelee. Vihaan pitää vastata rakkaudella. Pelko oli hänen mielestään synneistä pahin.

Itsenäisyystaistelussa hänen aseenaan olivat ostoboikotit, epäoikeudenmukaisuuksien esillenostaminen ja yhteistyöstä kieltäytyminen. Vallankäyttöön liittyy aina vallan kohteiden jonkinasteinen hyväksyntä: 200 000 virkamiestä ja poliisia eivät pysty hallitsemaan 350 miljoonaa intialaista muuta kuin intialaisten suostumuksella. Vankilaan he eivät mahtuisi.

Intian itsenäistyttyä hindujen ja muslimien väkivaltaisuudet kiihtyivät. Gandhi julisti olevansa syömättä, kunnes väkivaltaisuudet loppuisivat. Gandhi sai tahtonsa läpi ja lopetti nälkälakkonsa pyytämällä lasin appelsiinimehua.

Seuraavana vuonna Gandhi murhattiin, mutta hänen aatteensa elää. ”Vihaa syntiä, rakasta synnintekijää,” hän neuvoi.

Ensimmäisen kerran Gandhi julisti satyagrahan syntyneeksi Johannesburgissa, Etelä-Afrikassa syyskuun 11. päivänä vuonna 1906. Oheinen videoklippi on Richard Attenborough’in elokuvasta Gandhi ja kertoo tuosta hetkestä. Suosittelen kyseistä elokuvaa lämpimästi, se seuraa hyvin tarkkaan Gandhin elämän todillista kulkua.

Gandhin mukaan satyagraha on “totuuden voima, rakkauden voima tai sielun voima. Satyagrahan harjoittaja koettaa voittaa pahan hyvällä, vihan rakkaudella, valheen totuudella, väkivallan väkivallattomuudella.”

Satyāgrahan kolme periaatetta ovat

1. satya eli totuus, avoimuus, rehellisyys
2. ahiṃsā eli kieltäytyminen muiden vahingoittamisesta
3. tapasyā eli uhrautumishalu.

Tässä suomennokseni:

Gandhi: Haluan toivottaa teidät kaikki tervetulleiksi. Aivan kaikki. Meillä ei ole salaisuuksia. Aloittakaamme puhumalla kenraali Smutsin uudesta laista. Kaikilta intialaisilta, niin miehiltä kuin naisiltakin, aiotaan ottaa sormenjäljet. Aivan kuin rikollisilta. Ainoaksi lailliseksi avioliitoksi tulee kristillinen avioliitto. Tämän uuden lain mukaan vaimomme ja äitimme ovat siis huoria, ja jokainen mies täällä on äpärä.

Gandhin takaa: Hän on tullut aika hyväksi tässä.

Gandhi: Poliisi, joka ohittaa intialaisen asunnon – en kutsuisi niitä kodeiksi – saa astua sisään ja vaatia sen intialaisen passia, jonka asunto se on.

[Yleisöstä kuuluu tyytymättömyyden osoituksia.]

Gandhi: Hänen ei tarvitse seistä ovella. Hän saa astua sisään.

Yleisöstä #1: Minä vannon Allahin kautta, että tapan ne miehet, jotka loukkaavat tuolla tavalla huonettani tai vaimoani. Ja annan hirttää heidät.

Yleisöstä #2: Minä sanon: puheista ei ole mihinkään… tapeteaan virkamiehet, ennen kuin he loukkaavat yhtäkään intialaista naista. Sitten he voivat miettiä uudestaan tuollaisten lakien merkitystä.

Yleisöstä #3: Tämän asian puolesta minä olen valmis kuolemaan.

Gandhi: Ihailen tuollaista rohkeutta. Tarvitsen tuollaista rohkeutta, sillä myös minä olen valmis kuolemaan tämän asian puolesta. Mutta ystävät: ei ole sellaista asiaa, jonka puolesta olen valmis tappamaan. Mitä tahansa he tekevätkään meille, me emme hyökkää kenenkään kimppuun, emme tapa ketään… mutta meistä kukaan ei anna sormenjälkiämme, ei kukaan. He tulevat vangitsemaan meidät, he tulevat sakottamaan meitä, he tulevat takavarikoimaan omaisuutemme, mutta he eivät voi viedä itsekunnioitustamme, jos me emme sitä anna.

