Arndt Pekurinen ja Suomen siviilipalveluslain synty 1931

Suomussalmen rintamalla teloitettiin 5.11.1941 autonkuljettaja Arndt Pekurinen, jonka mielestä ihmisen ampuminen oli aina ja kaikissa olosuhteissa väärin. Ennen teloitusta hänet oli tuomittu neljä kertaa vankilaan: ensin neljäksi, sitten kuudeksi, sitten yhdeksäksi ja lopulta, talvisodan sytyttyä kahdeksi vuodeksi. Syinä vankilatuomioihin oli, ettei hän ollut suostunut suorittamaan varusmiespalveluaan eikä osallistumaan sotaan.

“Olen kyllä valmis palvelemaan isänmaatani hyödyllisellä työllä,” Pekurinen kirjoitti puolustuspuheessaan kolmatta vankilatuomiota odotellessaan, “jos saan suorittaa sitä sotalaitoksesta erillään olevana siviilityönä. Olen valmis tällaista työtä suorittamaan paljon pitemmänkin ajan sotapalveluksen asemesta kuin mitä on palvelusaika sotaväessä.”

Pekurisein kieltäytymisen oli ennen kaikkea periaatteellista, mutta myös poliittista. Hän provosoi tietoisesti järjestelmää saadakseen aikaan lainmuutoksen. Jos hän olisi halunnut päästä vähemmällä, hän olisi voinut jättää julkiset esiintymisensä väliin ja vältellä siten poliisia. Pidätetyksi tultuaan hän olisi voinut vedota uskonnollisiin syihin ja välttyä siten rangaistukselta. Hän olisi voinut suorittaa palveluksensa aseettomana – toisen vankilatuomionsa jälkeen hänelle tarjottiin mahdollisuutta suorittaa palveluksensa myös siviilivaatteissa, joskin yhä armeijassa – mutta hän kieltäytyi myös tästä. Sodan aikana, henkensä säästääkseen, hän olisi voinut tarttua aseeseen edes muodon vuoksi. Mutta Pekurisen ja hänen taustajoukkojensa tavoitteena ei ollut päästä vähällä, vaan saattaa suomalaisia aseistakieltäytyjiä koskeva lainsäädäntö muiden pohjoismaiden tasolle.

”Aatteellinen vakaumukseni kieltää näin ollen minuakin missään muodossa palvelemasta sotalaitosta ja katson velvollisuudekseni täten toimia rauhanasian hyväksi. En näe toiminnassani mitään lainvastaista enkä rangaistusta ansaitsevaa. Suomenkin hallitus on kansainvälisellä sopimuksella julistanut sodan laittomuudeksi ja sitoutunut olemaan käyttämättä sitä kansallisen politiikan välikappaleena. Jos sota on julistettu laittomaksi, kuinka voitaisiin katsoa lainvastaiseksi toiminnaksi sitä, että kieltäytyy palvelemasta sotalaitosta.”

Artikkelissaan ‘Mies, armeija ja vastarinta’ Ville Kivimäki analysoi Pekurisen tapausta kriittisen mieshistorian valossa. Kivimäen mukaan Pekurinen oli kävelevä paradoksi, jollaista ei olisi pitänyt olla olemassakaan. ”Työteliäänä, raittiin ja tunnollisena perheenisänä, joka piti kiinni periaatteistaan horjumatta, hän oli itse asiassa aikansa ihannemies, jollaisia koululaitos ja isänmaalliset kansalaisjärjestöt halusivat kasvattaa.” Kuolemaa uhmaten hän asetti periaatteensa, ideologisen kamppailun ja julkisen toimintansa perheen edelle. ”Vain Pekurisen periaate oli väärä – häneltä puuttui valmius aseelliseen maanpuolustukseen, jonka olisi pitänyt itsestään selvästi kuulua tähän kokonaisuuteen.”

