Arndt Pekurinen ja Suomen siviilipalveluslain synty 1931

Suomussalmen rintamalla teloitettiin 5.11.1941 autonkuljettaja Arndt Pekurinen, jonka mielestä ihmisen ampuminen oli aina ja kaikissa olosuhteissa väärin. Ennen teloitusta hänet oli tuomittu neljä kertaa vankilaan: ensin neljäksi, sitten kuudeksi, sitten yhdeksäksi ja lopulta, talvisodan sytyttyä kahdeksi vuodeksi. Syinä vankilatuomioihin oli, ettei hän ollut suostunut suorittamaan varusmiespalveluaan eikä osallistumaan sotaan.

“Olen kyllä valmis palvelemaan isänmaatani hyödyllisellä työllä,” Pekurinen kirjoitti puolustuspuheessaan kolmatta vankilatuomiota odotellessaan, “jos saan suorittaa sitä sotalaitoksesta erillään olevana siviilityönä. Olen valmis tällaista työtä suorittamaan paljon pitemmänkin ajan sotapalveluksen asemesta kuin mitä on palvelusaika sotaväessä.”

Pekurisein kieltäytymisen oli ennen kaikkea periaatteellista, mutta myös poliittista. Hän provosoi tietoisesti järjestelmää saadakseen aikaan lainmuutoksen. Jos hän olisi halunnut päästä vähemmällä, hän olisi voinut jättää julkiset esiintymisensä väliin ja vältellä siten poliisia. Pidätetyksi tultuaan hän olisi voinut vedota uskonnollisiin syihin ja välttyä siten rangaistukselta. Hän olisi voinut suorittaa palveluksensa aseettomana – toisen vankilatuomionsa jälkeen hänelle tarjottiin mahdollisuutta suorittaa palveluksensa myös siviilivaatteissa, joskin yhä armeijassa – mutta hän kieltäytyi myös tästä. Sodan aikana, henkensä säästääkseen, hän olisi voinut tarttua aseeseen edes muodon vuoksi. Mutta Pekurisen ja hänen taustajoukkojensa tavoitteena ei ollut päästä vähällä, vaan saattaa suomalaisia aseistakieltäytyjiä koskeva lainsäädäntö muiden pohjoismaiden tasolle.

”Aatteellinen vakaumukseni kieltää näin ollen minuakin missään muodossa palvelemasta sotalaitosta ja katson velvollisuudekseni täten toimia rauhanasian hyväksi. En näe toiminnassani mitään lainvastaista enkä rangaistusta ansaitsevaa. Suomenkin hallitus on kansainvälisellä sopimuksella julistanut sodan laittomuudeksi ja sitoutunut olemaan käyttämättä sitä kansallisen politiikan välikappaleena. Jos sota on julistettu laittomaksi, kuinka voitaisiin katsoa lainvastaiseksi toiminnaksi sitä, että kieltäytyy palvelemasta sotalaitosta.”

Artikkelissaan ‘Mies, armeija ja vastarinta’ Ville Kivimäki analysoi Pekurisen tapausta kriittisen mieshistorian valossa. Kivimäen mukaan Pekurinen oli kävelevä paradoksi, jollaista ei olisi pitänyt olla olemassakaan. ”Työteliäänä, raittiin ja tunnollisena perheenisänä, joka piti kiinni periaatteistaan horjumatta, hän oli itse asiassa aikansa ihannemies, jollaisia koululaitos ja isänmaalliset kansalaisjärjestöt halusivat kasvattaa.” Kuolemaa uhmaten hän asetti periaatteensa, ideologisen kamppailun ja julkisen toimintansa perheen edelle. ”Vain Pekurisen periaate oli väärä – häneltä puuttui valmius aseelliseen maanpuolustukseen, jonka olisi pitänyt itsestään selvästi kuulua tähän kokonaisuuteen.”

Kivimäki huomauttaa, että Pekurisen tapauksessa hämmennystä aiheutti myös hänen työläistaustansa ja muodollisen koulutuksensa puuttuminen. Aikansa pasifismin keulahahmojen, kirjailija Arvid Järnefeltin, matematiikan professori Felix Iversenin ja geodeetti Karl Nickulin akateemista pasifismia saatettiin kyllä ymmärtää – joskaan ei hyväksyä – ja luokitella se harmittomaksi oppineiden haihatteluksi. Mutta Pekurisen pasifismi oli proletaarista, ja siksi vaarallista.

Lapsuus ja nuoruus

Pekurinen syntyi Juvan suurpitäjässä Etelä-Savossa 29.8.1905 seitsenlapsisen torppariperheen toiseksi vanhimmaksi pojaksi. Lapsena hänen kerrotaan olleen vilkas ja leikinhaluinen ja saaneen helposti kontakteja kaikenikäisiin ihmisiin. Seuranhakuisen isän, ja vilkkaitten lasten vuoksi hänen kotitalonsa oli kylän kohtauspaikkoja, jossa oli aina naapurin lapsia ja muita vierailta kyläilemässä.

Pasifistisen vakaumuksensa Pekurinen sai kirjoja, erityisesti Raamattua, Leo Tolstoita ja Arvid Järnefeltiä lukemalla. Hän oli paitsi pasifisti, myös vakaumuksellinen kristitty, harras tupakkamies ja alkoholin suhteen täysraitis. Lääkärintarkastuksessa hän kertoi olleensa nuoruudessaan usein kiivasluonteinen, mutta pyrkineensä voittamaan sen itsekasvatuksen avulla.

Kouluja hän ei kansakoulua enempää käynyt, vaikka sen päästötodistus olikin erinomainen. Lukemista hän harrasti läpi koko elämänsä, ja suoritti vapaa-ajallaan opintoja Helsingin Työväenopistossa. Hän liittyi Sosialidemoraattiseen puolueeseen, raittiusyhdistys Rientoon ja kuljetustyöläisten ammattiosastoon. Vuonna 1936 hän esiintyy Suomen Rauhanliiton hallituksen kokouskuvassa. Astetta radikaalimman Suomen Antimilitaristisen Liitoon johtokuntaan hänet valittiin 22-vuotiaana, ja puheenjohtajaksi kahta vuotta myöhemmin. Samoihin aikoihin hän erosi kirkosta, koska katsoi kirkon toimivan epäkristillisesti tukiessaan armeijaa.

Kahden vuoden vankeus ja Albert Einsteinin vetoomus Pekurisen puolesta

Poliisi toimitti Pekurisen Helsingin kutsuntatoimistolle 15.11.1929, jossa hän kieltäytyi asepalveluksesta ja myös lääkärintarkastuksesta. Seuraavien päivien sisällä hänet pakotettiin kolmesti lääkärintarkastukseen ja yhteen mielentilatutkimukseen, jonka jälkeen hänet määrättiin palvelukseen Helsingin Santahaminassa sijaitsevaan Kustaanmiekkaan työvelvollisten kurinpitokomppaniaan. Kustaanmiekassa hänelle yritettiin väkivalloin pukea sotilasvaatteita. Tarvittiin kolme kersanttia ja kaksi tuntia, ennen kuin hänelle saatiin sotilasvaatteet päälle. Tämän jälkeen Pekurinen käveli ulommaksi, ja riisui ne päältään. Samalla hän myös ryhtyvänsä nälkälakkoon, kunnes saisi oikeuden käyttää siviilivaatteita. Pekurinen suljettiin arestiin, jossa hän oli viikon ilman takkia, vain sotilashousut ja kengät jaloissaan.

Viiden vuorokauden kuluttua asia vuoti julkisuuteen, ja Suomen Sosiaalidemokraatti -lehden etusivulla oli seuraavanlainen kolmivaiheinen otsikko: ”Huomiotaherättävä asevelvollisuudesta kieltäytymistapaus. Rauhanaatteellisen vakaumuksen omaava henkilö jo viidettä vuorokautta nälkälakossa. Käytetty hullujenhuoneessa ja rangaistuskomppaniassa ja istuu nyt päävartiossa.” Jouluaattona hän sai lopulta luvan käyttää siviilivaatteita ja lopetti nälkälakkonsa. Aresti kuitenkin jatkui vuoden loppuun, jonka jälkeen hänet tuomittiin nejäksi kuukaudeksi vankilaan.

Pekurisen tapauksestaan käytiin laajaa kirjeenvaihtoa. Suomen puolustusministeri sai professori Albert Einsteinin ja kirjailija H. G. Wellsin ja Henri Barbussen allekirjoittaman vetoomuksen, jossa huomautettiin muun muassa että ”Ottamalla huomioon, että sekä Teidän että meidän maamme ovat hyväksyneet Pariisin sopimuksen, me ajattelemme, että on oleva mieluisa tehtävä vapauttaa henkilö, jonka ainoa rikos on hänen uskollisuutensa rauhanperiaatteillensa.” Einsteininin allekirjoittamia kirjeitä tuli vielä kaksi lisää. Jäkimäisessä sanotaan muun muassa että ”moraalin ja kohtuuden kannalta on vaadittava, että sodankieltäjiä käytetään vain sellaiseen työhön, mikä ei ole missään tekemisissä sotalaitoksen kanssa.”

Toisen kirjelmän allekirjoittajina olivat muun muassa Saksan kamarioikeuden puheenjohtaja A. Freymuth, professori Theodor Lessing, kirkkoherra E. Thraswelt: ”Me näemme Arndt Pekurisessa uranuurtajan kansojenvälisen rauhan aikaansaamisessa ja me kunnioitamme hänen korkeaa siveellistä vakaumustansa. Pitäisimme toivottavana, että sellaisia miehiä ei tuomittaisi vankeuteen, jotka omantunnonsyistä eivät saata suorittaa sotapalvelusta, ja me uskomme, että Te, Herra Ministeri, teette palveluksen maallenne vapauttaessanne Arndt Pekurisen.”

Näinkin korkean tason kansainvälisestä sympatiasta ei kuitenkaan ollut välitöntä hyötyä Pekuriselle. Ilmajoella suorittamansa vankilatuomion jälkeen, syyskuussa 1930, hänet ryöstettiin vanginvartijaltaan, pahoinpideltiin yhdeksän miehen voimin, ja vietiin kädet sidottuna ja kaulasta roikkuvien kylttien kanssa Seinäjoen rautatieasemalle julkisesti nöyryytettäväksi.

Pekurista oli siis painostettu, solvattu, kuulusteltu ja käsitelty väkivaltaisesti. Hän oli ollut nälkälakossa, hänet oli pakotettu toistuviin lääkärintarkastuksiin, käytetty mielisairaalassa, suljettu kahdeksi viikoksi arestiin ja yli kahdeksi vuodeksi vankilaan. Tämän jälkeen hän oli vielä saanut tuta, mitä oli Lapuan laki.

Lex Pekurinen ja sota

Pekurisen kolme perättäistä vankilatuomiota, niiden synnyttämä keskustelu lehdistössä ja kansainvälinen painostus johtivat lopulta siihen, että 14.4.1931 eduskunnassa hyväksyttiin laki niille asevelvollisille, joita omantunnon syyt estävät suorittamasta sotapalvelusta. Käytännössä tämä tarkoitti Pekurisen vaatimusten hyväksymistä ja siviilipalveluksen syntyä.

Pekurinen vapautettiin vankilasta (täysin palvelleena II luokan työvelvollisena) kuitenkin vasta seuraavan vuoden tammikuussa. Tämän jälkeen hän sai elää kahdeksan vuotta rauhassa. Kesäisin hän työskenteli talonmiehenä ja talvisin autonkuljettajana. Hän tapasi Aleksandran, he menivät naimisiin ja saivat kaksi lasta, Säteen ja Juhanin.

Talvisota alkoi 31.11.1939. Koska Pekurisen aikaansaama laki ei ollut voimassa sodan aikansa, hänet määrättiin jälleen palvelukseen, ja hän kieltäytyi. Pekurinen tuomittiin nyt jo neljännen kerran vankilaan. Hänet vapautettiin hyvän käytöksen perusteella lokakuussa 1941, mutta koska jatkosota oli jo alkanut, vietiin hänet Helsingin suojeluskuntapiirin esikuntaan, ja sieltä edelleen rintamalle, jossa hänet teloitettiin.

Viimeiseksi jääneessään puolustuspuheessa Pekurinen kirjoitti seuraavasti: “Olen historian, yhteiskuntaopin ja kansantaloustieteellisten opintojen kautta havainnut sodan tarkoituksettomuuden, turmiollisuuden ja kulttuuria hävittävän luonteen. Olen tutustunut sodan sisäiseen luonteeseen huomaten sen eläimellisen raa’aksi ja korkeampia elämänarvoja loukkaavaksi. Olen tutustunut monien sotilasasiantuntijoiden esittämiin kuvauksiin tulevaisuuden sodankäynnistä lentohyökkäyksineen, myrkkykaasuineen sekä palo- ja räjähdyspommeineen, joilla sotilaiden on tuhottava ns. “vihollisen” kaupunkeja ja keskuksia, niiden siviiliväestö, suojattomat vanhukset, naiset, lapset ja sairaat. Tällaiseen sodankäyntiin ja sen tukemiseen muodossa taikka toisessa ei mielestäni ihminen voi osallistua.”

Pekurisen tapaus vaipui vuosikymmeniksi unohduksiin, kunnes Erno Paasilinna nosti sen esille kirjoittamalla hänestä 90-luvun lopussa kirjan nimeltä Rohkeus – Arndt Pekurisen elämä ja teloitus. Vuonna 2001 Seppo Parkkinen kirjoitti Pekurisesta näytelmän Sodankieltäjä, ja vuodesta 2005 lähtien Lapinjärvellä sijaitsevassa siviilipalveluskeskuksessa on säännöllisesti esitetty Pekurista käsittelevää luentonäytelmää. Vuonna 2005 Helsingin Pasilassa, Rauhanaseman vieressä sijaitseva puisto nimettiin Arndt Pekurisen puistoksi.

TIMO VIRTALA

Tämä kirjoitus on julkaistu ensimmäisenä Rauhan Puolesta -lehdessä ja tullaan julkaisemaan Like-kustantamolle tulevassa Kertomuksia Rohkeudesta -kirjassa. Yläkuva on Erno Paasilinnan kirjasta Rohkeus, ja siinä on Arndt Pekurisen perhekuva kesältä 1939.

Kertomuksia Rohkeudesta Facebookissa.
Arndt Pekurinen Facebookissa.

Keskustelua pasifismista ja maanpuolustuksesta kristillisestä näkökulmasta

Keskiviikkona 3.2.2016 osallistuin Radio Dein viikon debatti -ohjelmaan. Aiheena oli pasifismi, väkivallattomuus ja maanpuolustus kristillisestä näkökulmasta. Keskustelemassa kanssani oli sotilaspappi Risto Kaakinen. Toimittajana toimi Kai Kortelainen. Keskustelumme on kuultavissa Radio Dein arkistossa, tämän linkin takana. Tässä joitakin pointteja, jota minun oli ainakin tarkoitus nostaa esille:

Kristillinen pasifismi

* Yksilöiden on otettava itse vastuu moraalisista valinnoistaan. Tätä ei saa ulkoistaa lakikirjoille tai auktoriteeteille. Maailmanhistorian hirvittävimmät vääryydet ovat tapahtuneet nimen omaan valtiovallan toimesta ja laillisesti.

* Jeesus kehotti rakastamaan vihollisiaan. En tulkitse tätä utopistisena ihannekuvana, jota olisi mahdoton saavuttaa, vaan konkreettisena neuvona siitä, miten elää maapallolla ja miten toimia eteen tulevissa ristiriitatilanteissa. Raamatuntutkija Walter Winkin mukaan raamatunkohta vastustamisen kiellosta ja toisen posken kääntämisestä on yleisesti väärintulkittu. Vastarinnaksi käännetyllä sanalla anthistemi on muinaiskreikan kielessä sotilaallinen merkitys. Oikeampi käännös olisi ”älkää vastustako pahaa väkivaltaisesti.” Toisen posken kääntämisessä puolestaan kyse ei ole nyrkkitappelusta (siinähän oikeakätisen isku osuisi vasemmalle poskelle), vaan oikean käden kämmenselällä huitaisusta. Kyse oli tuon aikaisessa kulttuurissa ylempiarvoisen tapa nöyryyttää alempiarvoista. Oikean posken kääntäminen tuollaisessa tilanteessa oli vahva viesti siitä, ettei hyväksy tuota nöyryytystä. (Tästä tarkemmin mm. tässä Daniel Nylundin kirjoituksessa.)

* Aseistakieltäytyjät eivät ole vapaamatkustajia, vaan heitä on aina kohdeltu kaltoin, syrjitty, vangittu, vainottu ja teloitettu.

* Leo Tolstoi, Albert Einstein, Mohandas Gandhi, Martin Luther King Jr, Rosa Parks, Sophie Scholl, Arndt Pekurinen ja Maximilian Kolbe olivat rohkeita yhteiskunnan konsensuksen kyseenalaistajia ja suuria keskustelunavaajia. Heidän ajatuksiaan sodasta, rauhasta, tottelemisesta ja tottelemattomuudesta on syytä lukea tarkkaan, punnita ja levittää. Meidän tulee ajatella laajemmin kuin vain yhden valtion näkökulmasta ja pohtia vakavasti, miten pystymme ihmiskuntana kehittymään yhä viisaampaan suuntaan. Historiasta kannattaa ottaa opiksi. Miten olemme päässeet eroon valtiovaltojen harjoittamasta kolonialismista, orjuudesta, julkisista teloituksista, noitavainoista? Näiden muutosten saavuttamiseksi tarvittiin rohkeita visionäärejä ja vallitsevien käytäntöjen kyseenalaistajia. (Albert Einsteinin pasifismista lisää täällä.)

Väkivallattomuus

* Jos haluat rauhaa, valmistaudu rauhaan. On olemassa kolmas vaihtoehto väkivallan käytön ja passiivisuuden / antautumisen lisäksi. Meidän tulee satsata rauhantutkimukseen ja väkivallattomien konfliktinratkaisukeinojen kehittämiseen. Intian itsenäistyminen, Yhdysvaltojen kansalaisoikeusliike, Tšekkoslovakian vuoden 1968 miehityksen vastustaminen, Puola 1980-luvulla, Itä-Eurooppa vuosina 1989-91, apartheid-järjestelmän kaatumiseen vuonna 1994… esimerkkejä väkivallattomista konfliktinratkaisusta riittää. Portugalissa kaatui diktatuuri väkivallattomasti vuonna 1974, Filippiineillä vuonna 1986 ja Serbiassa vuonna 1999. Meneillään olevalla vuosisadalla menestyksellisiä väkivallattomia vallankumouksia on ollut muun muassa Georgiassa, Ukrainassa, Libanonissa ja Tunisiassa. Näitä pitää tutkia, näistä pitää keskustella, tätä taktiikkaa pitää kehittää systemaattisesti.

Asevarustelu

* Maailman sotilasmenot olivat viime vuonna 1 776 miljardia, eli 1,77 biljoonaa. Tämä on enemmän kuin maailman kolmanneksi suurimman talouden, Japanin, julkiset menot (1,7 biljoonaa), lähes 30 kertaa Suomen valtion budjetti, yli kolmetoista kertaa enemmän kuin maailmassa annettiin kyseisenä vuonna kehitysapua (OECD). Kyseinen summa on 2,3 % maailman bruttokansantuotteesta (Sipri 2015). Erään arvion mukaan viidesosalla tästä summasta voitaisiin 1) poistaa maailmasta äärimmäinen köyhyys ja nälänhätä, 2) taata peruskoulutus kaikille, 3) poistaa sukupuolten eriarvoisuus perus- ja toisen asteen koulutuksessa, 4) vähentää alle viisivuotiaiden kuolleisuuden kolmannekseen, 5) vähentää odottavien äitien kuolleisuus neljännekseen, 6) pysäyttää HIV:n, malarian ja muiden tartuntatautien leviäminen, 7) taata ympäristön kestävä kehitys ja 8) luoda globaali kumppanuus kehitykseen (Sipri, Demilitarize).

* Syvimmän talouskriisinsä aikana Kreikka osti aseita miljoonilla Saksasta, joka tunnetusti oli Kreikan suurin velkojen perijä. Tähän ei puututtu, koska Saksa hyötyi näistä kaupoista. Sen sijaan leikattiin sosiaaliturvasta. Kreikkalaisia pelotellaan heidän naapurimaallaan Turkilla, joka myös kuuluu Natoon. Onko tässä mitään järkeä? Miten ihmeessä Nato ei pysty luomaan turvallisuutta edes itsensä sisälle?

* Talouselämä -lehden arvion mukaan puolustusvoimat valmistautuvat 10 miljardin suurkauppoihin. Monitoimilaivoja, torjuntahävittäjiä ja tykkejä. Suomen valtion vuosibudjetti on n. 55 miljardia.

* N. 90% aseista valmistetaan lännessä. Vakavaraisista, rauhallisista olosuhteista myydään aseet epävakaisiin ja köyhiin olosuhteisiin, ja sitten ihmetellään, miksi siellä niin soditaan, ja miksi sieltä tulee pakolaisia.

Yläkuva: The Deserter (1916) by Boardman Robinson

Saako lyödä takaisin? Mitä Jeesus tekisi? Entä Gandhi?

Otsikossa olevat kysymykset nousivat mieleeni Suomen Kristillinen Rauhanliikkeen järjestämässä radikalisoitumista ja väkivallattomuutta käsitelleessä seminaarissa, jossa puhujina olivat kansanedustaja Pekka Haavisto, kansanedustajaehdokas Abdirahim Hussein, HS:n toimittaja Anu Nousiainen ja minä.

Keskustelun keskiössä oli kysymys, miksi radikalisoitumiseen liittyy niin usein väkivalta. Tilaisuuden ja SKR:n puheenjohtaja Jussi Ojala totesi, että radikalismi-sana on peräisin sanasta ‘juuri’, eikä siis alkuperäisessä merkityksessään sisällä väkivaltaa. Kyse on ennemminkin juurille palaamisesta tai yhteiskunnan rakenteiden muuttamista ‘juuriaan myöten.’

Toinen lähtökohta oli Erica Chenowethin ja Marie Stephanin tutkimus, jonka mukaan ainakin vallankumouksissa, miehitysten vastustamisissa ja itsenäistymispyrkimyksissä väkivallattomat kampanjat ovat viimeisen sadan vuoden aikana olleet lähes kaksi kertaa väkivaltaisia kampanjoita tehokkaampia. Miksi siis niin monet tahot yhä tarrautuvat väkivaltaan, vaikka väkivallattomat keinot ovat tehokkaampia?

Oma puheenvuoroni käsitteli periaatteellista väkivallattomuutta, ja vastaukseni em. kysymykseen oli, että väkivaltaa muutoksen välineenä käyttävät tahot eivät ole kuulleet em. tutkimuksesta. Kerroin mitä väkivallattomuus on, missä sitä on käytetty ja pohdiskelin miten laajempi tietoisuus väkivallattomuuden voimasta ja sen syvällisempi ymmärtäminen vähentäisivät sekä ei-valtiollisten että valtiollisten toimijoiden väkivallan käyttöä.

