Baltian laulava vallankumous 1987-91, osa 2/2

Tämä kirjoitus on julkaistu ensimmäisenä Rauhan Puoelsta -lehden numerossa 6-2016.

Väkivallattomuuden voiman avulla on tehty vallankumouksia, itsenäistytty, puolustettu valtioita ja johdettu poliittisia yksiköitä. Sitä on käytetty menestyksekkäästi kansalaisaktivismissa, rauhanturvaamisessa ja oikeudenkäynneissä, ja sen avulla on löydetty ratkaisuja ristiriitatilanteisiin kansainvälisessä politiikassa ja arkipäiväisessä kanssakäymisessäkin. Kertomuksia rohkeudesta -kirjoitussarjassa kerrotaan historiallisten esimerkkien avulla, mistä väkivallattomuudessa on kysymys. Tämä on sarjan kahdeksas osa.

Latvian uudelleenitsenäis­tymisessä keskeistä roolia näytteli Helsinki-­86-­ryhmä, jonka kolme työläistä oli perustanut satamakaupunki Liepajassa heinäkuussa 1986. Ryhmä oli Latvian ensimmäinen avoimesti kommunismin vastainen organi­saatio ja ylipäätään ensimmäinen avoimesti organisoitu oppositio koko Neuvostoliitossa. Ryhmän nimi viittaa yhtäältä ryhmän perustamisvuoteen ja toisaalta Helsingin vuoden 1975 ETY-konferenssiin, jonka loppuasiakirjassa Neuvostoliitto oli sitoutunut sanan­vapauden toteuttamiseen.

Yhdessä ensimmäisistä kampan­joistaan ryhmä testasi Mihail Gorbatšovini sitoutumista glasnostiin ja Helsinki­-asiakirjan sopimukseen julistamalla aikovansa muistaa vuoden 1941 joukkokyyditysten uhreja julkisesti. Ryhmän johtajat pidätettiin ennen muistopäivää, mutta ryhmän seitsemän muuta jäsentä toteuttivat tilaisuuden pääkaupunki Riiassa sijaitsevan Vapauden muistomerkin luona. Tapahtumaa oli seuraamassa yli tuhat ihmistä, jotka osallistuivat kukkienlaskuun ja estivät tiiviissä ympyrässä seisten poliisin pääsyn keskeyttämään seremoniaa.

Baltian ketju

Helsinki-86-ryhmän suurin saavutus oli ympäri Baltiaa levinneiden ”kalenterimielenosoitusten” aloittaminen. Nämä protestit nostivat esille tärkeitä päivämääriä maiden historiasta. Kalenterimielenosoitukset huipentuivat 23. elokuuta vuonna 1989, kun kello seitsemältä iltapäivällä noin kaksi miljoonaa ihmistä otti toisiaan kädestä kiinni ja muodosti ihmiskunnan historian pisimmän, yli 600 kilometriä pitkän ihmisketjun Tallinnasta Riian kautta Vilnaan.

Tuona päivänä tuli kuluneeksi 50 vuotta siitä, kun Saksa ja Neuvostoliitto solmivat Molotov–Ribbentrop-sopimuksen ja sen salaisen lisäpöytäkirjan, jossa Eurooppa jaettiin kahtia natsi-Saksan ja Neuvostoliiton etupiireihin. Toiseen maailmansotaan johtaneen lisäpöytäkirjan olemassaolo oli yksi niistä lukuisista historiallisista tapahtumista, joista keskusteleminen oli ollut Neuvostoliiton miehittämässä Baltiassa vakava rikos jo viidenkymmenen vuoden ajan.

Baltian ketjun tarkoituksena oli muistuttaa tästä historiallisesta epäoikeudenmukaisuudesta, tuoda julki itsenäistymispyrkimys ja syventää Baltian maiden keskinäistä luottamusta ja solidaarisuutta. Ihmiset seisoivat paikallaan parikymmentä minuuttia. Samana päivänä julkistettiin maailmalle Viron, Latvian ja Liettuan yhteisvetoomus, jossa muistutettiin maiden halusta vapaasti päättää omista asioistaan.

Liettua julistautuu itsenäiseksi

Neuvostoliiton viranomaisten ensireaktio tapahtumiin oli siinä määrin tyly ja uhkaileva, että Baltian aktivistit lähettivät YK:n pääsihteerille kirjelmän, jossa he pyysivät kansainvälistä komissiota tarkkailemaan tilannetta. Yhdysvallat ja Länsi-Saksa vetosivat Neuvostoliittoon, että se ei käyttäisi väkivaltaa vaan antaisi reformien tapahtua rauhanomaisesti. NL:n sävy muuttuikin sovittelevammaksi, ja lopulta Neuvostoliitossakin myönnettiin lisäpöytäkirjan olemassaolo. Joulupäivänä 1989 se jo julistettiin juridisesti pätemättömäksi.

Edellä mainitusta huolimatta, ja vaikka Baltian ketju herättikin lännessä paljon huomiota ja sympatiaa, lännen tuki balteille oli tässä vaiheessa hyvin maltillista. Maailman huomio ja Yhdysvaltojen intressit olivat Saksojen yhdistymisessä, Neuvostoliiton joukkojen vetämisessä Visegrád-ryhmän maista eli Puolasta, Tšekkoslovakiasta ja Unkarista, ja Varsovan liiton hajoamisessa.

Kun Liettua uskaltautui 11.3.1990 julistautumaan ensimmäisenä Neuvostoliiton osavaltioista itsenäiseksi, Yhdysvaltain tuolloinen presidentti George H. W. Bush koki omien muistiinpanojensa mukaan, että ”Liettuan tilanne varjosti mitä hyvänsä ratkaisua Saksan kysymyksessä ja vaaransi kesäkuun huipputapaamisen”. Syyskuun 13. päivänä 1990 Neuvostoliitto ja Saksa allekirjoittivat sopimuksen hyvistä naapurisuhteista, kumppanuudesta ja yhteistyöstä. Sopimuksessa mainittiin, että Euroopan senhetkiset rajat ovat muuttumattomat.

Suomi tuki Viroa salaa

Virallinen Suomi oli samoilla linjoilla. Julkisuudessa Suomen valtio ei antanut Viron itsenäisyyspyrkimyksille poliittista tukea, vaan päinvastoin varoitti Viroa etenemästä liian nopeasti. Syy tälle linjaukselle oli ennen kaikkea Suomen turvallisuus, joka katsottiin turvattavan parhaiten pitämällä yllä hyviä suhteita Moskovaan. Toinen syy Suomen pidättyväiselle linjalle oli muuallakin lännessä tuttu ”gorbamania”. Gorbatšovista pidettiin, eikä hänen uudistuksiaan ja niiden jatkumista haluttu vaarantaa keikuttamalla venettä.

Samaan aikaan Suomen valtio tuki Viroa kulissien takana hyvinkin runsaskätisesti. Asiasta väitöskirjan tehneen historiantutkija Heikki Rausmaan mukaan Viro sai vuosina 1988–91 Suomelta apua oman valtionsa rakennustyöhön enemmän kuin mistään muualta. Suomesta annettiin koulutusta, asiantuntija-apua ja työharjoittelua hallintovirkamiehille, liike-elämän edustajille ja nuorille. Viroon lähetettiin materiaaliapua traktoreista konttorikoneisiin, matkustamista helpotettiin ja kulttuuriyhteistyötä tiivistettiin. Tuglas-seura Helsingissä toimi Viron epävirallisena edustustona. Seura avusti useita tuhansia virolaisia tarjoamalla ilmaista majoitusta sekä maksamalla matka-avustuksia ja päivärahoja, ja esimerkiksi Viron paikallishallinnon uudistusta tuettiin Suomen kunta- ja kaupunkiliiton kautta.

Rohkeat rekisteröityjät

Historiankirjoittajat toteavat usein ja aiheellisesti, että ongelmana historian tulkitsemisessa helposti on se, että tarkastelemme tapahtumia nykyhetken ahtaasta tarkasteluaukosta. Tietäessämme lopputuloksen – tässä tapauksessa Baltian maiden itsenäistymisen – meidän on helppo poimia historiasta ne askeleet, jotka johtivat kyseiseen lopputulokseen, ja nähdä tapahtumat pitkänä ja määrätietoisena prosessina. Meiltä jää helposti näkemättä, kuinka suuressa epävarmuudessa tuolloin valintoja tehneet ihmiset todella elivät.

Virolaisten alkaessa rekisteröidä ja rekisteröityä uuden hallintoelimen, kongressin, valintaa varten heidän käsityksensä siitä, mihin heidän aloittamansa prosessi tulee johtamaan, on täytynyt olla hyvin hämärä. Työ eteni aluksi hyvin hitaasti. Kansan suussa rekisteröintilippuja kutsuttiin menolipuiksi Siperiaan. Mutta mitä useampi rekisteröityi, sitä useampi tulkitsi tilanteen turvalliseksi, niin että vuoden 1990 alussa kutakuinkin jokainen Viron aikuisväestöstä oli rekisteröitynyt. Helmikuussa maalle äänestettiin kongressi, jolla oli kyllä arvovaltaa, mutta muun vallan kanssa oli vähän niin ja näin. Kongressilla ei ollut sen enempää rahaa, armeijaa, poliisia kuin Moskovan hyväksyntääkään.

Maaliskuussa oli vuorossa jo olemassa olevan hallintoelimen, korkeimman neuvoston, vaalit, jotka kansanrintama voitti. Se julisti Neuvostoliiton valtiovallan Virossa laittomaksi, otti käyttöön Viron tasavalta -nimityksen, vanhan valtionvaakunan, trikolorilipun ja kansallislaulun ja lopulta, nähdessään vanhoillisten vallankaappauksen tapahtuessa tilaisuutensa tulleen, julisti maansa itsenäiseksi 20.8.1991.

Neuvostoliiton hajoamisen syy vai seuraus?

Tapahtuiko tämä kaikki koska Neuvostoliitto hajosi, vai hajosiko Neuvostoliitto koska tämä kaikki tapahtui? Tuona aikana Suomen presidenttinä toiminut Mauno Koivisto vastaisi ensimmäiseen kysymykseen kyllä. Keväällä 2009 hän totesi Kouvola Sanomien haastattelussa, että ”Viro oli yksi niitä maita, jotka saivat itsenäisyytensä, kun Neuvostoliitto hajosi, eikä Virolla ollut siinä hajoamisessa mitään osuutta”.

Asiaa tutkinut Janis Kent Cakars on eri mieltä. Kirjoituksessaan ”Lessons from Latvia” hän huomauttaa, että Baltian maat saavuttivat itsenäistymisensä – mukaan lukien Neuvostoliiton tunnustamisen itsenäisyydelleen – kolmea kuukautta ennen Neuvostoliiton romahdusta. Kyse oli siis yhdestä Neuvostoliiton romahtamisen syistä eikä sen seurauksesta. Cakarsin mukaan Latvia – enkä näe mitään syytä miksi sama ei pätisi Viron kohdalla – saavutti vapautensa ”huomattavan sitkeällä ja taitavalla väkivallattomien taktiikoiden toimeenpanolla”.

Cakars ei kuitenkaan vedä mutkia suoriksi ja väitä, että baltit voittivat itsenäisyyden ja tuhosivat Neuvostoliiton vain lauluja laulamalla. Syyt näin massiiviseen poliittiseen järistykseen ovat paljon monimutkaisemmat. Mutta yhtä lailla yksinkertaistava on väite, että Neuvostoliitto vain hajosi omaan mahdottomuuteensa. Neuvostojärjestelmällä oli syviä poliittisia, sosiaalisia ja taloudellisia ongelmia, mutta siitä huolimatta: hallitukset eivät vain tuhoudu. ”Jokaisen hallituksen ensimmäinen tehtävä on pysyä vallassa, ja Neuvostoliiton johdolla oli yhä tähän huomattavat resurssit”, toteaa Cakars.