Kivimäki huomauttaa, että Pekurisen tapauksessa hämmennystä aiheutti myös hänen työläistaustansa ja muodollisen koulutuksensa puuttuminen. Aikansa pasifismin keulahahmojen, kirjailija Arvid Järnefeltin, matematiikan professori Felix Iversenin ja geodeetti Karl Nickulin akateemista pasifismia saatettiin kyllä ymmärtää – joskaan ei hyväksyä – ja luokitella se harmittomaksi oppineiden haihatteluksi. Mutta Pekurisen pasifismi oli proletaarista, ja siksi vaarallista.

Lapsuus ja nuoruus

Pekurinen syntyi Juvan suurpitäjässä Etelä-Savossa 29.8.1905 seitsenlapsisen torppariperheen toiseksi vanhimmaksi pojaksi. Lapsena hänen kerrotaan olleen vilkas ja leikinhaluinen ja saaneen helposti kontakteja kaikenikäisiin ihmisiin. Seuranhakuisen isän, ja vilkkaitten lasten vuoksi hänen kotitalonsa oli kylän kohtauspaikkoja, jossa oli aina naapurin lapsia ja muita vierailta kyläilemässä.

Pasifistisen vakaumuksensa Pekurinen sai kirjoja, erityisesti Raamattua, Leo Tolstoita ja Arvid Järnefeltiä lukemalla. Hän oli paitsi pasifisti, myös vakaumuksellinen kristitty, harras tupakkamies ja alkoholin suhteen täysraitis. Lääkärintarkastuksessa hän kertoi olleensa nuoruudessaan usein kiivasluonteinen, mutta pyrkineensä voittamaan sen itsekasvatuksen avulla.

Kouluja hän ei kansakoulua enempää käynyt, vaikka sen päästötodistus olikin erinomainen. Lukemista hän harrasti läpi koko elämänsä, ja suoritti vapaa-ajallaan opintoja Helsingin Työväenopistossa. Hän liittyi Sosialidemoraattiseen puolueeseen, raittiusyhdistys Rientoon ja kuljetustyöläisten ammattiosastoon. Vuonna 1936 hän esiintyy Suomen Rauhanliiton hallituksen kokouskuvassa. Astetta radikaalimman Suomen Antimilitaristisen Liitoon johtokuntaan hänet valittiin 22-vuotiaana, ja puheenjohtajaksi kahta vuotta myöhemmin. Samoihin aikoihin hän erosi kirkosta, koska katsoi kirkon toimivan epäkristillisesti tukiessaan armeijaa.

Kahden vuoden vankeus ja Albert Einsteinin vetoomus Pekurisen puolesta

Poliisi toimitti Pekurisen Helsingin kutsuntatoimistolle 15.11.1929, jossa hän kieltäytyi asepalveluksesta ja myös lääkärintarkastuksesta. Seuraavien päivien sisällä hänet pakotettiin kolmesti lääkärintarkastukseen ja yhteen mielentilatutkimukseen, jonka jälkeen hänet määrättiin palvelukseen Helsingin Santahaminassa sijaitsevaan Kustaanmiekkaan työvelvollisten kurinpitokomppaniaan. Kustaanmiekassa hänelle yritettiin väkivalloin pukea sotilasvaatteita. Tarvittiin kolme kersanttia ja kaksi tuntia, ennen kuin hänelle saatiin sotilasvaatteet päälle. Tämän jälkeen Pekurinen käveli ulommaksi, ja riisui ne päältään. Samalla hän myös ryhtyvänsä nälkälakkoon, kunnes saisi oikeuden käyttää siviilivaatteita. Pekurinen suljettiin arestiin, jossa hän oli viikon ilman takkia, vain sotilashousut ja kengät jaloissaan.

