Arndt Pekurinen ja Suomen siviilipalveluslain synty 1931

Suomussalmen rintamalla teloitettiin 5.11.1941 autonkuljettaja Arndt Pekurinen, jonka mielestä ihmisen ampuminen oli aina ja kaikissa olosuhteissa väärin. Ennen teloitusta hänet oli tuomittu neljä kertaa vankilaan: ensin neljäksi, sitten kuudeksi, sitten yhdeksäksi ja lopulta, talvisodan sytyttyä kahdeksi vuodeksi. Syinä vankilatuomioihin oli, ettei hän ollut suostunut suorittamaan varusmiespalveluaan eikä osallistumaan sotaan.

“Olen kyllä valmis palvelemaan isänmaatani hyödyllisellä työllä,” Pekurinen kirjoitti puolustuspuheessaan kolmatta vankilatuomiota odotellessaan, “jos saan suorittaa sitä sotalaitoksesta erillään olevana siviilityönä. Olen valmis tällaista työtä suorittamaan paljon pitemmänkin ajan sotapalveluksen asemesta kuin mitä on palvelusaika sotaväessä.”

Pekurisein kieltäytymisen oli ennen kaikkea periaatteellista, mutta myös poliittista. Hän provosoi tietoisesti järjestelmää saadakseen aikaan lainmuutoksen. Jos hän olisi halunnut päästä vähemmällä, hän olisi voinut jättää julkiset esiintymisensä väliin ja vältellä siten poliisia. Pidätetyksi tultuaan hän olisi voinut vedota uskonnollisiin syihin ja välttyä siten rangaistukselta. Hän olisi voinut suorittaa palveluksensa aseettomana – toisen vankilatuomionsa jälkeen hänelle tarjottiin mahdollisuutta suorittaa palveluksensa myös siviilivaatteissa, joskin yhä armeijassa – mutta hän kieltäytyi myös tästä. Sodan aikana, henkensä säästääkseen, hän olisi voinut tarttua aseeseen edes muodon vuoksi. Mutta Pekurisen ja hänen taustajoukkojensa tavoitteena ei ollut päästä vähällä, vaan saattaa suomalaisia aseistakieltäytyjiä koskeva lainsäädäntö muiden pohjoismaiden tasolle.

”Aatteellinen vakaumukseni kieltää näin ollen minuakin missään muodossa palvelemasta sotalaitosta ja katson velvollisuudekseni täten toimia rauhanasian hyväksi. En näe toiminnassani mitään lainvastaista enkä rangaistusta ansaitsevaa. Suomenkin hallitus on kansainvälisellä sopimuksella julistanut sodan laittomuudeksi ja sitoutunut olemaan käyttämättä sitä kansallisen politiikan välikappaleena. Jos sota on julistettu laittomaksi, kuinka voitaisiin katsoa lainvastaiseksi toiminnaksi sitä, että kieltäytyy palvelemasta sotalaitosta.”

Artikkelissaan ‘Mies, armeija ja vastarinta’ Ville Kivimäki analysoi Pekurisen tapausta kriittisen mieshistorian valossa. Kivimäen mukaan Pekurinen oli kävelevä paradoksi, jollaista ei olisi pitänyt olla olemassakaan. ”Työteliäänä, raittiin ja tunnollisena perheenisänä, joka piti kiinni periaatteistaan horjumatta, hän oli itse asiassa aikansa ihannemies, jollaisia koululaitos ja isänmaalliset kansalaisjärjestöt halusivat kasvattaa.” Kuolemaa uhmaten hän asetti periaatteensa, ideologisen kamppailun ja julkisen toimintansa perheen edelle. ”Vain Pekurisen periaate oli väärä – häneltä puuttui valmius aseelliseen maanpuolustukseen, jonka olisi pitänyt itsestään selvästi kuulua tähän kokonaisuuteen.”

Kivimäki huomauttaa, että Pekurisen tapauksessa hämmennystä aiheutti myös hänen työläistaustansa ja muodollisen koulutuksensa puuttuminen. Aikansa pasifismin keulahahmojen, kirjailija Arvid Järnefeltin, matematiikan professori Felix Iversenin ja geodeetti Karl Nickulin akateemista pasifismia saatettiin kyllä ymmärtää – joskaan ei hyväksyä – ja luokitella se harmittomaksi oppineiden haihatteluksi. Mutta Pekurisen pasifismi oli proletaarista, ja siksi vaarallista.

Lapsuus ja nuoruus

Pekurinen syntyi Juvan suurpitäjässä Etelä-Savossa 29.8.1905 seitsenlapsisen torppariperheen toiseksi vanhimmaksi pojaksi. Lapsena hänen kerrotaan olleen vilkas ja leikinhaluinen ja saaneen helposti kontakteja kaikenikäisiin ihmisiin. Seuranhakuisen isän, ja vilkkaitten lasten vuoksi hänen kotitalonsa oli kylän kohtauspaikkoja, jossa oli aina naapurin lapsia ja muita vierailta kyläilemässä.