Lopuksi totesin väkivallattomuusaktivismin olevan terrorismiakin radikaalimpaa, koska siinä väkivalta nähdään radikaalisti eri tavalla kuin väkivallan avulla poliittisia päämääriä ajavat terroristiryhmät ja väkivallan avulla terrorismia vastaan taistelevat valtiot.

Näytin kalvon jossa oli Leo Tolstoin kuva lapsenlapsensa kanssa, ja vieressä lainaus, johon hienosti kiteytyy absoluuttisen pasifismin ja väkivallattomuuden filosofian ydin: “Niin kuin tuli ei voi sammuttaa tulta, niin ei pahuuskaan voi sammuttaa pahuutta.”

Abdirahim Hussein sanoi pitävänsä paljon tästä lauseesta, mutta kertoi kuitenkin esimerkin tilanteesta, jossa hän oli väkivallan avulla onnistunut kääntämään tilanteen paremmaksi. Hän kertoi tulleensa Suomeen Somaliasta viisitoistavuotiaana. Täällä Suomessa häntä kiusattiin koulussa vuosia, ja hän puhui asiasta niin kiusaajille, opettajille, ja rehtorille, mutta tuloksetta. Mikään ei tuntunut auttavan, ja Abdirahim harkitsi jopa koulun vaihtamista. Eräänä päivänä hän kuitenkin sai iänikuisesta nälvimisestä ja tönimisestä tarpeekseen, ja löi takaisin. Hänen mukaansa kiusaaminen loppui siihen.

Tähän tarinaan on helppo uskoa. Voin helposti kuvitella, kuinka kiusaajat jatkavat viikosta, kuukaudesta ja vuodesta toiseen, jos tällä kiusaamisella ei ole heille seurauksia, mutta kun riittävän voimakas vastareaktio lopulta tulee, kiusaaminen loppuu.

Miten tähän pitäisi suhtautua väkivallattomuuden näkökulmasta? Saako lyödä takaisin?

Tämä saattaa tulla joillekin yllätyksenä, mutta väkivallattomuuden teoriaa kehittänyt Mohandas Gandhi oli sillä kannalla, että jos joutuu valitsemaan alistumisen ja ‘jalostamattoman voiman’ välillä, on parempi käyttää jalostamatonta voimaa kuin alistua.

Väkivallattomuuden näkökulmasta Abdirahim teki siis oikein puuttuessaan kiusaamiseen päättäväisesti, ja ollessaan hyväksymättä nöyryytystä.

Mutta asiaa ei saa jättää tähän. Toisenlaisiakin tarinoita on olemassa. Niitä, jossa kiusaaminen on saatu loppumaan puuttumalla asiaan päättäväisesti mutta ilman väkivaltaa. Myös näitä tarinoista pitää kertoa ja niistä ottaa opiksi.

Meidän tulisi opettaa väkivallattomuuden voimaa kouluissa ja tutkia sitä yliopistoissa nykyistä enemmän. Kehittää siitä entistä tehokkaampi keino koulukiusaamisen ja muun väkivallan lopettamiseen. Meidän on syytä toimia niin, että yhä harvemmin, jos koskaan, joutuisimme tilanteeseen, jossa vaihtoehtona on vain väkivalta tai alistuminen.

Toisin kuin usein tulkitaan, myös vuorisaarnan ‘toisen posken kääntäminen’ viittaa juuri tällaiseen aktiiviseen, mutta väkivallattomaan epäkohtiin puuttumiseen.

Siinähän sanotaan: “Teille on opetettu: ‘Silmä silmästä, hammas hampaasta.’ Mutta minä sanon teille: älkää tehkö pahalle vastarintaa. Jos joku lyö sinua oikealle poskelle, käännä hänelle vasenkin. Jos joku yrittää oikeutta käymällä viedä sinulta paidan, anna hänelle viittasikin. Jos joku vaatii sinut mukaansa virstan matkalle, kulje hänen kanssaan kaksi.”

Raamatuntutkija Walter Winkin kohta ”älkää tehkö pahalle vastarintaa.” Sana ‘vastarinta’ on käännetty Uuden testamentin alkuperäiskielestä, muinaiskreikan sanasta ‘antistenai’. Muissa yhteyksissä tämä sana tarkoittaa yleensä lähinnä väkivaltaista vastustamista, ja joissakin raamatunkäännöksissä se onkin käännetty näin. Jeesus ei siis kieltänyt pahuuden vastustamista – päinvastoin, sitähän hän itsekin teki koko julkisen uransa – vaan kielsi käyttämästä vastustamisessa väkivaltaisia metodeja.

Oikealle poskelle lyöminen puolestaan ei tarkoittanut nyrkiniskua (sehän tässä oikeakätisten maailmassa osuisi vasemmalle poskelle), vaan siihen aikaan erittäin yleistä tapaa, ylempiarvoisten alempiarvoisia kohtaan käyttämää kämmenselällä huitaisua, jonka tarkoitus oli palauttaa ruotuun ja halventaa. Orjanomistajat löivät tällä tavalla orjiaan, miehet naisia ja roomalaiset juutalaisia. Nyrkkitappelua harjoitettiin vain tasa-arvoisten kesken. Toisen posken kääntäminen tämmöisessä tilanteessa on signaali siitä, ettei hyväksy ottamaan vastaan tarjottua nöyryytystä. Kyse on suoraselkäisestä vaatimuksesta: sinun tulee kohdella minua tasa-arvoisesti.

Paidan antamisella puolestaan viitattiin velkaoikeudenkäynnissä tilanteeseen, jossa velalliselta viedään hänen viimeinen omaisuutensa, päällysvaatteensa. Jeesus kehottaa velallista ojentamaan koronkiskojalle myös alusvaatteensa, ja paljastamaan siten tuomarille, koronkiskojalle, yleisölle ja koko yhteiskunnalle koko riistojärjestelmän karu totuus.

Virstan matkan kulkemisella puolestaan viitataan roomalaissotilaiden lain suomaan oikeuteen määrätä kuka tahansa valloitetun maan kansalainen kantamaan sotilaan varusteita tietyn matkan. Mikäli sotilas määräsi esimerkiksi juutalaisen liian pitkälle matkalle, voitiin hänet tuomita lainrikkomisesta. Jatkamalla pyydettyä pidemmälle juutalainen saattoi roomalaisen sosiaalisesti kiusalliseen tilanteeseen.

Tiivistääkseni tämän jutun pointin vielä lyhyesti: ensisijaisena ratkaisukeinona on väkivallattomuus. Sitä meidän tulee opiskella, kehittää, testata, harjoitella, ja sen käytössä meidän tulee tulla paremmiksi, sekä yksilöinä että yhteiskuntana. Mutta jos emme uskalla, osaa tai pysty käyttämään väkivallattomuutta, silloin toisena vaihtoehtona on väkivalta. Kolmantena ja kaikkein huonoimpana vaihtoehtona on alistuminen, passiivisuus ja väkivaltaa käyttävän tai väkivallalla uhkaajan totteleminen.

Onko maailmanrauha mahdollinen?

Oheisella videolla luennoiva Paul Chappell on kirjailija ja entinen Yhdysvaltain armeijan kapteeni.

Hän pohtii, onko maailmanrauha mahdollinen, ja ovatko ihmiset luonnostaan väkivaltaisia vai rauhantahtoisia.

Hän on kirjoittanut neljä kirjaa: Will War Ever End – A Soldier’s Vision of Peace for the 21st Century (2009); The End of War: How Waging Peace Can Save Humanity, Our Planet and Our Future (Yhdessä Gavin de Beckerin kanssa 2012); Peaceful Revolution: How We Can Create the Future Needed for Humanity’s Survival (2012); The Art of Waging Peace: A Strategic Approach to Improving Our Lives and the World (2013).

En ole vielä lukenut niitä, mutta mitä enemmän kuuntelen näitä hänen netissä olevia luentojaan, sitä enemmän minun tekee mieleni tutustua myös hänen kirjalliseen tuotantoonsa. Hänen kotisivunsa löytyvät täältä.

Onko väkivalta joskus sallittua?

Luen parhaillaan Mark Kurlanskyn kirjaa Nonviolence – The History of a Dangerous Idea. Siinä analysoidaan kirkkoisä Augustinuksen lanseeraamaa oikeutetun sodan käsitettä, ja käydään läpi kristittyjen suhdetta väkivaltaan alkukristittyjen absoluuttisesta pasifismista armeijoita hallitsevan valtionuskonnon päättäjiksi, ja edelleen julmia valloitussotia käyväksi ristiretkiläisiksi.

Teksti on karua luettavaa, ja nostaa päällimmäiseksi mieleen vanhan viisauden pikkusormen antamisesta.

Toisaalta on helppo luetella tilanteita, joissa väkivallasta on ollut apua. Viimeisimpänä tällä listalla lienee parhaillaan meneillään oleva Isis-järjestön vastainen taistelu Irakissa. Tänään saimme lukea, että jopa paavi Franciscus kannattaa voimankäyttöä Isis-liikettä vastaan.

Eilen pohdimme näitä samoja kysymyksiä Tarja Cronbergin johdolla Suomen Rauhanliiton hallituksen kokouksessa Pasilan Rauhanasemalla. Onko väkivalta joskus sallittua? Onko rauhanliikkeen tehtävä vähentää väkivaltaa, vai vastustaa kaikkea väkivaltaa kaikissa olosuhteissa? Miten meidän tulisi suhtautua niihin Suomen kurdeihin, jotka kaikki nämä vuodet ovat olleet rinnallamme vaatimassa väkivallattomia ratkaisuja, mutta jotka nyt uhkuvat intoa jokaisesta aselastista ja voitetusta aseellisesta yhteenotosta?

Helpoin ratkaisu olisi vaieta tällaisista tapauksista ja keskittyä vain kritisoimaan ‘epäeettisiä’ sotatoimia. Mutta hyvä ratkaisu se tuskin on. Pystyäksemme tehokkaasti tekemään työtämme – väkivallan vähentämistä – meidän tulee olla viestinnässämme rehellisiä ja johdonmukaisia.

Syy rauhanliikkeen toimintakykyäkin rapauttavaan marginalisoitumiseen on, että monilla ihmisillä on toimistamme vajavainen tai jopa väärä käsitys. Meidän tulee pitää ääntä perusasioista, tehdä selväksi mitä me teemme ja mitä me tavoittelemme.

Rauhanliitossa asiasta keskustellessamme kyse ei ollut järjestön virallisen linjan päättämisestä, vaan vapaamuotoisesta pohdiskelusta. Keskustelijat olivat kallistuvaisia sille kannalle, että väkivalta, jopa sotatoimet, ovat joissain ääritilanteissa sallittuja.

Mikään helppo ratkaisu ei tämänkään linjan valitseminen kuitenkaan ole. Käytännössähän se esimerkiksi tässä Irakin tapauksessa tarkoittaa, että hyväksymme asevientiä sotaa käyvään maahan. Eli asia, jota olemme vuosikaudet vastustaneet.

Yksi mahdollinen lopputulema tästä keskustelusta on, että rauhanliikkeen ydinviesti kuuluu rauhan ajalle: Meidän tulee olla aktiivisempia globaalin epäoikeudenmukaisuuden vähentämisessä. Meidän tulee lisätä kansojen, kulttuurien, uskontojen ja valtioiden välistä kanssakäymistä ja kommunikaatiota. Meidän tulee rakentaa voimakkaampi YK, jolla on todelliset välineet hyökkäyssotien kieltämiseksi. Meidän tulee vähentää kilpavarustelua ja saada viholliskuvien rakentaminen loppumaan. Kaikki tämä, ettei nykyisenkaltaiseen tilanteeseen ajauduttaisi.

___________
Kuva: Hautakiviä Srebrenicassa kesäkuussa 2011. Lisää kaivettiin koko ajan. Olisiko yli 8 000 bosniakin joukkosurma heinäkuussa 1995 voitu estää, jos YK-joukoilla olisi ollut laajemmat voimankäyttöoikeudet?

Tolstoin viimeiset päivät

The Last Station on katsomisen arvoinen elokuva venäläisen kirjailija Leo Tolstoin (1828-1910) viimeisitä päivistä. Ainakin tätä kirjoittaessa elokuva on katsottavissa myös kokonaisuudessaan YouTubesta.

Elokuvan saatesanojen mukaan “Tolstoi – Sodan ja rauhan ja Anna Kareninan kirjoittaja – oli aikansa arvostetuimpia kirjailijoita. Kirjoituksissaan hän kielsi yksityisomistuksen ja puhui väkivallattoman vastarinna puolesta. Jotkut pitivät häntä elävänä pyhimyksenä. Viimeisinä vuosinaan hän keskittyi doktriininsa levittämiseen ja perusti Vladimir Chertkovin kanssa maailmanlaajuisen tolstoilaisen liikkeen.”

Radikaalien prinsiippien ylöskirjaaminen on tunnetusti helpompaa kuin eläminen niiden mukaisesti. Tolstoille lihansyönnistä luopuminen, pasifismi ja yksinkertainen, päihteistä ja luksuksesta vapaa elämä eivät tuottaneet suurempia ongelmia, mutta omaisuudesta luopuminen sen sijaan aiheutti monenlaisia hankaluuksia. Keskeisenä syynä siihen oli hänen vaimonsa ja suurin osa lapsista, jotka olivat tottuneet ylelliseen elämään ja valmistautuneet perimään paitsi maallisen omaisuuden, myös kirjojen tekijänoikeuksista saatavat rikkaudet. Mutta mikään yksinkertaistava pyhimys – ahneet perilliset -asetelma tämä tarina ei missään tapauksessa ole, vaan kyseistä problematiikkaa tarkastellaan ihailtavalla realistisuudella, syvällisesti ja useista näkökulmista.

Elokuva syventyy Tolstoin ja hänen vaimonsa parisuhteeseen, perhe-elämään, rakkauteen ja kirjailijan ehdottomien elämänoppien mukana tuomiin haasteisiin. Viihdyttävintä on ympärillä hääräävien tolstoilaisten edesottamuksien seuraaminen: Tolstoin seuraajat kun esitetään tolstoilaisempina kuin Tolstoi itse, mikä lienee realistinen kuvaus sekin.

Mitä on Pasifismi?

Tässä videotervehdys maanantaina päättyneestä kansainvälisestä rauhanjärjestöjen tapaamisesta Sarajevosta. Alla suunnilleen sama sisältö tekstinä.

“Terveisiä Sarajevosta, Euroopan Jerusalemista, jossa muslimit, kristityt ja juutalaiset ovat asuneet sulassa sovussa vuosisatojen ajan, ja josta ensimmäiseen maailmansotaan johtaneet tapahtumat saivat alkunsa sata vuotta sitten eli kesäkuussa 1914. Meneillään on Sarajevo Peace Event, kansainvälinen rauhanjärjestöjen tapaaminen, joten tämä on hyvä hetki hiukan pohtia käsitettä nimeltä pasifismi.

Kaikilla tuntuu olevan pasifismista vankka mielipide, mutta hyvin harvoin näkee määriteltävän, mitä kyseisellä termillä oikeastaan tarkoitetaan. Nykysuomen sanakirjan mukaan pasifismi tarkoittaa rauhanaatetta. Rauhanaate puolestaan tarkoittaa ”pyrkimystä sotien välttämiseen ja kansojen rauhanomaiseen kanssakäymiseen.” Mielestäni tämä määritelmä on aavistuksen liian laaja, sillä kukapa nyt sotaa haluaisi, eivätkö kaikki ihmiset – muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta – pyri sotien välttämiseen? Eikö armeijoita ole perustettu sotien välttelemiseksi, ja eikö punaniskasinkin nationalisti kuitenkin kannata esimerkiksi kansainvälistä kauppaa, jonka voi sanoa olevan yksi esimerkki kansojen rauhanomaisesta kanssakäymisestä?

Toisessa ääripäässä on määritelmä, jonka mukaan pasifismi tarkoittaa sitä, ettei hyväksi mitään väkivaltaa koskaan eikä missään tilanteessa. Googlaamalla sanan pasifismi pääsee seuraamaan pasifismista käytävää äärimmäisen tunteikasta keskustelua. Tässä keskustelussa pasifismia ei yleensä määritellä, mutta annetaan kyllä ymmärtää, että kyse on kaiken väkivallan kieltämisestä kaikissa olosuhteissaa. Hyvin usein tämä keskustelu toistaa samaa kaavaa: keksimällä keksitään tai etsimällä etsitään jokin äärimmäinen tilanne, jossa väkivalta on oikeutettua, jonka jälkeen pasifismi julistetaan toimimattomaksi.

Itse en pidä kummastakaan näistä ääripään määritelmistä, vaan jakaisin käsitteen kahteen – kuten tekevät eräät englanninkieliset tietosanakirjat netissä – suhteelliseen ja absoluuttiseen pasifismiin. Silloin kun pasifismi-sana otettiin ensimmäisen kerran käyttöön, sillä viitattiin nimenomaan tähän suhteelliseen muotoon, kaikkeen työhön rauhan hyväksi ja väkivallan ennaltaehkäisemiseksi. Tätä tukee myös pasifismi-sanan alkuperä, käsite on peräisin latinan kielen sanoista paci– (pax) eli rauha ja –ficus eli tekeminen.

‘Rauhantyöksi’ määriteltynä pasifismi ei ole radikaali aate, eikä millään tapaa idealistinen eli todellisuudelle vieras maailmankatsomus. Työ väkivallan vähentämiseksi ja sotien ennaltaehkäisemiseksi ei ole sen radikaalimpaa eikä idealistisempaa kuin lääketieteenkään työ tauteja vastaan. Tauteja on aina ollut ja tulee olemaan, mutta se ei tee lääkereiden työstä turhaa, päinvastoin.”

Pasifismi ja väkivallattomuus yhteiskunnallisen muutoksen välineinä -luennot Porissa, Oulussa ja Tampereella

i-am-a-man-protest1

Kun sana pasifismi otettiin ensimmäisen kerran käyttöön Glasgow’n rauhankonferenssissa vuonna 1901, sitä käytettiin kuvaamaan nopeasti kasvavaa ja hyvin laajapohjaista kansainvälistä rauhanliikettä. Sillä viitattiin hyvin monenlaisten järjestöjen ja yksilöiden työhön rauhan säilymisen ja sotien ehkäisemisen puolesta. Pasifismilla ei tarkoitettu pelkästään filosofiaa, vaan kyse oli myös poliittisesta ohjelmasta, sitoutumisesta yhteiskunnalliseen muutokseen.

Ensimmäisen maailmansodan jälkeen pasifismi-sanan merkitys on useimmissa tieteellisissä ja arkipäiväisissä keskusteluissa kaventunut merkitsemään sen ehdottominta muotoa, kaikkien sotien ja kaiken väkivallan kieltämissä kaikissa sen muodoissaan. Tällainen määrittely on jättänyt suurimman osan rauhan hyväksi työskentelevistä määritteellisesti kodittomaksi. Yhtenä uutena käsitteenä tälle aihealueelle on tullut väkivallattomuus, joka tarkoittaa rauhanomaisten keinojen käyttöä poliittisen tai sosiaalisen muutoksen aikaansaamiseksi.

Millaisia yhteiskunnallisia muutoksia pasifismilla ja väkivallattomuudella on saavutettu? Mitkä ovat niiden vahvuudet? Missä, koska ja miksi niiden käytössä ollaan epäonnistuttu?

Tervetuloa kuuntelemaan aiheesta luentoa Poriin 16.1. klo 19.00, Ouluun 26.3. klo 19.00 (Snooker Timen alakerta, Asemakatu 28) tai Tampereelle 2.4. klo 19.00. Luennoitsijana Loviisan Rauhanfoorumin pääsihteeri Timo Virtala, järjestäjinä mm. Vihreä Puolue.

Kuva: The Inkwell

Kristillinen Rauhanliike ja sosiaalinen vastuu -keskustelutilaisuus ma 25.11. Vantaalla

DSC_0134

Vantaan Vapaaehtoiset Valvojat – Watchdogit ja Vantaan Rauhanklubi järjestävät yhdessä keskustelutilaisuuden otsikolla Kristillinen Rauhanliike ja sosiaalinen vastuu. Alustajana Loviisan Rauhanfoorumin pääsihteeri Timo Virtala.

Aika: maanantai 25.11.2013 klo 18-21

Paikka: Silkinportti, Tikkurilantien 44 F, toinen kerros (Tikkurilan Kelan vieressä)

Vapaa pääsy – kahvitarjoilu. Tervetuloa keskustelemaan!

Fb-tapahtumasivut.

Asekauppa ja rauhantyö

Dia 2: sotilasmenot

Kansainvälisenä sotilasmenojen vastaisena toimintapäivänä 15.4. julkaistiin Tukholman Rauhantutkimuslaitoksen SIPRI:n vuosittainen raportti kansainvälisistä sotilasmenoista. Sen mukaan maailman sotilasmenot olivat viime vuonna 1,75 biljoonaa Yhdysvaltain dollaria. Luku on niin suuri, että Helsingin Sanomat joutui valistamaan lukijoitaan ja kertomaan, kuinka paljon biljoona on. Se on tuhat miljardia eli miljoona miljoonaa. Numeroina ilmaistuna sotilasmenoihin laitettiin viime vuonna 1 750 000 000 000 dollaria.

Kyseessä on enemmän rahaa kuin mitä menee maailman kolmanneksi suurimman talouden, Kiinan, kaikkiin julkisiin menoihin (1,6 biljoonaa, suurempi valtionbudjetti löytyy vain Yhdysvalloilta ja Japanilta). Se on lähes kolmetoista kertaa Suomen valtion budjetti, lähes viisitoista kertaa enemmän kuin koko maailmassa annettiin viime vuonna kehitysapua, ja 2,6 % maailman bruttokansantuotteesta. Jokaista maailman asukasta kohden se oli 192 euroa.

Dia 3: vuosituhattavoitteet

Mutta ehkä kaikkein puhuttelevin vertailukohta on YK:n asettamat vuosituhattavoitteet. Viidesosalla kyseisestä summasta voitaisiin maailmasta poistaa äärimmäinen nälkä ja köyhyys, taata peruskoulutus ja sukupuolten välinen tasa-arvoisuus perus- ja toisen asteen koulutuksessa kaikille, vähentää alle viisivuotiaiden kuolleisuus kolmannekseen, vähentää odottavien äitien kuolleisuus neljännekseen, pysäyttää HIV:n, malarian ja muiden tartuntatautien leviäminen, taata ympäristön kestävä kehitys ja luoda globaali kumppanuus kehitykseen.

Edellisvuodesta sotilasmenot olivat pienentyneet puolella prosentilla, mikä huomioitiinkin laajalti uutisen otsikoinnissa. Mainitsematta kuitenkin jäi, että kylmän sodan päättymisestä aiheuttaneen sotilasmenojen laskun jälkeen kansainväliset sotilasmenot lähtivät hurjaan kasvuun vuoden 2001 jälkeen, ja ovat sittemmin kasvaneet viidelläkymmenellä prosentilla.