Yleisöstä #4: Oletko ollut vankilassa? He hakkaavat meitä, he kiduttavat meitä! Minä…

Gandhi: Minä pyydän teitä taistelemaan. Taistelemaan heidän vihaansa vastaan, ei provosoimaan sitä. Me emme iske lyöntiäkään. Mutta me otamme niitä vastaan. Kipumme kautta autamme heitä ymmärtämään heidän epäoikeudenmukaisuuden. Ja tämä tulee sattumaan, aivan kuten kaikki taistelu sattuu. Mutta me emme voi hävitä. Emme voi. He voivat kiduttaa ruumistani, katkaista luuni, jopa tappaa minut. Silloin heillä on kuollut ruumiini. Ei tottelevaisuuttani.

[Yleisö taputtaa.]

Gandhi: Olemme hinduja ja muslimeja, Jumalan lapsia joka ikinen. Vannokaamme juhlallinen vala, Hänen nimessään, että missään olosuhteissa, me emme alistu tälle laille.

(Kirjoitus on Väkivallaton konfliktinratkaisu -luennon 8. osa.)

Väkivallaton konfliktinratkaisu -luento, osa 1

Zhongdian_099.JPG
Yksi maailman kuuluisimmista väkivallattomista vastarinnoista jatkuu Kiinalaisten miehittämässä Tiibetissä. Tämä kuva on otettu Kiinan ja Tiibetin raja-alueella vuonna 2005.

Alustus

Kuvitelkaa lapsi, joka hyökkää kimppuunne. Sellainen neli-viisivuotias, joka täydellä raivolla juoksee teitä kohti, alkaa potkia nilkoille, ja lyö ja puree minkä ehtii. Kuinka tähän reagoisitte?

Käsitykseni mukaan kukaan tervejärkinen aikuinen ihminen ei lähtisi osoittamaan fyysistä vahvemmuuttaan. Todennäköisesti yrittäisitte rauhoittaa häntä, saada hänet tulemaan järkiinsä ja selvittäisitte, mistä raivostuminen johtuu. Pyrkisitte kaikin tavoin ratkaisemaan syntyneen konfliktin väkivallattomasti.

Tiedätte olevanne fyysisesti ja henkisesti vahvempia, ja moraalisesti oikeassa. Teillä ei ole mitään pelättävää. Lapsessa sen sijaan on jotain pahasti vialla. Hän pelkää ja on poissa tolaltaan. Te tiedätte olevanne oikeassa, ja haluatte auttaa häiriintynyttä lasta.

Tässä on väkivallattoman konfliktinratkaisun ydin. Kyseessä on moraalisesti ja henkisesti vahvemman keinosta heikompaa kohtaan. Pyrkimyksenä ei ole vastustajan murskaaminen, vaan saada hänet tulemaan järkiinsä.

Väkivallatonta konfliktinratkaisua on ollut aina ja tulee aina olemaan. Väkivallaton konfliktinratkaisu on huomattavasti yleisempää kuin väkivalta. Arkipäiväisyytensä takia väkivallaton konfliktinratkaisu saa vähemmän huomiota kuin väkivalta.

Kuvitelkaa esimerkiksi veljeksiä, joille tulee erimielisyyttä perinnönjaosta. Jos he ratkaisevat riitansa puhumalla, kukaan tuskin saa tietää, että heillä mitään ristiriitaa on ollutkaan. Jos he päätyvät nyrkkitappeluun, saavat naapurit siitä syyn juoruilulle. Puukkotappelulla “ratkaistu” perintöriita sen sijaan päätyy helposti paikallislehteen, ja ampumavälikohtaus puolestaan valtakunnan mediaan. Jos perintöriita päättyy kirveellä suoritettuun palottelumurhaan, tulee siitä vuosikymmenen uutinen ja sukupolvelta toiselle kerrottu legenda.

Sama pätee maailmanhistoriaan. Historiankirjat keskittyvät kuvailemaan väkivaltaisia sotia, vaikka rauhanaika on normaalimpi olotila.

Huomion kiinnittyminen väkivaltaan on luonnollista, sillä epänormaali kiinnostaa enemmän kuin normaali. Tästä ei kuitenkaan saa vetää sitä johtopäätöstä, että ihmiskunnan historiassa väkivaltainen konfliktinratkaisu olisi yleisempää kuin väkivallaton.

