Tag: Sarajevo

Sanna Heikkinen-Veličan

Sanna Heikkinen-Veličan

Haastateltavana 4.6.2015 oli Vantaan Nicehearts ry’n projektijohtaja Sanna Heikkinen-Veličan, jonka kanssa keskustelimme väkivallattomuuden näkökulmasta mm. Sarajevosta, rauhantyöstä, rauhankasvatuksesta, Bosnia Herzegovinasta ja siirtolaisuudesta.

Mitä on Pasifismi?

Mitä on Pasifismi?

Tässä videotervehdys maanantaina päättyneestä kansainvälisestä rauhanjärjestöjen tapaamisesta Sarajevosta. Alla suunnilleen sama sisältö tekstinä. “Terveisiä Sarajevosta, Euroopan Jerusalemista, jossa muslimit, kristityt ja juutalaiset ovat asuneet sulassa sovussa vuosisatojen ajan, ja josta ensimmäiseen maailmansotaan johtaneet tapahtumat saivat alkunsa sata vuotta sitten eli kesäkuussa 1914. Meneillään on Sarajevo 

”Kaikki osapuolet syyllistyivät sotarikoksiin”

”Kaikki osapuolet syyllistyivät sotarikoksiin”

Useissa Bosnian sotaa käsittelevissä lähteissä todetaan, että kaikki osapuolet syyllistyivät sotarikoksiin. Toisinaan tätä tosiasiaa pidetään hyväksyttävänä selityksenä sille, että varsinkin sodan ensimmäisinä vuosina länsimaat suhtautuivat kolmeen sotivaan osapuoleen varsin neutraalisti. On totta, että myös bosniakit syyllistyivät sotarikoksiin. YK:n Jugoslavia-tuomioistuimen mukaan Bosnia-Hertsegovinan armeijan sotilaat murhasivat syyskuussa 1993 Grabovican kylässä lähellä Mostaria 13 kroaattia, joista osa oli sotilaita, osa sotavankeja ja osa siviilejä. Keväällä 2012 puolestaan uutisoitiin, että Bosnian sodan jälkiselvittelyissä on tuomittu ensimmäistä kertaa nainen syytettynä sotarikoksista. Hän on taustaltaan bosniakki ja syyllistyi kolmen kroaattisiviilin ja kolmen kroaattisotavangin teloitukseen bosniakkien hallitsemassa Trusinan kylässä vuonna 1993. Kolmannessa lähteessä mainitaan bosniakkien vandalisoineen tyhjiä keskiaikaisia luostareita. Suurin joukkosurma, josta bosniakkeja syytetään, on Križančevo selon tappamiset, joissa kroaattilähteiden mukaan tapettiin 52 sotavankia ja siviiliä. YK:n rikostuomioistuin ei kuitenkaan ole ainakaan vielä julistanut tuomiota tästä tapauksesta.

Muitakin tapauksia epäilemättä on, mutta on kuitenkin täysin kohtuutonta olla vertaamatta sodan yhden osapuolen tekemisiä toisiin, ja olla ottamatta huomioon tekojen mittasuhteita. Etninen puhdistus, johon etupäässä serbit, ja vähemmässä määrin myös kroaatit syyllistyivät, tarkoitti alueiden systemaattista tyhjentämistä vähemmistöistä. Kyseessä oli ylimpien poliittisten tasojen laatiman strategian toteuttaminen, jonka seurauksena arviolta 2 700 000 ihmistä joutui jättämään kotinsa Bosnian sodan aikana. Sarajevon piirityksessä kuoli yli 12 000 ihmistä, Srebrenican verilöylyssä yli 8 000, Prijedorin joukkomurhassa 5 200, Bihaćin piirityksessä kuoli tai katosi yli 4 800, ja Fočan joukkomurhissa yli 2 700 ja Zvornikin joukkomurhassa tapettiin 700 – 900 ihmistä, kaikkiaan Zvronikin alueelta kuoli tai katosi yli 4 100 henkilöä. Kaikki nämä olivat serbinationalistien tekemiä, ja kaikissa näissä tapauksissa uhreina oli pääasiassa bosniakkeja. YK:n naisten asemaa konflikteissa valvovan erityisedustaja Margot Wallströmin mukaan Bosnian sodassa oli 50 000 – 60 000 raiskaustapausta. Todistajanlausuntojen perusteella raiskaajat oli määrätty raiskaamaan. Osa sanoi motiiviksi sen varmistaminen, etteivät uhrit enää palaisi kotiseudulleen. Arviot tapettujen, kidutettujen, raiskattujen ja karkotettujen määristä vaihtelevat eri lähteistä riippuen paljonkin, mutta suuruusluokka on kuitenkin selvillä, ja se on YK:n rikostuomioistuimen vahvistama: kyseessä on Euroopan historian suurin ihmisoikeusrikkomus sitten toisen maailmansodan.

