Baltian laulava vallankumous 1987-91, osa 2/2

Tämä kirjoitus on julkaistu ensimmäisenä Rauhan Puoelsta -lehden numerossa 6-2016.

Väkivallattomuuden voiman avulla on tehty vallankumouksia, itsenäistytty, puolustettu valtioita ja johdettu poliittisia yksiköitä. Sitä on käytetty menestyksekkäästi kansalaisaktivismissa, rauhanturvaamisessa ja oikeudenkäynneissä, ja sen avulla on löydetty ratkaisuja ristiriitatilanteisiin kansainvälisessä politiikassa ja arkipäiväisessä kanssakäymisessäkin. Kertomuksia rohkeudesta -kirjoitussarjassa kerrotaan historiallisten esimerkkien avulla, mistä väkivallattomuudessa on kysymys. Tämä on sarjan kahdeksas osa.

Latvian uudelleenitsenäis­tymisessä keskeistä roolia näytteli Helsinki-­86-­ryhmä, jonka kolme työläistä oli perustanut satamakaupunki Liepajassa heinäkuussa 1986. Ryhmä oli Latvian ensimmäinen avoimesti kommunismin vastainen organi­saatio ja ylipäätään ensimmäinen avoimesti organisoitu oppositio koko Neuvostoliitossa. Ryhmän nimi viittaa yhtäältä ryhmän perustamisvuoteen ja toisaalta Helsingin vuoden 1975 ETY-konferenssiin, jonka loppuasiakirjassa Neuvostoliitto oli sitoutunut sanan­vapauden toteuttamiseen.

Yhdessä ensimmäisistä kampan­joistaan ryhmä testasi Mihail Gorbatšovini sitoutumista glasnostiin ja Helsinki­-asiakirjan sopimukseen julistamalla aikovansa muistaa vuoden 1941 joukkokyyditysten uhreja julkisesti. Ryhmän johtajat pidätettiin ennen muistopäivää, mutta ryhmän seitsemän muuta jäsentä toteuttivat tilaisuuden pääkaupunki Riiassa sijaitsevan Vapauden muistomerkin luona. Tapahtumaa oli seuraamassa yli tuhat ihmistä, jotka osallistuivat kukkienlaskuun ja estivät tiiviissä ympyrässä seisten poliisin pääsyn keskeyttämään seremoniaa.

Baltian ketju

Helsinki-86-ryhmän suurin saavutus oli ympäri Baltiaa levinneiden ”kalenterimielenosoitusten” aloittaminen. Nämä protestit nostivat esille tärkeitä päivämääriä maiden historiasta. Kalenterimielenosoitukset huipentuivat 23. elokuuta vuonna 1989, kun kello seitsemältä iltapäivällä noin kaksi miljoonaa ihmistä otti toisiaan kädestä kiinni ja muodosti ihmiskunnan historian pisimmän, yli 600 kilometriä pitkän ihmisketjun Tallinnasta Riian kautta Vilnaan.

Tuona päivänä tuli kuluneeksi 50 vuotta siitä, kun Saksa ja Neuvostoliitto solmivat Molotov–Ribbentrop-sopimuksen ja sen salaisen lisäpöytäkirjan, jossa Eurooppa jaettiin kahtia natsi-Saksan ja Neuvostoliiton etupiireihin. Toiseen maailmansotaan johtaneen lisäpöytäkirjan olemassaolo oli yksi niistä lukuisista historiallisista tapahtumista, joista keskusteleminen oli ollut Neuvostoliiton miehittämässä Baltiassa vakava rikos jo viidenkymmenen vuoden ajan.

Baltian ketjun tarkoituksena oli muistuttaa tästä historiallisesta epäoikeudenmukaisuudesta, tuoda julki itsenäistymispyrkimys ja syventää Baltian maiden keskinäistä luottamusta ja solidaarisuutta. Ihmiset seisoivat paikallaan parikymmentä minuuttia. Samana päivänä julkistettiin maailmalle Viron, Latvian ja Liettuan yhteisvetoomus, jossa muistutettiin maiden halusta vapaasti päättää omista asioistaan.

Liettua julistautuu itsenäiseksi

Neuvostoliiton viranomaisten ensireaktio tapahtumiin oli siinä määrin tyly ja uhkaileva, että Baltian aktivistit lähettivät YK:n pääsihteerille kirjelmän, jossa he pyysivät kansainvälistä komissiota tarkkailemaan tilannetta. Yhdysvallat ja Länsi-Saksa vetosivat Neuvostoliittoon, että se ei käyttäisi väkivaltaa vaan antaisi reformien tapahtua rauhanomaisesti. NL:n sävy muuttuikin sovittelevammaksi, ja lopulta Neuvostoliitossakin myönnettiin lisäpöytäkirjan olemassaolo. Joulupäivänä 1989 se jo julistettiin juridisesti pätemättömäksi.

