Tag: Historia

Rauhan aseet -keskustelu Metso-kirjastossa

Rauhan aseet -keskustelu Metso-kirjastossa

Aiheesta keskustelemassa rauhanlähettiläs aktivisti ja poliitikko Rahim Alizada sekä tietokirjailija, sosiologi ja rauhanaktivisti Timo Virtala. Epävakaassa turvallisuustilanteessa sekä rauhanaate että maanpuolustustahto ovat nostaneet päätään. Vahvistaako sotilasliitto Natoon kuuluminen rauhaa? Millainen voimankäyttö tai aseistakieltäytyminen on hyväksyttyä? Kuinka toimiva Suomen asevelvollisuusjärjestelmä on? Tilaisuus on järjestetty yhteistyössä Tampereen 

Arndt Pekurinen and the birth of the Finnish non-military service law 1931

Arndt Pekurinen and the birth of the Finnish non-military service law 1931

On 5th of November 1941, at the warfront of Suomussalmi, citizen Arndt Pekurinen was executed. According to his believs shooting a person was always and in every situation wrong. Before the execution he was sentenced to prison four times: first for four, then six, then 

Passio

Passio

My rating: 5 of 5 stars

Aivan fantastisen upea teos! Se matkustaa halki Euroopan sekä ajassa että paikassa, seuraten erään korun vaihtuvia omistajia, alkaen keskiajan Firenzestä ja päätyen nykyajan Helsinkiin. Hämmästyttäviä ihmiskohtaloita, filosofiaa, uskontoa, historiaa, draamaa ja seesteisyyttä, ja tietysti jännittäviä ja yllättäviä kytköksiä kirjan henkilöiden välillä. Kirjan kuunneltuani aloin saman tien lukea sitä, mikä kertonee aika paljon sen erinomaisuudesta.

View all my reviews

Keskustelu väkivallattomuuden voimasta Loviisan kirjakahvilassa 18.9.2021

Keskustelu väkivallattomuuden voimasta Loviisan kirjakahvilassa 18.9.2021

Tämän linkin takaa pääsee katsomaan kirjailijahaastattelua, jonka teemana on kirjani Väkivallattomuuden voima – kertomuksia rohkeudesta. Haastattelijani Noora Lintukangas oli lukenut kirjan erinomaisen tarkasti ja hänellä oli paljon hyviä näkökulmia ja kysymyksiä kirjaan liittyen. Keskustelimme mm. väkivallattomuus-, pasifismi-, ahimsa- ja satyagraha -käsitteistä, väkivallttomuuden voiman potentiaalista, Afganistanin 

Arndt Pekurisen tarina Sodan ja rauhan keskus Muistissa

Arndt Pekurisen tarina Sodan ja rauhan keskus Muistissa

Aseistakieltäytyjä, autonkuljettaja, aviomies ja kahden lapsen isä Arndt Pekurisen teloituksesta tulee tänä vuonna kuluneeksi 80 vuotta. Pekurisen tarina on parhaillaan esillä Mikkeliin hiljattain avatussa Sodan ja rauhan keskus Muistissa, ja minulla oli suuri kunnia olla mukana teoksen luomistyössä. Teoksen tuottaneen Kroma Productionsin sivuilla kerrotaan teoksesta 

Kirjauutuus: Väkivallattomuudesta innostavasti ja selkeästi

Kirjauutuus: Väkivallattomuudesta innostavasti ja selkeästi

Tiedotusvälineille, vapaa julkaistavaksi

Aktiivisuuden, arvokkuuden ja avoimuuden voima

Kevään 2020 uutuuskirja Väkivallattomuuden voima – Kertomuksia rohkeudesta kertoo esimerkkien avulla, mistä väkivallattomuudessa on kysymys. Kirja lähtee liikkeelle Greta Thunbergin tarinasta ja jatkaa väkivallattomuuden klassikoihin Gandhiin, Kingiin ja Mandelaan. Heistä edetään vuosisadan alun väkivallattomien kampanjoiden ja aseitta natseja vastaan taistelleiden kautta vuoden 1989 vallankumouksiin, värivallankumouksiin ja arabiheräämiseen. Kaikkiaan kirjassa esitellään 21 kampanjaa.

Timo Virtalan teos sisältää myös kritiikkiä historian tunnettuja väkivallattomuuskampanjoita kohtaan. Virtala tarjoaa tarkkaa analyysia niistä historiallisista konteksteista, joissa väkivallattomuutta on hyödynnetty, mutta välttää liian akateemisuuden ja teoreettisuuden. Kirjan ehdoton etu moniin muihin aiheesta kirjoitettuihin teoksiin onkin selkeys. Se sopii niin väkivallattomuuden teorioita tunteville kuin aiheeseen vasta tutustuville.

Väkivallattomuuden voima - kertomuksia rohkeudesta -kirjan kansi
Voit tilata kirjan täältä.

Kirjan mukaan väkivallattomuus ei ole mikään taikatemppu, jonka avulla kuka tahansa selviää mistä tahansa ristiriitatilanteesta voittajana. Virtala kirjoittaa: ”Epäonnistuneitakin väkivallattomia vaikuttamisyrityksiä on olemassa. Niiden epäonnistuminen ei kuitenkaan ole todiste väkivallattomuuden voiman toimimattomuudesta sen enempää kuin yksittäisen sotilasyksikön epäonnistunut operaatio olisi todiste sotilaallisen voimankäytön mahdottomuudesta. Sen sijaan yksikin esimerkki onnistuneesta väkivallattomasta kampanjasta todistaa, että väkivallattomuuden voima on olemassa. Ja koska tällainen voima kerran on olemassa, siihen on syytä tutustua, sitä on syytä tutkia ja kehittää eteenpäin.

Virtalan teos on tärkeä erityisesti juuri tässä maailmantilanteessa. Virtalaa haastateltiinkin juuri tänään Yle Radio 1:n Ykkösaamussa Yhdysvaltojen mielenosoituksista ja mellakoista. Lähetys on kuunneltavissa täältä (kohdasta 1:08:00).

Kirja on julkaistu Rosebud Booksin ja Suomen Rauhanpuolustajien Umpihanki-kirjasarjassa. Väkivallattomuuden voima – Kertomuksia rohkeudesta on lapinjärveläisen sosiologin Timo Virtalan toinen tietokirja.

Lisätietoja:

Kirjan kirjoittaja
Timo Virtala, 045 784 05574, timo.j.virtala@gmail.com

Arvostelukappalepyynnöt:

Suomen Rauhanpuolustajat ry.
Järjestösihteeri Anu Harju, 050 358 1441
anu.harju@rauhanpuolustajat.fi

Yläkuva: Konstaapeli D. H. Lackey ottaa Rosa Parksilta sormenjäljet helmikuun 22. päivänä vuonna 1956. Rosa Parks oli yksi 73:sta Montgomeryn bussiboikotin järjestämisestä pidätetyistä tuona päivänä. Ensimmäisen kerran Rosa Parks pidätettiin 1.12.1955 hänen kieltäydyttyä noudattamasta Montgomeryn julkisen liikenteen segregaatiosääntöä, jonka mukaan hänen olisi pitänyt nousta ja siirtyä bussin takaosaan seisomaan valkoisen miehen istuuduttua hänen viereensä. Kuvaaja tuntematon. Kuvalähde: Wikipedia.

