Kertomuksia rohkeudesta: Serbian puskutraktorivallankumous vuonna 2000

Tämä kirjoitus on julkaistu ensimmäisenä Rauhan Puolesta -lehden numerossa 1 / 2017. Kaikki Kertomuksia rohkeudesta -sarjan kirjoitukset tullaan julkaisemaan Like-kustantamon julkaisemassa samannimisessä kirjassa.

Kesällä 1999 Belgradin Tasavalta-aukiolle jätettiin vanha öljytynnyri ja sen viereen baseball-maila. Öljytynnyrin kylkeen oli maalattu presidentti Slobodan Miloševićin kasvot ja teksti, että tynnyriä saa lyödä yhden dinaarin maksua vastaan.

Ensimmäiset ohikulkijat vaikuttivat hämmentyneiltä. Jotkut hidastivat vauhtiaan, toiset pysähtyivät. Joku otti jopa mailan käteensä, piteli sitä hetken, mutta laski kuitenkin takaisin, ja jatkoi matkaansa. Lopulta paikalle osui nuori mies, joka tekstin luettuaan naurahti, pudotti kolikon tynnyriin, nosti mailan ja mäjäytti Miloševićin peltikasvoja niin, että pamaus kaikui keskustan korttelista toiseen.

Lyöjiä ilmaantui lisää, ja pauke kiinnitti huomiota yhä laajemmin. Kaukana ja lähellä ihmiset tuijottivat, osoittelivat ja nauroivat. Ei mennyt pitkään, kun tynnyrille oli jo muodostunut jono. Vanhemmat opastivat lapsiaan mailan käytössä, ja jos lapset olivat liian hentoja pitelemään mailaa, vanhemmat neuvoivat potkaisemaan.

Tynnyrin aukiolle tuoneet opiskelijat istuivat läheisessä kahvilassa ja seurasivat tapahtumien kulkua huvittuneina. He olivat tyytyväisiä näkemäänsä, mutta odottelivat jo huipennusta, eli poliisin saapumista. Koska poliisi ei voinut tietää kuka tynnyrin oli tuonut paikalle, nuorten arvioiden mukaan poliiseilla oli tilanteessa vain kaksi vaihtoehtoa: pidättää tynnyriä mäjäytteleviä kansalaisia, tai sitten pidättää itse tynnyri. Poliisi saapui paikalle, ja valitsi jälkimmäisen vaihtoehdon. Kuva kahdesta poliisista raahaamassa – ’pidättämässä’ – Miloševićin kasvoilla varustettua öljytynnyriä päätyi seuraavana päivänä kahden eri oppositiolehden etusivulle.

Pelko voitetaan huumorilla

Opiskelijaryhmä kutsui itseään nimellä ’Otpor!’ eli vastarinta. Heidän symbolinaan oli Sarumanin kädestä vaikutteita saanut nyrkkiin puristettu käsi, joka useimmiten maalattiin valkoisena mustalle pohjalle. Liikkeen perustajat olivat nuoria, joilla ei ollut aikaisempaa kokemusta poliittisesta toiminnasta. Kirjassaan Blueprint for Revolution yksi liikkeen perustajista Srdja Popovic kertoo noihin aikoihin olleensa kiinnostunut Taru Sormusten Herrasta -legendan lisäksi lähinnä Monty Pythonista, valvomisesta ja juhlimisesta, ei suinkaan aktivismista tai politiikasta.

Herätteen aktivismiin hän sai ulkoilmakonsertissa, jossa otettiin voimakkaasti kantaa sotaa vastaan. Punkrokkareiden saarnoja konsertin lomassa kuunnellessaan hän näki, että yhteiskunnallinen vaikuttaminen voi olla ’coolia’ ja hauskaa. Hän perusti Otpor-liikkeen ystäviensä kanssa lokakuussa 1998 ennen kaikkea vastustamaan lakeja, jotka rajoittivat tiedotusvälineiden ja yliopistojen toimintaa.

Palaverissa muutamia päiviä ennen öljytynnyritempausta tunnelma oli ollut apea. Eräässä puheenvuorossa oli listattu asioita, joita heillä ei ollut: kokemusta, armeijaa, rahaa eikä mahdollisuutta vaikuttaa mediaan. Heillä oli selkeä visio maan tulevaisuudesta, mutta ei keinoja sen toteuttamiseen. Presidentti Slobodan Miloševićilla sen sijaan oli käytössään valtion varat, armeija ja lähes koko mediakenttä, joiden avulla hän sai rauhassa jatkaa pelon lietsomista ja oman visionsa toteuttamista. Keskustelun kääntyessä yhä enemmän pelkoon joku totesi, että ainoa keino pelon voittamiseksi on nauru.