Toisin kuin serbien ja kroaattien, bosniakkipoliitikkojen agendalle ei missään vaiheessa kuulunut etnisesti yhtenäisen alueen luominen. Sekä puheissaan että teoissaan he korostivat toistuvasti Bosnia-Hertsegovinan sitoutumista monikulttuurisuuteen ja eri etnisten ryhmien tasa-arvoisuuteen. Voi olla, että he näkivät monikulttuurisuuden rikkautena. Voi olla, että he olivat tulleet tähän lopputulokseen elämänkokemustensa perusteella, mutta voi myös olla, että he olivat päätyneet tähän lopputulokseen olosuhteiden pakosta. Toisin kuin Serbiassa, Kroatiassa ja Sloveniassa, yksikään etninen ryhmä ei ole Bosniassa enemmistönä. Eri etniset ryhmät asuvat eri puolilla maata niin sekaisin, kuten oheinen kartta osoittaa, että maantieteellisten jakolinjojen vetäminen eri etnisten ryhmien välille on täysin mahdoton tehtävä. Säilyäkseen hengissä, kehittyäkseen ja kukoistaakseen, Bosnialla ei ollut, eikä ole muuta mahdollisuutta, kuin hyväksyä eri etnisten ryhmien tasavertaisuus, ja oman ryhmän lyhyen tähtäimen edun tavoittelun sijaan keskittyä yhteistyön tekemiseen.

Luostarielämää

Luostarielämää

”Usko on yksinkertaista. Pitää vain seurata Jeesusta. Elää kuin Jeesus,” sanoo franciscaanimunkki Daniel Reich, 31 vuotta, ja työntää magneettiavaimen kahviautomaattiin. Tuodessaan kahvit hän kertoo kommunistisen Jugoslavian alkuaikojen uskontovainoista. Monet papit tapettiin ja vielä useampi joutui vankilaan. Reich näkee näissä vaikeissa ajoissa jotain hyvääkin. Hänen mielestään 

Rahat vai elämä?

Rahat vai elämä?

Sarajevon vanhan kaupungin basaaritunnelmasta nauttiessani näen lapsen ujuttautuneena kahden mainostelineen väliin. Laskevan auringon valo osuu hänen kasvoilleen ja tajuan, että hyvän kuvan ottamiseen tarvitaan nyt sekä nopeutta että sosiaalista silmää. Lasta silmistäni päästämättä kaivan laukustani kameran, laskeudun kyykkyyn, etsin katseellani äidin tai isän kysyäkseni lupaa 

Helppo elämä kävi kohtalokkaaksi

Helppo elämä kävi kohtalokkaaksi


Serkukset Muharem ja Emin Fatic.

Bosnialainen vuoristokylä selvisi läpi valloitukset, kurjuuden ja kylmyyden – vasta modernin elämän helppous tyhjensi kylän.

Sarajevoa ympäröivillä vuorilla on asunut ihmisiä illyyrialaisten ajoista lähtien – satoja vuosia ennen ajanlaskumme alkua. Täältä ihmiset ovat löytäneet rauhan, täällä he ovat saaneet asua parhaaksi katsomallaan tavalla, viranomaisilta piilossa. ”Uskonnokseen isovanhempamme valitsivat islamin, mutta yhtä hyvin he olisivat voineet valita jotain muutakin”, pohtii Umajani –kylässä koko elämänsä asunut Muharem Fatic. Selviytyminen on näin karuissa olosuhteissa tärkeintä – uskonnot ja ideologiat ovat siihen nähden toissijaisia.

Kylän läpi on pyyhkinyt kaksi Balkanin sotaa, kaksi maailmansotaa ja Bosnian sota. Roomalaiset, itävalta-unkarilaiset, ottomaanit, natsit, partisaanit ja kommunistit ovat vuoroillaan tulleet, tuhonneet ja käännyttäneet, mutta kauaa kukaan ulkopuolinen ei näissä karuissa olosuhteissa ole viihtynyt, vaan heidän lähdettyään paikalliset ovat päässeet jatkamaan elämäänsä parhaaksi katsomallaan tavalla.

Muharem Faticin ja hänen serkkunsa Emin Fatic istuvat Muharemin omistaman Mountain Hut Umajani -majatalon alakerrassa ja tupakoivat. Vanhoista ajoista puhuminen saa miehet innostumaan. He elävöityvät, alkavat puhua yhtä aikaa ja käsillään viittoen, vaikka olivat ensin antaneet itsestään hiljaisen ja vaatimattoman kuvan. Heidän nuoruudessa Umajanissa asui yli viisisataa ihmistä, he kertovat. Kylä oli omavarainen kahvia, suolaa ja sokeria lukuun ottamatta. Ainoa yhteys ulkomaailmaan oli vaikeakulkuinen vuoristopolku. Seitsemänkymmentäluvulle asti Umajanissa asui ihmisiä, jotka eivät koko elämänsä aikana nähneet ensimmäistäkään autoa, puhelinta tai sanomalehteä.

”Jos nuo ihmiset pääsisivät katsomaan nykymenoa, he haluaisivat mennä takaisin hautoihinsa”, arvelee Muharem. On kännyköitä, autoja, televisioita ja ruokaakin tänne saa mitä ikinä vain haluaa, mutta nyt kun elämä on muuttunut helpoksi, ihmiset ovat lähteneet. Taloja on jäljellä enää kymmenkunta, ja niistäkin suurin osa kesäasuntoina. Bosnian sodan jälkeen alueen kolmessatoista kylässä on syntynyt ainoastaan yksi lapsi.