Isänmaan ja ihmisen puolesta

Isänmaan ja ihmisen puolesta

Kuultuani 5.4. Pentti Linkolan (1932-2020) kuolemasta menin kirjahyllylle etsimään Linkolan teosta Isänmaan ja ihmisen puolesta. Muistini mukaan luin sen aikoinaan tarkasti ja alleviivaten. Pettymyksekseni löysin vain vuonna 2010 painetun, lukemattoman version. Kirjoitin blogini hakuun Linkola, koska aivan oikein muistin kirjasta joskus blogissa maininneeni. Linkola-maininta löytyi 

Einstein!

Einstein!

Puolesta ja vastaan – Esseitä kirjoista ja aatteista, on juuri tullut painosta. Mukana on kirjoitukseni Albert Einsteinin pasifismista. Olen kirjoittanut aiheesta aiemminkin, mutta tässä kirjassa on siitä laajennettu versio. Kirja on myynnissä tämän linkin takana, hinta 20 € toimituskuluineen. Mutta lyhyesti: oliko Albert Einstein pasifisti? 

Valkoinen ruusu -vastarintaliike 1942-1943

Valkoinen ruusu -vastarintaliike 1942-1943

Mitä sinä tekisit, jos kaksi päivää vaalien jälkeen huomaisit kaikkien oppositioon jääneiden puolueiden avainhenkilöiden olevan vangittuja tai murhattuja? Mitä tekisit, jos seuraavien viikkojen ja kuukausien aikana ne järjestöt, joista välität, olisivat lakkautettuja? Jos kaikki media olisi hallitsevan puolueen hallussa, jos puheluitasi kuunneltaisiin, kirjeitäsi luettaisiin ja poliittinen keskustelu julkisella paikalla oli ilmiantajien takia mahdotonta?

Nämä kysymykset esitti yksi harvoista Valkoinen ruusu -vastarintaliikkeen toisesta maailmansodasta hengissä selvinnyt jäsen, George Wittenstein, vieraillessaan Oregonin osavaltionyliopistossa vuonna 2009.

Kun Vakoinen ruusu aloitti toimintansa kesäkuussa 1942, vaihtoehdot olivat todellakin vähissä. Wittensteinin aloittamaa listaa voisi vielä jatkaa: Saksa kävi totaalista sotaa kahdella rintamalla. Kaikkien yli kymmenvuotiaiden lasten oli pakko kuulua Hitlerjugend -propagandajärjestöön. Nuoret miehet pakotettiin armeijaan ja naiset kansalaispalvelukseen. Matkustelua rajoitettiin, ja matkustuslupia ja henkilöllisyystodistuksia tarkistettiin pistokokein niin kaduilla kuin julkisissa kulkuvälineissäkin.

Miten tällaisissa olosuhteissa on mahdollista käydä vastarintataistelua, aseellista sen enempää kuin aseetontakaan? Valkoisen ruusun aktivistit, joista suurin osa oli parikymppisiä lääketieteen opiskelijoita, valitsivat taktiikakseen kirjeet. Kesäkuun 1942 ja helmikuun 1943 välisenä aikana he laativat kuusi julistusta, jotka he kirjoittivat, painoivat ja lähettivät yhteensä noin viitenätoista tuhantena kopioina eri puolille Saksaa. He ostivat postimerkit, paperit ja kirjekuoret mahdollisimman pienissä erissä, eri puolilta kaupunkia ja eri ihmisten toimesta. He työskentelivät öisin, matkustivat aina yksin, jättivät matkalaukkunsa eri vaunuun kuin missä itse matkustivat, eivätkä koskaan lähettäneet kirjeitä kaupungin sisällä, vaan aina kaupungista toiseen.

Valkoisen ruusun verkosto laajeni luotetulta ystävältä toiselle: Hans Scholl, Alexander Schmorell, Christoph Probst ja Willi Graf olivat opiskelukavereita Ludwig-Maximilians-Universität’issä Münchenissä. Sophie Scholl oli Hansin sisko, ja opiskeli samassa yliopistossa biologiaa ja filosofiaa. Georg Wittenstein oli Alex Schmorellin lukiokaveri. Kurt Huber oli puolestaan Wittensteinin ja Sophie Schollin professori. Tätä yhä laajenevaa joukkoa yhdisti paitsi yliopisto, myös syvä kiintymys sivistykseen, taiteeseen ja luontoon.

Kaksi ensimmäistä kirjettä sisälsivät paitsi paljastuksia keskitysleireistä – kansanmurha ei ollut vielä tässä vaiheessa suuren yleisön tiedossa – kylien polttamisista, teloituksista ja muista julmuuksista itärintamalla, myös moraalista pohdintaa yksilön vastuusta ja suhteesta yhteiskuntaan. Niissä vaadittiin välittömiä toimia natsihallinnon kaatamiseksi vedoten nimen omaan Saksan sivistyksen traditioon.

Postittamisen lisäksi kirjeitä jätettiin myös puhelinkoppeihin ja lähetettiin kuriirien mukana muihin yliopistoihin levitettäväksi. Ryhmän jäsenet myös maalasivat natsivastaisia iskulauseita julkisten rakennusten seiniin. Ensimmäiset kirjeet lähetettiin etupäässä yliopiston opiskelijoille ja työntekijöille, myöhemmät kirjeet olivat suunnattuja suuremmalle yleisölle.

Helmikuun 18. päivänä vuonna 1943 Sophie ja Hans Scholl jakoivat salkullisen kuudetta kirjettä oppituntien aikana yliopistonsa luentosalien ovien eteen ja kaiteiden päälle. Hetken mielijohteesta, saatuaan jo työ päätökseen ja ollessaan jo poistumassa paikalta, Sophie työntää nipun lehtisiä kaiteelta alas. Sadat kirjeet leijuvat yliopiston ylimmästä kerroksesta alimpaan. Vahtimestari näkee teon, ja onnistuu tunnistamaan Sophien ja Hansin, vaikka oppitunnit loppuivatkin, ja sisarukset yrittävät sujahtaa rakennuksesta ulos massan mukana.

Gestapo kutsutaan paikalle, mistä alkoi neljä päivää kestänyt tiivis kuulustelu. Pidätyksen alkuvaiheessa Hans yrittää syödä taskussaan olleen, Christoph Probstin käsin kirjoittaman seitsemännen manifestin hahmotelman. Gestapo ehtii kuitenkin saada kirjeen haltuunsa ja tunnistaa käsialan perusteella kirjoittajan.