Viiden vuorokauden kuluttua asia vuoti julkisuuteen, ja Suomen Sosiaalidemokraatti -lehden etusivulla oli seuraavanlainen kolmivaiheinen otsikko: ”Huomiotaherättävä asevelvollisuudesta kieltäytymistapaus. Rauhanaatteellisen vakaumuksen omaava henkilö jo viidettä vuorokautta nälkälakossa. Käytetty hullujenhuoneessa ja rangaistuskomppaniassa ja istuu nyt päävartiossa.” Jouluaattona hän sai lopulta luvan käyttää siviilivaatteita ja lopetti nälkälakkonsa. Aresti kuitenkin jatkui vuoden loppuun, jonka jälkeen hänet tuomittiin nejäksi kuukaudeksi vankilaan.

Pekurisen tapauksestaan käytiin laajaa kirjeenvaihtoa. Suomen puolustusministeri sai professori Albert Einsteinin ja kirjailija H. G. Wellsin ja Henri Barbussen allekirjoittaman vetoomuksen, jossa huomautettiin muun muassa että ”Ottamalla huomioon, että sekä Teidän että meidän maamme ovat hyväksyneet Pariisin sopimuksen, me ajattelemme, että on oleva mieluisa tehtävä vapauttaa henkilö, jonka ainoa rikos on hänen uskollisuutensa rauhanperiaatteillensa.” Einsteininin allekirjoittamia kirjeitä tuli vielä kaksi lisää. Jäkimäisessä sanotaan muun muassa että ”moraalin ja kohtuuden kannalta on vaadittava, että sodankieltäjiä käytetään vain sellaiseen työhön, mikä ei ole missään tekemisissä sotalaitoksen kanssa.”

Toisen kirjelmän allekirjoittajina olivat muun muassa Saksan kamarioikeuden puheenjohtaja A. Freymuth, professori Theodor Lessing, kirkkoherra E. Thraswelt: ”Me näemme Arndt Pekurisessa uranuurtajan kansojenvälisen rauhan aikaansaamisessa ja me kunnioitamme hänen korkeaa siveellistä vakaumustansa. Pitäisimme toivottavana, että sellaisia miehiä ei tuomittaisi vankeuteen, jotka omantunnonsyistä eivät saata suorittaa sotapalvelusta, ja me uskomme, että Te, Herra Ministeri, teette palveluksen maallenne vapauttaessanne Arndt Pekurisen.”

Näinkin korkean tason kansainvälisestä sympatiasta ei kuitenkaan ollut välitöntä hyötyä Pekuriselle. Ilmajoella suorittamansa vankilatuomion jälkeen, syyskuussa 1930, hänet ryöstettiin vanginvartijaltaan, pahoinpideltiin yhdeksän miehen voimin, ja vietiin kädet sidottuna ja kaulasta roikkuvien kylttien kanssa Seinäjoen rautatieasemalle julkisesti nöyryytettäväksi.

Pekurista oli siis painostettu, solvattu, kuulusteltu ja käsitelty väkivaltaisesti. Hän oli ollut nälkälakossa, hänet oli pakotettu toistuviin lääkärintarkastuksiin, käytetty mielisairaalassa, suljettu kahdeksi viikoksi arestiin ja yli kahdeksi vuodeksi vankilaan. Tämän jälkeen hän oli vielä saanut tuta, mitä oli Lapuan laki.

Lex Pekurinen ja sota

Pekurisen kolme perättäistä vankilatuomiota, niiden synnyttämä keskustelu lehdistössä ja kansainvälinen painostus johtivat lopulta siihen, että 14.4.1931 eduskunnassa hyväksyttiin laki niille asevelvollisille, joita omantunnon syyt estävät suorittamasta sotapalvelusta. Käytännössä tämä tarkoitti Pekurisen vaatimusten hyväksymistä ja siviilipalveluksen syntyä.