Baltit olivat aktiivisia ja rohkeita ja heillä riitti mielikuvitusta. Vuosina 1987–91 Baltiassa järjestettiin teatraalisia hautajaisia Leninille ja kommunismille, kieltäydyttiin asevelvollisuuden suorittamisesta, perustettiin historiaseuroja, järjestettiin salaisia keittiösessioita, kirjoitettiin ja julkaistiin neuvostojärjestelmää kritisoivia lehtikirjoituksia, lähetettiin kirjeitä Moskovan päättäjille, nostettiin kiellettyjä lippuja salkoihin, vietettiin kansallispäivää ja, ennen kaikkea, järjestettiin kymmenien, toisinaan satojen tuhansien ihmisten laulutapahtumia ja mielenosoituksia. Neuvostoliitto ei hajonnut omaan tehottomuuteensa, huomauttaa Cakars, vaan sen hajottivat ne ihmiset, jotka halusivat sen hajottaa.

Timo Virtala

Kuva: Kusurija / Wikipedia CC BY-SA 3.0

Lähteet:

Alenius, Kari
: Viron, Latvian ja Liettuan historia. Atena Kustannus Oy 2000.

Arujärv, Evi
: The Estonian Song Festival: A Chameleon Strategy.
http://www.estinst.ee/publications/estonianculture/I_MMIV/arujarv.html

Cakars, Janis Kent: Lessons from Latvia. Nonviolent Activist – The Magazine of the War Resisters League. March-April 2002.

Rausmaa, Heikki: Suomen tuki Viron itsenäistymiselle 1988–1991: ei sanoin, vaan teoin. Esitelmä.
http://lastukirjastot.fi/111720/fi/events/suomen-tuki-viron-itsenaistymiselle-1988-1991-ei-sanoin-vaan-teoin

Savisaar, Edgar: Viron vaaran vuodet. Tammi 2005.

Smidchens, Guntis: The Power of Song: Nonviolent National Culture in the Baltic Singing Revolution. University of Washington Press 2014.

Zetterberg, Seppo
: Viron historia. SKS 2007.

Baltian laulava vallankumous 1987-91, osa 1/2

Tämä kirjoitus on julkaistu ensimmäisenä Rauhan Puolesta -lehdessä 5/2016 ja tullaan julkaisemaan ensi vuonna ilmestyvässä, Liken kustantamassa Kertomuksia Rohkeudesta -kirjassa.

Mikäli haluamme laittaa viime vuosisadan väkivallattomat kampanjat tärkeysjärjestykseen, vuoden 1989 vallankumoukset, eli Itä-Euroopan siirtyminen monipuoluejärjestelmään vuosina 1989-1991 ja Neuvostoliiton hajoaminen jouluna 1991, ansaitsevat ehdottomasti paikkansa listan kärkipäässä. Näinä vuosina järjestettiin ensimmäistä kertaa vuosikymmeniin parlamenttivaalit paitsi kaikissa Itä-Euroopan itsenäisissä, myös Neuvostoliittoon tai Jugoslaviaan aiemmin kuuluneissa valtioissa. Gorbatšovin uudistuksilla, Tšernobylin ydinvoimalaonnettomuudella, kilpavarustelulla, neuvostojärjestelmän taloudellisella ja moraalisella konkurssilla, jopa Suomen televisiolla oli kaikilla roolinsa muutoksen aikaansaamisessa. Mutta aivan liian vähälle huomiolle ovat jääneet muutosta henkensä uhalla ja väkivallattomin keinoin vaatineet kansalaiset.

Tapahtumien kulku, demokratian toteutumisen ja väkivallattomuudessa pysymisen aste vaihtelivat maittain. Jugoslaviassa vanhojen valtarakenteiden hajoaminen johti nationalistis-ekspansiiviseen uhoon ja 140 000 ihmisuhria vaatineeseen hajoamissotaan. Romaniassa Ceaușescun diktatuuri kaadettiin aseellisesti, kun taas esimerkiksi Baltian ketju, Leipzigkin maanantaimielenosoitukset ja Tšekkoslovakian samettivallankumous olivat kouluesimerkkejä onnistuneista väkivallattomista kampanjoista. Nämä ihmiset osoittivat, kuinka pitkälle rohkeudella, aktiivisuudella, strategisella suunnittelulla ja periksi antamattomuudella voi päästä. Mielikuvitusta ja huumoria unohtamatta.

Viron lauluperinne

Viron ensimmäiset kansalliset laulujuhlat, üldlaulupidu, järjestettiin Tartossa vuonna 1869. Siitä lähtien tuhannet virolaiset ovat kokoontuneet laulamaan suunnilleen viiden vuoden välein niin Venäjän tsaarinvallan, itsenäisyyden alkuvuosien, neuvostomiehityksen kuin uudenkin itsenäisyyden aikana.

Yhtäältä voimaannuttavana, toisaalta osallistujia jakavana kysymyksenä on alusta asti ollut, millä kielellä ja kenen ideologian nimissä lauluja lauletaan. Ensimmäisen laulujuhlan kunniaksi kaupunki oli koristeltu Venäjän imperiumin lipuin, mutta iso osa lauluista – kuten myös tapahtuman pääjärjestäjä ja koko laulujuhlien konsepti – olivat tulleet Saksasta, kun taas osallistujat olivat pukeutuneet Viron kansallispukuihin ja tunsivat epäilemättä suurinta yhteenkuluvaisuuden tunnetta laulaessaan tapahtuman kahta vironkielistä laulua.

Tapahtuman suosio, virolaisten rooli järjestelyissä ja vironkielisen laulurepertuaarin määrä nousi tapahtuma tapahtumalta. Toisaalta lähes kaikki 1800-luvun laulujuhlat olivat omistettuja Venäjän tsaareille. Vuonna 1910 järjestetyissä seitsemänsissä laulujuhlissa poliisit seisoivat siviiliasuisena laulajien joukossa ja tervehtivät tsaarin hymniä äänekkäin hurraa-huudoin. Vuosien 1923, 1928, 1933 ja 1938 festivaaleja saatiin juhlia itsenäisenä kansakuntana, mutta vuonna 1947 maa oli sekä raunioina että miehitettynä. Järjestäjäorganisaationa toimi Kansankomissaarien neuvosto ja Viron kommunistipuolue, ja laulujen aiheina olivat Neuvostoliiton yhtenäisyys ja kommunismiin sitoutuminen. Gustav Ernesaksin säveltämä, Lydia Koidulan runo ”Mu isamaa on minu arm” lipsahti kuitenkin sensuurin läpi, niin että yllättäen 25 000 ihmistä lauloi ylistyslaulua isänmaalleen. Laulusta tuli hetkessä Viron epävirallinen itsenäisyyslaulu neuvostomiehityksen aikana. Sitä on laulettu laulujuhlilla joka kerta siitä lähtien. ”Laulujuhlissa kyse ei ole pelkästään siitä, että saadaan kuulla parhaat laulumme. Se oli, ja yhä on, ensisijaisesti mahdollisuus kokea olevamme virolaisia,” kertoo The Singing Revolution -dokumenttielokuvan haastattelema kapellimestari Venno Laul.

Vuonna 1969 juhlittiin laulujuhlien satavuotisjuhlaa. Viron kansallispukujen pitäminen oli kielletty, ja Mu isamaa -laulu loisti ohjelmistossa poissaolollaan. Kaksipäiväisen venäjänkielisen laulujuhlien lopussa esitettiin 3-4 vironkielistä laulua, jonka jälkeen kuorot kieltäytyivät poistumasta lavalta. Yleisö vaati Mu isamaa on minu arm -laulun laulamista. Järjestäjät käskivät torvisoittokunnan johdatella tunnelma muualle, mutta siinä ei onnistuttu, vaan yleisö alkoi laulamaan Mu isamaa on minu arm -laulua ilman kapellimestaria, uudestaan ja uudestaan. Lopulta järjestäjät katsoivat parhaaksi päästää Gustav Ernsaks lavalle johtamaan laulua. Laulavaan vallankumoukseen osallistuneen, nykyisin Viron parlamentin eli Riigikogun jäsen Artur Talvikin mukaan laulujuhlien päätarkoitukseksi muodostui ”kokoontua kansakuntana yhteen, ja laulaa tämä yksi, kielletty laulu.”

Uudelleenitsenäistymisen alkutahdit

Vuonna 1985 Neuvostoliiton pääsihteeriksi nousseen Mihail Gorbatšovin lanseeraamien glasnostin (avoimuus) ja perestroikan (uudistukset) rohkaisemina Viroon perustettiin historiaseuroja, joiden tehtävänä oli kansakunnan historiallisen tiedon palauttaminen. Keväällä 1987 uskaltauduttiin osoittaa mieltä Koillis-Viroon suunnitellun fosforiittikaivoksen perustamista vastaan. Ympäristökysymykset eivät olleet itä-länsi -vastakkainasettelun keskiössä, joten epäpoliittisuudessaan kaivos oli turvallinen vastustamisen kohde. Protestien järjestäjät laskelmoivat, että Glasnost-puheiden takia protestin väkivaltainen tukahduttaminen olisi ollut noloa. Taktiikka toimi, ja avolouhossuunnitelmat peruttiin.

Onnistuminen rohkaisi aktivisteja menemään pidemmälle. Elokuun 23. päivänä, natsi-Saksan ja Neuvostoliiton välisen Molotov-Ribbentrop sopimuksen vuosipäivänä, tuhansia ihmisiä kokoontui Tallinnan vanhankaupungin edustalla sijaitsevaan Hirve-puistoon. Poliisi sulki äänentoistojärjestelmät, mutta antoi tilaisuuden jatkua. Paperitötteröitä megafoneinaan käyttäen puhujat kritisoivat muun muassa sitä, että stalinismin vainojen toteuttajat olivat yhä tuomitsematta ja saivat nauttia valtion eläkettä. Hirve-puiston mielenosoitus oli ensimmäinen kerta lähes viiteenkymmeneen vuoteen, kun kukaan oli kritisoinut julkisesti neuvostomiehitystä joutumatta vastuuseen.

Syyskuussa laajempaa taloudellista itsehallintoa ehdotettiin jo sanomalehdessä, ja lokakuussa Võrussa järjestettiin mielenosoitus, jossa muisteltiin vuosien 1918-20 itsenäisyyssodassa kaatuneita. Yhteenotolta poliisin kanssa ei vältytty. Seuraavaan mielenosoitukseen – Tarton rauhansopimuksen 68-vuotisjuhliin seuraavan vuoden alussa – poliisi tulikin paikalle jo mellakkavarusteissa ja koirien kanssa. Tämä ei kuitenkaan estänyt tulevia mielenosoituksia eikä mediassa ilmaistuja, yhä radikaalimmat muodot saavia muutosvaatimuksia ja perestroikan tuki-ilmaisuja.

Huhtikuussa 1988 lähes kymmenentuhatta ihmistä kokoontui yliopistokaupunki Tarttoon juhlimaan Viron historiaa ja kulttuuria. Sini-musta-valko -trikolorin esittämiskielto kierrettiin laittamalla esille kolme erillistä lippua: sininen, musta ja valkoinen vierekkäin. Ihmiset kantoivat tulisoihtuja ja pitivät päässään ylioppilaslakkeja. Tapahtuma oli menestys. Seuraavien kuukausien aikana sana levisi, ja yhä useampi sai rohkeutta osallistua. Toukokuussa trikolori liehui Tartossa jo vapaana vielä edellistäkin suuremmassa musiikkitapahtumassa.