Kaikki kolme telotetaan giljotiinilla neljää päivää myöhemmin, suljettujen ovien takana pidetyn näytösoikeudenkäynnin jälkeen. Sophie oli kuollessaan 21 vuotias, Hans 24 ja Christoph 23. Christoph anoi armoa vaimonsa ja kolmen lapsensa takia. Hänen lapsensa olivat tuolloin iältään kolme vuotta, kaksi vuotta ja neljä viikkoa. Samana vuonna jäivät kiinni ja teloitettiin samoilla perusteilla myös Alexander Schmorell, 25, Willi Graf, 25 ja Kurt Huber, 49.

Mikä oli kirjeiden vaikutus? Annetaan Georg Wittensteinin vastata, sillä tämä oli ensimmäinen yleisökysymys hänen Oregonin puheenvuoronsa lopuksi:

“Minun täytyy sanoa, että uskoin lähes 20 vuotta, että kaikki mitä olimme tehneet… kaikki ihmisuhraukset… olivat turhaan. Emme saavuttaneet mitään. Se oli hyvin masentava johtopäätös. Nyt, viisikymmentä vuotta myöhemmin, seuratessani ja keskustellessani nuorten saksalaisten opiskelijoiden kanssa uskon, että toiminnallamme oli selkeä, myöhäisempi vaikutus. Että opiskelijat ovat enemmän ymmärtäneet, kuinka tärkeää yksilölle on puolustaa omaa mielipidettään, elää oman vakaumuksensa mukaan, seurauksista riippumatta.”

Hansin ja Sophien ilmiantanut vahtimestari ajatteli kutakuinkin päinvastoin. Natsihallinnon kaaduttua, amerikkalaisten järjestämän oikeudenkäynnin jälkeen vankilatuomion saatuaan, hän ei voinut ymmärtää tehneensä mitään väärää. Hän koki käskyjä totellessaan vain täyttäneensä velvollisuutensa. Hän sanoi, että hän olisi pidättänyt kenet tahansa yliopiston rauhaa häirinneen, jopa lehtisiä jakaneen natsin, jos kyse olisi ollut ajasta ennen natsien valtaantuloa.

Vain harva uskalsi ajatelle itsenäisesti, saati ylittää rajan passiivisen tyytymättömyyden ja aktiivisen toiminnan välillä. Mutta siitä huolimatta Valkoinen ruusu ei ollut Saksassa toisen maailmansodan aikaan suinkaan ainutlaatuinen: Wittensteinin mukaan erilaisia vastarintaliikkeitä toimi sodan aikana eri puolilla valtakuntaa jopa 300. Keskeisenä ongelmana oli, etteivät ne juurikaan tienneet toisistaan. Schollien pidätyksestä tekee erityisen dramaattisen myös se, että Hans oli jo sopinut tapaamisen Berliinin maanalaisen vastarintaliikkeen jäsenten kanssa, mutta se jäi tapahtumatta.

Toivo ei kuitenkaan sammunut. Teloituspäivänään Sophie Scholl kirjoitti: “Näin hieno, aurinkoinen päivä, ja minun on kuoltava. Mutta sillä ei ole väliä, jos meidän kauttamme tuhannet heräävät ja alkavat toimia?”

TIMO VIRTALA

Kirjoitus on julkaistu ensimmäisenä Rauhan Puolesta -lehdessä ja se tulee olemaan osa Kertomuksia rohkeudesta – väkivallattomuuden voima ja 21 esimerkkiä sen käytöstä -kirjaa.

Etiopianpäiväkirja

Etiopianpäiväkirja

Addis Abeba 12.6.2018 Heti ensimmäisenä etiopianpäivänäni päädyin Piazza-kaupunginosan poliisiasemalle. Täällä ei ole ovea tai seiniä, joten tarkasti ottaen en ole sisällä, vaikka katto pääni päällä onkin. Sisustus on pelkistettyä, lähes olematonta. Aseman lattia, seinät ja katto on valettu betonista. Joitakin puistonpenkin näköisiä istumapaikkoja. Edessäni on 

Joulurauha 1914

Joulurauha 1914

Jouluna 1914 ensimmäinen maailmansota oli vastoin odotuksia jämähtänyt asemasodaksi. Länsirintamalla ranskalaiset, belgialaiset ja britit yhdellä puolella ja saksalaiset toisella olivat kaivautuneet juoksuhautoihinsa huutoetäisyyden päähän toisistaan. Kylmyys, nälkä ja huono hygienia vaivasivat. Tykistökeskitykset ja panssarivaunujen ajolinjat olivat tuhonneet luonnon ja tehneet alueesta kurapellon. Ei-kenenkään-maalle oli jäänyt 

Suomen kutsuntalakko 1902-04

Suomen kutsuntalakko 1902-04

Kansalaistottelemattomuutta monella taholla

Vuoden 1901 asevelvollisuuslaissa Suomen suuriruhtinaskunnan armeija, joka syntymästään vuodesta 1878 asti oli ollut Venäjän keisarin alisteisuudesta toimiva kansallinen sotaväki, määrättiin sulautettavaksi venäläisiin joukko-osastoihin. Lakimuutos mahdollisti venäläisten upseerien pääsyn armeijan virkoihin Suomessa ja suomalaisten asevelvollisten lähettämisen suorittamaan palvelustaan ja mahdollisesti jopa teistelemaan myös valtakunnan muihin osiin. Asepalvelus piteni kolmesta vuodesta viiteen vuoteen ja upseerien ja aliupseerien oli jatkossa osattava venäjää.

Asevelvollisuuslakia ei oltu hyväksytetty Suomen säätypäivillä, joten se oli suomalaisten mielestä perustuslain vastainen. Tulkinta perustui oikeustieteilijä ja senaattori Leo Mechelinin oppiin, jonka mukaan vaikka keisari olikin Venäjällä yksinvaltias, Suomea hän saattoi hallita vain Suomen suuriruhtinaan ominaisuudessa ja Suomen perustuslakien rajoissa, eli säätyjen myötävaikutuksella.

Asevelvollisuuslakia ryhdyttiin vastustamaan kansalaistottelemattomuuden keinoin. Vuoden 1902 kutsunnoista jäi valtakunnallisesti pois arviolta puolet kutsutuista. Kansalaistottelemattomuuteen osallistui myös lukuisia virkamiehiä: upseereita sekä kuntien työntekijöitä ja luottamushenkilöitä, jotka kieltäytyivät järjestämästä kutsuntoja, lääkäreitä jotka kieltäytyivät tekemästä kutsuntatarkastuksia ja pappeja jotka kieltäytyivät lukemasta kirkossa kutsuntalistoja. Kerrotaan tapauksista, joissa papit kyllä lukivat kutsuntavelvollisten nimet kirkossa, mutta seurakuntalaisten kanssa oltiin sovittu, että he veisaavat sinä aikana virsiä niin lujaa, ettei kukaan kuule papin puhetta. Näin pappi pääsi sanomaan noudattaneensa lakia, mutta yhtä lailla kutsuntavelvolliset pääsivät sanomaan, että eivät olleet kuulleet nimiään mainittavan.