Pekurinen vapautettiin vankilasta (täysin palvelleena II luokan työvelvollisena) kuitenkin vasta seuraavan vuoden tammikuussa. Tämän jälkeen hän sai elää kahdeksan vuotta rauhassa. Kesäisin hän työskenteli talonmiehenä ja talvisin autonkuljettajana. Hän tapasi Aleksandran, he menivät naimisiin ja saivat kaksi lasta, Säteen ja Juhanin.

Talvisota alkoi 31.11.1939. Koska Pekurisen aikaansaama laki ei ollut voimassa sodan aikansa, hänet määrättiin jälleen palvelukseen, ja hän kieltäytyi. Pekurinen tuomittiin nyt jo neljännen kerran vankilaan. Hänet vapautettiin hyvän käytöksen perusteella lokakuussa 1941, mutta koska jatkosota oli jo alkanut, vietiin hänet Helsingin suojeluskuntapiirin esikuntaan, ja sieltä edelleen rintamalle, jossa hänet teloitettiin.

Viimeiseksi jääneessään puolustuspuheessa Pekurinen kirjoitti seuraavasti: “Olen historian, yhteiskuntaopin ja kansantaloustieteellisten opintojen kautta havainnut sodan tarkoituksettomuuden, turmiollisuuden ja kulttuuria hävittävän luonteen. Olen tutustunut sodan sisäiseen luonteeseen huomaten sen eläimellisen raa’aksi ja korkeampia elämänarvoja loukkaavaksi. Olen tutustunut monien sotilasasiantuntijoiden esittämiin kuvauksiin tulevaisuuden sodankäynnistä lentohyökkäyksineen, myrkkykaasuineen sekä palo- ja räjähdyspommeineen, joilla sotilaiden on tuhottava ns. “vihollisen” kaupunkeja ja keskuksia, niiden siviiliväestö, suojattomat vanhukset, naiset, lapset ja sairaat. Tällaiseen sodankäyntiin ja sen tukemiseen muodossa taikka toisessa ei mielestäni ihminen voi osallistua.”

Pekurisen tapaus vaipui vuosikymmeniksi unohduksiin, kunnes Erno Paasilinna nosti sen esille kirjoittamalla hänestä 90-luvun lopussa kirjan nimeltä Rohkeus – Arndt Pekurisen elämä ja teloitus. Vuonna 2001 Seppo Parkkinen kirjoitti Pekurisesta näytelmän Sodankieltäjä, ja vuodesta 2005 lähtien Lapinjärvellä sijaitsevassa siviilipalveluskeskuksessa on säännöllisesti esitetty Pekurista käsittelevää luentonäytelmää. Vuonna 2005 Helsingin Pasilassa, Rauhanaseman vieressä sijaitseva puisto nimettiin Arndt Pekurisen puistoksi.

TIMO VIRTALA

Tämä kirjoitus on julkaistu ensimmäisenä Rauhan Puolesta -lehdessä ja tullaan julkaisemaan Like-kustantamolle tulevassa Kertomuksia Rohkeudesta -kirjassa. Yläkuva on Erno Paasilinnan kirjasta Rohkeus, ja siinä on Arndt Pekurisen perhekuva kesältä 1939.

Kertomuksia Rohkeudesta Facebookissa.
Arndt Pekurinen Facebookissa.

Aleksandra Pekurisen haastattelu

Tässä jatkosodassa teloitetun oikeustaistelija Arndt Pekurisen vaimon, Aleksandra Pekurisen haastattelu.

Toinen mielenkiintoinen lähde, johon törmäsin etsiessäni materiaalia huomiseen Kertomuksia rohkeudesta -radio-ohjelmaan, on Totaaliblogin perusteellinen ja selväsanainen kirjoitus Arndt Pekurinen, 29.8.1905 – 5.11.1941. Kirjoitus perustuu Erno Paasilinnan Pekuris-elämänkertaan nimeltä Rohkeus. Katso myös Erno Paasilinnan haastattelu aiheesta.

Kuva on Rohkeus-kirjasta, kuvassa Aleksandra ja Arndt ja heidän lapsensa Säde ja Juhani.