Pasifistisen vakaumuksensa Pekurinen sai kirjoja, erityisesti Raamattua, Leo Tolstoita ja Arvid Järnefeltiä lukemalla. Hän oli paitsi pasifisti, myös vakaumuksellinen kristitty, harras tupakkamies ja alkoholin suhteen täysraitis. Lääkärintarkastuksessa hän kertoi olleensa nuoruudessaan usein kiivasluonteinen, mutta pyrkineensä voittamaan sen itsekasvatuksen avulla.

Kouluja hän ei kansakoulua enempää käynyt, vaikka sen päästötodistus olikin erinomainen. Lukemista hän harrasti läpi koko elämänsä, ja suoritti vapaa-ajallaan opintoja Helsingin Työväenopistossa. Hän liittyi Sosialidemoraattiseen puolueeseen, raittiusyhdistys Rientoon ja kuljetustyöläisten ammattiosastoon. Vuonna 1936 hän esiintyy Suomen Rauhanliiton hallituksen kokouskuvassa. Astetta radikaalimman Suomen Antimilitaristisen Liitoon johtokuntaan hänet valittiin 22-vuotiaana, ja puheenjohtajaksi kahta vuotta myöhemmin. Samoihin aikoihin hän erosi kirkosta, koska katsoi kirkon toimivan epäkristillisesti tukiessaan armeijaa.

Kahden vuoden vankeus ja Albert Einsteinin vetoomus Pekurisen puolesta

Poliisi toimitti Pekurisen Helsingin kutsuntatoimistolle 15.11.1929, jossa hän kieltäytyi asepalveluksesta ja myös lääkärintarkastuksesta. Seuraavien päivien sisällä hänet pakotettiin kolmesti lääkärintarkastukseen ja yhteen mielentilatutkimukseen, jonka jälkeen hänet määrättiin palvelukseen Helsingin Santahaminassa sijaitsevaan Kustaanmiekkaan työvelvollisten kurinpitokomppaniaan. Kustaanmiekassa hänelle yritettiin väkivalloin pukea sotilasvaatteita. Tarvittiin kolme kersanttia ja kaksi tuntia, ennen kuin hänelle saatiin sotilasvaatteet päälle. Tämän jälkeen Pekurinen käveli ulommaksi, ja riisui ne päältään. Samalla hän myös ryhtyvänsä nälkälakkoon, kunnes saisi oikeuden käyttää siviilivaatteita. Pekurinen suljettiin arestiin, jossa hän oli viikon ilman takkia, vain sotilashousut ja kengät jaloissaan.

Viiden vuorokauden kuluttua asia vuoti julkisuuteen, ja Suomen Sosiaalidemokraatti -lehden etusivulla oli seuraavanlainen kolmivaiheinen otsikko: ”Huomiotaherättävä asevelvollisuudesta kieltäytymistapaus. Rauhanaatteellisen vakaumuksen omaava henkilö jo viidettä vuorokautta nälkälakossa. Käytetty hullujenhuoneessa ja rangaistuskomppaniassa ja istuu nyt päävartiossa.” Jouluaattona hän sai lopulta luvan käyttää siviilivaatteita ja lopetti nälkälakkonsa. Aresti kuitenkin jatkui vuoden loppuun, jonka jälkeen hänet tuomittiin nejäksi kuukaudeksi vankilaan.

Pekurisen tapauksestaan käytiin laajaa kirjeenvaihtoa. Suomen puolustusministeri sai professori Albert Einsteinin ja kirjailija H. G. Wellsin ja Henri Barbussen allekirjoittaman vetoomuksen, jossa huomautettiin muun muassa että ”Ottamalla huomioon, että sekä Teidän että meidän maamme ovat hyväksyneet Pariisin sopimuksen, me ajattelemme, että on oleva mieluisa tehtävä vapauttaa henkilö, jonka ainoa rikos on hänen uskollisuutensa rauhanperiaatteillensa.” Einsteininin allekirjoittamia kirjeitä tuli vielä kaksi lisää. Jäkimäisessä sanotaan muun muassa että ”moraalin ja kohtuuden kannalta on vaadittava, että sodankieltäjiä käytetään vain sellaiseen työhön, mikä ei ole missään tekemisissä sotalaitoksen kanssa.”

Toisen kirjelmän allekirjoittajina olivat muun muassa Saksan kamarioikeuden puheenjohtaja A. Freymuth, professori Theodor Lessing, kirkkoherra E. Thraswelt: ”Me näemme Arndt Pekurisessa uranuurtajan kansojenvälisen rauhan aikaansaamisessa ja me kunnioitamme hänen korkeaa siveellistä vakaumustansa. Pitäisimme toivottavana, että sellaisia miehiä ei tuomittaisi vankeuteen, jotka omantunnonsyistä eivät saata suorittaa sotapalvelusta, ja me uskomme, että Te, Herra Ministeri, teette palveluksen maallenne vapauttaessanne Arndt Pekurisen.”