Puhuttiin passiivisesta vastarinnasta. Sitä oltiin harrastettu jo vuoden 1899 helmikuun manifestin yhteydessä. Manifestin julistuspäivänä koko Helsinki oli hautajaistunnelmissa: naiset kulkivat surupuvuissa, ylioppilaiden käsissä oli suruharsot ja muotiliikkeiden ikkunoita koristivat surupuvut. Ateneumissa pidettiin suuri salainen kansalaiskokous, jossa suunniteltiin vastarintaa. Kuukautta myöhemmin Aleksanteri II:n kuolemisen muistopäivää juhlittiin mielenosoituksellisen voimakkaasti, kokoontumisilla, lauluilla ja kaikkien aikojen suurimmalla kukka- ja seppelpaljoudella.

Manifestia vastaan kerättiin yli puolen miljoonan nimen vastalauseadressi. Kyseessä oli huomattava saavutus ottaen huomioon että nimet kerättiin yhdessätoista päivässä keskellä kylmintä talvea, ihmiset asuivat pääosin maaseudulla ja maan väkiluku oli vain noin kaksi ja puoli miljoonaa. Nimien keräämisen yhteydessä järjestettiin kokouksia, joissa selostettiin adressin tarkoitusta. Suomalaisten isänmaallinen innostus ei tehnyt vaikutusta keisari Nikolaihin, joka ei suostunut ottamaan vastaan kirjelmää tuonutta lähetyskuntaa.

Kevättalvella 1901 alettiin koota uutta, nimenomaisesti asevelvollisuuslakia vastustavaa, tällä kertaa Suomen senaatille suunnattua adressia. Siinä ilmaistiin huolestuneisuus asevelvollisuuslain muutoksesta ja valitettiin, ettei senaatti tehnyt riittävästi torjuakseen tämän vaarallisen hankkeen.

Lapinjärveläisten näyttävä kieltäytyminen

Kutsuntalakkoja organisoimaan perustettiin vastarintajärjestö Kagaali. Kutsuntalakon lisäksi se myös auttoi asevelvollisuusikäisiä muuttamaan maasta, jakoi kiellettyä kirjallisuutta, lehtiä ja lentolehtisiä sekä järjesti kokouksia.

Kagaalin järjestämä oli myös Lapinjärven kutsuntavelvollisten tempaus kutsuntapäivänä kesäkuun 10. päivänä vuonna 1902. Kutsuntavelvolliset kokoontuivat varhain aamulla Loviisaan Helgaksen kahvilaan, josta marssivat tiiviinä ryhmänä isänmaallisia lauluja laulaen kaupungin halki satamaan, jossa kutsunnat oli määrä suorittaa. Kutsuntoihin osallistumisen sijasta he luovuttivatkin venäläisille kutsuntaviranomaisille seuraavanlaisen vastalausekirjelmän:

”Me Lapinjärven kunnan kutsuntaikäiset nuorukaiset ilmoitamme Uudenmaan läänin kutsuntalautakunnalle, ettemme voi alistua kutsuntatarkastukseen emmekä arvanvetoon, niin kuin aikaisemmin on tehty. Syyn tähän täytyy olla täysin kutsuntalautakunnan tiedossa. Uusi asevelvollisuuslaki, joka nyt halutaan saattaa maassa voimaan, ei ole syntynyt valtiopäivien myötävaikutuksella, vaan säädyt ovat päinvastoin julistaneet, että tällainen laki ei millään tavoin velvoita Suomen asukkaita. Tästä syystä jäämme pois kutsunnasta. […] Emme menettele siten tietämättömyyttämme tai piittaamattomuuttamme, vaan siksi, että se on velvollisuutemme. Pyydämme niin ikään, että meitä ei yritetä houkutella luopumaan päätöksestämme panemalla toimeen uusi kutsunta, sillä toivomme, että se, joka on kuninkaita ja keisareita korkeampi, antaa meille voiman pysyä oikeassa päätöksessämme uhkauksista ja väkivallasta huolimatta. Lopuksi pyydämme ja vaadimme, että Hänen Majesteetilleen ilmoitetaan todenmukaisesti menettelymme oikea syy. Lapinjärven kunnan kutsunnanalaiset nuorukaiset”

Helsingissä kaupunki jätti puolestaan valitsematta edustajat kutsuntalautakuntaan, eikä ollut varannut tiloja kutsuntojen pitopaikaksi. Tästä syystä kutsuntatilaisuus järjestettiin kaartin maneesissa, jossa yleensä pidettiin hevos- ja koiranäyttelyistä. Paikalle oli saapunut 870 asevelvollista, mutta koska nimenhuuto suoritettiin teatraalisen hitaasti – noin kaksi nimeä minuutissa – tilaisuuden päätyttyä heistä vain 57 oli ilmoittautunut asevelvolliseksi.

Kaikkiaan kolme neljäsosaa Suomen kunnista jätti valitsemasta kutsuntalautakuntaan jäseniä. Venäläiset langettivat kunnille uhkasakkoja, joiden suuruus vastasi joissain tapauksissa kunnan kaikkia tuloarvioon merkittyjä vuosituloja. Osa kunnista taipui, mutta joka viides pysyi päätöksessään. Painostusta kohdistui myös kutsuntalakkolaisiin: tammikuussa 1903 julkaistiin keisarin käskykirje, jonka mukaan kaikki kutsunnoista pois jääneet kirjoitetaan automaattisesti nostoväkeen. Tämä sai osan julkisesti katumaan lakkoiluaan, mutta ei enemmistöä. Ankarimmin rangaistiin kuitenkin yksittäisiä virkamiehiä, yleensä sakolla ja erottamisilla, mutta myös maastakarkotuksilla. Protokollasihteerin virkaa Keisarillisen Senaatin siviilitoimituskunnassa hoitanut, sittemmin itsenäisen Suomen ensimmäiseksi presidentiksi noussut Kaarlo Juho Ståhlberg sai potkut kieltäydyttyään soveltamasta asevelvollisuuslakia.

Suomen passiivinen vastarinta sai suurta huomiota maailmalla. Kerrotaan jopa Mahatma Gandhin seuranneen suurella mielenkiinnolla suomalaisten kansalaistottelemattomuutta Etelä-Afrikasta käsin.

Suomen suuriruhtinaskunnan armeija lakkautetaan

Yhtäältä suomalaisten kansalaistottelemattomuus, toisaalta Venäjän tappiollinen sota Japania vastaan ja siitä johtuva keisarin aseman heikkeneminen, ja ylipäätään Venäjän sisäpoliittinen myllerrys johtivat siihen, että keisari suostui maaliskuussa 1905 peruuttamaan vuoden 1901 asevelvollisuuslain ja lopettamaan kutsunnat. Asevelvollisuuden lisäksi myös koko muu Suomen armeija ajettiin alas: tarkk’ampujapataljoonat ja rakuunarykmentti lakkautettiin vuonna 1901, Haminan kadettikoulu huhtikuussa 1903 ja viimeisenä suomalaisena yksikkönä kaartin pataljoona elokuussa 1905.