Joulu 1914 juoksuhaudoissa

Tulevan torstain Kertomuksia rohkeudesta -radio-ohjelmassa aikomukseni on puhua mm. vuoden 1914 joulurauhasta, Arndt Pekurisesta ja Nonviolent Communication -järjestöstä.

Tässä yhdysvaltalaisen balladisti John McCutcheonin erinomainen tulkinta joulun 1914 tapahtumista brittien ja saksalaisten taistelukentillä Ranskasta. Kappale on McCutcheonin sanoittama ja säveltämä ja nimeltään Christmas in the Trenches, joulu juoksuhaudoissa. Ollessaan kiertueella Tanskassa McCutcheon tapasi saksalaissotilaita, jotka olivat olleet mukana kokemassa balladin tapahtumia.

Väkivallattomuuden muodot

Huomenna torstaina 5.2. klo 9-10 palataan Radio Ravun Kertomuksia rohkeudesta -ohjelmasarjassa väkivallattomuuden pariin. Kolmannessa ohjelmassa (22.1) käsiteltiin väkivallattomia vallankumouksia, nyt käydään läpi loput oheisessa kuviossa näkyvät väkivallattomuuden muodot.

Väkivallattomuuden muodot

Tulemme pysähtymään mm. Intian itsenäistymisliikkeen, Rosenstrassen mielenosoituksen ja Tsekkoslovakian vuoden 1968 siviilivastarinnan äärelle, ja läpi käydään myös ainakin yksi kotimainen kertomus rohkeudesta, nimittäin jatkosodassa teloitetun Arndt Pekurisen tapaus.

Ohjelma on kuunneltavissa pääkaupunkiseudulla suorana lähetyksenä Radio Ravun taajuudella 89,7 MHz ja myöhemmin samana päivänä tämän linkin takaa.

Väkivallattomuus

Tässä Arndt Pekurinen -luentonäytelmän alustus Jyväskylästä viime viikolta. Alustus käsittelee, Mahatma Gandhia lainatakseni, suurinta voimaa, mitä ihmiskunnalla on koskaan ollut käytössään, eli väkivallattomuutta. Kokonaisuudessaan kyseinen luentonäytelmä löytyy kirjoitettuna täältä, lisää YouTube -pätkiä Jyväskylän luennolta puolestaan löytyy täältä.

Tule kuuntelemaan Tuomiojaa ja Pekurista

[09] Perhekuva kesällä 1939 Riennon kesähuvilalla
Arndt Pekurinen vaimonsa Aleksandran, tyttärensä Säteen ja poikansa Juhanin kanssa Raittiusyhdistys Riennon huvilalla kesällä 1939. Kuva on peräisin Erno Paasilinnan Pekuris-elämänkerrasta nimeltä Rohkeus.

Lämpimästi tervetuloa rauhanseminaariin Mikael Agricolan päivä 9.4. klo 17. Aiheena on “Sota vai rauha yhteiskunnassa?” Alustajina ministeri Erkki Tuomioja, Yle 1:n radikaaleista hartauksistaan tuttu pastori Kai Sadinmaa ja kansanedustaja Martti Korhonen. Kommenttipuheenvuoron pitää opiskelija Noora Luukka ja puheenjohtajana toimii Jyväskylän kaupunginhallituksen puheenjohtaja Riitta Mäkinen. Lisäksi esitetään Loviisan Rauhanfoorumin pääsihteeri Timo Virtalan käsikirjoittama ja ohjaama aseistakieltäytyjä Arndt Pekurista käsittelevä draama. Tilaisuus järjestetään Aalto-salissa, osoitteessa Väinönkatu 7, Jyväskylä. Tilaisuus on osa Jyväskylän Talvi -tapahtumaa.

Tapahtumat ovat ilmaisia ja kaikille avoimia.
Tervetuloa kuuntelemaan ja keskustelemaan!