Tästä inspiroituneena he alkoivat kertoa toisilleen vitsejä. Tässä nauravaisessa tunnelmassa keksittiin öljytynnyritempaus. Popovic kutsuu toimintaa nimellä ’laughtivism,’ ja uskoo sen voimaan ei pelkästään siksi, että huumori on paras keino pelon hajottamiseksi, vaan myös siksi, että se vetää puoleensa lisää ihmisiä. ”Kuka on ystäväpiirisi vetovoimaisin tyyppi?” kysyy Popovic Ben Faman podcast-haatattelussa. ”Tietysti hän, joka saa ihmiset nauramaan. Poliitikot, varsinkin diktaattorit, sen sijaan ottavat itsensä aivan liian vakavasti, ja tekevät sen takia typeriä virheitä.”

Kolme ohjetta vallankumouksellisille

Ajatus siitä, että kaataisi diktaattorin väkivaltaisesti on Popvicin mielestä sama kuin haastaisi Mike Tysonin nyrkkitappeluun tai David Beckhamin jalkapallo-otteluun. Popvicin ensimmäinen kolmesta neuvosta vallankumousta suunnitteleville on, että kannattaa valita ne taistelut, jotka voi voittaa. Tysonia vastaan kannattaa pelata shakkia, ja diktatuureja vastaan kannattaa lähteä kokeilemaan, kummalla osapuolella on parempi huumorintaju, ja kumman brändi on vetävämpi.

Popvicin toinen neuvo on, että väkivallattomuudessa tulee pysyä, ja kolmas, että vallankumouksen tekemisen tulee olla hauskaa.

Otpor! -liikkeellä ei ollut yhtä karismaattista johtajaa, vaan maakuntien yksilöt saivat itse päättää omista tekemisistään. Vastuuta korostettiin: jos sinä et ota vastuuta käsiisi, jos sinä et taistele paremman yhteiskunnan puolesta, jos sinä et usko itseesi… niin kuka muu sen muka voisi tehdä? Kaikista koulutettiin johtajia, näin saatiin jäsenet tuntemaan vahvaa omistajuutta, ja tehtiin mahdottomaksi liikkeen pysäyttäminen muutamia avainhenkilöitä pidättämällä.

Liikkeen perustamisesta satojen tuhansien ihmisten mielenosoituksiin ja Slobodan Miloševićin hallinnon kaatamiseen kului kaksi vuotta. Yksi liikkeen hurjan kasvun salaisuuksista oli, että alkuaikoinaan he antoivat itsestään suuremman kuvan kuin mitä he todellisuudessa olivatkaan. Heittelemällä kymmeniä tuhansia lentolehtisiä kerrostalojen katoilta ja maalaamalla ahkerasti liikkeen logoja mitä mielikuvituksellisimpiin paikkoihin pieni porukka onnistui iskostamaan vastarinnan symbolin jokaisen kadunkulkijan mieleen.

Vuoden toimittuaan Otpor herätti huomiota myös ulkomailla. Liike alkoi saada rahallista tukea, Gene Sharpin kirjoja ja Sharpin läheisen ystävän, Yhdysvaltain armeijasta eläköityneen Robert Helveyn väkivallattomuuskoulutusta. Tuen takana oli yhdysvaltalaisia kansalaisjärjestöjä, joista ainakin yksi oli osittain valtiorahoitteinen. Päätäntävalta pysyi kuitenkin loppuun asti paikallistoimijoiden hallussa.

Mielikuvituksellisuutensa, tuoreutensa ja hauskuutensa takia Otporin kampanjat saivat medianäkyvyyttä. Medianäkyvyys toi puolestaan uusia jäseniä, ja jäsenmäärän nousu uusia uutisia. Kasvettuaan varteenotettavaksi poliittiseksi voimaksi Otpor onnistui kokoamaan taakseen paitsi politiikkaan tyytymättömät suuret massat, myös keskenään riitelevän Miloševićin vastaisen poliittisen opposition.