”Ennen vanhaan oli paljon ihmisiä, mutta he tulivat toimeen keskenään. Nykyisin talossa saattaa olla vain kaksi ihmistä, mutta silti he riitelevät,” päivittelee Muharem. ”Ihmiset eivät arvosta asioita”, hän jatkaa. ”Ennen vanhaan leipää arvostettiin, sitä tuotiin lahjaksi jos perheeseen syntyi lapsi. Nykyisin voi tuoda vaikka viisi kiloa suklaata, mutta kukaan ei välitä. Hedelmät olivat ennen vanhaan niin arvostettuja, että niitä annettiin lahjaksi ystävältä ystävälle niin monta kertaa, että ne menivät huonoksi ennen kuin kukaan ehti niitä syödä. Vieraita arvostettiin kuin pyhiä ihmisiä.”

Tie Umajani -kylään valmistui vuonna 1975 ja sähköt saatiin 1977. Vuoden 1984 talviolympialaiset muuttivat kaiken lopullisesti. Infrastruktuuria rakennettiin lisää, materiaalinen elintaso kohosi ja ihmiset lähtivät.

Aiemmin meteorologina toiminut Muharem on ylläpitänyt Mountain Hut -majataloa poikansa kanssa kolmen vuoden ajan. He tarjoavat asiakkailleen paikallista luomuruokaa ja pyrkivät säilyttämään majatalonsa ja koko kylän alkuperäistä tunnelmaa. Idean ja tuen projektiinsa he saivat sarajevolaiselta luomumatkailuun keskittyneeltä matkailuyritykseltä.

”Tällä alueella on kolmetoista kuolevaa kylää, mutta niiden elvyttämisen sijaan matkailuyrittäjät ovat rakentaneet pelkästään matkailijoita varten tarkoitetun keinotekoisen kylän”, päivittelee Muharem. Nopeita voittoja tavoitellessaan matkailubisnes voi tuhota alueen kulttuurin, mutta oikein hallittuna siitä hyötyisivät kaikki. Muharem on tulevaisuuden suhteen positiivinen, mutta pelkää menettävänsä poikansa kaupunkiin ennemmin tai myöhemmin. Lähikylissä ei yksinkertaisesti ole ensimmäistäkään naimaikäistä naimatonta naista.

(Kirjoitus on osa Sarajevon matkaopasta, jonka Savukeidas julkaisee loppuvuodesta.)

Mieli ja kieli

Mieli ja kieli

Kirjoitus on julkaistu ensimmäisenä Loviisan Sanomien Vieraskynä -palstalla 29.10.2010. Epätäydellisestä kielitaidosta on myös hyötyä. Tulee mietittyä tarkemmin mitä suustaan päästää. Tulee tiivistettyä sanomansa ja sanottua asiat suorempaan. Keskustelukumppanikin arvostaa, kun häntä kuunnellaan ja tarkkaillaan intensiivisesti. Parasta siinä on kuitenkin nöyryys sanallisen kommunikaation edessä. Äidinkielellä puhuessa 

Fools Rush In

Fools Rush In

Kun aikaisemmin esittelemäni Zlatan päiväkirja oli lapsen, niin nyt vuorossa oleva Fools Rush In on nuoren näkökulma Sarajevon piiritykseen (1992 – 1996). Kumpikin on tosikertomus piiritetyn kaupungin sisältä, vaikkakin jälkimmäisen kirjoittaja on mitä suuremmassa määrin ulkopuolinen, amerikkalainen 27-vuotias kovia kokenut seikkailija. Kirja kuvailee Sarajevoa, sarajevolaisia 

Sarajevo 5.12.2009, osa 1

Sarajevo 5.12.2009, osa 1

Viidentenä päivänä joulukuuta 2009 vuokrasimme auton ja suuntasimme matkamme kohti Bjelasnica-vuorta tutustuaksemme Sarajevoa ympäröivään luontoon, jota paikalliset niin lämpimästi suosittelevat. Oppaaksemme lähti Etyjillä työskentelevä ja Amerikassa opiskellut Damir, josta olenkin jo aiemminkin kirjoittanut.

Ennen kuin pahamaineiset serbitasavallan poliisit ohjasivat automme tien sivuun, Damir kertoi isästään, joka oli aikoinaan työskennellyt Jugoslavian armeijan Bosnian sotilaspoliisiyksikön johtajana.

Kyseisen aseman saavuttaminen yhdessä maailman suurimmista armeijoista on jo itsessään saavutus, mutta erityisen ainutlaatuista se oli bosniakkitaustaiselle muslimille, olihan armeija käytännössä serbien hallussa.

Jugoslavian hajoaminen oli Damirin isälle suuri pettymys. Hän todella uskoi yhteisbalkanilaiseen projektiin ja oli järkyttynyt siitä, kuinka helposti Jugoslavian armeijan johto antoi tilanteen luisua sotaan.