Keväällä 1988 kokoontui myös Baltian kansanrintamien kokous, jossa rauhanomainen, vuoropuheluun perustuva kehitys onnistuttiin kirjaamaan keskeiseksi periaatteeksi. Asiasta ei päätetty yksimielisesti, vaan toiset uskoivat, ettei itsenäistyminen olisi mahdollista ilman verenvuodatusta. Se, mikä oli yksille dialogia, oli toisille miehitysvallan kumartamista.

Laulun voima

Kesäkuussa 1988 Tallinnan Raatihuoneen tori oli täynnä konserttiin kerääntyneitä nuoria. Yön laskeuduttua ja konserttiajan päätyttyä joku esiintyjistä ehdotti, että koko porukka siirtyisi Tallinnan laulujuhlien pitopaikalle jatkamaan laulamista. Näin tehtiin. Kiellettyjen kansallislaulujen ja niiden rock-sovitusten jälkeen väkijoukko siirtyi laulamaan lastenlauluja, perinteisiä lauluja ja uusimpia hittejä. Useita bändejä esiintyi. Moottoripyöräilijä ajoi ympäri aluetta Viron lippu liehuen. Tämä rohkaisi muitakin, ja vuosikymmeniä piilossa olleita lippuja alkoi heilua eri puolilla yleisöä, ja sellainen vedettiin kaikkien hurratessa myös esiintymislavan salkoon. Tätä spontaania laulujuhlintaa jatkettiin seuraavana iltana, ja taas seuraavana, lähes viikon ajan.

Poliittinen paine kasvoi, ja Viron kommunistisen puolueen ensimmäinen sihteeri vaihdettiin maltillisempaan. Seuraavana päivänä Laulujuhlakentällä tätä käännettä oli juhlistamassa 150 000 ihmistä. Syyskuussa Laulujuhlakentällä järjestettiin Kansanrintaman kokous ja laulujuhla, joka keräsi arviolta 300 000 osallistujaa, eli lähes kolmasosan maan vironkielisestä väestöstä. Osa puheista oli radikaalimpia kuin järjestäjät olivat suunnitelleet, itsenäistymisvaatimus esitettiin nyt ensimmäisen kerran julkisesti. Mutta tärkeintä oli ihmispaljous, heidän päättäväisyytensä ja rohkeutensa. ”Tähän asti vallankumoukset ovat olleet hävittämistä, polttamista, tappamista ja vihaa, mutta me aloitimme vallankumouksemme hymyillä ja lauluilla,” summasi tunnelman paikalla ollut laulava vallankumous -termin keksijä, taiteilija Heinz Valk.

Itsenäisyyttä kannattavat jakautuivat kahteen leiriin. Yhtäältä itsenäisyyspuolueen kannattajiin, joiden mielestä kansainvälisen lain mukaan Viro on yhä itsenäinen ja neuvostomiehitys laiton, ja toisaalta kansanrintaman kannattajiin, joiden taktiikkana oli edetä silloisten struktuurien sisällä perestroikaa tukien. Kahden linjauksen välisistä erimielisyyksistä huolimatta virolaiset osallistuivat sankoin joukon kummankin järjestäjätahon tilaisuuksiin.

Osa kansasta vastusti itsenäistymissuunnitelmia. Neuvostoliiton venäläistämispolitiikan ansiosta 40% virossa asuvista oli venäjänkielisiä. Uudistuksia vastustavat perustivat Intern-liikkeen, joka keskeisimpinä huolena oli, että itsenäisyysliike tuo ristiriitoja ja ajaa neuvostoliittolaiset toisiaan vastaan. Tämä liike oli itsenäistymisliikettä yhtenäisempi.

Elokuun 16. päivä 1988 Neuvosto-Viron Korkein Neuvosto julistautui korkeimman lainsäädäntö-, toimeenpano- ja tuomiovallan haltijaksi alueellaan. Ajatus Neuvostotasavallan suvereeniudesta ei ollut tuulesta temmattu, vaan nojautui Neuvostoliiton perustuslakiin, jossa muotoiltiin kyseessä olevan ”suvereenien valtioiden liitto.” Nyt tätä suvereenisuutta vaadittiin – ensimmäistä kertaa Neuvostoliiton historiassa – toteutettavaksi käytännössä. Neuvostoliiton korkeimman neuvoston presidiumi mitätöi Viron julistuksen, ja virolainen delegaatio kutsuttiin Gorbatšovin puhutteluun. Viron Korkein Neuvosto jatkoi tästä huolimatta uudistuksiaan: Viron kieli julistettiin kansakunnan viralliseksi kieleksi ja Viron lippu Viron viralliseksi lipuksi.

Kirjassaan ”Viron vaaran vuodet” siirtymiskauden pääministeri Edgar Savisaar pitää elokuun suvereenisuusjulistusta jopa uudelleenitsenäistymispäivää (20.8.1991) merkittävimpänä, ainakin maailmanpoliittisesta näkökulmasta. Tuolloin yhtä kuudesosaa maapalloista hallinnut imperiumi alkoi murentua Viron johdolla, kun Neuvostoliiton liittotasavaltojen ja autonomisten alueiden suvereenisuusjulistusten paraati sai alkunsa.

TIMO VIRTALA

Arndt Pekurinen ja Suomen siviilipalveluslain synty 1931

Suomussalmen rintamalla teloitettiin 5.11.1941 autonkuljettaja Arndt Pekurinen, jonka mielestä ihmisen ampuminen oli aina ja kaikissa olosuhteissa väärin. Ennen teloitusta hänet oli tuomittu neljä kertaa vankilaan: ensin neljäksi, sitten kuudeksi, sitten yhdeksäksi ja lopulta, talvisodan sytyttyä kahdeksi vuodeksi. Syinä vankilatuomioihin oli, ettei hän ollut suostunut suorittamaan varusmiespalveluaan eikä osallistumaan sotaan.

“Olen kyllä valmis palvelemaan isänmaatani hyödyllisellä työllä,” Pekurinen kirjoitti puolustuspuheessaan kolmatta vankilatuomiota odotellessaan, “jos saan suorittaa sitä sotalaitoksesta erillään olevana siviilityönä. Olen valmis tällaista työtä suorittamaan paljon pitemmänkin ajan sotapalveluksen asemesta kuin mitä on palvelusaika sotaväessä.”

Pekurisein kieltäytymisen oli ennen kaikkea periaatteellista, mutta myös poliittista. Hän provosoi tietoisesti järjestelmää saadakseen aikaan lainmuutoksen. Jos hän olisi halunnut päästä vähemmällä, hän olisi voinut jättää julkiset esiintymisensä väliin ja vältellä siten poliisia. Pidätetyksi tultuaan hän olisi voinut vedota uskonnollisiin syihin ja välttyä siten rangaistukselta. Hän olisi voinut suorittaa palveluksensa aseettomana – toisen vankilatuomionsa jälkeen hänelle tarjottiin mahdollisuutta suorittaa palveluksensa myös siviilivaatteissa, joskin yhä armeijassa – mutta hän kieltäytyi myös tästä. Sodan aikana, henkensä säästääkseen, hän olisi voinut tarttua aseeseen edes muodon vuoksi. Mutta Pekurisen ja hänen taustajoukkojensa tavoitteena ei ollut päästä vähällä, vaan saattaa suomalaisia aseistakieltäytyjiä koskeva lainsäädäntö muiden pohjoismaiden tasolle.

”Aatteellinen vakaumukseni kieltää näin ollen minuakin missään muodossa palvelemasta sotalaitosta ja katson velvollisuudekseni täten toimia rauhanasian hyväksi. En näe toiminnassani mitään lainvastaista enkä rangaistusta ansaitsevaa. Suomenkin hallitus on kansainvälisellä sopimuksella julistanut sodan laittomuudeksi ja sitoutunut olemaan käyttämättä sitä kansallisen politiikan välikappaleena. Jos sota on julistettu laittomaksi, kuinka voitaisiin katsoa lainvastaiseksi toiminnaksi sitä, että kieltäytyy palvelemasta sotalaitosta.”

Artikkelissaan ‘Mies, armeija ja vastarinta’ Ville Kivimäki analysoi Pekurisen tapausta kriittisen mieshistorian valossa. Kivimäen mukaan Pekurinen oli kävelevä paradoksi, jollaista ei olisi pitänyt olla olemassakaan. ”Työteliäänä, raittiin ja tunnollisena perheenisänä, joka piti kiinni periaatteistaan horjumatta, hän oli itse asiassa aikansa ihannemies, jollaisia koululaitos ja isänmaalliset kansalaisjärjestöt halusivat kasvattaa.” Kuolemaa uhmaten hän asetti periaatteensa, ideologisen kamppailun ja julkisen toimintansa perheen edelle. ”Vain Pekurisen periaate oli väärä – häneltä puuttui valmius aseelliseen maanpuolustukseen, jonka olisi pitänyt itsestään selvästi kuulua tähän kokonaisuuteen.”

Kivimäki huomauttaa, että Pekurisen tapauksessa hämmennystä aiheutti myös hänen työläistaustansa ja muodollisen koulutuksensa puuttuminen. Aikansa pasifismin keulahahmojen, kirjailija Arvid Järnefeltin, matematiikan professori Felix Iversenin ja geodeetti Karl Nickulin akateemista pasifismia saatettiin kyllä ymmärtää – joskaan ei hyväksyä – ja luokitella se harmittomaksi oppineiden haihatteluksi. Mutta Pekurisen pasifismi oli proletaarista, ja siksi vaarallista.

Lapsuus ja nuoruus

Pekurinen syntyi Juvan suurpitäjässä Etelä-Savossa 29.8.1905 seitsenlapsisen torppariperheen toiseksi vanhimmaksi pojaksi. Lapsena hänen kerrotaan olleen vilkas ja leikinhaluinen ja saaneen helposti kontakteja kaikenikäisiin ihmisiin. Seuranhakuisen isän, ja vilkkaitten lasten vuoksi hänen kotitalonsa oli kylän kohtauspaikkoja, jossa oli aina naapurin lapsia ja muita vierailta kyläilemässä.

Pasifistisen vakaumuksensa Pekurinen sai kirjoja, erityisesti Raamattua, Leo Tolstoita ja Arvid Järnefeltiä lukemalla. Hän oli paitsi pasifisti, myös vakaumuksellinen kristitty, harras tupakkamies ja alkoholin suhteen täysraitis. Lääkärintarkastuksessa hän kertoi olleensa nuoruudessaan usein kiivasluonteinen, mutta pyrkineensä voittamaan sen itsekasvatuksen avulla.

Kouluja hän ei kansakoulua enempää käynyt, vaikka sen päästötodistus olikin erinomainen. Lukemista hän harrasti läpi koko elämänsä, ja suoritti vapaa-ajallaan opintoja Helsingin Työväenopistossa. Hän liittyi Sosialidemoraattiseen puolueeseen, raittiusyhdistys Rientoon ja kuljetustyöläisten ammattiosastoon. Vuonna 1936 hän esiintyy Suomen Rauhanliiton hallituksen kokouskuvassa. Astetta radikaalimman Suomen Antimilitaristisen Liitoon johtokuntaan hänet valittiin 22-vuotiaana, ja puheenjohtajaksi kahta vuotta myöhemmin. Samoihin aikoihin hän erosi kirkosta, koska katsoi kirkon toimivan epäkristillisesti tukiessaan armeijaa.