Edellä mainitusta huolimatta, ja vaikka Baltian ketju herättikin lännessä paljon huomiota ja sympatiaa, lännen tuki balteille oli tässä vaiheessa hyvin maltillista. Maailman huomio ja Yhdysvaltojen intressit olivat Saksojen yhdistymisessä, Neuvostoliiton joukkojen vetämisessä Visegrád-ryhmän maista eli Puolasta, Tšekkoslovakiasta ja Unkarista, ja Varsovan liiton hajoamisessa.

Kun Liettua uskaltautui 11.3.1990 julistautumaan ensimmäisenä Neuvostoliiton osavaltioista itsenäiseksi, Yhdysvaltain tuolloinen presidentti George H. W. Bush koki omien muistiinpanojensa mukaan, että ”Liettuan tilanne varjosti mitä hyvänsä ratkaisua Saksan kysymyksessä ja vaaransi kesäkuun huipputapaamisen”. Syyskuun 13. päivänä 1990 Neuvostoliitto ja Saksa allekirjoittivat sopimuksen hyvistä naapurisuhteista, kumppanuudesta ja yhteistyöstä. Sopimuksessa mainittiin, että Euroopan senhetkiset rajat ovat muuttumattomat.

Suomi tuki Viroa salaa

Virallinen Suomi oli samoilla linjoilla. Julkisuudessa Suomen valtio ei antanut Viron itsenäisyyspyrkimyksille poliittista tukea, vaan päinvastoin varoitti Viroa etenemästä liian nopeasti. Syy tälle linjaukselle oli ennen kaikkea Suomen turvallisuus, joka katsottiin turvattavan parhaiten pitämällä yllä hyviä suhteita Moskovaan. Toinen syy Suomen pidättyväiselle linjalle oli muuallakin lännessä tuttu ”gorbamania”. Gorbatšovista pidettiin, eikä hänen uudistuksiaan ja niiden jatkumista haluttu vaarantaa keikuttamalla venettä.

Samaan aikaan Suomen valtio tuki Viroa kulissien takana hyvinkin runsaskätisesti. Asiasta väitöskirjan tehneen historiantutkija Heikki Rausmaan mukaan Viro sai vuosina 1988–91 Suomelta apua oman valtionsa rakennustyöhön enemmän kuin mistään muualta. Suomesta annettiin koulutusta, asiantuntija-apua ja työharjoittelua hallintovirkamiehille, liike-elämän edustajille ja nuorille. Viroon lähetettiin materiaaliapua traktoreista konttorikoneisiin, matkustamista helpotettiin ja kulttuuriyhteistyötä tiivistettiin. Tuglas-seura Helsingissä toimi Viron epävirallisena edustustona. Seura avusti useita tuhansia virolaisia tarjoamalla ilmaista majoitusta sekä maksamalla matka-avustuksia ja päivärahoja, ja esimerkiksi Viron paikallishallinnon uudistusta tuettiin Suomen kunta- ja kaupunkiliiton kautta.

Rohkeat rekisteröityjät

Historiankirjoittajat toteavat usein ja aiheellisesti, että ongelmana historian tulkitsemisessa helposti on se, että tarkastelemme tapahtumia nykyhetken ahtaasta tarkasteluaukosta. Tietäessämme lopputuloksen – tässä tapauksessa Baltian maiden itsenäistymisen – meidän on helppo poimia historiasta ne askeleet, jotka johtivat kyseiseen lopputulokseen, ja nähdä tapahtumat pitkänä ja määrätietoisena prosessina. Meiltä jää helposti näkemättä, kuinka suuressa epävarmuudessa tuolloin valintoja tehneet ihmiset todella elivät.

Virolaisten alkaessa rekisteröidä ja rekisteröityä uuden hallintoelimen, kongressin, valintaa varten heidän käsityksensä siitä, mihin heidän aloittamansa prosessi tulee johtamaan, on täytynyt olla hyvin hämärä. Työ eteni aluksi hyvin hitaasti. Kansan suussa rekisteröintilippuja kutsuttiin menolipuiksi Siperiaan. Mutta mitä useampi rekisteröityi, sitä useampi tulkitsi tilanteen turvalliseksi, niin että vuoden 1990 alussa kutakuinkin jokainen Viron aikuisväestöstä oli rekisteröitynyt. Helmikuussa maalle äänestettiin kongressi, jolla oli kyllä arvovaltaa, mutta muun vallan kanssa oli vähän niin ja näin. Kongressilla ei ollut sen enempää rahaa, armeijaa, poliisia kuin Moskovan hyväksyntääkään.

Maaliskuussa oli vuorossa jo olemassa olevan hallintoelimen, korkeimman neuvoston, vaalit, jotka kansanrintama voitti. Se julisti Neuvostoliiton valtiovallan Virossa laittomaksi, otti käyttöön Viron tasavalta -nimityksen, vanhan valtionvaakunan, trikolorilipun ja kansallislaulun ja lopulta, nähdessään vanhoillisten vallankaappauksen tapahtuessa tilaisuutensa tulleen, julisti maansa itsenäiseksi 20.8.1991.