Damir kertoi ennen sotaa tapahtuneesta operaatiosta, jota hänen isänsä oli ollut johtamassa. Sotilaspoliisit olivat saaneet selville, että kroaatit suunnittelevat laajamittaista sotilaskaluston varastamista. Sotilaspoliisit tiesivät missä ja milloin varkaus tapahtui tulisi tapahtumaan ja mitä reittiä kuorma-autosaattue tulisi kulkemaan.

Damirin isä oli määrännyt miehensä asemiin kulkureitin varrelle, niin että varkaat jäisivät kiinni itse teosta. Armeijan ylin johto kuitenkin peruutti operaation vain minuutteja ennen kuin kuorma-autosaattue ajoi sotilaspoliisien ohi. Syyksi ilmoitettiin, että operaatio oli liian vaarallinen. Damirin isä oli täysin eri mieltä. Hänellä oli ollut käytössään korkeasti koulutettu, oikein varustautunut ja sopivan kokoinen sotilasyksikkö, ja heillä oli vastassaan käytännössä vain kuorma-autonkuljettajia.

Tapahtuma sai Damirin isän vakuuttuneeksi, että serbit halusivat sotaa ja antoivat kroaattien varastaa armeijan kalustoa. Heidän päämääränään oli Serbian ja Kroatian välinen sota jossa mitattaisiin, kuinka suuren osan Bosnian kakusta nämä kaksi uutta valtiota haukkaisivat.

Jugoslavian armeija ei ajanut enää Jugoslavian, vaan Serbian etua. Damirin isä ei tätä voinut hyväksyä. Vaihtamalla lokeroidensa avaimia kroatialaistaustaisen upseeritoverinsa kanssa he onnistuivat keinottelemaan henkilökohtaiset sotilasvarustuksensa pois varuskunnasta. Damirin isä liittyi perustettavissa olevaan Bosnia-Hertsegovinan armeijaan, ja muutti Sarajevoon puolustaakseen tulevan maan pääkaupunkia.

Matkan varrella Damir esitteli meille sekä entisen että nykyisen asuntonsa. Entinen asunto sijaitsi kerrostalossa lähellä Miljanka –jokea, ja uskomattoman sattuman ansiosta sama asunto oli sodan aikana toiminut Damirin isän komentokeskuksena. Asuntoa ostaessaan Damir ei ollut tästä tietoinen, asia oli tullut ilmi vasta hänen isänsä ensimmäisen vierailun yhteydessä.

Damir kertoi, että Serbien näkökulmasta Sarajevon piirityksen alkuviikot olivat sotilasstrateginen katastrofi. Järkevämmällä suunnittelulla ja johdonmukaisemmalla hyökkäyksellä he olisivat helposti saaneet Sarajevon haltuunsa, sillä bosniakeilla ei ollut sodan alussa käytössään minkäänlaista panssaritorjuntakalustoa, eikä juuri muutakaan aseistusta.

Serbisotilaat olivat kuitenkin huonosti motivoituneita laskeutumaan kaupunkia ympäröiviltä rinteiltä alas kaupunkiin, jossa tappiot olisivat kaikesta huolimatta olleet väistämättömät. He tyytyivät tuhoamaan kaupunkia ja tappamaan kaupunkilaisia vuoriston suojista ”pehmittääkseen” kaupunkilaisia luovuttamaan.

He eivät ottaneet huomioon, että kotejaan puolustavien taistelumotivaatio on aivan toista luokkaa kuin toiselta puolelta Jugoslaviaa rekrytoitujen miehittäjien. Serbit viivyttelivät järjestelmällisten valloitusyritysten kanssa niin pitkään, että kaupungin puolustajat saivat kuljetettua kaupunkiin panssarintorjuntakalustoa.

Ensimmäiset elintärkeät singot olivat vähällä jäädä YK:n viranomaisten haltuun. Isänsä upseeritoverin muistelmakirjan mukaan singot kuljetettiin Sarajevon lentokentän yli. Sotilaat kantoivat sinkoja täkeillä ja lakanoilla peitellyissä paareissa, toivoen YK –sotilaiden luulevan niitä ruumiiksi.

YK:n tarkastusauto kuitenkin lähestyi lentokenttää ylittävää saattuetta. Bosniakkisotilaat tiesivät, että kaupungin puolustaminen ilman sinkoja ei olisi enää pitkään mahdollista. Jos he eivät saa aseita perille, serbit valloittavat kaupungin ja koko Bosnia Hertsegovinan itsenäistyminen loppuisi ennen kuin oli edes kunnolla alkanut. He laskivat taakkansa alas, suorittivat suureleisesti muslimien kuolemaan valmistavan rituaalipesun, latasivat singot ja nostivat ne henkensä uhalla olalleen osoittaen niillä YK-sotilaiden autosaattuetta. Autosaattue kääntyi ja antoi bosniakkien viedä aseet kaupunkiin. Tapahtumaa ei mainittu YK:n julkisissa raporteissa eikä siitä kerrottu lehdistölle, koska hiljaisuus oli sekä YK:n että bosniakkien edun mukaista.

Damir puhui taukoamatta ja niin kiinnostavia kertomuksia, etten halunnut keskeyttää häntä kysyäkseni, mikä alueella mahtaa olla nopeusrajoitus. Tie oli leveä, suoria ja autio. Kuuntelin Damirin juttuja tarkasti, mutta koska meillä ei ollut kiirettä minnekään, ajoin mielestäni kohtuullista seitsemän- tai kahdeksankympin nopeutta.