Aseistakieltäytymisen historiaa tutkineen Kalevi Kalemaan tulkinnan mukaan kutsuntalakkoliike tuotti toivotun tuloksen, kun keisarin hallitus luopui suomalaisten yleisestä asevelvollisuudesta. Lopputuleman voi nähdä myös kompromissina: siinä missä keisarin hallinnon tavoite oli liittää Suomen armeijan osaksi Venäjän armeijaa, perustuslailliset halusivat säilyttää kansallisen sotaväen. Näistä tavoitteista kumpikaan ei toteutunut. Asevelvollisuuden sijaan Suomi määrättiin maksamaan niin sanottuja sotilasmiljoonia.

Suomen armeijattomuus vuodesta 1905 itsenäistymiseen asti jää suomalaisessa historiankirjoituksessa hämmästyttävän vähälle huomiolle, ottaen huomioon kuinka sota- ja armeijakeskeistä suomalainen historiantulkinta yleensä on. Väkivallattomuuden voiman tarkastelun näkökulmasta se antaa syyn moniin kysymyksiin. Tapahtuiko Suomen neuvottelusuhteessa Venäjään merkittäviä muutoksia kansallisen sotaväen syntymisen johdosta 1870-luvulla tai sen lakkauttamisen johdosta vuonna 1905? Missä määrin Suomen itsenäistyminen oli määrätietoisen politiikan ja diplomatian tulosta, ja missä määrin suomalaisista riippumatonta maailmanpolitiikan suurten tuulten tuiverrusta? Loiko armeijattomuus valtatyhjiön, ja jos loi, niin mikä oli tämän valtatyhjiön rooli sisällissodan syttymisessä?

Oliko kyse väkivallattomuudesta?

On myös syytä kysyä, missä määrin 1900-luvun alun kansalaistottelemattomuutta voi kutsua väkivallattomuudeksi, ottaen huomioon että tavoitteena oli nimen omaan oman armeijan eli väkivaltakoneiston säilyttäminen. Kampanjoinnissa toteutettiin kyllä monia väkivallattoman vastarintaan kuuluvia periaatteita: oltiin rohkeita, aktiivisia, avoimia, esiinnyttiin omilla nimillä ja omilla kasvoilla ja rangaistuksia ei yleensä pakoiltu.

Mutta osattiinko tehdä ero Venäjän imperiumin ja sen työntekijöiden, tai ylipäätään venäläistämistoimenpiteiden ja venäläisten välillä, oliko tavoitteena ihmisenä kasvaminen ja osapuolten välinen ystävyys, ja ennen kaikkea, oltaisiinko pysytty väkivallattomuudessa, jos aseellinen ylivoima olisikin ollut suomalaisilla? Todennäköinen vastaus näihin kysymyksiin on ei.

Käydessään läpi väkivallattomuuden periaatteita Martin Luther King Jr huomauttaa, että jos joku käyttää väkivallattomuuden metodia pelon takia tai siksi että häneltä puuttuu mahdollisuus käyttää väkivallan metodia, ”hän ei ole aidosti väkivallaton.”

Yksi mahdollisuus on tulkita kyseessä olleen taktinen eli strateginen väkivallattomuus, erona gandhilaiseen ja kingiläiseen, usein uskonnollisuudesta tai hengellisyydestä kumpuavaan periaatteelliseen väkivallattomuuteen.

On myös tärkeää olla mystifioimatta menneisyyttämme ja tässä tapauksessa korostaa, ettei kyse ollut aseettomasta vastarinnasta aseellista vastaan, vaan kulttuurisesta, poliittisesta ja juridiesta vastarinnasta kulttuurillisia, poliittisia ja juridisesta painostusta vastaan. Väkivaltaa oikeuttaakseen militaristit mystifioivat menneisyyttä jatkuvasti. Väkivallattomien metodien puolestapuhujien ei ole tarvetta alentua samaan, huomauttaa Brian Martin osuvasti kirjassaan Social Defence, Social Change.

Suomen vastarinta venäläistämistoimenpiteitä vastaan vuosisadan vaihteessa ei ollut täydellinen periaatteellisen väkivallattomuuden voimannäytös, mutta väkivallaton voimannäytös kuitenkin. Vastarintaan käytiin niin asevelvollisten, juristien, poliitikkojen kuin virkamiestenkin voimin. Mukana oli niin suomen- kuin ruotsinkielisiä, kaupunkilaisia ja maalaisia, rikkaita ja köyhiä. Metodien kirjo oli laaja. Siinä missä kiinalaiset opiskelijat vuonna 1989 pidättyivät aivan liikaa yhdessä metodissa eli aukion valtaamisessa, suomessa asevelvollisuuslakia vastustettiin paljon moninaisemmin, mikä lisäsi vastarinnan tehoa.

TIMO VIRTALA

Tämä kirjoitus on julkaistu ensimmäisenä Rauhan Puolesta -lehdessä numerossa 4-2017.

Kuva: Museovirasto. Kasakat valmiina käymään asevelvollisuuslakia vastustaneiden mielenosoittajien kimppuun. Senaatintori. 18.4.1902.

Lähteet:

Jussila, Osmo: Suomen suuriruhtinaskunta 1809-1917. WSOY 2004.
Kalemaa, Kalevi: Sankareita vai pelkureita – Suomalaisen aseistakieltäytymisen historia
King, Martin Luther Jr: Stride Toward Freedom
Korhonen, Mikael ja Kuvaja, Christer: Lapinjärven historia. Kaksi kieltä – yksi kunta. Lapinjärven kunta 1995.
Martin, Brian: Social Defence, Social Change. Freedom Press 1993. (Löytyy osoitteesta http://www.bmartin.cc/pubs/93sdsc/)
Tuomikoski, Juha: Aseistakieltäytyjän maailma. Aseistakieltäytyjäliitto 1989.
Vahtola, Jouko: Suomen historia. Jääkaudesta Euroopan unioniin. Otava 2003.