Näinkin korkean tason kansainvälisestä sympatiasta ei kuitenkaan ollut välitöntä hyötyä Pekuriselle. Ilmajoella suorittamansa vankilatuomion jälkeen, syyskuussa 1930, hänet ryöstettiin vanginvartijaltaan, pahoinpideltiin yhdeksän miehen voimin, ja vietiin kädet sidottuna ja kaulasta roikkuvien kylttien kanssa Seinäjoen rautatieasemalle julkisesti nöyryytettäväksi.

Pekurista oli siis painostettu, solvattu, kuulusteltu ja käsitelty väkivaltaisesti. Hän oli ollut nälkälakossa, hänet oli pakotettu toistuviin lääkärintarkastuksiin, käytetty mielisairaalassa, suljettu kahdeksi viikoksi arestiin ja yli kahdeksi vuodeksi vankilaan. Tämän jälkeen hän oli vielä saanut tuta, mitä oli Lapuan laki.

Lex Pekurinen ja sota

Pekurisen kolme perättäistä vankilatuomiota, niiden synnyttämä keskustelu lehdistössä ja kansainvälinen painostus johtivat lopulta siihen, että 14.4.1931 eduskunnassa hyväksyttiin laki niille asevelvollisille, joita omantunnon syyt estävät suorittamasta sotapalvelusta. Käytännössä tämä tarkoitti Pekurisen vaatimusten hyväksymistä ja siviilipalveluksen syntyä.

Pekurinen vapautettiin vankilasta (täysin palvelleena II luokan työvelvollisena) kuitenkin vasta seuraavan vuoden tammikuussa. Tämän jälkeen hän sai elää kahdeksan vuotta rauhassa. Kesäisin hän työskenteli talonmiehenä ja talvisin autonkuljettajana. Hän tapasi Aleksandran, he menivät naimisiin ja saivat kaksi lasta, Säteen ja Juhanin.

Talvisota alkoi 31.11.1939. Koska Pekurisen aikaansaama laki ei ollut voimassa sodan aikansa, hänet määrättiin jälleen palvelukseen, ja hän kieltäytyi. Pekurinen tuomittiin nyt jo neljännen kerran vankilaan. Hänet vapautettiin hyvän käytöksen perusteella lokakuussa 1941, mutta koska jatkosota oli jo alkanut, vietiin hänet Helsingin suojeluskuntapiirin esikuntaan, ja sieltä edelleen rintamalle, jossa hänet teloitettiin.

Viimeiseksi jääneessään puolustuspuheessa Pekurinen kirjoitti seuraavasti: “Olen historian, yhteiskuntaopin ja kansantaloustieteellisten opintojen kautta havainnut sodan tarkoituksettomuuden, turmiollisuuden ja kulttuuria hävittävän luonteen. Olen tutustunut sodan sisäiseen luonteeseen huomaten sen eläimellisen raa’aksi ja korkeampia elämänarvoja loukkaavaksi. Olen tutustunut monien sotilasasiantuntijoiden esittämiin kuvauksiin tulevaisuuden sodankäynnistä lentohyökkäyksineen, myrkkykaasuineen sekä palo- ja räjähdyspommeineen, joilla sotilaiden on tuhottava ns. “vihollisen” kaupunkeja ja keskuksia, niiden siviiliväestö, suojattomat vanhukset, naiset, lapset ja sairaat. Tällaiseen sodankäyntiin ja sen tukemiseen muodossa taikka toisessa ei mielestäni ihminen voi osallistua.”

Pekurisen tapaus vaipui vuosikymmeniksi unohduksiin, kunnes Erno Paasilinna nosti sen esille kirjoittamalla hänestä 90-luvun lopussa kirjan nimeltä Rohkeus – Arndt Pekurisen elämä ja teloitus. Vuonna 2001 Seppo Parkkinen kirjoitti Pekurisesta näytelmän Sodankieltäjä, ja vuodesta 2005 lähtien Lapinjärvellä sijaitsevassa siviilipalveluskeskuksessa on säännöllisesti esitetty Pekurista käsittelevää luentonäytelmää. Vuonna 2005 Helsingin Pasilassa, Rauhanaseman vieressä sijaitseva puisto nimettiin Arndt Pekurisen puistoksi.

TIMO VIRTALA

Tämä kirjoitus on julkaistu ensimmäisenä Rauhan Puolesta -lehdessä ja tullaan julkaisemaan Like-kustantamolle tulevassa Kertomuksia Rohkeudesta -kirjassa. Yläkuva on Erno Paasilinnan kirjasta Rohkeus, ja siinä on Arndt Pekurisen perhekuva kesältä 1939.

Kertomuksia Rohkeudesta Facebookissa.
Arndt Pekurinen Facebookissa.

Einsteinin pasifismi

AlbertEinstein
Photo by Yousuf Karsh.

Einsteinillä suhtautui jo lapsena vastenmielisesti kaikkea pakkoa vastaan. Hän ei halunut sotilaaksi eikä edes leikkiä sotilasta. Kerran paraatia seuratessaan Albertille sanottiin, että myöhemmin hän saisi itsekin marssia mukana, mutta tuolloin poika totesi vanhemmilleen: “Kun minusta aikanaan tulee iso, en halua silloin kuulua noihin ihmisparkoihin.”