Serbitasavallan liikennepoliisi oli eri mieltä ja ohjasi automme tien sivuun. Hän kysyi ajokorttia ja rekisteriotetta, ja kun huomasi minun olevan ulkomaalainen, siirtyi kommunikoimaan Damirin kanssa. Hän pyysi Damiria nousemaan autosta ensin tien sivuun, ja sitten poliisiautoon. He juttelivat poliisiautossa pitkään, jonka jälkeen Damir palasi autollemme vakavan näköisenä. Hän kertoi että asia on nyt hoidossa ja voimme jatkaa matkaa.

Liikennepoliisin mukaan olin ajanut kahdeksankymmentäneljä kilometriä tunnissa seitsemänkymmenen nopeusrajoitusalueella. Rike oli pieni, mutta ulkomaalaisena minut olisi pitänyt viedä kaupunkiin oikeusistuimen eteen sakotettavaksi. Damir oli kysynyt, eikö asia voisi hoitaa jollakin muulla tavalla. Poliisi oli vastannut, ettei hän voinut ottaa vastaan lahjuksia, mutta että syömisestä hän kyllä pitää. Hän oli luvannut jättää asian sikseen, jos Damir puolestaan lupaa jättää kymmentä euroa vastaavan summan läheisen kylän ravintolan tiskille.

”Idiootti,” tuhahti Damir autoon palattuaan. ”Miten joku voi olla niin tyhmä että luulee meidän jättävän lahjusrahoja ravintolan tiskille?” Minä ja Sally olimme yllättyneitä. Ensinnäkään emme olisi kuuna päivänä uskaltaneet lähteä lahjomaan poliiseja ja toisekseen, jos tilanne kuitenkin olisi johtanut lahjomiseen, emme olisi uskaltaneet pettää poliisille antamaa lupausta.

”Mitä hän muka voi asialle tehdä?” kysyi Damir. ”Ensinnäkään hän ei kirjoittanut minun eikä sinun nimeä ylös. Toisekseen, kun käännymme seuraavasta risteyksestä oikealle, päädymme federaation puolelle, jossa serbitasavallan poliiseilla ei ole mitään oikeuksia. Kolmannekseen, mistä he voivat meitä syyttää. Siitäkö, että me emme antaneet lahjuksia? Lahjuksia vaatiessaanhan poliisi teki huomattavasti vakavamman rikoksen kuin sinun pieni ylinopeutesi.”

Pari kilometriä ajettuamme käännyimme oikealle, ja ilman maastossa näkyviä merkkejä Bosnia-Hertsegovinan federaation puolelle. Damir kertoi, että varmuuden vuoksi voimme iltapäivällä palata kotiimme toista reittiä välttääksemme liikennepoliisit. Tie nousi ylös vuoristoon ja Damir siirtyi kertomaan alueen eläimistä, sääoloista ja alueen mainioista laskettelu- ja retkeilymahdollisuuksista. Vajaan tunnin ajettuamme saavuimme perille laskettelukeskukseen, jonka maisemista emme sumun takia kuitenkaan päässeet nauttimaan. Päätimme jatkaa syvemmälle vuoristoon vieraillaksemme syrjäisessä, parinkymmenen asukkaan vuoristokylässä.

(Juttu jatkuu osalla Helppo elämä kävi kohtalokkaaksi)

Sarajevo 3.12.2009, osa 2

Sarajevo 3.12.2009, osa 2

Illalla ovimies pysäyttää minut ja ilmoittaa, että kyseessä on yksityistilaisuus. Minua harmittaa etten ottanut konserttiasiaa esille Stefanin kanssa, hän olisi hyvinkin saattanut kutsua minut paikalle. ”Onko sinut kutsuttu?”, ovimies kysyy, kun en heti poistu paikalta. ”Ikään kuin,” vastaan. ”Tulin kuulemaa tuota bändiä. Kirjoitan kirjaa Sarajevosta 

Sarajevo 3.12.2009, osa 1

Sarajevo 3.12.2009, osa 1

Oliver ja Matilda. Kuva: Sally Armbrecht. Balkan –kahvilassa valmistaudutaan illan jazzkonserttiin. Paikkoja siivotaan ja pöytiä kannetaan huoneesta toiseen. Turvallisuusalan ihmiset käyvät tarkastamassa paikat ja lukitsevat ovet, sillä vieraaksi on tulossa myös poliitikkoja. Seuranamme istuva Stefan kertoo, että yksi hänelle rauhantutkimusta opettaneista professoreistaan on illan esiintyjien 

Sarajevo 27.11.2009

Sarajevo 27.11.2009

Kuva1

Besimin mielestä Jugoslavia oli maailman paras maa, parempi kuin Yhdysvallat. ”Saimme matkustaa minne vain. Viisumi tarvittiin vain kymmeneen maahan maailmassa. Kaikilla oli työtä, asunto ja terveydenhuolto. Ihmiset kävivät joka viikko Italiassa ostamassa muotivaatteita.”