Huomiota herättävää raportissa oli tänäkin vuonna Yhdysvaltojen osuus, lähes 40%, maailman yhteenlasketuista sotilasmenoista. Vaikka suhde olikin pienentynyt edellisvuosista, toimii se yhä erinomaisena todisteena siitä, ettei asevarustelu edes äärimmäisimmän sotilaallisen ylivoiman saavutettuaan, pysty ikinä lunastamaan sille asetettua tavoitetta rauhan ja turvallisuuden luojana. Dollareilla laskettuna Yhdysvaltojen asemenot olivat viime vuonna viisi kertaa suuremmat kuin Kiinan, kymmenen kertaa suuremmat kuin Venäjän ja yli 92 kertaa suuremmat kuin Iranin.

Dia 4: sotilasmenot per valtio

Suurinta nousua sotilasmenoissa on viime vuosina ollut Kiinassa ja Venäjällä, mutta EU:n yhteenlasketut sotilasmenot ovat yhä yli kaksinkertaiset Kiinaan verrattuna ja enemmän kuin nelinkertaiset Venäjään verrattuna.

Asevarustelua perustellaan turvallisuusnäkökohdilla, mutta laajalla perspektiivillä tarkasteltuna, mihin tämä ajattelu on maailmamme johtanut? Robert Grenier, CIA:n terrorisminvastaisen yksikön päällikkö vuosina 2004 – 2006, totesi Pakistaniin tehtävistä lennokkipommittajahyökkäyksistä jotain, mikä mielestäni pätee asevarusteluun laajemminkin: ”Me luomme enemmän terroristeja kuin ehdimme tappamaan.”

Tälle järkyttävälle tuhlaukselle on olemassa vaihtoehtoja, ja sijoittaminen YK:n vuosituhattavoitteiden saavuttamiseen olisi yksi parhaista. Sillä millainen olisi sellaisen maailman turvallisuustilanne, jossa nämä tavoitteet olisi saavutettu? Ei ainakaan viidesosaa nykyistä heikompi.

Ihminen ei tule koskaan pääsemään irti hänelle luontaisesti kuuluvista aggressiivisista taipumuksistaan, ja tuskin edes väkivallasta. Tämän ei kuitenkaan pitäisi estää ihmisiä tekemästä ja tukemasta rauhantyötä. Eihän kukaan pidä lääkäreidenkään työtä turhana, vaikka tauteja on aina ollut ja tulee aina olemaan. Rauhantyö on konkreettisia tekoja väkivallan vähentämiseksi ja sotien ennaltaehkäisemiseksi, ja tässä työssä kirkkojen ja seurakuntien soisi olla aiempaa aktiivisempia.

***

Oheinen kirjoitus on osa laajempaa, Suomen Ekumeenisen Neuvoston (SEN) kevätkokouksessa 2013 pidettyä luentoa, ja julkaistu ensimmäisenä Vastuuviikko 2013-kampanjaan liittyen Anna Hyvärisen ja Jan Edströmin toimittamassa, SEN:in julkaisemassa kirjasessa Väkikvallan markkinat: tähtäimessä asekauppa ja pienaseet. Lisätietoja osoitteesta www.vastuuviiko.fi.

Tule kuuntelemaan Tuomiojaa ja Pekurista

[09] Perhekuva kesällä 1939 Riennon kesähuvilalla
Arndt Pekurinen vaimonsa Aleksandran, tyttärensä Säteen ja poikansa Juhanin kanssa Raittiusyhdistys Riennon huvilalla kesällä 1939. Kuva on peräisin Erno Paasilinnan Pekuris-elämänkerrasta nimeltä Rohkeus.

Lämpimästi tervetuloa rauhanseminaariin Mikael Agricolan päivä 9.4. klo 17. Aiheena on “Sota vai rauha yhteiskunnassa?” Alustajina ministeri Erkki Tuomioja, Yle 1:n radikaaleista hartauksistaan tuttu pastori Kai Sadinmaa ja kansanedustaja Martti Korhonen. Kommenttipuheenvuoron pitää opiskelija Noora Luukka ja puheenjohtajana toimii Jyväskylän kaupunginhallituksen puheenjohtaja Riitta Mäkinen. Lisäksi esitetään Loviisan Rauhanfoorumin pääsihteeri Timo Virtalan käsikirjoittama ja ohjaama aseistakieltäytyjä Arndt Pekurista käsittelevä draama. Tilaisuus järjestetään Aalto-salissa, osoitteessa Väinönkatu 7, Jyväskylä. Tilaisuus on osa Jyväskylän Talvi -tapahtumaa.

Tapahtumat ovat ilmaisia ja kaikille avoimia.
Tervetuloa kuuntelemaan ja keskustelemaan!

Lisätietoja: Katriina Kajannes, dosentti, kajannes.katriina@gmail.com, katriina.a.kajannes@jyu.fi, 050 430 3451.

Vaarallinen Tolstoi

Kirjoitus on julkaistu ensimmäisenä Loviisan Sanomien Vieraskynä -palstalla pe 19.11.2010.

Huomenna lauantaina tulee kuluneeksi sata vuotta venäläisen kirjailijan ja yhteiskuntakriitikko Leo Tolstoin kuolemasta. Tolstoi kuului jo elinaikanaan maailman arvostetuimpien kirjailijoiden joukkoon, ja Anna Kareniina ja Sota ja rauha -suurteosten ansiosta kuuluu sinne yhä tänäänkin.

Mieleenpainuvimman Tolstoi -lukukokemuksen sain kymmenisen vuotta sitten pohjoisen Sambian maaseudulla, möykkyisten, mutkaisten ja pölyisten tieosuuksien takana, jossa olin saanut kunnian vierailla serkkuni miehen entisen työkaverin vaimon veljen maatilalla. Kaolen maatilalla elettiin kutakuinkin sellaista elämää, jota Tolstoi romaaneissaan ja filosofis-uskonnollis-poliittisissa pohdinnoissaan ylistää: yksinkertaista ja luonnonläheistä puurtamista ruuan alkutuotannon parissa ilman turhuuksia, luksusta ja päihteitä. Maatilan asuinrakennus oli savimaja, jossa oli kolme huonetta ja joka toimi käytännössä vain nukkuma- ja varastotilana. Ruuanlaitto, ruokailu ja oleskelu tapahtui majan edustalla, ja peseytyminen läheisessä joessa.

Anna Kareniina sylissäni, maatilan toisella tuolilla istuen, pohdiskelin Tolstoin kirjoitusten inspiroimana elämän tarkoitusta. Onko onnellisuus kiinni asenteesta eli siitä, mitä tapahtuu pään sisällä, vai olosuhteista eli siitä, mitä tapahtuu pään ulkopuolella? Millainen yhteiskunnallisen kehityksen aste on ideaali: pienissä maatalousyhteisöissä luonnon helmassa eläminen, vai loputon tavaramäärän lisääntyminen ja tekniikan, tieteen ja taiteen kehittyminen, vai jotain siltä väiltä? Tomu pölisi kun ohitseni juoksi lapsi ajaen takaa kanaa. Hetken kuluttua kana ajoi takaa lasta, kunnes emäntä tuli ja tarrasi kanaa kurkusta, katkaisi sen, kyni kanan ja pisti pataan. Hänellä tuskin oli tarvetta miettiä miksi hän sen teki, yhtä vähän kuin hänen miehellään oli tarvetta miettiä miksi aamuisin lähtee peltotöihin.

Työn liiallisella puurtamisella on yhteiskunnassamme huono maine. Puhutaan työnarkomaniasta. Mutta entä jos tekee työtä jolla on tarkoitus? Jos todella tuntee olevansa hyödyllinen ja tärkeä? Silloin ajatukset ja elämä pyörivät tuon tekemisen ympärillä ja omat surut, murheet ja huolet siirtyvät taka-alalle. Luulen että muun muassa tätä Tolstoi tarkoitti ylistäessään yksinkertaista elämää: että heräät aamulla ja alat ahertamaan rakentaaksesi itsellesi, lähimmäisillesi ja sitä kautta koko ihmiskunnalle parempaa tulevaisuutta. Ja että kytkös työn tekemisen ja sen hyödyllisyyden välillä on niin yksinkertainen, että yksinkertaisempikin pystyy sen näkemään ja siihen uskomaan.

Leo Tolstoi syntyi rikkaaseen yläluokkalaiseen perheeseen, menetti kummatkin vanhempansa jo lapsena, peri suuren omaisuuden ja kreivin arvonimen. Nuoruutensa hän ryyppäsi ja rällästi, pelasi uhkapeliä ja haki seikkailua muun muassa osallistumalla upseerina Krimin sotaan. Armeijasta erottuaan hän matkusteli Euroopassa, luki intohimoisesti, opiskeli englannin, ranskan, saksan, turkin, arabian ja klassisen kreikan kielet ja paneutui kirjoittamiseen. Suurperheen perustamisesta, maailmanlaajuisesta maineesta ja intellektuellisiesta haasteista huolimatta hän masentui ja koki elämänsä tarkoituksenmukaisettomaksi, kunnes löysi elämälle tarkoituksen lähimmäisten auttamisesta, yksinkertaisesta elämästä ja fyysisestä työstä.

Suosittelen Tostoin tekstejä lämpimästi. Hänen romaanejaan on saatavilla jokaisessa kirjastossa ja hyvin varustetuissa kirjakaupoissa. Hänen pamflettejaan voi tilata netistä englanninkielisinä parilla dollarilla. Mutta varoituksen sana on paikallaan: rehellisyydessään ja loogisuudessaan ne ovat niin teräviä, että niitä luettuanne saatatte jättää taaksenne modernin elämän mukavuudet, lopettaa alkoholin käytön, lihan syönnin, tulla absoluuttipasifisteiksi ja muuttaa Kainuun korpeen viljelemään perunoita. Ette olisi ensimmäisiä.

Howard Zinn (1922-2010): Pyhät sodat

Oheisessa luennossa eilen kuollut amerikkalainen historoitsija Howard Zinn käsittelee kolmea amerikkalaisesta sotaa, joita ei ole tapana kritisoida: vapaussotaa (1775 – 1777), sisällissotaa (1861 – 1865) ja toista maailmansotaa. Puhe on selkeää, rehellistä ja uusia ajatuksia herättävää. Suosittelen lämpimästi tunnin viettämistä häntä kuunnellen.

Arndt Pekurinen (1905 – 1941)

Pekurinen_500px

Päivälleen 68 vuotta sitten ammuttiin Suomussalmen rintamalla autonkuljettaja Arndt Pekurinen, jonka mielestä ihmisen ampuminen oli aina ja kaikissa olosuhteissa väärin.

Ennen teloitusta hänet oli tuomittu neljä kertaa vankilaan: ensin neljäksi, sitten kuudeksi, sitten yhdeksäksi ja lopulta kolmeksi vuodeksi. Syy vankilatuomioihin oli, ettei hän ollut suostunut suorittamaan varusmiespalveluaan eikä osallistumaan sotaan.

“Olen kyllä valmis palvelemaan isänmaatani hyödyllisellä työllä…”, Pekurinen kirjoitti puolustuspuheessaan kolmatta vankilatuomiota odotellessaan, “…jos saan suorittaa sitä sotalaitoksesta erillään olevana siviilityönä. Olen valmis tällaista työtä suorittamaan paljon pitemmänkin ajan sotapalveluksen asemesta kuin mitä on palvelusaika sotaväessä.”

Pekurinen syntyi Juvan suurpitäjässä Etelä-Savossa seitsenlapsisen torppariperheen toiseksi vanhimmaksi pojaksi. Pasifistisen vakaumuksensa hän sai kirjoja, erityisesti Raamattua, Tolstoita ja Arvid Järnefeltiä lukemalla.

“Kun ihmisiä ei syödä, on niitä turha teurastaakkaan”, hänellä oli tapana sanoa irlantilaista valistusajan kirjailijaa Jonathan Swiftiä mukaellen. Pekurinen oli paitsi pasifisti, myös vakaumuksellinen kristitty, harras tupakkamies ja alkoholin suhteen ehdoton absolutisti.

Poliisin haettua Pekurisen Helsingin kutsuntatoimistolle 15.11.1929 Pekurinen kieltäytyi asepalveluksesta ja myös lääkärintarkastuksesta. Hänelle suoritettiin kuitenkin muutaman päivän sisällä neljä lääkärintarkastusta, jonka jälkeen hänet määrättiin palvelukseen Kustaanmiekkaan työvelvollisten kurinpitokompanjaan.

Kustaanmiekassa hänet puettiin väkisin sotilasvaatteisiin: tarvittiin kolme kersanttia jotka kamppailivat Pekurisen kanssa kaksi tuntia. Kun he viimein onnistuivat taltuttamaan hänet, Pekurinen käveli ulommaksi ja riisui vaatteet päältään. Hän myös ilmoitti ryhtyvänsä nälkälakkoon kunnes saisi oikeuden käyttää siviilivaatteita.

Pekurinen suljettiin arestiin, jossa hän oli viikon ilman takkia, vain sotilashousut ja kengät jaloissaan. Jouluaattona hän sai lopulta luvan käyttää siviilivaatteita ja lopetti nälkälakkonsa.

Tästä alkoi kolmen vankilatuomion sarja, jonka aikana hänen tapauksestaan käytiin kirjeenvaihtoa muun muassa Albert Einsteinin ja Suomen puolustusministerin välillä. Einsteinin vetoomuksen Pekurisen vapauttamiseksi oli allekirjoittanut myös kuusikymmentä Iso-Britanian parlamentin jäsentä sekä kirjailijat H. G. Wells ja Henri Barbusse.

Vankilatuomiot toistuivat, koska vankilaoloaikaa ei siihen aikaan laskettu palveluksen suorittamiseksi. Aseeton palvelus oli kyllä mahdollista, mutta Pekurinen ei halunnut tehdä minkäänlaista työtä armeijaorganisaation hyväksi. Täysin siviililuontoinen palvelus oli jo 20-luvulla tullut mahdolliseksi suurimmassa osassa eurooppaa.

Lopulta kansainvälinen painostus ja Pekurisen jatkuvien vankilatuomioiden tuoma pattitilanne aiheutti sen, että 14.4.1931 eduskunnassa hyväksyttiin laki niille asevelvollisille, joita omantunnon syyt estävät suorittamasta sotapalvelusta. Käytännössä tämä tarkoitti Pekurisen vaatimusten hyväksymistä ja siviilipalveluksen syntyä.

Pekurinen vapautettiin vankilasta ja hän sai elää kahdeksan vuotta normaalia siviilielämää. Hän tapasi Aleksandran, he menivät naimisiin ja saivat kaksi lasta, Säteen ja Juhanin. Arndt toimi aktiivisesti paitsi Antimilitaristisessa liitossa, myös raittiusyhdistyksessä. Kesäisin hän toimi raittiusyhdistyksen kesähuvilan isännöitsijänä, talvisin hän työskenteli autonkuljettajana Helsingissä.

Talvisota alkoi 31.11.1939, ja Pekurisen aikaansaama laki ei ollut voimassa sodan aikana. Pekurinen joutui jälleen kerran ilmoittamaan olevansa valmis siviilityöhön, mutta koska tätä ei hyväksytty, hänet tuomittiin jälleen vankilaan. Pelson varavankilasta hänet vapautettiin hyvän käytöksen perusteella lokakuussa 1941. Koska jatkosota oli jo alkanut, vietiin hänet Helsingin suojeluskuntapiirin esikuntaan, ja sieltä edelleen rintamalle, jossa hänet teloitettiin.

Näin Pekurinen itse perusteli vakaumustaan:

“Olen historian, yhteiskuntaopin ja kansantaloustieteellisten opintojen kautta havainnut sodan tarkoituksettomuuden, turmiollisuuden ja kulttuuria hävittävän luonteen. Olen tutustunut sodan sisäiseen luonteeseen huomaten sen eläimellisen raa’aksi ja korkeampia elämänarvoja loukkaavaksi.

“Olen tutustunut monien sotilasasiantuntijoiden esittämiin kuvauksiin tulevaisuuden sodankäynnistä lentohyökkäyksineen, myrkkykaasuineen sekä palo- ja räjähdyspommeineen, joilla sotilaiden on tuhottava ns. “vihollisen” kaupunkeja ja keskuksia, niiden siviiliväestö, suojattomat vanhukset, naiset, lapset ja sairaat. Tällaiseen sodankäyntiin ja sen tukemiseen muodossa taikka toisessa ei mielestäni ihminen voi osallistua.

“Aatteellinen vakaumukseni kieltää näin ollen minuakin missään muodossa palvelemasta sotalaitosta ja katson velvollisuudekseni täten toimia rauhanasian hyväksi. En näe toiminnassani mitään lainvastaista enkä rangaistusta ansaitsevaa. Suomenkin hallitus on kansainvälisellä sopimuksella julistanut sodan laittomuudeksi ja sitoutunut olemaan käyttämättä sitä kansallisen politiikan välikappaleena. Jos sota on julistettu laittomaksi, kuinka voitaisiin katsoa lainvastaiseksi toiminnaksi sitä, että kieltäytyy palvelemasta sotalaitosta.”

Kirjoitus on osa Eheyttävä konfliktinratkaisu -luentoa. Lähteet: Paasilinna, Erno: Rohkeus – Arndt Pekurisen elämä ja teloitus. Otava 1998 sekä Jukka Lindstedt: Valtio näyttää voimansa – Arndt Pekurisen viimeiset päivät syksyllä 1941, Lakimies 6 / 1995.

Olen kirjoittanut Pekurisesta myös luentonäytelmän, jota näytellään säännöllisesti siviilipalvelusmiehille Lapinjärven koulutuskeskuksen koulutusjaksolla.

Einsteinin pasifismi

AlbertEinstein
Photo by Yousuf Karsh.

Einsteinillä suhtautui jo lapsena vastenmielisesti kaikkea pakkoa vastaan. Hän ei halunut sotilaaksi eikä edes leikkiä sotilasta. Kerran paraatia seuratessaan Albertille sanottiin, että myöhemmin hän saisi itsekin marssia mukana, mutta tuolloin poika totesi vanhemmilleen: “Kun minusta aikanaan tulee iso, en halua silloin kuulua noihin ihmisparkoihin.”

Kuusitoistavuotiaana Einstein luopui Wurttembergin kansalaisuudesta välttääkseen asepalveluksen suorittamisen ja protestoidakseen saksalaisen kulttuurin kasvavaa militarisaatiota. Hän eli nelisen vuotta ilman kansalaisuutta, kunnes haki Sveitsin kansalaiseksi vuonna 1899. Vuonna 1914 Einstein otti käytännön syistä Saksan kansalaisuuden takaisin. Hän piti suhdettaan valtioon liikeasiana, samaan tapaan kuin suhdettaan henkivakuutukseen.

Ensimmäisen maailmansodan alkaminen sai Einsteinin tajuamaan, että pasifismi ja kansalinvälisyys erottivat hänen oman ajattelunsa useimpien muiden ihmisten poliittisista näkemyksistä. Kirjeessään Romain Rollandille hän kertoi pelkäävänsä, että Euroopan “kolmensadan vuoden uuttera kulttuurityö on johtanut ainoastaan uskonnollisesta hulluudesta kansalliseen hulluuteen.”

“Einsteinin pasifismi oli luonteeltaan paremminkin vaistomaista kuin harkittua tai perittyä”, kirjoittaa Einsteinin elämänkerran laatinut Albrecht Fölsing. “Hänen inhonsa väkivaltaa ja kaikkea sotilaallista kohtaan ei tarvinnut mitään perusteita, se oli yhtä luonnollista kuin ilma, jota hän hengitti tai ajattelun aiheuttama nautinto.” Tämä inho ei koskenut pelkästään aseita, vaan kaikkea muutakin mihin liittyi valtakamppailua ja kilpailua, kuten urheilua ja shakkia.

Vuonna 1915 kirjoittamaansa Näkemykseni sodasta -artikkeliin hän tiivisti sodanvastaiset mielipiteensä. Siinä hän hylkäsi johdonmukaisesti kaikki sodan muodot ja vaati uutta poliittista järjestystä. “Kaikkien aikojen jaloimmat mielet ovat olleet yhtä mieltä, että sota kuuluu inhimillisen kehityksen pahimpiin vihollisiin ja että sen ehkäisemiseksi on tehtävä kaikki mahdollinen.”

Einsteinin mukaan isänmaallisuus oli kansalaisille jonkinlainen tunteenomainen temppeli, joka “kätkee sisäänsä eläimellisen vihan ja joukkomurhan moraaliset tarveaineet, jotka hän ottaa sodan syttyessä tottelevaisesti esiin käyttääkseen niitä hyväkseen.” Hän kehotti ihmisiä pystyttämään tämän isänmaallisen alttarin tilalle pianon tai kirjahyllyn.

Erityisesti 1930 -luvun alku oli Einsteinille intensiivistä omistautumista pasifismille. Hän vastusti yleistä asevelvollisuutta ja kirjoitti mm. Suomen puolustusministeri Niukkaselle kirjeitä vaatien aseistakieltäytyjä Pekurisen vapauttamista (kirjeet luettavissa suomeksi täältä). Vuonna 1932 hän pohti sodan ja rauhan kysymyksiä laajassa kirjeenvaihdossa Sigmund Freudin kanssa. Kirjeet koottiin vuotta myöhemmin kirjaksi, joka on sittemmin julkaistu myös suomeksi.

Samoilta ajoilta on peräisin hänen kuuluisa “kahden prosentin puheensa“, jossa hän laskelmoi, että jos kaksikin prosenttia asevelvollisista kieltäytyisivät palveluksesta, järjestelmä kaatuisi, koska valtiot eivät voi laittaa niin isoa joukkoa vankilaan.

Natsien valtaannousulla ja Hitlerin häikäilemättömyydellä oli dramaattisia vaikutuksia myös Einsteinin elämään ja mielipiteisiin. Hän muutti pois Saksasta ja luopui nyt jo toistamiseen Saksan kansalaisuudesta. Kun kolmea vuotta aiemmin hän olisi “mieluummin antanut hakata itsensä palasiksi” kuin suorittanut asepalveluksen, nyt sävy oli toinen, kun belgialaiset aseistakieltäytyjät pyysivät häneltä moraalista tukea. “Belgialaisena minä en kieltäytyisi nykyolosuhteissa asepalveluksesta, vaan suostuisin siihen mielelläni uskoen niin auttavani eurooppalaisen kulttuurin pelastumista.”

Einsteinin itsensä mieleästä hän ei ollut kääntänyt takkiaan, vaan perusteli puheitaan poliittisen tilanteen muuttumisella. “Olen nykyisin sama tulisieluinen pasifisti kuin aikaisemminkin”, hän puolustautui. “Uskon kuitenkin, että aseistakieltäytymistä voi suositella taistelukeinoiksi Euroopassa vasta sitten, kun aggressioon taipuvaisten diktatuurien demokraattisiin maihin kohdistama uhka on kadonnut.”

Kovin kolaus Einsteinin pasifismille oli kuitenkin vasta edessä. Vuoden 1938 lopussa italialaiset ja saksalaiset ydinfyysikot onnistuivat (italialaiset onnistuivat ensin, muuteivät huomanneet sitä) halkaisemaan uraaniatomin ytimen. Fyysikkopiireissä pystyttiin nopeasti laskemaan, mihin tämä saattaa johtaa. Erityisesti Saksasta Amerikkaan paenneet fyysikot olivat tilanteesta huolestuneita.