Lisätietoja: Katriina Kajannes, dosentti, kajannes.katriina@gmail.com, katriina.a.kajannes@jyu.fi, 050 430 3451.

Arndt Pekurinen (1905 – 1941)

Pekurinen_500px

Päivälleen 68 vuotta sitten ammuttiin Suomussalmen rintamalla autonkuljettaja Arndt Pekurinen, jonka mielestä ihmisen ampuminen oli aina ja kaikissa olosuhteissa väärin.

Ennen teloitusta hänet oli tuomittu neljä kertaa vankilaan: ensin neljäksi, sitten kuudeksi, sitten yhdeksäksi ja lopulta kolmeksi vuodeksi. Syy vankilatuomioihin oli, ettei hän ollut suostunut suorittamaan varusmiespalveluaan eikä osallistumaan sotaan.

“Olen kyllä valmis palvelemaan isänmaatani hyödyllisellä työllä…”, Pekurinen kirjoitti puolustuspuheessaan kolmatta vankilatuomiota odotellessaan, “…jos saan suorittaa sitä sotalaitoksesta erillään olevana siviilityönä. Olen valmis tällaista työtä suorittamaan paljon pitemmänkin ajan sotapalveluksen asemesta kuin mitä on palvelusaika sotaväessä.”

Pekurinen syntyi Juvan suurpitäjässä Etelä-Savossa seitsenlapsisen torppariperheen toiseksi vanhimmaksi pojaksi. Pasifistisen vakaumuksensa hän sai kirjoja, erityisesti Raamattua, Tolstoita ja Arvid Järnefeltiä lukemalla.

“Kun ihmisiä ei syödä, on niitä turha teurastaakkaan”, hänellä oli tapana sanoa irlantilaista valistusajan kirjailijaa Jonathan Swiftiä mukaellen. Pekurinen oli paitsi pasifisti, myös vakaumuksellinen kristitty, harras tupakkamies ja alkoholin suhteen ehdoton absolutisti.

Poliisin haettua Pekurisen Helsingin kutsuntatoimistolle 15.11.1929 Pekurinen kieltäytyi asepalveluksesta ja myös lääkärintarkastuksesta. Hänelle suoritettiin kuitenkin muutaman päivän sisällä neljä lääkärintarkastusta, jonka jälkeen hänet määrättiin palvelukseen Kustaanmiekkaan työvelvollisten kurinpitokompanjaan.

Kustaanmiekassa hänet puettiin väkisin sotilasvaatteisiin: tarvittiin kolme kersanttia jotka kamppailivat Pekurisen kanssa kaksi tuntia. Kun he viimein onnistuivat taltuttamaan hänet, Pekurinen käveli ulommaksi ja riisui vaatteet päältään. Hän myös ilmoitti ryhtyvänsä nälkälakkoon kunnes saisi oikeuden käyttää siviilivaatteita.

Pekurinen suljettiin arestiin, jossa hän oli viikon ilman takkia, vain sotilashousut ja kengät jaloissaan. Jouluaattona hän sai lopulta luvan käyttää siviilivaatteita ja lopetti nälkälakkonsa.

Tästä alkoi kolmen vankilatuomion sarja, jonka aikana hänen tapauksestaan käytiin kirjeenvaihtoa muun muassa Albert Einsteinin ja Suomen puolustusministerin välillä. Einsteinin vetoomuksen Pekurisen vapauttamiseksi oli allekirjoittanut myös kuusikymmentä Iso-Britanian parlamentin jäsentä sekä kirjailijat H. G. Wells ja Henri Barbusse.

Vankilatuomiot toistuivat, koska vankilaoloaikaa ei siihen aikaan laskettu palveluksen suorittamiseksi. Aseeton palvelus oli kyllä mahdollista, mutta Pekurinen ei halunnut tehdä minkäänlaista työtä armeijaorganisaation hyväksi. Täysin siviililuontoinen palvelus oli jo 20-luvulla tullut mahdolliseksi suurimmassa osassa eurooppaa.