Kuusitoistavuotiaana Einstein luopui Wurttembergin kansalaisuudesta välttääkseen asepalveluksen suorittamisen ja protestoidakseen saksalaisen kulttuurin kasvavaa militarisaatiota. Hän eli nelisen vuotta ilman kansalaisuutta, kunnes haki Sveitsin kansalaiseksi vuonna 1899. Vuonna 1914 Einstein otti käytännön syistä Saksan kansalaisuuden takaisin. Hän piti suhdettaan valtioon liikeasiana, samaan tapaan kuin suhdettaan henkivakuutukseen.

Ensimmäisen maailmansodan alkaminen sai Einsteinin tajuamaan, että pasifismi ja kansalinvälisyys erottivat hänen oman ajattelunsa useimpien muiden ihmisten poliittisista näkemyksistä. Kirjeessään Romain Rollandille hän kertoi pelkäävänsä, että Euroopan “kolmensadan vuoden uuttera kulttuurityö on johtanut ainoastaan uskonnollisesta hulluudesta kansalliseen hulluuteen.”

“Einsteinin pasifismi oli luonteeltaan paremminkin vaistomaista kuin harkittua tai perittyä”, kirjoittaa Einsteinin elämänkerran laatinut Albrecht Fölsing. “Hänen inhonsa väkivaltaa ja kaikkea sotilaallista kohtaan ei tarvinnut mitään perusteita, se oli yhtä luonnollista kuin ilma, jota hän hengitti tai ajattelun aiheuttama nautinto.” Tämä inho ei koskenut pelkästään aseita, vaan kaikkea muutakin mihin liittyi valtakamppailua ja kilpailua, kuten urheilua ja shakkia.

Vuonna 1915 kirjoittamaansa Näkemykseni sodasta -artikkeliin hän tiivisti sodanvastaiset mielipiteensä. Siinä hän hylkäsi johdonmukaisesti kaikki sodan muodot ja vaati uutta poliittista järjestystä. “Kaikkien aikojen jaloimmat mielet ovat olleet yhtä mieltä, että sota kuuluu inhimillisen kehityksen pahimpiin vihollisiin ja että sen ehkäisemiseksi on tehtävä kaikki mahdollinen.”

Einsteinin mukaan isänmaallisuus oli kansalaisille jonkinlainen tunteenomainen temppeli, joka “kätkee sisäänsä eläimellisen vihan ja joukkomurhan moraaliset tarveaineet, jotka hän ottaa sodan syttyessä tottelevaisesti esiin käyttääkseen niitä hyväkseen.” Hän kehotti ihmisiä pystyttämään tämän isänmaallisen alttarin tilalle pianon tai kirjahyllyn.

Erityisesti 1930 -luvun alku oli Einsteinille intensiivistä omistautumista pasifismille. Hän vastusti yleistä asevelvollisuutta ja kirjoitti mm. Suomen puolustusministeri Niukkaselle kirjeitä vaatien aseistakieltäytyjä Pekurisen vapauttamista (kirjeet luettavissa suomeksi täältä). Vuonna 1932 hän pohti sodan ja rauhan kysymyksiä laajassa kirjeenvaihdossa Sigmund Freudin kanssa. Kirjeet koottiin vuotta myöhemmin kirjaksi, joka on sittemmin julkaistu myös suomeksi.

Samoilta ajoilta on peräisin hänen kuuluisa “kahden prosentin puheensa“, jossa hän laskelmoi, että jos kaksikin prosenttia asevelvollisista kieltäytyisivät palveluksesta, järjestelmä kaatuisi, koska valtiot eivät voi laittaa niin isoa joukkoa vankilaan.

Natsien valtaannousulla ja Hitlerin häikäilemättömyydellä oli dramaattisia vaikutuksia myös Einsteinin elämään ja mielipiteisiin. Hän muutti pois Saksasta ja luopui nyt jo toistamiseen Saksan kansalaisuudesta. Kun kolmea vuotta aiemmin hän olisi “mieluummin antanut hakata itsensä palasiksi” kuin suorittanut asepalveluksen, nyt sävy oli toinen, kun belgialaiset aseistakieltäytyjät pyysivät häneltä moraalista tukea. “Belgialaisena minä en kieltäytyisi nykyolosuhteissa asepalveluksesta, vaan suostuisin siihen mielelläni uskoen niin auttavani eurooppalaisen kulttuurin pelastumista.”

Einsteinin itsensä mieleästä hän ei ollut kääntänyt takkiaan, vaan perusteli puheitaan poliittisen tilanteen muuttumisella. “Olen nykyisin sama tulisieluinen pasifisti kuin aikaisemminkin”, hän puolustautui. “Uskon kuitenkin, että aseistakieltäytymistä voi suositella taistelukeinoiksi Euroopassa vasta sitten, kun aggressioon taipuvaisten diktatuurien demokraattisiin maihin kohdistama uhka on kadonnut.”

