Itsenäisyyspäivän puhe

Ohessa puheeni Lapinjärven kunnan itsenäisyyspäiväjuhlassa 6.12.2016.

Arvoisat veteraanit, hyvät juhlavieraat,

Terveisiä Kazakstanista, jossa vierailin viime viikolla ja osallistuin maan itsenäisyyden 25-vuotisjuhlaseminaariin. Siellä tunnelma oli korkealla, itsenäisyys on siellä siinämäärin tuore juttu että se tuntui olevan kaikkien huulilla.

”Itsenäisyydellä ei pidä elämöidä,” sanoi Urho Kekkonen aikoinaan. Pidetään tämä mielessä, mutta tänään, Suomen itsenäisyyden 99-vuotisjuhlan kunniaksi, lienee kuitenkin paikallaan nostaa esille joitakin välähdyksiä menneestä, tarkastella nykyhetkeä ja kiikaroida tulevaa.

Välähdyksiä menneestä

Suomen historiassa aivan liian vähälle huomiolle on jäänyt vuosina 1882-1890 senaattorina ja vuosina 1905-1908 senaatin johtajana toiminut kosmopoliitti, valtio-oikeuden professori ja talouselämän vaikuttaja Leo Mechelin. Sortovuosien aikana hän oli perustuslaillisten keulakuva ja venäläistämistoimenpiteiden aikakaudella keskeisimpiä johtohahmoja Suomen väkivallattomassa kansalaistottelemattomuuskampanjassa. Mechelin teki maailmalla myyräntyötä Suomen aseman parantamiseksi. Hän, ehkä enemmän kuin kukaan toinen, vakiinnutti Suomessa ja ulkomailla käsitystä, että Suomen suuriruhtinaskunta oli suvereeni valtio. Suomen ensimmäisen puolueohjelma (Liberaalinen puolue) on hänen kirjoittamansa, ja hänellä oli mm. keskeinen rooli Nokia-yhtön perustamisessa. Viimeisinä vuosinaan hän toimi aktiivisena myös kansainvälisessä rauhanliikkeessä.

Mechelinin johtama kansalaistottelemattomuuskampanja konkretisoitui täällä Lapinjärvellä mm. kutsuntalakkoina vuonna 1902. Keisarillinen Venäjä oli vuotta aiemmin säädetyssä asevelvollisuuslaissa lakkauttanut Suomen armeijan ja määrännyt suomalaiset nuoret astumaan palvelukseen Venäjän armeijaan. Mechelinin ja monien muiden suomalaisten poliitikkojen mielestä toimenpide oli Suomen perustuslain vastainen, joten he kehottivat paitsi kutsuntavelvollisia, myös kutsuntoja järjestäviä upseereita, kutsuntatarkastuksia suorittavia lääkäreitä ja kutsuntavelvollisten nimiä kirkossa kuuluttavia pappeja olemaan tottelematta lakia. Kesäkuun 10. päivän aamuna lapinjärveläiset kutsuntavelvolliset kokoontuivat loviisalaiseen kahvilaan. Sieltä he marssivat sotilaallisessa järjestyksessä ja isänmaallisia lauluja laulaen satamaan, jossa luovuttivat kutsunnat järjestäneelle venäläiselle upseerille kirjelmän, jossa kertoivat, etteivät voi alistua kutsuntatarkastukseen tai arvanvetoon. ”Syyn tähän täytyy olla täysin kutsuntalautakunnan tiedossa. Uusi asevelvollisuuslaki, joka nyt halutaan saattaa maassa voimaan, ei ole syntynyt valtiopäivien myötävaikutuksella, vaan säädyt ovat päinvastoin julistaneet, että tällainen laki ei millään tavoin velvoita Suomen asukkaita. Tästä syystä jäämme pois kutsunnasta.”

Lähes puolen miljoonan nimen adressi ja kansalaistottelemattomuuskampanja tuottivat tulosta, ja asevelvollisuuslaki peruttiin Suomen osalta. Tulos oli kompromissi, sillä toisaalta Suomen armeijaakaan ei saatu perustaa uudelleen. Suomi oli ilman armeijaa aina itsenäistymisen jälkeiseen aikaan saakka.