Baltian laulava vallankumous 1987-91, osa 2/2

Baltian laulava vallankumous 1987-91, osa 2/2

Tämä kirjoitus on julkaistu ensimmäisenä Rauhan Puoelsta -lehden numerossa 6-2016. Väkivallattomuuden voiman avulla on tehty vallankumouksia, itsenäistytty, puolustettu valtioita ja johdettu poliittisia yksiköitä. Sitä on käytetty menestyksekkäästi kansalaisaktivismissa, rauhanturvaamisessa ja oikeudenkäynneissä, ja sen avulla on löydetty ratkaisuja ristiriitatilanteisiin kansainvälisessä politiikassa ja arkipäiväisessä kanssakäymisessäkin. Kertomuksia rohkeudesta 

Baltian laulava vallankumous 1987-91, osa 1/2

Baltian laulava vallankumous 1987-91, osa 1/2

Tämä kirjoitus on julkaistu ensimmäisenä Rauhan Puolesta -lehdessä 5/2016 ja tullaan julkaisemaan ensi vuonna ilmestyvässä, Liken kustantamassa Kertomuksia Rohkeudesta -kirjassa. Mikäli haluamme laittaa viime vuosisadan väkivallattomat kampanjat tärkeysjärjestykseen, vuoden 1989 vallankumoukset, eli Itä-Euroopan siirtyminen monipuoluejärjestelmään vuosina 1989-1991 ja Neuvostoliiton hajoaminen jouluna 1991, ansaitsevat ehdottomasti paikkansa 

Arndt Pekurinen ja Suomen siviilipalveluslain synty 1931

Arndt Pekurinen ja Suomen siviilipalveluslain synty 1931

Suomussalmen rintamalla teloitettiin 5.11.1941 autonkuljettaja Arndt Pekurinen, jonka mielestä ihmisen ampuminen oli aina ja kaikissa olosuhteissa väärin. Ennen teloitusta hänet oli tuomittu neljä kertaa vankilaan: ensin neljäksi, sitten kuudeksi, sitten yhdeksäksi ja lopulta, talvisodan sytyttyä kahdeksi vuodeksi. Syinä vankilatuomioihin oli, ettei hän ollut suostunut suorittamaan varusmiespalveluaan eikä osallistumaan sotaan.

“Olen kyllä valmis palvelemaan isänmaatani hyödyllisellä työllä,” Pekurinen kirjoitti puolustuspuheessaan kolmatta vankilatuomiota odotellessaan, “jos saan suorittaa sitä sotalaitoksesta erillään olevana siviilityönä. Olen valmis tällaista työtä suorittamaan paljon pitemmänkin ajan sotapalveluksen asemesta kuin mitä on palvelusaika sotaväessä.”

Pekurisein kieltäytymisen oli ennen kaikkea periaatteellista, mutta myös poliittista. Hän provosoi tietoisesti järjestelmää saadakseen aikaan lainmuutoksen. Jos hän olisi halunnut päästä vähemmällä, hän olisi voinut jättää julkiset esiintymisensä väliin ja vältellä siten poliisia. Pidätetyksi tultuaan hän olisi voinut vedota uskonnollisiin syihin ja välttyä siten rangaistukselta. Hän olisi voinut suorittaa palveluksensa aseettomana – toisen vankilatuomionsa jälkeen hänelle tarjottiin mahdollisuutta suorittaa palveluksensa myös siviilivaatteissa, joskin yhä armeijassa – mutta hän kieltäytyi myös tästä. Sodan aikana, henkensä säästääkseen, hän olisi voinut tarttua aseeseen edes muodon vuoksi. Mutta Pekurisen ja hänen taustajoukkojensa tavoitteena ei ollut päästä vähällä, vaan saattaa suomalaisia aseistakieltäytyjiä koskeva lainsäädäntö muiden pohjoismaiden tasolle.

”Aatteellinen vakaumukseni kieltää näin ollen minuakin missään muodossa palvelemasta sotalaitosta ja katson velvollisuudekseni täten toimia rauhanasian hyväksi. En näe toiminnassani mitään lainvastaista enkä rangaistusta ansaitsevaa. Suomenkin hallitus on kansainvälisellä sopimuksella julistanut sodan laittomuudeksi ja sitoutunut olemaan käyttämättä sitä kansallisen politiikan välikappaleena. Jos sota on julistettu laittomaksi, kuinka voitaisiin katsoa lainvastaiseksi toiminnaksi sitä, että kieltäytyy palvelemasta sotalaitosta.”

Artikkelissaan ‘Mies, armeija ja vastarinta’ Ville Kivimäki analysoi Pekurisen tapausta kriittisen mieshistorian valossa. Kivimäen mukaan Pekurinen oli kävelevä paradoksi, jollaista ei olisi pitänyt olla olemassakaan. ”Työteliäänä, raittiin ja tunnollisena perheenisänä, joka piti kiinni periaatteistaan horjumatta, hän oli itse asiassa aikansa ihannemies, jollaisia koululaitos ja isänmaalliset kansalaisjärjestöt halusivat kasvattaa.” Kuolemaa uhmaten hän asetti periaatteensa, ideologisen kamppailun ja julkisen toimintansa perheen edelle. ”Vain Pekurisen periaate oli väärä – häneltä puuttui valmius aseelliseen maanpuolustukseen, jonka olisi pitänyt itsestään selvästi kuulua tähän kokonaisuuteen.”

Kivimäki huomauttaa, että Pekurisen tapauksessa hämmennystä aiheutti myös hänen työläistaustansa ja muodollisen koulutuksensa puuttuminen. Aikansa pasifismin keulahahmojen, kirjailija Arvid Järnefeltin, matematiikan professori Felix Iversenin ja geodeetti Karl Nickulin akateemista pasifismia saatettiin kyllä ymmärtää – joskaan ei hyväksyä – ja luokitella se harmittomaksi oppineiden haihatteluksi. Mutta Pekurisen pasifismi oli proletaarista, ja siksi vaarallista.

Lapsuus ja nuoruus

Pekurinen syntyi Juvan suurpitäjässä Etelä-Savossa 29.8.1905 seitsenlapsisen torppariperheen toiseksi vanhimmaksi pojaksi. Lapsena hänen kerrotaan olleen vilkas ja leikinhaluinen ja saaneen helposti kontakteja kaikenikäisiin ihmisiin. Seuranhakuisen isän, ja vilkkaitten lasten vuoksi hänen kotitalonsa oli kylän kohtauspaikkoja, jossa oli aina naapurin lapsia ja muita vierailta kyläilemässä.

Pasifistisen vakaumuksensa Pekurinen sai kirjoja, erityisesti Raamattua, Leo Tolstoita ja Arvid Järnefeltiä lukemalla. Hän oli paitsi pasifisti, myös vakaumuksellinen kristitty, harras tupakkamies ja alkoholin suhteen täysraitis. Lääkärintarkastuksessa hän kertoi olleensa nuoruudessaan usein kiivasluonteinen, mutta pyrkineensä voittamaan sen itsekasvatuksen avulla.

Kouluja hän ei kansakoulua enempää käynyt, vaikka sen päästötodistus olikin erinomainen. Lukemista hän harrasti läpi koko elämänsä, ja suoritti vapaa-ajallaan opintoja Helsingin Työväenopistossa. Hän liittyi Sosialidemoraattiseen puolueeseen, raittiusyhdistys Rientoon ja kuljetustyöläisten ammattiosastoon. Vuonna 1936 hän esiintyy Suomen Rauhanliiton hallituksen kokouskuvassa. Astetta radikaalimman Suomen Antimilitaristisen Liitoon johtokuntaan hänet valittiin 22-vuotiaana, ja puheenjohtajaksi kahta vuotta myöhemmin. Samoihin aikoihin hän erosi kirkosta, koska katsoi kirkon toimivan epäkristillisesti tukiessaan armeijaa.