Elokuussa 1939 Einstein saneli Yhdysvaltojen presidentti Franklin D. Rooseveltille osoitetun kirjeen, jossa kerrottiin ydinpommin valmistamisen olevan mahdollista ja että Yhdysvaltain kannattaisi valmistaa sellainen ennen kuin natsit sen tekevät.

Ohessa pätkä dokumentistä, joka antaa ymmärtää että Einsteinin kirjeellä saattoi olla ratkaiseva merkitys päätöksessä aloittaa ydinpommin valmistamiseen ja pudottamiseen johtanut Manhattan projekti .

Elämänkertakirjoittaja Fölsing on eri mieltä: “Einsteinin toimilla – ensimmäinen kirje mukaan lukien – ei ollut suurtakaan vaikutusta tapahtumien kulkuun.” Fölsingiin mukaan useimmat Manhattan-projektia tutkineet historoitsijat ovat päätyneet samaan tulokseen.

Einsteinistä tuli Yhdysvaltojen kansalainen 30.10.1940. Roosevelt pyysi häntä mukaan Manhattan projektia edeltävän valiokunnan jäseneksi, mutta Einstein kieltäytyi syytä kertomatta. Itse Manhattan projekti alkoi käytännössä samaan aikaan kun Yhdysvallat liittyi sotaan. Einsteiniä ei pyydetty mukaan tähän kaikkien aikojen valtavimpaan tieteellis-tekniseen hankkeeseen, sillä FBI ja Armeijan turvallisuuspalvelun mukaan hän radikaalin taustansa takia turvalisuusriski. Fyysikkona häntä tarvittiin siinä vain ohimennen.

Sen sijaan Einstein osallistui sotaponnisteluihin auttamalla selvittämällä ongelmia, jotka liittyivät torpedojen optimaaliseen räjäytykseen, sekä kirjoittamalla uudestaan käsin vuoden 1905 suhteellisuusteoria-artikkelinsa (jonka alkuperäisen version hän oli heittänyt pois heti kun se julkaistiin lehdessä) ja tarjoamalla käsikirjoituksen huutokaupattavaksi sotaoblikaatioiden hyväksi.

Syynä sotaponniteluiden tukemiseen Einstein huomautti, että saksalaiset olivat tietoisesti käyttäneet hyväkseen muiden inhimillisyyttä valmistellakseen viimeisintä ja raskainta rikostaan ihmiskuntaa vastaan. Hän ei katunut tukeaan vaikka toistikin useassa yhteydessä, ettei olisi “osallistunut Pandoran lippaan avaamiseen” jos olisi tiennyt, etteivät saksalaset ehdi valmistamaan ydinpommia.

Sodan jälkeen hän julisti tavoitteenaan olevan sotien täydellinen lopettaminen. The New York Timesin haastattelussa 15.9.1945 hän totesi, että “kulttuuri ja ihmisrotu voidaan pelastaa ainoastaan luomalla maailmanhallitus, jonka lait takaavat kansakuntien turvallisuuden. Uudet sodat ovat väistämättömäiä niin kauan kuin itsenäiset valtiota jatkavat varusteluaan ja pitävät varustelun salassa.”

Einsteinin julisti, että vain maailmanhallituksella tulisi olla oikeus aseiden käyttöön, ydinaseet mukaan luken.

Kun Yhdysvaltain presidentti ilmoitti vetypommin kehittelyn onnistumisesta, Einstein kritisoi projektia vahvoin sanakääntein ensimmäisessä televisioesiintymisessään. The New York Post julkaisi seuraavana päivänä koko sivun laajuisen otsikon: “Einstein varoittaa maailmaa: kieltäkää vetypommi tai tuhoudutte!”

Maailmanlaajuinen lehdistö seurasi esimerkkiä, mutta sillä ei ollut vaikutusta. Kilpavarustelu jatku “ilmeisen pakonomaiseen” tapaan, kuten Einstein oli vakuuttunut.

Einstein jatkoi ydinvarustelun vastaista taisteluaan kuolemaansa asti, Fölsingin mukaan yhtä sitkeästi kuin tieteellisiä ponnistelujaan.

Bertrand Russell pyysi häntä helmikuussa 1955 tekemään selväksi suurelle yleisölle ja maailman hallituksille, ettei ydinsodassa olisi enää voittajia ja voitettuja, vaan seurauksena olisi täydellinen katastrofi. Miehet päättivät laatia vetoomuksen, joka tunnetaan nykyisin nimellä Russell-Einstein manifesti. Einstein allekirjoitti vetoomuksen 11.4.1955 ja lähetti sen Russelille. Se oli hänen viimeinen kirjeensä. Russellin saadessa kirjeen Einstein oli jo kuollut.

Lähdeteenä on käytetty Albrecht Fölsingin kirjaa Albert Einstein – Elämänkerta, suomentanut Seppo Hyrkäs, Terra Cognita 2000, Helsinki. ISBN 952-5202-27-5. Sama kirjoitus tarkoilla lähdeviitteillä (doc).

Väkivallaton konfliktinratkaisu -luento, osa 2

New_York_048.JPG

Käsitteitä (jatkuu)

Suomen kielen perussanakirjan mukaan pasifismi eli rauhanaate tarkoittaa siis pyrkimystä sotien välttämiseen ja kansojen rauhanomaiseen kanssakäymiseen.

Lähes kaikki (1) internetistä löytyvät englanninkieliset tietosanakirjat, Encyclopedia Britannica mukaanlukien, määrittelevät sanan pasifismi yläkäsitteeksi, joka pitää sisällään useita erilaisia sodanvastaisia aatesuuntauksia.

Yhtenä näistä suuntauksista nähdään absoluuttinen pasifismi, jolla tarkoitetaan kaikesta väkivallasta kieltäytymistä kaikissa olosuhteissa. MSN Encartan mukaan sen vastinpari on “releative pacifism” eli suhteellinen pasifismi, jonka kannattajat “ovat valikoivia sen suhteen, mitkä sodat ja mikä väkivalta on oikeutettua ja mikä ei.”

The New Penquin Encyclopeida määrittelee kaiken pasifismin absoluuttiseksi pasifismiksi. Pasifismi on sen mukaan yksiselitteisesti “kaikkien sotien vastustamista.” Myös Dictionary.com on samoilla linjoilla: pasifismi on “kaikkien sotien ja kaiken väkivallan vastustamista.”

Kummatkin ääripäiden määritelmät, “pasifismi on pyrkimystä sotien välttämiseen” ja “pasifismi on kaiken mahdollisen väkivallan vastustamista,” ovat omalla tavallaan ongelmallisia. Ensimmäinen siksi, että sen mukaan lähes kaikki ovat pasifisteja ja jälkimmäinen siksi, ettei sen mukaan juuri kukaan ole pasifisti.

Armeijoita on perustettu ja asevarustelua lisätty sotien välttämiseen vetoamalla. Mikäli määrittelemme pasifisteiksi kaikki jotka pyrkivät sotien välttämiseen, joudumme laskemaan mukaan myös ne, jotka pitävät itseään pasifismin vastustajina.

Toisaalta, jos määrittelemme pasifismiksi vain absoluuttisen pasifismin kannattajat, joudumme rajaamaan käsitteen ulkopuolelle suurimman osan niistä ihmisistä, jotka pitävät itseään pasifisteina.

Pasifismi -sanan alkuperä on latinan kielen sanoissa paci- (pax) eli rauha ja -ficus eli tekeminen. Tästä näkökulmasta rauhantekijä olisi parempi suomenkielinen vastine pasifistille, kuin yleisesti käytetty rauhanaatteen kannattaja. Se korostaisi konkreettista tekemistä, eikä niinkään sodan vastustamisen kannattamista.

Painottamalla tekemistä vastustamisen kannattamisen sijaan ratkaisemme samalla myös kysymyksen, keitä meidän tulisi kutsua pasifisteiksi ja ketä ei. Pasifisti olisi silloin henkilö, joka toimii aktiivisesti rauhanasian edistämiseksi.

Näin määriteltynä kyseessä ei ole radikaali aate, eikä millään tapaa idealistinen maailmankatsomus. Pidän tästä määrittelystä, sillä se lyö meille ikään kuin työhanskat käteen: tehtävänä sotien ennaltaehkäisy ja väkivallan vähentäminen – mene ja tee parhaasi.

Pasifismin kritiikki suuntautuu yleensä absoluuttista pasifismia vastaan. Toisinaan näkee seuraavanlaisia ajatusketjuja: väkivalta on jossain tilanteessa hyväksyttyä => pasifismi on huuhaata => työ rauhan eteen on turhaa / pasifisteihin ei ole luottaminen.

Työ rauhan eteen ei ole turhaa, siitä toivon tällä luennolla saavani kuulijani ja lukijani vakuuttuneeksi. Jokainen väkivallanteko ja jokainen sota on estettävissä. Mitä enemmän pohdimme, tutkimme, testaamme, opetamme ja otamme käytäntöön väkivallattomia konfliktinratkaisumalleja, sitä vähemmän maailmassa on väkivaltaa.

1: Encyclopedia Britannica, The Internet Encyclopedia of Philosophy, Wikipedia, Stanford Encyclopedia of Philosophy ja MSN Encarta.

Väkivallaton konfliktinratkaisu -luento, osa 1

Zhongdian_099.JPG
Yksi maailman kuuluisimmista väkivallattomista vastarinnoista jatkuu Kiinalaisten miehittämässä Tiibetissä. Tämä kuva on otettu Kiinan ja Tiibetin raja-alueella vuonna 2005.

Alustus

Kuvitelkaa lapsi, joka hyökkää kimppuunne. Sellainen neli-viisivuotias, joka täydellä raivolla juoksee teitä kohti, alkaa potkia nilkoille, ja lyö ja puree minkä ehtii. Kuinka tähän reagoisitte?

Käsitykseni mukaan kukaan tervejärkinen aikuinen ihminen ei lähtisi osoittamaan fyysistä vahvemmuuttaan. Todennäköisesti yrittäisitte rauhoittaa häntä, saada hänet tulemaan järkiinsä ja selvittäisitte, mistä raivostuminen johtuu. Pyrkisitte kaikin tavoin ratkaisemaan syntyneen konfliktin väkivallattomasti.

Tiedätte olevanne fyysisesti ja henkisesti vahvempia, ja moraalisesti oikeassa. Teillä ei ole mitään pelättävää. Lapsessa sen sijaan on jotain pahasti vialla. Hän pelkää ja on poissa tolaltaan. Te tiedätte olevanne oikeassa, ja haluatte auttaa häiriintynyttä lasta.

Tässä on väkivallattoman konfliktinratkaisun ydin. Kyseessä on moraalisesti ja henkisesti vahvemman keinosta heikompaa kohtaan. Pyrkimyksenä ei ole vastustajan murskaaminen, vaan saada hänet tulemaan järkiinsä.

Väkivallatonta konfliktinratkaisua on ollut aina ja tulee aina olemaan. Väkivallaton konfliktinratkaisu on huomattavasti yleisempää kuin väkivalta. Arkipäiväisyytensä takia väkivallaton konfliktinratkaisu saa vähemmän huomiota kuin väkivalta.

Kuvitelkaa esimerkiksi veljeksiä, joille tulee erimielisyyttä perinnönjaosta. Jos he ratkaisevat riitansa puhumalla, kukaan tuskin saa tietää, että heillä mitään ristiriitaa on ollutkaan. Jos he päätyvät nyrkkitappeluun, saavat naapurit siitä syyn juoruilulle. Puukkotappelulla “ratkaistu” perintöriita sen sijaan päätyy helposti paikallislehteen, ja ampumavälikohtaus puolestaan valtakunnan mediaan. Jos perintöriita päättyy kirveellä suoritettuun palottelumurhaan, tulee siitä vuosikymmenen uutinen ja sukupolvelta toiselle kerrottu legenda.

Sama pätee maailmanhistoriaan. Historiankirjat keskittyvät kuvailemaan väkivaltaisia sotia, vaikka rauhanaika on normaalimpi olotila.

Huomion kiinnittyminen väkivaltaan on luonnollista, sillä epänormaali kiinnostaa enemmän kuin normaali. Tästä ei kuitenkaan saa vetää sitä johtopäätöstä, että ihmiskunnan historiassa väkivaltainen konfliktinratkaisu olisi yleisempää kuin väkivallaton.

Voidaan jopa kysyä, onko väkivaltaista konfliktinratkaisua edes olemassa. Eikö väkivaltaisen toiminnan jälkeen aina joku jää katkeraksi, vihaiseksi tai pelokkaaksi? Onko olemassa tilanne, jossa väkivallan jälkeen ongelmaa ja konfliktia ei enää ole?

Tappelun jälkeen hävinnyt osapuoli jää yleensä hautomaan kostoa. Vankilaan suljettu osapuoli ei ole kadonnut minnekään, vaan istuu siellä vankilassa. Jos taas vastustaja on murhattu, hänelle jää kymmeniä tai satoja sukulaista ja ystäviä katkeraksi, vihaiseksi ja kostonhimoiseksi.

Anteeksianto on keskeistä väkivallattomassa konfliktinratkaisussa. Anteeksianto, kostokierteen katkaiseminen on nimenomaan vahvemman ja viisaamman mahdollisuus ja velvollisuus. Hiiri ei voi antaa kissalle anteeksi, kirjoitti Mohandas Gandhi.

Asia on kiteytetty myös suomalaiseen sananlaskuun: viisaampi väistää.

Gandhi_and_Kasturbhai_1902.jpg
Mohandas “Mahatma” ja Kasturbhai Gandhi Etelä-Afrikassa vuonna 1902. Kuva: Wikipedia.

Käsitteitä

Ahimsa Sanskriitinkielinen termi väkivallattomuudelle (himsa = väkivalta)

Kansalaistottelemattomuus Sellaisten lakien, asetusten, sääntöjen, määräysten tai asevoimien tai poliisien käskyjen noudattamatta jättäminen, jotka koetaan perimmiltään moraalittomiksi

Pasifismi eli rauhanaate. Pasifismi merkitsee sodanvastaisuutta ja pyrkimystä saavuttaa tavoitteet täysin väkivallattomin keinoin ja samalla ennaltaehkäistä konflikteja. Absoluuttinen pasifismi hylkää kaiken väkivallankäytön yhteiskunnassa pyrkien saavuttamaan tavoitteensa täysin väkivallattomin keinoin. Osa pasifisteista saattaa hyväksyä jonkinlaiset valtion sisäiset pakkokeinot tai väkivallan itsepuolustuksena.

Passiivinen vastarinta Näennäistä mutta hidasta ja tehotonta auktoriteettien tottelemista sen sijaan, että turvauduttaisiin avoimeen vastarintaan tai tottelemattomuuteen

Rauhanaate Pyrkimys sotien välttämiseen ja kansojen rauhanomaiseen kanssakäymiseen, rauhanasia, pasifismi. (Suomen kielen perussanakairja)

Satyāgraha (sanskritiksi satya ‘totuus’ + a-graha ‘pyrkimys’) tarkoittaa väkivallattoman vastarinnan filosofiaa. Mahatma Gandhi käytti satyāgrahaa Etelä-Afrikassa apartheidia vastaan ja taisteli sen avulla Intian itsenäisyyden puolesta. Satyāgrahan kolme periaatetta ovat 1) satya eli totuus, avoimuus, rehellisyys 2) ahiṃsā eli kieltäytyminen muiden vahingoittamisesta 3) tapasyā eli uhrautumishalu. “Satyagraha on totuuden voima, rakkauden voima tai sielun voima. Satyagrahan harjoittaja koettaa voittaa pahan hyvällä, vihan rakkaudella, valheen totuudella, väkivallan väkivallattomuudella.”

Siviilivastarinta Muiden kuin sotilaiden tekemä vastarinta hyökkääjää tai miehittäjää vastaan

Väkivallaton konfliktinratkaisu Keino ratkaista konfliktit väkivallattomasti

Väkivallattomuus tai väkivallaton vastarinta on moraalifilosofia tai toimintastrategia, jonka periaatteena on kieltäytyä fyysisestä voimankäytöstä sosiaalisen, taloudellisen tai poliittisen muutoksen aikaansaamiseksi. Kyseessä on vaihtoehto alistumiselle ja aseelliselle voimankäytölle, ja sen keinoja ovat muun muassa symboliset protestit, taloudellisesta tai poliittisesta yhteistyöstä kieltäytyminen eli boikotit sekä kansalaistottelemattomuus.

***

Gandhi käytti sanskritin kielisiä termejä ahimsa ja satyagraha myös kirjoittaessaan englanniksi, koska ei pitänyt englanninkielisiä käännöksiä riittävän kuvaavina. Hän ei pitänyt termistä passiivinen vastarinta, koska väkivallaton vastarinta on aktiivista epäkohtiin puuttumista.

(Julkaistu 2.3.09, muokattu 3.3.09 klo 21)

Sodan kuvat

Lontoo08_260.jpg

Eilisen postauksen jälkeen tuli mieleen, olisiko sittenkin pitänyt kertoa kyseisen videoklipin sisällöstä edes sen verran, että se kertoo sodasta eikä siten sovellu lapsille.

Entä aikuiselle? Miksi näyttää mahdollisesti ja todennäköisesti masennusta, toivottomuutta, pelkoa, pessimismiä ja inhoa herättäviä sotakuvia aikuisille?

Konkreettisimmillaan jouduin tämän kysymyksen eteen saatuani syyskuussa 2004 amerikkalaissotilaalta valokuvia Irakista. Koneelleni ladattujen kuvien joukossa oli kuva kuolleesta sotilaasta, joka oli saanut luodin päähänsä ja toisesta, jonka yli oli ajettu panssarivaunulla.

Matkapäiväkirjassani pohdin, onko kuvien näyttäminen oppilailleni siviilipalvelusmiehille oikein ja järkevää. Parhaimmillaan oppilaani järkyttäisivät juuri sopivasti ja heräisivät animaatio-, tietokone-, elokuva- ja pelihorroksestaan tajuamaan, mistä sodassa todella on kysymys. Pahimmillaan kyse olisi vainajien häpäisemistä, tirkistelyvietin tyydyttämistä ja raaoilla kuvilla mässäilystä.

Päädyin näyttämään kuvia kahdelle tai kolmelle ryhmälle. Kuvat hiljensivät, ja kuvien katselun jälkeen asiasta keskusteltiin. Rankkuudestaan huolimatta olen yhä sitä mieltä, että kuvien näyttäminen oli oikein. Rankkuuden ansiosta niiden näyttämisestä ei kuitenkaan tullut rutiinia. Sittemmin olen poistanut kuvat koneeltani.

Parhaimmillaan sotakuvat ja kuvaukset ravistelevat ihmiset toimintaan sotien vastustamiseksi ja ennaltaehkäisemiseksi. Ne auttavat ihmisiä oivaltamaan sotien julmuuden, järjettömyyden ja ennen kaikkea sen, että ne ovat inhimillisten päätösten aikaansaamia, ja siten myös estettävissä inhimillisin päätöksin.

Sotia on aina ollut ja niitä tulee aina olemaan -hokema saattaa olla totta, mutta sillä on turha perustella passiivisuuttaan sotien ennaltaehkäisemistyössä. Onhan tautejakin aina ollut, ja niitä tulee aina olemaan, mutta eihän se ole kenellekään syy jättää rokotetta ottamatta.

Inhimillisiä ovat myös sodan yksittäiset päätökset, oli käytössä kuinka sofistikoitunutta teknologiaa tahansa. Tässä klipissä amerikkalaissotilaat ampuvat vahingossa brittiläisen sotilaan kuoliaaksi Irakissa maaliskuussa 2003. Siviilejä tässä vältettävissä olleessa sodassa on kuollut jo yli 90 000.

Ei tarvitse olla Ahtisaari tai Haavisto kantaakseen kortensa kekoon sotien ennaltaehkäisemisessä. Ota faktoista selvää. Ole rehellinen sekä itsellesi että muille. Opettele välttämään suuttumusta, vihaa, pelkoa ja katkeruutta, ne ovat omassa päässäsi olevia negatiivisia tunteita, eikä niistä seuraa mitään hyvää. Tutustu eri kulttuureihin. Lue kaunokirjallisuutta, se auttaa ymmärtämään asioita toisesta perspektiivistä. Rakasta vihollisiasi ja rukoile vainoajiesi puolesta. Tue rauhantyötä, tee rauhaa.

Ja ennen kaikkea: mikäli yllä oleva lista ei tyydytä, laadi itse parempi, ja toimi sen mukaisesti.

Valtionjohdolle sodan välttäminen on yhtä keskeistä kuin laivan kapteenille on haaksirikon välttäminen, kirjoitti Leo Tolstoi vuonna 1894. Siinä terveisiä huomenna työnsä aloittavalle presidentti Barak Obamalle.

Vielä rypälepommeista

Irkutsk_009

Rypälepommikirjoitukseni herätti laajahkoa keskustelua Uuden Suomen kunnallisvaaliblogissa. Kaikki seitsemän kommentoijaa olivat ehdotustani vastaan. Keskustelu oli mielestäni antoisa ja inspiroiva, joten liitän sen tähän linkkien, kuvien ja kaaviokuvian kera. Kuvat olen ottanut Venäjän Irkutskissa (yllä), Syuduankassa (2. kuva), Kazanissa (3. kuva tässä ja edellisen kirjoituksen kuva) ja Tomskissa (4. kuva) vuonna 2005.

Samalla tullee vastaus myös tässä blogissa kommentoineelle Vänrikille, jota epäilisin isäkseni, ellei hänen ip-osoitteensa veisi Amsterdamiin. Joten ilmeisesti teitä on ainakin kaksi, vuonna 47 syntyneitä vänrikkejä, jotka luette sekä Suomen Kuvalehteä että Eksyneen turistin blogia. Tai sitten ip-osoitteisiin ei ole luottamista. Tai sitten isä kävi Amsterdamissa… vaihtoehtoja on näköjään monia.

# 1 Tartsan kommentoi:
20.10.2008 15.37

”…Todennäköisyys sodalle on niin pieni, ettei siihen ole tarvetta tässä vaiheessa varautua, on useimpien EU-maiden poliitikkojen näkemys…” Deja vu? Jotenkin tulee 30-luku mieleen tuosta kommentista. Mutta mitenkäs silloin kävikään…

# 2 intternet netsi kommentoi:
20.10.2008 15.55

”mitä silloin olisimme hankkineet, esimerkiksi lentokoneita, ilmatorjuntavälineitä ynnä muuta, olisivat jo nyt suurelta osalta vanhentuneita, ehkäpä romutettaviakin…” Aimo Kaarlo Cajander elokuussa 1939.

# 3 intternet netsi kommentoi:
20.10.2008 16.12

”…as symbolic of the desire of our two peoples never to go to war with one another again. We are resolved that the method of consultation shall be the method adopted to deal with any other questions that may concern our two countries, and we are determined to continue our efforts to remove possible sources of difference, and thus to contribute to assure the peace of Europe.”