Valtiovallan vastaus Otporin vaikutusvallan kasvulle olivat Belgradin yliopiston sulkeminen, Otpor-järjestön julistaminen laittomaksi, lehdistösensuurin kiristäminen ja pidätykset: arviolta 2 000 Otporin jäsentä pidätettiin, ja osaa heistä pahoinpideltiin vankilassa. Otpor teki vastoinkäymisistä osan kampanjaa luovuttamalla liikkeen logolla varustettuja mustia t-paitoja niille, jotka olivat tulleet pidätetyksi vähintään kerran, ja punaisia niille, jotka olivat tulleet pidätetyksi viisi kertaa tai useammin.

Kuka syöstiin vallasta ja miksi?

Slobodan Milošević toimi ensin Jugoslavian sosialistiseen liittotasavaltaan kuuluneen Serbian presidenttinä vuosina 1989-1992, sitten Jugoslavian hajoamissodan aikana ja sen jälkeen ’tynkä-Jugoslaviaan’ eli Jugoslavian liittotasavaltaan kuuluneen Serbian presidenttinä vuosina 1992-1997, ja lopulta koko Jugoslavian liittotasavallan presidenttinä vuosina 1997-2000.

Jugoslavian sosialistiseen liittotasavaltaan kuului aikoinaan kuusi osavaltiota: Serbia, Kroatia, Bosnia-Hertsegovina, Slovenia, Makedonia ja Montenegro. Näistä kaikki paitsi Miloševićin johtama Serbia kannatti Jugoslavian hajottamista kuudeksi itsenäiseksi valtioksi silloisten osavaltioiden rajojen mukaisesti. Tämä järjestely toteutuikin Kroatian ja Bosnian sotien päätyttyä vuonna 1995. Arviolta 140 000 ihmistä oli saanut surmansa, kymmeniä tuhansia naisia raiskattu ja kaikkien sotiin osallistuneiden maiden talous, infrastruktuuri, poliittinen ja moraalinen ilmapiiri olivat raunioina. Serbian työttömyysprosentin arvioidaan sodan päättyessä olleen viidenkymmenen prosentin tienoilla.

Marraskuussa 1996 järjestettiin Serbiassa paikallisvaalit, jonka oppositio voitti, mutta jonka vaalitulosta Milošević kieltäytyi hyväksymästä. Tästä seurasi seuraavan vuoden helmikuuhun kestäneitä opiskelijoiden ja opposition Zajedno-yhteenliittymän järjestämiä mielenosoituksia, joissa oli laajimmillaan mukana 200 000 osallistujaa. Lopulta Milošević taipui painostuksen alla ja hyväksyi vaalituloksen, vaikka jäikin valtaan. Opposition Zajedno-yhteenliittymä ei pysynyt koossa montaakaan viikkoa tämän jälkeen.

Vuosina 1996-1999 käytiin Kosovon sota. Miloševićin hallinto oli lakkauttanut sosialistisen Jugoslavian aikaisen Kosovon autonomian, mikä oli lisännyt kosovolaisten, joista 90% oli etniseltä taustaltaan albaaneja, itsenäistymishaluja. Kosovon Vapautusarmeijan toimet saivat Serbian tiukentamaan otettaan ja kuolonuhrien määrä nousi. Etnisen puhdistuksen pysäyttämisen nimissä Nato pommitti keväällä 1999 Serbian armeijan yksiköitä Belgradissa, Kosovossa ja Montenegrossa, jossain määrin myös siviili-infrastruktuuria, ja vahingossa myös Kiinan suurlähetystöä ja serbian viranomaisia pakenevia Kosovon albaaneja. Toisin kuin Clinton ja Blair toivoivat, ja juuri niin kuin Chirac oli varoittanut, pommitukset eivät suinkaan heikentäneet Miloševićia, vaan lisäsivät hänen kannatustaan ja voimaannuttivat nationalisteja. Pommitusten jatkuessa Serbia intensifioi albaanien karkotuksia. Arvioidaan että jopa miljoona Kosovon albaania joutui lähtemään kodeistaan. Lopulta Serbia veti joukkonsa Kosovosta, mutta Milošević jäi valtaan.