Neuvostoliiton hajoamisen syy vai seuraus?

Tapahtuiko tämä kaikki koska Neuvostoliitto hajosi, vai hajosiko Neuvostoliitto koska tämä kaikki tapahtui? Tuona aikana Suomen presidenttinä toiminut Mauno Koivisto vastaisi ensimmäiseen kysymykseen kyllä. Keväällä 2009 hän totesi Kouvola Sanomien haastattelussa, että ”Viro oli yksi niitä maita, jotka saivat itsenäisyytensä, kun Neuvostoliitto hajosi, eikä Virolla ollut siinä hajoamisessa mitään osuutta”.

Asiaa tutkinut Janis Kent Cakars on eri mieltä. Kirjoituksessaan ”Lessons from Latvia” hän huomauttaa, että Baltian maat saavuttivat itsenäistymisensä – mukaan lukien Neuvostoliiton tunnustamisen itsenäisyydelleen – kolmea kuukautta ennen Neuvostoliiton romahdusta. Kyse oli siis yhdestä Neuvostoliiton romahtamisen syistä eikä sen seurauksesta. Cakarsin mukaan Latvia – enkä näe mitään syytä miksi sama ei pätisi Viron kohdalla – saavutti vapautensa ”huomattavan sitkeällä ja taitavalla väkivallattomien taktiikoiden toimeenpanolla”.

Cakars ei kuitenkaan vedä mutkia suoriksi ja väitä, että baltit voittivat itsenäisyyden ja tuhosivat Neuvostoliiton vain lauluja laulamalla. Syyt näin massiiviseen poliittiseen järistykseen ovat paljon monimutkaisemmat. Mutta yhtä lailla yksinkertaistava on väite, että Neuvostoliitto vain hajosi omaan mahdottomuuteensa. Neuvostojärjestelmällä oli syviä poliittisia, sosiaalisia ja taloudellisia ongelmia, mutta siitä huolimatta: hallitukset eivät vain tuhoudu. ”Jokaisen hallituksen ensimmäinen tehtävä on pysyä vallassa, ja Neuvostoliiton johdolla oli yhä tähän huomattavat resurssit”, toteaa Cakars.

Baltit olivat aktiivisia ja rohkeita ja heillä riitti mielikuvitusta. Vuosina 1987–91 Baltiassa järjestettiin teatraalisia hautajaisia Leninille ja kommunismille, kieltäydyttiin asevelvollisuuden suorittamisesta, perustettiin historiaseuroja, järjestettiin salaisia keittiösessioita, kirjoitettiin ja julkaistiin neuvostojärjestelmää kritisoivia lehtikirjoituksia, lähetettiin kirjeitä Moskovan päättäjille, nostettiin kiellettyjä lippuja salkoihin, vietettiin kansallispäivää ja, ennen kaikkea, järjestettiin kymmenien, toisinaan satojen tuhansien ihmisten laulutapahtumia ja mielenosoituksia. Neuvostoliitto ei hajonnut omaan tehottomuuteensa, huomauttaa Cakars, vaan sen hajottivat ne ihmiset, jotka halusivat sen hajottaa.

Timo Virtala

Kuva: Kusurija / Wikipedia CC BY-SA 3.0

Lähteet:

Alenius, Kari
: Viron, Latvian ja Liettuan historia. Atena Kustannus Oy 2000.

Arujärv, Evi
: The Estonian Song Festival: A Chameleon Strategy.
http://www.estinst.ee/publications/estonianculture/I_MMIV/arujarv.html

Cakars, Janis Kent: Lessons from Latvia. Nonviolent Activist – The Magazine of the War Resisters League. March-April 2002.

Rausmaa, Heikki: Suomen tuki Viron itsenäistymiselle 1988–1991: ei sanoin, vaan teoin. Esitelmä.
http://lastukirjastot.fi/111720/fi/events/suomen-tuki-viron-itsenaistymiselle-1988-1991-ei-sanoin-vaan-teoin

Savisaar, Edgar: Viron vaaran vuodet. Tammi 2005.

Smidchens, Guntis: The Power of Song: Nonviolent National Culture in the Baltic Singing Revolution. University of Washington Press 2014.

Zetterberg, Seppo
: Viron historia. SKS 2007.

Baltian laulava vallankumous 1987-91, osa 1/2

Tämä kirjoitus on julkaistu ensimmäisenä Rauhan Puolesta -lehdessä 5/2016 ja tullaan julkaisemaan ensi vuonna ilmestyvässä, Liken kustantamassa Kertomuksia Rohkeudesta -kirjassa.