”My good friends, for the second time in our history, a British Prime Minister has returned from Germany bringing peace with honour. I believe it is peace for our time… Go home and get a nice quiet sleep.” Neville Chamberlain 30.9 1938

Onhan noita lausuntoja.

# 4 Lotta Roti kommentoi:
20.10.2008 16.35

En kyllä parhaalla tahdollakaan näe, miten voi olla ”vainoharhaista” panna merkille Venäjällä kasvava äärinationalismi ja militarismi sekä se, miten se uhkailee pieniä rajanaapureitaan ja kyseenalaistaa vähän väliä niiden autonomian. Puolustuksen perään on turha haikailla sitten, kun se on ajettu alas ja huomattu, että se olisi sittenkin ollut ihan kiva olemassa. Vähän niin kuin palovakuutus.

On hyvä, että kaupankäynti hyödyttää kaikkia maita ja tekee ne näin haluttomiksi sodankäyntiin – mutta sen varaan ei kannata tuudittautua.

Rypälepommeista kyllä luovun oikein mielelläni, jos otetaan jalkaväkimiinat takaisin.

# 5 jarisuskovitsky kommentoi:
20.10.2008 17.01

Suomi voi luopua rypälepommeista ja maaminoista ja jokaisesta patruunasta ja kivääristä mikäli se tehdään venäjän kanssa samassa neuvottelupöydässä ja sopimusta valvotaan kattavasti

Suomi ei voi luopua yksipuolisesti koko asearsenaalistaan,,kuten vihervasemmisto edellyttää,,jaa että sitten kriisin tultua pitäisi ”neuvotella” tervemenoa neuvottelemaan milosevic,stalin,molotov,putin tyyppisten sotapäälliköiden kanssa,,,siinä toinen neuvottelee ja toinen sanelee rauhan,,tai paremminkin antautumisen ehdot

# 6 Luu55 kommentoi:
20.10.2008 17.17

Justiinsa joo. Halosen ansiosta koko homma + muiden ……… Venäjänän on näyttänyt rauhantahtoisuutensa viime aikoina. Georgia, Tzetsenia, kohta Inglusia,, ja jo Ukrainaa uhkailtu. Niinhän se vasemmisto on aina hokenut rauhan sanomaa ja suomipoika on maksanut sen verellään. Ai niin lähes kaikki euroopan maat ovat NATO:ssa. Monilla ammattiarmeija. Monilla USA:n asemahti suojana. Monilla , ranska, britit oma ydinase. Ruotsi on kehittämässä asevoimiaan voimaikkaimmin kriisinhallintaan. Aika paha yleistys, muuhun eurooppaan.

Syudyanka_003

# 7 Timo Virtala kommentoi:
21.10.2008 13.19

Kiitos kommenteista.

Korjatkaa jos olen väärässä, mutta mielestäni iso osa kommenteista voidaan tiivistää muotoon ”Maamiinoista ei saa luopua eikä aseistamista yli päätään vähentää, sillä jos sota syttyy, se olisi kohtalokasta.” Tämä argumentti on hyvin vetoava. Kukaan meistä ei halua sotaa, ja kaikkien vähiten haluamme sotaa, jossa olisimme pahasti alakynnessä puutteellisen varustuksen takia. Ongelma tässä argumentissa on, että se vetoaa kaikkialla, kaikkina aikoina ja kaikissa olosuhteissa.

Oletetaan ajatusleikkinä, että Suomen puolustusmenot olisivat kymmenen kertaa suuremmat kuin tänä päivänä ja minä ehdottaisin, että niitä pitäisi pienentää niin, että ne olisivat yhdeksän kertaa suuremmat kuin tänä päivänä.

Ehdotustani voitaisiin vastustaa samalla argumentillä: meidän ei tule leikata puolustusmenoja, koska heikot puolustusvoimat ovat sama kuin jättäisi palovakuutuksen maksamatta. Mutta mistä me, maallikot, voimme tietää koska puolustusvoimat ovat heikot, vahvat tai sopivat?

Ainoa keino on kansainvälinen vertailu. Voimme vertailla eri maiden puolustukseen käyttämää rahasummaa absoluuttisesti ja väestömäärään suhteutettuna, liikekkannallepanovahvuutta, asevelvollisuusjärjestelmiä, armeijan kantahenkilökunnan määrää jne. Tällaisen vertailun jälkeen olen sitä mieltä, että Suomella on varaa leikata puolustusmenoistaan ja jättää rypälepommit pois.

# 8 Timo Virtala kommentoi:
21.10.2008 13.24

Luu55 kirjoittaa: ”Monilla USA:n asemahti suojana. Monilla , ranska, britit oma ydinase.”

Kyllä, monet ovat Natossa, se meni aivan oikein, mutta ydinaseita ei ole monilla, vaan Euroopassa vain Ranskalla, Briteillä ja Venäjällä.

# 9 jari kommentoi:
21.10.2008 13.25

yksi keino on valtiojohdon asenteet naapurimaissamme:edistääkö venäjä rauhanrakentamista,,vai epäsopua esim, suunnattomilla asekaupoillaan iraniin,libyaan etcetc jos naapurimme ei sitoudu minkäänlaiseen rauhanpolitiikkaan,,miten me voisimme ?

# 10 Timo Virtala kommentoi:
21.10.2008 13.38

Jos käytämme tuota keinoa, voimme nostaa puolustusbudjettiamme ikuisesti. Katsokaa miten on käynyt Yhdysvalloissa:

country-distribution-2007

Linkin kaavion mukaan Yhdysvallat käyttää asevarusteluun kutakuinkin yhtä paljon rahaa kuin koko muu maapallo yhteensä. Yhdysvaltojen ulkopuolelta nähtynä tilannehan on täysin järjetön: miten he muka olettavat, että joku voisi sotilaallisesti olla heille uhka, kun päästäkseen asevarustelussa heidän tasolleen pitäisi vastustajan ottaa liittolaisekseen ei enempää eikä vähempää kuin koko maapallon kaikki valtiot.

Ja nyt siellä käydään keskustelua samoilla argumeteilla: emme voi vähentää puolustusmenoja, koska jos (heidän tapauksessaan toinen) sota syttyy, olemme pulassa.

# 11 ei käy kommentoi:
22.10.2008 13.37

Rypäleaseita ei voida kieltää, koska miinakieltoon ollaan jo menty. Presidentti Halonen painosti Suomen miinakieltosopimukseen ja nyt hän haluaa muiden vasemmistoidealistien kanssa kieltää rypäleaseet. Moniko miina tai rypälease on aiheuttanut siviiliuhreja Suomessa? Jos rypäleaseille tulisi käyttöä niin siihen vammautuneet tai kuolleet tuskin olisivat siviilejä vaan vihollissotilaita.

Suomen ns. ”uskottava itsenäinen” puolustus on nykyiselläänkin lähinnä vitsi. Pieni maa Venäjän kupeessa.

Rauhaa ylläpidetään pitämällä puolustuskyky kunnossa. On aivan turhaa verrata Suomea, jonka puolustusmenoihin on vaikea löytää riittävästi rahaa, Yhdysvaltoihin.

# 12 Timo Virtala kommentoi:
22.10.2008 14.54

Kyse ei ole ollenkaan siitä, onko rypäleaseet aiheuttaneet tai tulevatko aiheuttamaan siviiliuhreja Suomessa. Suomen tulisi luopua rypäleaseista ja allekirjoittaa niiden valmistamisen, myynnin, säilyttämisen ja käytön kieltävä kansainvälinen sopimus samasta syystä kun Suomi on allekirjoittanut vastaavan sopimuksen koskien biologisia aseita ja ydinsulkusopimuksen.

Kyse on siitä mihin suuntaan haluamme tätä maapalloa kähittää. Mitä useampi maa luopuu vapaaehtoisesti rypäleaseista, sen suurempi paine on jäljelle jäävillä mailla seurata perässä ja sen parempi. Oman näkemykseni mukaan Suomella on nykyisessä historiallisesti katsottuna erittäin stabiilissa kv-poliittisessa tilanteessa varaa luopua sekä maamiinoista että rypälepommeista.

Suomen tilannetta ei todellakaan voi verrata Tsetsenian tai Georgian tilanteeseen. Eri asia olisi, jos P-Karjalassa olisi itsenäisyyttä vaativa, militantti, venäläismielinen maakuntahallitus.

Yhdysvaltoihin en ole Suomen tilannetta koskaan verrannut, vaan esittämälläni tilastolinkillä halusin vain tuoda esille, minkälaiseen tilanteeseen faktoihin perustumaton, tunteisiin vetoava ”meidän on varauduttava pahimman varalle” -argumentaatio näissä asioissa pahimmillaan johtaa.

Kazan 00067

# 13 Lotta Roti kommentoi:
22.10.2008 15.12

”Ongelma tässä argumentissa on, että se vetoaa kaikkialla, kaikkina aikoina ja kaikissa olosuhteissa.”

No minä näen maailman näin. Sota on, ja tulee aina (tai ainakin kuviteltavissa olevassa tulevaisuudessa, jossa ihmisten ja infrastruktuurin vahingoittaminen on vahva vallankäytön keino) olemaan osa maailmaa, ja siihen pitää varautua.

”Ainoa keino on kansainvälinen vertailu. Voimme vertailla eri maiden puolustukseen käyttämää rahasummaa absoluuttisesti ja väestömäärään suhteutettuna, liikekkannallepanovahvuutta, asevelvollisuusjärjestelmiä, armeijan kantahenkilökunnan määrää jne.”

Me emme ole muut maat. Olemme väkiluvultaan pieni, mutta pinta-alaltaan suuri sotilasliittoihin kuulumaton valtio, jolla on pitkä maaraja Venäjän kanssa. Vertailuja voi ja kannattaa tehdä, mutta spesifit olosuhteet on otettava huomioon.

”Kyse on siitä mihin suuntaan haluamme tätä maapalloa kehittää. Mitä useampi maa luopuu vapaaehtoisesti rypäleaseista, sen suurempi paine on jäljelle jäävillä mailla seurata perässä ja sen parempi.”

Olen sen verran kyyninen, että en usko tällaiseen ollenkaan. Kaoottisessa tilassa olevat diktatuurit pyyhkivät moisilla papereilla hanurinsa, ja niin kauan kuin Venäjä, Kiina ja USA eivät allekirjoita, koko sopimus on vitsi.

Rypälepommit ovat huono juttu, koska niiden tarkkaa sijaintia ei tiedetä toisin kuin jalkaväkimiinojen silloin, kun niistä on piirretty miinakartta. Siksipä jalkaväkimiinasopimusta ei olisi koskaan pitänyt allekirjoittaa. Rypälepommien kanssa on nyt kuitenkin mentävä.

Sinänsä puolustusratkaisujen kannalta tärkeintä on järkevä turvallisuuspolitiikka, joku ns. kansainvälinen maine tulee vasta kaukana perässä. Tee ja sympatia ja EU:n/YK:n ilmaisema syvä huolestuminen tai jyrkkä paheksunta, jos Suomeen hyökättäisiin, ei ole kovinkaan konkreettista valuuttaa.

Hyvää pohdintaa sinulla kyllä on tässä blogissa, noin yleisesti ottaen, vaikka en samaa mieltä useimmista asioista olekaan.

# 14 Timo Virtala kommentoi:
22.10.2008 18.29

Lotta Roti kirjoitti: ”Sota on, ja tulee aina (tai ainakin kuviteltavissa olevassa tulevaisuudessa, jossa ihmisten ja infrastruktuurin vahingoittaminen on vahva vallankäytön keino) olemaan osa maailmaa, ja siihen pitää varautua.”

Rypäleasekeskustelussa ei ole kyse siitä, varaudutaanko vai ei, vaan siitä, missä määrin varaudutaan. Tässä keskustelussa kansainväinen vertailu on kaiken a ja o, ja kuten sanoit, spesifit olosuhteet on syytä ottaa huomioon.

Kansainvälistä vertailua parhaani mukaan tehneenä, Suomen spesifit olosuhteet huomioonottaen, Suomessa varaudutaan mielestäni liikaan sotaan.

Jälleen yhtenä esimerkkinä liiottelusta on Hornettien muuttaminen torjuntahävittäjistä rynnäkköhävittäjiksi, mikä tulee ilmavoimien mukaan maksamaan 1,625 miljardia euroa. (Lähde: Helsingin Sanomat 2.10.2008).

Rynnäkköihin varustautumisen sijaan rahaa pitäisi nyt laittaa sotien ennaltaehkäisyyn.

Se, että sotia on aina ollut ja tulee kenties aina olemaan, ei tarkoita sitä, etteikö sotia olisi mahdollista ennaltaehkäistä. Pasifisteja, diplomaatteja ja rauhanasiaa ajavia politiikkoja on turha syyttää epärealistisuudesta tai epäisänmaallisuudesta.

Tässä syitä väitteelleni: Tautejakin on, ja tulee aina olemaan. Miksei kukaan vaadi lääkäreitä lopettamaan työtään tälla argumentilla? Miksei kukaan syytä lääkäreitä epärealismista, koska he tavoittelevat tauditonta maailmaa? Lääkärit taistelevat tauteja vastaan ja pasifistit, diplomaatit ja luojan kiitos suurin osa poliitikoista taistelevat sotia ja väkivaltaa vastaan. En ole koskaan ymmärtänyt, miksi tämä työ herättää niin intohimoista vastustusta.

Jotain on tehty oikein, kuten kirjoitukseni alusta kävi ilmi. Suomi on ollut 60 vuotta ilman sotaa, se on hieno saavutus. Miten siihen päästiin? Oliko se uskottavan puolustuksen ansiota? Nimimerkki ”ei käy” yllä on sitä mieltä että Suomen uskottava puolustus on nykyisellään lähinnä vitsi. Historoitsija Pekka Visuri antoi eräällä luennollaan ymmärtää, että tämä oli tilanne myös kylmän sodan aikana.

Mikä sitten esti Neuvostoliittoa hyökkäämästä Suomeen? Mikä estää Venäjää hyökkäämästä Suomeen, ja miksei kukaan hyökkää niihin 25-30 valtioon maailmassa, joissa ei ole armeijaa ollenkaan? (Lähde: Wikipedia: List of countries without armed forces).

Mikä yli päätään estää sotia syttyästä? ”Rauhaa ylläpidetään pitämällä puolustuskyky kunnossa.” kirjoittaa nimimerkki ”Ei käy”. Itse en usko tähän, vaan oman käsitykseni mukaan rauhaa ylläpidetään rakentamalla rauhaa. Se tapahtuu esimerkiksi kansainvälisellä kaupalla, diplomatialla, sopimuksilla, kulttuurivaihdoilla, valtioliitoilla, unioneilla, henkilökohtaisilla kontakteilla, kansainvälistymisellä, sivistyksellä, anteeksiannolla, valistuksella, joustavalla asenteella, viisaudella, maltilla, ymmärtäväisyydellä jne.

Se, joka edistää rauhaa, edistää myös Suomen asiaa.

Mutta takaisin rypäleaseiden kieltämissopimukseen. Ilman Venäjän, Kiinan ja USA:n allekirjoitusta koko sopimus tosiaan saattaa olla tietystä näkökulmasta katsoen… ei nyt vitsi, vaan hyvin pieni askel, mutta se olisi kuitenkin askel oikeaan suuntaan.

”Kansainvälisen maineen menetys” -argumenttia en ole koskaan käyttänyt. Minusta nyt on kyse paljon suuremmista asioista.

Kiitos samoin Leena Roti asiallisesta pohdiskeluista, näissä blogikeskusteluissa on niin järkyttävän paljon vihjailuja, henkilökohtaisuuksia, yleistyksiä, epämääräisyyksiä ja aggressioita, että kaikki rationaalinen asiakeskeinen pohdiskelu on enemmän kuin tervetullutta.

Tomsk_002

# 15 Lotta Roti kommentoi:
22.10.2008 18.55

Okei, rypälepommeista emme tule pääsemään yksimielisyyteen (edelleen, luovun niistä mielelläni, jos otamme maamiinat takaisin käyttöön). Syy on suuri maa-alue, jonka suojaamiseksi ja vartioimiseksi jalkaisin etenevältä viholliselta miinat (tai niiden korvike, rypälepommit) ovat ehdottomasti kustannustehokkain ja meidän armeijamme vahvuudella kenties ainoa tapa.

”Pasifisteja, diplomaatteja ja rauhanasiaa ajavia politiikkoja on turha syyttää epärealistisuudesta tai epäisänmaallisuudesta.”

En toki automaattisesti syytäkään.

”Oliko se uskottavan puolustuksen ansiota? Nimimerkki ”ei käy” yllä on sitä mieltä että Suomen uskottava puolustus on nykyisellään lähinnä vitsi. Historoitsija Pekka Visuri antoi eräällä luennollaan ymmärtää, että tämä oli tilanne myös kylmän sodan aikana.”

Itse olen eri mieltä. Kyse ei ole siitä, etteikö Venäjä voisi vallata Suomea halutessaan. Puolustusdoktriini perustuu siihen, että se tulisi heille niin hankalaksi ja kalliiksi, ettei se kannata. Samoin pienenkin maan pitäminen vallattuna on yllättävän hankalaa, jos kansa sitä vastustaa. Vrt, Tsetsenia.

En vähättele myöskään diplomatian ja kulttuurivaihdon merkitystä, mutta itse näen sotilaallisen maanpuolustuksen, kuten sanoin, palovakuutuksen kaltaisena. Sinänsä kaikki positiivinen kansainvälinen kanssakäyminen on plussaa ja vähentää valtioiden halukkuutta sodankäyntiin. Sota tulee myös erittäin kalliiksi.

En halveksi pasifisteja, jos he eivät halveksi niitä, jotka ovat eri mieltä. Kaikkien ei tarvitse osallistua aseelliseen maanpuolustukseen, isänmaata voi palvella muullakin tavalla.

# 16 Timo Virtala kommentoi:
22.10.2008 23.19

Eli pääsimme lopulta hyvinkin monessa asiasta yksimielisyyteen, muun muassa siitä, ettemme pääse rypälepommiasiassa yksimielisyyteen. Kiitos keskustelusta!

Rypälepommikielto hallituksen käsittelyssä

Kazan 00066

Mikä on todennäköisyys, että Saksa hyökkää sotavoimillaan Ranskaan? Entä toisinpäin? Entä mikä on EU:n ja Yhdysvaltojen sodan välinen todennäköisyys? Entä USA:n ja Japanin, Japanin ja EU:n tai EU:n ja Venäjän?

Hyvin pieni, uskallan väittää, lähes olematon. Entä miten tästä todennäköisyydestä on tullut niin pieni? Onko tämä tilanne saavutettu asevarustelulla, voimapolitiikalla, diplomatialla, taloudellisella yhdentymisellä, kansainvälisillä sopimuksilla, kansojen välisen vuoropuhelun lisääntymisellä, matkustelun helpottumisella, tiedonkulun paranemisella vai onko kyseessä luonnollinen elintason kohoamisen mukanaan tuoma ilmiö?

Kysymys on vaikea, itse saattaisin näin äkkiseltään katsottuna valita listasta taloudellisen yhdentymisen, sen, että eri valtiot ja maanosat ovat tulleet toisistaan taloudellisesti riippuvaisiksi. Yhdessä matkustamisen helpottamisen ja suhteellisen vapaan tiedonvälityksen kanssa taloudellinen yhdentyminen on omalta osaltaan lisännyt kansojen välistä kanssakäymistä, vuoropuhelua ja verkostoitumista.

Tätä on syytä pohtia ja tutkia, ja tästä on syytä keskustella, mutta siitä olen hyvin vakuuttunut, ettei ensimmäisenä vaihtoehtona mainitsemani asevarustelu ole syy nykyiseen, historiallisesti katsottuna erinomaiseen tilanteeseen.

Todennäköisyys sodalle on niin pieni, ettei siihen ole tarvetta tässä vaiheessa varautua, on useimpien EU-maiden poliitikkojen näkemys. Suomi on yksi harvoja maita EU:ssa, joka yhä varustaa armeijaansa täysimittaisen sodankäynnin varalle. Muualla Euroopassa armeijoista kehitetään lähinnä kriisinhallintaoperaatioita silmällä pitäen.

Suomella on läntisen Euroopan suurin tykistö ja Suomen armeijan liikekannallepanovahvuus on kutakuinkin yhtä paljon kuin muiden Pohjoismaiden ja Leningradin sotilaspiirin yhteenlaskettu liikekannallepanovahvuus (lähde). Varusmiespalveluksen suorittavien miesten osuus on yksi maailman korkeimpia.

Ranskalaisen aikakausilehti Le Pointin mukaan Suomea vaivaa vainoharhaisuus suhteessa Venäjään. Historian painolasti on tehnyt suomalaiset ylivarovaisiksi.

Mitä järkeä on tällaisella varustelulla diplomatian ja kansainvälisen riippuvuuden aikana? Oman näkemykseni mukaan pienintä, mitä Suomi voi tässä vaiheessa tehdä, olisi luopua rypäleaseista.

Ensi kuun alussa ulkoministeri Stubbille luovutetaan rypäleaseista luopumista vaativa addressi. Addressin perusteluissa sanotaan seuraavaa:

Human Rights Watch -järjestön mukaan tänä päivänä mikään tavanomainen ase ei muodosta yhtä suurta vaaraa siviileille kun rypälepommit. Mm. Libanonin sodan yhteydessä Israel kylvi ennätysmäärän rypäleammuksia Libanonin alueelle. Osa niistä on edelleen räjähtämättöminä maastossa aiheuttaen vaaraa siviileille.

Marraskuussa Norjan hallitus ilmoitti kutsuvansa koolle kokouksen rypälepommien kieltämiseksi. Suomi osallistui Oslon kokoukseen 22. – 23.2.2007 mutta ei sitoutunut rypälepommien täyskieltoon. Sen sijaan Suomi on juuri hankkinut raketinheittimiä, joilla pommeja voisi levittää ja puolustusministeriön mukaan harkitsee uusien rypälepommien hankkimista.

On hienoa että Norja on nyt tehnyt avauksen rypälepommien kieltämiseksi. Myös Suomen tulee liittyä rypälepommikieltoa ajavien valtioiden joukkoon, eikä hankkia uusia rypälepommeja!

Lisää nimiä kaivataan kipeästi, sillä adressi luovutetaan ulkoministeri Stubbille 29.10.2008, paria päivää ennen kuin hallitus tekee asiasta päätöksen.

Jehovan todistajien asevelvollisuus

Pekurinen_005.JPG

Arndt Pekurinen kieltäytyi 30-luvulla suorittamasta minkäänlaista palvelusta armeijaorganisaation sisällä, mutta oli valmis suorittamaan siviililuontoista palvelua armeijapalvelusta pidemmän ajan. Hän kieltäytyi viidesti, kunnes hänet teloitettiin vuonna 1941. Kuva on käsikirjoittamastani Arndt Pekurinen -luentonäytelmästä syksyltä 2006.

Ilkka -lehden (11.7.2008) mukaan eduskunnan puolustusvaliokunnan puheenjohtaja Juha Korkeaoja (kesk.) kumoaisi Jehovan todistajia koskevan erityislain ja määräisi heidät siviilipalvelukseen.