Kahden vuoden vankeus ja Albert Einsteinin vetoomus Pekurisen puolesta

Poliisi toimitti Pekurisen Helsingin kutsuntatoimistolle 15.11.1929, jossa hän kieltäytyi asepalveluksesta ja myös lääkärintarkastuksesta. Seuraavien päivien sisällä hänet pakotettiin kolmesti lääkärintarkastukseen ja yhteen mielentilatutkimukseen, jonka jälkeen hänet määrättiin palvelukseen Helsingin Santahaminassa sijaitsevaan Kustaanmiekkaan työvelvollisten kurinpitokomppaniaan. Kustaanmiekassa hänelle yritettiin väkivalloin pukea sotilasvaatteita. Tarvittiin kolme kersanttia ja kaksi tuntia, ennen kuin hänelle saatiin sotilasvaatteet päälle. Tämän jälkeen Pekurinen käveli ulommaksi, ja riisui ne päältään. Samalla hän myös ryhtyvänsä nälkälakkoon, kunnes saisi oikeuden käyttää siviilivaatteita. Pekurinen suljettiin arestiin, jossa hän oli viikon ilman takkia, vain sotilashousut ja kengät jaloissaan.

Viiden vuorokauden kuluttua asia vuoti julkisuuteen, ja Suomen Sosiaalidemokraatti -lehden etusivulla oli seuraavanlainen kolmivaiheinen otsikko: ”Huomiotaherättävä asevelvollisuudesta kieltäytymistapaus. Rauhanaatteellisen vakaumuksen omaava henkilö jo viidettä vuorokautta nälkälakossa. Käytetty hullujenhuoneessa ja rangaistuskomppaniassa ja istuu nyt päävartiossa.” Jouluaattona hän sai lopulta luvan käyttää siviilivaatteita ja lopetti nälkälakkonsa. Aresti kuitenkin jatkui vuoden loppuun, jonka jälkeen hänet tuomittiin nejäksi kuukaudeksi vankilaan.

Pekurisen tapauksestaan käytiin laajaa kirjeenvaihtoa. Suomen puolustusministeri sai professori Albert Einsteinin ja kirjailija H. G. Wellsin ja Henri Barbussen allekirjoittaman vetoomuksen, jossa huomautettiin muun muassa että ”Ottamalla huomioon, että sekä Teidän että meidän maamme ovat hyväksyneet Pariisin sopimuksen, me ajattelemme, että on oleva mieluisa tehtävä vapauttaa henkilö, jonka ainoa rikos on hänen uskollisuutensa rauhanperiaatteillensa.” Einsteininin allekirjoittamia kirjeitä tuli vielä kaksi lisää. Jäkimäisessä sanotaan muun muassa että ”moraalin ja kohtuuden kannalta on vaadittava, että sodankieltäjiä käytetään vain sellaiseen työhön, mikä ei ole missään tekemisissä sotalaitoksen kanssa.”

Toisen kirjelmän allekirjoittajina olivat muun muassa Saksan kamarioikeuden puheenjohtaja A. Freymuth, professori Theodor Lessing, kirkkoherra E. Thraswelt: ”Me näemme Arndt Pekurisessa uranuurtajan kansojenvälisen rauhan aikaansaamisessa ja me kunnioitamme hänen korkeaa siveellistä vakaumustansa. Pitäisimme toivottavana, että sellaisia miehiä ei tuomittaisi vankeuteen, jotka omantunnonsyistä eivät saata suorittaa sotapalvelusta, ja me uskomme, että Te, Herra Ministeri, teette palveluksen maallenne vapauttaessanne Arndt Pekurisen.”

Näinkin korkean tason kansainvälisestä sympatiasta ei kuitenkaan ollut välitöntä hyötyä Pekuriselle. Ilmajoella suorittamansa vankilatuomion jälkeen, syyskuussa 1930, hänet ryöstettiin vanginvartijaltaan, pahoinpideltiin yhdeksän miehen voimin, ja vietiin kädet sidottuna ja kaulasta roikkuvien kylttien kanssa Seinäjoen rautatieasemalle julkisesti nöyryytettäväksi.

Pekurista oli siis painostettu, solvattu, kuulusteltu ja käsitelty väkivaltaisesti. Hän oli ollut nälkälakossa, hänet oli pakotettu toistuviin lääkärintarkastuksiin, käytetty mielisairaalassa, suljettu kahdeksi viikoksi arestiin ja yli kahdeksi vuodeksi vankilaan. Tämän jälkeen hän oli vielä saanut tuta, mitä oli Lapuan laki.

Lex Pekurinen ja sota

Pekurisen kolme perättäistä vankilatuomiota, niiden synnyttämä keskustelu lehdistössä ja kansainvälinen painostus johtivat lopulta siihen, että 14.4.1931 eduskunnassa hyväksyttiin laki niille asevelvollisille, joita omantunnon syyt estävät suorittamasta sotapalvelusta. Käytännössä tämä tarkoitti Pekurisen vaatimusten hyväksymistä ja siviilipalveluksen syntyä.

Pekurinen vapautettiin vankilasta (täysin palvelleena II luokan työvelvollisena) kuitenkin vasta seuraavan vuoden tammikuussa. Tämän jälkeen hän sai elää kahdeksan vuotta rauhassa. Kesäisin hän työskenteli talonmiehenä ja talvisin autonkuljettajana. Hän tapasi Aleksandran, he menivät naimisiin ja saivat kaksi lasta, Säteen ja Juhanin.

Talvisota alkoi 31.11.1939. Koska Pekurisen aikaansaama laki ei ollut voimassa sodan aikansa, hänet määrättiin jälleen palvelukseen, ja hän kieltäytyi. Pekurinen tuomittiin nyt jo neljännen kerran vankilaan. Hänet vapautettiin hyvän käytöksen perusteella lokakuussa 1941, mutta koska jatkosota oli jo alkanut, vietiin hänet Helsingin suojeluskuntapiirin esikuntaan, ja sieltä edelleen rintamalle, jossa hänet teloitettiin.

Viimeiseksi jääneessään puolustuspuheessa Pekurinen kirjoitti seuraavasti: “Olen historian, yhteiskuntaopin ja kansantaloustieteellisten opintojen kautta havainnut sodan tarkoituksettomuuden, turmiollisuuden ja kulttuuria hävittävän luonteen. Olen tutustunut sodan sisäiseen luonteeseen huomaten sen eläimellisen raa’aksi ja korkeampia elämänarvoja loukkaavaksi. Olen tutustunut monien sotilasasiantuntijoiden esittämiin kuvauksiin tulevaisuuden sodankäynnistä lentohyökkäyksineen, myrkkykaasuineen sekä palo- ja räjähdyspommeineen, joilla sotilaiden on tuhottava ns. “vihollisen” kaupunkeja ja keskuksia, niiden siviiliväestö, suojattomat vanhukset, naiset, lapset ja sairaat. Tällaiseen sodankäyntiin ja sen tukemiseen muodossa taikka toisessa ei mielestäni ihminen voi osallistua.”