”Minulla oli hyvä palkka telekommunikaatiolla. Lomillani matkustin paljon, kävin New Yorkissa, Pariisissa, Varsovassa, Roomassa ja Melbournessa. Ostin uuden puvun itselleni joka vuosi ennen Kurban Bairamia.”

Vuodet ovat seuranneet toisiaan ja niin että vaatekaappiin on kertynyt kokonaiset viisikymmentä pukua. Joka kerta tavatessamme hän on pukeutuneena eri pukuun ja uudenväriseen kravattiin. Hänet on helppo tavata, sillä hän on suurikokoinen, hidasliikkeinen ja hänen kotinsa ja vakiokahvilansa sijaitsevat aivan vanhankaupungin ytimessä.

”Nykyään eläkkeeni on huono. Minulla on rahaa vain kahviin. Herään joka aamu kuudelta ja käyn seitsemältä kahvilla. Minulla on kolmesta neljään vakiopaikkaa jossa käyn kahvilla. Monilla ei ole rahaa edes kahviin.”

Yksi hänen lempipuheenaiheistaan on kahvi. Hän kertoo kenen kanssa on juonut kahvia aiemmin, kenen kanssa on menossa juomaan kahvia seuraavaksi ja koska meidän olisi aika juoda kahvia seuraavan kerran. Ennen vanhaan hän joi kymmenen kuppia kahvia päivässä, nykyisin terveyssyistä vain viisi. Lisäksi hän puhuu mielellään säätiedotuksista, muistelee Titon aikaa ja kertoo Sarajevon piirityksestä.

Hänen kotonaan vierailija saa jalkaansa sisätossut. Alakerrassa on tilava eteinen, olohuone ja keittiö, yläkerrassa kaksi makuuhuonetta, joista hän pitää talvisin lämpimänä vain toista. Radio särisee epämiellyttävästi kanavan vieressä. Seinillä on kuvia hänen vanhemmistaan, vanha seinäkello, kalenteri ja taulu, johon on kirjoitettu koko koraani. Lattialla itämaisia painavia mattoja, ilma on sakeana tupakansavusta. Yläkerran terassilta avautuu näkymä kaupungin keskustan kymmeniin minareetteihin.

Baskarsija

Besim on kokenut tässä talossa syntymän, lapsuuden, nuoruuden, avioliiton, avioeron, sodan ja eläkepäivät.

”Sodan jälkeen koko Sarajevossa ei ollut jäljellä yhtään ehjää ikkunaa, räjähdykset olivat tuhonneet ne kaikki.”

Hänen kasvonsa halvaantuivat sodan aikana pahasti. Halvaantuminen tapahtui yhden yön aikana ja johtui ilmeisesti kylmästä viimasta. Lääkärit eivät uskoneet että kasvojen lihaksia voi palauttaa ennalleen, mutta viime vuosina hän on kokenut huomattavaa toipumista akupunktion ansiosta.

Sodan aikana talossa asui myös ystäviä ja hänen äitinsä, joka kuoli heti sodan jälkeen. Besim painoi tuolloin viisikymmentä, nykyisin kahdeksankymmentä kiloa.

”Neljä vuotta elimme ilman vettä, kaasua ja sähköä.” Besim kävi töissä telekommunikaatioilla myös sodan aikana. He onnistuivat pitämään puhelinlinjat toiminnassa Sarajevon sisällä, mutta eivät saaneet yhteyttä ulkomaailmaan.

Besimin mielestä parasta Sarajevossa on neljä uskontoa sadan metrin sisällä. ”Olemme asuneet täällä toistemme kanssa rauhassa sata vuotta. Sitten tuli Milosevic ja aivopesi serbit. Nyt meillä on serbifasisteja, muslimifasisteja ja kroaattifasisteja.”

”Vuonna 1978 kun kävin Yhdysvalloissa, siellä oli huumeita, prostituoituja ja alkoholismia. Meillä Jugoslaviassa ei näitä ongelmia ollut, mutta nyt sodan jälkeen ne ovat tulleet tännekin. Tito oli hyvä mies. Ongelmat alkoivat Titon kuoleman jälkeen.”

Kurban Bairam lähestyy, mutta tänä vuonna Besim ei aio ostaa uutta pukua. Onneksi hän kuitenkin sai ystävältään lahjaksi kauluspaidan. Hänen mielestään on tärkeää juhlistaa Kurban Bairamia pitämällä päällään vähintään yhtä uutta vaatetta.

Sarajevo 23.11.2009

Sarajevo 23.11.2009

Alakerran albanialaisen leipurin mielestä Enver Hoxa oli maailman kaunein presidentti. Vuokraemäntämme Indira ohitti latteuden tuhahtamalla, mutta kun leipuri halusi tulkkina toimineen Nedzadin kertovan meille että Venäjällä ymmärretään albaniaa, Indira hermostui. ”Albaniaa ei taatusti ymmärretä missään muualla kuin Albaniassa ja Kosovossa. Nyt saat luvan lopettaa noiden 

Sarajevo 22.11.2009

Sarajevo 22.11.2009

Mirza Huntic galleriansa edustalla. Kuvataiteilija Mirza Hunticin mukaan parasta Sarajevossa on charmi. ”Ihmiset tulevat yleensä takaisin. Heidän on vaikea unohtaa Sarajevoa, sen ihmisiä ja luontoa.” Hän on syntynyt Sarajevossa ja asunut koko elämänsä samassa, puuseppä-isänsä rakentamassa talossa. Nuorena hän matkusteli paljon, mutta nykyisin hän ei 

Sarajevo 21.11.2009

Sarajevo 21.11.2009

php6ZnrKIPM
Nera Drkic talossaan, jonka seinillä näkyy yhä sodan jäljet.

