narnia3.jpg

(Julkaistu Pax-lehdessä)

Katsottuani läpi tähtien sodat, tarut sormusten herrasta ja ensimmäisen kronikan Narniasta aloin yhtäkkiä, kesken viimeksimainitun, voida pahoin. Kohtauksessa, jossa joulupukki jakoi aseita lapsille päässäni alkoi jyskyttää mieletön salaliittoteoria: tämähän on lapsille suunnattua sotapropagandaa.

En päässyt ajatuksesta eroon koko elokuvan aikana. Teinipoika julistettiin prinssiksi hänen päästyä ylitse lapsellisesta vaistostaan olla tappamatta. Sodan alettua hän ratsasti suuren armeijan kärjessä miekka ojossa kohti vihollista – tahraamatta kuitenkaan kilpeään vereen ja saamatta joukkomurhaajan mainetta. Paha voitettiin, mutta sitä, miten vihollisen sympaattisista jättiläisistä päästiin eroon, ei näytetty. Tappioitakin koettiin, mutta sodan voittaneiden kuolonuhrit herätettiin eloon ystävällisen leijonakuninkaan hönkäisyllä.

Ajatus elokuvan epäkasvatuksellisuudesta pilasi koko elokuvanautinnon. Mieleeni palautui dokumenttielokuva Operation Hollywood, jonka mukaan Pentagon puuttuu vuosittain satojen elokuvien käsikirjoituksiin muuttaen niitä armeijalle mieluisammaksi. Vastavuoroisesti elokuvantekijät saavat halpaa teknistä avustusta, kalustoa ja toisinaan jopa ilmaista työvoimaa käyttöönsä. Kyse ei ole pelkästään sotaelokuvista, vaan dokumentin mukaan käsikirjoituksia on muokattu aina lastenelokuva Lassieta myöten.

Kotimatkalla tuomioni oli murskaava: huono, sotaa romantisoiva elokuva. Kolmelle Narnian tarinoita lapsesta asti kuulleelle seuralaiselleni ajatus oli vieras. Heidän mukaansa elokuva seurasi harvinaisen tarkasti kirjan juonenkäänteitä, ja siinä oli kauniisti saatu kuvattua kirjailijan mielikuvituksen satumaisemat.

Ajatus oli epämiellyttävä myös itselleni kolmestakin syystä. Ensinnäkin kyseessä oli satu, eikä leikistä saisi suuttua. Tarinan kirjoittaja C. S. Lewis (1898 – 1963) oli paitsi harras kristitty, myös humanisti sanan syvässä merkityksessä, seuraamisen arvoinen intellektuelli meille kaikille.

Toisekseen en usko salaliittoihin, koska nähdäkseni maailma on liian kaaottinen kenenkään hallittavaksi. Omalla työpaikallani jokainen tekee omaa työtään ja opettaa työnsä seuraajalleen. Johtaja on liian kiireinen johtamaan ja edustamaan ehtiäkseen selvittämään, mitä virastossamme oikeastaan tapahtuu. Jos kahdenkymmenen hengen organisaatiomme on liian monimutkainen kenenkään ymmärrettäväksi, miten joku tai jokin ryhmä voisi hallita järjestöjä, puolueita, yrityksiä – saati sitten maita ja mantereita?

Kolmannekseen, onko minulla tarjota elokuvalle vaihtoehtoa? Pitäisikö lapsille ja nuorille suunnattujen elokuvien sotakohtauksissa realismin ja kasvatuksen nimissä veri lentää, päät irtoilla ja isät, äidit, veljet, siskot ja ystävät kuolla? Vai eikö sodasta saisi puhua ollenkaan? Sehän vasta romantisointia olisi.

Elokuvalla ja kyseisellä kirjasarjalla on epäilemättä monia jaloja sanomia, kuten ystävyys, uhrautuminen, mielikuvituksen valloilleenpäästäminen ja rakkaus. Mutta valitettavasti mieleeni jäivät päällimmäisinä vanhat ja vähemmän jalot viestit: et ole mies, jos et pysty tappamaan. Viholliset ovat hirviöitä. Sankariksi nousevat ne, jotka pystyvät kylmäverisimmin tappamaan vihollisia. Ei saa tappaa –käsky opetetaan tappamalla niitä, jotka tappavat.

Onneksi sentään Tähtien sodan Darth Vaderin pahuuden alkuperäiseksi motiiviksi paljastui rakkaus ja välittäminen. Se muistuttaa meitä eräästä surullisesta tosiasiasta. Sotien kauheus ei ole siinä, että vastustajat ovat hirviöitä vaan siinä, että vastustajat eivät ole hirviöitä.