Toinen välähdys Suomen historiasta, jota haluan tässä yhteydessä muistella, on Ahvenanmaan kysymyksen ratkaisu 1920-luvulla. Ruotsin mielestä Ahvenanmaan kun olisi pitänyt kuulua Ruotsille. Ruotsilla oli siihen viisi syytä. Ensinnäkin Ahvenanmaalla puhutaan ruotsia eikä suomea. Toisekseen sen kulttuuri on lähempänä Ruotsin kulttuuria kuin Suomen. Kolmannekseen se sijaitsee lähempänä Ruotsia kuin Suomea, neljännekseen se on sotilasstrategisesti Ruotsin kannalta aralla paikalla, pääkaupungin vieressä, kun taas Suomelle sen sotilasstrateginen merkitys on paljon pienempi. Viidentenä, ja kaikkein tärkeimpänä argumenttina ruotsalaisilla oli, että ahvenanmaalaiset haluavat kuulua Ruotsiin. Tämä oli aivan totta, 1920-luvulla ahvenanmaalaiset eivät halunneet kuulua Suomeen, eivät halunneet itsenäisyyttä sen enempää kuin itsemääräämisoikeuttakaan, vaan halusivat kuulua Ruotsiin. Suomen argumentti puolestaan oli se, että alue, joka viimeiset reilut sata vuotta kuului Venäjän keisarikunnan Suomen suuriruhtinaskuntaan, on nyt itsenäistynyt, joten entisestä Venäjän ja Ruotsin rajasta tulkoon nyt itsenäisen Suomen ja Ruotsin raja. Jos vetäisimme Suomen ja Ruotsin välisen rajan kielellisin ja kulttuurellisin perustein, joutuisimme ottamaan Lapissakin sijaitsevan rajan uudelleen käsittelyyn, ja se ei tulisi johtamaan kuin epäselvyyksiin.

Tämä on tyypillinen tilanne, josta lähdetään sotimaan. Kaksi maata, jotka kumpikin haluaa tietyn maa-alueen itselleen. Mutta tällä kertaa löytyi viisautta tarkastella ongelmaa kokonaisvaltaisemmin kuin vain inttäen, että tuo toinen osapuoli on väärässä ja me olemme oikeassa. Löytyi puolin ja toisin viisautta tunnustaa, että vaikka meillä on validi argumentti puolellamme, niin on toisellakin osapuolella. Niinpä erimielisyys annettiin kolmannen osapuolen, Kansainliiton eli YK:n edeltäjän päätettäväksi.

Kansainliiton päätös oli kompromissi. Siinä ei julistettu Suomen olevan oikeassa ja Ruotsin väärässä, vaan todettiin, että Ahvenanmaa kuulokoon Suomelle, mutta ruotsin kielen asema säilytettäköön, itsemääräämisoikeus julistettakoon ja demilitarisaatiota jatkettakoon.

Tämän päätöksen noudattamiseen olivat kumpikin osapuoli sitoutuneet ja näin myös tehtiin. Uskoakseni tällä, kuten myös viisitoista vuotta aiemmin toteutetulla Norjan itsenäistymisratkaisulla, oli hyvin pitkäkestoiset vaikutukset pohjoismaisen luottamusilmapiirin syntymiseen. Tuskin millään muilla mailla maailmassa on viimeisen sadan vuoden ajan ollut niin ystävälliset ja luottavaiset suhteet kuin Pohjoismailla.

Nostin esille nämä kaksi välähdystä Suomen historiasta, koska koen, että ne ovat hienoja esimerkkejä väkivallattomasta konfliktinratkaisusta, ja niitä on syytä pitää huomattavasti nykyistä enemmän esillä. Näistä on syytä olla ylpeitä, näiden kunniaksi olisi syytä pitää juhla- ja liputuspäiviä. Ei niinkään väittäen, että kaikki konfliktit voitaisiin ratkaista väkivallattomin keinoin – sillä siitä en ole ollenkaan varma – vaan koska on syytä panna merkille, että tämmöinen voima on olemassa, ja sitä on syytä opettaa, tutkia ja kehittää. Siitä on mahdollista jalostaa yhä tehokkaampi keino epäkohtiin puuttumiseksi ja ristiriitojen ratkaisemiseksi.