Kovin kolaus Einsteinin pasifismille oli kuitenkin vasta edessä. Vuoden 1938 lopussa italialaiset ja saksalaiset ydinfyysikot onnistuivat (italialaiset onnistuivat ensin, muuteivät huomanneet sitä) halkaisemaan uraaniatomin ytimen. Fyysikkopiireissä pystyttiin nopeasti laskemaan, mihin tämä saattaa johtaa. Erityisesti Saksasta Amerikkaan paenneet fyysikot olivat tilanteesta huolestuneita.

Elokuussa 1939 Einstein saneli Yhdysvaltojen presidentti Franklin D. Rooseveltille osoitetun kirjeen, jossa kerrottiin ydinpommin valmistamisen olevan mahdollista ja että Yhdysvaltain kannattaisi valmistaa sellainen ennen kuin natsit sen tekevät.

Ohessa pätkä dokumentistä, joka antaa ymmärtää että Einsteinin kirjeellä saattoi olla ratkaiseva merkitys päätöksessä aloittaa ydinpommin valmistamiseen ja pudottamiseen johtanut Manhattan projekti .

Elämänkertakirjoittaja Fölsing on eri mieltä: “Einsteinin toimilla – ensimmäinen kirje mukaan lukien – ei ollut suurtakaan vaikutusta tapahtumien kulkuun.” Fölsingiin mukaan useimmat Manhattan-projektia tutkineet historoitsijat ovat päätyneet samaan tulokseen.

Einsteinistä tuli Yhdysvaltojen kansalainen 30.10.1940. Roosevelt pyysi häntä mukaan Manhattan projektia edeltävän valiokunnan jäseneksi, mutta Einstein kieltäytyi syytä kertomatta. Itse Manhattan projekti alkoi käytännössä samaan aikaan kun Yhdysvallat liittyi sotaan. Einsteiniä ei pyydetty mukaan tähän kaikkien aikojen valtavimpaan tieteellis-tekniseen hankkeeseen, sillä FBI ja Armeijan turvallisuuspalvelun mukaan hän radikaalin taustansa takia turvalisuusriski. Fyysikkona häntä tarvittiin siinä vain ohimennen.

Sen sijaan Einstein osallistui sotaponnisteluihin auttamalla selvittämällä ongelmia, jotka liittyivät torpedojen optimaaliseen räjäytykseen, sekä kirjoittamalla uudestaan käsin vuoden 1905 suhteellisuusteoria-artikkelinsa (jonka alkuperäisen version hän oli heittänyt pois heti kun se julkaistiin lehdessä) ja tarjoamalla käsikirjoituksen huutokaupattavaksi sotaoblikaatioiden hyväksi.

Syynä sotaponniteluiden tukemiseen Einstein huomautti, että saksalaiset olivat tietoisesti käyttäneet hyväkseen muiden inhimillisyyttä valmistellakseen viimeisintä ja raskainta rikostaan ihmiskuntaa vastaan. Hän ei katunut tukeaan vaikka toistikin useassa yhteydessä, ettei olisi “osallistunut Pandoran lippaan avaamiseen” jos olisi tiennyt, etteivät saksalaset ehdi valmistamaan ydinpommia.

Sodan jälkeen hän julisti tavoitteenaan olevan sotien täydellinen lopettaminen. The New York Timesin haastattelussa 15.9.1945 hän totesi, että “kulttuuri ja ihmisrotu voidaan pelastaa ainoastaan luomalla maailmanhallitus, jonka lait takaavat kansakuntien turvallisuuden. Uudet sodat ovat väistämättömäiä niin kauan kuin itsenäiset valtiota jatkavat varusteluaan ja pitävät varustelun salassa.”

Einsteinin julisti, että vain maailmanhallituksella tulisi olla oikeus aseiden käyttöön, ydinaseet mukaan luken.

Kun Yhdysvaltain presidentti ilmoitti vetypommin kehittelyn onnistumisesta, Einstein kritisoi projektia vahvoin sanakääntein ensimmäisessä televisioesiintymisessään. The New York Post julkaisi seuraavana päivänä koko sivun laajuisen otsikon: “Einstein varoittaa maailmaa: kieltäkää vetypommi tai tuhoudutte!”

Maailmanlaajuinen lehdistö seurasi esimerkkiä, mutta sillä ei ollut vaikutusta. Kilpavarustelu jatku “ilmeisen pakonomaiseen” tapaan, kuten Einstein oli vakuuttunut.

Einstein jatkoi ydinvarustelun vastaista taisteluaan kuolemaansa asti, Fölsingin mukaan yhtä sitkeästi kuin tieteellisiä ponnistelujaan.

Bertrand Russell pyysi häntä helmikuussa 1955 tekemään selväksi suurelle yleisölle ja maailman hallituksille, ettei ydinsodassa olisi enää voittajia ja voitettuja, vaan seurauksena olisi täydellinen katastrofi. Miehet päättivät laatia vetoomuksen, joka tunnetaan nykyisin nimellä Russell-Einstein manifesti. Einstein allekirjoitti vetoomuksen 11.4.1955 ja lähetti sen Russelille. Se oli hänen viimeinen kirjeensä. Russellin saadessa kirjeen Einstein oli jo kuollut.