Voidaan jopa kysyä, onko väkivaltaista konfliktinratkaisua edes olemassa. Eikö väkivaltaisen toiminnan jälkeen aina joku jää katkeraksi, vihaiseksi tai pelokkaaksi? Onko olemassa tilanne, jossa väkivallan jälkeen ongelmaa ja konfliktia ei enää ole?

Tappelun jälkeen hävinnyt osapuoli jää yleensä hautomaan kostoa. Vankilaan suljettu osapuoli ei ole kadonnut minnekään, vaan istuu siellä vankilassa. Jos taas vastustaja on murhattu, hänelle jää kymmeniä tai satoja sukulaista ja ystäviä katkeraksi, vihaiseksi ja kostonhimoiseksi.

Anteeksianto on keskeistä väkivallattomassa konfliktinratkaisussa. Anteeksianto, kostokierteen katkaiseminen on nimenomaan vahvemman ja viisaamman mahdollisuus ja velvollisuus. Hiiri ei voi antaa kissalle anteeksi, kirjoitti Mohandas Gandhi.

Asia on kiteytetty myös suomalaiseen sananlaskuun: viisaampi väistää.

Gandhi_and_Kasturbhai_1902.jpg
Mohandas “Mahatma” ja Kasturbhai Gandhi Etelä-Afrikassa vuonna 1902. Kuva: Wikipedia.

Käsitteitä

Ahimsa Sanskriitinkielinen termi väkivallattomuudelle (himsa = väkivalta)

Kansalaistottelemattomuus Sellaisten lakien, asetusten, sääntöjen, määräysten tai asevoimien tai poliisien käskyjen noudattamatta jättäminen, jotka koetaan perimmiltään moraalittomiksi

Pasifismi eli rauhanaate. Pasifismi merkitsee sodanvastaisuutta ja pyrkimystä saavuttaa tavoitteet täysin väkivallattomin keinoin ja samalla ennaltaehkäistä konflikteja. Absoluuttinen pasifismi hylkää kaiken väkivallankäytön yhteiskunnassa pyrkien saavuttamaan tavoitteensa täysin väkivallattomin keinoin. Osa pasifisteista saattaa hyväksyä jonkinlaiset valtion sisäiset pakkokeinot tai väkivallan itsepuolustuksena.

Passiivinen vastarinta Näennäistä mutta hidasta ja tehotonta auktoriteettien tottelemista sen sijaan, että turvauduttaisiin avoimeen vastarintaan tai tottelemattomuuteen

Rauhanaate Pyrkimys sotien välttämiseen ja kansojen rauhanomaiseen kanssakäymiseen, rauhanasia, pasifismi. (Suomen kielen perussanakairja)

Satyāgraha (sanskritiksi satya ‘totuus’ + a-graha ‘pyrkimys’) tarkoittaa väkivallattoman vastarinnan filosofiaa. Mahatma Gandhi käytti satyāgrahaa Etelä-Afrikassa apartheidia vastaan ja taisteli sen avulla Intian itsenäisyyden puolesta. Satyāgrahan kolme periaatetta ovat 1) satya eli totuus, avoimuus, rehellisyys 2) ahiṃsā eli kieltäytyminen muiden vahingoittamisesta 3) tapasyā eli uhrautumishalu. “Satyagraha on totuuden voima, rakkauden voima tai sielun voima. Satyagrahan harjoittaja koettaa voittaa pahan hyvällä, vihan rakkaudella, valheen totuudella, väkivallan väkivallattomuudella.”

Siviilivastarinta Muiden kuin sotilaiden tekemä vastarinta hyökkääjää tai miehittäjää vastaan

Väkivallaton konfliktinratkaisu Keino ratkaista konfliktit väkivallattomasti

Väkivallattomuus tai väkivallaton vastarinta on moraalifilosofia tai toimintastrategia, jonka periaatteena on kieltäytyä fyysisestä voimankäytöstä sosiaalisen, taloudellisen tai poliittisen muutoksen aikaansaamiseksi. Kyseessä on vaihtoehto alistumiselle ja aseelliselle voimankäytölle, ja sen keinoja ovat muun muassa symboliset protestit, taloudellisesta tai poliittisesta yhteistyöstä kieltäytyminen eli boikotit sekä kansalaistottelemattomuus.