Nykyhetken tarkastelua

Lähestyvän 100-vuotisjuhlan kunniaksi Tilastokeskus kokosi listan asioista, joissa Suomi on maailman kärjessä. Lista on uskomatonta luettavaa. Tässä ensin joitakin kakkos- ja kolmossijoja:

* Suomi on maailman toiseksi paras maa olla tyttö (Save the Children)

* Äitien ja lasten hyvinvointi on maailman toiseksi parasta (Save the Children)

* Suomi on maailman toiseksi oikeudenmukaisin maa lapsille (Unicef)

* Maailman kolmanneksi pienin imeväiskuolleisuus (YK)

* Suomi on maailman toiseksi tasa-arvoisin maa (WEF)

* Lonely Planetin mukaan Suomi on maailman kolmanneksi paras matkailukohde 2017

Sitten ykkössijoja, jotka kaikki ovat joka tältä tai viime vuodelta:

* World Economic Forumin eli Sveitsin Davosissa vuosittain kokoontuvan Maailman talousfoorumin mukaan

– Suomi on maailman turvallisin maa matkustaa turisteille

– Suomessa on maailman vähiten järjestäytynyttä rikollisuutta

– Suomessa on maailman riippumattomin oikeuslaitos

– Suomessa on eniten maailmassa inhimillistä pääomaa

– Suomen peruskoulutus on maailman parasta

– Suomessa on maailman vakaimmat pankit

* The Fund for Peace -yhdistyksen julkaiseman Fragile States Indexin mukaan Suomi on maailman vakain valtio.

* Reporters Without Bordersin mukaan Suomessa on maailman paras lehdistövapaus

* Yalen yliopiston Environmental performance indexin mukaan Suomi pärjää maailman parhaiten ympäristön kehitystä ja tilaa kuvaavassa vertailussa

* Suomi on OECD-maiden kärkimaa koulutuksessa

* World Literacy: How Countries Rank and Why It Matters -tutkimuksen mukaan Suomi on maailman lukutaitoisin maa

* YAE:ssa sijaitsevan Legatum Instituutin mukaan Suomessa on maailman paras hallinto

* Sydneyn ja Harvardin yliopiston yhteisessä mittauksessa todettiin, että suomalaiset äänestävät tanskalaisten ohella vapaimmissa ja luotettavimmissa vaaleissa

* Sitten vielä kolme sellaista itsestäänselvyyttä, että meillä on eniten metsiä Euroopassa (FAO), OECD-maista eniten langattomia laajakaistaliittymiä suhteessa väkilukuun, ja juomme henkeä kohti eniten kahvia maailmassa.

Kuten Kekkonen sanoin, tällä ei pidä elämöidä. Mutta kyllä tästä on syytä olla ylpeä. Jotain on tehty oikein ja tämä lista todistaa, että meillä on paljon annettavaa maailmalle. Mitä se jotain on, jota on tehty oikein? Jos niitä asioita olisi vain yksi, se olisi epäilemättä helppo löytää. Mutta uskon, että kyseessä on monien tekijöiden summa.

Yksi keskeinen tekijä on yhteen hiileen puhaltaminen. Ei ajeta vain ahtaasti ja lyhytnäköisesti oman ryhmän etua, vaan osataan tehdä ratkaisuja ajatellen suuremman ihmisryhmän, kaikkien suomalaisten, etua. Kansallisuusaatteen vahvuus on nimenomaan inklusiivisuudesa, ei poissulkevuudessa. Tätä henkeä vaalien toivotan kaikki uudet suomalaiset ja lapinjärveläiset lämpimästi tervetulleiksi, olivatpa he sitten tänne syntyneitä tai tänne muuttaneita. Ilolla tervehdin Lapinjärven kunnanvaltuuston päätöstä ottaa Lapinjärvellekin vastaan afganistanilaisia pakolaisperheitä.