Mikäli haluamme laittaa viime vuosisadan väkivallattomat kampanjat tärkeysjärjestykseen, vuoden 1989 vallankumoukset, eli Itä-Euroopan siirtyminen monipuoluejärjestelmään vuosina 1989-1991 ja Neuvostoliiton hajoaminen jouluna 1991, ansaitsevat ehdottomasti paikkansa listan kärkipäässä. Näinä vuosina järjestettiin ensimmäistä kertaa vuosikymmeniin parlamenttivaalit paitsi kaikissa Itä-Euroopan itsenäisissä, myös Neuvostoliittoon tai Jugoslaviaan aiemmin kuuluneissa valtioissa. Gorbatšovin uudistuksilla, Tšernobylin ydinvoimalaonnettomuudella, kilpavarustelulla, neuvostojärjestelmän taloudellisella ja moraalisella konkurssilla, jopa Suomen televisiolla oli kaikilla roolinsa muutoksen aikaansaamisessa. Mutta aivan liian vähälle huomiolle ovat jääneet muutosta henkensä uhalla ja väkivallattomin keinoin vaatineet kansalaiset.

Tapahtumien kulku, demokratian toteutumisen ja väkivallattomuudessa pysymisen aste vaihtelivat maittain. Jugoslaviassa vanhojen valtarakenteiden hajoaminen johti nationalistis-ekspansiiviseen uhoon ja 140 000 ihmisuhria vaatineeseen hajoamissotaan. Romaniassa Ceaușescun diktatuuri kaadettiin aseellisesti, kun taas esimerkiksi Baltian ketju, Leipzigkin maanantaimielenosoitukset ja Tšekkoslovakian samettivallankumous olivat kouluesimerkkejä onnistuneista väkivallattomista kampanjoista. Nämä ihmiset osoittivat, kuinka pitkälle rohkeudella, aktiivisuudella, strategisella suunnittelulla ja periksi antamattomuudella voi päästä. Mielikuvitusta ja huumoria unohtamatta.

Viron lauluperinne

Viron ensimmäiset kansalliset laulujuhlat, üldlaulupidu, järjestettiin Tartossa vuonna 1869. Siitä lähtien tuhannet virolaiset ovat kokoontuneet laulamaan suunnilleen viiden vuoden välein niin Venäjän tsaarinvallan, itsenäisyyden alkuvuosien, neuvostomiehityksen kuin uudenkin itsenäisyyden aikana.

Yhtäältä voimaannuttavana, toisaalta osallistujia jakavana kysymyksenä on alusta asti ollut, millä kielellä ja kenen ideologian nimissä lauluja lauletaan. Ensimmäisen laulujuhlan kunniaksi kaupunki oli koristeltu Venäjän imperiumin lipuin, mutta iso osa lauluista – kuten myös tapahtuman pääjärjestäjä ja koko laulujuhlien konsepti – olivat tulleet Saksasta, kun taas osallistujat olivat pukeutuneet Viron kansallispukuihin ja tunsivat epäilemättä suurinta yhteenkuluvaisuuden tunnetta laulaessaan tapahtuman kahta vironkielistä laulua.

Tapahtuman suosio, virolaisten rooli järjestelyissä ja vironkielisen laulurepertuaarin määrä nousi tapahtuma tapahtumalta. Toisaalta lähes kaikki 1800-luvun laulujuhlat olivat omistettuja Venäjän tsaareille. Vuonna 1910 järjestetyissä seitsemänsissä laulujuhlissa poliisit seisoivat siviiliasuisena laulajien joukossa ja tervehtivät tsaarin hymniä äänekkäin hurraa-huudoin. Vuosien 1923, 1928, 1933 ja 1938 festivaaleja saatiin juhlia itsenäisenä kansakuntana, mutta vuonna 1947 maa oli sekä raunioina että miehitettynä. Järjestäjäorganisaationa toimi Kansankomissaarien neuvosto ja Viron kommunistipuolue, ja laulujen aiheina olivat Neuvostoliiton yhtenäisyys ja kommunismiin sitoutuminen. Gustav Ernesaksin säveltämä, Lydia Koidulan runo ”Mu isamaa on minu arm” lipsahti kuitenkin sensuurin läpi, niin että yllättäen 25 000 ihmistä lauloi ylistyslaulua isänmaalleen. Laulusta tuli hetkessä Viron epävirallinen itsenäisyyslaulu neuvostomiehityksen aikana. Sitä on laulettu laulujuhlilla joka kerta siitä lähtien. ”Laulujuhlissa kyse ei ole pelkästään siitä, että saadaan kuulla parhaat laulumme. Se oli, ja yhä on, ensisijaisesti mahdollisuus kokea olevamme virolaisia,” kertoo The Singing Revolution -dokumenttielokuvan haastattelema kapellimestari Venno Laul.