Miloševićin lähtölaskenta

Miloševićin kannatus oli vahvinta ennen kaikkea vanhemman väestön keskuudessa ja maaseudulla. Miloševićin kannattajien oli hyvin vaikea ymmärtää kaupunkien nuorisoa, joka haki uutisensa internetistä. Esimerkiksi Miloševićin vaimo, joka myös oli mukana politiikassa, oli vakuuttunut, että mielenosoitukset oli orkestroitu ulkomailta käsin, ja että mielenosoittajat oli houkuteltu paikalle jakamalla heille ”huumeita ja ulkomaan valuuttaa.”

Heinäkuussa 2000 Milošević onnistui vielä muuttamaan perustuslakia niin, että hän pystyisi toimimaan toiset kuusi vuotta presidenttinä, mutta tämä jäi hänen viimeiseksi voitokseen. Syyskuussa, presidentinvaalien ensimmäisellä kierroksella, hän jäi jälleen kiinni vaalivilpistä. Vaalituloksen oikaisemista vaativat mielenosoitukset keräsivät tälläkin kertaa satoja tuhansia osallistujia, mutta kuukausien sijaan mielenosoitukset kestivät tällä kertaa kymmenen päivää.

Miloševićia vastaan oli laaja rintama. Ortodoksinen kirkko kehotti poliiseja ja armeijaa kunnioittamaan opposition vaalivoittoa. Maan tärkeimmän hiilikaivoksen Kolubaran työntekijät menivät lakkoon. Valtion omistaman median työntekijät eivät totelleet enää hallitusta. Lokakuun viidentenä päivänä protestoijat siirsivät poliisien asettamat esteet puskutraktorilla.

Poliisit tottelivat saamaansa käskyä rakentaa barrikadeja estääkseen ihmisten pääsyn pääkaupunkiin, mutta nähtyään kuinka suurista ja päättäväisistä ihmismassoista oli kysymys, he eivät pysäyttäneet barrikadeja purkavia mielenosoittajia.

Pysyttiinkö väkivallattomuudessa?

Mediatalo paloi, joitakin ikkunoita hajosi ja parlamenttitalossa syttyi tulipalo, mutta kaikkiaan Otpor-liike onnistui pitämään suuret massat väkivallattomina muun muassa korostamalla, että myös poliisi ja sotilaat olivat Miloševićin hallinnon uhreja. Vallankumouksen melskeessä kaksi ihmistä sai surmansa – toinen kuoli sydänkohtaukseen, ja toinen auto-onnettomuudessa.

Mutta silti on syytä kysyä, missä määrin kampanja, jonka keskeisimpiä sloganeita oli ’gotov je’ eli ’hän on loppu’ ja jossa lyödään baseball-mailalla vastustajan kasvokuvaa, on väkivallattomuuden periaatteiden mukainen.

Yksi tulkinta on, että puskutraktorivallankumous edusti teknistä, mutta ei periaatteellista väkivallattomuutta. Jälkimmäisessä väkivallattomuudessa pysytään niin ajatuksissa, sanoissa kuin teoissakin. Otpor yhdisti kansan ennen kaikkea diktaattoria vastaan. Energiaa antavana voimana ei ollut uuden rakentaminen, vaan kyllästyminen, viha ja vastustus. Väkivallattomuustutkija Michael Naglerin mukaan juuri tämä on syynä siihen, että vaikka johtaja onnistuttiinkin vaihtamaan, näin jälkikäteen voidaan todeta, että mitään radikaalia muutosta maan poliittiseen kulttuuriin ja suuntaan se ei kuitenkaan aiheuttanut.

Vallankumouksen jälkeen Otpor! toimi pari vuotta demokratian toteutumista valvovana kansalaisjärjestönä, kunnes lyhyeksi jääneen poliittisen kauden jälkeen lakkautettiin.

TIMO VIRTALA

Yläkuva: AFP Photo / Djordje Kojadinovic.

Srdja Popovic johtaa nykyisin kansalaisjärjestöä nimeltä Centre for Applied Nonviolent Action and Strategies (CANVAS). CANVAS on auttanut väkivallatonta vastarintaa käyttäviä demokratia-aktivisteja jo yli viidessäkymmenessä maassa. CANVAS’in metodeja on otettu käyttöön muun muassa Georgiassa (’03), Ukrainassa (’04), Libanonissa (’05), Egyptissä (’11) ja Syyriassa (’11).