Tulevaisuuden kiikarointia

Kansallisuusaate ja kansainvälisyysaate asetetaan toisinaan toistensa vastakohdiksi, mutta itse näen nämä aatteet pikemminkin saman ilmiön jatkumona. Kirjassaan The Empatic Civilization Jeremy Rifkin kuvailee, kuinka eettinen sfääri on laajentunut luolaihmisten klaaneista kaupunkiyksiköihin, josta edelleen uskonnolliseen yhteenkuuluvaisuudentunteeseen, josta kansallisuusaatteen kautta kansainvälisyysaatteeseen.

Ilmastonmuutoksen, joukkotuhoaseiden, pandemioiden ja kansainvälisen kaupan keskenäisriippuvuuden aikakaudella globaali etiikka ei ole hyve, vaan välttämättömyys. Pystyäksemme ratkaisemaan maapallon ongelmat, meidän täytyy tarttua niihin koko maapallon ja ihmiskunnan etua ajatellen, pitkäjänteisesti, aikuismaisesti ja viisaasti.
Tilastokeskuksen lista osoittaa, että meidän suomalaisten on syytä olla ylpeitä siitä, kuinka hyvin olemme viimeisen sadan vuoden ajan saaneet asiamme järjestettyä. Jatkakaamme samaan malliin, eettistä sfääriämme yhä laajentaen. Jatkakaamme samalla tomeruudella ja samalla viisaudella yhteenkuuluvaisuudentunteen ja inklusiivisuuden levittämistä, koko ihmiskuntaa ja maapalloa koskevaksi.

Päätän puheevuoroni lukemalla suomennokseni amerikkalainen runoilija Lloyd Stonen runosta, jonka hän teki Jean Sibeliuksen Finlandian säveleen.

Tämä on lauluni, oi Jumala kaikkien valtakuntien
Laulu kansojen rauhalle, lähellä ja kaukana
Tämä on kotini, sydämeni maa
Täällä on toivoni, unelmani, pyhäkköni
Mutta sydämet muissa maissa lyövät myös
Toivoineen, unelmineen; yhtä tosina, ja korkeina kuin minunkin

Maani taivaat ovat sinisemmät kuin meri
Ja auringonsäteet välkkyvät apilanlehdissä ja männyissä
Mutta auringonvaloa ja apiloita on myös muissa maissa
Ja taivaita, yhtä sinisiä kuin täällä
Oi kuule lauluni, Jumala kaikkien valtakuntien
Laulu kansojen rauhalle, lähellä ja kaukana

* * *

Blogin lukijoille tässä vielä sama englanniksi Cantus-kuoron esittämänä.

“This is my song, O God of all the nations
A song of peace, for lands afar & mine
This is my home, the country where my heart is
Here are my hopes, my dreams, my holy shrine
But other hearts in other lands are beating
With hopes and dreams as true and high as mine

My country’s skies are bluer than the ocean
And sunlight beams on clover leaf and pine
But other lands have sunlight too, and clover
And skies are everywhere as blue as mine
O hear my song, thou God of all the nations
A song of peace for their land and for mine”

Kuvat: Tiina Heikka.

EU – askel kohti globaalia etiikkaa?

Rooma_1957_II.jpg
Roomassa 25.3.1957.

(Lyhennetty versio tästä kirjoituksesta on julkaistu Maailma.net -sivustolla 2.4.2007)

Päivälleen viisikymmentä vuotta sitten solmittiin Roomassa Ranskan, Saksan, Italian ja Benelux-maiden välinen sopimus yhteisten sisämarkkinoiden perustamisesta. Syntyi EEC, jonka nimi muutettiin vuonna 1967 EY:ksi ja vuonna 1993 EU:ksi. Tänään integraatio on edennyt niin pitkälle, että joudumme kysymään, mikä EU oikeastaan on. Onko se itsenäisten valtioiden välinen sopimus, sopimusrypäs, liittovaltio, valtioiden liitto, valtio, verkosto vai verkostojen verkosto?