Vuonna 1969 juhlittiin laulujuhlien satavuotisjuhlaa. Viron kansallispukujen pitäminen oli kielletty, ja Mu isamaa -laulu loisti ohjelmistossa poissaolollaan. Kaksipäiväisen venäjänkielisen laulujuhlien lopussa esitettiin 3-4 vironkielistä laulua, jonka jälkeen kuorot kieltäytyivät poistumasta lavalta. Yleisö vaati Mu isamaa on minu arm -laulun laulamista. Järjestäjät käskivät torvisoittokunnan johdatella tunnelma muualle, mutta siinä ei onnistuttu, vaan yleisö alkoi laulamaan Mu isamaa on minu arm -laulua ilman kapellimestaria, uudestaan ja uudestaan. Lopulta järjestäjät katsoivat parhaaksi päästää Gustav Ernsaks lavalle johtamaan laulua. Laulavaan vallankumoukseen osallistuneen, nykyisin Viron parlamentin eli Riigikogun jäsen Artur Talvikin mukaan laulujuhlien päätarkoitukseksi muodostui ”kokoontua kansakuntana yhteen, ja laulaa tämä yksi, kielletty laulu.”

Uudelleenitsenäistymisen alkutahdit

Vuonna 1985 Neuvostoliiton pääsihteeriksi nousseen Mihail Gorbatšovin lanseeraamien glasnostin (avoimuus) ja perestroikan (uudistukset) rohkaisemina Viroon perustettiin historiaseuroja, joiden tehtävänä oli kansakunnan historiallisen tiedon palauttaminen. Keväällä 1987 uskaltauduttiin osoittaa mieltä Koillis-Viroon suunnitellun fosforiittikaivoksen perustamista vastaan. Ympäristökysymykset eivät olleet itä-länsi -vastakkainasettelun keskiössä, joten epäpoliittisuudessaan kaivos oli turvallinen vastustamisen kohde. Protestien järjestäjät laskelmoivat, että Glasnost-puheiden takia protestin väkivaltainen tukahduttaminen olisi ollut noloa. Taktiikka toimi, ja avolouhossuunnitelmat peruttiin.

Onnistuminen rohkaisi aktivisteja menemään pidemmälle. Elokuun 23. päivänä, natsi-Saksan ja Neuvostoliiton välisen Molotov-Ribbentrop sopimuksen vuosipäivänä, tuhansia ihmisiä kokoontui Tallinnan vanhankaupungin edustalla sijaitsevaan Hirve-puistoon. Poliisi sulki äänentoistojärjestelmät, mutta antoi tilaisuuden jatkua. Paperitötteröitä megafoneinaan käyttäen puhujat kritisoivat muun muassa sitä, että stalinismin vainojen toteuttajat olivat yhä tuomitsematta ja saivat nauttia valtion eläkettä. Hirve-puiston mielenosoitus oli ensimmäinen kerta lähes viiteenkymmeneen vuoteen, kun kukaan oli kritisoinut julkisesti neuvostomiehitystä joutumatta vastuuseen.

Syyskuussa laajempaa taloudellista itsehallintoa ehdotettiin jo sanomalehdessä, ja lokakuussa Võrussa järjestettiin mielenosoitus, jossa muisteltiin vuosien 1918-20 itsenäisyyssodassa kaatuneita. Yhteenotolta poliisin kanssa ei vältytty. Seuraavaan mielenosoitukseen – Tarton rauhansopimuksen 68-vuotisjuhliin seuraavan vuoden alussa – poliisi tulikin paikalle jo mellakkavarusteissa ja koirien kanssa. Tämä ei kuitenkaan estänyt tulevia mielenosoituksia eikä mediassa ilmaistuja, yhä radikaalimmat muodot saavia muutosvaatimuksia ja perestroikan tuki-ilmaisuja.

Huhtikuussa 1988 lähes kymmenentuhatta ihmistä kokoontui yliopistokaupunki Tarttoon juhlimaan Viron historiaa ja kulttuuria. Sini-musta-valko -trikolorin esittämiskielto kierrettiin laittamalla esille kolme erillistä lippua: sininen, musta ja valkoinen vierekkäin. Ihmiset kantoivat tulisoihtuja ja pitivät päässään ylioppilaslakkeja. Tapahtuma oli menestys. Seuraavien kuukausien aikana sana levisi, ja yhä useampi sai rohkeutta osallistua. Toukokuussa trikolori liehui Tartossa jo vapaana vielä edellistäkin suuremmassa musiikkitapahtumassa.

Keväällä 1988 kokoontui myös Baltian kansanrintamien kokous, jossa rauhanomainen, vuoropuheluun perustuva kehitys onnistuttiin kirjaamaan keskeiseksi periaatteeksi. Asiasta ei päätetty yksimielisesti, vaan toiset uskoivat, ettei itsenäistyminen olisi mahdollista ilman verenvuodatusta. Se, mikä oli yksille dialogia, oli toisille miehitysvallan kumartamista.