People Power -vallankumous Filippiineillä vuonna 1986

Tänään tulee kuluneeksi 30 vuotta Filippiinien People Power -vallankumouksesta. Alla Rauhan Puolesta -lehdessä 5/2015 julkaistu artikkeli aiheesta. Tervetuloa myös Filippiinit-seuran järjestämään People Power 30 vuotta – Filippiinien rauhanomainen vallankumous -keskustelutilaisuuteen (Fb) perjantaina 11.3. klo 18 Monihelin toimistoon osoitteeseen Käenkuja 4, Helsinki (lähellä Sörnäisten metroasemaa). “Vuoden 1986 kumous lopetti Ferdinand Marcosin diktatuurin ilman verenvuodatusta. Historiallisesta käänteestä kertoo Loviisan Rauhanfoorumin pääsihteeri Timo Virtala.”

Väkivallattomuuden voiman avulla on tehty vallankumouksia, saavutettu itsenäistymisiä, puolustettu valtioita ja johdettu niin pieniä kuin suuriakin poliittisia yksiköitä. Sitä on käytetty menestyksekkäästi kansalaisaktivismissa, rauhanturvaamisessa ja oikeudenkäynneissä, ja sen avulla on löydetty ratkaisuja ristiriitatilanteisiin niin kansainvälisessä politiikassa kuin arkipäiväisissä kanssakäymisessäkin. Kertomuksia rohkeudesta -kirjoitussarjassa kerrotaan historiallisten esimerkkien avulla, mistä väkivallattomuudessa on kysymys. Sarjassa käydään läpi esimerkkejä tapauksista, jossa epäkohtiin ollaan puututtu rohkeasti ja aktiivisesti, mutta ilman väkivaltaa ja toista osapuolta nöyryyttämättä.

Helmikuun 23. päivänä 1986 Filippiinien pääkaupunki Manilassa panssarivaunuista ja miehistönkuljetusvaunuista koostuvan armeijayksikön komentaja uhkasi ampua heidän reitillään seisseet mielenosoittajat, elleivät he väistyisi. Eri ikäisistä miehistä ja naisista koostuva mielenosoittajajoukko pysyi aloillaan ja väkivallattomina. Sotilaita ei heitelty kivillä eikä polttopulloilla, vaan heille tarjottiin suklaata, ruokaa ja tupakkaa. Heitä ei haukuttu eikä syyllistetty, vaan heidän isänmaallisuuteensa vedottiin. Kansan ja isänmaan etu vaatii demokratian ja ihmisoikeuksien kunnioittamista, ei vaalivilppiin, korruptioon ja ihmisoikeusrikkomuksiin syyllistyneen johtajan tottelemista.

Panokset olivat korkeat. Vastakkain oli suuri rannikkojoukkojen armeijayksikkö ja kymmenistä tuhansista siviileistä koostuva kansanjoukko. Presidentti Ferdinand Marcosin kaksikymmenvuotisen hallintokauden aikana mielenosoituksia oli hajotettu kyynelkaasuilla, pampuilla ja luodeilla. Tuhansia toisinajattelijoita oli vangittu ja salamurhattu, media valjastettu propagandakoneistoksi, vaaleja peruttu, perustuslakia muokattu ja kahdeksanvuotinen sotatila eletty läpi, kaikki tämä vallan keskittämiseksi presidentille ja hänen lähipiirilleen.(1)

Sekä kommunistit pohjoisessa, että islamistiseparatistit etelässä olivat taistelleet Marcosin hallintoa vastaan väkivaltaisesti jo 1960-luvun lopulta lähtien, suurempaa menestystä kuitenkaan saavuttamatta. Tietyssä määrin Marcos jopa hyötyi opposition militarisoitumisesta, sillä sen ansiosta hän pystyi maalaamaan kuvaa kahtia jakautuneesta poliittisesta kentästä, jossa hänen hallintonsa edustaa vakautta ja yhtenäisyyttä, ja oppositio terrorismia ja kaaosta. Näyttävä kommunisminvastainen taistelu myös takasi Yhdysvalloista tulevan avokätisen sotilaallisen tuen jatkumisen.

Väkivallan kohtaaminen on tuttua armeijalle kuin armeijalle. Sitä varten he kouluttautuvat, aseistautuvat ja siihen he valmistautuvat niin henkisesti kuin fyysisestikin. Mutta vuoden 1986 People Power -vallankumouksessa armeijaa ei ollut vastassa kasvottomia terroristeja tai sotilaskoulutuksen saaneita sissejä, vaan kotiäitejä, nuorisoa, liikemiehiä, pappeja ja nunnia. Nunnien kerrotaan polvistuneen etenemiskäskyn saaneiden panssarivaunujen eteen rukoilemaan.

