Categories
Laos

Francesco ja Francesca


Franciscus Bangkokissa.

Francesco ja Francesca tulivat elämääni suunnilleen samoihin aikoihin. Ensinmainitulla tarkoitan Franciscus Assisilaista, jonka elämästä kertovan romaanin sain juuri luetuksi. Kyse on katolisten pyhimykseksi julistaneesta munkista, joka eli yltäkylläisen, tuhlaavaisen ja nautinnontäyteisen nuoruuden vaatemeklarin poikana Assisissa viime vuosituhannen alussa. Vakavan sairauden järkyttämänä hän tajusi siihenastisen elämänsä tarkoituksettomuuden, sisällyksettömyyden ja turhuuden. Hän alkoi etsiä elämälleen syvempää tarkoitusta, luopui omaisuudestaan ja nosti köyhyyden, rakkauden ja rauhan suurimmiksi hyveiksi. Hän alkoi saarnata näistä hyveistä – niin ihmisille kuin eläimillekin – ja perusti näille pilareille perustuvan luostarilaitoksen.

“Jumalan hyvyys on suurempi kuin hänen oikeudenmukaisuutensa,” hän sanoi Nikos Kazantzakisin romaanin mukaan. “Ei ole pelkoa, ei nälkää eikä janoa, ei sairautta eikä kuolemaa. On vain Jumala.” Paljon muutakin viisasta ja kaunista hän sanoi, kunnes kuoli ja haudattiin vuonna 1226 ja haudattiin.

Francescan viisaus on jotenkin kätketympää. Kyse on Sveitsin saksankielisellä alueella 1960 –luvun puolessavälissä syntyneestä naisesta, joka on tullut Laosiin muistelemaan menneitä ja etsimään tasapainoa vaarallisesti kallistelevaan elämäänsä. Hän puhuu Laosin kieltä, koska asui yhdeksänkymmentäluvun alussa täällä Lääkärit ilman rajoja – järjestössä työskennelleen entisen miehensä kanssa. Internetkahvilasta hänen yksinäiset silmänsä osuivat Sarahiin, joka paljastui mitä parhaaksi kuuntelijaksi. Pitkään kahvilassa juteltuaan ja itkettyään he lähtivät kävelylle, jonka jälkeen Sarah toi kotiimme tämän paljon puhuvan vieraan. Tuosta päivästä lähtien Francesca on käynyt luonamme lähes päivittäin. Koska Sarah on päivisin töissä, on kuuntelijan ja terapeutin tehtävät siirtyneet minulle.

Francescan isä työskenteli ennen eläkkeelle siirtymistään armeijassa überkolonialina. Überkolonial on niin korkea-arvoinen herra, kertoi Francesca, että hänen kulkiessaan kadulla ihmiset totesivat, että tuossa se überkolonialin tytär nyt menee. Jos Francesca teki nuorena jotain typerää, rekisteröivät ihmiset teon heti überkolonialin tyttären tekemäksi.


Sally eli Sarah Vientianessa.

Eihän sellaista voi kestää, hän sanoi kohtalostaan tuohtuneena.

Niin, ei tietenkään, vastasin hajamielisenä.

Francesca puhuu kutakuinkin sujuavasti neljää eurooppalaista kieltä. Minun kanssani hän kommunikoi yleensä englanniksi, mutta lapsuudesta puhuessaan, hermostuessaan ja toisinaan vain epähuomiossaan hän usein vaihtaa kielensä saksaksi.

Hänen vierailujensa aikana ajattelin lähinnä omiani, harmittelin menetettyä tehokasta työaikaa ja mietin, kumpi on Francescalle parempi: se, että kuuntelen häntä vai se, että sanon suoraan, että hänen pitäisi ottaa itseään niskasta kiinni ja lakata valittamasta.