Laulun voima

Kesäkuussa 1988 Tallinnan Raatihuoneen tori oli täynnä konserttiin kerääntyneitä nuoria. Yön laskeuduttua ja konserttiajan päätyttyä joku esiintyjistä ehdotti, että koko porukka siirtyisi Tallinnan laulujuhlien pitopaikalle jatkamaan laulamista. Näin tehtiin. Kiellettyjen kansallislaulujen ja niiden rock-sovitusten jälkeen väkijoukko siirtyi laulamaan lastenlauluja, perinteisiä lauluja ja uusimpia hittejä. Useita bändejä esiintyi. Moottoripyöräilijä ajoi ympäri aluetta Viron lippu liehuen. Tämä rohkaisi muitakin, ja vuosikymmeniä piilossa olleita lippuja alkoi heilua eri puolilla yleisöä, ja sellainen vedettiin kaikkien hurratessa myös esiintymislavan salkoon. Tätä spontaania laulujuhlintaa jatkettiin seuraavana iltana, ja taas seuraavana, lähes viikon ajan.

Poliittinen paine kasvoi, ja Viron kommunistisen puolueen ensimmäinen sihteeri vaihdettiin maltillisempaan. Seuraavana päivänä Laulujuhlakentällä tätä käännettä oli juhlistamassa 150 000 ihmistä. Syyskuussa Laulujuhlakentällä järjestettiin Kansanrintaman kokous ja laulujuhla, joka keräsi arviolta 300 000 osallistujaa, eli lähes kolmasosan maan vironkielisestä väestöstä. Osa puheista oli radikaalimpia kuin järjestäjät olivat suunnitelleet, itsenäistymisvaatimus esitettiin nyt ensimmäisen kerran julkisesti. Mutta tärkeintä oli ihmispaljous, heidän päättäväisyytensä ja rohkeutensa. ”Tähän asti vallankumoukset ovat olleet hävittämistä, polttamista, tappamista ja vihaa, mutta me aloitimme vallankumouksemme hymyillä ja lauluilla,” summasi tunnelman paikalla ollut laulava vallankumous -termin keksijä, taiteilija Heinz Valk.

Itsenäisyyttä kannattavat jakautuivat kahteen leiriin. Yhtäältä itsenäisyyspuolueen kannattajiin, joiden mielestä kansainvälisen lain mukaan Viro on yhä itsenäinen ja neuvostomiehitys laiton, ja toisaalta kansanrintaman kannattajiin, joiden taktiikkana oli edetä silloisten struktuurien sisällä perestroikaa tukien. Kahden linjauksen välisistä erimielisyyksistä huolimatta virolaiset osallistuivat sankoin joukon kummankin järjestäjätahon tilaisuuksiin.

Osa kansasta vastusti itsenäistymissuunnitelmia. Neuvostoliiton venäläistämispolitiikan ansiosta 40% virossa asuvista oli venäjänkielisiä. Uudistuksia vastustavat perustivat Intern-liikkeen, joka keskeisimpinä huolena oli, että itsenäisyysliike tuo ristiriitoja ja ajaa neuvostoliittolaiset toisiaan vastaan. Tämä liike oli itsenäistymisliikettä yhtenäisempi.

Elokuun 16. päivä 1988 Neuvosto-Viron Korkein Neuvosto julistautui korkeimman lainsäädäntö-, toimeenpano- ja tuomiovallan haltijaksi alueellaan. Ajatus Neuvostotasavallan suvereeniudesta ei ollut tuulesta temmattu, vaan nojautui Neuvostoliiton perustuslakiin, jossa muotoiltiin kyseessä olevan ”suvereenien valtioiden liitto.” Nyt tätä suvereenisuutta vaadittiin – ensimmäistä kertaa Neuvostoliiton historiassa – toteutettavaksi käytännössä. Neuvostoliiton korkeimman neuvoston presidiumi mitätöi Viron julistuksen, ja virolainen delegaatio kutsuttiin Gorbatšovin puhutteluun. Viron Korkein Neuvosto jatkoi tästä huolimatta uudistuksiaan: Viron kieli julistettiin kansakunnan viralliseksi kieleksi ja Viron lippu Viron viralliseksi lipuksi.

Kirjassaan ”Viron vaaran vuodet” siirtymiskauden pääministeri Edgar Savisaar pitää elokuun suvereenisuusjulistusta jopa uudelleenitsenäistymispäivää (20.8.1991) merkittävimpänä, ainakin maailmanpoliittisesta näkökulmasta. Tuolloin yhtä kuudesosaa maapalloista hallinnut imperiumi alkoi murentua Viron johdolla, kun Neuvostoliiton liittotasavaltojen ja autonomisten alueiden suvereenisuusjulistusten paraati sai alkunsa.