Lopulta kansainvälinen painostus ja Pekurisen jatkuvien vankilatuomioiden tuoma pattitilanne aiheutti sen, että 14.4.1931 eduskunnassa hyväksyttiin laki niille asevelvollisille, joita omantunnon syyt estävät suorittamasta sotapalvelusta. Käytännössä tämä tarkoitti Pekurisen vaatimusten hyväksymistä ja siviilipalveluksen syntyä.

Pekurinen vapautettiin vankilasta ja hän sai elää kahdeksan vuotta normaalia siviilielämää. Hän tapasi Aleksandran, he menivät naimisiin ja saivat kaksi lasta, Säteen ja Juhanin. Arndt toimi aktiivisesti paitsi Antimilitaristisessa liitossa, myös raittiusyhdistyksessä. Kesäisin hän toimi raittiusyhdistyksen kesähuvilan isännöitsijänä, talvisin hän työskenteli autonkuljettajana Helsingissä.

Talvisota alkoi 31.11.1939, ja Pekurisen aikaansaama laki ei ollut voimassa sodan aikana. Pekurinen joutui jälleen kerran ilmoittamaan olevansa valmis siviilityöhön, mutta koska tätä ei hyväksytty, hänet tuomittiin jälleen vankilaan. Pelson varavankilasta hänet vapautettiin hyvän käytöksen perusteella lokakuussa 1941. Koska jatkosota oli jo alkanut, vietiin hänet Helsingin suojeluskuntapiirin esikuntaan, ja sieltä edelleen rintamalle, jossa hänet teloitettiin.

Näin Pekurinen itse perusteli vakaumustaan:

“Olen historian, yhteiskuntaopin ja kansantaloustieteellisten opintojen kautta havainnut sodan tarkoituksettomuuden, turmiollisuuden ja kulttuuria hävittävän luonteen. Olen tutustunut sodan sisäiseen luonteeseen huomaten sen eläimellisen raa’aksi ja korkeampia elämänarvoja loukkaavaksi.

“Olen tutustunut monien sotilasasiantuntijoiden esittämiin kuvauksiin tulevaisuuden sodankäynnistä lentohyökkäyksineen, myrkkykaasuineen sekä palo- ja räjähdyspommeineen, joilla sotilaiden on tuhottava ns. “vihollisen” kaupunkeja ja keskuksia, niiden siviiliväestö, suojattomat vanhukset, naiset, lapset ja sairaat. Tällaiseen sodankäyntiin ja sen tukemiseen muodossa taikka toisessa ei mielestäni ihminen voi osallistua.

“Aatteellinen vakaumukseni kieltää näin ollen minuakin missään muodossa palvelemasta sotalaitosta ja katson velvollisuudekseni täten toimia rauhanasian hyväksi. En näe toiminnassani mitään lainvastaista enkä rangaistusta ansaitsevaa. Suomenkin hallitus on kansainvälisellä sopimuksella julistanut sodan laittomuudeksi ja sitoutunut olemaan käyttämättä sitä kansallisen politiikan välikappaleena. Jos sota on julistettu laittomaksi, kuinka voitaisiin katsoa lainvastaiseksi toiminnaksi sitä, että kieltäytyy palvelemasta sotalaitosta.”

Kirjoitus on osa Eheyttävä konfliktinratkaisu -luentoa. Lähteet: Paasilinna, Erno: Rohkeus – Arndt Pekurisen elämä ja teloitus. Otava 1998 sekä Jukka Lindstedt: Valtio näyttää voimansa – Arndt Pekurisen viimeiset päivät syksyllä 1941, Lakimies 6 / 1995.

Olen kirjoittanut Pekurisesta myös luentonäytelmän, jota näytellään säännöllisesti siviilipalvelusmiehille Lapinjärven koulutuskeskuksen koulutusjaksolla.