Kahden vuoden vankeus ja Albert Einsteinin vetoomus Pekurisen puolesta

Poliisi toimitti Pekurisen Helsingin kutsuntatoimistolle 15.11.1929, jossa hän kieltäytyi asepalveluksesta ja myös lääkärintarkastuksesta. Seuraavien päivien sisällä hänet pakotettiin kolmesti lääkärintarkastukseen ja yhteen mielentilatutkimukseen, jonka jälkeen hänet määrättiin palvelukseen Helsingin Santahaminassa sijaitsevaan Kustaanmiekkaan työvelvollisten kurinpitokomppaniaan. Kustaanmiekassa hänelle yritettiin väkivalloin pukea sotilasvaatteita. Tarvittiin kolme kersanttia ja kaksi tuntia, ennen kuin hänelle saatiin sotilasvaatteet päälle. Tämän jälkeen Pekurinen käveli ulommaksi, ja riisui ne päältään. Samalla hän myös ryhtyvänsä nälkälakkoon, kunnes saisi oikeuden käyttää siviilivaatteita. Pekurinen suljettiin arestiin, jossa hän oli viikon ilman takkia, vain sotilashousut ja kengät jaloissaan.

Viiden vuorokauden kuluttua asia vuoti julkisuuteen, ja Suomen Sosiaalidemokraatti -lehden etusivulla oli seuraavanlainen kolmivaiheinen otsikko: ”Huomiotaherättävä asevelvollisuudesta kieltäytymistapaus. Rauhanaatteellisen vakaumuksen omaava henkilö jo viidettä vuorokautta nälkälakossa. Käytetty hullujenhuoneessa ja rangaistuskomppaniassa ja istuu nyt päävartiossa.” Jouluaattona hän sai lopulta luvan käyttää siviilivaatteita ja lopetti nälkälakkonsa. Aresti kuitenkin jatkui vuoden loppuun, jonka jälkeen hänet tuomittiin nejäksi kuukaudeksi vankilaan.

Pekurisen tapauksestaan käytiin laajaa kirjeenvaihtoa. Suomen puolustusministeri sai professori Albert Einsteinin ja kirjailija H. G. Wellsin ja Henri Barbussen allekirjoittaman vetoomuksen, jossa huomautettiin muun muassa että ”Ottamalla huomioon, että sekä Teidän että meidän maamme ovat hyväksyneet Pariisin sopimuksen, me ajattelemme, että on oleva mieluisa tehtävä vapauttaa henkilö, jonka ainoa rikos on hänen uskollisuutensa rauhanperiaatteillensa.” Einsteininin allekirjoittamia kirjeitä tuli vielä kaksi lisää. Jäkimäisessä sanotaan muun muassa että ”moraalin ja kohtuuden kannalta on vaadittava, että sodankieltäjiä käytetään vain sellaiseen työhön, mikä ei ole missään tekemisissä sotalaitoksen kanssa.”

Toisen kirjelmän allekirjoittajina olivat muun muassa Saksan kamarioikeuden puheenjohtaja A. Freymuth, professori Theodor Lessing, kirkkoherra E. Thraswelt: ”Me näemme Arndt Pekurisessa uranuurtajan kansojenvälisen rauhan aikaansaamisessa ja me kunnioitamme hänen korkeaa siveellistä vakaumustansa. Pitäisimme toivottavana, että sellaisia miehiä ei tuomittaisi vankeuteen, jotka omantunnonsyistä eivät saata suorittaa sotapalvelusta, ja me uskomme, että Te, Herra Ministeri, teette palveluksen maallenne vapauttaessanne Arndt Pekurisen.”

Näinkin korkean tason kansainvälisestä sympatiasta ei kuitenkaan ollut välitöntä hyötyä Pekuriselle. Ilmajoella suorittamansa vankilatuomion jälkeen, syyskuussa 1930, hänet ryöstettiin vanginvartijaltaan, pahoinpideltiin yhdeksän miehen voimin, ja vietiin kädet sidottuna ja kaulasta roikkuvien kylttien kanssa Seinäjoen rautatieasemalle julkisesti nöyryytettäväksi.

Pekurista oli siis painostettu, solvattu, kuulusteltu ja käsitelty väkivaltaisesti. Hän oli ollut nälkälakossa, hänet oli pakotettu toistuviin lääkärintarkastuksiin, käytetty mielisairaalassa, suljettu kahdeksi viikoksi arestiin ja yli kahdeksi vuodeksi vankilaan. Tämän jälkeen hän oli vielä saanut tuta, mitä oli Lapuan laki.

Lex Pekurinen ja sota

Pekurisen kolme perättäistä vankilatuomiota, niiden synnyttämä keskustelu lehdistössä ja kansainvälinen painostus johtivat lopulta siihen, että 14.4.1931 eduskunnassa hyväksyttiin laki niille asevelvollisille, joita omantunnon syyt estävät suorittamasta sotapalvelusta. Käytännössä tämä tarkoitti Pekurisen vaatimusten hyväksymistä ja siviilipalveluksen syntyä.

Pekurinen vapautettiin vankilasta (täysin palvelleena II luokan työvelvollisena) kuitenkin vasta seuraavan vuoden tammikuussa. Tämän jälkeen hän sai elää kahdeksan vuotta rauhassa. Kesäisin hän työskenteli talonmiehenä ja talvisin autonkuljettajana. Hän tapasi Aleksandran, he menivät naimisiin ja saivat kaksi lasta, Säteen ja Juhanin.

Talvisota alkoi 31.11.1939. Koska Pekurisen aikaansaama laki ei ollut voimassa sodan aikansa, hänet määrättiin jälleen palvelukseen, ja hän kieltäytyi. Pekurinen tuomittiin nyt jo neljännen kerran vankilaan. Hänet vapautettiin hyvän käytöksen perusteella lokakuussa 1941, mutta koska jatkosota oli jo alkanut, vietiin hänet Helsingin suojeluskuntapiirin esikuntaan, ja sieltä edelleen rintamalle, jossa hänet teloitettiin.

Viimeiseksi jääneessään puolustuspuheessa Pekurinen kirjoitti seuraavasti: “Olen historian, yhteiskuntaopin ja kansantaloustieteellisten opintojen kautta havainnut sodan tarkoituksettomuuden, turmiollisuuden ja kulttuuria hävittävän luonteen. Olen tutustunut sodan sisäiseen luonteeseen huomaten sen eläimellisen raa’aksi ja korkeampia elämänarvoja loukkaavaksi. Olen tutustunut monien sotilasasiantuntijoiden esittämiin kuvauksiin tulevaisuuden sodankäynnistä lentohyökkäyksineen, myrkkykaasuineen sekä palo- ja räjähdyspommeineen, joilla sotilaiden on tuhottava ns. “vihollisen” kaupunkeja ja keskuksia, niiden siviiliväestö, suojattomat vanhukset, naiset, lapset ja sairaat. Tällaiseen sodankäyntiin ja sen tukemiseen muodossa taikka toisessa ei mielestäni ihminen voi osallistua.”

Pekurisen tapaus vaipui vuosikymmeniksi unohduksiin, kunnes Erno Paasilinna nosti sen esille kirjoittamalla hänestä 90-luvun lopussa kirjan nimeltä Rohkeus – Arndt Pekurisen elämä ja teloitus. Vuonna 2001 Seppo Parkkinen kirjoitti Pekurisesta näytelmän Sodankieltäjä, ja vuodesta 2005 lähtien Lapinjärvellä sijaitsevassa siviilipalveluskeskuksessa on säännöllisesti esitetty Pekurista käsittelevää luentonäytelmää. Vuonna 2005 Helsingin Pasilassa, Rauhanaseman vieressä sijaitseva puisto nimettiin Arndt Pekurisen puistoksi.

TIMO VIRTALA

Tämä kirjoitus on julkaistu ensimmäisenä Rauhan Puolesta -lehdessä ja tullaan julkaisemaan Like-kustantamolle tulevassa Kertomuksia Rohkeudesta -kirjassa. Yläkuva on Erno Paasilinnan kirjasta Rohkeus, ja siinä on Arndt Pekurisen perhekuva kesältä 1939.

Kertomuksia Rohkeudesta Facebookissa.
Arndt Pekurinen Facebookissa.

Mitä voimme oppia Martin Luther King Jr:lta?

Kertomuksia rohkeudesta -ohjelman vieraana baptistipappi Jani Edström ja aiheena baptistipappi Martin Luther King Jr. Kuka oli Martin Luther King Jr, mitkä olivat hänen vaikutteensa ja vaikutuksensa, ja mitä voimme oppia häneltä etsiessämme ratkaisua nykypäivän ongelmiin?

timo_ja_jan_edström_300x210

Jos haluat rauhaa, valmistele rauhaa

Laitoin eilisen postaukseni tragedioiden muistamisesta myös Uuden Suomen Puheenvuoro-palstalle, jossa siihen kommentoi Heikki Polojärvi toteamalla mm. latinaksi, että jos haluamme rauhaa, meidän tulee valmistautua sotaan. Tässä vastaukseni:

Kiitos Heikki asiallisesta kommentista. Siinä on paljon asioita joista olen kanssasi samaa mieltä: on tärkeää muistaa toisen maailmansodan sankareitamme; rauhaa ei voi arvostaa, jos ei tiedä mitä sota on; ja sodan todellinen ymmärtäminen ei aiheuta sen ihannointia, vaan päinvastoin.

Mutta tuosta latinankielisestä lauseesta olen eri mieltä. Jos haluat rauhaa, valmistele rauhaa, on mielestäni järkeenkäyvämpi ohje.

Maailman sotilasmenot olivat toissa vuonna 1,75 biljoonaa Yhdysvaltain dollaria. Biljoona on tuhat miljardia, eli miljoona miljoonaa. Se on enemmän rahaa kuin mitä menee maailman kolmanneksi suurimman talouden, Kiinan, kaikkiin julkisiin menoihin. Se on lähes kolmetoista kertaa Suomen valtion budjetti, lähes viisitoista kertaa enemmän kuin koko maailmassa annettiin viime vuonna kehitysapua ja 2,6 % maailman bruttokansantuotteesta.

On arvioitu, että viidesosalla kyseisestä summasta voitaisiin maailmasta poistaa äärimmäinen nälkä ja köyhyys, taata peruskoulutus ja sukupuolten välinen tasa-arvoisuus perus- ja toisen asteen koulutuksessa kaikille, vähentää alle viisivuotiaiden kuolleisuus kolmannekseen, vähentää odottavien äitien kuolleisuus neljännekseen, pysäyttää HIV:n, malarian ja muiden tartuntatautien leviäminen, taata ympäristön kestävä kehitys ja luoda globaali kumppanuus kehitykseen.

Haluan rauhaa, ja siksi haluan, että sotilasmenojen kasvattamisen sijaan panostamme ihmiskuntana rahaa vuosituhattavoitteiden saavuttamiseen. Uskon, että tämä on tehokkaampi keino rauhan saavuttamiseen, kuin voimakkaan maanpuolustustahdon ylläpitäminen, saati sitten sotilasmenojen kasvattaminen, kuten tuo latinankielinen lause neuvoo.