TIMO VIRTALA

Pärnu mnt 23.8.1989, 31.7.2009 ja 8.11.2009

ritari

23.8.1989

Arviolta kaksi miljoonaa ihmistä pitää toisiaan kädestä ja muodostaa maailman kaikkien aikojen pisimmän ihmisketjun. Se kulkee Tallinnasta Riian kautta Vilnaan.

Kyseisenä päivänä tuli kuluneeksi 50 vuotta siitä, kun Saksa ja Neuvostoliitto solmivat Molotov – Ribbentrop -sopimuksen salaisen lisäpöytäkirjan. Siinä Eurooppa jaettiin kahtia Natsi-Saksan ja Neuvostoliiton etupiireihin.

Seuraavien kuukausien aikana he lähtevät toteuttamaan suunnitelmansa hyökkäämällä mm. Puolan, Tšekkoslovakian, Viron, Latvian, Liettuan ja Suomen kimppuun.

Neuvostomiehityksen jälkeen sopimuksen lisäpöytäkirjan olemassaolosta vaiettiin Baltian maiden kouluissa, lehdissä ja historiankirjoissa. Ihmiset tiesivät siitä, mutta rangaistusten pelossa siitä ei puhuttu.

Kahdeksankymmentäluvun lopussa Neuvostoliiton pääsihteeri Gorbatshevin lanseeraamat uudistusohjelmat perestroika ja glasnost olivat kuitenkin uudistaneet ilmapiiriä. Tallinnassa ja Tartossa laulettiin vironkielisiä isänmaallisia lauluja ja niistä tehtiin popversioita. Latviassa onnistuttiin pysäyttämään Moskovasta johdettu vesivoimalahanke, jota paikalliset vastustivat ympäristösyistä.

Kello seitsemän illalla ihmiset tarttuivat toisiaan kädestä ja seisoivat paikallaan parikymmentä minuuttia. Samana iltana julkistettiin vetoomus, jossa kerrottiin maailmalle Baltian maiden halusta vapaasti päättää omista asioistaan. Siinä muistutettiin historian epäoikeudenmukaisuudesta, Baltian maiden olemassaolosta ja keskinäisestä solidaarisuudesta.

Rauhanomainen, vuoropuheluun perustuva lähestymistapa oli kirjattu keskeiseksi periaatteeksi Baltian kansanrintamien kokouksessa keväällä 1989. Kokouksessa sai kannatusta myös toisenlainen, väkivaltaiseen irrottautumiseen tähdännyt linja, mutta vuoropuheluun perustuva linja voitti.

Onnistuttuaan Baltian ketjun ja koko Laulavan vallankumouksen väkivallaton konfliktinratkaisu sai seuraajia myös muun muassa Tšekkoslovakiassa, Bulgariassa, Unkarissa ja Itä-Saksassa. Se loi uskoa, että muutos on mahdollista saavuttaa väkivallattomasti.

faces


31.7.2009


Klo 9

Pakko syödä purilaista, kun muutakaan ei ole tarjolla. Takana on neljäkymmentä kilometriä polkemista, edessä yhdeksänkymmentä. Olo on erinomainen. Vähän on ripotellut, mutta se on vain raikastanut, ei oikeastaan ollenkaan kastellut.

Tallinnan keskustassa oli helppo ajaa, ainakaan aamuseitsemältä ruuhkat eivät häirinneet. Kaupungista löysi helposti pois Pärnu –viittoja seuraten. Lähiöalueet olivat kauniita, täynnä puisia ja tiilisiä taloja ja bussia odottelevia töihinlähtijöitä. Välillä kuivaa kangasmetsää.

Hyvin pian huomasin olevani kutakuinkin kaikesta eri mieltä kahden suomalaisen nuoren miehen kanssa, jotka kirjoittivat blogikirjoituksen vastaavasta pyöräretkestä joitakin viikkoja aikaisemmin. Sen lukeminen oli ainoa valmistautuminen, jota matkalle tein.

Poikien mielestään pyöräilytilaa oli niukasti, matka oli pelkkää ylämäkeä ja maisemat yksitoikkoiset ja samanlaiset kuin Suomessa.

Tallinnan jälkeen maisemat kieltämättä muuttuivat yksitoikkoisiksi – peltoa, metsää, pelota ja sitten taas metsää – siitä olen samaa mieltä, mutta mielestäni pyöräilytilaa on ollut koko matkan riittävästi, ylämäkeä en ole huomannut ja metsät ovat erilaisia kuin Suomessa.

Klo 11

Mutta se heidän yöpymisjuttunsa oli kyllä kaiken huippu. Suunnilleen näille seuduille, 60 km Tallinnasta etelään, he pystyttivät telttansa, ja alkoivat sen jälkeen pelätä lentokonetta ja paikallisia ”metelöitsijöitä”, jotka olivat autolla ajaneet lähetä. Koiratkin olivat haukkuneet.