Jehovan todistajien asevelvollisuus

Pekurinen_005.JPG

Arndt Pekurinen kieltäytyi 30-luvulla suorittamasta minkäänlaista palvelusta armeijaorganisaation sisällä, mutta oli valmis suorittamaan siviililuontoista palvelua armeijapalvelusta pidemmän ajan. Hän kieltäytyi viidesti, kunnes hänet teloitettiin vuonna 1941. Kuva on käsikirjoittamastani Arndt Pekurinen -luentonäytelmästä syksyltä 2006.

Ilkka -lehden (11.7.2008) mukaan eduskunnan puolustusvaliokunnan puheenjohtaja Juha Korkeaoja (kesk.) kumoaisi Jehovan todistajia koskevan erityislain ja määräisi heidät siviilipalvelukseen.

Korkeaojan mielestään yhden uskontokunnan erityisvapaus on epäoikeudenmukainen muita kohtaan. Jehovan todistajat vapautettiin asevelvollisuudesta vuonna 1987.

Korkeaoja otti esille asian, josta myös YK:n ihmisoikeuskomitea huomauttaa Suomea joka toinen vuosi.

Olen samaa mieltä Korkeaojan kanssa siitä, että ongelmallista, että Jehovan todistajien asepalveluksesta on säädetty oma laki. Toisaalta valtion ei kuitenkaan kannata myöskään löydä päätään seinään pitämällä jääräpäisesti kiinni periaatteista, että jok’ikisen on suoritettava yhtä raskas palvelus.

Lakiin tulisi kirjata kohta, jonka perusteella viranomaiset voisivat tarpeen vaatiessa päästää ns. höyryjä pihalle. Kohta, joka antaisi mahdollisuuden vapauttaa henkilö sekä varusmies- että siviilipalveluksesta, niin rauhan kuin sodankin aikana.

Kyse olisi erittäin poikkeuksellisista olosuhteista äärimmäisen vahvan vakaumuksen omaavien henkilöiden kohdalla. Tämän kirjaaminen juridisella kielellä on kieltämättä haastavaa.

Haastavaa on myös vakaumuksen mittaaminen ja eri vakaumusten käsitteleminen tasapuolisesti. Mutta jos kerran yleisestä asevelvollisuudesta halutaan pitää kiinni, näen muut vaihtoehdot (että yksittäiselle nimetylle ryhmälle annetaan vapautus, tai että kieltäytyjät pistetään rauhanaikana vankilaan) vielä huonompana.

Mikä muuten on se vakaumus, jonka perusteella Jehovan todistajat kieltäytyvät suorttamasta siviilipalvelusta? Muistan jostain lukeneeni, että heidän asioista päättävä vanhempain neuvosto olisi luonnollisen poistuman ansiosta siirtynyt siinä määrin liberaalimpaan suuntaan, että mikäli siellä nyt asiasta äänestettäisiin, he eivät suosittelisi siviilipalveluksesta kieltäytymistä, vaan jättäisivät asian kunkin yksilön itsensä päätettäväksi.

Mikäli kyse on valtionvastaisesta ideologista, joustavathan he siitä myös maksamalla veroja.

Pasifistisin perustein siviilipalveluksesta ei nykyisissä olosuhteissa voi mielestäni kieltäytyä.

Mutta aseistakieltäytymisen historia Suomessa on osoittanut, että tiukka periaatteellisuus tässä asiassa vie viranomaisilta sekä aikaa että rahaa, ja valtiolta mainetta.

Järjestelmän tulisi olla sellainen, ettei vankilassa istu rauhanaikana vankilassa ensimmäistäkään kieltäytyjää, ja sodan aikana siellä istuisi äärimmäisen harva.

Tällaisen lainsäädännön luominen on niin haastavaa, että se käy vakavasti otettavaksi argumentiksi yleistä asevelvollisuutta vastaan.