Atomipommien, pandemioiden ja ilmastonmuutoksen aikakaudella ihmiskunnalla ei ole muuta vaihtoehtoa kuin ryhtyä ajattelemaan yksittäisen valtion lyhyen tähtäimen intressejä pidemmälle. Suomen tulisi nostaa kehitysyhteistyövarat lupaamaansa 0,7 prosenttiin, ja Suomen olisi syytä lähteä ajamaan voimakkaasti kansainväliselle asekaupalle asetettavaa veroa, jonka tuotto käytettäisiin YK:n toimintaan ja sotien ennaltaehkäisyyn.

Mitä Hiroshiman pommitukseen tulee, niin esittämäsi ajatus siitä, että se säästi ihmishenkiä, on minulle toki tuttu. Mutta se ei ole fakta, vaan spekulaatiota. Tosiasiahan on, että asiaa on mahdoton tietää. Varmasti voimme sen sijaan tietää, että kyseinen pommi tappoi 90 000 – 166 000 ihmistä.

Mitä olisi tapahtunut, jos pommi olisikin Hiroshiman 350 000 asukkaan kaupungin sijaan pudotettu näytösluontoisesti ja varoituksena mereen tai johonkin syrjäiseen sotilastukikohtaan, jossa Japanin valtionjohto olisi nähnyt sen vaikutuksen? Myös sitä on mahdotonta tietää. Spekulointi siitä, miten historia olisi voinut mennä eri tavalla, on kieltämättä viihtyttävää, mutta pääasiassa turhaa.

Si vis pacem, para bellum -asennetta on nyt kokeiltu, mutta onko se toiminut? Entä jos kokeiltaisiin lisääntyisikö rauha globaalia demokratiaa, yhteistyötä, kanssakäymistä, tietoa, oikeudenmukaisuutta ja varallisuuden reilumpaa jakoa lisäämällä, ja korruptiota, epäoikeudenmukaisuutta, kansalliskiihkoa ja militarismia vähentämällä?

Tragedioiden muistamisesta

lyhty

Joensuussa samaan aikaan Loviisan Rauhanfoorumin kanssa kokoontunut rauhanakatemia keskusteli viikonlopun aikana rauhankasvatuksesta ja sodasta annettavasta kuvasta kouluopetuksessa. Keskustelussa nostettiin esille, että Suomen Latu ja Talvisotayhdistys ry aikovat marraskuussa muistella talvisodan syttymistä hiihtämällä. Koululiikuntaliitto (KLL) on yksi hankkeen yhteistyökumppaneista ja puhemies Eero Heinäluoma lupautunut sen suojelijaksi.

Rauhanakatemian keskustelijat ehdottavat, että sotien syttymisen muistamisen sijaan meidän tulisi juhlistaa maassamme 70 vuotta jatkunutta rauhantilaa. Muun muassa puhemies Heinäluomalle osoittamassaan kirjeessään he huomauttavat, että “Tämänhetkisessä suorastaan pelottavassa kansainvälisessä tilanteessa tarvitaan mieluummin rauhan juhlimista kuin sotien muistelemista.” Positiivisempi kampanjateema olisi heidän mukaansa “esimerkiksi suomalaisten suururakka sotien jälkeisessä jälleenrakennuksessa ja hyvinvointivaltion luomisessa.” Tämä “rohkaisisi nuoria rakentavaan yhteistoimintaan ja suuntaisi katseet eteenpäin, myönteisiin tavoitteisiin ja rauhaan.”

Näihin perusteluihin on helppo yhtyä. Tästä huolimatta on vaikea uskoa, että Suomen Latu ja Talvisotayhdistys ry tulisivat hankkeensa teemaa muuttamaan (varsinkaan kun kirje ei ollut edes suunnattu heille), eivätkä Koululiikuntaliitto ja Heinäluoma voi hankkeesta vetäytyä siihen jo kerran lupauduttuaan.

Muiden yhdisten hankkeiden vastustamisen sijaan meidän rauhanaktivistien tulisi kunnostautua omien rauhanhiihtojen ja rauhanjuoksujen järjestämisessä. Liputtakaamme rauhantekijöille, ja juhlikaamme 70-vuotiasta rauhaamme, se on erinomainen idea! En epäile hetkeäkään, etteikö sellainen oikein järjestettynä ja hyvillä ideoilla höystettynä löytäisi rahoitusta ja saisi laajaa kannatusta. Reaktiivisuuden sijaan olkaamme proaktiivisia!

Viikonlopun yli intensiivisesti jatkunut Loviisan Rauhanfoorumi pitää alkuviikon taukoa, ja jatkuu taas keskiviikkona, Hiroshiman atomipommin pudottamisen muistamisen merkeissä. Mitä eroa sitten on talvisotahiihdolla ja Hiroshima-päivän kynttiläkulkueella?

Olen Talvisotayhdistyksen kanssa samaa mieltä siitä, ettei sotia tule unohtaa, vaan niiden syitä ja seurauksia tulee tutkia ja analysoida, ja niistä tulee ottaa opiksi. Mutta mielestäni oleellisinta toisessa maailmansodassa ei ole yhden kansakunnan sankaritarina, vaan ihmiskunnan historian suurin epäonnistuminen. Globaalisti ja euroopanlaajuisesti katsottuna asiathan menivät kutakuinkin niin pieleen kuin ne vain voivat mennä. Toisessa maailmansodassa kuoli enemmän ihmisiä kuin missään sodassa sitä ennen tai sen jälkeen. Arviot menehtyneiden määrästä vaihtelevat 50 miljoonan ja 70 miljoonan välillä.

Hiljentykäämme 6.8. ja 30.11. tämän surullisen tosiasian edessä. Muistakaamme tämän järjettömyyden vaatimia ihmisuhreja. Sitten käärikäämme hihat, ryhtykäämme toimiin ja rakentakaamme maailma, jossa mitään vastaavaa ei tapahdu. Panostakaamme kansainvälisiin instituutioihin, rauhankasvatukseen, rauhantutkimukseen, diplomatiaan ja väkivallattomuuden voiman testaamiseen, tutkimiseen ja kehittämiseen.

Kuva: Jouni Viitala

Nelson Mandelan vapaus

NELSON-MANDELA

Sain kunnian olla mukana Loviisan Seurakuntien Kino Marilynissa järjestämässä Mandela – Pitkä tie vapauteen -elokuvaesityksessä ja sen jälkeisessä keskustelutilaisuudessa. Elokuva perustui vapaustaistelijan, Etelä-Afrikan presidentin ja Nobelin rauhanpalkinnon saaneen Nelson Mandelan (1918-1913) samannimiseen omaelämänkertaan. Kyseessä on kehityskertomus, jossa Mandela kasvaa pojasta mieheksi, väkivallattomuuteen luottavasta juristista muutoksen hitauteen turhautuvaksi sabotööriksi, ja edelleen 27-vuoden eli 10 000 vuorokauden vankeustuomion karaisemaksi, anteeksiannon ja sovinnon nimiin vannovaksi valtiojohtajaksi.

Kyseessä ei ole pyhimystarina, vaan Mandela esitetään virheineen ja puutteineen. Elokuvan uskottavuutta lisää, ettei muitakaan osapuolta – Winnie Mandelaa, tummaihoista enemmistöä ja valkoihoista eliittiä – kuvata täydellisen hyviksi tai pahoiksi. Vuosikymmenestä toiseen jatkuvaa koston, katkeruuden ja väkivallan kierrettä kuvataan ahdistavan realistisesti. Kansallisen ja kansainvälisen painostuksen seurauksena hallitus haki Mandelan lopulta 1980-luvulla vankilasta salaisiin neuvotteluihin.

Elokuvan tärkein sanoma tulee esille näissä neuvotteluissa: ”Miksi meidän pitäisi muka uskoa, ettet haluaisi kostoa?” Mandelalta kysyttiin. ”Kyllä minä haluan,” Mandela vastasi, ja jatkoi: ”Mutta haluan myös jotain enemmän. Haluan elää ilman pelkoa ja vihaa. […] Minulla ei ole valinnanvaraa. Olen nähnyt mitä pelko on tehnyt teille. Olette aina pelänneet meitä, ja se on tehnyt teistä epäoikeudenmukaisia ja raakoja. Ajatelkaa asiaa meidän kannaltamme. Tiedämme, että jonakin päivänä olevamme vapaita ja tämän maan johtajia. Mutta haluammeko elää siinä samassa helvetissä, jossa te nyt elätte? Silloin sulkisimme itsemme, lapsemme ja tulevat sukupolvet takaisin vankilaan. Kun me nousemme valtaan, kostoa ei tule.

Neuvottelut päättyivät Mandelan vapauttamisekseen ja Etelä-Afrikan ensimmäisiin vapaisiin vaaleihin, jotka järjestettiin tasan kaksikymmentä vuotta sitten, huhtikuun lopussa 1994. Presidenttikaudellaan jota elokuvassa ei enää kuvattu, hän teki kaikkensa koston kierteen katkaisemiseksi ja maansa yhtenäisyyden rakentamiseksi. Yksi hänen suurimmista saavutuksistaan oli totuuskomission perustaminen. Totuuskomission tavoitteena oli selvittää apartheidin aikaiset ihmisoikeusrikkomukset, tuoda rikolliset ja uhrit yhteen, antaa korvaus rikoksen uhreille, ja antaa rikoksen tekijöille mahdollisuuden anoa armahdusta täydellistä rehellistä tunnustusta vastaan.

Elokuvassa ei jäänyt epäselväksi, millaisesta voimasta on kyse, kun suuret massat saavat epäoikeudenmukaisuuksista tarpeekseen ja päättävät muuttua politiikan uhreista politiikan toimijoiksi. Juuri tästä oli kyse myös Ukrainan vallankumouksessa vuodenvaihteessa, ja juuri tätä – kuten tutkija Juhana Aunesluoma huomautti Ylen haastattelussa – Putin pelkää tapahtuvan myös Moskovassa.

Saadakseen kannattajansa luopumaan väkivallasta Mandela vetosi omiin vankilakokemuksiinsa: ”Kävellessäni ulos vankilan portista tiesin, että ellen jätä katkeruutta ja vihaa taakseni, olen yhä vankilassa.” Esimerkillään hän näytti, ettei väkivalta ole ainoa – eikä edes tehokkain – vallan muoto. Väkivallattomuustutkijat ovat sittemmin todistaneet saman tilastotieteellisesti: demokratiaan siirtymisen tiellä väkivallattomat vallankumoukset ovat viimeisen sadan vuoden aikana olleet lähes kaksi kertaa tehokkaampia kuin väkivaltaiset.

Kirjoitus on julkaistu ensimmäisenä Loviisan Sanomissa ti 29.3.2014. Kuvalähde: plus.google.com.

”Kaikki osapuolet syyllistyivät sotarikoksiin”

Useissa Bosnian sotaa käsittelevissä lähteissä todetaan, että kaikki osapuolet syyllistyivät sotarikoksiin. Toisinaan tätä tosiasiaa pidetään hyväksyttävänä selityksenä sille, että varsinkin sodan ensimmäisinä vuosina länsimaat suhtautuivat kolmeen sotivaan osapuoleen varsin neutraalisti. On totta, että myös bosniakit syyllistyivät sotarikoksiin. YK:n Jugoslavia-tuomioistuimen mukaan Bosnia-Hertsegovinan armeijan sotilaat murhasivat syyskuussa 1993 Grabovican kylässä lähellä Mostaria 13 kroaattia, joista osa oli sotilaita, osa sotavankeja ja osa siviilejä. Keväällä 2012 puolestaan uutisoitiin, että Bosnian sodan jälkiselvittelyissä on tuomittu ensimmäistä kertaa nainen syytettynä sotarikoksista. Hän on taustaltaan bosniakki ja syyllistyi kolmen kroaattisiviilin ja kolmen kroaattisotavangin teloitukseen bosniakkien hallitsemassa Trusinan kylässä vuonna 1993. Kolmannessa lähteessä mainitaan bosniakkien vandalisoineen tyhjiä keskiaikaisia luostareita. Suurin joukkosurma, josta bosniakkeja syytetään, on Križančevo selon tappamiset, joissa kroaattilähteiden mukaan tapettiin 52 sotavankia ja siviiliä. YK:n rikostuomioistuin ei kuitenkaan ole ainakaan vielä julistanut tuomiota tästä tapauksesta.