Viimeinen pisara

Oppositiojohtaja Benigno Aquino Jr oli ammuttu kahta vuotta aikaisemmin hänen palatessa kotimaahansa vuosien maanpaon jälkeen. Murha tapahtui lentokentällä, 20 000 kannattajan odottaessa kentän ulkopuolella sankarinsa paluuta. Valtamediat eivät tapauksesta uutisoineet. Aquinon hautajaisista muodostui valtava surujuhla, joka tiivisti opposition rivit. Marcos tuomitsi murhan ja syytti sitä armeijan salaliitoksi, mutta ketään ei kuitenkaan tuomittu. Kritiikki Marcosia kohtaan kasvoi. Seuraavien kuukausien aikana järjestettiin yli 165 puhetilaisuutta, marssia ja muita mielenosoitusta. Myös Yhdysvaltojen lojaalisuus oli alkanut horjua. Paineen kasvaessa Marcos julisti presidentinvaalit pidettäväksi helmikuussa 1986. Opposition ehdokkaaksi asettui Benigno Aquino Jr:n leski Corazon ”Cory” Aquino.

Vaalikampanjan aikana Corazon, aivan kuten edesmennyt miehensäkin, puhui väkivallattomuuden puolesta. Ferdinand Marcosin julistauduttua vaalitarkkailijoiden protestoinnista välittämättä vaalivoittajaksi, Coranzon Aquino kehotti kannattajiaan kansalaistottelemattomuuteen.

Toinen keskeinen väkivallattomuuden puolestapuhuja oli arkkipiispa Jaime Sin, joka jo vuosikymmenen ajan oli suurissa rukoustilaisuuksissaan saarnannut sotatilaa, pidätyksiä ja kidutuksia vastaan. Hänellä oli keskeinen rooli opposition yhtenäistämisessä ja sitouttamisessa väkivallattomuuteen. Kirkon hallussa olleet Radio Veritas ja samanniminen sanomalehti olivat Marcosin hallintokaudella opposition tärkeimmät äänitorvet.

Marcosin menettäessä legitimiteettiään myös armeijan rivit alkoivat rakoilla. Puolustusministeri Juan Enrile, puolustusvoimien apulaishenkilöstöpäällikkö Fidel Ramos ja joukko upseereja suunnittelivat sotilasvallankaappausta. Suunnitelmien paljastuttua Enrile ja Ramos linnoittautuivat neljänsadan kapinallisen sotilaan kanssa ensin kahteen, ja myöhemmin yhteen sotilastukikohtaan Manilan ulkopuolella. Arkkipiispa Sin kehotti radiossa kansalaisia kerääntymään tukikohdan ulkopuolelle estääkseen Marcosille lojaalien ja kapinallisten väkivaltaisen yhteenoton, ja näin tapahtui.

Useiden läpiajoyritysten jälkeen sotilasajoneuvot kääntyvät takaisin. Kansa hurrasi. Seuraavien tuntien ja päivien aikana yhä useampi sotilas kieltäytyi tottelemasta käskyjä vaarantaa kansalaisten hengen, ja kääntyi kapinallisten puolelle. Kahta päivää myöhemmin presidentti Marcos luopui vallasta, ja lennätettiin Havaijille.

Väkivallattomat vallankumoukset tehokkaampia kuin väkivaltaiset

Erica Chenowethin ja Marie Stephanin väkivaltaisia ja väkivallattomia kampanjoita viimeisen sadan vuoden ajalta vertailleen tutkimuksen mukaan väkivallattomien vallankumousten onnistumistodennäköisyys on lähes kaksi kertaa suurempi kuin väkivaltaisten. Heidän tutkimuksessaan oli mukana noin kaksisataa väkivaltaista ja noin sata väkivallatonta kampanjaa.

Myös People Power -vallankumouksen onnistumisen kannalta oli ratkaisevaa, että osallistujat pidättäytyivät väkivallattomissa keinoissa. Ensinnäkin se teki tyhjäksi Marcosin pelotteluretoriikan, mutta mikä vielä tärkeämpää, väkivallattomuus mahdollisti laajojen kansanryhmien osallistumisen kampanjaan.