***

Gandhi käytti sanskritin kielisiä termejä ahimsa ja satyagraha myös kirjoittaessaan englanniksi, koska ei pitänyt englanninkielisiä käännöksiä riittävän kuvaavina. Hän ei pitänyt termistä passiivinen vastarinta, koska väkivallaton vastarinta on aktiivista epäkohtiin puuttumista.

(Julkaistu 2.3.09, muokattu 3.3.09 klo 21)

Väkivallatonta vaikuttamista

Tianasquare.jpg
Tuntemattomaksi jäänyt kapinallinen Taivaallisen rauhan aukiolla kesäkuussa 1989. Kuva: Jeff Widener.

Lapinjärven koulutuskeskuksessa tänään avattavassa Gandhi-King-Ikeda näyttelyssä esitellään kolme miestä, kolmelta eri aikakaudelta ja kolmesta eri uskontokunnasta. Erilaisista taustoistaan huolimatta heidän ideologiansa, päämääränsä ja toimintatapansa olivat ja ovat hämmästyttävän yhtenäiset.

Näyttelyssä keskitytään erityisesti seuraaviin teemoihin:

* Kohtalon muutos: Opettajilla ja esikuvilla oli suuri vaikutus Gandhin, Kingin ja Ikedan elämään. Ja edelleen: Gandhi, King ja Ikeda ovat esikuvina, inspiraation lähteenä ja esimerkkinä meille.

* Ihmiskunta sydämen asiana: Gandhi, King ja Ikeda uskoivat jokaisen synnynnäiseen ihmisarvoon.

* Teoriasta käytäntöön: Gandhi, King ja Ikeda muuttivat periaatteensa käytännön toiminnaksi.

* Vastoinkäymiset ja vastarinta: Gandhi, King ja Ikeda voittivat vaikeudet ja käyttivät niitä henkisen kasvun lähteenä.

* Väkivallattomuus: Gandhille, Kingille ja Ikedalle väkivallattomuus oli elämäntapa ja keino toteuttaa positiivisia muutoksia yhteiskunnassa.

Näyttelyn avajaisiin liittyen Sjökullan kartanon entisessä sikalassa, eli koulutuskeskuksen nykyisessä luentosalissa esitetään keskiviikkona 1.8. klo 13.00 alkaen kolme yleisöluentoa, joista tässä lyhennelmät.

Luento 1: Köyhän miehen rikas perintö – Mohandas K. Gandhin elämä, päämäärät ja periaatteet (Luennoitsijana Timo Virtala)

Gandhi_London_1906.jpg
Gandhi ennen haksahtamistaan tolstoilaisuuteen.

Luennon alkuvaiheessa käydään läpi Mohandas Karamchand Gandhin (1869 – 1948), myöhemmin Mahatmana tunnetun miehen elämä. Hän syntyi Intiassa, opiskeli Lontoossa, asui 21 vuotta Etelä-Afrikassa, kunnes vuonna 1914 muutti takaisin kotimaahansa ja nousi – ilman muodollista asemaa – yhdeksi maailmanhistorian suurimmista kansanjohtajista. Hänen taktiikkansa oli rehellisyys, avoimuus, ehdoton väkivallattomuus, valistus, vapaaehtoinen köyhyys, median taitava hallinta ja ilmiömäinen kurinalaisuus.

Hän kasvoi täyteen mittaansa virheiden ja erehdysten kautta. Hän tavoitteli paitsi Intian itsenäisyyttä, myös Intialaisten työläisten ihmisoikeuksia Etelä-Afrikassa, eri uskontoryhmien välistä kunnioitusta ja kastittomien aseman parantamista. Hän eli tolstoilaisen ihanteen mukaan rakennetuissa yhteisöissä, jossa keskeisiä arvoja olivat lähimmäisenrakkaus, ehdoton pasifismi ja yksinkertainen elämäntapa, ja joissa tehtävät ja resurssit jaettiin tasaisesti kaikkien kesken.