Lähdeteenä on käytetty Albrecht Fölsingin kirjaa Albert Einstein – Elämänkerta, suomentanut Seppo Hyrkäs, Terra Cognita 2000, Helsinki. ISBN 952-5202-27-5. Sama kirjoitus tarkoilla lähdeviitteillä (doc).

Sopivan kokoinen haaste

(Kirjoitus on julkaistu Pax-lehden kesänumerossa)

SKR 28042008 (7).JPG
Maanantaina Rauhanasemalla puitiin Sudanin tilannetta Kuel Jok’in johdolla. Kuva: H.J.

Kirjassaan Letters from Burma Aung San Suu Kyi kertoo burmalaisesta teatteriryhmästä, joka käsikirjoitti sotilasjunttaa arvostelevan näytelmän, harjoitteli, mainosti, järjesti teatteri-illan ja lopulta esitti näytelmänsä. Seuraavana päivänä heidät vangittiin, aivan kuten he olivat odottaneetkin.

Suomesta tällaista aatteen paloa on vaikea löytää. Päivänpoliittiset haasteemme ovat liian pieniä ja abstrakteja, että niistä jaksettaisiin toden teolla innostua. Veroäyrit, kuntafuusiot ja valtionosuuksien indeksikorotukset – kukapa nyt niiden takia marttyyriksi, vangiksi tai edes nälkälakkoon viitsisi ryhtyä.

Rauhanliikkeellä on tarjottavana suurempia haasteita. Pyrimme lakkauttamaan sodat, poistamaan nälänhädän ja toteuttamaan yleismaailmalliset ihmisoikeudet. Ongelmana on, että iso osa ihmisistä pitää näitä tavoitteita niin epärealistisina, että näkee puuhastelemisemme turhana tai jopa vahingollisena.

Voisimme toki tulkita tällaisen ajattelun olevan osoitus näiden ihmisten mielikuvituksettomuudesta, mutta hyödyllisempää on tulkita se osoitukeksi kommunikaatiomme epäonnistumisesta. Puolellamme on totuus, historia, logiikka, Jeesus ja Einstein, ja silti olemme onnistuneet tyrimään itsemme marginaali-ilmiöksi!

Miksi kukaan ei syytä lääkäreitä epärealistiseksi, koska he taistelevat maailman tauteja vastaan? Siksi, ettei kukaan lääketieteen edustaja julista pyrkimyksekseen poistaa kaikki maailman taudit. Samalla tavalla rauhanliikkeen tulisi lopettaa puheet maailmanrauhasta. Tarvitsemme sopivamman kokoisen haasteen.

Sen täytyy olla riittävän jalo, että se saa ihmiset liikkeelle samanlaisella aatteen palolla kuin nuo burmalaiset teatterinharrastajat. Toisaalta sen täytyy olla riittävän konkreettinen, että jokainen ymmärtää mistä on kysymys. Mutta ennen kaikkea sen täytyy olla realistinen, niin että ihmiset todella uskovat siihen.

Miten olisi väkivallan vähentäminen? Väkivallan syiden pohtiminen, rauhan rakentaminen, aseellisten konfliktien ennaltaehkäisy ja ristiriitojen ratkaiseminen sovittelemalla? Näistä asioista keskusteleminen, erilaisten ratkaisuvaihtoehtojen tutkiminen, punnitseminen ja kokeilu.

Tähän keskusteluun ja työhön toivotamme tervetulleeksi niin absoluuttipasifistit kuin maanpuolustushengen vaalijatkin ja kaikki siltä väliltä. Näin määriteltynä jokainen tuntee olevansa tervetullut rauhanliikkeeseen. Ja kun meihin on liittynyt jokainen, saavutamme vaivihkaa sen, josta tuossa aiemmin kehoitin olemaan puhumatta.

Pieni matkakertomus Pohjois-Karjalasta

6_197.JPG
Pjotor ja Sally.

Koko junamatkan ajan aurinko paistoi, järvet kimmelsivät, koivut tekivät kesää ja kanssamatkustajat kertoivat yksityisasioitaan muiden kuunnellessa uteliaina, vaitonaisina ja ilmekään värähtämättä.

Perillä Joensuussa meitä odotti vaahtopäinä virtaava Pielisjoki, Ilosaaren perhostaja, luumuviinaa ja lihasoppaa tarjoillut unkarilainen ravintola Astoria sekä eloisa ja meluisa hotelli Karelia. Huonosti nukutun yön jälkeen etsiydyimme kirjastoon, jossa paikallinen rauhanryhmä juhli runonlausunnan ja seminaarin merkeissä suomalaisen rauhanliikkeen satavuotista taivalta.