Ainutlaatuiseksi EU:n tekee sen aito ylikansallisuus: EU:n lait ovat jäsenvaltioiden lakien yläpuolella. Koskaan aikaisemmin ei kansallisvaltiot ole luovuttaneet päätäntävaltaansa pois näin suuressa määrin. Kysymys, miksi EU ei muka ole valtio, ei ole ollenkaan kaukaa haettu. Sillä on oma parlamentti, hallitus (komissio), tuomioistuin, ulkopolitiikka, ulkorajat, poliisivoimat, armeija, raha, lippu, hymni (Beethovenin yhdeksäs sinfonia) ja kansallispäivä (9.5.).

Ainoa valtioon olennaisesti kuuluva, mutta EU:sta puuttuva seikka on kansallistunne. Sitä kyllä meille kovasti tyrkytetään, mihinkä muuhunkaan noita krumeluureja – hymni, lippu, kansallisuuspäivä – tarvittaisiin. Juuri käydyissä eduskuntavaaleissa nationalistit niin populistipuolueissa kuin vasemmistoliitossakin pääsivät taas älähtämään tuttuun tapaansa. Heidän mielestä suomalaisuusaate on aitoa, luonnollista ja kansan syvistä riveistä kummunnutta, mutta eurooppalaisuusaate keksittyä ja ylhäältä käsin tuputettua.

Itse näen kummatkin ajatusmallit yhtä keksittyinä. Kansallisuusaatetta ei ollut ennen kuin Helsingin ylioppilaat sen kansakoulun ja sanomalehtien avulla tyrkyttivät rahvaalle 1800-luvun puolestavälistä lähtien. Ajatus siitä, että yhden valtion rajojen sisälle voitaisiin tunkea yksi kieli, uskonto, kulttuuri, kansa, historia, uskonto ja yhteenkuuluvaisuuden tunne on täysin mahdoton. Miksi joku minulle täysin tuntematon, satojen kilometrien päässä asuva henkilö, jonka kanssa en tule olemaan koskaan missään tekemisissä, ja jonka kanssa minulla ei ole yteisiä intressejä, olisi minulle tärkeämpi kuin ystäväni Tukholmassa, Triestessä tai Vientianessa?

Jos joku nainen Espoosta hikoilee kymmenen vuotta kesät ja talvet tullakseen maailman nopeimmaksi hiihtäjäksi, ja saavuttaa tämän tittelin todistettavasti tuomareiden läsnäollessa – miten se minuun liittyy. Millä tavalla se on “Suomen” saavutus, mitä me muut muka olemme hänen hyväkseen tehneet? Hienoahan se on, että hän ahkeruudellaan, kunnianhimollaan ja sisukkuudellaan saavuttaa henkilökohtaisen tavoitteensa, mutta miksi minä iloitsisin asiasta yhtään sen enempää kuin jos tittelin voittaisi joku Virossa syntynyt?

Joitakin vuosia sitten sain houkuteltua väestöntutkimuslaitoksen johtajan Ismo Söderlingin luennoimaan sivarikeskukselle. Aiheena oli hänen tuolloin tuore tutkimuksensa ja opettava “kuvakirjansa” Perheitä meiltä ja muualta. Mieleeni jäi erityisesti kalvo, jossa hän kävi läpi asioita, jotka katsotaan ylseisesti kuuluvan suomalaisuuteen.