Hän puhuu paljon vanhemmistaan, sisaruksistaan, ystävistään, terapeutistaan sekä ex-miehestään ja tämän vanhemmista. Hän käy läpi heidän luonteenpiirteitään, ammattejaan, tekemisiään ja asenteitaan. Toisinaan hän tuo mukanaan valokuvia, jotka elävöittivät kerrontaa. Mutta enimmäkseen hän puhuu siitä, miten nämä ihmiset suhtautuvat häneen, Francescaan.

Hän luulee olevansa maailman napa, jota kaikki koko ajan ajattelevat, ja jonka vuoksi muut ihmiset tekevät päätöksensä ja sanovat sanottavansa. Sarah sanoi hänelle kerran viisaasti, että ajatukset ovat kuin polkuja aivoissa. Mitä useampaan kertaan niitä tallaa, sen syvemmäksi polun uoma muodostuu, ja sen vaikeampaa on polulta poiketa.

Uudestaan ja uudestaan Francesca tallaa samoja katkeran ajattelun polkuja. Että hän itse on mitätön ja turha, ja että hänen lähipiirinsä ajattelee hänestä pahaa.


Sivarikeskus Lapinjärvellä.

Francescon, tuon pyhimyksen, polut olivat kovin erilaiset, mutta kyse saattaa olla samasta ilmiöstä. Uudestaan ja uudestaan hän ajatteli, että köyhyys, rakkaus ja rauha ovat ratkaisut maailman ongelmiin. Mitä useampaan kertaan hän ajatuksensa toisti, sitä itsestään selvempänä ja kirkkaampana hän teoriansa näki. Niinpä hän teki sen, mikä erottaa pyhimykset filosofeista: hän sovelsi teoriansa käytäntöön.

Köyhyydestä, rakkaudesta ja rauhasta tuli hänelle pakkomielle. Edes rahoista ja tavaroista luopuminen ei ollut hänelle tarpeeksi. Hän luopui myös vaeltajan sauvastaan ja sandaaleistaan. Mitä pidemmälle hän köyhyydessään ja pyyteettömässä rakkaudessaan meni, sitä suurempaa onnea se hänelle tuotti.

Francescalle oman tien kulkeminen ei sen sijaan tuota onnea. Hän kärsii. Hän ei syö lääkkeitään, koska pelkää tulevansa niistä riippuvaiseksi. Hän kertoo terapeuttinsa sanoneen, että pieni puuhastelu auttaisi häntä. Niinpä hän on maalaillut värikkäitä sammakoita ja virkannut villapaitaa.

Sammakot ovat niin upeita, että jos minulla olisi koti, en epäröisi hetkeäkään laittaa niitä seinälleni. Virkkaaminen ei sen sijaan ole edennyt kovin hyvin. Hän on tehnyt villapaidan kainaloon asti, mutta nyt hän ei enää tiedä miten jatkaisi.

Kainalon alettua paidan virkkaaminen on hyvin vaikeaa. En pysty tekemään sitä ilman mallia.

Nyt hän harkitsee uuden paidan aloittamista. Pudistin päätäni, koska en usko, että puolikkaiden villapaitojen kutominen yhdessä maailman kuumimmista maista auttaa häntä tuntemaan itsensä tärkeäksi ja hyödylliseksi.

Mitä jos tekisit siitä kaulaliinan? ehdotin.

Hänen mielestään se on liian paksu kaulaliinaksi, ja kaulaliinassa on sama ongelma kuin paidassakin: kukapa täällä nyt kaulaliinaa tarvitsee. Sammakkojen maalaaminen lienee siis parasta puuhastelua.

Pitkään mietin, pyytäisinkö häntä auttamaan minua omassa työssäni. Teen freelancertyönä ehdotusta uudeksi siviilipalveluslaiksi, ja tuota työtä varten olen yrittänyt tutustua Itävallan ja Saksan vastaaviin lakeihin löytääkseni sieltä ideoita Suomen järjestelmää koskeviin ongelmiin. Tulokset ovat olleet kuitenkin laihahkoja, koska englanninkielistä versiota ei ole saatavilla.