Muitakin tapauksia epäilemättä on, mutta on kuitenkin täysin kohtuutonta olla vertaamatta sodan yhden osapuolen tekemisiä toisiin, ja olla ottamatta huomioon tekojen mittasuhteita. Etninen puhdistus, johon etupäässä serbit, ja vähemmässä määrin myös kroaatit syyllistyivät, tarkoitti alueiden systemaattista tyhjentämistä vähemmistöistä. Kyseessä oli ylimpien poliittisten tasojen laatiman strategian toteuttaminen, jonka seurauksena arviolta 2 700 000 ihmistä joutui jättämään kotinsa Bosnian sodan aikana. Sarajevon piirityksessä kuoli yli 12 000 ihmistä, Srebrenican verilöylyssä yli 8 000, Prijedorin joukkomurhassa 5 200, Bihaćin piirityksessä kuoli tai katosi yli 4 800, ja Fočan joukkomurhissa yli 2 700 ja Zvornikin joukkomurhassa tapettiin 700 – 900 ihmistä, kaikkiaan Zvronikin alueelta kuoli tai katosi yli 4 100 henkilöä. Kaikki nämä olivat serbinationalistien tekemiä, ja kaikissa näissä tapauksissa uhreina oli pääasiassa bosniakkeja. YK:n naisten asemaa konflikteissa valvovan erityisedustaja Margot Wallströmin mukaan Bosnian sodassa oli 50 000 – 60 000 raiskaustapausta. Todistajanlausuntojen perusteella raiskaajat oli määrätty raiskaamaan. Osa sanoi motiiviksi sen varmistaminen, etteivät uhrit enää palaisi kotiseudulleen. Arviot tapettujen, kidutettujen, raiskattujen ja karkotettujen määristä vaihtelevat eri lähteistä riippuen paljonkin, mutta suuruusluokka on kuitenkin selvillä, ja se on YK:n rikostuomioistuimen vahvistama: kyseessä on Euroopan historian suurin ihmisoikeusrikkomus sitten toisen maailmansodan.

Toisin kuin serbien ja kroaattien, bosniakkipoliitikkojen agendalle ei missään vaiheessa kuulunut etnisesti yhtenäisen alueen luominen. Sekä puheissaan että teoissaan he korostivat toistuvasti Bosnia-Hertsegovinan sitoutumista monikulttuurisuuteen ja eri etnisten ryhmien tasa-arvoisuuteen. Voi olla, että he näkivät monikulttuurisuuden rikkautena. Voi olla, että he olivat tulleet tähän lopputulokseen elämänkokemustensa perusteella, mutta voi myös olla, että he olivat päätyneet tähän lopputulokseen olosuhteiden pakosta. Toisin kuin Serbiassa, Kroatiassa ja Sloveniassa, yksikään etninen ryhmä ei ole Bosniassa enemmistönä. Eri etniset ryhmät asuvat eri puolilla maata niin sekaisin, kuten oheinen kartta osoittaa, että maantieteellisten jakolinjojen vetäminen eri etnisten ryhmien välille on täysin mahdoton tehtävä. Säilyäkseen hengissä, kehittyäkseen ja kukoistaakseen, Bosnialla ei ollut, eikä ole muuta mahdollisuutta, kuin hyväksyä eri etnisten ryhmien tasavertaisuus, ja oman ryhmän lyhyen tähtäimen edun tavoittelun sijaan keskittyä yhteistyön tekemiseen.

Mitä voimme oppia Bosnian sodasta?

Edellinen postaukseni käsitteli historioitsija Noel Malcolmin kriittistä suhtautumista länsimaiden toimenpiteisiin Bosnian sodassa. Ahtisaaren ja muiden toimijoiden puolustukseksi on syytä todeta, että asioiden kritisointi jälkikäteen tutkijan toimistosta on huomattavasti helpompaa kuin päätösten tekeminen silloin kuin tilanne on päällä. Malcolmille voisi heittää vastakysymyksen: mitä länsimaiden sitten olisi pitänyt tehdä?

Kirjassaan Malcolm ei vastaa tähän kysymykseen suoraan, mutta rivien välistä voi vastauksen kuitenkin löytää. Ensinnäkin länsimaisten toimijoiden olisi hänen mukaansa pitänyt perehtyä Bosnian ja koko Jugoslavian historiaan ja nykytilanteeseen paremmin. Olisi pitänyt nähdä serbimedian kansankiihoitus kansankiihoituksena, ja nationalistinen propaganda nationalistisena propagandana, niin että alusta lähtien olisi ymmärretty mistä on kyse: eräiden opportunististen poliitikkojen poliittisesta projektista oman vaikutusvaltansa ja kansanryhmänsä aseman vahvistamiseen toisten kustannuksella.

Toisekseen Malcolm antaa ymmärtää, että hän olisi monella tavalla ollut sotilaallisen ratkaisun kannalla:

– Hänen mielestään aseidenvientikiellon kumoamista ainakin Bosnian osalta olisi ollut järkevää ja oikeudenmukaista.

– Hänen mielestään YK:n olisi pitänyt lähettää Bosniaan suuremmat, raskaammin aseistetut ja laajemmilla toimintavalmiuksilla varustetut rauhanturvajoukot. Bosniaanhan lähetettiin suhteellisen pieni joukko heikosti aseistettuja rauhanturvaajia, joiden tehtävä oli suojella alueella asuvia siviilejä. Rauhanturvaajilla oli kuitenkin valtuudet käyttää väkivaltaa vain siinä tapauksessa, että heitä itseään vastaan hyökätään. Ei siis siinä tapauksessa, että ihmisiä, joita he olivat tulleet suojelmaan, kohtaan hyökätään. Tämä teki Malcolmin mukaan rauhanturvaajien tehtävästä mahdottoman.

– Hän antaa ymmärtää että aikaisemmin aloitetut Naton pommitukset Sarajevoa ja Srebrenicaa ympäröiville serbiasemille olisi säästänyt kymmeniä tuhansia ihmishenkiä.

Kaltaiselleni pasifistille tämä on karua luettavaa. Onko tässä nyt sellainen tapaus, jossa väkivallan käyttö olisi ollut ja oli hyväksyttävää? Suoraan sanottuna: en tiedä. Mutta ehkä vielä “Mitä olisi pitänyt tehdä” -kysymystä tärkeämpi kysymys on, mitä voimme ottaa opiksemme Bosnian sodasta tulevaisuutta ajatellen.

Ensinnäkin on syytä nostaa esille asia minkä luulisi olevan itsestäänselvyys, mutta valitettavasti näin ei ole ollut: länsimaiden ei tule tukea sotilaallisesti konfliktin yhtä osapuolta vain siksi että tämän vastustaja on lännen vastustaja. Viittaan tällä nyt siihen, että Yhdysvaltain presidentti Harry Truman tuki Titon Jugoslaviaa paitsi taloudellisesti, myös (kansalaisiltaan salaa) sotilaallisesti. Samoilla motiiveilla Yhdysvallat tuki aikoinaan sotilaallisesti myös Saddam Husseinia Irakin ja Iranin välisen sodan aikana ja Mujahideenia ja Osama bin Ladenia NL:n ja Afghanistanin välisen sodan aikana (1979-1989).

Tito nousi toisen maailmansodan ansiosta johtajaksi, ja jatkoi poliittisten vastutajiensa systemaattista murhauttamista myös sodan jälkeen. (Malcolmin mukaan vuosina 1945-46 Titon joukkoampumisissa, kuolemanmarsseilla ja keskitysleireillä kuoli arviolta 250 000 ihmistä.) Tito uskoi väkivaltaiseen konfliktinratkaisuun ja pystyi Yhdysvaltain tuella luomaan monella mittarilla mitattuna äärimmäisen militaristisen valtion. Esimerkiksi sotateollisuus oli Jugoslavian ylivoimaisesti suurin teollisuudenhaara, kaksi kertaa suurempi kuin toiseksi suurin eli turismi. Minkälaisen viestin hänen häikäilemättömyytensä, brutaalisuutensa ja militarisminsa antoi Jugoslaviassa syntyneille ja kasvaneille sukupolville? Millainen vaikutus hänen esimerkillään oli siihen, että Slobodan Miloševićin nationalistis-militaristiseen propagandaan uskottiin ja aseisiin tartuttiin? (Tito teki kieltämättä kaikkensa taistellessaan nationalismia, ja ennen kaikkea serbinationalismia vastaan, mutta pointtini on, että teki kaikkensa ennen kaikkea väkivaltaisesti ja siten opetti, diktaattorin asemassa kun oli, tulevat sukupolvet uskomaan väkivallan voimaan.)

Tämän historian opetus on mielestäni se, että voimapolitiikka luo katkeruutta, pelkoa ja kostonhalua, joka leviää laajalle ja nostaa päätään mitä yllättävimmissä tilanteissa. Väkivalta luo väkivaltaa. Jonkun täytyy olla kyllin rohkea ja aikuismainen katkaistakseen väkivallan kierteen ja olemaan kostamatta, ja pysymään samalla sekä lujana että johdonmukaisena. Tämmöisiä ihmisiä ja ryhmiä on ollut jokaisessa yhteiskunnassa ja heitä tulee aina olemaan, ja nimen omaan heitä tulee kaikin mahdollisin keinoin tukea taloudellisesti, poliittisesti ja moraalisesti, eikä suinkaan Titon, Bin Ladenin ja Husseinin kaltaisia psykopaatteja.

Toisekseen hajoavien valtioiden talouden kasvun auttamiseen, demokratian kehittämiseen, yhteiskunnan perusinfrastruktuurin rakentamiseen ja väkivallattomien konfliktinratkaisumallien tukemiseen on panostettava hyvissä ajoin ja paljon nykyistä suuremmilla resursseilla. Uusia rahoituslähteitä on etsittävä rohkeasti. Miten olisi esimerkiksi kansainvälisestä asekaupasta kerättävä vero, joilla kyseisiä projekteja rahoitettaisiin esim. YK:n kautta?

Kolmannekseen, kansainvälisen yhteisön on oltava johdonmukaisempi tuomitessaan väkivallan ja raakuudet. Johtavat teollisuusmaat syyllistyvät aivan liian usein itse lyhytnäköisen voimapolitiikan käyttämiseen pystyäkseen olemaan uskottavia väkivallan kieltäviä auktoriteetteja. Jos esimerkiksi viralliset ydinasevallat (Venäjä, Yhdysvallat, Ranska, Iso-Britannia ja Kiina) todella vilpittömästi haluavat ettei Iran valmista ydinasetta, tulisi heidän itsensä esittää vuosilukuja sisältävä suunnitelma omien ydinaseidensa tuhoamiseksi.

Neljännekseen aseettoman kriisinhallinnan eri muotoihin, sekä YK:n, EU:n, valtioiden että kansalaisjärjestöjen ylläpitämiin, on panostettava tosissaan. Nonviolent Peaceforcella on kymmenen vuoden olemassaolonsa ajalta näyttää fantastisia esimerkkejä mihin pienen budjetin aseettomalla rauhanturvaamisella pystytään. Olisi korkea aika kokeilla tätä laajemmassa mittakaavassa.