Korkeaojan mielestään yhden uskontokunnan erityisvapaus on epäoikeudenmukainen muita kohtaan. Jehovan todistajat vapautettiin asevelvollisuudesta vuonna 1987.

Korkeaoja otti esille asian, josta myös YK:n ihmisoikeuskomitea huomauttaa Suomea joka toinen vuosi.

Olen samaa mieltä Korkeaojan kanssa siitä, että ongelmallista, että Jehovan todistajien asepalveluksesta on säädetty oma laki. Toisaalta valtion ei kuitenkaan kannata myöskään löydä päätään seinään pitämällä jääräpäisesti kiinni periaatteista, että jok’ikisen on suoritettava yhtä raskas palvelus.

Lakiin tulisi kirjata kohta, jonka perusteella viranomaiset voisivat tarpeen vaatiessa päästää ns. höyryjä pihalle. Kohta, joka antaisi mahdollisuuden vapauttaa henkilö sekä varusmies- että siviilipalveluksesta, niin rauhan kuin sodankin aikana.

Kyse olisi erittäin poikkeuksellisista olosuhteista äärimmäisen vahvan vakaumuksen omaavien henkilöiden kohdalla. Tämän kirjaaminen juridisella kielellä on kieltämättä haastavaa.

Haastavaa on myös vakaumuksen mittaaminen ja eri vakaumusten käsitteleminen tasapuolisesti. Mutta jos kerran yleisestä asevelvollisuudesta halutaan pitää kiinni, näen muut vaihtoehdot (että yksittäiselle nimetylle ryhmälle annetaan vapautus, tai että kieltäytyjät pistetään rauhanaikana vankilaan) vielä huonompana.

Mikä muuten on se vakaumus, jonka perusteella Jehovan todistajat kieltäytyvät suorttamasta siviilipalvelusta? Muistan jostain lukeneeni, että heidän asioista päättävä vanhempain neuvosto olisi luonnollisen poistuman ansiosta siirtynyt siinä määrin liberaalimpaan suuntaan, että mikäli siellä nyt asiasta äänestettäisiin, he eivät suosittelisi siviilipalveluksesta kieltäytymistä, vaan jättäisivät asian kunkin yksilön itsensä päätettäväksi.

Mikäli kyse on valtionvastaisesta ideologista, joustavathan he siitä myös maksamalla veroja.

Pasifistisin perustein siviilipalveluksesta ei nykyisissä olosuhteissa voi mielestäni kieltäytyä.

Mutta aseistakieltäytymisen historia Suomessa on osoittanut, että tiukka periaatteellisuus tässä asiassa vie viranomaisilta sekä aikaa että rahaa, ja valtiolta mainetta.

Järjestelmän tulisi olla sellainen, ettei vankilassa istu rauhanaikana vankilassa ensimmäistäkään kieltäytyjää, ja sodan aikana siellä istuisi äärimmäisen harva.

Tällaisen lainsäädännön luominen on niin haastavaa, että se käy vakavasti otettavaksi argumentiksi yleistä asevelvollisuutta vastaan.

Inhimillinen tekijä

Vaimoni Sally katsomassa syyskuun 11. päivän terroristihyökkäyksen tuhoja Ground Zeroa ympäröivän aidan takaa joulukuussa 2005.

He aiheuttavat pahuutta, he ovat siis pahoja, he ajattelivat. Tuhoamalla heidät tuhoamme pahuutta ja aiheutamme hyvyyttä.

He aiheuttavat pahuutta, he ovat siis pahoja, he ajattelivat. Tuhoamalla heidät tuhoamme pahuutta ja aiheutamme hyvyyttä.

Emme tiedä kuka tämän kierteen aloitti. Lieneekö ollut itse Saatana, paremman tekemisen puutteessa.

Mutta sen tiedämme, ettei se katkea ennen kuin oivallamme, että myös pahantekijöiden tuhoaminen on pahuutta.

Sopivan kokoinen haaste

(Kirjoitus on julkaistu Pax-lehden kesänumerossa)

SKR 28042008 (7).JPG
Maanantaina Rauhanasemalla puitiin Sudanin tilannetta Kuel Jok’in johdolla. Kuva: H.J.

Kirjassaan Letters from Burma Aung San Suu Kyi kertoo burmalaisesta teatteriryhmästä, joka käsikirjoitti sotilasjunttaa arvostelevan näytelmän, harjoitteli, mainosti, järjesti teatteri-illan ja lopulta esitti näytelmänsä. Seuraavana päivänä heidät vangittiin, aivan kuten he olivat odottaneetkin.

Suomesta tällaista aatteen paloa on vaikea löytää. Päivänpoliittiset haasteemme ovat liian pieniä ja abstrakteja, että niistä jaksettaisiin toden teolla innostua. Veroäyrit, kuntafuusiot ja valtionosuuksien indeksikorotukset – kukapa nyt niiden takia marttyyriksi, vangiksi tai edes nälkälakkoon viitsisi ryhtyä.

Rauhanliikkeellä on tarjottavana suurempia haasteita. Pyrimme lakkauttamaan sodat, poistamaan nälänhädän ja toteuttamaan yleismaailmalliset ihmisoikeudet. Ongelmana on, että iso osa ihmisistä pitää näitä tavoitteita niin epärealistisina, että näkee puuhastelemisemme turhana tai jopa vahingollisena.

Voisimme toki tulkita tällaisen ajattelun olevan osoitus näiden ihmisten mielikuvituksettomuudesta, mutta hyödyllisempää on tulkita se osoitukeksi kommunikaatiomme epäonnistumisesta. Puolellamme on totuus, historia, logiikka, Jeesus ja Einstein, ja silti olemme onnistuneet tyrimään itsemme marginaali-ilmiöksi!

Miksi kukaan ei syytä lääkäreitä epärealistiseksi, koska he taistelevat maailman tauteja vastaan? Siksi, ettei kukaan lääketieteen edustaja julista pyrkimyksekseen poistaa kaikki maailman taudit. Samalla tavalla rauhanliikkeen tulisi lopettaa puheet maailmanrauhasta. Tarvitsemme sopivamman kokoisen haasteen.

Sen täytyy olla riittävän jalo, että se saa ihmiset liikkeelle samanlaisella aatteen palolla kuin nuo burmalaiset teatterinharrastajat. Toisaalta sen täytyy olla riittävän konkreettinen, että jokainen ymmärtää mistä on kysymys. Mutta ennen kaikkea sen täytyy olla realistinen, niin että ihmiset todella uskovat siihen.

Miten olisi väkivallan vähentäminen? Väkivallan syiden pohtiminen, rauhan rakentaminen, aseellisten konfliktien ennaltaehkäisy ja ristiriitojen ratkaiseminen sovittelemalla? Näistä asioista keskusteleminen, erilaisten ratkaisuvaihtoehtojen tutkiminen, punnitseminen ja kokeilu.

Tähän keskusteluun ja työhön toivotamme tervetulleeksi niin absoluuttipasifistit kuin maanpuolustushengen vaalijatkin ja kaikki siltä väliltä. Näin määriteltynä jokainen tuntee olevansa tervetullut rauhanliikkeeseen. Ja kun meihin on liittynyt jokainen, saavutamme vaivihkaa sen, josta tuossa aiemmin kehoitin olemaan puhumatta.

Zlatan päiväkirja

Miten me aikuiset perustelemme sodat? Oman edun tavoittelulla? Pelolla? Kunnialla? Isänmaan puolustamisella? Pitkän tähtäimen suunnitelmalla? Kokonaiskuvalla? Sillä, että siitä on enemmän hyötyä kuin haittaa? Että tarkoitus pyhittää keinot? Toisten auttamisella? Lapsen näkökulmasta tämä kaikki on liirumlaarumia. Lapsen näkökulmasta oleellista on, onko perhe ja ystävät hengissä, ja onko heillä vettä, ruokaa, sähköä ja lämpöä. Oleellista myös on, ettei lapsen tarvitsisi miettiä näitä asioita. Että hän voisi keskittyä leikkimiseen, oppimiseen ja kasvamiseen.

Zlatan päiväkirja antaa lapsen näkökulman Bosnian sotaan ja erityisesti Sarajevon piiritykseen (1992-1996). Päiväkirja alkaa maanantailta 2.9.1991. Takana on pitkä kuuma kesä ja edessä uusi kouluvuosi. Zlata on kymmenvuotias, siirtymässä viidennelle luokalle ja odottaa käsimättömästi luokkatovereidensa uudelleentapaamista. Koulu alkaa, käsitöiden opettaja on ihana, pianotunteja, Ivana Varunekin syntymäpäivä, MTV:tä, pizzaa ja isoäidin omenapiirakka.

Zlata on perheensä ainoa lapsi ja luokkansa paras oppilas. Hänen isänsä on asianajaja ja äiti kemisti. He kuuluvat bosniakkien ryhmään, eli niihin, joita länsilehdistö kutsui muslimeiksi. Meille sodan ymmärtämisen kannalta niin tärkeisiin tekijöihin, etnisiin taustoihin ja uskontoihin, Zlata ei kuitenkaan viittaa puolella sanallakaan. Hän ei myöskään kirjoita sopimuksista, sotajoukkojen vahvuuksista, etenemisistä, vaatimuksista, kartoista, johtajista, taktiikoista eikä suunnitelmista. Hänelle sota on jotain aivan muuta.

Tullessaan kotiin lauantaina 19.10.1991 Zlata näkee isänsä pukeutuneena uniformuun. Äiti itkee, Zlata rutistaa isäänsä ja ruokoilee, ettei tämä lähtisi. Isä sanoo että hänen on pakko. Alkaa sota, johon kuuluu kahdenlaisia päivä. Niitä, joina ammutaan ja niitä, joina ei ammuta. Ampumispäivinä laskeudutaan kylmään kellariin ja odotetaan. Muina päivinä sinnitellään vaikeaksi muuttuneiden arkiaskareiden parissa. Haetaan vettä, lainataan naapurien uunia ja surraan puiston kaadettuja puita.

Toisinaan kranaattituli vaikenee niin pitkäksi ajaksi että palataan kouluun, mutta pian sota saa taas yliotteen. Yhtenä päivänä jännitetään selviääkö häkkilintu hengissä kun se putosi häkkeineen ikkunalaudalta, toisena päivänä tuleekö äiti elävänä töistä. Sähköstä, vedestä, kaasusta ja ruuasta on jatkuva pula. Pikku hiljaa lähes kaiki Zlatan ystävät ovat paenneet kaupungista. Yksi on kuollut uskaltauduttuaan vääränä päivänä puistoon leikkimään.

Kumman näkökulma sotaan on lapsellisempi, aikuisten vai lasten? Tässä ote aikuisten näkökulmasta:

Helmikuun 5. päivänä 1992 Markalen torille osui 120 mm kranaatti, joka tappoi 68 ja haavoitti 144:ää siviiliä. Aluksi läntisten YK-sotilaiden keskuudessa liikkui vääriä tietoja, joiden mukaan kranaatti olisi ollut bosniakkien ampuma. Todennäköisimmin kranaatin ampuivat kuitenkin serbit, jotka syyttivät bosniakkeja tapauksesta. Tämän erityisen tuhoisan ja siviiliuhreja paljon vaatineen iskun jälkeen YK teki serbijoukoille uhkavaatimuksen, jossa heitä vaadittiin vetämään raskas aseistus kauemmas kaupungista tiettyyn aikarajaan mennessä. Tähän suostuttiin ja Sarajevoon kohdistunut kranaattituli vaimeni huomattavasti.

Zlatan perhe selvisi hengissä, ja he pääsivät pakenemaan Pariisiin loppuvuodesta 1993. Zlata sai ottaa mukaansa yhden laukun. Mitä ottaisit mukaasi, jos saisit ottaa mukaan vain yhden laukun? Zlata pakkasi ainakin päiväkirjansa.


Nimi: Zlatan päiväkirja – Nuoren tytön elämä Sarajevossa
Kirjoittaja: Zlata Filipović
Kustantaja: wsoy
Vuosi: 1994
ISBN: 951-0-19678-9

Rauhan tiellä

Johan_Galtung
Johan Galtung (s. 1930). Kuva: SGI.

Rohkeus etsiä ja ottaa uusia haasteita vastaan, rakkaus lähimmäisiä ja koko ihmiskuntaa kohtaan, intohimo ja huumori. Siinä onnellisen ja pitkän elämän resepti, käy ilmi arkkiatri Arvo Ylpön satavuotishaastattelusta (HS kuukausiliite lokakuussa 1987: Jos hellitän niin ruostun).

Takkatulen ääressä joulua odotellessani, sateen ropistessa, kissan kehrätessä, oravien rapistellessa ja kosken kuohuessa, tutustuin vuosikymmeniä vanhojen aikakausilehtien lisäksi myös norjalaissyntyisen rauhantutkimuksen uranuurtaja Johan Galtungin omaelämänkertaan Rauhan tiellä.

Galtungin kirjasta löytyi hyvin samantyyppinen kaavio onneen kuin Ylpön haastattelusta. Kirjoittaja sanoo kaaviotaan yksinkertaiseksi, ei erehtymättömäksi, mutta melko tehokkaaksi: Ole tietoinen elämäsi lukemattomista pienistä iloista. Ole ilon lähde itsellesi ja muille. Luo elämällesi tarkoitus. Liiku oikein, syö hyvin.

Iloisuuden lisäksi Galtungia ja Ylppöä yhdistää myös päämäärätietoisuus, ahkeruus ja elämäntyö ihmiskunnan paremman tulevaisuuden hyväksi. He uskovat asiaansa, ja tämä usko antaa heille valtavat voimavarat.

Uranuurtajan toiminta herättää usein vastustusta, niin että Galtung joutuu kirjansa alussa melkein pyytämään anteeksi kärkkäitä mielipiteitään. “Sille, joka pysyy paikallaan, jokainen tuulenvärekin tuntuu varmasti provosoivalta. Jos itse olisin pysynyt paikallani, olisin varmasti myös itse provosoitunut, ärtynyt monista asioista, joita tässä kirjassa lukee[.]”

willy_brandt
Willy Brandt (Länsi-Saksan liittokanslerina 1969-1974) oli yksi kylmän sodan rauhanliikkeen innoittajista. Kuva: IFA.

Mikä Galtungin mielipiteissä sitten niin ärsyttää? Todennäköisesti se tahdittomuus, jolla hän esittää mielipiteensä piittaamatta vähääkään, ketä kuulijoina kulloinkin sattuu olemaan. Titon Jugoslaviassa hän nosti esille serbien ja kroaattien väliset suhteet, Etelä-Koreassa hän nosti maljan kansalaistottelemattomuuteen syyllistyneelle aktivistille, EU:ta hän arvosteli EU:n parlamentissa, Tšekkoslovakian miehitystä Itä-Saksassa ja Yhdysvaltojen voimapolitiikkaa kun häntä pyydettiin sitä tutkijana tukemaan.

Sisäpolitiikan alalla olen kai lähimpänä vihreitä; minulle tärkeitä ovat ihmisoikeudet, lähiyhteisö, osallistuminen, kansalaisyhteiskunta, ympäristö, väkivallattomuus. Ulkopoliittisesti kuuluin kylmän sodan aikana niin sanottuun kolmanteen rintamaan, joka vastusti molempia supervaltoja, suhtautui erittäin epäluuloisesti sotilasliittoutumiin, hyökkääviin sotilaallisiin doktriineihin, asevarusteluun ylipäätänsä ja ydinaseisiin erityisesti, ja joka uskoi molempien leirien sekä ydinaseiden ja stalinismin vastaisten kansanliikkeiden väliseen yhteyteen.

Mitä tällaiselle rääväsuulle sitten käy? Itä-Saksassa kaksi mustapukuista miestä kantoi hänet ulos salista hänen yhä puristaessa mikrofonia käsissään ja päättäen esitelmänsä ennustukseen neuvostoimperiumin vääjäämättömästä tuhosta. EY:n komissio määräsi hänelle puhekiellon EY:n tiloissa. Norjassa ja Sveitsissä salaiset tiedustelupalvelut vakoilevat häntä, nämä mapit – tai osan niistä – hän sai haltuunsa. Iso-Britanniassa hän kuuli olevansa International Institute for Strategic Studies -laitoksen sellaisten tutkijoiden luettelossa, joita ei saa siteerata.

Provosointi ei kuitenkaan ole ollut hänen päämotivaattorinsa. “Kielletylle alueelle” hän sanoo menevänsä yhä uudestaan, koska ikuinen “miksi” pakottaa. Tutkimisesta saatu intensiivinen ilo korvaa menetetyt juomarahat ja sulkeutuneet ovet, hän kirjoittaa, ja tartuttaa lapsekkaan innostuksensa myös lukijaan.

Hänet kutsutaan yhä uudestaan luennoimaan, haastateltavaksi, asiantuntijaksi, tutkijaksi, professoriksi ja kunniatohtoriksi. Voi olla, että putosin jossain vaiheessa vauhdista, mutta käsitykseni mukaan hän on työnsä takia asunut ainakin Norjassa, Yhdysvalloissa, Chilessä, Jugoslaviassa, Sveitsissä, Japanissa, Ranskassa, Hawajilla ja Ruotsissa. Wikipedian mukaan hän on julkaissut yli 1 000 artikkelia ja yli 100 kirjaa, ja erään arvion mukaan hän on opettanut useammalle oppilaalle eri puolilla maailmaa kuin kukaan muu nykysosiologi.

Rauhantutkimuksen ja väkivallattomuuden suhteen kirja antaa lähinnä inspiraatiota ja vinkkejä asiaan syventymiseksi. Usein vauhtiin päästyään kirjailija herää muistamaan, että kyseessä on elämänkerta, ei oppikirja. Käy kuitenkin selvästi ilmi, että erityisen tärkeää väkivallattomuuden saralla Galtungille oli rautaesiriipun suhteellisen veretön laskeutuminen.

20. vuosisadan jälkipuoliskoa ei voi analysoida historian valossa ottamatta mukaan väkivallattomuutta vallan muotona. DDR:ssä tärkeää väkivallattomuuden taktiikkaa oli joukkomuutto. Leipzigin tapahtumat syysyönä 9. lokakuuta 1989 ovat jääneet maailmanhistoriaan. Kaduilla 75 000 ihmistä. Viidessä kirkossa papit – erityisesti Nikolaikirchessä – muistuttivat suuttuneiden mieliin Mahatma Gandhin ja Martin Luther Kingin, kehottivat ihmisiä voittamaan ahdistuksensa, luopumaan väkivallasta, olemaan ystävällisiä jopa Stasin väelle.

Kylmän sodan päättymisen sankareiksi hän nostaa Lech Wałęsan (jonka solidaarisuus -liike oli muuten CIA:n tukemaa, minkä Galtung jättää mainitsematta), Václav Havelin ja Andrei Saharovin idässä ja Willy Brandtin, Petra Kellyn ja Gert Bastianin lännessä. Itselleen hän – ja monet muut – jättää kunnian tapahtuman ennustamisesta kymmenen vuotta etuajassa. Siinä yksi syy hänen maailmanmaineeseensa.

Moscow_004
Entinen KGB:n, nykyinen FSB:n päämaja Moskovassa huhtikuussa 2003. Heti kuvan ottamisen jälkeen miliisi tuli ilmoittamaan, että rakennuksen kuvaaminen on kielletty.

Ratkaisevan oivalluksen rauhantutkimuksesta ja päätöksen ryhtyä rauhantutkijaksi hän sai syksyllä 1951 ollessaan Suomessa kuukauden stipendimatkalla. Rauhantutkimuksen ja konfliktien sovitteluiden johtoajatuksena hän pitää ns. sekä-että -ajattelua, joko-tai -ajattelun vastapainona. Fysiikan puolella teorialle löytyy vastine komplementaarisuusperiaatteessa ja uskonnon / filosofian puolella taas jin-jang -ajattelusta.

Hän [Niels Bohr] ei siis ratkaissut kahden totuuden välistä ristiriitaa erottamalla oikean ja väärän vaan yhdistämällä oikean ja oikean.

Entä, jos ratkaisisikin ristiriidat sen sijaan, että ryhtyisi sotimaan sen vuoksi? Ajatus oli niin huikea, että uskalsin hädin tuskin sitä ajatella, sillä kompastuttavan lähellä oli toinen ajatus. Olisiko kuviteltavissa, että oli olemassa ihmisiä, joita ei kiinnostanut niinkään ristiritojen ratkaiseminen kuin sota? Liittyykö suurvalta-asemaan – siihen, että hallitsee suurta valtaa – myös valta valita näkökulma itse? Siitäkö Evang oli puhunut Korean sodasta esitelmöidessään?

Jos näin on, ajattelin Helsingin Leppäsuonkadulla Domus Academicassa, sota ei ole ensisijassa epämoraalista, rikollista. Se on tyhmää, typerää. Otto-setä on oikeassa. Vanhat ovat ja pysyvät vanhimpina.

Käänsin ajatuksen tyhmyydestä tietämättömyyteen, omani mukaan lukien. Entä mitä tietämättömyydelle voi tehdä? Pitää hankkia tietämystä. Miten? Sitä sanotaan tutkimiseksi. Juuri sitä minä tarvitsen, ajattelin, sen täytyy olla rauhantutkimusta. Se on hieno asia, sitä minun täytyy alkaa lukea.

Seuraavana päivänä hän meni kirjastoon, mutta pettymyksekseen ei löytänyt sieltä rauhantutkimusta käsittelevää kirjallisuutta millään kielellä, ei edes tuolla “mielettömällä suomen kielellä”. Ensin hän syytti mielessään kirjastoa puuttelliseksi, mutta sai myöhemmin huomata, ettei sellaista kirjallisuutta yksinkertaisesti ollut olemassa. Ensimmäinen suomenkielinen kirja aiheesta ilmestyi vuonna 1969, kirjoittajana Johan Galtung.

Rauhantutkimuksen tavoitteena on ratkaista tieteellisesti rauhanpyrkimyksiin liittyviä ongelmia, samaan tapaan kuin terveystutkimuksessa ratkaistaan terveyteen liittyviä ongelmia. Parhaimmillaan rauhantutkimus murtaa yleisesti hyväksyttyä ajatusta sotien välttämättömyydestä. Orjakauppiaita, kidutusvälineiden valmistajia ja sotien hyväksyjiä yhdistää “jos me emme myy, joku toinen myy, joten meidän tuotannon lopettaminen ei muuttaisi mitään” -ajattelu, mikä on Galtungin mukaan “ajatuksettoman konventionalismin varma tunnusmerkki.” Eli täydellisen looginen, mutta omaa häntäänsä syövä, kehää kiertävä tunneli. Pimeyttä vailla valoa ja ulospääsyä.

Totalitaristisemman supervallan kaaduttua omaan mahdottomuuteensa Galtungin kritiikin terävin kärki on viime vuosina suuntautunut Yhdysvaltoja vastaan. Aivan kuten kylmän sodan aikana ei ollut järkeä keskustella Neuvostoliiton hirmuteoista sellaisten ihmisten kanssa, jotka eivät olleet lukeneet Viktor Kravchenkon, Arthur Koestlerin ja Aleksandr Solženitsyn teoksia, on Galtungin mukaan yhtä surrealistista yrittää keskustella Yhdysvaltojen ulkopolitiikasta sellasten ihmisten kanssa, jotka eivät ole tutustuneet Howard Zinnin, Noam Chomskyn ja William Blumin tutkimuksiin.