Häin ei pitänyt termistä ”passiivinen vastarinta”, koska näki taistelevansa aktiivisesti pahuutta, epäoikeudenmukaisuutta ja väkivaltaa vastaan. Hän piti tärkeänä, ettei tässä taistelussa saanut käytetä niitä keinoja, joita vastustaa. Itsenäisyystaistelussa hänen aseenaan olivat ostoboikotit, epäoikeudenmukaisuuksien esillenostaminen ja yhteistyöstä kieltäytyminen. Vallankäyttöön liittyy aina vallan kohteiden jonkinasteinen hyväksyntä: 100 000 virkamiestä ja poliisia eivät voi hallita 350 miljoonaa intialaista muuta kuin intialaisten suostumuksella. Vankilaan he eivät mahtuisi.

Intian itsenäistyttyä hindujen ja muslimien väkivaltaisuudet kiihtyivät. Gandhi julisti olevansa syömättä, kunnes väkivaltaisuudet loppuisivat. Gandhi sai tahtonsa läpi ja lopetti nälkälakkonsa pyytämällä lasin appelsiinimehua.

Seuraavana vuonna Gandhi murhattiin, mutta hänen aatteensa elää. ”Vihaa syntiä, rakasta synnintekijää,” hän neuvoi ja korosti, että kauniiden ajatusten tulee johtaa myös tekoihin: ”Onnellisuutta on se, kun ajatuksesi, sanasi ja tekosi ovat sopusoinnussa.”

Luento 2: Martin Luther King Jr. (Luennoitsijana Sally Armbrecht)

2.jpg
Martin Luther King Jr.

This talk on Martin Luther King Jr. presents the characteristics that made him a man who changed the world for the better: his courage and perseverance, his sense of mission, his commitment to his ideals, his strengths as a orator, and his ability to love all humans.

As leader of the Civil Rights Movement in the United States during the 1950’s and 60’s, he struggled to lead black citizens in a nonviolent movement to end segregation in the South, to obtain their constitutional right to vote, and to re-humanize blacks in the eyes of whites after centuries of being seen as less than human. In 1964, King won the Nobel Peace Prize in acknowledgement of his work.

At the end of his life King refocused the movement onto national issues of the US war in Vietnam and onto the faults within the US economic system that created a huge class of poor citizens, white and black. These campaigns alienated King from many more moderate supporters and likely led to his assassination.

Through an exploration of Martin Luther King Jr.’s life and the events of the Civil Rights Movement, I hope to inspire the audience to follow their own dreams and to use their courage and strengths to make their community and this world a more just and equal one.

Luento 3: Gandhin ja Kingin perintö – väkivallaton vastarinta (Luennoitsijana Timo Virtala)

Baltic_Way.jpg
Baltian ketju vuonna 1989 Molotov-Ribbentrop -sopimuksen muistoksi. Kuva: R. Strikauskas

Kolmannessa luennossa nostetaan Gandhin ja Kingin laajasta perinnöstä esille väkivallaton vastarinta. Se ei ollut Gandhin keksintö, vaan – kuten Gandhi asian ilmaisi – nämä ajatukset ovat yhtä vanhoja kuin vuoret. Erityisesti Bahagvad Gita, Jeesus, Thoreau ja Tolstoi olivat Gandhille tärkeitä inspiraation lähteitä.

Luennolla käydään läpi esimerkkejä Kingin kuoleman jälkeisen ajan väkivallattomasta vastarinnasta: Praha kesällä 1968, Steven Bikon toiminta Etelä-Afrikassa vuotta myöhemmin, Puolan solidaarisuusliike, opiskelijamielenosoitukset Pekingissä ja tuntematon kapinallinen panssarivaunujen edessä Taivaallisen rauhan aukiolla kesällä 1989, Baltian ketju paria kuukautta myöhemmin, NL:n hajoaminen ja Aung San Suu Kyin taistelu Burmassa.

Väkivallattoman vastarinnan tavoitteena on nostaa piilossa oleva väkivalta esille ja voittaa tilannetta seuraavien sympatiat. Tavoitteena ei ole murskata vastustajaa, vaan voittaa se puolelleen, saada se tulemaan järkiinsä. Tämä vaatii ehdotonta järkähtämättömyyttä, rehellisyyttä, oikeudenmukaisuutta ja väkivallattomuudessa pysymistä.