Kuvat: Kaksi ensimmäistä patsasta olen kuvannut Oslossa ja viimeisen Krakowassa.

Asevelvollisuuden historia Suomessa


Kustaa Vaasa Jacob Binckin maalaamana.

Kirjoitus on julkaistu ensimmäisen kerran kirjassa Eurooppalainen maanpuolustus ja asevelvollisuus (Sadankomitea 2010).

Kehitys kohti pakko-ottoja ja vakinaista armeijaa alkoi Ruotsissa muuta Eurooppaa aikaisemmin, Vesteråsin valtiopäivillä vuonna 1544, kun Kustaa Vaasalle myönnettiin oikeus toimeenpanna kiintiöity nostoväenotto. 1680-luvulla järjestelmää kehitettiin jakamalla talot 2 – 4 talon muodostamiin ruotuihin, joiden tehtävänä oli pestata, palkata ja varustaa sotilas. Jos sotilas kuoli, tuli ruodun järjestää uusi mies tilalle. Rauhan aikana miehet viljelivät palstojaan ja saivat satunnaista sotilaskoulutusta.

Venäjän keisarikuntaan liittämisen jälkeen ruotujakolaitos jäi hallinnolliseksi ja taloudelliseksi yksiköksi, mutta aktiivisesti sitä ei enää pidetty toiminnassa. Autonomian alkuaikana sotaväki oli kooltaan pieni ja keskittyi lähinnä paikalliseen puolustamiseen. Tilanne muuttui vuonna 1878, kun yleinen asevelvollisuus astui voimaan. Palvelukseen arvottiin kutsunnoissa kymmenen prosenttia ikäluokasta, ja palvelusaika kesti kolme vuotta. Toinen arvonta koski reserviä, jonka tuli osallistua kolmena kesänä reservin harjoituksiin. Joukkojen virkakielenä oli ruotsi, opetuskielenä suomi ja komentokielenä venäjä.

Vuoden 1901 asevelvollisuuslaissa Suomen armeija määrättiin sulautettavaksi venäläisiin joukko-osastoihin. Tästä seurasi kutsuntalakkoja; vuoden 1902 kutsunnoista jäi pois lähes puolet kutsutuista. Keisari taipui suomalaiseen kansalaistottelemattomuuteen vuonna 1905. Yleinen asevelvollisuus päättyi ja armeija lakkautettiin.

Itsenäistymisen kynnyksellä Suomessa oli kolme armeijan alkiota: suojeluskunnat, punakaartit ja Saksassa koulutettavat jääkärit. Sisällissodan alussa molemmat osapuolet taistelivat ensin vapaaehtoisilla joukoilla, mutta siirtyivät vähitellen aseisiin pakottamiseen. Itsenäisen Suomen ensimmäinen yleistä asevelvollisuutta koskeva laki astui voimaan vuonna 1919. Asevelvollisuus koski papistoa ja punakaartia lukuun ottamatta kaikkia suomalaisia miehiä. Vuonna 1931 asepalveluksesta kieltäytyjille mahdollistettiin siviililuontoinen palvelus armeijalaitoksen ulkopuolella. Kyseinen laki ei ollut voimassa sotien aikana.

Puolustusvoimien liikekannallepanovahvuus saavutti huippunsa kylmän sodan loppuvuosina, kun Suomi oli aseistanut noin 700 000 sotilasta. Tämä tarkoittaa neljäätoista prosenttia kansalaisista. Sittemmin reserviläisten lukumäärää on pudotettu 350 000:een, mikä on Euroopan 46 maan vertailussa neljänneksi suurin Venäjän, Ukrainan ja Turkin jälkeen.

Puolustusvoimien selvityksen mukaan varusmiespalveluksen suorittaneiden osuus ikäluokan miehistä on painunut keskimäärin 65 prosenttiin, ja vastaisuudessakin prosenttiluku näyttää olevan pienenemään päin. Siviilipalveluksen suorittaa noin seitsemän prosenttia ikäluokan miehistä.

Varusmies- ja siviilipalveluksen suorittaneiden osuuden laskiessa on syytä kysyä, kuinka pitkään voidaan puhua yleisestä asevelvollisuudesta ja missä vaiheessa pitäisi siirtyä puhumaan valikoivasta asevelvollisuudesta. Perustuslain mukaan jokainen Suomen kansalainen on velvollinen osallistumaan isänmaan puolustukseen, mutta yleisestä asevelvollisuudesta siellä ei ole mainintaa.

Lähteet:

Huhtamies, Mikko 2000: Sijaissotilasjärjestelmä ja väenotot
Jussila, Osmo 2004: Suomen suuriruhtinaskunta
Laitinen, Kari 2004: Suomalainen asevelvollisuus. Historiallinen kaari, kehitys ja kansallinen olemus
Tuomikoski, Juha 1989: Aseistakieltäytyjän maailma
Turun Sanomat 18.9.2008: Armeijan pienenevät ikäluokat koettelevat puolustusstrategiaa
Puolustusvoimat: http://www.mil.fi/perustietoa/historia/index_2.dsp ja http://www.mil.fi/puolustusvoimainkomentaja/3459.dsp?printable=1&
Wikipedia: Suomen asevelvollisuuden historia, Ruotujakolaitos ja Alueellinen puolustusjärjestelmä

Howard Zinn (1922-2010): Pyhät sodat

Oheisessa luennossa eilen kuollut amerikkalainen historoitsija Howard Zinn käsittelee kolmea amerikkalaisesta sotaa, joita ei ole tapana kritisoida: vapaussotaa (1775 – 1777), sisällissotaa (1861 – 1865) ja toista maailmansotaa. Puhe on selkeää, rehellistä ja uusia ajatuksia herättävää. Suosittelen lämpimästi tunnin viettämistä häntä kuunnellen.

Sarajevo 20.11.2009

rsz_1kuva01
Sarajevolainen sähköinsinööri ja ystävät.

Tänään tapasimme Damirin, joka oli syntyisin kommunistisen Jugoslavian Kroatian osavaltiosta, opiskellut bostonilaisessa huippuyliopistossa ja työskentelee nykyisin Etyj:n Sarajevon toimistossa neuvonantajana.

Hänellä on amerikkalainen tyttöystävä, jota hän oli juuri viime viikolla ollut tapaamassa Roomassa. He eivät osaa päättää haluavatko asua Washington DC:ssä vai Sarajevossa.

Damir kertoo olevansa puoliksi katolinen, puoliksi muslimi ja kahdeksasosaltaan juutalainen. Nuorena hän vietti paljon aikaa juutalaisnuorten kanssa, koska ”heillä oli parhaat juhlat.”

Hän kertoi Sarajevon juutalaisten hallussa olevasta mittaamattoman arvokkaasta Haggadah –kirjasta, joka säilyi natsimiehityksen aikana museonjohtajan nokkeluuden ja muslimien yhteistyön ansiosta.

Natsien tullessa hakemaan kirjaa museonjohtaja oli sanonut sotilaalle, että heidän esimiehensä olivat jo käyneet hakemassa sen. Näin kirja saatiin viime hetkellä kuljetettua pois museosta ja piilotettua moskeijaan, josta natsit eivät sitä osanneet etsiä.

Etsiessäni tarinalle vahvistusta ja yksityiskohtia törmäsin Sarajevon juutalaisten hirvittävään kohtaloon toisen maailmansodan aikana: 14 000 juutalaisesta 12 000 tapettiin.

Ensimmäinen reaktioni oli ajatus, että puheet muslimien, kristittyjen ja juutalaisten yhteiselosta, puheet Euroopan Jerusalemista, sopusointuisesta rinnakkaiselosta ovat pelkkää puppua, toiveajattelua ja nostalgiaa.

Sarajevossa ei ole juutalaisia, sillä heidät tapettiin toisen maailmansodan aikana. Aivan kuten heidät tapettiin myös Krakovasta, Berliinistä, Varsovasta ja sadoissa muissa eurooppalaisissa kaupungeista.

He olivat eri näköisiä, pukeutuivat eri tavalla, kutsuvat Jumalaa eri nimellä, viettävät eri pyhäpäiviä, puhuvat eri kieltä ja kertovat lapsilleen eri satuja. Erilaisuutensa ansiosta heillä oli enemmistöstä poikkeava näkökulma ympäröivään todellisuuteen. Rikkauden sijaan jotkut näkivät tämän uhkana.

rsz_kuva02

Onko ihmisen pelkuruudella ja typeryydellä mitään rajaa? Kuinka monta jälkeläistä 12 000 ihmistä olisi ehtinyt saamaan 65 vuodessa? Kuinka monta elämää, rakkautta, ideaa, taideteosta, teoriaa, ystävyyttä, sävellystä, maalausta, perhejuhlaa, onnellista hetkeä siinä menetettiin?

Balkanilla natseja olivat paitsi saksalaismiehittäjät, myös ”itsenäisen” Kroatian – johon myös Bosnia kuului – saaneet kroaatit. Kroaattinationalistit tappoivat suuren määrän juutalaisia, mutta vielä suuremman määrän serbejä, koska serbit ovat slaaveja. Ja nyt tulee typeryyden huippu: kroaatit ovat yhtä slaaveja kuin serbitkin.

Oikeuttaakseen hirmutekonsa kroaattinationalistit nojautuivat teoriaan, jonka mukaan kroaatit, toisin kuin serbit, olisivat alun perin peräisin nykyisen Iranin alueelta. Natsi-ideologian mukaan muinaisten iranilaisten jälkeläiset kun olivat rotuhierarkiassa korkeammalla kuin slaavit.

Bosnia a Short History –kirjan mukaan kumpikin kansanryhmä oli aikoinaan joko slaavilaisia kansoja jotka olivat saaneet iranilaisen eliittikastin, tai sitten iranilaisia kansoja jotka olivat saaneet slaavilaisia alamaisia. Joka tapauksessa kaksi slaavikansaa, joilla kummallakin on iranilaisia vaikutteita.

Nämä kaksi kansaa ovat jo muinaisista ajoista alkaen olleet läheisesti toisiinsa kytköksissä ja muuttivat samassa tahdissa Keski-Euroopan kautta Balkanille. Tullessaan 500 –luvulla Balkanille siellä oli jo valmiiksi heitä isompi slaavikansa. Ja kuulkaapas tätä:

”The major substratum of Slavs cannot be divided up into separate sub ethnic groups; so the whole project of inventing ancient ethnic divisions among their descendants is necessarily a futile one.”

Eli jotakuinkin niin, että kolmesta yllämainitusta slaavikansasta ei voi enää nykyisin erottaa alaryhmiä. Ennen slaavikansojen tuloa Balkanilla olivat sitä paitsi asuneet ainakin illyyrialaiset, roomalaiset lukuisine kansoineen, gootit ja avarit, jotka epäilemättä ovat kaikki jättäneet alueen nykyiseen väestöön geneettisen ja kulttuurisen jälkensä, kuten myös myöhemmin saapuneet frankit, romaanit ja sefardijuutalaiset. Tee siinä nyt sitten etnistä puhdistusta.

Kansojen ja kulttuurien sekoitusta on tapahtunut siis vuosituhansien ajan, ja edessämme istuva Damir on siitä elävä esimerkki.

Vuonna 2000 hän osallistunut Ruotsin Malmössä järjestettyyn suureen nuorisotapahtumaan. ”Se oli parasta mitä minulle on ikinä tapahtunut. Nuoria kymmenistä eri maista ja kulttuureista viettivät aikaa ja pohtivat maailman suuria kysymyksiä yhdessä.”