Solzhenitsyn
Aleksandr Solženitsyn (s. 1918), venäläinen kirjailija ja historoitsija, Neuvostoliiton vankileirijärjestelmän kuvaaja. Kuva: Wikipedia.

Tukea hän saa muun muassa CIA:n toisinajattelijoilta, joiden mukaan kuusi miljoonaa ihmistä on kuollut CIA:n “covert actinien” seuraukena (The Guardian Weekly 30.12.1987). Se oli kaksikymmentä vuotta sitten, eikä myöskään pidä unohtaa niitä satoja (!) aseellisia selkkauksia, joissa Yhdysvaltain armeija on ollut tavalla tai toisella mukana.

Nyt Johan Galtung päätyy ennustamaan myös tämän imperiumin tuhoa. Se piittaamattomuus, jonka varassa Yhdysvaltojen valta lepää, on eliniältään rajallinen, hän kirjoittaa.

Galtungin totuudenetsintä ja taistelu suoraa ja rakenteellista väkivaltaa vastaan jatkuu, vaikka ikää on kertynyt jo seitsemänkymmentäkadeksan vuotta. Ehkä jonakin päivänä sotia ennaltaehkäisevä tiede nähdään yhtä itsestäänselvänä ja kannatettavana kuin Arvo Ylpön taistelu lastentauteja vastaan.

Lääketieteeltä vei satoja vuosia murtautua kirkon ja uskonnon monopolien läpi; meneekö rauhantutkimukselta yhtä kauan? Kirkkouskon avulla parantuminen ja sairaudet rangaistuksena ja sielun puhdistumisena ovat yhtä kuin rauha valtionuskon kautta ja sota rangaistuksena ja sota parantavana teräskylpynä. Vaaditaan uskon armolahjaa, jotaa valtiojärjestelmä, joka nojaa oikeuteen käydä sotaa, voisi yhtäkkiä muuttua rauhanjärjestelmäksi. Jotta diplomaatti, joka on koulutettu ja saa palkkansa oman maansa tai liittoutuman etujen edistämisestä, voisi vaihtaa vaihdetta ja ryhtyä yhtäkkiä rauhantyöntekijäksi, joka kykenee menemään konfliktien taakse ja näkemään sen tavallaan täysin oman maansa/liittoutumansa näkökulman yläpuolelta – no, tähänkin tarvitaan vankkaa uskon armolahjaa. En tunne ainuttakaan esimerkkiä siitä, että rauha ja ahtaat inresseit olisi mahdollista yhdistää.

Mikäli valtiojärjestelmä ei kerran voi muuttua rauhanjärjestelmäksi, niin mikä sitten voi? Ehkä yllättäen Galtung osoittautuu kuitenkin pienten askeleiden mieheksi. Hän vastustaa radikaaleja muutoksia. Sellaisia, joilta ei voi kääntyä takaisin, jos suunta osoittautuukin vääräksi. Hän peräänkuuluttaa lisää riippumatonta, yliopistoissa tapahtuvaa rauhantutkimusta, YK:n roolin vahvistamista ja mielikuvitusta rauhanneuvotteluihin (kannattaa tutustua hänen perustamaansa TRANSCEND -järjestöön).

Asevelvollisuuden sijaan hän kannattanee muunlaisia kansalaisvelvollisuuksia. Tässä hänen muistonsa siitä, kun hän vuonna 1951 kieltäytyi aseista ja joutui kirjoittamaan asiasta hakemuksen:

Hakemus! Saada lupa olla tappamatta? Vaikka kaiken järjen mukaan pitäisi hakea ihmisenkaatolupaa, jolloin hakemukseen pitäisi liittää todistus ampumakokeen suorittamisesta ja taidosta lopettaa ihminen humaanisti (anteeksi humanitaarisesti). Ja hakemus hyväksyttäisiin vain, jos perustelut olisivat kyllin harkitut, ilman kuiskutteluja ja lunttilappuja, ja jos koulussa olisi perehtynyt kunnolla konfliktin- ja rauhanoppiin […], samoin perustellen, miksi tappaminen on parempi ratkaisu kuin luova, väkivallaton konfliktinratkaisu.

Nimi: Rauhan tiellä
Tekijä: Johan Galtung
Kustantaja: Tammi
Vuosi: 2003
ISBN: 951-31-2379-0
Alkuperäisteos: Johan Uten Land – På fredsveien gjennom verden (2000)

Väkivallatonta vaikuttamista

Tianasquare.jpg
Tuntemattomaksi jäänyt kapinallinen Taivaallisen rauhan aukiolla kesäkuussa 1989. Kuva: Jeff Widener.

Lapinjärven koulutuskeskuksessa tänään avattavassa Gandhi-King-Ikeda näyttelyssä esitellään kolme miestä, kolmelta eri aikakaudelta ja kolmesta eri uskontokunnasta. Erilaisista taustoistaan huolimatta heidän ideologiansa, päämääränsä ja toimintatapansa olivat ja ovat hämmästyttävän yhtenäiset.

Näyttelyssä keskitytään erityisesti seuraaviin teemoihin:

* Kohtalon muutos: Opettajilla ja esikuvilla oli suuri vaikutus Gandhin, Kingin ja Ikedan elämään. Ja edelleen: Gandhi, King ja Ikeda ovat esikuvina, inspiraation lähteenä ja esimerkkinä meille.

* Ihmiskunta sydämen asiana: Gandhi, King ja Ikeda uskoivat jokaisen synnynnäiseen ihmisarvoon.

* Teoriasta käytäntöön: Gandhi, King ja Ikeda muuttivat periaatteensa käytännön toiminnaksi.

* Vastoinkäymiset ja vastarinta: Gandhi, King ja Ikeda voittivat vaikeudet ja käyttivät niitä henkisen kasvun lähteenä.

* Väkivallattomuus: Gandhille, Kingille ja Ikedalle väkivallattomuus oli elämäntapa ja keino toteuttaa positiivisia muutoksia yhteiskunnassa.

Näyttelyn avajaisiin liittyen Sjökullan kartanon entisessä sikalassa, eli koulutuskeskuksen nykyisessä luentosalissa esitetään keskiviikkona 1.8. klo 13.00 alkaen kolme yleisöluentoa, joista tässä lyhennelmät.

Luento 1: Köyhän miehen rikas perintö – Mohandas K. Gandhin elämä, päämäärät ja periaatteet (Luennoitsijana Timo Virtala)

Gandhi_London_1906.jpg
Gandhi ennen haksahtamistaan tolstoilaisuuteen.

Luennon alkuvaiheessa käydään läpi Mohandas Karamchand Gandhin (1869 – 1948), myöhemmin Mahatmana tunnetun miehen elämä. Hän syntyi Intiassa, opiskeli Lontoossa, asui 21 vuotta Etelä-Afrikassa, kunnes vuonna 1914 muutti takaisin kotimaahansa ja nousi – ilman muodollista asemaa – yhdeksi maailmanhistorian suurimmista kansanjohtajista. Hänen taktiikkansa oli rehellisyys, avoimuus, ehdoton väkivallattomuus, valistus, vapaaehtoinen köyhyys, median taitava hallinta ja ilmiömäinen kurinalaisuus.

Hän kasvoi täyteen mittaansa virheiden ja erehdysten kautta. Hän tavoitteli paitsi Intian itsenäisyyttä, myös Intialaisten työläisten ihmisoikeuksia Etelä-Afrikassa, eri uskontoryhmien välistä kunnioitusta ja kastittomien aseman parantamista. Hän eli tolstoilaisen ihanteen mukaan rakennetuissa yhteisöissä, jossa keskeisiä arvoja olivat lähimmäisenrakkaus, ehdoton pasifismi ja yksinkertainen elämäntapa, ja joissa tehtävät ja resurssit jaettiin tasaisesti kaikkien kesken.

Häin ei pitänyt termistä ”passiivinen vastarinta”, koska näki taistelevansa aktiivisesti pahuutta, epäoikeudenmukaisuutta ja väkivaltaa vastaan. Hän piti tärkeänä, ettei tässä taistelussa saanut käytetä niitä keinoja, joita vastustaa. Itsenäisyystaistelussa hänen aseenaan olivat ostoboikotit, epäoikeudenmukaisuuksien esillenostaminen ja yhteistyöstä kieltäytyminen. Vallankäyttöön liittyy aina vallan kohteiden jonkinasteinen hyväksyntä: 100 000 virkamiestä ja poliisia eivät voi hallita 350 miljoonaa intialaista muuta kuin intialaisten suostumuksella. Vankilaan he eivät mahtuisi.

Intian itsenäistyttyä hindujen ja muslimien väkivaltaisuudet kiihtyivät. Gandhi julisti olevansa syömättä, kunnes väkivaltaisuudet loppuisivat. Gandhi sai tahtonsa läpi ja lopetti nälkälakkonsa pyytämällä lasin appelsiinimehua.

Seuraavana vuonna Gandhi murhattiin, mutta hänen aatteensa elää. ”Vihaa syntiä, rakasta synnintekijää,” hän neuvoi ja korosti, että kauniiden ajatusten tulee johtaa myös tekoihin: ”Onnellisuutta on se, kun ajatuksesi, sanasi ja tekosi ovat sopusoinnussa.”

Luento 2: Martin Luther King Jr. (Luennoitsijana Sally Armbrecht)

2.jpg
Martin Luther King Jr.

This talk on Martin Luther King Jr. presents the characteristics that made him a man who changed the world for the better: his courage and perseverance, his sense of mission, his commitment to his ideals, his strengths as a orator, and his ability to love all humans.

As leader of the Civil Rights Movement in the United States during the 1950’s and 60’s, he struggled to lead black citizens in a nonviolent movement to end segregation in the South, to obtain their constitutional right to vote, and to re-humanize blacks in the eyes of whites after centuries of being seen as less than human. In 1964, King won the Nobel Peace Prize in acknowledgement of his work.

At the end of his life King refocused the movement onto national issues of the US war in Vietnam and onto the faults within the US economic system that created a huge class of poor citizens, white and black. These campaigns alienated King from many more moderate supporters and likely led to his assassination.

Through an exploration of Martin Luther King Jr.’s life and the events of the Civil Rights Movement, I hope to inspire the audience to follow their own dreams and to use their courage and strengths to make their community and this world a more just and equal one.

Luento 3: Gandhin ja Kingin perintö – väkivallaton vastarinta (Luennoitsijana Timo Virtala)

Baltic_Way.jpg
Baltian ketju vuonna 1989 Molotov-Ribbentrop -sopimuksen muistoksi. Kuva: R. Strikauskas

Kolmannessa luennossa nostetaan Gandhin ja Kingin laajasta perinnöstä esille väkivallaton vastarinta. Se ei ollut Gandhin keksintö, vaan – kuten Gandhi asian ilmaisi – nämä ajatukset ovat yhtä vanhoja kuin vuoret. Erityisesti Bahagvad Gita, Jeesus, Thoreau ja Tolstoi olivat Gandhille tärkeitä inspiraation lähteitä.

Luennolla käydään läpi esimerkkejä Kingin kuoleman jälkeisen ajan väkivallattomasta vastarinnasta: Praha kesällä 1968, Steven Bikon toiminta Etelä-Afrikassa vuotta myöhemmin, Puolan solidaarisuusliike, opiskelijamielenosoitukset Pekingissä ja tuntematon kapinallinen panssarivaunujen edessä Taivaallisen rauhan aukiolla kesällä 1989, Baltian ketju paria kuukautta myöhemmin, NL:n hajoaminen ja Aung San Suu Kyin taistelu Burmassa.

Väkivallattoman vastarinnan tavoitteena on nostaa piilossa oleva väkivalta esille ja voittaa tilannetta seuraavien sympatiat. Tavoitteena ei ole murskata vastustajaa, vaan voittaa se puolelleen, saada se tulemaan järkiinsä. Tämä vaatii ehdotonta järkähtämättömyyttä, rehellisyyttä, oikeudenmukaisuutta ja väkivallattomuudessa pysymistä.

Kirkon kiväärit

Bloch-SermonOnTheMount.jpg
Vuorisaarna tanskalaisen Carl Bloch’in kuvaamana vuodelta 1890. “Mutta teille, jotka minua kuulette, minä sanon: Rakastakaa vihamiehiänne, tehkää hyvää niille, jotka teitä vihaavat. Siunatkaa niitä, jotka teitä kiroavat, rukoilkaa niiden puolesta, jotka parjaavat teitä. Jos joku lyö sinua poskelle, tarjoa hänelle toinenkin poski. Jos joku vie sinulta viitan, anna hänen ottaa paitasikin.” (Luuk 6: 27-29)

Luennoidessani väkivallattomasta vastarinnasta eräs kuulijani kertoi, että hänelle – kristitylle aseistakieltäytyjälle – oltiin sanottu, ettei aito kristitty voi olla pasifisti, koska Jeesus ei puhunut aseistakieltäytymisen puolesta.

Väite on absurdi. Ei kai nyt profeetan, jonka koko julkinen elämäntyö oli pyyteettömän rakkauden, anteeksiannon ja vihollisen rakastamisen julistamista, tarvitse enää lisätä, ettei ihmisten tulisi harjoitella tappamista julkisissa instituutioissa.

Kuulijani ystäville suosittelen lämpimästi teologi Jouko Lehtosen kirjaa Kirkon kiväärit vuodelta 1969. Koska kyseistä kirjaa lienee vaikea saada käsiin – harvalle käynee kuin minulle, että se osuu silmiin kesämökin kirjahyllyssä – laitan tähän hiukan lainauksia.

Onko kristillisen etiikan mukaan oikein, että kaksi perhettä saa kostaa toisilleen ja taistella toisiaan vastaan, kunhan vain samaan perheeseen kuuluvat eivät taistele keskenään? Onko oikein, että kaksi sukua saa taistella keskenään, kunhan vain ei vastusteta omia sukulaisia? Jos emme voi hyväksyä kahden perheen tai kahden suvun välistä taistelua, kuinka voimme hyväksyä kahden kansan välisen taistelun?

Lehtonen muistuttaa, että Jeesus meni viidettä käskyä paljon pidemmälle ja syvensi sen merkityksen. Ei vain yksittäinen väkivallanteko, vaan jo vihaaminen on tuomittavaa. “Te olette kuulleet sanotuksi: ‘Älä tapa’ ja ‘Joka tappaa, on ansainnut oikeuden tuomion’. Mutta minä sanon teille: jokainen, joka vihastuu veljeensä, on ansainnut oikeuden tuomion.”

Tämä opetus on hyväksytty kristittyjen taholta, mutta on tehty kuitenkin yksi virhe: veljenä on pidetty vain lähimpiä ihmisiä, samanuskoisia ystäviä. Ja kuitenkin on aivan varmaa, ettei Jeesus missään kohden erotellut ihmisiä. Jokainen ihminen on Jumalan luoma olento, jokainen on kristityn veli. Eivät mitkään raja-aidat, ei uskonto eikä rotu, ei väri eikä maantieteellinen raja, aseta ihmisiä arvojärjestykseen.

Lehtosen mielestä kristityn ei tulisi suorittaa varusmiespalvelusta, eikä hän hyväksy puolustussotia sen enempää kuin hyökkäyssotiakaan. Hän huomauttaa, että “älkää tehkö pahalle vastarintaa” -lause vie pohjan pois kaikelta väkivallan puolustelulta. “Jos ‘pahat’ hyökkäävät, heitä ei pidä vastustaa pahalla. Tehokkain ase on rakkauden ase, väkivallaton ase.” Kristityn tulisi antaa oma henkensä mieluumin kuin riistää se toiselta.

Lehtonen käy kärkkäästi Lutherin ajatuksen kimppuun, että esivalta olisi Jumalan sijainen maan päällä. Valtio ei ole Jumalallinen järjestelmä sen enempää kuin kunnanhallitus tai YK:kaan, huomauttaa kirjalija. Jos valtio on Jumalan vasen käsi (kun kirkko kerran on oikea), kuten Luther väittää, joudutaan sotatilanteessa absurdiin tilanteeseen, kun kaksi Jumalan vasenta kättä taistelee keskenään. Ja edelleen: olisiko saksalaisten toisessa maailmansodassa pitänyt totella Hitleriä? Entä kenellä Jumalallinen esivalta on vallankaappauksien yhteydessä? kysyy Lehtonen.

Myös tässä kirjassa korostetaan tekojen merkitystä. Jos kaveri putoaa kaivoon, on sen juurella turha seistä vakuuttelemassa, kuinka paljon häntä rakastaa. On tekopyhyyttä rukoilla illasta ja hengellisestä kokouksesta toiseen maailman nälkäänäkevien puolesta, jos ei sormellakaan tee mitään vääryyksien poistamiseksi.

Pasifismi on työtä. Se on työtä, jolla pyritään ehkäisemään kansojen välisiä väkivaltaisia konflikteja, määrittelee Lehtonen. Pasifismin vastustajilla on tapana kysyä, mitä pasifisti tekee, jos ryssä hyökkää. Tärkeämpi kysymys kuitenkin on, mitä kukin meistä tekee, ettei naapuri hyökkäisi. Eikö nimenomaan rauhantyö olisi järkevä velvollisuus meille kaikille? Yhteiskunta on kuitenkin asettaut toisenlaisia velvollisuuksia.

Millaisia henkisiä tuhoja armeija saa aikaan? Nuoreen mieheen ei voi olla jättämättä jälkiä sellainen koulutus, joka korostaa koko ajan kovuutta, karskiutta, miehekkyyttä, tottelevaisuutta ja väkivaltaa. Ja kaikkein pahinta on se, että tällainen ohjelmointi hyväksytään yhteiskunnassa kulttuuriin kuuluvana osana. Väkivaltainen kasvatus on armeijassa laillistettu, yleisesti hyväksytty. Sen vuoksi sitä on hyvin vaikea tiedostaa väkivallaksi. Ja kun sotilaskasvatuksen väkivaltaista luonnetta ei tiedosteta, ei myöskään tiedosteta sitä, että kaikki mitä voiaisiin kuvata sanoilla herkkyyys, pehmeys, sääli ja hyvänsuopaisuus tukahdutetaan armeijan hengen paineella. Tällaisen manipulaation läpi joutuu käymään lähes koko miespuolinen väestömme. Kun tämä kaikki tapahtuu vielä psykologisesti pirullisen oikeaan osuvassa vaiheessa nuorten ihmisten juuri luodessa itselleen elämälleen arvoja ja itsenäistyessä aikuiseksi, seuraukset eivät voi olla merkityksettömiä.

Mitä asevarusteluun käytettyihin varoihin tulee, niin kehitysavusta Lehtonen on löytänyt hurjan vertailukohdan: “Nykyään käytetään asevarusteluun päivässä yhtä paljon rahaa kuin käytetään kehitysapuun vuodessa!” Lehtonen huudahtaa. Mikähän mahtaa olla suhdeluku 2000-luvulla, kun kehitysapu on muuttunut kehitysyhteistyöksi ja kun sotilasmenot ovat nousseet korkeammalle tasolle kuin koskaan aikaisemmin. Kymmenen viime vuoden aikana asemenot ovat kasvaneet 37 prosenttia (lähde: HS).

Kirjan lopussa Lehtonen päästää sisäisen runoilijapappinsa irti ja hehkuttaa niin, että tuskin kenenkään kristityn aseistakieltäytyjän tarvitsee enää tämän luettuaan tuntea sydämessään epäilyksen häivääkään.

Sinne missä käytetään väkivaltaa evankeliumi tuo anteeksiantoa ja armahtavaisuutta. Sinne missä käydään sotia evankeliumi tuo rauhaa ja rakkautta. Mutta kuka on viemässä tätä evankeliumia eteenpäin? Kuka on viemässä oikeudenmukaisuutta, sopua, anteeksiantoa ja rauhaa sinne missä niitä tarvitaan?

Kirkon_kivarit.jpg

Kirjoittaja: Jouko Lehtonen
Titteli: Kirkon kiväärit – Onko viides käsky vesitetty?
Julkaisuvuosi: 1969
Julkaisija: WSOY

Väkivallattomuus – realistinen vaihtoehto

(Julkaistu Pax-verkkolehdessä 2007/04)

GeneSharp1-3.jpg
Gene Sharp.

Rauhanasemalle ilmestyi hiljattain myyntiin yhdysvaltalaisen politiikan tutkijan ja kirjailijan Gene Sharpin kirjanen Väkivallattomuus – realistinen vaihtoehto. Gene Sharp on tutkinut väkivallatonta vastarintaa 60-luvulta lähtien, ja hänen katsotaan olevan yksi 1900-luvun merkittävimpiä tutkijoita alalla.

Hän työskentelee vuonna 1983 perustamassaan Albert Einstein -instituutissa, joka on erikoistunut tutkimaan väkivallattoman vastarinnan metodeja. Yhdessä eläkkeelle jääneen Yhdysvaltain armeijan upseeri Robert Helveyn kanssa hän on kouluttanut demokratialiikkeitä ympäri maailman, muun muassa Serbiassa, Zimbabwessa, Venetsuelassa ja Burmassa.

Nyt suomennettu teos on suppea, mutta oivallinen esittely aiheeseen. On korkea aika kysyä, “miksi väkivallasta on tullut yleisesti hyväksytty toiminnan muoto niin kaiken hyvän kuin pahankin edistäjänä ja miten tästä sairaudesta voitaisiin päästä pysyvästi eroon.” Kirjanen muistuttaa, ettei sota ja väkivalta ole suinkaan ainoita toimintamuotoja vakavissakaan konflikteissa. Kautta historian on eri konflikteissa taisteltu tukeutumalla psykologisiin, sosiaalisiin, taloudellisiin tai poliittisiin keinoihin tai näiden yhdistelmiin.

Teoksen alkupuolella käydään luettelonomaisesti läpi esimerkkejä väkivallattoman toiminnasta 1900-luvulta. Osuuden olisi toivonut olevan yksityiskohtaisempi, sillä kyseiset tapahtumat lienevät osalle lukijoista tuntemattomia. Maininnan asteelle jäävät niin Venäjän vuoden 1905 vallankumous kuin siihen liittynyt Suomen satavuotiaan kansanedustuslaitoksen ja yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden syntyminenkin. Kiinalaisten mainitaan boikotoineen japanilaisia tuotteita vuosina 1908, 1915 ja 1919.

Saksassa estettiin väkivallattomasti nationalistipoliitikko Wolfgang Kappin vallankaappausyritys vuonna 1920, kuten myös Ranskan ja Belgian pyrkimys vallata Ruhrin alue vuonna 1923. Gandhin johtama taistelu brittihallintoa vastaan 1920- ja 1930-luvuilla on tietysti alan klassikko, kuten myös Martin Luther King Jr:n johtama kansalaisoikeustaistelu rotusyrjintää vastaan Yhdysvalloissa 1950- ja 1960-luvuilla.