Seminaarin pääpuhuja oli YK-liittoa lähes kolmekymmentä vuotta johtanut Hilkka Pietilä. Hänen puheenvuoronsa käsitteli muun muassa naisten asemaa ja rauhantyötä, rauhantyön positiivisia symboleja sekä maailman rakenteellista väkivaltaa. Viimeksimainittu on väkivaltaa siinä missä käsiaseen käyttäminen ja sotiminenkin, joten rauhanliikkeen tehtävä on Pietilän mukaan puuttua myös siihen. Rakenteellisesta väkivallasta hän käytti esimerkkinä lapsikuolleisuutta.

6_110.JPG
Hilkka Pietilä.

Toinen esimerkki voisi olla raskaus- ja synnytyskuolleisuustilastot. Riski kuolla raskauteen tai synnytykseen on Pohjois-Euroopassa 1: 10 000, Aasiassa 1: 54 ja Afrikassa 1: 21 (lähde). Tämä siitä huolimatta, että maailmassa olisi riittävästi resursseja ja tietämystä korottaa Aasian ja Afrikan terveydenhuolto Pohjois-Eurooppalaiselle tasolle ja lopettaa nämä turhat kuolemat. Mutta valitettavasti ihmiskunnan rahat, aika ja työpanos pyörivät aivan muiden asioiden kuin köyhien auttamisen ympärillä.

Kyse ei ole niinkään auttamishalun, vaan uskon puutteesta. Pelkäämme, että naapuri hyökkää, siksi laitamme rahamme mieluummin asevarusteluun kuin kehitysapuun. Pelkäämme, että auttamisrahamme käytetään väärin, joten panostamme mieluummin oman elintasomme korottamiseen kuin köyhien auttamiseen. Ja ennen kaikkea pelkäämme, että johonkin muuhun kuin itsekkään edun ajamiseen perustuva järjestelmä toimii vielä huonommin kuin tämä nykyinen.

Tämän pelon ja epäuskon keskellä Hilkka Pietilä loi kuulijoihinsa uskoa ja rohkeutta paremman maailman luomiseen. Hänen optimisminsa on oikeutettua, vallankin jos tilannetta katsoo laajalla historiallisella perspektiivissä. Pelättiinhän muutosta esimerkiksi orjakaupan, kolonialismin ja apartheidinkin aikoina. Epäilemättä monissa piireissä oltiin tuolloin yksimielisiä siitä, että järjestelmät olivat epäoikeudenmukaisia ja julmia, mutta ei jaksettu uskoa parempaankaan. Onneksi oli ihmisiä jotka uskoivat. Onneksi heitä on yhä.

Yksi tällainen oli puhujakorokkeelle astellut fyysikko Rauno Hämäläinen, joka kertoi muun muassa maailman ensimmäisen ydinpommin syntyhistoriasta. Natsisaksassa oltiin vuonna 1939 onnistuttu halkaisemaan atomin ydin. Fyysikkopiireissä pystyttiin nopeasti laskemaan, mihin tämä saattaa johtaa. Saksasta paenneet fyysikot olivat erityisen huolestuneita tilanteesta. Kollegojensa painostamana pasifisti Albert Einstein kirjoitti Yhdysvaltojen presidentti Franklin D. Rooseveltille kirjeen, jossa hän kertoi ydinpommin valmistamisen olevan mahdollista ja että siihen tulisi ryhtyä. Tästä lähti liikkeelle Manhattan projekti, jonka tavoitteena oli ydinpommin valmistaminen ennen natseja.

6_113.JPG
Rauno Hämäläinen.

Vuonna 1944 kaikille osapuolille oli kuitenkin selvää, etteivät natsit ydinpommia ehdi tähän hätään valmistaa. Tässä vaiheessa monet fyysikot irtisanoutuivat projektista (Einsteiniä ei siinä ollut mukana), mutta langat olivat jo poliitikkojen ja sotilaiden käsissä, eikä atomipommin valmistusta pystytty enää pysäyttämään. Sittenmmin fyysikot ovat monella tapaa tehneet työtä ydinaseiden valmistusta, käyttöä ja levittämistä vastaan. Tunnetuin julkilausuma oli Russel-Einstein manifesti vuodelta 1955, jossa maailman johtajia varoitettiin ydinaseiden vaaroista ja kehotettiin ratkaisemaan ongelmansa rauhanomaisesti.

Hämäläinen puhui myös Nobel-palkittujen tiedemiesten aseistariisuntaa ajavasta Pugwash -liikkeestä, entisestä työnantajastaan IAEA:sta sekä Ronald Reaganin lanseeraaman tähtien sodan suuruudenhullusta epärealistisuudesta.

Itse olin tilaisuuden toiseksi viimeinen puhuja. Puheenvuoroni käsitteli siviilipalvelusmiesten työtä koulujen väkivaltaongelmien torjumiseksi. Pyrin lisäämään käyttämäni diat ja tekstin pöytälaatikkoon viimeistään ensi viikolla.