Myöhemmin hän osallistui samantyyppiseen, mutta pitkäaikaisempaan projektiin oman maansa sisällä. Eri etnisen taustan omaavia nuoria kokoontui yhteen tutustumaan ja tekemään yleishyödyllisiä töitä eri puolilla Bosnia-Hertsegovinaa.

”Kun menin serbialaiselle alueelle esittelin olevani bosniakki ja muslimi – olenhan sitä puoliksi – ihan vain että he saisivat nähdä ettei bosniakit ole sen kummempia kuin muutkaan ihmiset. Maalasimme kouluja, autoimme rakentamaan päiväkoteja ja muuta sellaista.”

rsz_kuva03
Damir ja elefantti.

Sarajevossa tärkeintä Damirille on vuoristojen läheisyys. Ennen Etyj‘ille työskentelyään hän toimi Green Visions –nimisen ekoturismiyrityksen matkaoppaana. Hän rakastaa luonnossa vaeltelua ja suosittelee sitä lämpimästi, tosin Bosniassa mukaan kannattaa ottaa matkaopas, sillä tietyt vuoristoalueet ovat yhä raivaamatta sodan aikaisista miinoista.

Aivan kuin kaupunkimatkaoppaammekin, myös Damir valitteli, että Bosnia-Hertsegovinan poliittisia uudistuksia jarruttaa se, että poliitikot hyötyvät nykyjärjestelmästä. Monimutkainen hallintojärjestelmä ja byrokratia työllistää heitä.

”Serbialaiset ja bosniakkipoliitikot ovat tunnustaneet minulle, että he ovat sopineet etukäteen mistä asioista väittelevät sotaisasti televisiossa, mutta väittelyn jälkeen he menevät yhdessä oluelle. He sanoivat tämän minulle, vaikka olen OECD:n työntekijä. He eivät välitä.”

Virallinen työttömyys Bosnia-Hertsegovinassa on yli neljäkymmentä prosenttia, mutta Damir epäili, että todellinen työttömyysaste on paljon pienempi, ehkä parikymmentä prosenttia. Tilastoharha johtuu harmaan työvoiman suuresta määrästä.

”Enkä yhtään ihmettele. Erilaisia veroja ja lupabyrokratiaa on niin paljon, että työnantajilta on käytännössä kielletty työntekijöiden palkkaaminen.”

Damir korostaa median merkitystä sekä hyvässä että pahassa. Hän ei usko että ihmisillä on mitään toisiaan vastaan. ”Otetaan vaikka joku serbialainen leipuri. Ei häntä kiinnosta vihanpito muita ihmisryhmiä kohtaan. Häntä kiinnostaa leipominen. Poliitikot vain saavat ihmiset vihaamaan toisiaan median avulla.”

Damir on optimistinen: jos median avulla on niin helppo saada ihmiset vihaamaan toisiaan, median avulla on yhtä helppoa saada ihmiset välittämään toisistaan.

Budapest – Sarajevo 11.11.2009, osa 3

Velid
Velid.

Historiallis-maantieteellisesti Bosnia ja Hertsegovina on jakautunut kahteen alueeseen, Bosniaan ja sen lounaispuolella sijaitsevaan Hertsegovinaan. Bosnian ja Hertsegovinan raja ei ole poliittinen, etninen, identiteettinen eikä uskonnollinen. Raja on vaikeasti hahmotettava, eikä sillä ole tämän päivän Bosnia-Hertsegovinassa merkitystä.

Etnisesti Bosnia Hertsegovinan väestön on jakautunut kolmeen ryhmään: bosniakkeihin, serbeihin ja kroaatteihin. Tarkkaa väestönlaskentaa ei sodan jälkeen ole tehty, mutta erään arvion mukaan bosniakkeja on 48 prosenttia, serbejä 37 ja kroaatteja 14.

Uskonnollisesti Bosnia Hertsegovina on jakautunut kolmeen uskontoon: islamiin, ortodoksikristillisyyteen ja katolilaisuuteen. Bosniakit ovat pääsääntöisesti muslimeja, serbit ortodoksikristittyjä ja kroaatit katolisia. Sarajevossa asuu lisäksi jonkin verran juutalaisia.

Poliittisesti Bosnia Hertsegovina on jakautunut kahtia: 51 prosenttia maasta koostuu Bosnia ja Hertsegovinan Federaatiosta ja 49 prosenttia Serbitasavallasta. Bosniakit ja kroaatit asuvat pääsääntöisesti ensin mainitussa ja serbit jälkimmäisessä. Kummallakin entiteetillä on oma parlamentti, presidentti ja hallitus.

Lisäksi kansainvälinen yhteisö käyttää maassa huomattavaa päätäntävaltaa YK:n kautta. Maassa on Euroopan unionin 2 500 hengen vahvuinen sotilasjoukko ja poliisivoimat.

Identiteetiltään bosniakit ovat pääsääntöisesti bosnia-hertsegovinalaisia – tai lyhyemmin ilmaistuna bosnialaisia – kroaatit kroatialaisia ja serbit serbialaisia. Kukaan ei siis identifioidu Bosnia-Hertsegovinan Federaatioon, ja Bosnian serbit tuntevat olevansa serbitasavaltalaisia vain, koska alueen liittäminen Serbiaan on poliittisesti mahdotonta.

Länsimedian Bosnian sodan aikana heistä käyttämä termi ”muslimi” oli Velidin mielestä käsittämätön. ”Miksi kahdesta muusta ryhmästä puhuttiin etnisen taustan perusteella ja kolmannesta uskonnon? En halua identifioitua muslimina. Olen muslimi, mutta se on yksityisasiani. Eihän sinuakaan kutsuta ”kristityksi”, vaan suomalaiseksi.”

Bosnialaisilta kiellettiin kansallinen identiteetti jo Itävalta-Unkarin aikana, ja sama jatkui kommunistisessa Jugoslaviassa. Tilastoissa bosniakit luokiteltiin kirjaimella ”m”, joka myöhemmin muutettiin muotoon ”M”.

M tulee tietysti sanasta muslimi, mutta mitä eroa on m:llä ja M:llä, siihen Velid ei suostu vastaamaan vaan antaa ymmärtää että kyse oli yhdestä kommunistihallinnon lukuisista byrokraattisista käsittämättömyyksistä.

Tämän päivän Bosnia-Hertsegovinassa etninen tausta on enemmän kuin pelkkä identiteettikysymys. Maalla on kolme presidenttiä, yksi bosniakkien, yksi kroaattien ja yksi serbien valitsema.

Etninen tausta vaikuttaa myös matkustamismahdollisuuksiin. Bosnian serbeillä on mahdollisuus saada Bosnia-Hertsegovinan passin lisäksi myös Serbian passi ja kroaateilla Kroatian passi. Toisin kuin Kroatian passilla, Bosnia Hertsegovinan passilla matkustaminen on hankalaa ja aikaa vievää, hyvin useissa tapauksissa jopa mahdotonta.

Kasiala
Velidin käsialanäyte.

Kysyttyäni, mitä uskontoa bosniakit harjoittivat ennen Ottomaanien valloitusta (vuonna 1463), sain mielenkiintoisen vastauksen. Velidin mukaan bosniakit olivat kristittyjä kerettiläisiä, jotka uskoivat kahteen yhtä vahvan jumaluuden olemassaoloon, Jumalan ja Saatanan.

Jumala oli heidän mukaansa luonut henkimaailman ja Saatana fyysisen maailman, ja ihminen pääsi Jumalan yhteyteen vain asketismin kautta, kuten esimerkiksi kieltäytymällä lihansyönnistä, seksistä ja alkoholista.

Heillä ei ollut kirkkoja, vaan he suorittivat rituaalinsa metsissä. He kohtelivat miehiä ja naisia tasa-arvoisemmin kuin alueen ortodoksit ja katoliset. Noista ajoista on jäänyt todisteeksi koristeellisia, filosofisia tekstejä sisältäviä kivikirjoitustauluja, joita on nähtävillä myös Sarajevon alueella.

Monella tapaa bosniakit olivat Velidin mukaan jo valmiiksi lähellä islamia, mutta pääsyy islamiin siirtymisessä oli siinä, että he olivat jo vuosisatoja olleet katolilaisten ja ortodoksien painostuksen ja sorron alaisena, ja saivat kääntymyksensä jälkeen säilyttää monet tapansa, ja myös ottomaanien vahvan tuen.

Ottomaanien imperiumin alueellahan sallittiin eri uskontojen harjoittaminen, joten kääntyminen islamiin tapahtui Velidin mukaan vapaaehtoisesti.

Kirjassaan Bosnia – a Short History brittiläinen historiantutkija Noel Malcom tunnistaa Velidin esittelemän teorian, mutta ei usko siihen.

Toisen, lähinnä serbitutkijoiden tukeman teorian mukaan bosniakit olivat ennen islamiin kääntymistään Serbian ortodoksikirkosta eronnut osa, joka omasi joitakin kerettiläisiä vaikutteita. Kolmannen, ei niin yllättäen katolisten tutkijoiden suosiman, teorian mukaan Bosnian kirkko oli katolinen.

Malcom luettelee paljon todisteita sen puolesta, että yleisesti uskottu teoria Bosnialaisten kuulumisesta bulgarialaisen pappi Bogumilin seuraajiin on romantisoivaa historiankirjoitusta. Kerettiläiset kun vaikuttavat rohkeammilta, originaaleimmilta ja mielenkiintoisimmilta kuin oikeaoppiset kristityt.

Kirjan kappale ”The Bosnian Church” keskittyy lähinnä kumoamaan kolmea yllä mainitsemaani teoriaa, mutta ei vastaa kovin selkeästi kysymykseen, mitä uskontoa bosnialaiset sitten edustivat.

Mikäli ymmärsin oikein, hän uskoo Bosnian kirkon olleen muusta maailmasta eristyksissä ollut, luostarikeskeinen katolinen yhteisö, joka omasi merkittäviä ortodoksisia vaikutteita, ja joka oli ottomaanien valloitusten aikaan joka tapauksessa hajoamispisteessä.

Kuten yllä olevasta käy ilmi, keskustelu Velidin kanssa pyöri paljolti identiteetin, historian ja poliittisten kysymysten ympärillä. Juna puskutti eteenpäin, aurinko laski ja ulkona vilisi Koillis-Kroatian laakeat maisemat. Velid kaipasi jo Bosnian vuoristoa.

Edellisellä kerralla kun hän oli tullut käymään kotonaan, hän ei ollut saanut viettää aikaa äitinsä kanssa juuri ollenkaan, koska koko suku, parikymmentä ihmistä, oli tullut käymään. Hänen oli täytynyt käydä ruokaostoksilla silla aikaa kun hänen äitinsä laittoi ruokaa koko porukalle.

Velidin isä kuoli Bosnian sodassa (1991-1995) sodassa, puolustaessaan Broco –nimistä kylää, jossa serbit, kroaatit ja bosniakit puolustivat kylää serbihyökkäykseltä.

Päästääkseen Euroopan unioniin Bosnia-Herzegovinan on muun muassa suoritettava väestönlaskenta. Serbit olisivat tähän suostuvaisia, mutta bosniakit viivyttelevät, koska se paljastaisi serbien suuren prosentuaalisen osuuden tietyillä alueilla, ja he saisivat sitä kautta tiettyjä oikeuksia sodanaikaisen etnisen puhdistuksen onnistumisen ansiosta.