Paljon vähemmälle huomiolle ovat sen sijaan jääneet toisen maailmansodan aikana useissa natsi-Saksan vallottamissa maissa – ennen kaikkea Norjassa, Tanskassa ja Alankomaissa – toteutetut väkivallattoman vastarinnan kampanjat, kuten myös El Salvadorin ja Guatemalan diktaattorien väkivallattoman vastarinnan ansiosta lyhyeen päättynyt valta keväällä 1944.

Dubcek.jpg
Prahan kevään pääarkkitehti Alexander Dubcek.

Prahan vuosien 1968 ja 1969 tapahtumista olisi ollut mukava lukea muutakin kuin vain maininnan kahdeksan kuukauden yhteistyöstä kieltäytymisestä. Milan Kunderalta muista lukeneeni, että tsekit poistivat katujen nimikyltit ja saattoivat siten kaupungin vallanneen neuvostoarmeijan kiusalliseen epätietoisuuteen. Mihin suuntaan mahtoi kadunmiehen sormi osoittaa neuvostoupseerin nostaessa päänsä panssarivaunun luukusta ja kysyessään, että missäpäin se televisioasema tai parlamenttirakennus mahtoikaan sijaita?

Internetsivustolta Civilian Resistance in Czecoslovakia löytyy vahvistus Kunderan tarinalle sekä useita muitakin esimerkkejä tsekkoslovakialaisten kekseliäisyydestä neuvostomiehityksen aikana: piraattiradioasemia, ihmismuureja, vesihanojen katkaisua, kylännimien vaihtamisia, kadonneita junia, yleislakkoja, metelöintiä, alastonkuvia ja graffiteja. Väkivallaton vastarinta vaatii rohkeuden ja pitkäjännitteisyyden lisäksi ennen kaikkea hyvää mielikuvitusta.

Tsekit ja slovakit eivät jääneet vaille seuraajia. Yhdeksänkymmentäluvulle asti toisinajattelijat haastoivat kommunistihallituksen väkivallattomalla kamppailullaan useaan otteeseen. Kuuluisin niistä oli Puolan 1980-luvulla alkanut solidaarisuusliike, jonka ansioksi Sharp laskee lopulta koko kommunistivallan kukistumisen.

Myös Neuvostoliiton vanhoillisten vallankaappauksen epäonnistuminen vuonna 1991 ja yli päätään koko Itä-Euroopan rauhanomainen demokratisoituminen vodaan laskea väkivallattoman liikehdinnän yhdeksi näyttävimmistä voitoista. Panokset eivät olleet pienet. On täysin realistista kysyä, olisimmeko mahtaneet säästyä ydinsodalta, jos Neuvostoliiton hajoaminen olisi ollut yhtä sotaisa kuin Jugoslavian.

Muista maanosista Sharp mainitsee esimerkkitapauksia esimerkiksi Etelä-Afrikasta, Burmasta ja Balkanilta.

7_216.JPG

Kirjan pääpaino on kuitenkin väkivallattoman vastarinnan taktiikan analysoinnissa. Keskeisin olettamus on jo Gandhilta tuttu, ja Sharp ilmaisee sen näin:

Kaiken hallinnon olemassaolo perustuu ihmisten yhteistyöhön – siihen, että he noudattavat käskyjä ja ovat yhteistyössä hallitsijan kanssa. Jos tähän yhteistyöhön ei ryhdytä tai se lopetetaan, tuki hallinnalta häviää.

Sharp kirjoittaa poliittisesta jujutsusta, jossa vastustajan hyökkäyksen voima pyritään kääntämään omaksi eduksi.

Poliittinen kamppailu väkivallattoman toimijan ja väkivaltaisen hallitsijan välillä on tyypillisesti epäsymmetrinen konfliktitilanne. Tätä epäsymmetriaa väkivallattomuuden ja väkivallan välillä kamppailijat voivat käyttää hyväkseen toiminnassaan.

Tavoitteena on tuoda näkyviin väkivaltaa käyttävän osapuolen toiminnan epärehellisyys, kannattamattomuus ja moraalinen alemmuus. Ganhdilla oli tapana korostaa, että väkivallattomuus (satyagraha) on nimenomaan (moraalisesti, henkisesti ja itsetunnoltaan) vahvemman osapuolen vaikutuskeino. Jos lapsi käy kimppuusi, sinulle tuskin tulee tarve osoittaa hänelle olevasi fyysisesti voimakkaampi. Väkivallattoman vastarinnan harjoittaja toimii kuten jokainen tervejärkinen aikuinen tuossa tilanteessa: pyrkii rauhoittamaan “vastustajansa”, voittamaan tämän luottamuksen ja saamaan hänet tajuamaan väkivallan hyödyttömyys ja vahingollisuus.

Sharp korostaa strategian merkitystä väkivallattomassa toiminnassa. Vaikka Tsekkoslovakian tapahtumissa iso osa vastarinnasta oli spontaania, huomattavasti tehokkaammaksi on todettu tarkasti suunniteltu ja kurinalaisesti toteutettu kampanja Martin Luther King Jr:n tapaan. Erityisen suurta huomiota on kiinnitettävä väkivallan välttämiseen, sillä väkivalta väkivallattoman kampailun rinnalla tekee väkivallattoman toiminnan mekanismeistä voimattomia.

Kourallinen huligaaneja pystyy helposti sabotoimaan tuhansien ihmisten rauhanmarssin. Pihtiputaan mummo kun jää kovin helposti miettimään, kuinka vakuuttava oli se ikkunoita hajottava ja poliiseja kivittävä mielenosoittaja, joka vaati USA:ta lopettamaan väkivallan käytön Irakissa.

gandhi.png
Mohandas “Mahatma” Gandhi.

Mutta Sharpin viesti ei ole tarkoitettu pelkästään diktatuureista irti pyristeleville, rotusorron vastustajille ja Heiligendammin mielenosoittajille, vaan kaikille, myös valtioille. Hän ehdottaa, että erilaisia konfliktityyppejä varten tulisi järjestelmällisesti kehittää käytännölliset strategiset suunnitelmat. Hyvin valmistautunut toimija voisi kussakin eteen tulevassa tilanteessa korvata väkivalta parhaiten tilanteeseen sopivalla väkivallattomalla tekniikalla.

Tähän haasteeseen vastaaminen – väkivallattoman toiminnan mahdollisuuksien tutkiminen ja kehittäminen kriisejä varten – vaatii merkittävästi lisää tutkimusta, analyysiä, strategista tarkastelua, toimintatapojen kehittämistä, suunnittelua ja rohkeaa toimintaa.

Tarvitaan niin historioitsijoiden kuin sosiaalipsykologien, sosiologien, yhteiskuntateoreetikkojen, poliitiikan tutkijoiden kuin muidenkin ammattiryhmien työkaluja. Ei riitä, että vain tarkastellaan väkivallattoman toiminnan tapauksia, vaan on myös tutkittava diktatuurien ja muiden sortavien hallintajärjestelmien puutteita ja heikkouksia.

On myös tärkeää, että opitaan strategista ajattelua ja välitetään strategisen suunnittelun osaamista tulevien väkivallattomien kamppailujen avuksi.

Näin tavoitteiden täyttäminen vaatii vakiintuneiden yhteiskunnallisten käytäntöjen ja kansallisten ja kansainvälisten voimien haastamista, usein vastustamistakin. Vallan keskittyminen, valtioiden välisten suhteiden militarisoituminen, vakiintuneiden ongelmanratkaisukeinojen ylivalta ja monet muut tekijät usein estävät järkiperäisesti ja kiihkotta harkitsemasta olisiko mielekästä soveltaa väkivallatonta toimintaa.

Tätä valintaa tehdessä täytyy ottaa huomioon huomattavasti kauasikantoisemmat seuraukset kuin “vain” väkivallan aiheuttamat välittömät kärsimykset ja tappiot. Sharp huomauttaa, että väkivaltaisista konflikteista on tapana syntyä keskitetty ja kansalaisvapauksia rajoittava poliittinen järjestelmä, kun taas väkivallaton kamppailu tuottaa hajaannutetumpaa ja kansalaisten omistamaa hallintoa.

Ja edelleen: hallitusmuoto, joka suosii oikeusturvaa, vapautta ja demokratiaa, luo luottamuksen ilmapiirin, jossa kansalaiset harvemmin kokevat tarpeelliseksi turvautua väkivaltaan.

Jos joskus näin kuitenkin käy, poliisin on syytä olla provosoitumatta ja provosoimatta edelleen, ja käyttää mellakkavarusteiden sijaan mielikuvitustaan. Ensimmäinen askel siihen suuntaa olisi tämän kirjan lukeminen. Jos puolestaan valtio alkaa lipsua periaatteistaan, kansalaisten velvollisuus kieltäytyä yhteistyöstä, ja viedä siten valtiolta valta.

vakivallattomuus.jpg

Kirjoittanut: Gene Sharp
Sarja: Aseidenriisuntavihkot 43
Suomentanut: Antti Kaski
Julkaisijat: Rauhankirjallisuuden edistämisseura ry, Suomen Rauhanliitto – YK-yhdistys ry, Itämerikeskussäätiö.
ISBN: 978-951-9457-37-6
Alkuperäinen nimi: There Are Realistic Alternatives (Julkaisija: The Albert Einstein institution, Boston, USA).

Pieni matkakertomus Pohjois-Karjalasta

6_197.JPG
Pjotor ja Sally.

Koko junamatkan ajan aurinko paistoi, järvet kimmelsivät, koivut tekivät kesää ja kanssamatkustajat kertoivat yksityisasioitaan muiden kuunnellessa uteliaina, vaitonaisina ja ilmekään värähtämättä.

Perillä Joensuussa meitä odotti vaahtopäinä virtaava Pielisjoki, Ilosaaren perhostaja, luumuviinaa ja lihasoppaa tarjoillut unkarilainen ravintola Astoria sekä eloisa ja meluisa hotelli Karelia. Huonosti nukutun yön jälkeen etsiydyimme kirjastoon, jossa paikallinen rauhanryhmä juhli runonlausunnan ja seminaarin merkeissä suomalaisen rauhanliikkeen satavuotista taivalta.

Seminaarin pääpuhuja oli YK-liittoa lähes kolmekymmentä vuotta johtanut Hilkka Pietilä. Hänen puheenvuoronsa käsitteli muun muassa naisten asemaa ja rauhantyötä, rauhantyön positiivisia symboleja sekä maailman rakenteellista väkivaltaa. Viimeksimainittu on väkivaltaa siinä missä käsiaseen käyttäminen ja sotiminenkin, joten rauhanliikkeen tehtävä on Pietilän mukaan puuttua myös siihen. Rakenteellisesta väkivallasta hän käytti esimerkkinä lapsikuolleisuutta.

6_110.JPG
Hilkka Pietilä.

Toinen esimerkki voisi olla raskaus- ja synnytyskuolleisuustilastot. Riski kuolla raskauteen tai synnytykseen on Pohjois-Euroopassa 1: 10 000, Aasiassa 1: 54 ja Afrikassa 1: 21 (lähde). Tämä siitä huolimatta, että maailmassa olisi riittävästi resursseja ja tietämystä korottaa Aasian ja Afrikan terveydenhuolto Pohjois-Eurooppalaiselle tasolle ja lopettaa nämä turhat kuolemat. Mutta valitettavasti ihmiskunnan rahat, aika ja työpanos pyörivät aivan muiden asioiden kuin köyhien auttamisen ympärillä.

Kyse ei ole niinkään auttamishalun, vaan uskon puutteesta. Pelkäämme, että naapuri hyökkää, siksi laitamme rahamme mieluummin asevarusteluun kuin kehitysapuun. Pelkäämme, että auttamisrahamme käytetään väärin, joten panostamme mieluummin oman elintasomme korottamiseen kuin köyhien auttamiseen. Ja ennen kaikkea pelkäämme, että johonkin muuhun kuin itsekkään edun ajamiseen perustuva järjestelmä toimii vielä huonommin kuin tämä nykyinen.

Tämän pelon ja epäuskon keskellä Hilkka Pietilä loi kuulijoihinsa uskoa ja rohkeutta paremman maailman luomiseen. Hänen optimisminsa on oikeutettua, vallankin jos tilannetta katsoo laajalla historiallisella perspektiivissä. Pelättiinhän muutosta esimerkiksi orjakaupan, kolonialismin ja apartheidinkin aikoina. Epäilemättä monissa piireissä oltiin tuolloin yksimielisiä siitä, että järjestelmät olivat epäoikeudenmukaisia ja julmia, mutta ei jaksettu uskoa parempaankaan. Onneksi oli ihmisiä jotka uskoivat. Onneksi heitä on yhä.

Yksi tällainen oli puhujakorokkeelle astellut fyysikko Rauno Hämäläinen, joka kertoi muun muassa maailman ensimmäisen ydinpommin syntyhistoriasta. Natsisaksassa oltiin vuonna 1939 onnistuttu halkaisemaan atomin ydin. Fyysikkopiireissä pystyttiin nopeasti laskemaan, mihin tämä saattaa johtaa. Saksasta paenneet fyysikot olivat erityisen huolestuneita tilanteesta. Kollegojensa painostamana pasifisti Albert Einstein kirjoitti Yhdysvaltojen presidentti Franklin D. Rooseveltille kirjeen, jossa hän kertoi ydinpommin valmistamisen olevan mahdollista ja että siihen tulisi ryhtyä. Tästä lähti liikkeelle Manhattan projekti, jonka tavoitteena oli ydinpommin valmistaminen ennen natseja.

6_113.JPG
Rauno Hämäläinen.

Vuonna 1944 kaikille osapuolille oli kuitenkin selvää, etteivät natsit ydinpommia ehdi tähän hätään valmistaa. Tässä vaiheessa monet fyysikot irtisanoutuivat projektista (Einsteiniä ei siinä ollut mukana), mutta langat olivat jo poliitikkojen ja sotilaiden käsissä, eikä atomipommin valmistusta pystytty enää pysäyttämään. Sittenmmin fyysikot ovat monella tapaa tehneet työtä ydinaseiden valmistusta, käyttöä ja levittämistä vastaan. Tunnetuin julkilausuma oli Russel-Einstein manifesti vuodelta 1955, jossa maailman johtajia varoitettiin ydinaseiden vaaroista ja kehotettiin ratkaisemaan ongelmansa rauhanomaisesti.

Hämäläinen puhui myös Nobel-palkittujen tiedemiesten aseistariisuntaa ajavasta Pugwash -liikkeestä, entisestä työnantajastaan IAEA:sta sekä Ronald Reaganin lanseeraaman tähtien sodan suuruudenhullusta epärealistisuudesta.

Itse olin tilaisuuden toiseksi viimeinen puhuja. Puheenvuoroni käsitteli siviilipalvelusmiesten työtä koulujen väkivaltaongelmien torjumiseksi. Pyrin lisäämään käyttämäni diat ja tekstin pöytälaatikkoon viimeistään ensi viikolla.

Seminaarin jälkeen eräs Joensuun rauhanryhmäläisistä, tolstoipartainen Pjotor Houtbeckers, kutsui meidät vierailemaan luomutilalleen. Kieltäytyminen ei käynyt edes mielessä. Puolisen tuntia Joensuusta Vaivion kylään ajettuamme saavuimme mustan mullan maahan, pienen lammen äärelle, kauniiden koivujen ympäröimään idylliin, joka koostui tuvasta, saunasta, vajasta, perunakellarista ja kasvihuoneesta.

Sauna oli rakennettu ensimmäisenä, yli kuusikymmentä vuotta sitten, esitteli Pjotor tilaansa, sitten aitta, ja vasta viimeisenä tupa. Saatuaan pellot raivattua ja rakennukset rakennettua oli ensimmäisen isännän terveys pettänyt, ja heidän oli täytynyt myydä tila. Seuraava isäntä oli viljellyt tilaa kolmisenkymmentä vuotta, ennen kuin myi sen kahdeksankymmentäluvulla Pjotorille ja tämän vaimolle Cathylle.

6_182.JPG

Naapurit olivat olleet alusta asti auttavaisia ja ystävällisiä, joskin epäileväisiä luomuviljelyn onnistumisen suhteen. Pjotoria heidän pelkonsa ihmetyttävät.

– Heidän isovanhempansahan ovat harjoittaneet luomuviljelyä satoja vuosia, ja elättäneet sillä perheensä! Miksei sama onnistuisi meiltäkin, kun tietämyksemme maanviljelyksestä on paljon laajempaa?

Cathyn laittamia uskomattoman maukkaita kasvisruokia syödessämme saimme pikku hiljaa selville, miten tämä amerikkalais-hollantilainen pariskunta oli päätynyt Pohjois-Karjalaan perustamaan tämän Pikkunuppu-farmin.

Pjotor syntyi hollantilaiseen kymmenlapsiseen perheeseen vuonna 1948. Aikuistuttuaan hän ehti toimia hetken maalarina, ennen kuin armeijapalvelus sai hänet tajuamaan elämän ainutkertaisuuden, haurauden ja arvokkuuden. Hän ei palannut entiseen työhönsä, vaan lähti kiertämään Eurooppaa, Afrikkaa ja Amerikkaa. Hän kokeili nukketaiteilijan uraa Skotlannissa, työskenteli vuosia ruokapalkalla Etelä-Euroopan ja Lähi-idän maatiloilla ja taivalsi jalkaisin afrikkalaisista kylistä kyliin.

6_215.JPG

Vuonna 1970 Pjotorin tie vei Helsinkiin, jossa hän tapasi myös kymmenhenkisestä perheestä lähtöisin olevan amerikkalaisen
Cathyn. Cathy oli päätynyt kylmään pohjolaan isänsä vaihtoprofessuurin takia. Nuoret tutustuivat, mutta eivät vielä lyöttäytyneet yhteen. Se tapahtui vasta neljä vuotta myöhemmin Amerikassa, jossa he päättivät perustaa luomutilan Pohjois-Karjalaan.

Pjotor oli tässä vaiheessa elänyt viisi vuotta ilman suunnitelmaa seuraavasta päivästä. Nyt hän ja Cathy aloittivat kymmenen vuoden projektin. Ensin he asuivat neljä vuotta Hollannissa työskennellen ja säästäen rahaa oman maatilan ostoa varten. Sen jälkeen he muuttivat Suomeen, jossa heidän täytyi elää kuusi vuotta saadakseen Suomen kansalaisuuden ja tilanosto-oikeuden. He opiskelivat luomumaanviljelystä, työskentelivät eri luomutiloilla, saivat lapsia ja päätyivät lopulta vuosiksi Viittakiven opistoon, jossa Pjotor työskenteli puutarhurina.

Suomen kanalaisuuden saatuaan he laittoivat Karjalaiseen ostetaan maatila -ilmoituksen, saivat sata vastausta ja valitsivat niiden joukosta Pikkunupun kodikseen. He kasvattivat kolme lasta, opettelivat luomuviljelyn, suomen kielen ja suomalaisen maaseutukulttuurin perusteet.

Ja siinä me sitten oltiin. Kaksi amerikkalaista, yksi hollantilainen ja yksi suomalainen sanomassa karjalalaisten evakkojen yli kuusikymmentä vuotta sitten rakentamassa saunassa. Kesän ensimmäinen vihta tuoksui. Puhuimme kulttuurieroista, muistelimme koettuja seikkauluja ja ihastelimme maaseudun rauhaa. Kävimme uimassa, joimme katajateetä ja nukuimme makeasti kuin oravaiset.

pikkunupunkansi.jpg

Kirjoittaja:Outi Juurikainen
Julkaisuvuosi: 2007
Kustantaja: Ilias Oy
ISBN: 978-952-5679-12-0

Pikkunupun luomuopas on hyväntuulinen kirja. Se on toisaalta tarkka opas puutarhapuolen luomutuotantoon ja samalla lämmin kertomus Houtbeckersin luomuperheen juurtumisesta Suomeen sekä kasvamisesta puutarhatuotannosta elantonsa saaviksi idealisteiksi. (Iliaksen sivuilta.)

Pari sanaa terrorismin torjunnasta

Nizny_Novgorod_004.JPG
Tämä herra on tähyilee Volgalle Nizni Novgorodissa.

(Kirjoitus on kommentti Helsingin Sanomien Brysselin -kirjeenvaihtaja Petteri Tuohisen EU:n terrorismitiedotusta käsittelevään kirjoitukseen Turhaa pelottelua)

Terrorisminvastaisen sodan arkkitehdeilta tuntuu toisinaan unohtuvan se tosiasia, että terrorismin keinojen kitkeminen on yksinkertaisesti mahdotonta. Pystyyhän kuka tahansa, jos haluaa, keksimään hetkessä sata keinoa, miten tappaa kanssaihmisiään vaikka nyrkinkokoisella kivellä. Henkilöautosta nyt puhumattakaan.

Mutta harvapa tuntuu tätä haluavan. Tämän tulisikin olla kaiken turvallisuuspoliittisen pohdinnan lähtökohta: miksi emme tapa toisiamme, vaikka se olisi niin helppoa? Mitkä syyt ovat johtaneet tällaiseen kehitykseen? Miten voisimme edelleen edesauttaa tätä kehitystä?

Ovatko aseistetut vartijat saaneet meidät tällaisiksi? Vai kenties turvatarkastukset, listat epäillyistä, kamerat, sormenjälkitestit ja todennäköisten terroristien profiloimiset? Vai kovien rangaistustenko pelossa me jätämme satuttamatta toisiamme?

Ylimitoitettujen, pelon ja vihan ilmapiiriä lietsovien turvatoimien ja rajoitusten sijaan resursseja tulisi siirtää terrorismin syiden kitkemiseen. Seuraavat kolme asiaa tulevat ensimmäisenä mieleen.

Rikkaiden ja köyhien valtioiden välistä kuilua loivennettava. Ostovoimapariteetilla mitattuna Luxenburgin bruttokansantuote per henkilö on 64 000 dollaria, Yhdysvaltain 39 000 ja Suomen 29 000 dollaria. Sambiassa vastaava luku on 870, Somaliassa 600 ja Itä-Timorissa 400. Miltä tuntuisi asua Suomessa, jossa olisi vastaavanlaisia tuloeroja, ja jossa rikkaiden veroprosentti olisi heidän itsensä päätettävissä, mutta valtion suositus olisi 0.7%?

(Lisäys 6.9.2009: oikeampi vertailuluku olisi 2%, sillä se on kehitysyhteistyön osuus valtion menoista.)

Maahanmuuttoa Eurooppaan ja Suomeen on helpotettava. Se lisää kulttuurien välistä vuoropuhelua kaikilla tasoilla, mikä on ainoa pysyvä keino sotien ja terrorismin vähentämiseksi tässä maailmassa.

Siirtolaisten syrjäytymistä estettävä tukemalla aktiivisesti maahanmuuttajien kulttuuria. Äidinkielen ja oman kulttuuritaustan opetus on avainasemassa yksilön terveen identiteetin kasvussa. Se, jolla on voimakas ja terve itsetunto ei koe asemaansa uhatuksi eikä siksi koe tarvetta vihata muita. Tämä pätee yhtä lailla islamisteihin kuin rasisteihinkin, Suomessa ja ulkomailla, niin kansallisella kuin kansainväliselläkin tasolla.