Neran Drkicin mielestä oli paha virhe jäädä Sarajevoon sodan ajaksi. Erityisesti lapsille se oli liian kova kokemus. ”Kolme vuotta elimme kellarissa kuin eläimet. Siellä majaili alueen muitakin asukkaita ja pakolaisia, pahimmillaan yli kolmekymmentä henkilöä.”

Joinakin päivinä, kun ulkoa ei kuulunut paljoa ammuskelua, he nousivat päivisin asuntoonsa. Kolmeen vuoteen hän ei poistunut talostaan, vaan hänen miehensä hoiti kaikki tarpeelliset asiat, kuten ruuan ja veden hakemisen. Toisin kuin hänen naapurinsa, hän ei uskaltanut päästää lapsiaan ulos leikkimään edes rauhallisimpina aikoina.

Kellariin majoittuneiden joukossa oli myös lapsia, ja kun sota jatkui kuukausitolkulla, alettiin siellä pitää myös jonkinlaista koulua. Se antoi lapsille jotain muuta ajateltavaa.

He eivät paenneet ennen sotaa, koska Nera ei uskonut sodan syttymiseen. Tämä on rauhallinen maa, ei täällä sodita, hän kertoi ennen sotaa ajatelleensa.

Sodan alettua he olisivat voineet paeta tunnelin läpi, mutta hän katsoi että kahden pienen lapsen kanssa se olisi ollut liian iso riski. Ei pelkästään tunnelia pitkin kulkeminen, vaan myös tunnelille matkustaminen. Tunneliin päästäkseen olisi pitänyt matkustaa kaupungin laidalle, jonka jälkeen olisi pitänyt edetä selkä kyyryssä pitkin hengenvaarallisia juoksuhautoja.

Nera on syntynyt Sarajevossa, mutta muutti perheensä kanssa kymmenvuotiaana Australiaan. Heti aikuistuttuaan hän palasi synnyinkaupunkiinsa. Hänen vanhempansa eivät siitä pitäneet, sillä he olivat muuttaneet Australiaan nimen omaan taatakseen lapsilleen paremman tulevaisuuden.

Parasta Sarajevossa on Neran mielestä elämä. Sarajevo on paikka, jossa kulttuurit kohtaavat. Hän ei usko että turistit pystyvät kokemaan asian kahdessa tai kolmessa päivässä. Turisteja hän näkee paljon, sillä koti-isoäitinä toimimisen lisäksi hän pyörittää Kod Keme -majataloa. Myös samassa talossa oleva hotelli on perheen omistuksessa.

”Minä elän hyvin, minulla ei ole ongelmia. Mutta en ymmärrä miten muut tulevat toimeen. Puolet väestöstä on työttömänä. Hinnat nousevat koko ajan, monilla ihmisillä on jo nyt vaikeuksia maksaa ruokansa.”

Etniset jännitteet ovat Neran mielestä poliitikkojen luoma ongelma. “Ei ihmiset oikeasti toisiaan vihaa. Poliitikot saavat aikaan nämä jännitteet. Myös sota oli tekemällä tehty.” Mahiran mielestä poliitikot yhä pitävät yllä jännitteitä, koska se on tekosyy olla tekemättä muita asioita. Kaupungin uudelleenrakentaminen esimerkiksi olisi Neran mielestä voinut tapahtua paljon nopeamminkin.

Sarajevo 20.11.2009

Sarajevo 20.11.2009

Sarajevolainen sähköinsinööri ja ystävät. Tänään tapasimme Damirin, joka oli syntyisin kommunistisen Jugoslavian Kroatian osavaltiosta, opiskellut bostonilaisessa huippuyliopistossa ja työskentelee nykyisin Etyj:n Sarajevon toimistossa neuvonantajana. Hänellä on amerikkalainen tyttöystävä, jota hän oli juuri viime viikolla ollut tapaamassa Roomassa. He eivät osaa päättää haluavatko asua Washington DC:ssä 

Sarajevo 18.11.2009

Sarajevo 18.11.2009

Mistä hetkestä ihmiselämä lasketaan alkavaksi? Ajatuksesta, hedelmöityksestä vai synnytyksestä? Jostain tietystä hetkestä hedelmöityksen jälkeen? Jos kyllä niin mistä hetkestä? Kolme viikkoa, yksitoista viikkoa vai kolme kuukautta munasolun hedelmöittymisen jälkeen? Sekunnin tarkkuudella vai noin suurin piirtein? En tiedä, eikä tiedä Prenociste Identico -hotellin vastaanottotiskillä työskentelevä nainenkaan. 