Seminaarin jälkeen eräs Joensuun rauhanryhmäläisistä, tolstoipartainen Pjotor Houtbeckers, kutsui meidät vierailemaan luomutilalleen. Kieltäytyminen ei käynyt edes mielessä. Puolisen tuntia Joensuusta Vaivion kylään ajettuamme saavuimme mustan mullan maahan, pienen lammen äärelle, kauniiden koivujen ympäröimään idylliin, joka koostui tuvasta, saunasta, vajasta, perunakellarista ja kasvihuoneesta.

Sauna oli rakennettu ensimmäisenä, yli kuusikymmentä vuotta sitten, esitteli Pjotor tilaansa, sitten aitta, ja vasta viimeisenä tupa. Saatuaan pellot raivattua ja rakennukset rakennettua oli ensimmäisen isännän terveys pettänyt, ja heidän oli täytynyt myydä tila. Seuraava isäntä oli viljellyt tilaa kolmisenkymmentä vuotta, ennen kuin myi sen kahdeksankymmentäluvulla Pjotorille ja tämän vaimolle Cathylle.

6_182.JPG

Naapurit olivat olleet alusta asti auttavaisia ja ystävällisiä, joskin epäileväisiä luomuviljelyn onnistumisen suhteen. Pjotoria heidän pelkonsa ihmetyttävät.

– Heidän isovanhempansahan ovat harjoittaneet luomuviljelyä satoja vuosia, ja elättäneet sillä perheensä! Miksei sama onnistuisi meiltäkin, kun tietämyksemme maanviljelyksestä on paljon laajempaa?

Cathyn laittamia uskomattoman maukkaita kasvisruokia syödessämme saimme pikku hiljaa selville, miten tämä amerikkalais-hollantilainen pariskunta oli päätynyt Pohjois-Karjalaan perustamaan tämän Pikkunuppu-farmin.

Pjotor syntyi hollantilaiseen kymmenlapsiseen perheeseen vuonna 1948. Aikuistuttuaan hän ehti toimia hetken maalarina, ennen kuin armeijapalvelus sai hänet tajuamaan elämän ainutkertaisuuden, haurauden ja arvokkuuden. Hän ei palannut entiseen työhönsä, vaan lähti kiertämään Eurooppaa, Afrikkaa ja Amerikkaa. Hän kokeili nukketaiteilijan uraa Skotlannissa, työskenteli vuosia ruokapalkalla Etelä-Euroopan ja Lähi-idän maatiloilla ja taivalsi jalkaisin afrikkalaisista kylistä kyliin.

6_215.JPG

Vuonna 1970 Pjotorin tie vei Helsinkiin, jossa hän tapasi myös kymmenhenkisestä perheestä lähtöisin olevan amerikkalaisen
Cathyn. Cathy oli päätynyt kylmään pohjolaan isänsä vaihtoprofessuurin takia. Nuoret tutustuivat, mutta eivät vielä lyöttäytyneet yhteen. Se tapahtui vasta neljä vuotta myöhemmin Amerikassa, jossa he päättivät perustaa luomutilan Pohjois-Karjalaan.

Pjotor oli tässä vaiheessa elänyt viisi vuotta ilman suunnitelmaa seuraavasta päivästä. Nyt hän ja Cathy aloittivat kymmenen vuoden projektin. Ensin he asuivat neljä vuotta Hollannissa työskennellen ja säästäen rahaa oman maatilan ostoa varten. Sen jälkeen he muuttivat Suomeen, jossa heidän täytyi elää kuusi vuotta saadakseen Suomen kansalaisuuden ja tilanosto-oikeuden. He opiskelivat luomumaanviljelystä, työskentelivät eri luomutiloilla, saivat lapsia ja päätyivät lopulta vuosiksi Viittakiven opistoon, jossa Pjotor työskenteli puutarhurina.

Suomen kanalaisuuden saatuaan he laittoivat Karjalaiseen ostetaan maatila -ilmoituksen, saivat sata vastausta ja valitsivat niiden joukosta Pikkunupun kodikseen. He kasvattivat kolme lasta, opettelivat luomuviljelyn, suomen kielen ja suomalaisen maaseutukulttuurin perusteet.

Ja siinä me sitten oltiin. Kaksi amerikkalaista, yksi hollantilainen ja yksi suomalainen sanomassa karjalalaisten evakkojen yli kuusikymmentä vuotta sitten rakentamassa saunassa. Kesän ensimmäinen vihta tuoksui. Puhuimme kulttuurieroista, muistelimme koettuja seikkauluja ja ihastelimme maaseudun rauhaa. Kävimme uimassa, joimme katajateetä ja nukuimme makeasti kuin oravaiset.

pikkunupunkansi.jpg

Kirjoittaja:Outi Juurikainen
Julkaisuvuosi: 2007
Kustantaja: Ilias Oy
ISBN: 978-952-5679-12-0

Pikkunupun luomuopas on hyväntuulinen kirja. Se on toisaalta tarkka opas puutarhapuolen luomutuotantoon ja samalla lämmin kertomus Houtbeckersin luomuperheen juurtumisesta Suomeen sekä kasvamisesta puutarhatuotannosta elantonsa saaviksi idealisteiksi. (Iliaksen sivuilta.)