Pelkäsin tehtävän olevan hänelle liian vaikea ja siksi epäröin monta päivää. Onhan lakiteksti vaikeaa luettavaa omalla äidinkielelläänkin. Mutta toisaalta, mitäpä menetettävää meillä olisi? Hän voi koska tahansa lopettaa työnsä jos se ei luonnistuisi. Jos hän sen sijaan onnistuu, on onnistumisen elämys sitäkin suurempi. Niinpä vein eräänä päivänä tietokoneeni ulkoterassille, aukaisin Bundesgesetz über den Zivildienst –nimisen dokumentin ja aloitimme.

Alku ei ollut lupaava. Hyttyset kiusasivat häntä ja hänellä oli vaikeuksia oppia käyttämään tietokoneeni kosketushiirtä. Hän alkoi lukea monisataasivuista lakidokumenttia sana sanalta, sen sijaan että olisi lähtenyt etsimään vastausta kysymyksiini otsikoiden perusteella. Hänellä oli suuria keskittymisvaikeuksia. Tuon tuostakin hän vaihtoi puheenaihetta omaan terveydentilaansa, Vientianen sääolosuhteisiin ja pöydällä makaavaan kissaan. Jouduttuani heti ensimmäisten minuuttien aikana johdattelemaan hänen karkailevan mielenkiintonsa useita kertoja takaisin lakitekstin pariin, luovutin. Muistutin hänelle, ettei hänen ole suinkaan mikään pakko tehdä tätä työtä.

Mutta überkolonialin tytär halusi vielä yrittää. Hän tavasi vaikeita lakiteknisiä termejä kuin lukemaan opetteleva lapsi. Hän nosti päänsä ja sanoi saksaksi menettäneensä englanninkielentaitonsa, koska tekstiin keskittyminen vie hänen energiansa kokonaan.


Kissa joka ei kertonut nimeään.

Hän hermostui. Hän hyppäsi pystyyn, meni Crocodile –nimisen polkupyöränsä luokse ja kaivoi laukkuaan selittäen jotain saksaksi. Ymmärsin, että hän joko kuulee liian hyvin tai liian huonosti.

Tämä tapahtuu aina kun aivoni joutuvat käsittelemään jotain liian monimutkaista, hän sanoi.

Hän nosti laukustaan pienen punaisen rasian, käänteli sitä hetken ja palasi sitten työnsä ääreen. Mietin, mahtaako rasiassa olla korvatulpat. Hän palasi työn ääreen ja yritti taas. Pian hän turhautui uudelleen, nousi, meni käsilaukulleen ja otti rasian taas esille. Vasta nyt tajusin sen olevan lääkepurkki. Sarah oli kertonut Francescan haluttomuudesta syödä lääkkeitä ja siitä, että tuo haluttomuus on osa taudinkuvaa. Kysyin, mahtaisiko lääke rauhoittaa häntä. Hän sanoi sen rauhoittavan, mutta pelkäsi, että se olisi liikaa. Ehdotin, että hän ottaisi puolikkaan. Hän teki niin, ja palasi taas työn kimppuun.

Aurinko laski puiden taakse. Kissa alkoi leikkiä siviilipalveluskeskuksen sinivalkoisella kynällä. Vajaan tunnin työskenneltyään hän lopulta löysi Itävallan siviilipalvelusjärjestelmän rangaistuskäytäntöjä koskevan lainkohdan. Hän innostui ja puhui saksaa niin nopeasti ja epäselvästi, etten ymmärtänyt mitään. Samaan aikaan kissa alkoi maukua ja kukko kiekua, niin että aloin minäkin toivoa, että minulla olisi pieni punainen rasia.

Francescan rauhoituttua ja eläinten hiljennyttyä hänen englanninkielentaitonsa palasi. Sain selville, että Itävallassa siviilipalvelusmiehiä rangaistaan antamalla heille ylipalvelusta enintään kolme viikkoa. Tieto oli arvokas, joten pystyin antamaan Francescalle palkan, joka olisi kelvannut jopa Francescolle: sain hänet tuntemaan itsensä hyödylliseksi.

Leave a Reply

Your email address will not be published.

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.