Heidän teoriansa oli, että maanomistaja oli tarkkaillut heitä lentokoneesta, jonka jälkeen tullut itse autolla tai lähettänyt väkeä paikalle luvattomia telttailijoita karkottamaan.

Mikä ettei: Virohan on kuuluisa ökyrikkaista maanviljelijöistään, joilla ei ole muuta tekemistä kuin lennellä yksityiskoneella tilustensa yllä tarkistamassa, ettei heidän pelloilleen ja metsiin vaan ole leiriytynyt ketään tallaamaan nurmikkoa?

Eikö aikuistumisprosessiin kuuluu olennaisena sen oivaltaminen, ettei asiat pyöri sinun ympärilläsi, vaan maailma on täynnä itsenäisiä toimijoita, jotka toimivat sinusta riippumatta.

No mitäpä minä heistä. Raplamaa ja puoliväli, eikä kello ole vielä edes puoltapäivää. Juhlistan asiaa lounaalla. Pieni poika, joka hädin tuskin osaa kävellä, ravaa keittiön ja baarin väliä. Äiti tulee keittiön puolelta heiluriovesta, jolloin se, mikä ei olisi voinut jäädä tapahtumatta, tapahtuu, ja lapsi saa heiluriovesta naamaansa. Itkun jälkeen minulle tarjoillaan kalaa, ranskalaisia ja kahvia.

Klo 15

Sataa kaatamalla, on satanut jo tunnin. Vain kolmekymmentä kilometriä jäljellä. Kun taukopaikka lopulta löytyy, lämmittelen kunnolla, juon kahvia ja syön välipalaa. Harkitsen vaatteiden vaihtamista, mutta luovun ajatuksesta koska se johtaisi vain siihen, että toisen sijaan kumpikin vaatekertani olisi märkä.

Kolmisensataa metriä jatkettuani palelen vielä enemmän kuin ennen taukoa. Motellin kyltti tien oikealla puolella houkuttelee saunaan. Luovuttaminen ei tunnu mukavalta, mutta ei tunnu kyllä paleleminenkaan.

Motellin omistaja on suomalainen lakimies. Pääsen kuumaan suihkuun ja vaihdan kuivat vaatteet päälleni. Soitan motellin puhelimesta siskolleni, joka on perheensä kanssa matkalla samaa tietä samaan päämäärään. Suihkun ja puhelun korvauksesta on puhetta vain sen verran, että minä ehdotan sitä, mutta motellinomistaja kieltäytyy.

Parikymmentä minuuttia lehtiä selailtuani Toomen perhe saapuu ja hyppään kyytiin. Pyörä ei mahdu autoon, joten jätän sen Motellin varastoon hakeakseni sen paluumatkalla.

omakuva

7.11.2009

Makaan kuin raato Tallinna – Vilnus -bussin peräpenkillä. Takana on edellisenä päivänä pakkaamista ja asioiden järjestelyä aamuneljään, herääminen aamukuudelta, epätoivoista passinetsintää (se löytyi lopulta kopiokoneessa), Helsinkiin kiirehtimistä ja Loviisan rauhanfoorumin neuvottelukunnan pitkäaikaisen jäsenen, Göran von Bonsdorffin hautajaiset Johanneksenkirkossa.

Hautajaisten jälkeen veli tarjosi oluen ja sitten syötiin. Veljen vaimokekin siinä oli, puhuttiin sukunimistä, parisuhteista, tallinnanristeilyistä, tsekkiläisistä kirjailijoista, valehtelusta, sotilasmenoista, ilmastonmuutoksesta, maailmanlopusta ja vaikka mistä. Miten sitä ehtiikään niin monesta asiasta puhua?

Tsekkiläisen päivällisen jälkeen kävelin Makasiiniterminaalille, koska se oli lähimpänä. Puolentoista tunnin odottelun (nukkumisen) ja puolentoista tunnin laivamatkan (nukkumisen) jälkeen olin yhä väsynyt, joten ratikan sijaan tilasin taksin linja-autoasemalle.

Autobussijaamilla aikani käyskenneltyäni ja aikatauluja mitään niistä ymmärtämättä lueskeltuani näin laiturilla seisovan Eurolines –bussin. Kysyin kuskilta kohdetta, hintaa ja lähtöaikaa. Suomea, viroa, englantia ja venäjää sisältäneen keskustelun jälkeen sain selville, että bussi lähteen Liettuan pääkaupunki Vilnaan tänään klo 21.00, ja pääsen kyytiin jos maksan heille 400 kroornia.

Diili kuulosti hyvältä. Katsoin bussin kelloa, jossa luki punaisin kirjaimin 21.04, mikä sopi aikatauluihini paremmin kuin hyvin.

Nukuin koko matkan, katkonaisesti mutta kuitenkin. Henkilöllisyystodistus tarkastettiin Latvian, mutta ei Liettuan rajalla. Ajokorttini ei kelvannut, pyysivät passia.