Pekurisen tapaus vaipui vuosikymmeniksi unohduksiin, kunnes Erno Paasilinna nosti sen esille kirjoittamalla hänestä 90-luvun lopussa kirjan nimeltä Rohkeus – Arndt Pekurisen elämä ja teloitus. Vuonna 2001 Seppo Parkkinen kirjoitti Pekurisesta näytelmän Sodankieltäjä, ja vuodesta 2005 lähtien Lapinjärvellä sijaitsevassa siviilipalveluskeskuksessa on säännöllisesti esitetty Pekurista käsittelevää luentonäytelmää. Vuonna 2005 Helsingin Pasilassa, Rauhanaseman vieressä sijaitseva puisto nimettiin Arndt Pekurisen puistoksi.

TIMO VIRTALA

Tämä kirjoitus on julkaistu ensimmäisenä Rauhan Puolesta -lehdessä ja tullaan julkaisemaan Like-kustantamolle tulevassa Kertomuksia Rohkeudesta -kirjassa. Yläkuva on Erno Paasilinnan kirjasta Rohkeus, ja siinä on Arndt Pekurisen perhekuva kesältä 1939.

Kertomuksia Rohkeudesta Facebookissa.
Arndt Pekurinen Facebookissa.

Mitä voimme oppia Martin Luther King Jr:lta?

Mitä voimme oppia Martin Luther King Jr:lta?

Kertomuksia rohkeudesta -ohjelman vieraana baptistipappi Jani Edström ja aiheena baptistipappi Martin Luther King Jr. Kuka oli Martin Luther King Jr, mitkä olivat hänen vaikutteensa ja vaikutuksensa, ja mitä voimme oppia häneltä etsiessämme ratkaisua nykypäivän ongelmiin?

Jos haluat rauhaa, valmistele rauhaa

Jos haluat rauhaa, valmistele rauhaa

Laitoin eilisen postaukseni tragedioiden muistamisesta myös Uuden Suomen Puheenvuoro-palstalle, jossa siihen kommentoi Heikki Polojärvi toteamalla mm. latinaksi, että jos haluamme rauhaa, meidän tulee valmistautua sotaan. Tässä vastaukseni: Kiitos Heikki asiallisesta kommentista. Siinä on paljon asioita joista olen kanssasi samaa mieltä: on tärkeää muistaa toisen maailmansodan 

Tragedioiden muistamisesta

Tragedioiden muistamisesta

lyhty

Joensuussa samaan aikaan Loviisan Rauhanfoorumin kanssa kokoontunut rauhanakatemia keskusteli viikonlopun aikana rauhankasvatuksesta ja sodasta annettavasta kuvasta kouluopetuksessa. Keskustelussa nostettiin esille, että Suomen Latu ja Talvisotayhdistys ry aikovat marraskuussa muistella talvisodan syttymistä hiihtämällä. Koululiikuntaliitto (KLL) on yksi hankkeen yhteistyökumppaneista ja puhemies Eero Heinäluoma lupautunut sen suojelijaksi.

Rauhanakatemian keskustelijat ehdottavat, että sotien syttymisen muistamisen sijaan meidän tulisi juhlistaa maassamme 70 vuotta jatkunutta rauhantilaa. Muun muassa puhemies Heinäluomalle osoittamassaan kirjeessään he huomauttavat, että “Tämänhetkisessä suorastaan pelottavassa kansainvälisessä tilanteessa tarvitaan mieluummin rauhan juhlimista kuin sotien muistelemista.” Positiivisempi kampanjateema olisi heidän mukaansa “esimerkiksi suomalaisten suururakka sotien jälkeisessä jälleenrakennuksessa ja hyvinvointivaltion luomisessa.” Tämä “rohkaisisi nuoria rakentavaan yhteistoimintaan ja suuntaisi katseet eteenpäin, myönteisiin tavoitteisiin ja rauhaan.”

Näihin perusteluihin on helppo yhtyä. Tästä huolimatta on vaikea uskoa, että Suomen Latu ja Talvisotayhdistys ry tulisivat hankkeensa teemaa muuttamaan (varsinkaan kun kirje ei ollut edes suunnattu heille), eivätkä Koululiikuntaliitto ja Heinäluoma voi hankkeesta vetäytyä siihen jo kerran lupauduttuaan.

Muiden yhdisten hankkeiden vastustamisen sijaan meidän rauhanaktivistien tulisi kunnostautua omien rauhanhiihtojen ja rauhanjuoksujen järjestämisessä. Liputtakaamme rauhantekijöille, ja juhlikaamme 70-vuotiasta rauhaamme, se on erinomainen idea! En epäile hetkeäkään, etteikö sellainen oikein järjestettynä ja hyvillä ideoilla höystettynä löytäisi rahoitusta ja saisi laajaa kannatusta. Reaktiivisuuden sijaan olkaamme proaktiivisia!

Viikonlopun yli intensiivisesti jatkunut Loviisan Rauhanfoorumi pitää alkuviikon taukoa, ja jatkuu taas keskiviikkona, Hiroshiman atomipommin pudottamisen muistamisen merkeissä. Mitä eroa sitten on talvisotahiihdolla ja Hiroshima-päivän kynttiläkulkueella?

Olen Talvisotayhdistyksen kanssa samaa mieltä siitä, ettei sotia tule unohtaa, vaan niiden syitä ja seurauksia tulee tutkia ja analysoida, ja niistä tulee ottaa opiksi. Mutta mielestäni oleellisinta toisessa maailmansodassa ei ole yhden kansakunnan sankaritarina, vaan ihmiskunnan historian suurin epäonnistuminen. Globaalisti ja euroopanlaajuisesti katsottuna asiathan menivät kutakuinkin niin pieleen kuin ne vain voivat mennä. Toisessa maailmansodassa kuoli enemmän ihmisiä kuin missään sodassa sitä ennen tai sen jälkeen. Arviot menehtyneiden määrästä vaihtelevat 50 miljoonan ja 70 miljoonan välillä.

Hiljentykäämme 6.8. ja 30.11. tämän surullisen tosiasian edessä. Muistakaamme tämän järjettömyyden vaatimia ihmisuhreja. Sitten käärikäämme hihat, ryhtykäämme toimiin ja rakentakaamme maailma, jossa mitään vastaavaa ei tapahdu. Panostakaamme kansainvälisiin instituutioihin, rauhankasvatukseen, rauhantutkimukseen, diplomatiaan ja väkivallattomuuden voiman testaamiseen, tutkimiseen ja kehittämiseen.

Kuva: Jouni Viitala