Chenowethin ja Stephanin tutkimuksen mukaan nimenomaan osallistujamäärä on ratkaisevaa kampanjan onnistumisen kannalta: mitä suurempi osa väestöstä on kampanjan takana, sitä suuremmalla todennäköisyydellä vallankumous onnistuu. Väkivallattomien vallankumousten tehokkuuden selittää se, että kynnys lähteä mukaan väkivallattomaan kampanjaan on huomattavasti alhaisempi kuin sotilasvallankaappaukseen liittyminen. Suurimmissa People Power -mielenosoituksissa, kuten Benigno Aquino Jr:n hautajaisissa ja Cory Aquinon julistautuessa vaalivoittajaksi, oli mukana jopa kaksi miljoonaa ihmistä.

Toinen keskeinen syy väkivallattomien vallankumousten tehokkuuteen on väkivallattomien metodien laajempi kirjo. Filippiinien tapauksessa se tarkoitti edellä kuvatun kaltaisten ihmismuurien muodostamisen lisäksi muun muassa yleislakkoja, mielenosoituksia, marsseja, media- ja tuoteboikotteja, rahojen nostamista pankeista, koulujen sulkemisia, sähkö- ja puhelinlaskujen maksujen viivyttelyä, laulamista, tanssimista, rukoushetkiä, ulkonaliikkumiskiellon uhmaamista, istumalakkoja ja viimeisimpänä, mutta ei suinkaan vähäisimpänä, puhelinluettelon keltaisten sivujen repimistä, ja näin syntyneen paperisilpun heittelyä pilvenpiirtäjien ikkunoista.

Arvokkuuden antamisen vallankumous

Väkivallattoman vallankumouksen toteuttaneet filippiiniläiset näyttivät mistä väkivallattomuuden voimassa on kysymys: rohkeasta ja aktiivisesta puuttumisesta epäkohtiin, periksiantamattomuudesta, ja äärimmäisissä tapauksissa myös uhrautumisvalmiudesta. Kyse on siitä, ettei taivuta väkivaltaa käyttävien tai sillä uhkaavien tahtoon, mutta ei myöskään nähdä heitä vihollisina, jotka pitää murskata, vaan kanssaihmisinä, jotka pyritään saamaan oivaltamaan jotain uutta. Jotkut filippiiniläiset käyttivät tästä termiä alydangal, mikä kirjaimellisesti suomennettuna tarkoittaa arvokkuuden antamista.


Lähteet:


Ackerman, Peter & DuVall, Jack
: A Force More Powerful – A Century of Nonviolent Conflict. Palgrave 2001.
Amnesty International: Report of an Amnesty International Mission to The Republic of the Philippines 22.11.-5.12.1975. AI Publications, London.
Bartkowski, Maciej (ed.): Recovering Nonviolent History – Civil Resistance in Liberation Struggles. Lynne Rienner Publishers. Boulder 2013.
Chenoweth, Erica & Stephan, Maria J: Why Civil Resistance Works. The Strategic Logic of Nonviolent Conflict. Columbia University Press, New York 2011.
Global Nonviolent Action Database -sivusto osoitteessa nvdatabase.swarthmore.edu.
Nagler, Michael N: The Search for a Nonviolent Future – A Promise of Peace For Ourselves, Our Families, and Our World. New World Library, 2004.

(1) Historioitsija Alfred McCoyn mukaan Marcosin hallinnon toteuttamia mielivaltaisia murhia tapahtui 3 257, kidustapauksia oli 35 000 ja pidätyksiä noin 70 000. Sanomalehti Bulatlat arvioi laittomien pidätysten määrän olleen jopa 120 000. Amnestyn vuonna 1975 haastattelemista vangeista seitsemääkymmentä prosenttia oli kidutettu. Syyskuusta 1972 helmikuuhun 1980 kestänyt sotalaki hajotti parlamentin ja teki Marcosista presidentin lisäksi myös pääministerin. Sotalain aikana presidentinvaaleja ei järjestetty. Kun vaalit lopulta järjestettiin vuonna 1981, ehdokkuuden ikärajaksi asetettiin 50-vuotta, mikä esti Marcosin vakavinta haastajaa, 48-vuotiasta Benigno Aquinonoa asettumasta ehdolle. Transparency International nostaa Ferdinand Marcosin viime vuosikymmeninä hallinneiden valtionjohtajien joukosta maailman toiseksi korruptoituneimmaksi, heti Indonesiaa vuosina 1967-1998 hallinneen Mohamed Suharton jälkeen.