Kalvolla oli muun muassa sanat sauna, lippu, pesäpallo, säkkijärven polkka, Mannerheim, Nokia, luterilaisuus, Jari Sillanpää ja maamme laulu. Sauna tunnettiin, Söderling huomautti, kuitenkin vuosisatoja ennen Suomen valtion tai Suomen kansan olemassaoloa nykyisen Venäjän, Viron ja Yhdysvaltojen alueilla. Siniristilippu oli käytössä jo tsaarin laivastossa, pesäpallo on kehitetty amerikkalaisesta baseballista, säkkijärven polkka on ukrainalainen kansansävelmä, Mannerheim on hollantilainen suku, Nokia on yli 90 prosenttisesti ulkomaisessa omistuksessa, Luther syntyi ja vaikutti nykyisen Saksan alueella ja muokkasi nykyisen Palestiinan alueella syntyneen henkilön ideoihin perustuvaa, Roomasta käsin johdettua uskontoa, Jari Sillanpää on Ruotsin kansalainen ja maamme laulun sävelsi saksalainen Pacius ja siinä on piirteitä preussilaisesta juomalaulusta.

Se, että kansallisuusaate on keinotekoinen, ei kuitenkaan tarkoita, että se olisi automaattisesti paha tai huono. Ehdottomasti paras asia kansallistunteessa on, että eripuraisuuden kansakunnan sisällä ovat ajan mittaan vähentyneet rajusti. Ollaan puhallettua yhteen hiileen.

Kansallisuusaatteen voi nähdä yhtenä askeleena ihmisen eettisen sfäärin kehittyessä yksilötasosta perheen, suvun, kyläyhteisön ja säädyn kautta kohti suurempia kokonaisuuksia.

Parhaimmillaan EU-projekti voi onnistua tässä samassa, ja onhan se siinä jo jossain määrin onnistunutkin. Sotia ei jäsenvaltioiden välillä olla nähty sitten toisen maailmansodan, ja tämä olikin EEC:n edeltäjän, vuonna 1951 aloitetun hiili- ja teräsyhteistyön lähtöajatuksia. Petteri Tuohinen huomauttaa Helsingin Sanomissa (23.3), ettei kukaan ole koskaan onnistunut levittämään demokratiaa yhtä tekokkaasti kuin Euroopan unioni.

Rauha, demokratia, ihmisoikeudet ja oikeudenmukainen tulonjako – mikäpä tätä tärkeämpää, enkä näe mitään syytä, miksi ajaisimme näitä asioita vain oman valtiomme tai valtioliittomme sisällä.

Tagore_1912.jpg
Rabindranath Tagore Englannin Hampsteadissa vuonna 1912. Kuva (PD): John Rothenstein.

Intialaisen Nobel-palkitun runoilijan ja filosofin Rabindranath Tagoren mukaan ihmiskunta on toisistaan yhtä riippuvainen kuin oman ruumiimme solut ovat toisistaan riippuvaisia. Onko ajatus ihmiskunnan yksyedestä siis luontevampi kuin valtion? Näin tähän vastaa Tagore itse:

“Jotkut sanovat, että ajatus ihmiskunnasta on abstraktio ja luonteeltaan subjektiivinen. Onkin tunnustettava, että tämän elävän totuuden konkreettista, objektiivista olemassaoloa ei voida todistaa sen piirissä oleville yksiköille. Ne eivät koskaan voi nähdä sen kokonaisuutta ulkoapäin; nehän ovat yhtä sen kanssa. Ruumiimme soluyksilöillä on erillinen elämänsä: niillä ei kuitenkaan ole koskaan tilaisuutta havaita ruumista kokonaisuutena, jolla on menneisyytensä, nykyisyytensä ja tulevaisuutensa. Jos näillä soluilla oon kykyä ajatteluun (jota niillä saattaa olla sikäli kuin tiedämme), niillä on oikeus väittää, että ajatuksella ruumiin olemassaolosta ei ole objektiivista perustaa tosiasioissa, ja vaikka niissä vaikuttaakin salaperäinen oivallus keskinäisestä vetovoimasta ja vastavuoroisuussuhteista, nämä eivät ole mitäään positiivisesti todellista; ainoa todistettavissa oleva todellisuus on näiden solujen eristyneisyys niin etääällä toisistaan, etteivät välimatkat ole ylitettävissä eivätkä yksiköt silloilla yhdistettävissä.” (Rabindranath Tagore: Ihmiskunnan uskonto.)