Sarajevo 17.11.2009

Sarajevo 17.11.2009

ampuma-aukko
Vuoden 1984 olympialaisten rattikelkkailurataan tehty ampuma-aukko.

Kiertoajelulla Harris, parikymppinen sarajevolaissyntyinen bosniakki, esittelee meille lentokentän alittanutta tunnelia, joka oli Sarajevon piirityksen aikana kaupungin ainoa yhteys ulkomaailmaan.

Laskeudumme alas kellariin: minä ja pari päivää sitten lentämällä Sarajevoon tulleet vaimoni ja lapseni, maailmanympärysmatkalla oleva parikymppinen kanadalaispariskunta ja Eurooppaa ja Afrikkaa kahdeksan kuukautta kiertävä nelikymppinen australialaispariskunta.

Kellarissa meille näytetään sodasta kertova sanaton dokumentti. Pommien ja kranaattien räjähdellessä, kirjastojen, kotien, toimistojen ja hallintorakennusten palaessa, ihmisten pelätessä, paetessa ja puolustaessa kaupunkiaan, Euroopan lähihistorian julmuuksille selkänsä kääntänyt Oliver nukahtaa rauhallisesti syliini. Pakolaiset pakenevat ahdasta tunnelia pitkin tähän samaan taloon, jossa nyt viisitoista vuotta myöhemmin istumme.

Tunneli oli yli 700 metriä pitkä, noin metrin levyinen ja parin metrin korkuinen. Tätä kautta kaupunkiin tuotiin ruoka, aseet, ammukset ja sotilaat, tätä kautta kulkivat tärkeimmät kaasu-, sähkö- ja puhelinlinjat, ja tätä kautta poistuivat kaupungista lähtevät kymmenettuhannet pakolaiset.

Nousemme ylös raikkaaseen syysilmaan, jossa Harris kertoo meille sodan taustoja. Kommunismin luhistuttua Jugoslaviassa Slovenia, Kroatia ja Makedonia julistautuivat itsenäiseksi vuonna 1991 ja Bosnia Hertsegovina vuonna 1992. Serbia jäi Montenegron, Kosovon ja Vojvodinan kanssa niin sanotuksi tynkäjugoslaviaksi.

Virallisesti tynkäjugoslaviakaa kutsuttiin vuosina 1992 – 2003 Jugoslavian liittotasavallaksi ja vuosina 2003 – 2006 Serbian ja Montenegron valtioliitoksi. Vuonna 2006 se hajosi Serbiaksi ja Montenegroksi kun Montenegro itsenäistyi. Selkeyden vuoksi kutsun näita kaikkia (paitsi itsenäista Montenegroa) jatkossa Serbiaksi.

Bosnian serbit eivät Bosnia Hertsegovinan itsenäisyyttä hyväksyneet, vaan julistivat Bosniaan oman itsenäisen Serbitasavallan. He saivat määräyksiä, sotilaita, aseita ja ammuksia Serbialta.

tunneli

Kommunistisessa Jugoslaviassa oli aikoinaan maailman neljänneksi suurin armeija, joka jäi nyt pääosin Serbien haltuun. Itsenäiseksi julistautuneella Bosnia Hertsegovinalla ei ollut käytännössä armeijaa ollenkaan. Tätä taustaa vasten itsenäisyyden säilyttäminen oli ihme, ja Harriksen mukaan se johtui bosnialaisten vahvasta motiivista. Aseita ostettiin Kroatiasta ja varastettiin sotasaaliina serbeiltä, mutta iso osa valmistettiin itse.

Sarajevon piiritys oli Euroopan modernin historian pisimpään kestänyt piiritys. Kolmen vuoden ajan tunneli oli 300 000 asukkaalle ainut yhteys ulkomaailmaan.

Kaupunkia piirittäneet Bosnian serbit ovat lähinnä maaseudulla asuvia köyhiä ortodokseja, kun taas kaupunkia puolustivat rikkaammat islaminuskoiset bosniakit ja katoliset kroaatit, mutta myös osa kaupungin monikulttuurisuutta arvostavista serbeistä.

Seuraamme liittyy Harriksen kaveri, joka osallistui seitsemäntoistavuotiaana Sarajevon sotilaalliseen puolustamiseen. He kumpikin vaikuttavat katkerilta, pessimistisiltä ja vihaisilta kansainvälisen yhteisön saamattomuuteen sodan aikana.

Harriksen kaverin mukaan keinot sodan lopettamiselle olivat alusta alkaen olemassa. Ratkaisevaa oli YK-sotilaiden valtuudet. Sodan alussa YK-sotilailla ei ollut valtuutuksia voimankäyttöön, mutta hyvin nopeasti niiden myöntämisen jälkeen sota saatiin päättymään.

Kysyn, mitä heidän mielestään pitäisi tehdä, ettei tällaista enää tapahtuisi.

”Sotarikollisia pitäisi rankaista ankarammin,” vastaa Harriksen kaveri. ”Nyt vain jotkut johtajista ovat saaneet tuomioita. Rangaistuksiahan annetaan sen takia että ne estäisivät tällaisia tekoja tapahtumasta tulevaisuudessa. Miksei tavallisia sotilaista, sotarikosten toteuttajia, ole rangaistu?”